Keisarin Lähettiläät luku 2: Ulkopuoliset voimat

[Andromedus]

He pääsivät vihdoin ulos pimeästä käytävästä ja tuntui että he olisivat luultavasti juoksennelleet yli tunnin käytävää pitkin, mutta lopulta päässeet ulos siitä pilkkopimeästä tunnelista. Konrad pyyhki hikeä otsaltaan ja huohotti, kaikki miehet olivat hikisiä ja väsyneitä kovasta juoksusta(mutta eniten heistä väsynyt oli Lutz, joka ei ehkä koskaan ollut juossut noin kovasti koskaan). Paikka jossa he olivat oli pieni aukio tunnelin luona, ja tunneli oli pienessä kummussa heidän takanaan. Ympärillä oli puita ja isoja kiviä, jonkinlainen polku näytti kulkevan heidän oikealta puoleltaan.
Kolmikko istahti maahan hetkeksi aikaa lepäämään. Konrad tavoitteli vesileiliään ja kaatoi siitä itselleen aimo kulauksen kurkkuunsa. Reinhard teki samoin ja tavoitteli jotakin muutakin povitaskustaan. Hän löysi hieman suolalihaa ja söi sitä ahnaasti.
”Emme ole syöneet pitkään aikaan.” Reinhard sanoi ja suorastaan hotki vähiä ruokavarastojaan.
Konrad heitti vastentahtoisesti paronille vesileilinsä joka sai sen juuri ja juuri kiinni. Paroni avasi pullon ja joi ahnaasti vettä, ja se loppuikin saman tien.
”Hitto, meidän täytyy löytää ruokaa sekä vettä.” Konrad sanoi mietiskelevä ilme kasvoillaan ja hän mutusteli samalla ruokaansa.
Seurue oli hiljaa hetken aikaa ja hiljaisuuden rikkoi vain lintujen laulu.
”Luonto kutsuu, odottakaa hetki, jatkamme sitten matkaa.” Reinhard sanoi ja meni läheisen puun taakse.
Konrad mietiskeli hetken ja kysyi sitten Lutzilta: ”Miten pitkän matkan päässä tämä on itse linnasta? En halua ottaa riskejä niiden petojen kanssa.”
Lutz vastasi: ”En ole koskaan käyttänyt tätä mutta linnan pohjapiirroksen mukaan tämä on noin viiden kilometrin päässä.”
Konrad pohdiskeli hetken kunnes Reinhard tuli puun takaa pois.
”Jatketaan tuota polkua eteenpäin” Hän sanoi ja osoitti polkua hänen edessään, ”Altdorfiin on pitkä matka emmekä saa antaa tämän linnan joutua vihollisen käsiin.”
He kävelivät polkua pitkin joka oli jo melkein kasvanut umpeen, sitä ei ollut luultavasti käytetty vuosikymmeniin ja he kompastuivat kerran jos toisenkin. Ainoastaan Konrad ei kompastunut kertaakaan, hän oli jo tottunut elämään metsän keskellä ja hän oli nuorena metsästänyt hyvin paljon. He pysähtyivät Konradin käskystä ja hän kumartui ja piteli käsisään jonkinlaista pientä ruskeaa palloa. Reinhardilla oli vahva epäilys mitä se oli.
”Tämä on tuoretta, kauris on mennyt tästä vain hetki sitten, tuonne suuntaan” Konrad sanoi ja osoitti vasemmalle puolelle polkua. ”Mennään hiljaa, myös sinä Lutz ellet halua kuolla nälkään.” Konrad totesi ja Lutz katsoi häntä hieman pelkäävin silmin.
Konrad heitti papanan menemään ja ryhtyi hiipimään metsään hiljaa ja varovasti. He menivät siihen suuntaan luultavasti vartin, kunnes Konrad ehdotti kääntymään vasemmalla koska jäljet johtivat sinne. Hetken aikaa tarvottuaan eteenpäin, he tulivat pienen metsäpuron luokse ja näkivät ruskeakarvaisen ja lyhythäntäisen kauriin puron luona, se oli juomassa vettä. Se ei ilmeisesti ollut huomannut heitä koska se latki vieläkin vettä.
”Tähtää tarkasti.” Konrad kuiskasi hyvin hiljaa Reinhardin korvaan. Reinhard otti vyöltään pistoolin ja kaikki pidättelivät hengitystään kun hän veti iskurin taakse. Vaikka hän yritti tehdä sen hiljaa, se kolahti ilkeästi ja samassa peura käänsi sarvilla kruunatun päänsä salamannopeasti ja sen suuret oranssit silmät katsoivat häntä pelon ja hätkähdyksen peilinä. Mutta Reinhardin refleksit olivat nopeammat; hän laukaisi muskettinsa korvia huumaavan pamahduksen saattelemana ja kauris tuupertui maahan kun lyijykuula oli lävistänyt tämän pienet eläimen aivot. Miehet poistuivat puiden suojasta ja menivät kyykkyyn peuran ympärille.
”Hyvin tähdätty, pitää vain toivoa että niitä saamarin petoja ei ole lähellä koska tuo laukaus olisi voinut herättää puolet Altdorfista..” Konrad sanoi ivallisesti.
”Hyvä että löysimme tämän puron, minulla alkoikin olla jo jano, saimmekin tässä hyvin kaksi asiaa kerralla, saimme ruokaa ja vettä kaupanpäälle. Se on kuin kävisi etsimään hopeakolikkoa pudotettuaan sen mutta löytääkin sitten kultaisen.” Lutz sanoi ja kurottautui juomaan vettä.
Konrad kurtisti kulmiaan mutta kyyristyi sitten puron luo ja roiskutti raikasta vettä naamalleen.
”Emme voi leiriytyä nyt, emmekä voi jättää tätä tähän. Meidän on otettava lihat tästä nyt.” Reinhard sanoi, hänkin kumartuneena puron luona. Konrad otti veitsensä saappaastaan.
”Tehkää jotain hyödyllistä, minä voin tehdä likaisen työn.” Konrad sanoi ja katsoi ruhoa mietteliään näköisenä.
Samalla kuin Konrad pisti kaurista lihoiksi, Reinhard ja Lutz eivät keksineet muuta järkevää kuin täyttää vesileilit ja jutella.
”Oletko sinä todella kaaoksen palvelija?” Reinhard sanoi.
Lutz katsoi häntä halveksivin silmin.
”Minä en palvele mitään kaaosta. Minä palvelen Sigmaria.” Paroni sanoi hiukan vihaisen näköisenä.
”Mutta miksi sinä olet sitten lueskellut niitä kaaokseen liittyviä kirjoja?” Reinhard uteli kulmiaan kurtistaen.
”Eikö ole parempi taistella vihollista vastaan jos tuntee tämän?” Lutz kysyi.
Reinhardille valkeni, miksi hän ei ollut kysynyt keisarilta sitä heti.
”Mutta meidän on silti vietävä sinut keisarin luo, se on tehtävämme. Meidän tehtävämme on sitä paitsi ilmoittaa että linnaasi on hyökätty, ja meidän täytyy toivoa että se ei ole maan tasalla tai vallattu kun me lähetämme joukon taltuttamaan niitä petoja.” Reinhard lausahti.
He olivat hetken aikaa hiljaa ja istuivat puron luona. Hetkeä myöhemmin ajatus kävi Reinhardin mielessä mikä oli vaivannut häntä jo jonkin aikaa.
”Minkä kirjan takia ne petomiehet tulivat piirittämään linnaa?” Hän kysyi.
Lutz näytti hetken säikähtäneeltä mutta toipui äkkiä.
”Älä tuomitse minua, mutta minun täytyi hankkia se kirja. Otin sen yhdeltä petomies shamaanilta, Raaghaar taisi olla sen nimi. Minä osaan petomiesten kirjoitusta, tai no eivät he kirjoita mutta he lukevat kirjoitusta jota käyttävät Saarlit Norscassa. Minä opin sitä…kun isäni opetti minua, ja kirja käsitteli kaaoksen voimia totaalisesti, siinä oli jumalat, kansat, riitit, uhrimenot…se oli kauheaa.” Lutz sanoi ilmeisesti järkyttyneenä.
”Miten isäsi oppi sitä?” Reinhard kysyi kiinnostuneena.
”Hän oli yksi miehistä jotka menivät taistelemaan Norscaan Kislevin kanssa joskus viisikymmentä vuotta sitten. Hän oppi Saarlejen keskuudessa heidän kieltänsä kun isäni joukot olivat leiriytyneet sinne viideksi kuukaudeksi.” Lutz sanoi katsoen tyhjään.
He olivat hiljaa loppuajan, ainoina ääninä heidän ympärillään olivat Konradin veitsen viuhahtelu, puron solina ja lintujen monisävelinen laulu.
”Hakekaa puita, minulla on nälkä ja tämä homma on melkein valmis.” Konrad huikkasi ja jatkoi hommaansa saman tien.
Lutz ja Reinhard menivät metsään ja yrittivät etsiä sopivia puita ja oksia sytyttimiksi. Hetken kuluttua Reinhard löysi kolme kertaa häntä korkeamman sopivan lahon puun. Hän potkaisi siihen, se katkesi ja kaatui komeasti maahan mätkähtäen. He hajottivat sen helposti haloiksi ja veivät ne puron luo. Konrad oli jo saanut ruhon siivoamisen valmiiksi ja hänen sylissään oli monta liha kimpaletta. He kyhäsivät kepeistä rakennelman jonka he laittoivat nuotion luo ja jossa he pystyivät kypsentämään paistit liekkien päällä. He söivät maittavan aterian mutta eivät tienneet mitä tehdä lopuilla lihoilla.
”Voin suolata ne” Fletcher sanoi, ”mutta vain kevyesti koska minulla ei ole kuin yksi suolapurnukka mukana, laita ne vaikka tuohon kiven päälle.”
Konrad laittoi lihat kivelle ja Lutz suolasi ne molemmilta puolilta.
”Ihme tyyppi” Konrad sanoi.
”On noilla aatelisilla kaikkea mukanaan” Reinhard tokaisi ja katsoi virnistäen Konradia joka virnisti takaisin.
He paloittelivat lihan ja laittoivat nyyttiin joka Konradilla oli mukanaan. Kolmikko asteli takaisin polulle ja jatkoi sitä pitkin kohti Altdorfia joka oli kuitenkin vielä ainakin päivämatkan päässä. Ilta alkoi hämärtää ja sen veli, yö, teki tuloaan. Lopulta alkoi olla niin hämärää että he eivät melkein nähneet kättään jos sitä heilutti silmien edessä.
”Jäädän tähän, emme voi jatkaa jos emme näe mihin astumme” Konrad sanoi ja pysähtyi. ”Mutta en tiedä mitä tehdään Fletcherille.”
”Ei hän karkaa, minä tiedän sen.”
Konrad katsoi oudosti toveriinsa, vaikka tämä ei nähnytkään sitä kunnolla.
”Luota minuun.” Reinhard sanoi ja hymyili Lutzille.
He ryhtyivät nukkumaan pehmeälle sammalpetille luonnon huomaan. Konrad ei halunnut saada unta, hän ei antanut itsensä nukahtaa kun Fleischer oli heidän leirissään. Mutta tunnin jälkeen hänen silmänsä alkoivat mennä kiinni väkisin kunnes hän antoi vihdoin periksi ja vaipui syvään uneen.

Seuraavana päivänä Konrad hätkähti hereille, mutta onnekseen huomasi että Fletcher ei ollut edes herännyt vielä. Hän huoahti helpotuksesta ja ryhtyi kuitenkin herättämään muita.
”Hereille” hän sanoi ravistellessaan molempia ylös.
Molemmat hieroivat silmiään ja venyttelivät.
”Eikö voitaisi nukkua vielä hiukan pitempään. Minua vä- vä- väsyttääää vielä.” Reinhard sanoi ja haukotteli mahtavasti.
”Ei, joka hetki on arvokas, me taistelemme aikaa vastaan ja sekin on jo luultavasti turhaa.” Konrad sanoi luontaisena pessimistinä.
He nousivat ylös ja jatkoivat polkua pitkin matkaa kohti Altdorfia. Metsää tuntui riittävän loppumattomiin ja sen korkeat puut estivät osaksi aurinkoa paistamasta polulle. Heidän vauhtinsa oli nopea joten he hörppäsivät tuon tuostakin heidän leileistään, mutta eivät turhan paljon koska he eivät saattaisi aivan heti löytää puroa tai jokea matkan varrella. Ensin se oli nopeaa kävelyä, sitten se muuttui hölkäksi, sitten juoksuksi koska he tajusivat että taistelu aikaa vastaan riippuisi ainoastaan heistä ja siitä miten lähellä Altdorf oli; ja liikkuminen oli heidän hommiansa, ei kaupungin.
Lutz lyyhistyi maahan pienessä loivassa mäessä ja Konrad ja Reinhard pysähtyivät läkähdyksissään.
”Pysähdytään hetkeksi, tämä käy koville minulle, enkä ole enää kovin nuori.” Konrad sanoi ja huohotti.
Kun paroni yritti kompuroida pystyyn, Reinhard huomasi mustan kirjan mäen keskivaiheilla ja hän liikkui sitä kohti mielenkiinnolla. Hän tuli kirjan viereen ja nosti sen maasta ja pyyhkäisi sen pölyistä kantta. Siinä luki jotain jota hän ei ymmärtänyt. Reinhardi käänsi kirjan kantta ja hänen eteensä tuli monta riviä outoa kirjoitusta.
”EIIIIIIIII! Sinä aukaisit kirjan!” Lutz sanoi ja kaappasi kirjan itselleen kiihdyksissä. Samassa he kuulivat paholaismaista ulvontaa joka täytti koko tienoon ja heidän päänsä oli täynnä kerettiläistä supattelua ja petoksenomaisia sanoja. Lutz jouti tiputtamaan kirjan maahan kun kipu valtasi hänet ja muutkin. He vaikeroivat maassa ja yrittivät peittää korviaan mutta se ei loppunut. Reinhard kuuli läheltänsä askeleita, ne erottuivat selvästi melun keskeltä. Aivan kuin tuomionpäivän rummut, äänet lähestyivät ja ne kuuluivat koko ajan kovempaa, tuntui aivan kuin heidän aivojaan heiteltäisiin henkilöltä toiselle, ja kaiken lisäksi jompikumpi ei saanut niitä kiinni.
”Sigmarin kautta! Pois se paha täältä!” Kuului heidän läheltään ja äänet lakkasivat samassa.
He nousivat ylös maasta ja huomasivat että rengaspaitaan ja rintapanssariin pukeutunut pitkätukkainen mies oli tullut heidän luokseen. Miehellä oli tavallinen nenä, korkeat poskipäät ja miettivän näköinen kurttuinen otsa. Tällä oli käsissään kaksi sotavasaraa ja kaksipäinen komeetta roikkui hänen kaulastaan hopeisessa ketjussa.
”Mikä teillä oli oikein hätänä?” Hahmo kysyi
”Joku valtasi meidät…kuin avasin tuon kirjan” Reinhard sanoi hiukan heikolla äänellä.
”Nyt petomiehet tulevat jahtaamaan meitä, ja se on sinun syytäsi!” Lutz sanoi istuallaan ja osoitti vihaisena Reinhardia.
Pappi poimi ylös mustan kirjan ja katsoi sitä mielenkiinnolla.
”Syy on sinun!” Hän sanoi ja katsoi vihaisin silmin Lutzia. ”Miten sinulla voi olla tämmöinen esine hallussa?”
Lutz selitti papille saman tarinan kuin aikaisemmin Reinhardille ja lisäsi vielä sen miten hänen linnansa oli joutunut petomiesten piiritykseen.
”Jaahas, minun täytyy kait sitten saattaa teidät Altdorfiin, sillä tämä on minunkin asiani, onhan harhaoppisuus sitä mitä minun pitää kitkeä pois Sigmarin lasten keskuudesta.” Mies sanoi.
”En minä ole harhaoppinen.” Lutz sanoi ja pappi loi tuiman katseen häneen.
”Kuka sinä olet?” Konrad kysyi soturipapilta.
”Olen Walter Brinlok, sigmarin soturipappi Altdorfista“ Mies sanoi ja laittoi vasarat vyölleen. ”Ja te olette…”
”Olen Konrad Krieger ja tässä on toverini Reinhard Kessler, olemme molemmat keisarin vakoilijoita ja meidän täytyi vangita tämä mies, joka ei saatakaan olla harhaoppinen, mutta minä epäilen aina kaikkea enkä voi tietää koska en ole kummoinen ihmisasiantuntiakaan. Ainiin, ja hän on Lutz Fleischer” Konrad sanoi ja loi oudon katseen Lutziin.
”Se on paroni Lutz Fleischer.”
”Ole hiljaa Lutz.” Konrad töksäytti.

He jatkoivat matkaansa mutta eivät hölkänneet vaan kävelivät nopeaan tahtiin polkua pitkin.
”Onko Altdorfiin miten pitkä matka.”
”Noh, minä lähdin kävelemään tänne viisi tuntia sitten, joten kai meillä vielä viisi tuntia menee.” Walter sanoi kohottaen kulmiaan, hän aina teki niin puhuessaan ja arvioidessaan. Reinhardin silmät olivat vilkkaat kuten aina ja hän katsoi ympärilleen, jokainen tuulenvire joka sai aikaan puskien ja puiden lehtien liikkumista, sai hänet aina hetkeksi ajattelemaan että joku syöksyisi heidän kimppuunsa sieltä; joku joka muistuttaisi olomuodoltaan petoa mutta olisi ihminen. Pimeä alkoi laskeutua heidän yllensä kuin musta varjo joka imi valon itseensä, heidän täytyisi ehtiä Altdorfiin ennen kuin yö tulisi; muuten lisäjoukkojen lähetys olisi turhaa.
”Odottakaa!” Walter joka oli jäänyt perälle raskaassa haarniskassaan huudahti.
”Mitä?” Konrad sanoi hengästyneenä ja nojasi käsillään jalkoihinsa.
”Tässä meidän täytyy oikaista, polku vie meidät hitaammin Altdorfiin, minä menin tätä kautta.” Soturipappi sanoi ja osoitti polun oikealle puolelle.
Mitään sanomatta he jatkoivat polun oikealle puolelle. Puut olivat tiheässä mutta niiden välistä mahtui helposti kaksikin miestä lävitse ja ne ulottuivat ainakin kahdeksan metrin korkeuteen. He kävelivät nopeasti, melkein hölkkäsivät ja tuon tuostakin kaatuilivat pitkiin oksiin jotka olivat heidän tiellään.
He eivät olisi kuulleet sitä ellei olisi ollut yö, sillä yöllä on jokin vaikutus jolloin ihminen kuulee kaiken selvemmin ja huomioi joka raksahduksen joka kuuluu; sillä he kuulivat selvästi kun jokin raksahti heidän oikealla puolellaan. Miehet jäätyivät niille sijoilleen ja kuuntelivat, lisää raksahduksia, askelia, tulossa heidän suuntaansa. Samalla he kuulivat jonkinlaista murinaa ja näkivät oikealla puolellaan epämääräisiä hahmoja puiden lomassa.
”Aseisiin!” Konrad huusi ja tempaisi miekkansa vyöltään.
”Pysyttele lähelläni Lutz.” Reinhard sanoi ja vetäisi valtavan liekkikuvioidun miekkansa selästään.
”Sigmarin nimeen!” Walter huusi ja pyöritteli vasaroitaan.
Reinhard piti miekkaansa vain yhdellä kädellä, koska toisessa hän piti pistoolia. Hän näki vihollisensa, tämä oli punaihoinen, pässinpäinen, lihaksikas ja piti kädessään ilkeännäköistä kirvestä jonka se kohotti molemmilla käsillä ilmaan ja karjaisi.
Juuri ennen kuin peto oli Reinhardin kimpussa, hänen pistoolinsa sylki kuolemaa ja peto tuupertui maahan hänen edessään. Reinhard sujautti pistoolinsa äkkiä vyölleen ja kohotti miekkansa kun vihollisten rivi oli törmäämässä osaksi häneen. Konrad oli tappanut jo kolme vihollistaan taidokkaalla mutta väkevällä taistelutyylillään. Sigmarin pappi heilutteli vasaroitaan vihollisiaan päin ja tappoi petomiehiään tehokkaan raivokkaasti. Reinhard kohotti miekkansa ylös kun pedon kirves iski. Reinhard melkein kaatui mutta pääsi äkkiä takaisin tasapainoon. Hän löi valtavalla kaarella sivuttaisen iskun pedon kylkeen ja tämä retkahti maahan mennessään melkein puoliksi veren roiskuessa ritarin päälle.
Reinhard karjaisi alkukantaisesti ja hyökkäsi vihollisensa kimppuun miekka ojossa. Miekan pituudesta oli hyötyä koska hyökkäävä hevosenpäinen olio syöksyi pahaa aavistamatta Reinhardin kimppuun mutta huomasi(liian myöhään) että yli metrin pituinen terä oli lävistänyt hänen keuhkonsa ja vartalonsa. Reinhard vetäisi verisen miekkansa pois petomiehen sisuksista joka kaatui samassa maahan ja hyökkäsi kolmen samanlaisen kimppuun karjaisten haasteen. Yksi oli päätään lyhyempi ehdittyään edes kunnolla reagoida kun miekka heilahti, kaksi muuta taas säntäsivät hänen kimppuunsa toisella kaksi brutaalinnäköistä paloittelijaa ja toisella kilpi ja piikkinuija. Petomies löi piikkinuijallaan Reinhardia mutta tämä väisti ja löi äkkiä takaisin osuen vain pedon kilpeen. Toisen silmissä paloi jonkinlainen vimma, se heilutteli vauhkona aseitaan ja Reinhardin oli vaikea torjua kaikkia lyöntejä. Hän torjui ylöspäin tulevan iskun samalla kun otuksen toinen käsi viuhahti ohi puolustuksen ja viilsi haavan hänen vatsaansa repien rengaspanssarin sen tieltä. Reinhard ulvahti tuskasta kun kipu valtasi hänet ja jotain lämmintä nestettä virtasi hänen alavatsansa alueelle. Hän löi iskun mahtavassa alakaaressa ja lennätti vihollisensa hyvin kuolleena metrin taaksepäin. Samassa jokin iskeytyi hänen naamaansa ja kaatui maahan kun kipu valtasi hänen kasvonsa ja silmissä sumeni. Hetken kulutta hän huomasi että petomies oli kohottanut nuijansa ylös ilmaan ja valmistautui lyömään. Reinhard toimi ennen kuin ajatteli ja survaisi miekkansa olennon kurkkuun. Tämä yritti huutaa jotain mutta sai aikaan vain kurluttavan äänen ja vaipui maahan kaikkea muuta kuin elävänä ja vieläkin koristen.
Reinhard otti miekastaan tukea ja nousi pystyyn sen avulla. Vihollisia oli ympärillä mutta ne olivat keskittyneet muihin, Konradin kimpussa oli viisi, neljä koska yksi kuoli samassa kun miekka välkähti sinistä valoa ja niitti tämän maahan. Lutz oli hänen takanaan peloissaan koska hänellä ei ollut asetta, eikä olisi muutenkaan helppoa taistella jos kädet olisi sidottu yhteen. Hurmeen peitossa oleva Walter nuiji viimeisen vihollisensa maahan ja hänen jaloissaan makasi kiitettävä määrä vihollisia, melkein tusina Reinhard arveli.
”Oletko kunnossa Lutz?” Reinhard kysyi.
”Olen, ei minulla mitään.” Tämä sanoi hiukan pelokkaana.
Uudet karjaisut täyttivät ilman kun Reinhard näki jotain kiiltelevää edessään. Reinhard ärjäisi ja säntäsi kimppuun, tällä kertaa vahvemman ja paremmin haarniskoituneen vihollisen kimppuun. Kaksi menetti henkensä siinä samassa kun hän hyökkäsi ja heilutti raivokkaasti miekkaansa puolelta toiselle. Hän tunsi ilmavirran kun pedot juoksivat hänen ohitseen vaikka noin viisi jäikin hänen kimppuunsa. Nämä pedot eivät ole tyhmiä, hän ajatteli.
Viholliset kaartoivat hitaasti hänen ympärillään ja he olivat jo löyhässä puoliympyrässä. Ritari otti kiven nopeasti maassa ja tempaisi sen edessään olevaa petoa naamaan ja lähti samassa hyökkäämään. Peto tarrasi kädellä naamansa ja menetti henkensä samassa kun flambere miekka puri syvälle tämän olkapäähän. Neljä muuta hyökkäsivät selkään mutta löivät ohi kun heidän vihollisensa meni maahan ja löi kahdelta jalat pois alta. Reinhard hyppäsi taaksepäin ja piteli miekkaansa kaksinkäsin ja odotti että hänen vihollisensa hyökkäävät. Ne kiersivät häntä, hitaasti mutta varmasti, niiden kaviot kopsahtelivat maahan ja niiden ilme ei kertonut muuta kuin raakalaismaisuudesta. Reinhard tiesi että toinen oli jo kiertänyt hänen selkäänsä mutta ei antanut näiden huomata sitä. Molemmat hyökkäsivät kirveet kohotettuna päänsä yläpuolelle ja karjuivat barbaarisesti. Mies väisti juuri viime hetkellä hyppäämällä sivuun ja petomiehet törmäsivät toisiinsa. Reinhard syöksähti äkkiä niiden kimppuun ja työnsi molempien sisuksiin miekkansa. Lutz oli joutunut yhden petomiehen armoille ja hän juuri ja juuri väisteli tämän iskuja. Pässimäinen otus löi kirveellään ja katkaisi paronin köydet ja tämä kaatui iskusta maahan koska köydet olivat hyvin vahvat. Peto ei ehtinyt tehdä viimeistä iskua kun miekka löi tämän käden poikki. Otus karjaisi tuskasta ja vajosi maahan tajuttomana. Reinhard otti miekkansa väsyneenä valmiusasentoon.
Ennen kuin Reinhard ehti ajatella että taistelu oli ohi, hän näki vielä jotain liikettä metsässä.
”Lutz, ota tämä, sinä tarvitset vielä varmasti jonkinlaista suojaa.” Hän sanoi ja heitti käyttämättömän pistoolinsa hätkähtäneelle paronille.
Reinhard kiristi hampaitaan yhteen ja valmistautui vielä yhteen hyökkäykseen. Samassa hän kuuli kun iskuri vedettiin taakse kalahduksen saattelemana, hän tiesi että se oli normaalia jos ylipäätänsä haluttiin ampua pistoolilla. Mutta hänellä oli oma aavistuksensa mihin piippu oli tähdätty. Hän jäi niille paikoilleen ja tuntui kuin hänen selkäänsä pitkin olisi mennyt joku kylmyyden ja pelon yhdistelmä. Pakottaessaan jalkansa liikkeelle, hän kääntyi hyvin hitaasti Lutzia kohti joka osoitti kuin osoittikin häntä pistoolilla.
”Vai että palvelen Sigmaria.” Lutz sanoi ja sylki viimeisen sanan ulos.
Ase pamahti tulen räiskähtäessä sen piipusta. Reinhard ei tuntenut yhtään kipua, mutta häntä ei heikottanutkaan yhtään. Mutta hän katsoi Lutzia joka mätkähti maahan hämmästynyt ilme kasvoillaan ja vertavaluva reikä otsassaan. Pistooli oli ampunut taaksepäin.
Reinhard meni ruumiin luo ja jätti pistoolin sikseen, mutta hän katsoi kirjaa Lutzin vierellä. Taistelun äänet olivat melkein vaienneet tai sitten hän oli vain hyvin kaukana tovereistaan. Hän kosketti kirjan nahkakansia ja nosti sen ylös.
”Annah kirjani sileäihoh.” Kuului osaksi määkyvä ääni hänen takanansa.
Reinhard käännähti ja huomasi takanaan valkoisiin rääsyihin pukeutuneen shamaanin jolla oli vasemmassa kädessä karu miekka ja oikeassa sauva jonka puinen pää oli veistetty pääkallon muotoon, sen silmät kiilsivät punaisena ja pahansuopina. Reinhard tarrasi kirjaan ja pudisti päättäväisesti päätään.
”Sitten kuoleth!” Shamaani määkyi ja kohotti sauvansa ja samassa pääkallon silmistä lensi kaksi vihreää kipinäryöppyä muistuttavaa suihkua vihollistaan kohti.
Reinhard väisti täpärästi ja hyökkäsi miekka koholla shamaanin kimppuun joka kuitenkin vaivattomasti sauvan heilautuksella heitti tämän voimalla suoraan puuta päin. Kipu valtasi Reinhardin kun hän törmäsi puuhun ja hänen miekkansa lensi metrien päähän hänestä. Kirja kirposi hänen otteestaan ja tipahti hänen sivulleen samalla kun hän katsoi shamaanin ryntäävän miekka koholla häntä päin. Viimeisillä voimillaan hän kohotti kätensä suojakseen ja hänet valtasi outo tunne, aivan kuin voimaa olisi virrannut häneen jostain muualta ja se keräytyi hänen käsiinsä. Hän katsoi kun valtava puhtaansininen energia purkautui hänen käsistään ja osui shamaaniin joka alkoi karjua tuskasta ja vain sekuntia myöhemmin maassa oli vain muutama käristynyt luu ja tuhkaa.
Reinhard katsoi silmät valtavina mitä oli tapahtunut. Hän katsoi käsiään, ne olivat aivan normaalit, aivan kuten ennenkin.
”Jos et usko magiaan, niin miten selität tuon?” Yltäpäältä veressä oleva Konrad sanoi hänen vieressään ja katsoi häntä oudosti nojatessaan miekkaansa.

[Rune]

Hmm, tämä oli tottavie parempaa kuin edellinen. Pitäisikö sanoa... Kyllä, samalla mitalla takaisin. Taistelun kuvaamista kannattaisi harjoitella vielä. Meillä näyttäisi olevan hieman erilaiset näkemykset siitä miten taistelut pitää kuvata. Kyllähän tuosta selvän sai todella hyvin, ja taistelussa pysyi mukana kiitettävästi, ei siinä mitään. Kaikin puolin nättiä tekstiä, mutta pari fluffillista epäkohtaa löysin. Tai, yhden fluffillisen, yhden näkökantaisen. Elikkäs, tuo shamaani lopussa tuskin olisi ensin pyytänyt kirjaa, sitten vasta tappanut. Ehkäpä shamaani olisi ensin tappanut, sitten pyytänyt. Mutta toisaalta, eihän sitä tiedä. Jospa petomiehilläkin on vähän herrasmiestaistelun tajua. Ja sitten joo, warrior priest oli hieman lattea omaan makuuni, mutta minun näkemykseni nyt tiedetään, joten älä välitä. Mutta tärkeintä oli että tämä oli parempaa tekstiä kuin edellinen, ylsi taas kerran edellisten tarinoidesi tasolle. Ja se on hyvää laatua, usko pois vain. Tämä antamani kritiikki perustui nyt aika paljon omaan näkemykseeni asioista, joten älä ota kovin asiantuntevana tätäkään viestiä, sitä se ei nimittäin ole.

[DarkMinde]

Noh aika pitkälti kaikki mitä Rune sanoi, mutta mitä sille warrior Priestille tapahtui?

[DJ_Silverpig]

Taisi tämä hieman edellistä parempi olla!
Samaa mieltä Runen kanssa. Taisteluiden kirjoittamisessa hieman parantamisen varaa ja ne voisivat olla lyhyempään tilaan tiivistettyjä.
Tässä melkein puolet koko tekstistä oli samaa taistelua, mikä ei kuitenkaan olisi varmaan kymmentä minuuttia kauemmin kestänyt.

Ihan oki muuten.
Tuleehan tälle vielä jatkoa?!

[Andromedus]

Tuleehan tälle jatkoa, olen muistiinpanoja tehnyt ja kyllä tähän ainankin kaksi osaa tulee lisää. Taistelua voisin parantaa kyllä hiukan, sen teen seuraavaan osaan. Taisteluun en kiinnitänyt aivan niin paljoa huomiota kuin olisi tarpeen mutta parannan tasoa hiukan, luen vähän erilaisia taistelukohtauksia eri kirjoista(Raymond E Feist, David Eddings, Tolkienia en taida lukea koska jotenkin Balinin hautakammion kohtaus syöpyi hiukan liian hyvin päähäni, mutta kait Keskeneräisten tarujen kirjaa...)ja tietenkin sotavasaralaisten tarinoista, varsinkin sinun Rune.

[Jesh]

*Ilmestyy paikalle*
Bigaboboo! Mwhahahaa!

Khröm anteeksi...
Mahtava tarina, joka oli taas taattua ja patentoitua Andromedus laatua. Tätä kyllä on hauska lukea. Kuvailu oli todella hyvää ja varsinkin se peuran metsästys oli mestarillisesti kuvattu. Hahmot olivat personnallisia ja taas oli pientä huumorinpoikasta mukana, mikä on todella hyvä.
Ainut asia mistä voisin nipottaa oli taistelun paljous (Mikäs minäkin olen oikein arvostelemaan...). Oli puuduttavaa lukea taistelua, kun se kesti puolet tarinasta, vaikka se oli hyvin kuvattu ja kirjoitettu. Jos sen olisi jaotellut osiin ja laittanut väliin vähän rauhallisempaa jaksoa, niin olisi tullut täydellinen. Nyt tarina on vain melkein täydellinen...
Jatkoa!

Hula, hula, hula! Mwhahahaaa!
*Katoaa*

[Andromedus]

Itseasiassa taistelusta halusin semmoisen tunteen että se vain jatkuu ja jatkuu, mutta en kyllä ihan sellasella huonolla tavalla. No sama se, taistelua ei tule olemaan noin paljoa seuraavissa osissa. Seuraavat osat sijoittuvat Altdorfiin ja luen semmoisen 20 sivun pätkän Altdorfista ennenkuin alan kirjoittamaan.

[Rune]

Ah, no sitä jään odottamaan! Tahdotko linkittää sen Altdorf jutun minullekkin? Krausin seuraavan osan prologin jälkeen kirjoitan nimittäin minäkin Altdorfista. Pian lisää, pian!

[Andromedus]

No tässä on Altdorfin karttasekä välttämätön Altdorfinpaikat joka kuvaa karttaa. Toivottavasti saat jonkinlaiset käsityksen siitä.
Ps. Lisää kommenttia!

[Grom]

Saamasi pitää. Minun mielestä paransit huikeasti edellisestä ja jopa prologista. Tätä luin oikein mielelläni. Opin jo "tuntemaan" henkilöt tässä tarinassa. Lutz oli juuri niin ennalta-arvaamaton kuin pitikin. Tuli korruptoituneelle jätkälle aika kurainen loppu .
Tiedän itsekin millaista taistelua on kirjoittaa. Itse kun ryhdyn kirjoittamaan taistelua se tempaa minut mukaansa ja tekstistä tulee sekavaa ja vaikeasti luettavaa. Siksi olen viime aikoina ruvennut kirjoittamaan taistelukohtauksia useaan otteeseen. Kirjoitan ensimmäisen kerran - luen läpi - korjaan - luen uudestaan - ja lisään vielä vähän mm. kuvailua. Olen todennut hyväksi tavaksi, vaikka ei se mätön kirjoittaminen ihan täydellisesti vieläkään suju. Ei tämä taistelu mitenkään huonostikaan kirjoitettua ollut. Ihan selkeää, en valita. Odotan innolla ensi osaa!

PS: Mainitsemistasi kolmesta kirjailijasta mielestäni parhaiten taistelua kuvaa E. Feist. Sen tyylinen sopisi mielestäni sinun tarinoihisi.

[Andromedus]

Vaikka vakiokaarti kävikin jo tämän läpi niin missä viipyvät esimerkiksi J-Linkin ja huussin rakentavat kommentit(miksipä ei jonkun muunkin)?

[Hollo]

Juu, eli tarinahan oli parempi, kuin edellinen. Henkilötkin alkaa saada persoonallisuutta, mutta sen sijaan tämän tarinan juoni oli aika tavanomainen ja miusta hieman tylsähkö. No loppu aika mystysesti.

Mutta paljon edellistä parempi kerronta. Yhdyssana-ja pilkkuvirheitä, mutta ei ne mittään haittoo.