Kristian istui hyytävällä kivilattialla, nojaten paaluun. Hän vilkaisi vasemmalle puolelleen huohottaen raskaasti ja näki kaari-ikkunasta hailakan pilven lipuvan hiljalleen kasvavan Morrsliebin päälle. Lähes painottomat, suuret lumihiutaleet leijailivat suoraan maata kohti, täysin seisovassa ilmassa. Askeleen kolahtaminen kivilattiaan sai Kristianin painamaan itsensä mahdollisimman pieneksi nurkkaan kivisessä käytävässä. Toisessa kerroksessa ilma tuntui hyytävän kylmältä. Askeleet lähestyivät tasaista, verkkaista tahtia. Kolina voimistui askel askeleelta. Kristian sulki silmänsä rukoillen Sigmarilta siunausta. Hän ei tuntenut hengittävänsä enää, vain sydämen villin tykytyksen rinnassaan. Askel. Metallinen kolina kumisi Kristianin päässä. Hän rukoili äänettömästi, ja tunsi kohmettuneiden huuliensa liikkuvan rukouksen tahtiin. Askeleet alkoivat loitontua. Kristian keskeytti rukouksensa, ja avasi silmänsä. Hän näki vain metrin päässä vartijan kokohaarniskoidun hahmon kuun kelmeässä valossa. Pitkä miekka kalahteli reittä vasten tasaiseen tahtiin. Kristian tarrasi hilpariinsa, odotti muutaman sekunnin ja pyörähti pylvään takaa pinkaisten saman tien samaan suuntaan mistä vartija oli juuri tullut. Kukaan ei yhäkään ollut huomannut mitään Salgenmundin pohjoispuolella olevassa linnassa.
Karl von Mäyst nojasi itsekin jäätävään kiviseinään, miekkaa tiukasti kädessään puristaen. Hän vilkaisi kuun valaiseman pihan yli toisen kerroksen ikkunaan, ja huomasi mustaan viittaan pukeutuneen hahmon heikosti ikkunassa. Kristian oli siis päässyt etenemään. Karl hengitti raskaasti kirpeää talvi-ilmaa seistessään muurilla, tornin seinämään nojaten. Hän henkäisi ja kierähti huomaamattomasti pimeään vartiotupaan. Avoimesta oviaukosta näki muurin jatkuvan tyhjänä kuun valossa. Kivet olivat peittyneet hennosti lumesta, värjäten tasanteen hopeaksi ohuen lumipeitteen heijastaessa kuun valoa. Karl harppoi nopeasti pimeän huoneen läpi ja jatkoi kyyryssä matkaansa muurin harjaa pitkin. Hän vilkaisi linnanpihalle juostessaan. Pihalla partioi muutamia vartioita ennalta määrättyjä reittejä. Aavemaisen sininen piha lepäsi rauhallisena Karlin alla, yksittäisten soihtujen punertaessa hankea ja kiviseinämää ympärillään. Karl pääsi viimein pitkän muurinharjanteen loppuun, jykevälle, raudoitetulle tammiovelle. Hän jäi tasaamaan hengitystään varjoon. Hän odotti muutaman sekunnin ennen kuin vihelsi kimakasti.
Kristian odotteli hermostuneena käytävän nurkkauksessa. Hän tarkisti jo kymmenennen kerran minuutin sisällä käytävän nurkan takana. Ketään ei näkynyt, mutta se ei helpottanut Kristianin oloa. Hän kuuli kimakan, epäselvän vihellyksen ikkunasta, ja hänen sydämensä pomppasi. Hän astui askeleen eteenpäin, poistuen varjosta kuunvaloon kaivaen samalla taskuaan. Tuskastuttavan pitkien sekuntien jälkeen hän sai käteensä tiirikkanipun ja kumartui läheisestä ikkunasta ulkoilmaan. Hän näki kerroksen alapuolellaan tumman hahmon varjossa, nojaamassa kiviseen seinämään. Kristian vihelsi hiljaa ja näki Karlin erkanevan varjosta katsomaan ikkunaan yläpuolellaan. Kristian ojensi kättään ja näki Karlin nyökkäävän kuun kelmeässä valossa. Hän tiputti tiirikkanipun, ja se alkoi tippua alaspäin valon osuessa välillä siihen ja saaden nipun välkähtelemään tippuessaan. Karl nappasi nipun tarkasti ja siirtyi taas varjoon oven eteen. Kerrosta ylempänä Kristian huokasi helpotuksesta ja rentoutui. Samassa avaimet napsahtivat lukossa Kristanin vasemmalle puolelle aukeavassa käytävässä. Kristianilta meinasi päästä huudahdus, ja hän jäykistyi salamannopeasti. Hänen silmänsä hapuilivat epätoivoisesti piilopaikkaa avoimella, valoisalla käytävällä ja hän näki oven aukenevan käytävässä. Hän syöksyi epätoivoisesti nurkan taakse ja jäi nurkalle tasaamaan hengitystään hikikarpaloiden vieriessä hänen otsaansa pitkin. Askelet alkoivat loitontua käytävässä. Kristian sulki silmänsä ja painoi päänsä kiviseinää vasten raskaasti huokaisten.
Soihduilla valaistu käytävä oli tyhjä. Punertava matto lojui lattialla, ja seinätkin värjäytyivät punaisiksi soihtujen valossa. Käytävän varrella risteilevät puuovet olivat tiukasti lukitut eikä ristinsielua ollut näkyvissä. Linnanvartija Johann Mrütz lukitsi ristikko-oven ja laittoi avainnipun taas vyölleen. Hän asteli hetken kivilattialla ennen kuin hänen saappaansa tömähti tutulle matolle, samassa käytävässä jota hän oli kulkenut joka yö. Linnan alla sijaitseva varastosiipi oli aina tyhjillään. Hän vihelteli huolettomasti ja katseli ensin soihtuja alkaessaan kulkea pitkää käytävää pitkin edestakaisin. Pari askelta otettuaan punaiseksi värjäytyneessä käytävässä hän pysähtyi ja jäi tuijottamaan epäuskoisena eteensä. Haarniskan solki helähti luonnottomassa hiljaisuudessa. Johann katseli silmiään hieraisten hitaasti kohti kävelevää miestä. Tällä oli teräshaarniska kaavun päällä, ja hän roikotti raskasta sotavasaraa oikeassa kädessään. Kaljun pään ääriviivat terästyivät aina kun mies pääsi soihtuparin ohi, ja seuraavat soihdut valaisivat taas lukemattomat arvet jotka risteilivät miehen kasvoilla. Johann astui hengitys nopeutuen pari askelta taaksepäin ja tuijotti noihin jäätäviin, tunteettomiin silmiin kauhuissaan. Johann kompuroi nurkan ohi ja huohottaen repäisi avainnipun vyöltään. Hänen oli pakko päästä pois tuon luonnottoman olennon ulottuvilta. Hän räpelsi sormet hionneina avaimia ja yritti sovittaa niitä yksi kerrallaan lukkoon. Mies astui nurkan ympäri hitaasti, mutta Johann ei kuullut omalta hengitykseltään haarniskan soljen kilahdusta. Johann jäykistyi äkkiä paikoilleen miehen saappaan osuessa kivilattiaan. Hän kääntyi puoliksi ympäri pakokauhu silmissään. Valtava vasara heilahti kapeassa käytävässä ja kiviseinämissä kaikui tuskanparkaisu.
-“Puhdista”, Altzheimer Kraus kuiskasi tunteettomasti.
Heinz vilkaisi kuun aseman ja otti tukevan otteen köydestä. Tukevan köyden päässä roikkui raskas tarttumakoukku, joka oli tarkoitettu alunperin linnojen valtaukseen. Heinz räpäytti silmiään rauhoittavassa lumisateessa. Metsä hänen takanaan oli sysipimeä ja hiljainen. Kuunvalo ei yltänyt kuusien ja mäntyjen läpi valaisemaan koskematonta hankea, joka odotti puiden katveessa. Heinz vilkaisi ikkunaan kuutisen metriä hänen yläpuolellaan. Hän huokaisi syvään ja vesi kohmettui pakkasessa muodostaen huurretta ilmaan. Seuraavalla hetkellä köysi viiletti ilmassa ja tarttui rasahtaen ikkunan pieleen. Heinz nykäisi pari kertaa rivakasti ja todettuaan köyden kestävyyden aloitti kiipeämisen raskas, lämmin kaapu heilahtaen.
Karl nojasi seinämään syvään hengittäen. Käytävä kulman takana oli valaistu soihduin, mutta käytävä jota pitkin hän oli juuri kulkenut oli pimeänä. Pääkäytävälle ei ollut asiaa jäädä pitkiksi ajoiksi, Karl tiesi sen paremmin kuin hyvin. Hän nojautui vasemmalle ja vilkaisi nopeasti käytävään, vetäisten päänsä takaisin lähes välittömästi. Punainen matto peitti koleaa kivilattiaa, ja soihdut valaisivat käytävän luovuttaen hieman lämpöä pikkupakkasen viilentämään ilmaan. Käytävän vasemmalla seinustalla oli ikkuna-aukkoja, joista kylmä ilma tulvi sisään kuun valon saattelemana, joka valaisi myös osaltaan käytävää. Karl käännähti kulman ympäri ja harppasi matolle, ja ääneti jatkoi matkaansa käytävää pitkin kulkien mahdollisimman kumarassa. Raskaat lumihiutaleet laskeutuivat ikkunoille, ja kuunvalo heijastui ohuesta lumikerroksesta saaden ikkunalaudan näyttämään kristalleilla verhoillulta. Karl säpsähti kuullessaan kalahduksen takaansa. Hän käänsi päätään ja hänen silmänsä kapenivat viiruiksi oven alkaessa avautua hitaasti kymmenisen metriä hänen takanaan. Kapeassa käytävässä ei ollut minkään luokan suojaa, ja soihdut sekä kuunvalo paljastivat jokaisen kulkijan armotta. Karl vilkaisi taas ovelle, ja erotti miekan pään avoimesta oviaukosta. Keksimättä muuta Karl loikkasi lähimmälle ikkuna-aukolle ja tarraten kuin henkensä hädässä lumesta liukkaaseen ikkunalautaan heilautti itsensä vain käsiensä varaan pakkaseen. Hänen ruumiinsa tömähti kevyesti kiviseinämään. Karl keskittyi kuuntelemaan seisovassa ilmassa. Tuulenvirekään ei liikuttanut ilmaa, saati häirinnyt Karlin keskittymistä. Karl huokasi helpotuksesta kuullessaan askeleiden loittonevan. Hammasta purren hän väänsi itsensä sisälle käytävään ja tömähti äänettömästi lattialle, jatkaen saman tien matkaa tarkistettuaan ensin vartijan suunnan. Haarniskoitu selkä loittoni soihtujen valopiiristä syvemmälle käytävään.
Altzheimer Kraus noukki avainnipun maasta ja asetteli avaimia vuoronperään lukkoon, vääntäen aina joka avaimen kohdalla nykäisten ovea samalla. Muutaman kokeilun jälkeen Kraus hymähti lukon napsahtaessa auki ja oven lipuessa narahtaen auki. Kraus otti taas tukevamman otteen vasarastaan ja vaivautumatta siivoamaan sotkua astui avoimesta ovesta lyhyehköön käytävään, joka kääntyi muutaman askeleen päästä vasemmalle. Pitkä mies sai kumartua hieman kapeassa ja matalassa käytävässä, jota valaisivat harvakseltaan soihdut pienissä syvennyksissä. Sysipimeä portaikko odotti lyhyehkön käytävän päässä, ja Kraus astui ensimmäiselle askelmalle saapas raskaasti tömähtäen. Hän alkoi kiertää kierrerappusia ylöspäin katse kohdistettuna ylöspäin, pimeään.
Heinz jäi nojaamaan seinään jaloillaan, pitäen yhä tiukasti kiinni narusta. Hän katseli sivuilleen, ja näki hennon lumisateen lomasta tummansinisen taivaan, ja siitä hieman alaspäin korkeiden kuusien huiput. Linnan seinämä leikkasi näkymää, ja muurin kulman ääriviivat erottuivat epäselvästi lumihiutaleiden läpi. Heinz käänsi taas katseensa ylöspäin, ja tarrasi pienen matkan jälkeen ikkuna-aukon liepeeseen. Hän kuunteli hetken, ja hiljaisuuden vallitessa nosti itsensä sisään kapeasta ikkunasta. Hän vierähti kevyesti tömähtäen keskelle käytävää, jota verhosi ohut matto keskeltä. Käytävä oli pimeä ikkunoista kajastavaa kelmeää valoa lukuun ottamatta. Heinz kääntyi kannoillaan ja nosti tarttumakoukun paikoiltaan. Hän katseli hetken putoavaa teräskoukkua, ennen kuin se tömähti äänettömästi lumeen. Hento, tasainen astunta alkoi kaikua käytävässä. Heinz henkäisi ja kääntyi välittömästi katsomaan vasemmalle puolelleen. Askelet lähestyivät. Heinz vilkaisi molemmille puolilleen, ja näki oikealle avautuvan käytävän seinässä jykevän tammioven. Hän harppasi oven luo ja alkoi kädet vapisten kaivaa taskustaan tiirikkasarjaa. Hän huohotti kuuluvasti, ja säikähti ääntään tajutessaan huohotuksen kuuluvan pitkän matkan päähän tyhjässä käytävässä. Hän vilkaisi hiki otsaa myöten valuen vasemmalle, ja näki jo kulmauksessa hahmon. Mutta se ei koskaan ennättänyt kääntyä huomatakseen Heinzia kuun valossa. Kevyt hilpari leikkasi taidokkaasti kaulan auki, ja ruumis rojahti matolle päästämättä ääntäkään. Heinz katseli tyrmistyneenä näkyä, ja huokaisi viimein helpotuksesta lämpimään kaapuun pukeutuneen Kristianin astuessa kulman takaa. Tämä virnisti vanhalle ystävälleen, ja Heinz rentoutui jälleen.
Karl työnsi jykevää ovea sisäänpäin. Se ei hievahtanutkaan. Karl vilkaisi vielä kerran puolilleen aivan pimeässä käytävässä. Ulkoilman hyytävä pakkanen ei ulottunut aivan niin voimakkaasti linnan keskiosiin. Karl kokeili uudestaan, ja tönäisi tällä kertaa hieman. Ovi narahti äänekkäästi ja Karl irvisti hammasta purren. Hän työnsi nyt kevyesti, ja ovi avautui hitaasti, mutta äännähtämättä. Karl astui raotetusta ovesta sisään pilkkopimeään huoneeseen, ja haroi pakkauksestaan soihtua. Hän työnsi ovea kiinnemmäs ennen kuin iski kipinän soihtuun ja nosti sitä ylemmäs. Soihtu syttyi iloiseen roihuun, joka valaisi huoneen hennolla punallaan. Huone ei ollut suuri, mutta toisaalta se helpotti huomattavasti Karlin tehtävää. Hän alkoi penkoa huoneen keskellä seisovan pöydän päällä olevia tavaroita, ja iski sormensa äkkiä avainnippuun. Lievä hymy levisi Karlin huulille hänen vetäessä pienen avainnipun kellastuneiden papereiden alta. Hänen osuutensa olisi kohta tehty. Karl sammutti soihdun, jätti sen paikalleen huoneeseen ja sulki oven varovasti perässään. Käytävä oli yhä tappavan hiljainen, ja käytävälle levitetty matto vaimensi Karlinkin askeleet. Hän kääntyi oikealle, kohti kierreportaita jotka veivät ylöspäin, kohti kattokerroksia.
Raskas saapas nostatti jälleen kerran pölyä kiviseltä askelmalta. Ylemmäs käydessä portaat kävivät yhä käyttämättömämmiksi. Altzheimer Krausin kasvoilla kuulsi jatkuva tyyni ilme. Kierreportaat jatkuivat yhä. Toiseksi ylimmän kerroksen hän oli jo ohittanut joitain askelmia sitten. Tyynestä ilmeestä huolimatta hänen rystysensä alkoivat käydä valkoisiksi sormien puristaessa vasaran kahvaa. Tukahdutettu raivo velloi hänen sisällään, vain odottamassa päästäkseen vapaaksi. Krausin askelet kaikuivat käytävässä verkkaiseen tahtiin, eikä hän välittänyt vaikka hänet olisikin huomattu. Mutta se ei ollut enää mahdollista täällä, ei ollut ollut mahdollista enää vähään aikaan. Vartioidut alueet olivat jääneet alempiin kerroksiin. Viimein Kraus näki valoa edessään, yläpuolellaan. Kierreportaat päättyivät viimein. Altzheimer astui yhdellä soihdulla valaistuun käytävään, joka jatkui oikealle, ja sieltä yhdistyi pääkäytävään. Sen varrella olisi heidän kohteensa. Altzheimer astui viimeisen askelman ja pysähtyi kuuntelemaan ympäristöään. Hän säpsähti kuullessaan odottamattomia ääniä. Laahaava ääni, joka kahahteli tasaisin väliajoin. Krausin silmät kapenivat, ja hän otti tukevamman otteen aseestaan. Vartijoiden äänet alkoivat kuulua käytävästä, ensin ihmettelevinä, seuraavaksi puhetta seurasivat kuolonkorahdukset sekä kauhun huudahdukset. Altzheimer harppoi kulmalle ja kyyristyi vilkaisemaan käytävään. Seinillä lepatti muutamia soihtuja, eikä ikkunaa ulos ollut näkyvissä. Mutta jotain muuta oli, joka herätti Krausin mielenkiinnon entistä enemmän.
Mies astui askelen eteenpäin kaapu kahahtaen hiljaa. Hän katseli hiljaa toisilleen keskustelevia vartijoita. He eivät olleet vielä huomanneet häntä. Mutta eipä se häntä haittaisi. Tai, ei sitä. Miehen silmissä alkoi sumeta, kun ensimmäinen vartija huomasi hänet viimein ja kysyi hänen tekemisiään. Mies tunsi käden nostavan vasaraa, ilman hänen omaa voimaansa. Hän itse ei nostanut sitä, mutta hänen kätensä nosti vasaran ilmaan. Vartija lennähti seinään torso murskaantuneena siruiksi. Veltto ruumis valahti silmät yhä epäuskosta auki makaamaan seinän viereen.
Krausin silmät revähtivät auki. Pitkään, ruskeaan kaapuun ja rengaspaitaan pukeutunut hahmo lahtasi viisi vartijaa siihen paikkaan. Vasara viuhahti vain muutaman kerran, ennen kuin viisi ruumista lojui seinien varsilla. Veri levisi lammikoiksi miehen jalkojen juureen. Mies suoristi ryhtinsä, ja kääntyi vankkaa pariovea kohti, nostaen vasaransa selkänsä taakse kaksin käsin. Kraus kääntyi nojaamaan huohottaen seinää vasten juuri ennen räsähdystä, joka kieli oven murtumisesta sisään. Askeleet jäivät kaikumaan käytävään. Metallinen ääni kimmahteli kiviseinämissä. Kraus nousi seisomaan, nojaten yhä seinämään. Karl loikkasi viimeiset rappuset portaikosta käytävään, ja vilkaisi Krausia kysyvästi. Kraus suoristi selkänsä ja nyökkäsi Karlille. Tämä työnsi avainnipun taskuunsa ja vetäisi miekkansa huotrasta. Tämän katse vakavoitui ja Karl nyökkäsi Altzheimerille. He astuivat ruumiiden täyttämään käytävään, jonka toisessa päässä Heinz ja Kristian odottelivat, katseet täynnä epäuskoa. Kraus astui ensimmäisenä murskaantuneen oven luo ja astui sisään huoneeseen.
Lähes Altzheimerin pituinen mies piteli koristeellisiin vaatteisiin pukeutunutta, vanhaa miestä seinällä. Toinen käsi puristi vasaraa, ja toinen piteli miestä kaulan kohdalta seinässä. Paroni oli vanha, ja harmaat hiukset olivat jo irtoilemassa. Pakokauhu kuulsi tämän kasvoilta tämän tuijottaessa tunteettomiin silmiin, jotka porautuivat hänen silmiinsä. Verenpunaiset silmät, rotevan soturipapin kehossa, täynnä murhanhimoa. Paroni ähkäisi silmien kavetessa, ja käden tiukentaessa otetta murskaavaksi. Kraus huudahti huoneen toiselta puolelta, ja soturipappi kääntyi katsomaan tulijoita. Silmät kiiluen tämä viskasi paronin suuren pöydän yli Krausin jalkojen juureen. Altzheimer katsahti ylös kömpivää paronia, ja sitten tuntematonta soturipappia. Tämä astui jo pöydän vierellä kohottaen vasaraansa. Krausin silmät välähtivät tämän tajutessa toisen papin tarkoituksen. Hänen äänensä tunkeutui jokaisen kuulevan korviin kuin myrkky joka halvaannuttaa koko kehon.
-“Hän on minun. Älä koske häneen”, Kraus sihahti hampaidensa välistä, ja samassa kohotti vasaransa ja iski sen samalla hetkellä kohti paronia. Vanha paroni kiljaisi ennen kuin murskaantui pöytää vasten. Verestä tahriintunut ruumis valahti elottomana lattialle tahraten taidokkaasti tehdyn maton. Karl astui sisään huoneeseen ase valmiina. Mies katsahti ensin Krausia, sitten kuollutta paronia, ja siirsi vihasta leiskuvat silmät takaisin Altzheimeriin. Verenpunaiset silmät leiskuen hän karjaisi Krausia päin ennen kuin pyörtyi ilman varoitusta keskelle huonetta. Raskas vasara kalahti lattialle ontosti, nelikon katsellessa hölmistyneinä. Kraus laski viimein aseensa ja nosti miehen käden olkapäälleen.
-“Meidän työmme on tehty. Lähdemme takaisin Altdorfiin”, Kraus tokaisi hiljaa. Hän nyökkäsi tajuttomaan soturipappiin päin ja Heinz harppasi auttamaan Krausia. Altzheimerilla olisi muutamia kysymyksiä temppelineuvostolle kyseisestä tehtävästä ja siihen osallistuneesta henkilökunnasta...
* * *
Juu, elikkä tässä olisi ensinäytös tulevasta sarjasta, jossa tämä 'tuntematon soturipappi' olisi aika suuressa osassa. Mutta mutta, teksti oli ainakin omasta mielestäni kirjoitusvaiheessa ärsyttävän väkinäistä, ja loppu tulikin sitten vain kirjoittamalla, elikkä mitä sattui koneelle sattumaan. Elikkä sitä(kään) en jaksanut oikolukaista, ja alku ja keskivälin teksti olisi vielä kamalampaa ilman oikolukua jota harrastin kirjoituksen ohella. Mutta, omasta mielestäni yllättävän kämästä tekstiä, ja jos nyt kuuluu yhtäkään "Aivan mahtava super hieno paras mitä oo lueknu!!!11" niin sanon että... että... ukkis oli näätä.
edit\\ Niin, ja jos tahdot ymmärtää mitään hahmoista niin lukaise ensin tämä.
Täytyykin seuraavaan oikeaan tarinaan vähän selventää prologin tapahtumia. Kiitos taas paljon, tätä kirjoittaessa oli valitettavasti lähes jatkuvasti 'pakko kirjoittaa' tunne päällä, siis negatiivisessa merkityksessä. Ensikerralla paremmin!