Eli kirjoitin nyt ensimmäistä kertaa suomeksi vähän pidemmän tarinan, tämä on hyvää rauhoitusta minun toiselle tarinalleni. Tämä ensimmäinen osa jäi ehkä vähän vaisuksi, kun se on päivässä kirjoitettu. Ja ensimmäinen tämäntyyppinen tarina jonka kirjoitan suomeksi,
Kommenttia siis, kielioppivirheitä voi olla muutamia kun tämän olen nopeasti kirjoittanut.
Mutta kommentoikaa aivan vapaasti, jatkoa tulee varmaankin. Mikäli ei aivan lyttyyn haukuta.
...............................................................................Nulnin tykit Osa:1.....................................
Lämmin kesäilta oli kääntymässä yöhön Nulnin etelä puolella, kun uljas ensimmäisen asteen ritari Willmar Wallenstein oli 5 miehisen yksikkönsä kanssa jokapäiväisellä ilta tarkastuksellaan. Ritari Wallenstein oli uljaan näköinen mies, pieni sänki leuan päässä ja pieni kalju alue keskellä päälakea jota koristi rajun näköinen arpi. Se oli yksi tunnetuimmista arvistaa ympäri Imperiumia, hän oli saanut sen nuorempana kun hän vielä palveli vapaaehtoisena sotilaana Nulnin palveluksessa.
Muutama metsähaltia oli tullut Nulnin maille ja tykistö patterin ensimmäinen pataljoona oli keskittänyt tulensa heihin. Mukana oli myös pelätty Helvetin Tykiksi nimetty yhdeksän piippuinen kaari tykki. Se oli viittä vaille valmiina laukaistavaksi ja juuri kun kaksi miestä oli sitä laukaisemassa, metsähaltijoiden nuolet lävistivät näiden rintakehät ja he kaatuessaan työnsivät tykin muutaman asteen vasemmalle aiheuttaen virhe laukauksen. Tämä laukaus olisi voinut olla kohtalokas nuorelle Wallensteinille , joka oli tajunnut tilanteen juuri sekuntteja ennen tapahtumaa.
Oli kuulunut vain viuhahdus ja narskahdus kun tykki oli ehtinyt ampua yhden piipun kohti Willmaria. Refleksimäisesti Willmar otti pienen kilpensä pään suojaksi ja yritti suojautua, mutta turhaan. Kuului puun raksahdus ja laukaus lävisti kilven kuin miekka ihon, puun palaset lentelivät ympäriinsä samalla kun laukaus viilsi Willmarin päälakea pitkin jättäen pahoja palojälkiä jälkeensä.
Hänen hiuksensa paloivat maan tasalle päälaen kohdalta ja se alue jäi sellaiseksi koko loppu iäksi, itse laukaus jatkoi vielä matkaansa tömähtäen lopulta isoon tammeen, joka kaatui iskun voimasta juurineen maahan. Willmar itse selvisi pelkällä säikähdyksellä lukuunottamatta noin 4 tuumaa pitkää kourua pitkin päälakea, jonka molemmilla puolilla oli syöpynyttä ihoa ja muutama paise.
Heti tämän jälkeen Metsähaltiat saatiin lyödyksi, ja nuori Wallenstein lyötiin Imperiumin ritariksi koko kansan edessä. Hänelle ojennettiin kiiltävä haarniska ja kaunis seremonia peitsi, sekä uljas yhdenkäden miekka johon oli kaiverrettu kirjaimet W.W ja myös kiiltelevä kypärä, joka on nykyään taisteluiden kuluttama aivan kuten muukin varustus. Silti hän yhä käyttää niitä taitavasti teistelussaan, ainoa asia jota hän ei valtioltaan saanut oli kilpi. Sen hän joutui itse teettämään, vaikka nyt myöhemmin hän on ansainnut itselleen oman vaakunan ja omat värinsä, hänen päästyään sisäpiiriin ja samalla nousten ritarien eliittiin. Hänen vaakunansa oli selkeä, mutta tehokas. Siinä oli keskellä salaman muotoinen viiva joka jakois vaakunan kahtia, yläosa oli violetti ja alaosa oli kauniin oranssi. Joskus saattoi nähdä kultaisen ristin keskellä, mutta tämä oli yleensä vain uusien ritarien kilvissä, tai sitten korkea-arvoisempien ritarien seremonia varusteissa.
Ilta jatkoi pimentymistään kun yhtäkkiä, jostain kaukaa kuului torven ääni. Hätäinen torven ääni, se oli selkeästi kaksi pitkää puhallusta, eli toisen sanoen suurta vaaraa merkitsevä äänimerkki. Tuo ääni kaikui ensimmäisen kerran kolmeenkymmeneen vuoteen Nulnin alueella, jossa ainoa vihollinen oli yleensä karkoitetut Metsähaltiat, tai muut Lorenista paenneet. Joskus saattoi nähdä puoliksi kuolleita peikkoja tai trolleja jotka olivat vaeltaneet vuosia ja lopulta epäonnekseen eksyneet Loreniin. Ja ehkä kerran kolmessa vuodessa, saattoi nähdä neidon hylkäämiä Bretonnian ritareita jotka olivat kulkeneet pitkän matkan todistaakseen neidolle kyvykkyytensä. Näiden matka loppui yleensä heti kun he olivat paenneet Lorenin lävitse Imperiumin maille.
Mutta nyt oli varmasti jostain muusta kyse, Wallenstein pystyi tuntemaan sen luissaan. Suuren vaaran merkkiä ei annettaisi muuta kuin äärimmäisessä tapauksessa. Mahdollisuuksia ei ollut montaa, se voisi olla Bretonnian yllätys isku, Metsähaltijoiden kostoisku tai pahimmassa tapauksessa Harmaiden vuorien lähellä asustava Veri Lohikäärme vampyyri olisi voinut lähteä sotajalalle, mikä pahinta se voisi myös olla nämä kaikki yhdessä.
Willmar pysähtyi hetkeksi ja samalla muut hänen kanssaan olleetkin pysähtyivät, Willmarin hevonen hirnahti hiljaa peloissaa, mutta vaikeni nopeasti.Willmar käänsi katseensa kohti Nulnia itseään ja sanoi matalalla äänensävyllä: Nyt sitä mennään. Miehet tulkaa, meidän on päästävä suojaisempaan paikkaan, ettemme saa kuulaa niskaamme!”
Yhtäkkiä koko seutu sai valaistuksen kun Nulnin joka kulmassa syttyi soihtuja, suuret kokot roihusivat vartio paikoilla ja kukkuloilla kun tykistöt asettuivat esille. Tilannetta saattoi kuvailla hätkähdyttäväksi, kanuunoiden hinauksen äänet kantautuivat maileja eteenpäin. Upseerien huudot kantautuivat pitkälle ja koko Nuln ympäröitiin sotilailla ja tykistöillä. Vapaaehtoiset sotilaat aseistettiin käsiaseilla ja pistooleilla, ja heidät asetettiin tykkien viereen vartioon.
Aivan tämän jälkeen kuului suuri pamaus ja koko Nuln näytti leimahtavan liekkeihin, kun noin 500 tykkiä ja 3000 kivääriä laukaistiin saman aikaisesti. Melu olisi voinut sorruttaa vuoria, ja tuo määrä ammuksia olisi voinut sorruttaa puolet mahtavasta Marienburgin linnoituksesta kertaheitolla. Willmar nosti oikean kätensä ohimolleen ja tarkasteli kaukaista maisemaa yrittäen erottaa liikettä sinkoilevien puiden joukosta ennen kuin toinen yhteis laukaus alkaisi. Normaali rutiinihan oli että ensin ammuttiin kolme suurta yhteis laukausta, jonka jälkeen tuli oli vapaa kaiken liikkuvan varalta.
Ennen kuin Willmar ehti kunnolla edes hahmottaa koko matkaa, suuri kanuunan kuula rojahti hänen eteensä ja suuri määrä hiekkaa pöllysi hänen eteensä peittäen koko näkökentän.
”Äkkiä nyt! Tuonne kukkulan mäen alle!” Willmar karjaisi juuri , kun toinen yhteislaukaus oli alkamassa ja upseerien komennot alkoivat taas kuulumaan kaiken jyskeen takaa. Tämä pieni hiljaisuuden tapainen kesti noin kymmenen sekuntia jolloin Willmar miehineen oli jo ehtinyt mäen suojaan, pois tykkien näkökentästä. Sitten kuului toinen suuri pamahdus, jolloin tykit raikuivat ja tanner tärisi pahemmin kuin Harmaa Vuoristo myrskyaikana. Hiekkaa valui mäeltä kuin kaatamalla, ja kun ei näkynyt mitään joka olisi kuollut tykityksessä. Alkoi Willmar pelätä pahinta, ne aikoivat hyökätä nyt. Kesken latauksen, yhteis laukauksien välissä! Aika alkoi käydä vähiin, mutta hän ei voinut mitään sillä hän istui hevosensa selässä, pienen kukkulan alla. Täysin hyödyttömänä sotilaittensa kanssa. Willmar tiesi että yhteislaukausten välissä on noin 5 minuuttia ennen kuin jokainen tykki ja kivääri on ladattu, varsinkin ennen viimeistä yhteislaukausta. Laukausten aikana olisi otollisin aika hyökätä Nulniin, silloin se ei olisi varautunut eikä kukaan saanut laukaista asettaan ennen käskyä. Tämä hiljainen hetki sai Willmarin pelon partaalle, hiki alkoi hitaasti valua tämän poskea pitkin illan viiman samalla hivellen kasvoja. Juuri kun Willmar luuli vaaran olevan ohi, alkoi kuulumaan hirveä pauke. Kavioiden tömistelevät kumahdukset kantautuivat Willmarin korviin ikivanhojen miekkojen kalkatuksen säveltämänä. Ääniä kuului ympäri alankoa ja metsistä ja vuorilta. Willmar yritti tähystää uudestaan vihollistaan ja juuri kun hiekka laskeutui kentältä jolla oltiin taisteltu tuhansia taisteluita horisontissa näkyi armeija. Ei Haltijoiden armeija, eikä niinkään Bretonnialaisten. Willmarin pahin pelko oli käynyt toteen, vampyyri lordi vainosi itselleen kostoa ja oli tullut hakemaan sitä. Mutta yksi asia osui Willmarin tarkkaan silmään, mukana ei selvästikkään ollut kuin pieni ripaus koko mahdista. Suuri kasa luurankoja joiden luut sojottivat ympäriinsä , ja mätäneviä sekä haisevia zombeja joiden suusta saattoi valua isoja limaisia verestäviä matoja ja muita hyönteisiä talsivat kohti Nulnin suurta kukkulaa. Missään ei näkynyt yhtään nekromaatikkoa tai vamyyria, tämä oli selkeästi jonkin sortin hämäys. Tai sitten testi isku, sillä ei ollut väliä, koska juuri sillä sekunnilla oli lataukset saatu loppuun. Upseerit viittoivat tykkejä kääntymään kohti haisevaa vihollista joka toi mieleen vain yhden ajatuksen jokaisen sotilaan ja ritarin mieleen; jos kuolen tänään, tulen olemaan osa tuota armeijaa huomenna.
Mätänevät zombit jättivät jälkeensä vihreitä lieju jälkiä ja ruuminsa osia kun he etenivät kohti kukkulaa, jolla odotti 1500 miestä ja 300 tykkiä laukaisu valmiina. Upseerit jakovat komentoja jokainen vuoronsa perään ja tykit alkoivat ampumaan hurjalla teholla ja paukkeella. Tykin kuulat lensivät takariveihin murskaten tusinoittain luurankoja yhdellä iskulla, luun palaset sinoilivat ympäri tanteretta ja zombeja kaatui maahan mortarien voiman ansiosta enemmän kuin Willmar jaksoi laskea. Willmar arvio että joukkoja olisi yhteensä noin 2000, joka ei riittäisi mitenkään Nulnin valtaamiseen, ainoa tavoite näytti olevan kuoleminen kanuunoiden kuuliin ja kiväärien tarkkoihin laukauksiin. Ammuksia tuhlattiin valtava määrä yhteislaukauksessa, jonka jälkeen epäkuollut armeija oli kärsinyt uskottavasti yli 600 kuolleen menetyksen. Tanner alkoi täyttyä luun palasista ja luujauhosta, karmivan näköisistä ja vihertävistä ruumiin osista samalla kun lois eläimet alkoivat luikertelemaan kohti zombien ruumiita valmiina tekemään mitä tahansa päästäkseen osingolle niistä. Nyt kantautui Upseerien huuto kaikkien korviin, tuli oli vapaa!
Hirveä määrä kivääreitä alkoi laukeamaan, ja kaupungin portit avattiin jotta ritarit pääsisivät näyttämään taitonsa taistelussa. Liput liehuivat kaupungin portin ulkopuolella nopeasti tämän jälkeen kun tuhatkunta ritaria marssi hevostensa kanssa kaupungista kukkulalle. Torvet soivat sota huutoja ja hevosten hirnunta täytti ilman. Näky oli verraton, noin tuhat hienosti aseistautunutta ritaria eri kiltojen väreissä marssivat hyökkäys muodostelmaan, peitset tanassa ne aloittivat laukan ja hiekan pöllytessä ilmassa Willmar antoi käskyn miehilleen lujalla ja kaikuvalla äänellä joka kuului varmaan kaupunkiin asti: ” Nyt nouskaa! Peitset esille! Miekat valmiiksi! Hyökkäykseen!!”
Ja näin nuo kuusi miestä lähtivät ravaamaan kohti luurankojen sivustaa, samalla kun muut ritarit ravasivat kohti luurankojen ja zombien etulinjaa. Willmar kärjessä, ritarit iskeytyivät suoraan luurankojen kylkeen jättäen niitä alleen kymmenittäen ja niittäen niitä kuin viljaa. Jokaisen ritarin peitsi tappoi ainakin neljä luurankoa ja kolme zombia, tämän jälkeen jokainen ritari veti miekan huotrastaan ja aloittivat taitavan tappamisen. Willmar otti miekkansa esille ja kohotti sen korkealle taivaalle ja laski sen vaaka tasoon jossa se leikkasi luurankoja kuin kuuma veitsi voita. Taistelu tuoksinnassa Willmar sai napattua yhdeltä luurangolta varstan, joka kylläkin näytti siltä että siinä olisi hiottu pääkallo laitettu kettingin jatkeeksi, mutta silti taitavana miehenä Willmar onnistui aiheuttamaan sillä kauheaa tuhoa, tappaen noin 5 luurankoa yhdellä iskulla ja yhden zombin vielä lisäksi. Takana tulevat ritarit eivät olleet aivan yhtä taitavia, mutta lähellä kyllä. Kaikki tappoivat viiltävillä iskuillaan kymmeniä lurkkeja erittäin nopeasti ja tehokkaasti. Samaan aikaan etulinjasta pääsivät ritarit murtautumaan läpi ja nyt epäkuollut armeija oli jäämässä alakynteen. Sivulta meni poikittainen rintama jossa ratsasti kuusi miestä, ja edestä vyöryi tuhat ritaria jotka eivät jättäneet mitään jälkeensä, ne söivät epäkuollutta armeijaa kuin lehmä heinää ja kukaan ei säästynyt peitseltä tai miekalta riippuen ratsastajasta.
Toisaalla epäkuolleen armeijan keskivaiheilla, Willmar ja hänen miehensä olivat edennet jo loppu suoralle, ilman mitään menetyksiä. Mutta tämä asia muuttui nopeasti, kun viimeisenä ratsastanut menetti tasapainonsa kahdeksi ratkaisevaksi sekunniksi, ja juuri sillä hetkellä luuranko käytti tilaisuuden hyväkseen ja tämän kirves lävisti ritarin rengaspansarin iskien tämän suoraan maahan hevosen selästä. Hän rysähti maahan kuolleena ja heti sekunnin murto-osassa hän oli zombien ympäröimänä ja syötynä. Willmar katsahti nopeasti taakseen ja huusi pikaisesti muille ritareilleen kannustavan huudon ja komennon: ” Älkää välittäkö hänestä! Yhden täytyy kuolla monien pelastamiseksi! Jatkakaa matkaa! Älkää luovuttako!”
Juuri tämän sanottuaan hän irtaantui luuranko massasta ja eteni vielä muutaman metrin, kunnes käänsi hevosensa joka nosti eturaajansa hirnuen ilmaan ja potki tyhjää. Muut seurasivat uljaasti perässä ja pysähtyivät Willmarin rinnalle odottamaan lisä käskyjä. Heidän hevosensa olivat yltäpäältä luujauhossa ja mätänevässä veressä, mutta itse miehet olivat hyvässä kunnossa lukuunottamatta heidän väsymystään. Olivathan he ratsastaneet täyttä vauhtia satojen ja taas satojen epäkuolleiden ohitse, tappaen niistä jokaisen joka tuli vastaan.
” Palataan kaupunkiin!Tämä taistelu oli voitettu jo ennen kuin se alkoi! ” Huusi Willmar viimeisillä voimillaan tuulen yltyessä kun hänen kasvoilleen otti kova vimma, vaikkei hän edes ratsastanut.
Willmar ja hänen ritarinsa marssivat järjestyksessä kaupunkiin odottamaan , että loputkin epäkuolleet tuhottaisiin.
Taistelu ei jatkunut enään pitkään, vaan loppui nopeasti ritarien hyväksi. Tätä sieti juhlia sillä, viimeisestä kunnon voitosta oli kulunut jo aikaa. Kaupungin tavernat ja majapaikat täyttyivät ennätys tahtiin, olut virtasi ja pihvi maistui jos kellekkin. Willmar ja hänen ritarinsa istuivat pienessä tavernassa syrjässä suurelta melseeltä. Paikka oli kivan kodikas, hirsi talo jonka seiniä koristivat karhun taljat, pöydät olivat vankaa tekoa viime vuosisadalta. Baarimikkona toimi keski-ikäinen parrakas kääpiö, joka oli lähtenyt maailmalle seikkailua etsimään ja oli päätynyt tavernan omistajaksi. Mukava mies toden totta, hänellä riitti aina kerrottavaa vuosiltaan maailmalla, kuinka jossain Suurhaltiat olivat taistelleet urheasti kymmenkertaisella alivoimalla tuntematonta suurta ja pelottavaa vihollista vastaan ja voittaneet taistelun ilman suurempia ongelmia. Osa tarinoista oli suuruudenhulluja , mutta osa oli kiinnostavia. Tai no kiinnostavampaa kuin normaalit kaljamahaisen kääpiön jutut yleensä niillä main. Willmar ja ritarit istuivat kulmapöydässä jonka viereisellä seinällä oli jonkin sortin maalaus, se esitti Imperiumin keisaria ja Bretonnian kuningasta vierekkäin miekat kädessään. Maalaus oli ajalta jolloin Imperiumi ja Bretonnia olivat olleet läheiset kumppanit, ja voittaneet monia taisteluita vuosisatoja sitten. Willmarin mietiskelyn keskeytti porukan nuorin ritari Hans joka oli nimitetty sisäpiirin ritariksi tämän kunnia teoista Skaveneita vastaan juuri ennen tätä päivää, joka esitti epäröiden kysymyksen: ”Herra, mitä me aiomme nyt tehdä? Uskotko että tuo oli heidän koko armeijansa? Se vaikutti aika heikolta...” Viimeiset sanat katosivat Hansin suuhun, koska hän muisti että ritari ei saisi koskaan vähätellä vastustajaansa, ei vaikka mikä olisi. Se oli ritarin kunnia. Willmar mietti hetken ja vastasi sitten harkitusti ja päättä väisesti pää pystyssä: ”Kuules, minä uskon että tuo oli vain alle kymmenes koko armeijasta. Sen ei ollut edes määrä saapua tänne kokonaisuudessaan. Epäilen että tulossa on vieläkin suurempi hyökkäys, jossa Nuln vallataan ellemme ole varuillamme. Pelkään pahoin, että joudumme ...
Että joudumme liittoutumaan Bretonnialaisten kanssa lyödäksemme heidät, mutta jos se ei auta meidän viimeinen keinomme on kysyä apua Metsähaltijoilta.” Tämän sanottuaan Willmar oli hetken hiljaa, kunnes jatkoi vähän epäröiden vielä: ” Ja uskon syvästi, että joudun pyytämään keisarilta lupaa tähän. Meillä ei ole paljoa aikaa hukattavana. Nukkukaa tämä yö kunnolla, huomenna marssimme keisarin luokse ja sen jälkeen lähdemme matkaan jos keisari meille armoa suo.”
To BE CONTINUED...
FB: Nulnin tykit. Osa:1
Oli nättiä kyllä, minä ainakin tykkäsin noista ritareista. 
Mutta jotenkin, ei kukaan hakkaa yhdellä iskulla neljää luurankoa paloihin. Hieman realismi kärsi tuosta. Menee jo Tapsan brettinihtien romantisoinnin yli, ja se on jo aika hyvin. 
Termistöä olisi voinut hieman hioa, kun tuolla käytettiin paljon sellaisia termejä joita vain warhammerin harrastajat olisivat ymmärtäneet. 'Lurkki' ja 'mortari' olisivat voineet olla ihan hyvin luurankoja ja mörssäreitä. Noh, enpä tiedä, alan harrastajillehan tämä oli tarkoitettukin, eli ei siinä mitään ongelmaa ollut lopulta. Välillä oli vähän sekavaa, että mitä tapahtuu ja missä. Kun Nulnin tykistö alkoi ampua, ei vihollisia ollut edes näkyvissä, ja silloin harvemmin mitään yhteislaukauksia ammutaan. Ja jossain välissä tuntui siltä että noita nihtejä olisi ammuttu. Kun sen miehen eteen tömähti se tykin kuula. Mutta nämä ovat periaatteessa vain juonellisia ja kerronnallisia epäkohtia (toisaalta aika tärkeitä) ja kuvailu oli aika nättiä. Hyvää settiä, oikein luettavaa.
Mutta jotenkin, ei kukaan hakkaa yhdellä iskulla neljää luurankoa paloihin. Hieman realismi kärsi tuosta. Menee jo Tapsan brettinihtien romantisoinnin yli, ja se on jo aika hyvin. Termistöä olisi voinut hieman hioa, kun tuolla käytettiin paljon sellaisia termejä joita vain warhammerin harrastajat olisivat ymmärtäneet. 'Lurkki' ja 'mortari' olisivat voineet olla ihan hyvin luurankoja ja mörssäreitä. Noh, enpä tiedä, alan harrastajillehan tämä oli tarkoitettukin, eli ei siinä mitään ongelmaa ollut lopulta. Välillä oli vähän sekavaa, että mitä tapahtuu ja missä. Kun Nulnin tykistö alkoi ampua, ei vihollisia ollut edes näkyvissä, ja silloin harvemmin mitään yhteislaukauksia ammutaan. Ja jossain välissä tuntui siltä että noita nihtejä olisi ammuttu. Kun sen miehen eteen tömähti se tykin kuula. Mutta nämä ovat periaatteessa vain juonellisia ja kerronnallisia epäkohtia (toisaalta aika tärkeitä) ja kuvailu oli aika nättiä. Hyvää settiä, oikein luettavaa.Joo tiedän että tuo oli vähän liioiteltua, mutta se kuulosti hyvältä, kun ne ratsastivat eteenpäin ja isku siis kesti muutamia metrejä, Käytinkö sanaa lurkki? Hui. Koitan vähentää sitä, mutta joo. En keksinyt Mortarille mitään suomalaista vastinetta. Mutta jees. Katson viikonloppuna jos matka voisi jo alkaa.
Ja siis ideana olikin karkottaa yhteslaukauksilla vastustaja, tai ainakin paljastaa tämä ampumalla kaikkialle, ja samassa siis ritarin eteen pamahti kuula kun eivät tykkimiehet tienneet missä he olivat. Mutta kuitenkin, pointti tuli varmaan selväksi
Ja siis ideana olikin karkottaa yhteslaukauksilla vastustaja, tai ainakin paljastaa tämä ampumalla kaikkialle, ja samassa siis ritarin eteen pamahti kuula kun eivät tykkimiehet tienneet missä he olivat. Mutta kuitenkin, pointti tuli varmaan selväksi
Runen kanssa olen lähes täysin samoilla linjoilla. Muutama kerronnallinen epäkohta ja ylilyönti, mutta muuten oikein mallikasta tarinaa. En olekaan ennen lukenut tarinaa, jossa tykkitaistelut ovat suuressa osassa . Kirjoitapa vain lisää.
PS: Kertookohan kääpiö oikeasti urheista SUURHALTIOISTA? I don't fink so.
. Kirjoitapa vain lisää.PS: Kertookohan kääpiö oikeasti urheista SUURHALTIOISTA? I don't fink so.
Back in da biz and so deep in da bashin' game.
