En tuntenut kuuluvani tähän paikkaan, mutta silti jo nyt tiesin käveleväni täällä loputtoman kauan löytämättä koskaan pois. Maa jalkojeni alla vaihteli pehmeän mädänneestä ja soisesta halkeilevan kuivaan tässä maassa ja vertatihkuvien puiden veltoilla, mustilla oksilla roikkuvat köynökset toivat mieleeni salakavalien käärmeiden irvokkaat vartalot. Katsellessani tätä ympärilläni nousevaa metsää, nimesin välittömästi alitajuntani johdattelemana tämän paikan Kuolleiden metsäksi ja sitä se todellakin oli.
”Hei matkustaja.”, kuului hilpeä huudahdus mädänneen metsän kätköistä. Lensin säikähdyksestä melkein takamukselleni ja aloin villisti pälyillä ympärilleni ja yritin silmiäni siristellen erottaa jotain liikettä puiden lomasta. Tuo ääni, niin epäsopiva tällaiseen paikkaan, ajattelin. Se ei mitenkään voinut olla paha olento.
”Älä pelkää tyttöpieni.”, hihkaisi olento ja loikkasi läheisen puun takaa suoraan eteeni. Se oli jopa minuakin pienempi ja muistutti varreltaan hieman oman kotikyläni pikkupoikaa. Toivuttuani ensi hätkähdyksestä silmäni melkein pullistuivat päästäni ulos, kun vertasin tuota veikeän näköistä olentoa tähän Kuolleeseen metsään. ”En minä tee sinulle pahaa.”, se lupasi ja ojensi kättänsä.
Arasti vastasin olennon outoon eleeseen ja tartuin kiinni sen pienoiseen käteen. Sen veikeä naama näytti, kuin pienen paholaisen ja ihmislapsen yhdistyneeltä sekasikiöltä, ja iloinen virne sen pyöreällä naamalla vain lisäsi outoutta, mutta jotenkin sen vilpittömyys sai omillenikin kasvoille pienen hymyntapaisen.
”Minä olen Valerie.”, sanoin lopulta kerättyäni tarpeeksi rohkeutta. ”Mikä sinun nimesi on pikkumies?” Pieni olento loikki varpaisillaan vähän aikaa ympärilläni ja pysähtyi toisen kierroksen jälkeen eteeni.
”Hih, Kukaan ei ole koskaan kysynyt nimeäni tyttö.”, se hihkaisi aidosti onnellisena. ”Olen Irb. Minne olet matkalla?”
Kerroin villisti loikkivalle pikkuystävälleni, etten todellakaan tiennyt edes miten olin joutunut tähän kammottavaan paikkaan. Minusta tuntui oudolta miten tuollainen pieni ja puolustuskyvytön olento pystyi pitämään itsensä noin positiivisena kaikkien näiden kuolemanmerkkien ympäröimänä. Suosta nouseva lahoamisen katku leijaili sieraimiini ja sai minut melkein oksentamaan, Irbiä se ei näyttänyt haittaavan, näytti, siltä, että hän olisi asunut täällä aina.
Olimme tarponeet jo ties kuinka kauan ja kurkkuni alkoi jo olla kuiva kaikesta rehkimisestä, tielle kaatuneet puunrungot ja niiden nostattamat pehmeät hiekkapenkereet vaativat nyt itsestään jotain takaisin. Kohta joka paikkaa nuoresta ruumiistani kolotti ja vihloi inhottavalla ja tavalla, ja kaikki vaivani yhdistettynä Irbin iloisiin laulunsäkeisiin saivat hermoni repeämään.
”Onko sinun aivan pakko hoilata koko ajan tuota samaa, tympeää laulua?”, tiuskaisin yhtäkkiä pienelle olennolle vierelläni. Irb pysähtyi samassa niille sijoilleen, kuin naulattuna ja katsoi minua oudosti.
”Vai ei sinua lauluni kiinnosta tyttöpieni.”, hän totesi hitaasti. ”Miksi sinä minuun ärtyneisyytesi purat?” Rauhoittuakseni vein kämmeneni otsalleni ja hengitin syvään.
”Anna anteeksi Irb… Minulta vain paloi pinna. Oli väärin räyhätä sinulle.”, pyysin anteeksi. Pikkupaholainen näytti hyväksyvän anteeksipyyntöni ja nyökkäsi vakava ilme kasvoillaan.
Luulin jo, että matkakumppanini olisi ottanut opikseen ja ajatellut minuakin välillä, mutta ei. Tuo ärsyttävästi ympäriinsä loikkiva pikkuotus jatkoi hilpeää raakkumistaan, kuin ärsyttääkseen minua aivan tahallaan.
”Ole jo hiljaa pikkumies.”, huusin hänelle. ”Etkö tajua miten vaikeaa minulla jo muutenkin on?” Siinä samassa Irb oli edessäni ja tapitti minua suoraan kasvoihin sen pienillä, kirkkailla silmillään.
”Nyt riittää ipana!”, hän kirkaisi kasvojani vasten. ”Jos lauluni ei kerta sinua miellytä, niin kerropas sinä hemmoteltu pikkukakara, että mitä haluat! Niin, kerro minulle mitä haluat.” Katsoin pikkumiestä hölmistyneenä sen vastauksesta.
”Ettäkö mitä haluan? Haluaisin hieman vettä. Edes pienen tilkkasen.”, sanoin alentuvasti.
”Ei tyttöpieni, et sinä vettä halua.”, Irb sanoi arvoituksellisen kammottavasti ja pyöritteli päätään. ”Sinä haluat verta!”, hän kirkaisi äänellä, joka sai kylmät väreet kulkemaan selkääni pitkin.
”Ei, Irb.”, vastustin yllättyneenä. ”Mitä minä verellä muka tekisin? Se tuskin lieventää janoani.”
Äkkiä tunsin polvieni notkuvan oman ruumiinpainoni voimasta. Minua alkoi heikottaa ja ohimoni jyskyttivät kivuliaasti. Muistin tunteneeni pistävän kivun selässäni, mutten ollut ehtinyt kiinnittää siihen vielä mitään huomiota. Henkäisin hätääntyneenä, kun tunsin oman lämpimän vereni valuvan paitani alla selkääni pitkin ja käänsin katseeni taakseni. Verta, Irbin tikari oli veressä. Tuo pieni paholainen oli viiltänyt minua aivan ilman mitään syytä. Katsoin Irbin tummenevia silmänalusia hänen pyöritellessä tikariaan pienellä kämmenellänsä.
”Ehkä nyt saan minua tyydyttävän vastauksen kysymykseeni tyttö.”, se arvuutteli uhkaavalla äänellä. ”Mitä sinä haluat tyttöpieni?” Purskahdin itkuun Irbin äkillisen karvanvaihdoksen johdosta, tuo pikkupiru oli näyttänyt oikean itsensä.
”Minä haluan vain päästä tästä pirun metsästä kotiin oman äitini käsivarsille.”, kirkaisin kyyneleet poskillani. Silloin Irbin kasvot kiristyivät raivosta.
Hänen kasvonsa alkoivat muuttaa muotoaan ihmismäisemmiksi. Hänen pituutensa lisääntyi ja hänen hiuksensa kasvoivat ja muuttuivat vehnänkeltaisiksi kiharoiksi. Omenan punaiset, kutsuvat posket viimeistelivät minulle rakkaan kokonaisuuden. Äiti, sinäkö? Se oli ensimmäinen ajatukseni.
”Niin lapseni… Minä tässä.”, nainen sanoi lempeällä äänellä ja kaappasi minut syliinsä rakastavalla otteella.
”Oi äiti…”, nyyhkytin hänen esiliinaansa.
”Tyttäreni.”, äitini aloitti hiljaisesti. ”Nyt, kun olen täällä sinun kanssasi, mietin mitä voisin tehdä hyväksesi. Mitä sinä haluat tyttöseni?”
Irb oli sanonut nuo samat sanat ja sitten puukottanut minua. Mutta, että oma äitini? Kuinka voisinkaan vastata hänelle? Hetkinen… En ole koskaan tavannut äitiäni, en koskaan puhunut hänen kanssaan. En muista hänestä mitään, olin vain parivuotias, kun viimeksi olimme yhdessä.
”Äiti… Haluaisin vain nukahtaa syliisi ja, että tuudittaisit minut untenmaille.”, vastasin arasti hetken mietittyäni.
”EI!”, äitini karjaisi ja viskasi minut märkään maahan, kuin kuluneen tiskirätin. ”Sinä tarvitset ja myös haluat verta!” Katselin kauhistuneena, kun oma äitini kiskaisi jostain hänen esiliinansa taskustaan tikarin, saman tikarin, jonka sileällä terällä helmeili yhä minun oman vereni pisaroita. En järkytykseltäni pystynyt liikahtamaankaan. Tunsin metallin leikkaavan lihaani kylkeni tienoilla ja maa allani lainehti verestäni.
”Sano se tyttöseni. Joko nyt kerrot minulle mitä haluat?” Näkökenttäni alkoi pikkuhiljaa hämärtyä ja tummua mustaksi sekamelskaksi. Mitä haluat? Mitä haluat? ajatukset soivat päässäni. En pysynyt enää valveilla täällä. Metsän ote oli ja äitini tuottama järkytys olivat liian vahvoja. Viimeisillä voimillani kurotin tuohon lempeän näköiseen naiseen ja hymyilin hänelle.
”Äiti, minä… Haluan… Verta.” Aistieni haihtuessa tunsin verisen maan allani tärähtelevän.
Käänsin viimeisillä voimillani kasvoni kohti suurta tammea vierelläni. Sen kaarna kupli ja savusi vihaisesti, sen sisältä aikoi purkautua jotain. Ja niin kävi, että kaikki näkemäni vertavuotavat puut räjähtivät auki verivirtojen paineesta ja punainen hurmeen aallokko kiskaisi minut mukaansa. Yritin jotenkin kauhoa pelastaakseni itseni hukkumiskuolemalta, mutta voimani olivat täysin lopussa. Sain monesti verta suuhuni hurmeaaltojen rymistellessä minua vasten. Juo verta! toisti ajatus päässäni. Juo elämää! Nyt ymmärsin… Veri, elämänneste. Neste, joka minulta riistettiin veitsenpistoilla. Kaikki se vain siksi, että minut saataisiin juomaan verta. Tiesin sen olevan ainoa pelastukseni, minun oli pakko saada menetetty vereni takaisin.
********
Heräsin märkänä kaiken sen verimäärän keskellä. Aallokko oli muuttunut tyveneksi ja pystyin vaivatta työntämään itseni polvilleni. Paitani oli repeytynyt monesta kohtaa ja tunnustellessani saamiani haavoja, melkein kiljahdin ilosta ja pelosta. Haavani olivat umpeutuneet, niiden kohdilla saatoin tuntea vain viileää kolotusta ja hieman haamukipua viiltojen muistosta.
Koko vartaloni tuntui oudon viileältä, tuntui, kuin olisin kuollut. Mutta eihän se ole mahdollista. Tässähän minä nyt venyttelen jäisiä jäseniäni ja räpyttelen pitkiä silmäripsiäni. Mutta miten olen hengissä? Oma äitini ja se pikkupiru Irb viilsivät kumpikin minua tikareillansa, muistan menettäneeni paljon verta. Tosin muistan myös saaneeni paljon verta… Olin itse asiassa hukkua siihen. Sitten tajusin jotain. Lainehtinut veri kaikkialla ympärilläni elvytti minut, otti entisen elämännesteeni paikan. Tämä kirotun metsän veri palautti minut taas tolpilleni… Ei haluan kuolla, minun kuuluisi olla kuollut!
”Päästä minut vapaaksi sinä epäpyhä metsä!”, kirkaisin puiden lomitse. ”Tämä ei ole minun vertani… Olen joku muu… Epäpyhä.”
Mutta vastusteleminen vain pahensi tilannetta. Sain tuntea metsän koston nahoissani, kun huomasin yhtäkkiä maan jalkojeni alla avautuvan ja hohkavan liekkien muodossa kuumuutta päälleni. Yritin loikata pois halkeamalta, mutta metsä ei päästänyt minua pakenemaan. Tunsin metallisten, polttavien kettinkien kietoutuvan ympärilleni ja liikuttavan itseni aivan halkeamasta nousevien liekkien yläpuolelle. Näin mädäntyneiden käsien nousevan liekkimerestä, ne kurkottelivat minua likaisilla kourillaan ahnaasti. Kirkaisin musertuneena, kun tunsin pitkän kynnen viiltävän minua suoraan vatsaani. Katsoessani halkeamaan, näin oman vereni tippuvan nopealla tahdilla alaspäin ja hirviöiden ravitsevan itseään sen avulla. Ne näyttivät voimistuvan, kasvavan ja kurottavan kohti minua yhä nopeammin.
Sain useaan kertaan tuta likaisien kynsien ja kourien kosketuksen ihollani ja lihassani. Tuli korvensi kuolemanvaaleaa ihoani, se sai minut melkein menettämään tajuntani. Kaikki pyöri päässäni: hirviöt, liekit, äitini, metsä… Minun oli pakko luovuttaa. Turhautumiseni purkautui vertahyytävänä kirkaisuna ja vavisutti koko Kuolleen metsän mädännyttä maaperää.
”Minä tarvitsen ja haluan verta! Antakaa minulle elämää!” Välittömästi metsä vastasi toiveeseeni. Hitaasti ketjut antoivat periksi ja liukuivat äänettömästi solakan vartaloni ympäriltä ja laskivat minut hellästi maahan… Äitini syliin. Nainen puristi minut rakastavasti rintaansa vasten ja kuiskasi jotain korvaani. Hän vei kätensä niskansa taakse ja avasi huivinsa solmun… Katselin haikeana sen putoamista ja likaantumista mutaisessa maassa.
”Juo tästä tyttäreni.”, äitini kehotti ja laski kätensä kaulansa sivustalle. Katsoin hänen ilmettään ja tunsin jostain syystä surua, kun näin hänen huojentuneet kasvonsa. Silti hitaasti nousin äidistäni tukea ottamalla ylemmäs, hänen paljas kaulansa näytti niin houkuttelevalta.
Jokin voima heitti pääni taaksepäin ja tunsin oman vereni maun suussani, suussani kasvoi jotakin. Tuska suussani kesti vain vähän aikaa ja vaistomaisesti vein vapisevat käteni huulilleni. Liikautin etusormeani vain hieman ja henkäisin kauhuissani, kun tunsin omat hampaani. Kulmahampaani olivat työntyneet ulospäin ja niiden päät olivat nyt terävät, välittömästi ensikauhistuksen jälkeen tunsin pakottavaa tarvetta iskeä nuo elämänottimet äitini houkuttelevaan kaulaan.
”Tee se tyttäreni.”, hän yllytti. Välittömästi liikuin ilmanpehmeästi äitini otteesta ja tunsin kulmahampaideni pureutuvan hänen vaaleaan ihoonsa. Äitini ei päästänyt ääntäkään, kun imin ahnaasti hänen elämännesteitään itseeni. Lämmin veri virtasi minuun ja täytti ruumiini ja mieleni uskomattomalla voimantunteella. Mielessäni pystyin nyt kutsumaan tätä metsään Elämän metsäksi.
Näin päähenkilö siis muuttui vamppyyriksi. Kommenttia ja Kritiikkkiä.
Nuori Veri osa.1: Matka ikuiseen elämään
Wau... Siis aivan superhypermuchoscarlicosmegahyvä. Kuvailuhan on aivan täydellistä, ehkäpä parasta mitä sotavasarasta löytyy, ellei mene Runen kanssa tasoihin. Hahmot olivat niin ihanan personnallisia ja varsinkin Irb oli aivan liian hienosti kuvattu ollakseen totta. Kaikki toimi tarinassa niiiin hienosti, että se jättää monet taakseen jo lähtöviivalta. En tiedä mitä Symbolinen kirjoitus on, mutta jos veikkaukseni osuu oikeaan niin tämä on sitä. Onhan aina mahdollisuus tarkistaa asia! *Huutaa Runea paikalle*. Sieltähän hän tulee. Hän lukee varmasti tarinan, joten taidanpa kysyä häneltä valmiiksi... Hei Rune, mitäs se symbolinen kirjoitus on?
Aivan mahtava tarina, aivan liian valkosipulinen, siis täydellistä tekstiä. Kuitenkin kaikki tämä veri saa minut voimaan pahoin... Blaah.
Aivan mahtava tarina, aivan liian valkosipulinen, siis täydellistä tekstiä. Kuitenkin kaikki tämä veri saa minut voimaan pahoin... Blaah.
Kummallinen tarina. Onko tätä pohjustettu jossakin? Sehän oli osa 1, eikö vain? Se oli (aivan oikein, Jesh) symbolinen kertomus, ja mielestäni se meni vähän meidän kuolevaisten maallisen ymmärryksen yläpuolelle (?). Ehkä haluat jatkossa pysyä maan pinnalla etkä matkusta oitis unimaailmoihin joissa puut ovat täynnä verta ja pirut muuttuvat äideiksi ;-)
Edit: Ai siellä on prologi. Hmm
Edit: Ai siellä on prologi. Hmm
Verba, non acta - sanoja, ei tekoja
-
Hollo
- Sotavasaran WHFB-tarinamestari
- Viestit: 1154
- Liittynyt: Su 29.09.2002 23:39
- Paikkakunta: Helsinki
juuh. Huomasitkin, että prologi on tähän kirjoitettu. Se pohjustaa vain sen verran, mitä pitääkin. Eli vain pläplölpläplä.....no lue ....Tapsa kirjoitti:Kummallinen tarina. Onko tätä pohjustettu jossakin? Sehän oli osa 1, eikö vain? Se oli (aivan oikein, Jesh) symbolinen kertomus, ja mielestäni se meni vähän meidän kuolevaisten maallisen ymmärryksen yläpuolelle (?). Ehkä haluat jatkossa pysyä maan pinnalla etkä matkusta oitis unimaailmoihin joissa puut ovat täynnä verta ja pirut muuttuvat äideiksi ;-)
Edit: Ai siellä on prologi. Hmm
Huh huh! Oli kyllä mahtavaa luettavaa. Eilen illalla lukaisin nämä molemmat läpi ja sai kyllä ihon kananlihalle muutamassa kohdassa. Niin vaikeaa kirjoittaa, mutta niin nautittavaa lukea... siis tämä symbolinen kirjoitustyyli. Tällaista en ole lukenut ennen. Ah tätä sanainrikkautta ja niin ihanaa suomen kieltä. Olen iloinen, että viimeinenkin savonlinnalainen kirjoittaja on kirjoittanut tarinaa fb-maailmasta. Niitä minä niin mielelläni luen. Mitä muuta tähän enää sanoisi, kuin mahtava ja supermercado!
PS: Olen muuten kovahermoinen kaveri, kun tämänkin verta-verta-vampyyreja ja piruja-sopustuksen jälkeen näin unia vain... noh antaa sen jäädä arvoitukseksi.
PS: Olen muuten kovahermoinen kaveri, kun tämänkin verta-verta-vampyyreja ja piruja-sopustuksen jälkeen näin unia vain... noh antaa sen jäädä arvoitukseksi.
Back in da biz and so deep in da bashin' game.
En tiedä symbolisesta kirjoituksesta minäkään, mutta hyvä tää oli ja vielä enemmänkin. Jännitystäkin löyty, vaikka muille jakaa. Ton prologin perusteella ois voinu hyvinki oottaa jotain ihan muuta, mutta tää oli just oikea tapa jatkaa. Lisää odotellaan, mutta älä kiirehdi, että saadaan lukee tällästä jatkossakin.
-
Andromedus
- Viestit: 1968
- Liittynyt: Su 06.10.2002 19:57
- Paikkakunta: Savonlinna, Itäisten arojen linnake
Tämä oli kyllä todellakin laatua. Kuvailu oli ihan älyttömän hyvää ja parempaan kuin minä ikuna pystyisin. Siis olen pettynyt jos lopetat tämän viisiosaisen sarjan tähän. Julkaisethan tietty lisää ja luen ne enemmän kuin mielelläni. Oli sen verran hyvä että piti nostaa tää ylös.
Minut on siis unohdettu....Grom Hardhammer kirjoitti: Olen iloinen, että viimeinenkin savonlinnalainen kirjoittaja on kirjoittanut tarinaa fb-maailmasta.
On se kumma että sain potkut työstäni vaikken mitään tehnyt.
en minä ainakaan sinua ole unohtanutAndromedus kirjoitti:Tämä oli kyllä todellakin laatua. Kuvailu oli ihan älyttömän hyvää ja parempaan kuin minä ikuna pystyisin. Siis olen pettynyt jos lopetat tämän viisiosaisen sarjan tähän. Julkaisethan tietty lisää ja luen ne enemmän kuin mielelläni. Oli sen verran hyvä että piti nostaa tää ylös.
Minut on siis unohdettu....Grom Hardhammer kirjoitti: Olen iloinen, että viimeinenkin savonlinnalainen kirjoittaja on kirjoittanut tarinaa fb-maailmasta.
-HPVäitän et Samu voitti vaan siks et se osaa pelaa, on ollu WTC:s ja on mukava tyyppi
Ei ei. Siis viimeinenkin ei viimeinkin. Sinähän olit ensimmäinen. Mutta sen jälkeen Naulakin kirjoitti. Huh, onhan meitä täällä paljonAndromedus kirjoitti:Minut on siis unohdettu....Grom Hardhammer kirjoitti: Olen iloinen, että viimeinenkin savonlinnalainen kirjoittaja on kirjoittanut tarinaa fb-maailmasta.
.Back in da biz and so deep in da bashin' game.