Terävähampainen kita välähti kirkkaassa kuun valossa ja päästi kimeän äänen. Olento räpytteli repaleisilla siivillään tasaiseen tahtiin pitääkseen itsensä, hevosen vartalonsa ilmassa. Se oli ollut musta pegasos. Nyt se oli vain irvikuva siitä, mikä se oli joskus ollut. Sen ennen niin kaunis kiiltävänmusta iho oli nyt paikoitellen alati märkivien, edelleen veristen haavojen peitossa ja sen ruumis oli, kuin läpikuultavan valkea, vaikka se kuitenkin oli kosketeltavaa lihaa. Lentävän hevosen lihaksikas selkä oli nyt veltto ja haavainen, sen entisestä uljaudesta oli jäljellä vain monien jo ainiaaksi unohtamat muistot. Pegasoksen irvikuva nuuhkaisi ilmaa verisellä turvallaan, hirnahti ja puuhkaisi kylmää ilmaa sieraimillansa nostattaen viileän pilven eteensä. Se kaarsi alaspäin ja laskeutui pienehkölle, tasaiselle kallionharjalle ja viskaisi punertavaharjaisen, tumman päänsä taaksepäin kaapien ilmaa etujalkojensa punertavilla kavioillaan.
********
Me voimme hentoisen näköisillä pikku kätösillämme luoda elämää ja, jos noikseen tulee, luoda kuolemaa. Sitä nuo pelokkaat rotat juuri pelkäävätkin. He ovat tottuneet iloisiin ja värikkäisiin ihmisiä valtoimenaan viliseviin kauppakatuihin, kuolema on heille pelottava ja outo asia. Ja vaikka usein he surevatkin viikonpäivät läheistä vainajaansa, ei heille silti ole vaikeaa vain piehtaroida toistensa hikisien vartaloiden päällä ja luoda pieniä kuvajaisiaan itsellensä huvitukseksi ja iloksi. Näin he lisääntyvät nopeaan tahtiin vain halujensa saattelemana, se on heidän luontonsa.
Kun taas me, jotka elämme käytännöllisesti katsoen kuolemankeskipisteessä, ympärillämme on vain haisevia raatoja ja kaluttuja luita. Me jouduimme keksimään oman elämämme lähteen, necromantian. Tuon nerokkaan isämme Nagashin kehittelemä taikuuden muoto antoi meille vallan kuoleman yli, sen avulla me saamme lahonneet kauppakatumme taas värikkäiksi ja vilkkaiksi.
Mistä heidän elämänsä loppuu, siitä meidän elämämme alkaa. Meille se on vain ensimmäinen rima ylitettäväksi.
Me olemme salakavalasti ohittaneet kuoleman sumuisen rajaseinämän, se ei enää ole vaivanamme toisin, kuin rakkaille karjaeläimillemme, jotka menehdyttyään lankeavat suoraan meidän avokätisiin syleihimme. Täällä synnymme alati uudestaan, kun toisaalla ne onnettomat kävelevät peloissaan ympyrään ja kutoen samalla ympärilleen omaa hautaansa.
He sanovat meitä kuolemanluojiksi, mutta ovat pahasti väärässä. Heidän omat, suuret ajatuksensa aiheuttavat heille pikaisen lopun, josta ei ole enää paluuta, kuin vasta meidän kauttamme. Me olemme elämänluojia.
********
Voimani olivat kasvaneet. En enää ollut pelkkä terävähampainen, miehiä nielevä nainen, nyt tunsin itseni todella juuri siksi, miksikä minun oli määrä tulla. Tuore, nuoren ihmisen veri oli todellakin ollut minun kasteeni, enää tästä ei ollut paluuta. Tosin en enää halajanutkaan tuntea ihmisen lämpimän sylin rakkautta, en kevätsateen kostuttaman ruohikon raikasta tuoksua tai pienen, kirkasvetisen lähipuron liplattavaa kohinaa ja raikkaan viileää vettä.
Nyt tunsin vaarat, jotka seuraisivat minua aina kotipaikkani ulkopuolelle, tiesin ihmisten vihan, tai pelkoahan se todellisuudessa on, meitä kohtaan. Pelon meidän ylivertaista voimaamme, viettelevän kauniita kasvoja ja kaikennäkevää verkostoamme kohtaan.
Voisin vaikka väittää, että näytin kauniilta kuunvalossa siellä aukealla metsän keskellä, ajattelin hymyssä suin. No tietysti olin kaunis, senhän näki niiden miehenalkujen ilmeistä. Ajattelin yhä innokkaasti ensimmäistä saalistuskertaani, vaikka se oli ollut jo puolisen viikkoa sitten. Ajattelin sitä ihanuuden tunnetta tuoreen veren hyppiessä kielelläni, toisen pojan kauhistunutta ilmettä ennen, kuin ilmestyin äkkiä hänen vierellensä ja väänsin hänen niskansa poikki. Ah, sitä voiman tunnetta, ensimmäinen kokemukseni ihmisten kanssa oli näyttänyt minulle heidän heikkoutensa ja minun vahvuuteni.
Tosin yksi asia vei ajatukseni aina pois saalistamisesta. Aurinko. Miltähän se näyttää, tuumailin? Miltähän näyttäisi se, joka on ainut potentiaalinen vihollisemme? Minulle on kerrottu sen olevan valtava, kirkas tulipallo kaukana korkeuksissa. Sen tuoma valo on niin kirkas, että me, pimeäänsidotut kärvennymme sen katseessa, kuin pahaisten kuolevaisten vaalea iho. Olemmeko siis heikompia, kuin kuolevaiset? Ei, emme ole, aurinko on kenties meidän ainut, todellinen vihollisemme olemassaolomme kannalta.
********
Työnsin huoneeni raskaan kivioven ammolleen astuessani ulos hämärästä hautaholvistani eivätkä maisemat edessäni paljoa poikenneet tämänhetkisistä, mustista ajatuksistani. Musta ruohikko allani mureni pieneksi, tummaksi maaksi astellessani kohti kivikkoista polkua, joka puikkelehti piilopaikkamme keskustasta joka puolelle. Hengähdin ja hymyilin katsellessani nyt edessäni nousevaa, irvokasta porttia, jonka ohuet, synkät pääseipäät olivat kiemuraisia, kuin kirottuja pitämään kaiken ulkopuolellaan. Minusta tuntui, kuin ne eläisivät ihan omaa elämäänsä, väsyneinä joutuisivat yhä vartioimaan hautaholviani ikuisesti.
Jatkoin matkaani kohti äitini asuinsijoja. Tunsin vaikuttavani kaikkeen ympärilläni jollain tavalla; polun laidassa vanhaa ruumista repivät, likaiset kalmiot lopettivat ateriansa, kaikenmaailman hyönteiset polveen asti ulottuvien, kultakirjailtujen nahkasaappaideni vierillä vilistivät pikaisesti pois polunvarrelta, jopa kaukainen aaveiden surullinen valituskin tuntui vaikenevan, kuin kunnioituksesta.
Eikä mennyt kauaakaan, kun lopulta saavuin Valesca-äitini tummakivisen kryptan porrasaskelmille. Olin niin haltioissani tästä uudesta vallantunteesta, että kuvittelin jopa askelmien liukenevan hennoiksi, varmoiksi vaahtopäiksi, jotka kyydittäisivät minut vyöryllään suoraan hautakammion kiviovelle. Katsoin ihailevan kiinteästi oveen kaiverrettua kuviota, vihreänmustaa kobraa. Sivelin sen sironkauniita muotoja. Me olemme selvästi samanlaisia, ei ihme, että meitä verrataan noihin matelijoihin, ajattelin kiintyneenä.
Äitini kryptan koristeellinen ovi oli avautunut, kuin itsestään. Tosin sen avaamiseen olisi tarvittu ainakin kolmen rotevan ihmisen täysimääräiset ponnistelut. Nyt astelin portaita hitaasti alaspäin kohti kynttilöin valaistua käytävää, sen pehmeä hehku paloi rauhallisena portaikon alapäässä. Käytävä ei ollut kovinkaan pitkä ja jo seuraavan käännöksen jälkeen saatoin nähdä neliönmuotoisen, kulta –ja käärmekoristeisen huoneen, jossa soihtujen villisti hyppivä liekki heilutti jatkuvasti pienehkön huoneen tummia varjoja.
Äkkiä huoneesta alkoi kuulua rauhallista keskustelua. Seisahduin välittömästi käytävän loppupään oviaukolle ja painauduin hiljaa tummaa kiviseinää vasten.
”Haluan, että opetat häntä.”, kuulin äitini pehmeän, rauhallisen pyynnön.
”Mutta onhan hänellä vielä aikaa oppia. Miksi juuri nyt?”, toinen henkilö vastasi. Hänen miehenomainen äänensä kuulosti petomaisen karkealta, mutta silti samalla inhimillisen järkevältä. Kuulin äitini huokaisevan väsyneesti, ei niinkään närkästyksissään.
”Tiedätkö edes miksi ylipäätänsä pyydän tätä sinulta?”, hän kysyi.
”Koska kukaan muu ei opettaisi hänelle alkeita, sitä paitsi et varmaankaan haluaisi mennä muiden veljieni puheille.”, petomainen miesääni töksäytti nopeasti ja hieman ivallisestikin.
”En pelkää heitä Phalac. En pelkää ketään.”, äitini vastasi pahaenteisyyden häive äänessään. ”Haluan juuri sinun opettavan hänelle taikuutemme alkeet, koska olet luotetuin liittolaiseni.” Huoneesta kuului periksi annettu tuhahdus, tällä kertaa miehen suusta.
”Älä unohda, että olen myös taitavin liittolaisesi.”, karheaääninen, hilpeä muistutus kaikui huoneessa. ”Hyvä on Valesca ihanaiseni, annan hänelle siemenen, mutta hän saa kylvää sen itse.” Kuulin saapikkaiden kovien korkojen kopisevan sileällä kivilattialla. ”No, no, lahmialainen.”, mies toppuutteli lempeästi. ”Tuo on ihan turhaa, mielellänihän minä häntä opetan.”
Tässä vaiheessa ryntäsin äkkiä huoneeseen. Ällistyin täydellisesti, kun näin edessäni mitä omituisimman näyn. Äitini halaamassa jotain irvokkaannäköistä, karvaista miestä! Välittömästi osapuolet irtautuivat toistensa syleilystä ja harmaakarvainen mies rykäisi hiljaa.
”Tämäkö se sinun tyttösi sitten on?”, se kysyi katkaisten hiljaisuuden.
”Hän se on.”, Valesca-äitini vastasi hymyillen minulle. Asteli lähemmän outoa olentoa, mutta jäin seisomaan hiljaa äitini rinnalle. Tuo outo peto oli täysikasvuisen, ison miehen kokoinen, mutta kulki hieman kumarassa. Sen naama oli hieman litteä, irvokas terävähampaisine leukoineen ja punaisine silmineen, lepakkomaisesta nenästä puhumattakaan. Kaikki, mitä sen kantaman mustan kaavun ulkopuolelle jäi, oli ohuen, harmaan harvapeitteen päällystämää.
Aluksi olin jopa hieman säpsähtänyt yllätyksestä, sillä äitini ja tuo irvotus olivat täysin vastakohtia toistensa kanssa, kaikkea ulkonäöstä sukupuoleen. Äitini tarttui minua hellästi olkapäistä kiinni ja hieroi niitä tasaisesti.
”Tässä on Phalac.”, hän aloitti. ”Hän on kuulu necromantikko ja kuuluu Necrarchien sukuun.” Irrottauduin kohteliaasti äitini otteesta ja astelin vakaasti vampyyrin eteen katsoen koko ajan häntä silmiin.
”Phalac siis.”, totesin tutkailevasti. ”Ja oikein Necrarch.” Olento kumarsi minulle tapojen mukaisesti, mutta minusta tuntui, että hän hieman liioitteli, pilkkasi.
”Aivan nuori nainen. Ja sinä taisitkin kuulla keskustelumme.”, Necrarch-vampyyri totesi hallitusti kohteliaalla äänellä.
”En kokonaan peto.”, töksäytin ja käännyin katsomaan äitiäni kysyvästi. Valesca käveli Phalaciksi-kutsutun olennon vierelle ja vie kätensä tämän olkapäille hyväilevästi, hieman liian lempeästi minun mielestäni.
”Tulet viettämään hänen kanssaan pitkän aikaa, tyttäreni.”, äitini vihjaisi hymyillen. ”Hänestä tulee opettajasi.” Mielessäni melkein rysähdin keskelle äitini hautakammiota, mutta pidin ruumiini kasassa. Tuoko otus opettaisi minua? Miten inhottava ajatus! Yskäisin kurkkuni selväksi.
”Niin taikuuttako siis?”, kysyin arasti ja vampyyri vastasi nyökkäämällä ylpeä ilme irvokkailla kasvoillaan. ”No, milloin sitten aloitetaan?”, kysyin äkkiä. Suurin kiinnostuksen kohteeni sitten yksinsaalistuksen oli vihdoin ulottuvissani. Kohta voisin tehdä sitä, mistä olin aina unelmoinut kuolemanjälkeisen elämäni alkuhetkistä lähtien, muokata kuollutta mieleni mukaan, luoda elämää.
”Aloitat pian tyttäreni.”, Valesca äitini sanoi lempeästi. ”Mutta siihen asti saat viettää aikaa kanssani, minä kerron sinulle sen, mitä sinun on välttämätöntä tietää. Tämä kaikki on varmasti sinulle niin uutta ja hämmentävää Valerie.”
Vedin silkkisen kankaan alastoman vartaloni yli. Painoin pääni valkeaan, ohueen tyynyyn. Taas hän oli vieressäni. Äitini, ainut turvani. Hän istahti peitteeni päälle, sen alla olevien, sirojen säärieni vierelle. Hän hyväili kädellään kylkeäni lempeästi ja tuijotti minua herkeämättä silmiin levollisesti. Hiljaisuus oli näinä hetkinä vallitseva tekijä, mutta minun oli pakko tietää tämänpäiväisestä tapaamisesta asioita.
”Äiti, mitä se halaus tarkoitti?”, töksäytin äkkiarvaamatta. Katsoin Valescaa, jonka naamalla oli ällistynyt ilme. Edelleen kaunis vampyyrinainen raotti hieman huuliaan.
”Se oli… Tein sen sinun vuoksesi.”, hän vastasi hieman haparoivasti. En ollut koskaan nähnyt hänen menettävän otettaan missään asiassa ja nyt hän oli aivan ällikällä lyöty. Hyväksyin vastauksen vastahakoisesti, olisin halunnut todellakin tietää enemmän, mutta samalla hetkellä, kun oli avaamassa suutani, äitini kumartui hitaasti ylitseni ja suuteli minua pehmeästi oikealle poskelleni.
”Lepäähän nyt tyttäreni Valerie. Aurinko ei odota enää kauaa”, hän kehotti lempeästi. Alistuneesti suljin tummat silmäni ja puhdistin mieleni kaikesta häiritsevästä. Tein sen sinun vuoksesi, äitini oli sanonut. Mitähän sekin nyt sitten mahtoi tarkoittaa?
Nuori Veri osa.3: Irvokas tuttavuus
Kyllä, jatkaa tasaista täydellisyyttä mitä kaksi ensimmäistäkin edustivat. Nousi viimetarinan laskusuhdanteesta taas huippuunsa. Aivan mahtavaa. Valerien kouluttautuminen ja kasvaminen on todellakin mielenkiintoista seurattavaa. Muuten, olen huomannut että kaikissa tarinoissasi päähenkilönä on kaunis, muodokas naishenkilö, jota kuvaillaan aina yllättävän yksityiskohtaisesti. 
Toisaalta ei se minua heittaa, ei se siitä ole kiinni... 
Toisaalta ei se minua heittaa, ei se siitä ole kiinni... Oli jäälleen laatutavaraa, kuten odottaa saattoi. Ilmeisesti taistelut ovat yliarvostettuja, nimittäin tätä lukiessa ei niitä pahemmin kaivattu. Ehkä se juju onki just tossa, että tässä tarinassa noi henkilöt on naisia joita kuvaillaan erittäin tarkasti. Jään innolla odotttelemaan mitä siitä Valerie tulee.
-
High king Godric
- Viestit: 422
- Liittynyt: Su 25.05.2003 11:25
- Paikkakunta: Espoo
Kirjoita ihmeessä lisää, henkilöt ovat "kiinnostavia". *Ravistaa päätään* Täydellisestä kertomuksesta takaisin ankeaan maailmaan... Siis miten sinä osaat? Nämähän ovat aivan täydellisiä, näissä ei ole melkeinpä mitään vikaa. Jos kirjoittaisit 500-sivuisen romaanin tästä, niin minä jäisin lukemaan luultavasti sitä koko päiväksi. Syöminen ja kaikki muu unohtuisi.
Nyt kaikki menee vielä mielenkiintoisammaksi, ja luultavasti vielä paremmaksi.
*Ojentaa mielikuvitus moponsa huussille* Tästä saat, se on kunnianosoitus mestarille. *Kävelee juuri ilmestyneeseen kulkuneuvoon ja käynnistää autonsa moottorin* Kun seuraavan kerran teet näitä, niin tee niistä paljon pidempiä. Täydellisyyttä ei voi lukea tarpeeksi.
*Ajaa pois*
Nyt kaikki menee vielä mielenkiintoisammaksi, ja luultavasti vielä paremmaksi.
*Ojentaa mielikuvitus moponsa huussille* Tästä saat, se on kunnianosoitus mestarille. *Kävelee juuri ilmestyneeseen kulkuneuvoon ja käynnistää autonsa moottorin* Kun seuraavan kerran teet näitä, niin tee niistä paljon pidempiä. Täydellisyyttä ei voi lukea tarpeeksi.
*Ajaa pois*
Yhdyn edellisiin. Tarina on loistolaatua. Vikoja oli varmasti, mutta jostain syystä minä en huomannut yhtäkään
Mitä vikaa? Sillähän saa heti lisää (varsinkin miespuolisia) lukijoita. Ei minua ainakaan harmita vaikka saisikin lukea alastomista viettelijävampyyreistä...Rune kirjoitti:Muuten, olen huomannut että kaikissa tarinoissasi päähenkilönä on kaunis, muodokas naishenkilö, jota kuvaillaan aina yllättävän yksityiskohtaisesti.
Verba, non acta - sanoja, ei tekoja
huussi kirjoitti:Juuh...
Kiitos siitä mielikuvitusmikäliestä.
Siis Lahmia on tarinallisesti paras bloodline ja no, senhän jäsenet ovat usein naisia.. Siitä se tarinan henkilö(t) sitten ovat naisia. Eli gw:n takia kirjoitan naisista.
Moposta, moottoripyörästä
... Eipä kestä.Hyvä vaan, että saadaan naisista tarinoita. Täälläkun näkee pääosin lihaksikkaita örkkejä, kaljuja soturipappeja ja urhollisia Bretti ritareita. Kaikkien noiden miesten keskellä alkaa joskus yököttämään ja tälläiset paljastavat teinipojan unelma naistarinathan pelastavat miehien päivät, vieden yöunetkin... Hyvä vain.
Ai. Olin taas hereillä ja sain itseni näyttämään täydelliseltä ääliöltä.huussi kirjoitti:Siis täh? Enhän mie siitä kirjoittelemaan ala, vaan siitä konffaan tuon Valerie-päähenkilön, vampyyrinTapsa kirjoitti:Morathi jatkaa loistavaa naissarjaa... Sehän sopii. Pitää varmaan itsekin kirjoittaa jostain vähemmän sovinnaisesta henkilöstä
Verba, non acta - sanoja, ei tekoja