DEMONIN TIE
____________________________________________
Osa III
Syvällä Kaaoksen Valtakunnassa, tuossa aineettomassa ja näkymättömässä maailmassa jonka olemusta ihmismieli ei voi käsittää, suuri Arkkidemoni Kardear katseli salassa Keisarikunnan jalkaväen 156. rykmentin komentajaa Axel Dulkharidaa, jonka demoni oli valinnut apurikseen ja seuraajakseen. Kardear tunsi vahingoniloista mielihyvää seuratessaan miehen toivottomia pyrkimyksiä päästä eroon kohtalostaan, jonka demoni oli hänelle valmistanut. Kardear tiesi, että mitä tahansa mies ikinä tekisikin, hän päätyisi takaisin Kardearin pistävän katseen eteen. Palaisiko hän lattialla ryömien ja armoa anoen, pystypäin, uljaasti marssien vai viimeiseen asti taistellen, jäisi nähtäväksi. Mutta Kardear tiesi tämän palaavan.
Axel Dulkharida katsoi suurta, valkeaa maata joka hänen eteensä levittäytyi. Hän tiesi, ettei se oikeastaan ollut maata, sillä kyseessä oli meri jonka pintaa paksu jääkerros peitti. Jäätäkään ei näkynyt lainkaan, vaan se oli hautautunut raskaan lumikinoksen alle. Dulkharida seisoi lumen peittämällä kukkulalla jäätyneen meren rannalla ja hänen rykmenttinsä seisoi hänen takanaan. Komentaja kuuli monen valittavan pakkasta ja kylmää viimaa ja lunta, joka tunki heidän saappaisiinsa, mutta ei piitannut. Hänellä oli vain yksi päämäärä eikä se ollut sotamiesten olon parantaminen. Hän tiesi hyvin käyttäytyvänsä itsekkäästi ja jääräpäisesti, mutta hän tiesi myös ettei voisi enää kääntyä takaisin.
Hän oli jättänyt Keisarikunnan vastoin kaikkia käskyjä ja matkannut sotilaineen Kislevin halki pohjoiseen, kunnes oli viimein saapunut pohjoiselle merelle joka erotti Vanhan Maailman pohjoisen barbaarien maista ja Kaaoksen Erämaista. Miehilleen hän oli kertonut, että Nulnista oli tullut komento matkata pohjoiseen ja hyökätä barbaarien maahan. Nämä olivat nurisseet, mutta lähinnä siksi että kukaan ei tiennyt miten kaukana barbaarien maa oli ja millaiset olot siellä olivat, he olivat suostuneet ja lähteneet muitta mutkitta matkaan.
Siitä oli nyt jo viikkoja, ja sotilaat alkoivat ymmärtää millainen reissu heillä oli edessä. Viime päivinä he olivat alkaneet harata vastaan ja eivät enää totelleet Dulkharidan käskyjä niin reippaasti kuin ennen. Miehet vaativat taukoja ja ruokaa yhä useammin ja useammin, mutta Dulkharida tarjosi niitä heille yhä harvemmin. Häntä pelotti, että miehet alkaisivat suoraan kapinaan häntä vastaan. Jos he tekisivät sen, kaikki olisi mennyttä. Vaikka komentaja säilyisikin hengissä, hänellä ei olisi mitään toivoa houkutella esiin Arkkidemoni Kardearia ja tuhota tätä.
Se oli hänen tarkoituksensa. Hän veisi miehet Kaaoksen Erämaihin ja ryhtyisi suoraan, avoimeen sotaan barbaareja vastaan. Hän oli varma, että Kardear itse tulisi katsomaan valittuaan ja kun demoni näyttäytyisi, Dulkharida ryhtyisi epätoivoiseen taisteluun tätä vastaan.
Nyt hän toivoi, että se olisikin ollut niin yksinkertaista. Lumi pyrki sisään hänenkin saappaisiinsa, kylmä viima joka puhalsi viiltävällä terällä sivalteli hänen kasvojaan ja pureva, rouskuva pakkanen järsi hänen lihaansa. Hän ymmärsi hyvin, miltä miehistä tuntui. Hän ymmärsi myös, että yksikään heistä ei koskaan selviytyisi takaisin kotiin ja että hän johti kuuttasataa miestä varmaan kuolemaan. Dulkharida tiesi, että he eivät koskaan saisi mitään kunniaa teostaan eikä kukaan ikinä saisi edes tietää siitä, mutta hän tiesi että se oli pakko tehdä. Kardearin oli kuoltava.
Dulkharida tähysti jäätikön yli kukkulalta, mutta ei nähnyt vastarantaa. Sää oli kirkas ja aurinko paistoi siniseltä taivaalta vaikka minkäänlaista lämmön hitusta se ei suonut 156. rykmentille. Silti komentaja näki vain valkeaa lakeutta eikä mitään tietoa maasta sen takana.
Hän kääntyi hitaasti ympäri ja katsoi miehiään. Kaikki palelivat ja kuuntelivat tarkasti, mitä komentaja aikoi sanoa.
”Me ylitämme meren”, Dulkharida ilmoitti. Näitä sanoja tervehti voihkina ja valitus. Miehet pudistivat synkkinä päitään ja vilkuilivat syrjäsilmin toisiaan. Kukaan ei ollut halukas ylittämään jääkylmää, syvää vettä jonka erotti heistä vain muutaman metrin paksuinen jääkerros.
Dulkharidan tarkat korvat erottivat erään miehen supattavan toiselle: ”Kun minä olin lapsena järven jäällä, se murskautui ja minä upposin hyiseen veteen. Se ei ollut kivaa.”
”Jää on erittäin kestävää”, Dulkharida julisti kovaan ääneen. ”Voimme ylittää sen vaivatta. Mennään!”
Hän kääntyi ympäri ja marssi jäälle. Se kesti yhtä hyvin kuin maa, jolla hän oli äsken kävellyt. Pakkanen oli puristanut hangen niin tiukaksi, että sen päällä saattoi kävellä vaikka raskaasti varustetut miehet upposivat kyllä muutaman tuuman joka askeleella. Sotilaat katselivat kukkulan huipulta komentajan etenemistä hieman epäilevästi, mutta yksi toisensa jälkeen hekin uskaltautuivat jäälle ja seurasivat johtajaansa. Dulkharida oli helpottunut nähdessään, että miehet tulivat hänen perässään. Yhtä hyvin he olisivat voineet kääntyä ja lähteä takaisin Keisarikuntaan, eikä Dulkharida olisi voinut heitä siitä syyttää.
Taival oli yksinkertaisesti kammottava. Välillä kun miehet katsoivat taakseen, heistä näytti kuin meren eteläranta ei olisi etääntynyt lainkaan, ja pohjoisrannasta ei kukaan nähnyt mitään havaintoja. Kaikki olivat synkeitä ja hiljaisia. Monet mutisivat hiljaa, ja Dulkharida ei todellakaan pitänyt näistä muminoista. Hän mietti hätääntyneenä, mitä ihmettä tekisi jos miehet päättäisivät hankkiutua hänestä eroon ja palata takaisin. Miehillä ei ollut mitään motiivia jatkaa matkaa, ja heillä oli kuusisataakertainen ylivoima verrattuna Dulkharidaan. Hän tunsi kyllä monet miehistään ja oli taistellut monet taistelut heidän kanssaan, mutta ei ollut koskaan tullut luoneeksi varsinaisia ystävyyssuhteita miehiin. Nyt hän katui sitä. Hänellä ei ollut liittolaisia, vain napisevia sotilaita joita hän johti kohti tuhoa.
Tätä jatkui monta päivää ilman mitään suoraa toimintaa. Mutta sitten eräänä aamuna kun Dulkharida alkoi herättää sotilaita, he kieltäytyivät jatkamasta matkaa. He puuhailivat tavallisia toimiaan ja keräilivät tavaroitaan, mutta kukaan ei ollut huomaavinaankaan Dulkharidaa joka pauhasi heille.
”Meidän pitää jatkaa matkaa”, hän selitti yrittäen säilyttää johtajan asemansa. ”Emme voi seistä täällä koko päivää.”
Miehet eivät ottaneet puhetta kuuleviin korviinsa.
”Järjestäytykää muodostelmaan!” Dulkharida komensi. Muutama sotilas hänen ympärillään nousi seisomaan. Yksi heistä, joka oli Dulkharidaa paljon pitempi, kysyi hieman vihaisesti: ”Miksi meidän pitäisi ylipäätänsä jatkaa eteenpäin? Mitä tuolla meren takana on sellaista, että Nuln on meidät sinne lähettänyt?”
Dulkharida tuijotti miestä. Hän tiesi että jokin vastaus oli annettava. Niinpä hän keksi nopeasti tarinan ja alkoi selittää sitä rykmentilleen. ”Te olette varmasti kuulleet huhuja Kaaoksen nousevista voimista, jotka kerääntyvät pohjoisessa. Heillä ei ole vielä johtajaa – ainakaan me emme ole hänestä kuulleet mitään – eivätkä he vielä ole kokoontuneet yhteen. Mutta on varmaa että nämä pahuuden armeijat järjestäytyvät ja yhdistyvät ennen pitkää. Heidän voimansa tulee kasvamaan suunnattoman suureksi, kunnes he uhkaavat koko Vanhaa Maailmaa. Keisarikunta joutuisi käyttämään kaiken voimansa ja miesvahvuutensa Kaaoksen pysäyttämiseen. Sen estämiseksi me iskemme ensin. Keisari on koonnut suuren armeijan eri rintamilta ja lähettänyt sen kohti pohjoista. Tälläkin hetkellä suuret rykmentit ovat matkalla barbaarien maille ja Kaaoksen Erämaille. Me olemme yksi noista rykmenteistä. Ymmärrättehän, että tämä on ainut vaihtoehto. Monet muutkin ovat lähteneet tälle sotaretkelle, ja kohtaamme varmasti muita keisarikuntalaisia Erämaissa. Kun palaamme kotiin, me saamme sankareiden vastaanoton. Teidät kaikki palkitaan ja teidän nimenne kaiverretaan suurin kirjaimin kiveen suurten sotureiden rinnalle. Kaaoksen uhka on suuri, ja Keisari palkitsee avokätisesti ne, jotka tuhoavat pimeyden palvojat. Helppoa se ei ole, myönnän, mutta täytyy tehdä.”
Kun Dulkharida lausui tämän kertomuksen viimeisiä sanoja, hänen alitajuntaansa hiipi arkkidemoni Kardearin puhetta, joka sekoitti hänen ajatuksensa. Valehtelet miehillesi kuin todellinen Kaaoksen ruhtinas… Mitähän he tekevät kun pohjoisessa ei tulekaan vastaan ketään keisarikuntalaista? Dulkharida vaikeni ja tuijotti eteensä lasittunein silmin. Miehet katsoivat häntä yhä epäluuloisina.
Sitten eräs heistä kysyi: ”Kaaoksen voimat?”
Toinen vastasi: ”Minä olen kuullut niistä. Eikö Ardenheimissa toiminut joskus laiton kultti joka palvoi Kaaosta?”
”Se oli Slaaneshin palvontaa”, eräs sotilas sanoi värähtäen. ”Slaanesh on yksi Kaaoksen suurista jumalista.”
”Tämän… kultin pysäyttämiseksi meidän on jatkettava matkaamme pohjoiseen”, Dulkharida selitti hieman huojentuneena, kun hänen puheensa otti tulta miesten joukossa. ”Palellumme jos jäämme tähän seisoskelemaan.”
Miehet katsoivat toisiaan ja sitten komentajaa. Sitten he alkoivat järjestäytyä riveihin.
Sen päivän aikana rykmentti marssi entistä vauhdikkaammin ja lyhyemmin tauoin. Tieto heidän tärkeästä tehtävästään innoitti sotilaita ja antoi heille voimaa ja kestävyyttä. Dulkharidaa hirvitti ajatella, että oli valehdellut päin kasvoja näille miehille. Hän ei kyennyt kohtaamaan heidän katseitaan eikä puhumaan heidän kanssaan. Hän tunsi omantunnon syyttävän äänen joka askeleella ja joka sydämenlyönnillä, kuuli sen kuiskivan hänelle tuulessa ja kuuli sen narskuvan hangessa.
Kun yö laskeutui, Dulkharida komensi leirin pystytettäväksi tavalliseen tapaan. Hän itse ei mennyt nukkumaan vaan käveli vähän matkan päähän leiristä. Pimeys yllätti leirin hämmästyttävällä läpitunkemattomuudella. Yö tuli hitaasti mutta suurena ja raskaana, synkempänä kuin koskaan Keisarikunnassa. Pimeä itse tuntui painostavalta.
Komentaja istui raskaasti lumihankeen ja käänsi katseensa mustalle taivaalle. Se oli pilvetön ja jokainen tähti säihkyi jalokiven lailla kirkkaana ja kaukaisena, kiveä kovempana. Dulkharida huokaisi. Tähdet tuikkivat hänelle, mutta eivät rohkaisten vaan tarkkaillen. Ne eivät kannustaneet häntä eteenpäin vaan seurasivat vaiti vierestä kuinka hän kulki elämänsä viimeistä taipaletta. Hän pudisti päätään ja toivoi, että tämä voisi olla jo ohi. Hän ei tahtonut olla täällä. Hän tahtoi olla kotona Nulnissa, istumassa takkatulen ääressä hyvässä seurassa olutta maistellen ja kaskuille naureskellen.
”Tämä oli oma päätöksesi”, Dulkharida kuiskasi itselleen. ”Itse sinä johdit armeijasi tänne.”
Toinen ääni hänen sisällään vastasi. ”Ei, vaan se kirottu demoni Kardear. Minä en valinnut tätä tietä enkä tahtonut tulla tänne. Kaikki on Kardearin aikaansaamaa. Hän on valinnut tämän tien minulle ja johtanut minut harhaan.”
”Mutta minä kostan hänelle”, Dulkharida ajatteli sanojen vaihtuessa äänettömäksi, sisäiseksi puheeksi. ”Kardear saa maksaa.”
Seuraavana aamuna 156. jalkaväkirykmentin yllätti lumimyrsky.
Tuiskun läpi ei voinut mitenkään nähdä kuin muutaman metrin päähän eteensä. Se pisteli kasvoja ja paiskoi viittoja ja vaatteita, yritti kaataa armeijan kumoon mutta oli siihen kykenemätön. Vinkuva viima peitti alleen kaikki muut äänet, ja Dulkharida ei voinut kuin päätellä, mihin suuntaan matkaa oli jatkettava.
”Eteenpäin!” hän karjui yrittäen saada äänensä kuuluviin. ”Sinnitelkää!”
Vaivalloisesti ja hyvin hitaasti sotilaat pinnistelivät halki kasvavien lumikasojen. Nietokset kävivät korkeammiksi sitä mukaa kuin lumihiutaleet siihen iskeytyivät, ja tuuli puhalsi vaakasuorassa suoraan miesten kasvoille.
”Se tulee suoraan pohjoisnavalta”, Dulkharida sanoi itsekseen mutta ei kuullut omaa ääntään. ”Tämä on Kaaoksen Valtakunnan tuuli. Kardear asettaa esteitä eteeni.”
Rykmentti taivalsi halki myrskyävän jäätikön. Aikaa oli mahdoton laskea, mutta jokaisen sydämenlyönnin väli tuntui ikuisuudelta. Joka askel oli entistä vaikeampi astua ja kaikkien voimat loppuivat nopeasti. Dulkharida tunsi sydämensä hakkaavan yhä nopeammin ja nopeammin, ja hänen aistinsa sumenivat. Valkoinen tuisku ympäröi hänet ja peitti hänet. Hän ei nähnyt kuin valkeutta ja ei kuullut kuin tuulen ujelluksen. Huurre kuorrutti hänen kasvonsa.
Silloin, epätoivon hetkellä, erämaa iski.
Lumimyrskyn keskeltä ratsasti esiin barbaarien sotajoukko. He ilmestyivät kuin tyhjästä karjuen sotahuutoja ja heilutellen keihäitään. 156. jalkaväkirykmentti ei ollut valmistautunut tai edes ajatellut valmistautumista sellaiseen hyökkäykseen. Monta kaatui maahan ennen kuin edes tiesi, mistä oli kyse ja joutui julmien kavioiden tallomiksi. Miehet hätääntyivät ja tarttuivat aseisiinsa, mutta liian myöhään. Barbaarit eivät olleet haarniskoituja – kaikilla ei ollut edes paitaa ja heidän lihaksikas vartalonsa kiilsi piittaamatta lainkaan lumihiutaleista jotka sulivat heti koskettaessaan heidän hikistä ihoaan. Siitä huolimatta he eivät haavoittuneet lainkaan. Kun keisarikuntalaiset pyrkivät hujauttamaan heitä, he ohjastivat vikkelästi hevosensa sivuun, ja kun jokin ase lähestyi heitä, he torjuivat iskun ja palauttivat sen tehokkaasti. Ratsumiehet käyttelivät aseitaan tappavasti ja verisesti, huitoen ja silpoen, pistäen ja leikaten varusteita ja lihaa. Heitä ei tuntunut saavan millään alas ketterien ratsujensa selistä ja he etenivät yhä syvemmälle rykmentin sekasortoisten rivien sisään joka puolelta.
Dulkharida hillitsi hermonsa. Hän vetäytyi keskemmälle saadakseen arvion tilanteesta. Lumimyrsky hankaloitti kokonaiskuvan saamista taistelusta, mutta komentajalle oli silti heti selvää, että barbaareja oli paljon vähemmän kuin heitä. Ratsastajat pyrkivät tuhoamaan kaikki kuusisataa miestä yllätyksen turvin niin nopeasti kuin mahdollista.
”Vastahyökkäykseen!” Dulkharida karjui täysin palkein. ”Muodostelmaan! Pysäyttäkää ne!” Mutta hänen äänensä ei kantanut puhurin yli.
Siitä huolimatta sotilaat alkoivat työntää barbaariratsastajia taaksepäin ja muodostaa hitaasti ja tuskallisesti rivejä kaaoksen keskelle. He tunsivat tilanteen monesta taistelusta eikä heidän tarvinnut kuulla käskyjä tietääkseen, mitä piti tehdä. Veteraanit astuivat tiiviisiin riveihin eivätkä päästäneet enää ratsumiehiä läpi. Hitaasti taistelun kulku näytti kääntyvän.
Yhtäkkiä yksi barbaari mielipuolisesti karjuen ratsasti täyttä laukkaa päin keisarikuntalaisten odottavia miekkoja. Vauhti oli niin raju, että hevonen syöksyi suoraan aseisiin ja veriset haavat kirjoivat sen kaulan täyteen punaisia viiruja. Hevonen hirnahti ja huojahti ja sen kaviot pettivät, mutta se oli tullut niin suurella nopeudella että eläin rysähti rivien läpi ja lähestyi niiden takana seisovaa Dulkharidaa. Komentaja tuijotti hämmentyneenä veristä ratsua ja sen paljasrintaista, piikkinuijaa puristavaa ratsastajaa, jotka tulivat suoraan häntä kohti.
Ei ollut aikaa ajatella. Hän syöksähti sivuun ja sivalsi rajusti miekallaan. Hevonen meni juuri ja juuri hänen ohitseen ja miekka iskeytyi sen kaulaan. Haavoittunut ratsu ei kestänyt lukuisia vammojaan vaan kaatui maahan jysähdyksen saattelemana. Barbaari oli lennähtää satulasta, mutta sai takerruttua hevosen kylkiin jaloillaan ja huitaisi nuijallaan Dulkharidaa juuri ennen kuin hänen ratsunsa kellahti kinokseen. Dulkharida väisti iskun mutta yksi nuijan pitkistä piikeistä riipaisi hänen kasvojaan. Yhden lyhyen sydämenlyönnin ajan hän ei tuntenut mitään, sitten kipu viilsi hänen poskeaan. Hän horjahti mutta pysyi jaloillaan. Terveellisempää olisi ollut, jos hän olisi kaatunut, sillä kyljelleen kaatuvan hevosen kavio iskeytyi hänen päähänsä ja lennätti hänet selälleen lumeen.
Hänen silmissään musteni hetkeksi. Kun hän tuli täysin tajuihinsa, hän tunsi kuuman veren valuvan huulilleen poskeen viilletystä haavasta. Hän nuolaisi huuliaan ja yskäisi. Hänen päätään jomotti kuin hevonen olisi potkaissut häntä otsaan. Hän painoi haarniskoidulla kädellään otsaansa ja voihkaisi.
Kesti hetken ennen kuin hän tajusi että lumisade oli lakannut.
Taistelu kesti vain hyvin lyhyen ajan mutta Keisarikunnan 156. jalkaväkirykmentti menetti kaksisataa miestä sen aikana. Kun eloonjääneet alkoivat käydä vastahyökkäykseen, barbaariratsastajat lähtivät oitis pakosalle ja ratsastivat pois. Kaatuneita oli mahdoton haudata, mutta heidät peitettiin lumeen ja siunattiin. Haavoittuneet – joita oli paljon – saivat pääasiassa hoitaa itse vammansa. Dulkharida repäisi suikaleen erään kaatuneen sotilaan vaatteista ja kääräisi sen otsansa ympäri. Poskensa haavalle hän tyytyi sivelemään lunta. Hänellä ei ollut peiliä, joten hän ei oikein voinut nähdä, miltä haava näytti mutta hän epäili, että siihen jäisi arpi.
Seuraavana päivänä ennen keskipäivää komentaja johti miehet taas matkaan. Alun perin heitä oli ollut yli kahdeksansataa, mutta nyt jäljellä oli vain puolet tuosta määrästä. Kaksisataa oli kuollut jo Keisarikunnan rajoilla taistelussa mustaörkkejä vastaan, ja nyt toinen samanlainen määrä oli menetetty. Dulkharida mietti synkästi, montako miestä hänellä olisi kun hän saavuttaisi Kaaoksen Erämaat.
Päivät kuluivat raskaina ja pitkinä. Miesten kestävyys hupeni, ja tauot pitenivät päivä päivältä. Dulkharida itsekin rasittui matkan vaikutuksesta, ja hän alkoi uskoa etteivät he koskaan näkisi meren pohjoisrantaa. Jokainen päivä oli samanlainen, ja missään ei näkynyt mitään muuta kuin merta.
Kunnes eräänä iltapäivänä Dulkharida loi katseensa eteenpäin ja näki kuin näkikin maata horisontissa.
”Ranta”, hän kuiskasi ja liikuttui niin, että pysähtyi. Jotkut miehet katsoivat häntä ja huomasivat sitten hekin tumman viirun jäälakeuden takana.
”Ranta!” Dulkharida huudahti ja loikkasi ilmaan silkasta helpotuksesta. Miehet tuijottivat pohjoiseen ensin epäuskoisina ja sitten hämmästyneinä. Sitten he kiljahtivat ilosta ja alkoivat huudella hurraahuutoja. Dulkharida oli niin onnellinen että halasi takanaan seisovaa sotilasta.
”Me teimme sen!” hän hihkui. ”Me teimme sen!”
Rykmentti kuitenkin saapui rantaan vasta seuraavana aamupäivänä. Ranta oli jyrkkä ja kallioinen. Korkeat kivikot kohosivat jylhinä ja mustina valkoisesta jäästä. Lumi reunusti niiden uurteita ja kielekkeitä saaden ne näyttämään juovikkailta. Dulkharida hoksasi heti uuden ongelman. Kallioita ei käynyt kiipeäminen. Ne olivat liian korkeita.
”Meidän täytyy jatkaa sivulle”, komentaja ilmoitti miehilleen. ”Etsimme hyvän ylityspaikan.”
Sotilaat suuntasivat itään seuraten synkkiä kallioita. Kylmä mutta kirkas aurinko katsoi välinpitämättömänä heidän etenemistään.
Keskipäivän aikaan kalliot alkoivat mataloitua mutta jyrkentyä. Viimein ne kävivät vain muutaman miehenmitan korkuisiksi mutta olivat niin sileitä ja jyrkkiä, että niitä ei voinut kiivetä yhtään sen enempää kuin aiemminkaan. Dulkharida alkoi turhautua huonoon onneensa. Hän katsoi rinteiden yläreunaa, joka oli kovin lähellä mutta silti saavuttamattomissa.
Silloin hän äkkiä kuuli tutun, piinaavan äänen sisällään. Tule, Axel Dulkharida, tule! Tule minun luokseni! Jokainen askel vie sinut lähemmäs minua. Tule luokseni, urhea soturi, tule!
Järjetön raivo täytti Dulkharidan päästä varpaisiin. Hän tuijotti seinämää ja puristi kätensä nyrkkiin niin lujaa että se sattui. Hän jysäytti nyrkkinsä turhautuneena kiveen ja karjaisi pettymyksestä. Sitten hän astui taaksepäin ja vajosi epätoivoisena polvilleen. Hän upposi tuuman tai pari lumeen ja painoi päänsä kallioiden edessä. Hänen mielensä musteni. Miehet katsoivat häntä ihmeissään, mutta Dulkharida ei heistä välittänyt.
”Sigmar, kuule minua”, hän rukoili. ”Anna minun jatkaa matkaani. Päästä minut eteenpäin.”
Sama nauru täytti hänen päänsä. Sigmar ei sinua auta! Hänellä ei ole voimaa täällä. Tämä on Jakamattoman aluetta. Jos joku sinut päästää läpi, se olen minä. Ja sen minä teen. Minä, Kaaoksen arkkidemoni Kardear, käsken itseään peruskalliota: halkea!
Jyrähdys vavisutti jäätä. Dulkharida pikemminkin tunsi kuin kuuli sen halkeilevan syvyyksissä. Hän nousi hätäännyksissään seisomaan ja vilkuili kauhuissaan ympärilleen. Jäähän ilmestyi leveitä railoja joihin lumi syöksyi. Kallio vapisi ja järähteli. Sitten se yhtäkkiä halkesi keskeltä ylhäältä alas asti. Musta kivi jakaantui ja repesi erilleen muodostaen leveän lohkeaman keskelleen, joka johti ylös kuin portaat jotka oli louhittu kallioon. Jää särkyi monesta kohtaa ja sotilaat kavahtelivat jäärailoja.
”Jää ei kestä”, Dulkharida huusi. ”Ylös! Äkkiä!”
Sotilaat alkoivat juosta ylös halkeamaa. Jää jakautui lautoiksi, jotka huojuivat uhkaavasti. Dulkharida näki muutaman soturin uppoavan kiljaisten syvyyksiin ja tunsi jään heiluvan omienkin jalkojensa alla. Kun kaikki muut olivat jättäneet tuhoutuvan jään, hän syöksyi itse kallioon porautuneeseen kanjoniin viime hetkellä.
Jää vajosi. Vesi aaltoili sysimustana ja läpinäkymättömänä, kuolemaa kylmempänä ja helvettiä syvempänä. Dulkharida tasaannutti hengitystään ja pyyhki hikeä otsaltaan. Sitten hän nousi maihin barbaarien maihin.
Sotilaiden edessä aukeni uudenlainen maisema. Maa oli jään ja lumen peitossa kuten merikin, mutta täällä ei ollut aavaa lakeutta. Korkeat, harmaat vuoret joiden rinteet olivat jyrkät ja tasaiset, kohosivat kumpuilevan avokalliomaan takana. Harmaa taivas aaltoili pilvien pyöriessä ankean maiseman yllä, ja korkeat, lumen koristamat männyt ja kuuset huojuivat hennosti tuulen niitä koskettaessa.
Dulkharida katseli ympärilleen ja nielaisi hiljaa. Matkaa oli vielä paljon jäljellä.
Keisarikunnan jalkaväen 156. sotilasrykmentti tarpoi nyrpeänä eteenpäin pakkasessa. Taival oli raskas, ja kun miehet tottuivat nopeasti uuteen ympäristöön, matkanteko kävi yhtä tympeäksi kuin se oli ollut ennenkin. Jotkut miehistä yrittivät urheasti pitää tunnelmaa korkealla, mutta eivät siinä juuri onnistuneet. Dulkharida ei jaksanut näyttää miehilleen esimerkkiä. Hän oli vajonnut synkkiin, omiin mietteisiinsä.
Missään ei näkynyt elämää puiden lisäksi. Aluskasvillisuutta ei ollut eikä mitään eläimiä sen enempää. Sotilaat tarkkailivat riistaa, mutta riistaa ei ollut. Dulkharida ihmetteli, mitä barbaarit oikein söivät – ja missä he piileksivät. Häntä vaivasi tunne siitä, että heitä saatettaisiin tarkkailla kaiken aikaa.
Niinpä barbaarien toinen hyökkäys ei tullut yllätyksenä – eikä kukaan sitä yllätyksenä pitänytkään.
Yhtäkkiä Dulkharida näki ratsumiehiä kallioiden takana muutaman kilometrin päässä. Hän antoi pysähtymiskomennon ja yritti arvioida barbaariratsastajien lukumäärää. Heitä oli ehkä kaksisataa, puolet vähemmän kuin keisarikuntalaisia, mutta heillä oli ratsut. Komentaja alkoi järjestää joukkojaan edullisempiin taisteluasemiin ja vei heidät vähän kauemmas kallioilta, tasaisemmalle maalle, jossa ratsastajat eivät pääsisi kiertämään heidän taakseen.
Taistelu alkoi Dulkharidan mielestä aivan liian pian. Barbaarit ryntäsivät sotilaiden kimppuun karjuen ja irvistellen. Heillä oli aseinaan miekkoja ja keihäitä ja kirveitä, useilla oli ase kummassakin kädessään, heillä ei ollut panssareita tai edes suojaavia vaatteita, ja monien kasvoja peittivät hurjat sotamaalaukset.
Dulkharida antoi ratsumiesten tulla niin lähelle kuin hänen hermonsa kestivät. Sitten hän antoi miehilleen hyökkäyskomennon. Keisarikuntalaiset syöksyivät hevosten kimppuun ennen kuin nämä ehtivät heidän kimppuunsa. Miekat silpoivat oitis barbaarien etummaiset ratsumiehet maan tasalle. Mutta näiden takana tulevat olivat valmistautuneet paremmin. Auringon valo välkkyi julmilla terillä kun ne purivat miesten haarniskoihin ja syvälle niiden alle. Veri sinkosi ilmaan ja tuskanhuudot kajahtivat ilmassa.
Pian avoin tasanne oli joutunut kaaoksen valtaamaksi. Barbaarit ja Keisarin sotilaat tappoivat toisiaan yhtä lailla. Hevoset hirnuivat ja talloivat miehiä jalkoihinsa, miekat ujelsivat lentäessään tappavasti ilmaa leikaten, ratsumiehet päästivät outoja sotahuutoja ja hyökkäsivät suoraa päätä vihollistensa kimppuun. He taistelivat käsittämättömällä raivolla hakaten ja silputen jalkaväkeä, välittämättä omasta hengestään vaan ainoastaan tappamisesta.
Dulkharida veti oman miekkansa ja hyökkäsi etulinjaan miestensä rinnalle. Oitis hänen kimppuunsa syöksähti ratsumies. Hän väisti tämän hyökkäyksen ja sivalsi miekallaan hevosen kylkeä. Lyhyen ruskean karvan sekaan ilmestyi pitkä, verinen viiltohaava, joka leikkasi suoraan ratsastajan jalan poikki. Mies ja hevonen karjaisivat tuskasta yhtä lailla ja olivat menettää kumpikin tasapainonsa. Dulkharida kiepahti ympäri ja pisti miekkansa terän syvälle miehen vatsan sisään. Veri tahri teräksen ja komentaja kiskaisi sen irti. Pysähtymättä ja jäämättä katsomaan vastustajaansa hän syöksi aseensa toisen hevosen kaulaan surmaten sen yhdellä, tarkalla iskulla. Veri suihkusi hänen silmilleen sokeuttaen hänet hetkeksi, ja yhden lyhyen hetken hän oli kauhuissaan. Hän ei nähnyt ympärilleen ja oli helppoa riistaa barbaareille. Mutta kukaan ei valinnut häntä kohteekseen ja sekasorto pelasti hänet. Hän pyyhki lämpimän veren pois silmiltään ja lähti uuteen hyökkäykseen.
Taistelu kesti pitkään. Se oli verinen ja katkera. Dulkharida haavoittui lähes jokaisesta ruumiinosastaan, mutta vain yksi ruhje – jonka hän sai miekan kahvasta kylkeensä – tuntui vakavalta. Hän ei pitänyt lukua surmaamistaan barbaareista tai näiden ratsuista. Tuo päivä tuntui sulavan hänen mielessään yhdeksi pitkäksi teurastukseksi, joka oli yhtä kauhun hetkeä. Viimein taistelun melske laantui vain siitä yksinkertaisesta syystä että taistelijat kävivät vähiin. Kalliot peittyivät ruumiista, niin ihmisten kuin eläintenkin, niin keisarikuntalaisten kuin pohjoisen barbaarien. Dulkharida iski viimeisen vihollisensa lähettyvillä maahan ja hoiperteli jaloilleen. Hän katseli suruissaan ympärillään levittäytyvää surkeaa näkyä. Parikymmentä keisarikuntalaista ja suunnilleen saman verran barbaariratsastajia kuljeskelivat ympäri kuoleman tahrimaa taistelukenttää katsellen tovereidensa ruumiita. Henkiinjääneet tuntuivat haluttomilta taistelemaan enää. Edes barbaarit eivät oikein tahtoneet hyökätä viimeisten keisarikuntalaisten kimppuun. He kerääntyivät yhteen kentän toiseen päähän ja Dulkharida kokosi omat miehensä toiseen päähän.
Jäljellejääneitä oli kaksikymmentäkuusi. Dulkharida tunsi heidän kasvonsa ja joidenkin nimet, mutta ei ollut juuri tutustunut heihin. Hän katseli ruhjottuja ja pahoinpideltyjä miehiä ja he katselivat häntä, surkeina ja kyllästyneen näköisinä.
”No niin”, Dulkharida sanoi heille eikä tiennyt mitä sanoa. ”Me… tuota… Me…”
Yksi heistä katsoi komentajaa suoraa silmiin. ”Voimmeko me mennä kotiin?” hän kysyi. ”Meitä on jäljellä enää näin vähän. Ei meistä voi olla mitenkään mitään hyötyä. Yhtä hyvin voisimme kääntyä takaisin ja koittaa onneamme, mikäli pääsisimme vielä takaisin Keisarikuntaan.”
Muut mumisivat hyväksyvästi.
Dulkharida tuijotti heitä ja tiesi heidän olevan oikeassa. Hän nielaisi kyyneleen ja katsoi tuhkanväristä taivasta ja pitkiä, mustia varjoja jotka heijastuivat kuolleiden päälle. Kaukaisuudessa siinsivät tummat, jylhät vuoret. Barbaarit tekivät lähtöä vähän matkan päässä, ja hiljaisuus peitti taistelukentän.
Mutta Dulkharidalla oli tehtävä.
”Menkää”, hän sanoi. ”Menkää kotiin. Mutta minä en tule teidän mukaanne. Minulla on tärkeää tehtävää pohjoisessa. Olen pahoillani että teidän täytyi tulla tänne turhan tähden. Menkää nyt.”
Hän kääntyi ympäri ja lähti kävelemään kohti kaukaisia vuorenhuippuja. Hän melkein toivoi että joku pettyneistä sotilaista iskisi miekan hänen selkäänsä.
Sen sijaan hän kuuli, kuinka he mutisivat jotain ja kääntyivät kohti kotia.
Hän käveli ypöyksin yön varjojen hautaaman kuoleman kentän halki. Hän ei edes yrittänyt välttää katsomasta kuolleita tovereitaan ja vihollisiaan, jotka makasivat joka puolella. Ensin hän kiersi lukuisat ruumiit. Sitten hän alkoi vain astua niiden yli. Hän pakotti itsensä katsomaan heidän tuskaisia kasvojaan täysin tietoisena siitä, että he olivat kuolleet hänen vuokseen. Kyyneleet valuivat hänen poskiaan pitkin mutta hän ei välittänyt. Hän vain jatkoi matkaansa kohti Kaaosta.
Sitten joku tarttui hänen olkapäähänsä. Hän päästi puhtaasti terssissä soivan kiljaisun ja pyörähti ympäri ja tuiskahti lumeen. Hänen edessään seisoi yksi miehistä, jotka hän oli lähettänyt kotiin. Mies katsoi komentajaa hieman huvittuneena.
Dulkharidaa nolostutti. Sotamies ojensi kätensä ja komentaja tarttui siihen. Mies veti hänet pystyyn ja hymyili puoliksi ivallisesti ja puoliksi aidosti huvittuneena.
”Mikä hätänä?” Dulkharida kysyi. ”Mikset lähtenyt tovereidesi mukaan?”
”Ajattelin sinun tarvitsevan minua enemmän”, mies sanoi katsoen komentajaa silmiin.
Dulkharida liikuttui. ”Vai niin. Ymmärrän. Mikä on nimesi?”
”Garren Ernythson”, sotilas ilmoitti.
”Garren, oletko tietoinen siitä, että jos tulet mukaani, et koskaan palaa takaisin?”
”Olen, komentaja.”
”Siinä tapauksessa voit kutsua minua Axeliksi.”
Dulkharida ja Garren eivät pitäneet vauhtia mutta eivät he viivytelleetkään. Molemmat kulkivat omaa tahtiaan ja ensimmäisinä päivinä Garren jäi aika paljon jälkeen, mutta kun vuoret kohosivat yhä lähempinä ja yhä korkeampina, hän alkoi pysyä Dulkharidan pitkien askelien mukana. He eivät paljon puhuneet, mutta molempia lohdutti seura suunnattomasti. Dulkharida ei tiennyt, olisiko hän jaksanut matkaa pohjoisen tuntemattomassa maassa ilman matkakumppania.
Mutta matka taittui, hitaasti ja raskaasti, mutta se taittui. Joka ilta vuoret olivat lähempänä kuin sinä aamuna, ja kaksikko sai jostain sisältään voimia tälle viimeiselle matkalle. Ja viimein heidän ponnistelunsa palkittiin.
Vuorten juurelle päästyään he olivat liian väsyneitä edes ajattelemaan matkan jatkamista. He katselivat itselleen jonkinmoisen nukkumapaikan ja rojahtivat unten maille.
Dulkharida vajosi pimeyteen ja tunsi leijuvansa tyhjyydessä. Hän näki ympärillään kaikennielevää pimeyttä ja äärettömän, rajattoman tilan jossa ei ollut valoa. Hän itse oli painoton, kellui paikallaan ilmassa kuin vedessä. Hän tiesi näkevänsä unta, tiesi makaavansa todellisuudessa barbaarien erämailla vuorten juurella. Mutta hän ei tuntenut kehoaan, ei aistinut lunta eikä pakkasta.
Valo täytti hänen silmänsä ja hän oli jälleen suuressa salissa arkkidemoni Kardearin edessä. Valkeat pilarit kohosivat näkymättömiin korkeuksiin, ja suuri valtaistuin piteli sylissään rikkauksiin puettua ritaria.
Kardear katseli tarkasti Dulkharidaa, joka nousi hitaasti jaloilleen. Komentaja ei pelännyt eikä hän tuntenut oloaan epävarmaksi. Hän seisoi suorana ja ylpeänä, valmiina taisteluun vaikka kaikkia Kaaoksen demoneita vastaan.
”Olen palannut”, hän sanoi.
”Tiedän”, Kardear vastasi. Hän katsoi Dulkharidaa silmiin ja hänen silmänsä säihkyivät. Tähdet syttyivät niihin ja kirkas valo valtasi komentajan näön. Mutta tällä kertaa hän ei kääntänyt katsettaan. Hän tuijotti suoraan takaisin, vaikka valo sokaisi hänet ja Kardearin silmien kirkkaus lävisti hänen näköhermonsa. Tuska poltti häntä ja tuhosi hänen silmänsä, mutta hän ei kääntänyt katsettaan.
”Jakamattoman Kaaoksen Arkkidemoni Kardear”, komentaja Axel Dulkharida kajautti suureen ääneen ja marmorisalit vapisivat hänen äänensä voimasta, ”minä olen tullut tappamaan sinut.”
”Tiedän”, demoni vastasi hyvin hiljaa. Hän ei kuulostanut pelokkaalta vaan odottavalta.
”Sinä kuolet”, Dulkharida ärähti matalalla äänellä. Jos paikalla olisi ollut joku muu, hänestä olisi näyttänyt että keisarikuntalainen ihminen kasvoi ja voimistui demonin edessä kun Kardear taas kutistui ja kävi heikoksi ja hennoksi. Hän näytti Dulkharidan edessä kuihtuneelta ja kalvetulta hahmolta, joka yritti paeta kauniiden korujen ja vaatteiden taakse jottei hänen todellinen heikkoutensa paljastuisi.
”Tiedän”, Kardear sanoi katsoen voimaa uhkuvaa hahmoa, joka seisoi hänen edessään korkeana ja komeana, mahtavana ja iankaikkisena.
Dulkharida kohotti miekkansa ja laski sen kärjen demonin kuihtuneelle ja käpristyneelle kaulalle. Kardearin iho alkoi roikkua ja vanheta, ja hänen kasvonsa rypistyivät silmissä. Hänen silmiensä valo väheni ja himmeni. Dulkharida katsoi valoa ja näki sen kaikkoavan kunnes jäljellä oli vain pieni tuike tavallisten, vanhojen silmien keskellä. Kardear näytti nyt aivan tavalliselta joskin kauhistuttavan vanhalta mieheltä, joka odotti kuolemaa väsyneenä elämäänsä.
”Niin kauan”, hän kähisi. ”Niin tavattoman, kamalan kauan…”
Miekan terä lävisti hänen kurkkunsa vaivattomasti ja kalahti heti marmoriseen valtaistuimeen hänen takanaan. Muutama pisara verta pulppusi hänen kaulastaan. Kardear korahti kerran ja hervahti sitten veltoksi. Kultainen kruunu putosi hänen päästään ja kalahti portaille valtaistuimen edessä. Se vieri salin toiseen päähän.
Dulkharida veti miekkansa irti ja astui taaksepäin. Kardear kaatui eteenpäin ja valahti kasvoilleen komentajan eteen. Raskas viitta ja kaikki korut, silkit ja turkikset levisivät lattialle demonin päälle. Dulkharida tuijotti näkyä jähmettyneenä, odottaen salin tuhoutuvan ja vieden hänet mukanaan.
Niin ei tapahtunut.
Dulkharida katsoi kuollutta arkkidemonia. Sitten hän äkkiä ymmärsi.
Niin on oltava. Ihmiset tulevat ja menevät, ja heitä on tultava lisää. He kaikki ovat tuomittuja kuolemaan ennen pitkää. Mutta demonit eivät katoa. He jatkavat eteenpäin kuoltuaan. Kun hän unohtaa tarkoituksensa ja ylpistyy, hänet on korvattava. Kaaoksen jumalat taikka itse Jakamaton valitsevat kapinoivalle demonille seuraajan ja johdattavat hänet demonin luokse. He riistävät demonilta vallan ja antavat sen ihmiselle, joka häntä on tullut seuraamaan. Näin päästään tehokkaasti eroon demonista, joka on loukannut Kaaosta, ja hänelle saadaan oitis seuraaja. Demonin henki kuolee mutta hänen valtansa – joka on ainut, joka Kaaosta kiinnostaa – jatkaa eteenpäin demonin seuraajalle. Näin kävi Kardearille, joka keräsi itselleen liikaa kunniaa ja valtaa eikä osoittanut kunnioitusta Jakamattomalle Kaaokselle. Kardearia rangaistiin kuolemalla ja hänet korvattiin heti Axel Dulkharidalla.
Näin Kaaos jatkaa kulkuaan, ja kasvaa kasvamistaan.
Dulkharida kääntyi ympäri ja katsoi salia. Sen hohto vääntyi ja vääristyi tullakseen kunnianosoitukseksi Kaaokselle eikä kunnianosoitukseksi arkkidemonille, joka siellä hallitsi. Pilarit kääntyivät kierteille, patsaat halkeilivat ja saivat uusia muotoja, ja valtaistuin pieneni – ja sen yläpuolelle muodostui kuva kahdeksasta nuolesta jotka osoittivat poispäin keskustasta.
Dulkharida katsoi käsiään ja ruumistaan. Sitten hän katsoi kasvojaan kiiltävästä marmori-istuimesta johon hänen piirteensä kuvastuivat kuin peilin pintaan.
Tähdet syttyivät hänen silmiinsä.
Fb: Demonin tie, osa III
Fb: Demonin tie, osa III
Verba, non acta - sanoja, ei tekoja
fantastista!fantastista. tämä pitäisi julkaista kirjana. odotan innolla epilogia. virheitä taisi olla kokonaiset 1 kappale. tarina oli hyvin loistava. en viitti kehua enempää. jotta voin hyvyytellä muitakin tarinoita
-HPVäitän et Samu voitti vaan siks et se osaa pelaa, on ollu WTC:s ja on mukava tyyppi
Re: Fb: Demonin tie, osa III
Hmm.. Aluksi kehut tätä ja sitten itket.. 
Jaahas, vai, että niin. Tarinaan: Todella loistava tarina kielioppi mukaanlukien! Jännitys säilyi loppuun asti, joka oli minun mieleeni! Synkeä tunnelma oli parhaita puolia tässä hommassa (siis tarinassa). Epilogi pitääkin vielä lukea, mutta mitäköhän sinä sitten annat meille Sotulaisille luettavaksi? Kuten taisin mainita, tarina oli hyvä. Syyt tähän olivat hyvät taistelut, kuvailu ja juoni, joka joskus ei ole aina niin hyvä 
Jatkoa vielä jään oottamaan. Eipä muuta. Paitsi tietysti tuo..
Jaahas, vai, että niin. Tarinaan: Todella loistava tarina kielioppi mukaanlukien! Jännitys säilyi loppuun asti, joka oli minun mieleeni! Synkeä tunnelma oli parhaita puolia tässä hommassa (siis tarinassa). Epilogi pitääkin vielä lukea, mutta mitäköhän sinä sitten annat meille Sotulaisille luettavaksi? Kuten taisin mainita, tarina oli hyvä. Syyt tähän olivat hyvät taistelut, kuvailu ja juoni, joka joskus ei ole aina niin hyvä Jatkoa vielä jään oottamaan. Eipä muuta. Paitsi tietysti tuo..Tuossa lauseessa oli jotain kummallista.Tapsa kirjoitti: Nämä olivat nurisseet, mutta lähinnä siksi että kukaan ei tiennyt miten kaukana barbaarien maa oli ja millaiset olot siellä olivat, he olivat suostuneet ja lähteneet muitta mutkitta matkaan.
lojuu kuin kotka, ampuu kuin eläintarha
Re: Fb: Demonin tie, osa III
Kiitos kehuista. Onpa Rune hidas tänään...
Kiva että piditte, mielestäni oli hyvä.
Oliko? Hankalasti muotoiltuhan tuo on, mutta kun sitä oikein katsoo, en itse löydä siitä vikaa... Saatanhan tietenkin olla aivan sokea, mutta hei, eihän sitä voi odottaa IHAN mitä tahansa...Acoparaptor kirjoitti:Tuossa lauseessa oli jotain kummallista.Tapsa kirjoitti: Nämä olivat nurisseet, mutta lähinnä siksi että kukaan ei tiennyt miten kaukana barbaarien maa oli ja millaiset olot siellä olivat, he olivat suostuneet ja lähteneet muitta mutkitta matkaan.
Kiva että piditte, mielestäni oli hyvä.Verba, non acta - sanoja, ei tekoja
Sinun mielenterveydestäsi kukaan välitä mitään... Minä ainakin sanon että tämä oli aivan mahtava. Sai nimittäin olla ihan hiljaa tätä lukiessa, vaikka pakostakin hiipi mieleeni kuva mennesydyestä, jolloin pelasin Warcraft III:n ihmisten kampanjan viimeisiä skenaarioita... Ah, muistoja. Tämä oli mahtava. En minä nyt muuta voi oikein sanoa, nuoleskelemaan en ole koskaan ryhtynytkään, en sitä jatka, mutta en löydä tästä mitään pahaa. En yhtään mitään, niin hieno tarina. Niin, ja sori että tulee myöhässä, FF X:n uudelleenaloitus vei aikaani.;
Minä ainakin sanon että tämä oli aivan mahtava. Sai nimittäin olla ihan hiljaa tätä lukiessa, vaikka pakostakin hiipi mieleeni kuva mennesydyestä, jolloin pelasin Warcraft III:n ihmisten kampanjan viimeisiä skenaarioita... Ah, muistoja. Tämä oli mahtava. En minä nyt muuta voi oikein sanoa, nuoleskelemaan en ole koskaan ryhtynytkään, en sitä jatka, mutta en löydä tästä mitään pahaa. En yhtään mitään, niin hieno tarina. Niin, ja sori että tulee myöhässä, FF X:n uudelleenaloitus vei aikaani.; No joo, onpa tullut pelattua se itsekin... [OT] Mal'Ganis on KOVA!!![/OT] Ehkä se oli alitajuisesti taustalla...Rune kirjoitti:pakostakin hiipi mieleeni kuva mennesydyestä, jolloin pelasin Warcraft III:n ihmisten kampanjan viimeisiä skenaarioita... Ah, muistoja.
Koita Nagash rauhoittua, kyllähän kirjoittajia kehua saa...Nagash kirjoitti:voi mun mielenterveys...
Verba, non acta - sanoja, ei tekoja
Jop, myöhäinen lintu paskat nappaa . Vai miten se meni. Nyt sain sitten luettua tämän ja hieno tarina oli. Todella hienoa sanoisinko. Kuvailu on taattua laatuaan ja juoni kulkee sujuvasti. Yksi asia tässä jäi vaivaamaan, mutta se varmastikin korjaantuu epilogin luettuani. Enpä sitä vielä paljastakaan (turha olemattomasta ruveta nipottamaan). Hetken jo luulin, että sotilaat pysyvät matkassa mukana, mutta onneksi eivät. Olisi ollut meinaan ehkä liiankin lojaalia ja kuuliaista keisarikuntalaisille. Kaikki onkin taas jo sanottu, joten enköhän minä tästä epilogia lähde lueskelemaan. Hitto, kun pitäisi lukea nopeammin!
. Vai miten se meni. Nyt sain sitten luettua tämän ja hieno tarina oli. Todella hienoa sanoisinko. Kuvailu on taattua laatuaan ja juoni kulkee sujuvasti. Yksi asia tässä jäi vaivaamaan, mutta se varmastikin korjaantuu epilogin luettuani. Enpä sitä vielä paljastakaan (turha olemattomasta ruveta nipottamaan). Hetken jo luulin, että sotilaat pysyvät matkassa mukana, mutta onneksi eivät. Olisi ollut meinaan ehkä liiankin lojaalia ja kuuliaista keisarikuntalaisille. Kaikki onkin taas jo sanottu, joten enköhän minä tästä epilogia lähde lueskelemaan. Hitto, kun pitäisi lukea nopeammin!Back in da biz and so deep in da bashin' game.