Fb: Ceryonin puolustus 2/3

[Tapsa]

Lue myös: Ceryonin puolustus 1 ja kaikki muutkin Monty-tarinat, joihin kaikkiin en juuri nyt jaksa laittaa linkkiä. Niitä kun on aika paljon (laskin 10)...

CERYONIN PUOLUSTUS
____________________________________________
2/3

”Ugga-ugga.”
”Suhkir mutumasi.”
”Uitetaan ne paskiaiset öljyssä!”
Skaven vilkaisi taakseen. ”Ei, vaan käristetään hiljasella tulella!”
”Ei oo aikaa”, murahti iso johtajarotta. Se oli lähestulkoon ihmisen mittainen ja paljon rotevampi. Sillä oli yllään ainoastaan kankaasta kyhätty, viemärinhajuinen vyö johon se oli työntänyt kolme painavaa sapelia. Keltaisissa ja lähestulkoon mustissa hampaissaan se puristi veistä, jonka lomasta se murahteli epämääräisiä käskyjä. Sen pitkä sukuelin roikkui varsin säädyttömästi, ja se mulkoili vihaisesti tovereitaan ja käskyläisiään. Sen nimi oli Lozt. ”Ihmiset on linnassa, ja sen hajottaminen vie aikaa. Toiset ihmiset, ne ritarit, on kai jo tulos tänne. Meillä on kiire. Pitää vaan murtaa muurit ja tappaa porukat.”
”Jes!” ja ”Joo!” kiljuivat rottamiehet.
Skavenien armeija oli suurempi kuin lordi Harland oli odottanut. Niitä oli kuutisen tuhatta, ja vaikka ne eivät pärjänneet taistelussa juuri muita kuin hiisiä vastaan, niiden lukumäärä murskasi puolustajien haaveet. Ceryonin ikivanhaa linnaa puolusti vain puolisen tuhatta soturia, ja tuosta lukumäärästä puolet oli kokematonta köyhälistöä. Harlandin ainut toivo oli Mordhaiven armeija, joka oli huhujen mukaan tuplasti Ceryonin armeijan kokoinen, mutta tuo armeija oli vielä kaukana. Harland tiesi vallan hyvin, että hänen linnansa ei kestäisi tuntiakaan Skavenien monimutkaisten sotakoneiden pommitusta.
Sotajoukko oli ympäröinyt linnakkeen joka puolelta. Rottamiehiä oli niin paljon, että ne peittivät ison alan Ceryonin laaksosta kuin mustanruskea, tahrainen ja repaleinen matto joka haisi iljettävälle limalle, kuivuneelle verelle ja hielle, suolalle, viemäreille ja mudalle. Löyhkä leijaili sisään Ceryonin ikkunoista, ja tämän vuoksi aateliset sulkivat välittömästi ikkunansa. Talonpojilla, joita linnassa asusti, ei kuitenkaan ollut ikkuna-aukoissaan laseja tai puuovia, ja niinpä heidän asuintilansa alkoivat nopeasti haista samalta kuin viemärit Keisarikunnan kaupunkien alla.
Skavenit olivat varustautuneet levyhaarniskoin ja miekoin, ja vaikka ne olivatkin lommoilla ja ruosteisia, näyttivät ne silti kykeneviltä tappamaan miehen. Harlandia ei kuitenkaan huolettanut rottien varustukset yhtä paljon kuin viisi suurta konetta, jotka hitaasti vyöryivät sotajoukon halki linnaa kohti. Ne näyttivät pieniltä piiritystorneilta, mutta niiden keskellä oli iso mörssärin tapainen kanuuna, joka tähtäsi viistosti yläilmoihin. Ritarit eivät olleet koskaan nähneet mitään niiden tapaistakaan, eivätkä Skavenit sen enempää, mutta epäilemättä ne tekisivät pahaa tuhoa.
Oli aamupäivä. Ceryon oli hiljainen; jopa rottamiehet pitivät suunsa supussa. Vain vaitelias murina kohosi sotajoukosta linnan ylle. Aurinko kipusi korkealle puiden ylle, aavistamatta vaaraa siitä verimäärästä jota sinä päivänä vuodatettaisiin. Mordhaive saapuisi auringonlaskun jälkeen.
Helvetinkoneet alkoivat pitää kovaa, pahaenteistä kolinaa.

Montglaive nuokkui. Hän oli ratsastanut koko yön, ja vaikka hän oli kyllä tehnyt niin aikaisemminkin, ei kuitenkaan kokovartalohaarniskassa. Hän ei enää juurikaan jaksanut kantaa pelkillä käsivoimillaan Mordhaiven suurta lippua, vaan oli kiinnittänyt sen tiukasti satulaansa ja laittanut sen alapään jalustimeensa. Metallikypärä tuntui yhä raskaammalta, ja hengittäminen tuntui rengaspanssarissa ja sen päällä olevassa taivaansinisessä asepuvussa vaikealta vaikka nuori Paladiini olikin nostanut kypäränsä visiirin ylös.
Mordhaive katsahti poikaansa rohkaisevasti tietyin väliajoin, ja vaikka nuo katseet loivat Montglaiveen uutta puhtia, ne menettivät merkitystään kerta kerran jälkeen.
Viimein Montglaive nukahti.
Siinä silmänräpäyksessä kun hänen silmänsä lupsahtivat kiinni, hän näki edessään valtavan kirkkaan valon. Se ei kuitenkaan herättänyt häntä vaan tuntui kiskovan hänet syvemmälle uneen. Oli mahdotonta sanoa, oliko kirkkaus osa unta vai paistoiko se Montglaiven luomien läpi todellisesta maailmasta, mutta yhtä lailla se häikäisi hänet.
Valo hautasi kaiken muun alleen. Sitten nuori ritari kuuli kaikuvan naisen äänen puhuvan hänelle.
”Ritari Montglaive”, se sanoi, ”kuuntele minua.”
Montglaive tunsi tuulen tuivertavan ympärillään kuin hän olisi liikkunut eteenpäin kovaa vauhtia. Hän näki vain valoa. Sitten valosta syöksähti esiin maisema, jyrkkäreunainen laakso jonka reunalla seisoi suuri linna. Linnaa ympäröi armeija. Montglaive näki rotat kahdella jalalla, näiden viuhtovat, ruoskamaiset hännät.
”Skavenien koneet koituvat linnan turmioksi.”
Montglaive näki koneet Skavenien keskellä. Ne muistuttivat häntä vanhoista piiritystorneista joita hän oli nähnyt herttua Armandin mailla vuosia sitten, mutta ne olivat matalampia ja paksumpia. Ne oli veistetty tukeista, rakennettu kehikoksi ja maalattu mustiksi. Kehikon keskelle oli sijoitettu valtava, kolmen miehen kokoinen kanuuna jonka piippu oli niin lyhyt että ase oli melkein pyöreä. Sen suuaukko oli tummunut kuin liekkien korventamana. Se oli kiinnitetty sitä ympäröivään tornimaiseen puukehikkoon paksuin ketjuin, ja monet suuret köydet sitoivat sen paikalleen. Suuret, peikonkaltaiset rottahirviöt pitelivät kiinni köysistä, joita tykistä lähti, ja samat otukset työnsivät koneita eteenpäin hitaasti, ponnistellen lihakset värähdellen. Montglaive kuuli pyörien nitinän ja kirskunan.
”Köydet pitävät aseet tähdättyinä. Katko ne.”
Montglaive tunsi jälleen tuulen tuiverruksen, näki koneiden syöksyvän häntä kohti, tai tunsi itsensä syöksyvän niitä kohti, ja näki miekkansa välkähtävän. Hän tunsi teräksen porautuvan nuorista punottuihin köysiin.
”Koneita on viisi. Aikaa ei ole paljon, ja ne täytyy kaikki tehdä ampumakyvyttömiksi...”
Montglaive hätkähti. Hän istui jälleen satulassaan, nojaten sotalippuun. Mordhaive kääntyi katsomaan häntä ja hän vastasi katseeseen.
Montglaive saattoi yhä tuntea tuulentuiverruksen jälkimaun, vaikka ilma oli tyyni. Armeija ratsasti vielä Châlonsin sisällä, lehtikatosten ja jalojen lehtipuiden vihreänhohtoisten holvien sisällä. Muutama lähellä ratsastava ritari katsoi kummastuneena Montglaivea, joka oli yhtäkkiä säpsähtänyt suoraksi satulassaan.
”Onko jokin vialla, poikani?” Mordhaive kysyi. Montglaive näki huolestuksen hänen silmissään.
”Ei. Tai siis on. Minä näin... unen. Tai pikemminkin näyn.” Nuori Paladiini pudisti päätään ja riisui kypäränsä. ”Neito varoitti minua pyhyydessään. Ceryon on vaarassa. Meidän on kiirehdittävä!”
”Emme voi jättää talonpoikia jälkeen”, Mordhaive vastasi tiukasti. ”Meidän on pitäydyttävä suunnitelmassa.”
”Suunnitelma pettää!” Montglaive intti. Yhä useampi kääntyi katsomaan häntä. ”Skavenit ovat jo Ceryonissa! Ne aikovat murskata linnan muurit joillain koneilla. Ne täytyy tuhota.”
”Miten?” Mordhaive kysyi, vaikeni sitten ja pudisti päätään. Hän laski isällisesti kätensä Montglaiven olkapäälle. ”Rauhoitu, poika. Me kuljemme niin nopeasti kuin pystymme. Ehkä näit Neidon lähettämän näyn, ehkä torkahdit ja näit pahaa unta. Sillä ei ole väliä, koska me emme pääse Ceryoniin yhtään tämän nopeampaa.”
Nämä sanat kuulostivat etäisiltä Montglaiven korvissa. Nuori ritari ajatteli vain, miten hän pääsisi nopeimmin Ceryoniin. Hän katsoi taivaalle ja silloin hänen silmänsä osuivat Pegasuksiin, jotka liitelivät korkealla taivaalla ritarien yläpuolella. Hän sai ajatuksen ja ymmärsi, että hänen oli toimittava nopeasti.
”Kutsu ne alas”, hän sanoi.
”Mitä?” Mordhaive kysyi hämmentyneenä. ”Kuuntelitko mitään, mitä minä sanoin?”
”Kutsu nuo Pegasusritarit alas – tai yksi heistä! Minä lennän Ceryoniin!”

Lordi Harland kipusi muurinharjalle ja katsoi vihollisiaan rintavarustuksen yli. Hänen uskollisimmat ritarinsa seisoivat hänen vierellään ja yrittivät pysyä urheina huolimatta tuhansista Skaveneista jotka piirittivät linnaa. Niiden löyhkä hiipi salakavalasti Harlandin sieraimiin. Hän arvioi vastustajiensa voimia ja etsi katseellaan piirityskoneita.
Kesti hetken, ennen kuin hän äkkäsi viisi rivissä seisovaa laitetta, joiden piiput tähtäsivät korkealle ilmaan ja joiden ympärillä vilisi rottia kuin muurahaisia. Kun lordi kuunteli tarkasti, hän saattoi erottaa kovan kolinan, joka jyrisi Skavenien pitämän, yhä kasvavan melun lomassa.
Aurinko loi valoaan Ceryonin ylle. Rottien haarniskat säihkyivät ja kuumenivat lähes sietämättömiksi, ja Harlandin ritarit hikoilivat aivan muista syistä. Linnan varjo lyheni ja tuuli, joka yleensä riepotti ruoholaaksoa voimakkaasti, hiljeni kerrankin, kuin kuunnellen rottamiesarmeijan ärjyntää.
”Mitä me teemme, herrani?” kysyi toinen Harlandia seuraavista ritareista.
Harland mietti hetken aikaa. ”Pysymme linnassa. Meitä on niin vähän, että rynnäkkö ulos porteista olisi silkka itsemurha. Ovatko jousiampujat valmiina ja paikoillaan?”
”Alkavat olla, lordi. Voimme aloittaa tulituksen vartin päästä.”
”Hyvä. Pitäkää kiirettä ja käskekää talonpoikien – käskekää jokaisen, joka osaa jousta käytellä, ampua nuolensa rottien niskaan heti kun ampujat ovat valmiina. Meillä ei ole paljon aikaa. Minulla on ikävä tunne tuosta kolinasta ja noista koneista.”
”Kyllä, lordi.”

”Oletko varma, että pysyt sen selässä?” kysyi Mordhaive hetki hetkeltä huolestuneempana.
”Totta kai, isä”, Montglaive vastasi ja kohenteli asentoaan Pegasuksen selässä. Hänen jalkansa eivät oikein sopineet sen siipien taakse, koska sen höyhenet olivat tiellä. Haituvat olivat paljon jäykempiä kuin miltä ne vaikuttivat.
”Ja oletko varma, että tiedät mitä teet?”
”Olen, olen. Näkemiin! Tavatkaamme illansuussa!”
Montglaive painoi kantapäidensä kannukset eläimen kylkiin. Se hirnahti ja iski ilmaa suurilla siivillään. Höyhenet raapivat Montglaiven reisipanssareita. Pegasus otti jaloillaan vauhtia, ponkaisi lentoon ja löi uudestaan siivillään. Humahdus täytti ritarin korvat hetkeksi. Sitten siivekäs ratsu olikin jo korkealla Mordhaiven ympärillä. Montglaiven teki mieli huiskuttaa hänelle, mutta hän ei saanut irrotettua tiukkaa otettaan Pegasuksen valjaista. Hän kuitenkin katsoi alleen ja hätkähti näkyä. Ritarit ja talonpojat näyttivät pieniltä kuin nuket, ja he kaikki katselivat häntä. Châlonsin armeija pieneni koko ajan, ja kohta se näytti pelkältä metallin ja värien kimallukselta joka kiemursi metsän halki käärmeen lailla. Sen molemmista päistä lähti jatkumaan ruskea nauha, jonka Montglaive ymmärsi olevan tie joka kiemursi Châlonsin halki. Metsä itse alkoi muistuttaa yhä enemmän ja enemmän vihreää mattoa, joka levittäytyi etäisyyteen kaikkiin suuntiin.
Ritaria alkoi huimata hiukkasen. Hän käänsi katseensa yläilmoihin.
Taivas oli kirkas mutta ei pilvetön. Suuret, untuvaisen valkeat pumpulikasat leijailivat korkeuksissa tuulen riepottelevina. Montglaive tunsi olevansa lähempänä niitä kuin koskaan. Hän tunsi tuulen tuiverruksen kypäränsä sisällä, kuuli ilmavirtojen valtavan huminan ja aina välillä erotti Pegasuksensa siipien iskut sen yli.
Estrella katseli hymyillen, kuinka ritari lensi tiehensä. Velhotar ymmärsi, että Järven Neidon merkki oli löytänyt vastaanottajansa.
Kun Montglaive tähysti ympärilleen, hän erotti muutkin Pegasusritarit etäisyydessä. He lensivät suuressa muodostelmassa, kuin kurkiaura, halkoen ilmaa ja syöksyen eteenpäin armeijan etujoukkona. Montglaive näki kulkevansa itse kovempaa vauhtia kuin muut, ja sai pian nämä kiinni. Ritarit vilkaisivat häntä mutta eivät kiinnittäneet häneen sen kummempaa huomiota. Sen sijaan he keskittyivät omaan lentoonsa.
Montglaive ei ollut ottanut Lehtien Linnan sotalippua mukaansa. Sen sijaan hän piteli kädessään suurta peistä, jonka oli saanut Pegasuksen aikaisemmalta ratsastajalta, joka puolestaan oli ottanut sotalipun taakakseen. Viiri vipatti repeämäisillään, mutta sen verran lujaa tekoa se oli että kovassakaan vauhdissa se ei silti antanut periksi. Saumat kestivät juuri ja juuri.
Montglaive ohitti muut Pegasusritarit, alkaen ymmärtää miten Pegasusta ohjattiin. Sillä ratsastaminen oli samantapaista kuin tavallisella sotaratsulla, mutta ilmassa oli kolme ulottuvuutta. Kesti jonkin aikaa ennen kuin Montglaive oppi pitämään Pegasuksensa lentoradan suorassa. Eläin pakkasi vikuroimaan; vähän väliä se tahtoi syöksähtää väärään suuntaan. Sen estämiseksi ritarin oli pidettävä ohjaksista koko ajan tiukasti kiinni.
Vaikka hänen päässään pyöri ja hän tunsi vauhdin huumaavan hänet, hän kannusti ratsunsa silti yhä kovempaan vauhtiin. Hänellä oli kiire.
Niinpä ei kestänyt kuin kolmisen tuntia, ennen kuin hän näki jo edessään Ceryonin suuren laakson ja piiritetyn linnan sen reunalla.

Skavenien koneiden pitämä kolina voimistui yhä kovemmaksi.
Rottamiehet ja jopa rottaogretkin vetäytyivät kauhuissaan koneiden luota, kun mekkala kävi uhkaavasta sietämättömäksi. Sekin kuului suunnitelmaan.
Armeijan kenraali Lozt oli jokunen vuosi sitten mennyt puhumaan johtamansa joukon taidokkaimmille insinööreille ja komentanut näitä suunnittelemaan koneiston, joka tuhoaisi Ceryonin tapaisen vahvan linnan muurit. Lozt tiesi kokemuksesta, että jos tällaisten laitteiden kanssa menisi jokin pieleen, ne tekisivät valtavaa tuhoa omille joukoille. Kerran, kun hän oli ollut tavallinen klaanirotta, hän oli seissyt lähistöllä kun eräs Skavenien sotakone oli räjähtänyt taivaan tuuliin. Lozt oli selvinnyt pamauksesta menettämättä enempää kuin kolme tuumaa hännänkärkeä, mutta vain koska hän oli onnistunut suojautumaan vikkelästi. Sen vuoksi hän oli käskenyt insinöörejä rakentamaan koneen, joka toimisi vain muutaman Skavenin laukaisemana ilman että kenenkään muun tarvitsisi seistä sen lähellä. Sitten hän oli komentanut joukkonsa juoksemaan pois koneiden ympäriltä vähän ennen kuin niiden olisi määrä laueta. Silloin ne eivät tekisi suurta tuhoa armeijaan, vaikka ne räjähtäisivätkin.
Niinpä ne viisi konetta jäivät nyt seisomaan keskelle suurta aukiota, joka levisi koko ajan kun Skavenit pyrkivät poispäin niistä.
Harland näki läiskän, joka aukeni rottasoturien keskelle. Hän näki myös koneet, joiden suuret, mustina ammottavat piiput tähtäsivät ilmaan. Lordi ymmärsi, että kohtalokkaat hetket olivat nyt käsillä.
Rintavarustukselle juoksi ritari, joka ilmoitti: ”Jousimiehet ovat asemissa. Tulitus alkaa näillä sekunneilla, lordi Harland.”
”Hyvä”, lordi vastasi vaikka pelkäsikin että oli liian myöhäistä.
Silloin jostain linnasta kajahti huuto, kun bretonnialainen upseeri karjaisi jousiampujilleen: ”Tulta!”

Lotz kirkaisi täyttä kurkkua: ”Valmiina laukaisemaan koneet...! Tulta!”

Silloin Montglaive kaarsi syöksylaskua alas taivaalta. Hänen haarniskansa välkkyi häikäisevän kirkkaana kun auringonvalo heijasteli sen pinnasta. Hänen viittansa liehui voimakkaan ilmavirran riepoteltavana ja hänen peitsensä oli tähdätty tarkasti Skaveniin, joka seisoi lähimmän koneen vierellä.
Koneiden puukehikot olivat seitsemisen metrin korkuisia, ja varsinaiset kanuunat riippuivat ketjujen varassa niiden keskellä, kolme metriä maanpinnasta. Mustat mörssärit tärisivät kuin viimeistä päivää saaden koko kehikkonsa heilumaan vahvoista kannattimista huolimatta. Kunkin tykin perästä lähti köysi, joka oli sidottu tolppaan maahan. Viisi köyttä, viisi tolppaa ja viisi Skavenia, joista jokainen oli valmis sytyttämään oman tykkinsä tulilangan.
Kaikki tapahtui muutamissa sekunneissa. Skavenit hämääntyivät Montglaiven hyökkäyksestä eivätkä huomanneet sytyttää sytytyslankoja. Paladiinin peitsi iski täydellä voimalla yhden Skavenin rintaan varrastaen sen kuin paistin. Peitsen kärki katkesi, mutta siitä jäi vielä pitkä pätkä Montglaiven käteen. Hän siirsi peitsen kappaleet vasempaan käteensä, johon hänen kilpensä oli sidottu, veti oikealla kädellään miekkansa esille ja ohjasi Pegasustaan pelkillä kantapäillään.
Miekka kohosi korkealle hänen kädessään ja iskeytyi sitten ensimmäistä köyttä vasten. Ritarin ase sivalsi sen läpi kuin tyhjää vain ja katkaisi sen helposti.
Kun köysi katkesi, mörssärin piippu putosi ja sen perä kohosi. Piippu siirtyi osoittamaan suoraan Skavenien armeijaan, joka pyrki pois sen edestä, ja siitä vieri ulos metrin kokoinen kanuunankuula.
Ennen kuin se ehti koskettaa maata, Montglaive oli jo iskenyt peitsensä rippeet seuraavan Skavenin kaulaan ja katkaissut seuraavankin köyden liikkeessä. Rotta oli kuitenkin jo ehtinyt sytyttää sytytyslangan, ja se paloi loppuun uskomattoman nopeasti. Toisenkin mörssärin piippu putosi rottasotajoukkoa kohti, ja ennen kuin kuula vieri pois siitä, se laukesi.
Valtava räjähdys vavisutti tannerta. Montglaiven metallikypärän sisällä se kuulosti sitäkin kovemmalta. Mutta riippumatta siitä, että hänen korvissaan soi niin kovaa ettei hän kuullut yhtään mitään, hän hillitsi hermonsa ja katkaisi kolmannenkin köyden.
Silloin kolme henkiin jäänyttä Skavenia sytyttivät viimeisetkin sytytyslangat. Ne paloivat loppuun.
Ensimmäisen tykin kuula putosi maahan, jysähti painonsa voimalla syvälle pehmeään maahan ja räjähti sitten valtaisalla voimalla. Toisen ja kolmannen tykin piiput siirtyivät osoittamaan Skavenien armeijaa ja laukesivat sitten. Niiden kuulat sinkosivat viistosti suoraan rottien niskaan, murskasivat altaan yhteensä kymmenkunta rottaa ja räjähtivät sitten. Tulimyrsky levisi niiden ympäriltä silmänräpäyksessä korventaen kuoliaaksi monta sataa Skavenia, ja paineaalto vei toisen mokoman.
Neljättä ja viidettä köyttä Montglaive ei ehtinyt katkaista, ennen kuin ne laukesivat. Niinpä ne olivat yhä tähdättyinä ilmaan linnan yläpuolelle. Kaikeksi onneksi neljännes tykki räjähti itsestään. Onnettomuus johtui kolmen millin kokoisesta valuvirheestä. Tykki pirstoutui pieniksi valurautasirpaleiksi, jotka syöksähtivät joka suuntaan. Tykkiä ympäröivä kehikko hajosi sekin ja puunkappaleet lensivät kauas laakson halki. Itse kuula räjähti. Niinpä sekä Montglaiven takana että aivan hänen edessään posahti erikoisvalmisteinen pommi, sillä ensimmäisenkään tykin kuula ei ollut lentänyt mihinkään.
Mutta viidennelle tykille ei tapahtunut mitään. Se laukesi suunnitelmien mukaisesti. Kuula singahti korkealle ilmaan, teki kaarroksen ja syöksähti Ceryonin linnaa kohti.
Harland näki sen tulevan, mustana pisteenä joka suureni koko ajan.
Montglaive jäi kahden räjähdyksen väliin. Mutta hänen onnekseen ensin tuli valtava paineaalto, joka sinkautti hänet ilmaan ja vasta sitten tuliräjähdys, joka tuhosi kaiken lähistöltä. Koneiden ympärillä ei kuitenkaan ollut Skaveneita.
Paineaalto lennätti Montglaiven Pegasuksensa selästä ja iski hänet maahan lähelle Skavenien perääntyviä joukkoja. Pegasus ei lentänyt painonsa vuoksi aivan niin kauas. Tuo uljas eläin maahan rysähtäessään vilkaisi ritariin päin, ja Montglaive luuli näkevänsä anovan katseen sen silmissä. Sitten tulivyöry hautasi sen alleen ja jyristeli Montglaivea kohti. Hän nousi jaloilleen niin nopeasti kuin saattoi täydessä haarniskoinnissa ja lähti sitten pinkomaan pois räjähdyksen luota. Se ei seurannut häntä kauas vaan jäähtyi, laimeni ja sammui.
Sillä välin kuula murskautui Ceryonin linnan muuriin. Muuri antoi oitis periksi ja kuula lensi seinään sisään. Sitten se räjähti samalla voimalla kuin neljä muutakin. Linnan seinät rakentuivat harmaista, neliskanttisista kivistä, joiden välissä oli laastisaumat. Nuo saumat murtuivat nyt saman tien ja paineaalto heitti itse kivenlohkareet menemään. Linna oli kookas, mutta sen seinästä murtui yli kolmasosa. Paineaalto tuhosi muuria vaikka kuinka, ja tuli nielaisi kaksi tähystystornia. Putoavat kivenlohkareet ja hohkaavan kuuma, roihuava tulimeri surmasivat suuren joukon linnan siviilejä ja Harlandin miehiä. Skavenit hurrasivat tuolle helvetilliselle näylle piittaamatta valtavista tappioista, joita kaksi kuulaa oli aiheuttanut niiden joukoille.
Räjähdys huojutti koko linnaa. Harlandilta meni jalat alta ja hän kaatui panssaroineen päivineen muurinharjalle. Hän sai kuitenkin nopeasti kätensä alleen ja punnersi itsensä pystyyn. Hän kurkkasi rintavarustuksen yli ja oli tukahtua näkyyn, joka häntä odotti.
Skaveneista oli jäljellä hieman yli viisi tuhatta. Niiden armeijan keskellä, siellä missä piirityskoneet olivat seisseet, oli nyt mustaksi korventunut, laaja alue. Ceryonin linnasta puolestaan oli lohjennut irti iso pala yhdestä kulmasta, ja monet puuesineet olivat linnan siinä päässä syttyneet tuleen. Tuskanhuudot ja vaikerrus kantautuivat aina Harlandin korviin asti. Niitä kovempana kuului kuitenkin rottien hurjistuneet sotahuudot.
Silloin Ceryonin jäljellejääneistä osista alkoi singota nuoliryöppyjä Skavenien niskaan.

Montglaive pudisti päätään ja riisui kypäränsä. Hän tiesi, ettei se ollut kovin järkevää ottaen huomioon, että hän oli yksin ratsua vailla keskellä vihamielistä armeijaa, mutta ympäriinsä sinkoillut multa oli tahrannut hänen silmäaukkonsa ja hän ei nähnyt erityisen hyvin.
Saatuaan kypäränsä pois hän nuuhkaisi ilmaa ja katui sitä oitis. Se nimittäin löyhkäsi. Skavenit erittivät iljettävää, lähes oksettavaa hajua joka koostui ruosteesta, limasta, hiestä ja jopa virtsasta. Mutta hajua lukuun ottamatta Montglaive tunsi olonsa paljon paremmaksi. Hän oli elossa ja hän oli tuhonnut Skavenien salaisen aseen omakätisesti. Samalla hän oli tappanut tuhat Skavenia yksikseen. Jos hän selviäisi tästä hengissä, hänet lyötäisiin varmasti Valtakunnan Ritariksi.
Rottien joukot olivat juosseet reilun matkan päähän räjähdyksestä, ja ne olivat siis kaukana myös Montglaivesta. Mutta kun Skavenit huomasivat, että räjähdys oli ohi ja tuli oli sammunut, ne alkoivat koota joukkojaan ja huomasivat myös Montglaiven, joka seisoskeli paikallaan yksin.
Ritari vilkaisi taakseen ja oli pyörtyä. Ceryonin linnasta oli kolmasosa murskana. Savua kohosi ilmaan tuhoutuneen osan raunioista. Näky oli hirvittävä niinkin kaukaa.
Montglaive kuitenkin hillitsi edelleen hermonsa. Hänestä olisi tuntunut melkoisen tyhmältä menettää nyt kontrolli itsestään kun sen on saanut pidettyä kurissa kahden tuliräjähdyksen välissä. Niinpä hän laski kypäränsä takaisin alas, tarkisti että silmikko oli kunnolla paikallaan, tarttui miekankahvaansa ja veti säilänsä esille.
Pahaksi onneksi se oli katkennut rytäkässä. Hän oli ilmeisesti pökerryksissä tai tokkurassa laittanut pelkän miekantyngän huotraan. Nyt ritari tuijotti kymmenen sentin mittaista miekanpätkää, joka kimalteli auringonvalossa hänen kädessään. Sitten hän katsoi miekan ohitse, jossa armeija Skaveneita marssi häntä kohti joka puolelta. Hän nielaisi ja astui taaksepäin.
”No, ainakin minulle varmaan järjestetään komea muistotilaisuus”, hän tuumi.

Tällaisista tilanteista on hankala selvitä, vaikka olisikin Bretonnian Ritari. Mutta Montglaivella oli vielä pitkä elämä edessään. Hän koki tuon tunteen, joka häneen iski Ceryonin edustalla keskellä vihaisten rottamiesten armeijaa, vain muutamia kertoja elämässään – kerran Graalin Etsintäretkellään, ja kerran kun hän taisteli lordi Mallobauden petomiesten ylivoimaista armeijaa vastaan. Siksi hän ei koskaan oppinut suhtautumaan tuohon tunteeseen oikealla tavalla, tai pikemminkin sillä tavalla jolla kaikki muut suhtautuvat siihen.
Kuka tahansa muu – lukuun ottamatta ehkä kaikkein urheimpia miehiä Vanhassa Maailmassa – olisi kääntynyt ja juossut pakoon. Mutta Montglaive hyökkäsi Skavenien kimppuun miekantyngällä.

Hänen mielessään ei liikkunut oikeastaan mitään. Korkeintaan ehkä puoliksi ajateltu ajatus siitä, että oli yksi ja sama mitä hän tekisi, koska Skavenit tappaisivat hänet kuitenkin. Niinpä hän juoksi karjuen sotahuutoa rottia kohti.
”Châlons ja Bretonnia!” hän huusi. Sitten hän saavutti vihollisensa, jotka hitusen epäröivät omaa etenemistään Montglaiven hyökkäyksen raivokkuuden vuoksi, ja tyrkkäsi miekantynkänsä yhden soturin kurkkuun. Katkenneella terällä oli kuitenkin sen verran terävyyttä, että se upposi Skavenin lihaan. Likainen veri alkoi pulputa ulos ja rotta kaatui koristen maahan. Sitten Montglaive kiskaisi esiin veitsensä, jota kantoi vyönsä toisella puolella, ja alkoi sivallella sillä Skaveneita. Ne olivat kieltämättä paremmin aseistettuja, mutta niiden miekat eivät olleet tarpeeksi teräviä läpäisemään ritarin levyhaarniskaa. Montglaiven asepuku sivalleltiin riekaleiksi ja hänen panssarinsa sai joka puolelta pahoja naarmuja ja viiltoja ja kuhmuja, mutta se ei ratkennut mistään kohtaa. Niinpä hän saattoi jatkaa Skavenien teurastamista veitsellään saamatta itse pahoja vammoja.
Sitä jatkui niin kauan, että Montglaiven käsi väsyi ja puutui. Hänen liikkeensä hidastuivat, ja hän joutui torjumaan yhä enemmän. Hänet oli piiritetty joka puolelta täydellisesti eikä piiritysrenkaassa ollut heikkoa kohtaa missään.
Yhtäkkiä hän kuuli jyrähdyksen.
Sitten valkea valo hautasi kaiken alleen.

Lozt karjui edelleen komentoja, yrittäen saada armeijansa takaisin hallintaansa. Hän oli kärsinyt pahat tappiot, mutta tiesi että hänellä oli vielä suuret mahdollisuudet marssia Ceryoniin ja vallata linna.
Hän vilkaisi sattumalta ylöspäin ja lopetti hetkeksi jatkuvan käskemisen.
Valo murskasi hänet. Hänestä – tai kenestäkään joka seisoi kolmen metrin säteellä hänestä – ei jäänyt jäljelle muuta kuin tuhkaa.

Ceryonin linnan ehjiksi jääneistä ikkuna-aukoista ja rintavarustusten päältä alkoi sadella satoja nuolia Skavenien niskaan. Osumisessa ei ollut mitään ongelmaa, sillä rotat olivat niin tiheässä että hudin ampuminen olisi ollut käytännössä mahdotonta. Niiden panssaritkaan eivät olleet mitään erityisen vahvoja, joten nuolista suurin osa oli tappavia. Kun tulitus jatkui tarpeeksi kauan, kävi ilmeiseksi että rottamiesten joukot hupenivat kiusallisen nopeaa vauhtia. Harland yritti kaiken aikaa laskea niiden rykmenttejä, mutta kuolleita makasi maassa jo niin paljon ja eloonjääneiden armeijat kuohuivat kiihdyksissään, että laskeminen oli hankalaa. Harland epäili että Skaveneita oli kuitenkin jäljellä vielä reilut nelisen tuhatta.
Yhtäkkiä rottien kuolinhuutojen yllä kumahti ukkonen. Harland vilkaisi taivaalle ja näki sen olevan edelleen sininen ja kirkas. Pilvet olivat muuttuneet kevyiksi haituviksi, ja kesäinen aurinko paahtoi Ceryonin laaksoa. Ukkosmyrskystä ei näkynyt mitään merkkejä.
Sitten kirkkaalta taivaalta iski salama.
Se halkoi ilman, haarautui kymmeniksi, rätiseviksi sähkönpurkauksiksi jotka iskeytyivät eri puolille Skavenien armeijaa. Rytinä valtasi kaikki muut äänet siksi silmänräpäykseksi, jonka se kesti. Kaikki jotka katsoivat valkeaan salamaan päinkään, häikäistyivät sen voimasta. Harland ei nähnyt mitään kolmeen minuuttiin, kun valkea jälkikuva tykytti hänen verkkokalvoillaan, ja tulitus Ceryonista lakkasi hetkeksi kun jousimiehet toipuivat kirkkaudesta.
Skavenit jäivät seisomaan paikoilleen, väristen kauhusta. Niiden vähäinen rohkeus keikkui kuilun partaalla.

Montglaive avasi silmänsä.
Hänellä ei ollut aavistustakaan, kauanko hän oli maannut selällään maassa, eikä hän pystynyt millään ymmärtämään, mitä oikein oli tapahtunut. Hän kuittasi valon ihmeeksi ja nousi istumaan.
Hänen edessään oli laaja alue mustunutta roskaa, josta oli vaikea sanoa mitä se oli ennen ollut. Kesti hetken ennen kuin Montglaive tajusi sen olevan Skavenien hiiltyneitä jäännöksiä. Kasan ympärillä seisoi joukko rottamiehiä, jotka tuijottivat kauhistuneina paikkaa jossa oli äsken seissyt niiden tovereita.
Sitten ne kääntyivät ja lähtivät juoksemaan pakoon.
Montglaive nousi seisomaan mutta ei välittänyt lähteä takaa-ajoon. Hän katseli ympärilleen. Joka puolellaan hän näki pakenevia Skaveneita, ja kaukana näiden takana oli lisää Skaveneita, jotka vain vihastuivat entisestään. Mutta Montglaivella oli turvallinen välimatka jokaiseen, jolla oli vielä taisteluintoa jäljellä. Niinpä hän alkoi tutkia omaa tilannettaan.
Hän tunsi ruumiissaan monia pahoja ruhjeita ja mustelmia, mutta ei vertavuotavia haavoja. Hänen päätään jomotti, hänen silmissään paistoi vielä omituinen jälkikuva ja hänen korvissaan soi. Mutta hän oli elossa. Salama ei ollut iskenyt häneen vaan aivan hänen eteensä, Skaveneihin jotka olivat juuri tappamassa häntä.
Hän pudisti päätään, laski jälleen kypäränsä päähänsä ja alkoi kävellä Ceryonin edelleen piiritettyä linnaa kohti.

Mustaan kaapuun pukeutunut, lyhyt mies asteli myöskin kohti Ceryonia, mutta aivan toiselta puolelta. Hän piteli käsissään suurta kirjaa, jonka pergamenttisille sivuille oli raapustettu kirjaimia, jotka olivat vieraita useimmille ihmisille. Hän kuitenkin osasi lukea niitä.
Hän katseli hymyillen Skavenien armeijaa, joka piiritti Ceryonin linnaa kuin meri, joka lyö saaren kallioreunoja vasten.
”Tule jo, Mordhaive”, hän mutisi itsekseen. ”Olen kyllästynyt odottamaan. Mikä sinua viivyttää?”



Jatkuu...

[Tapsa]

Joo, tuli taas vähän kirjoitettua

On muuten 29. tarinani (jos en ole unohtanut jotain) jota olen Sotuun lähettänyt. Olen tehnyt listan kaikista, mutta en oikein tiedä mitä tekisin sille... Ei ole kotisivuja, ja ei sitä varmaan kannata laittaa topiciksi Sotuunkaan.

EDIT: Ja hei, lukekaa oikeasti se ykkönenkin! Siitä on tullut huimat 2 arvostelua!

[Rune]

Plääh, minun kommenttini vastaa kuitenkin kymmentä, että älä huoli. Älkäättekö ottannetteko tuota tosissanne.

Mutta tämä parani taasen edellisestä. Loistava. Ainakin sotakoneiden kuvaukset olivat mestarillisia. Todella hienoa. Ja niin, kukapa ei pitäisi yliampuvasta brettiromantiikasta.

[Thelacan]

Hm, ei oikein jaksa toistella kun Rune kerkesi ensin.. Loistava oli jne. (You got the point, eh?)

[Tapsa]

Plääh, minun kommenttini vastaa kuitenkin kymmentä, että älä huoli.

Joo, niinpä kai. Tai kahtakymmentä...

Sinä kuitenkin arvostelet (melkein?) kaikki tarinat, että periaatteessa sinun kommenttiasi ei pitäisi laskea ollenkaan

[Warp]

Aaaaargh!!! Eieieieiei... Ei skaveneita saa tappaa!
En pitänyt tästä yhtä paljon kuin lähes kaikista muista tarinoistasi. Kerronta oli hyvää, ja juoni oli ok, mutta tästä puuttui sitä jotain. Ehkä se johtuu siitä että olen skavenpelaaja henkeen ja vereen (vaikka pelaan myös breteillä).

*Menee kirjoittamaan tarinaa, jossa skavenit tappavat kamalan kasan bretonnialaisia*.

Ja minunkin tarinani tuossa aikoinaan sai vain yhden kommentin... (mainos: http://forums.sotavasara.net/viewtopic. ... ht=#301614 nostakaa vain haudasta )

[Suprus_]

Kumpa minäkin osaisin kirjoittaa jotain tuollaista *huokaus*
jotkut osaavat sen, jotkut eivät. Ei sille voi mitään

Noh, mutta kumminkin onnittelut aivan loistavasta tarinasta! tätä lisää

[Aco]

Minäkin taas päätin lukaista Tapsaa, ja en pettynyt Oli muuten hyvä tarina ja jään odottamaan jatkoa. Itse asiassa ole itsekin ajatellut kirjoittaa skaveneista jonkun pätkän, mutta katsellaan, katsellaan.. Ketäköhän muuten kiinnostaa kirjoitanko minä skaveneistä vaiko en? Tarinasta vielä: Pegasusritarit oli mainio lisäys ja kolmososan jälkeen taidan lukaista vielä vähän Montis-stoorejasi

[Tapsa]

Pegasusritarit oli mainio lisäys

Tuohon voisin vastata. Jotkut kenties ihmettelivät tuota kohtaa, jossa yhtäkkiä alettiin kertoa jostain Huyotista (menittekö tyyliin "hetkinen, mitäs tämä on? miksi tämä tarina yhtäkkiä suistui sivuraiteille ja alkoi kertoa jostain pirun pegasuksista?"). Juttu on niin, että minä olen aivan hulluina kehyskertomuksiin. Tarinoita tarinoiden sisällä. Monissa tarinoissani on jotain vastaavaa - esim. Demonin tie oli kokonaisuudessaan pelkkä kehyskertomus, jota Dulkharida kertoi. Monessa tarinassani on ollut jokin asiaankuulumaton tarina. Kuten tässäkin. Ceryonin puolustus kolmosessakin on sellainen (tosin siinä se ylimääräinen tarina kuuluu melko läheisesti itse stooriin).

EDIT: Nuo pegasukset olivat siis ykkösosassa eivätkä tässä. Mutta tajusitte pointin kuitenkin.

[tietämätön]

eikös tuo montglaive oo jossain sun toisessaki tarinassa se oli joku vihreän ritarin metsästys ja siinä lopussa tuo montglaive kuolee

[Aco]

Tämä tarina kertoo tapahtumista ennen sitä Vihreää Ritaria.

[Tapsa]

eikös tuo montglaive oo jossain sun toisessaki tarinassa se oli joku vihreän ritarin metsästys ja siinä lopussa tuo montglaive kuolee

Joo. Oli kyllä. VRm (kiva käyttää lyhennettä omista tarinoistaan ) siis sijoittuu aikaan n. 10 vuotta tämän jälkeen, kun Mordhaive on mullan alla ja Montglaive lordi ja Lehtien Linnan omistaja

[Hollo]

Oli todella mukavaa luettavaa, kun skaveistakaan kukaan ei oikein kirjoittele. Ei ollut parhaimpia tarinoitasi kirjoitukseltaan, mutta silti jonkin takia todella mukavaa luettavaa. Hyvä tarina ja mielenkiintoinen. Kohta luen sen viimosen tästä sarjasta. Loistavasti kuvaillut sotakoneet. Tapahtumat ehkä etenivät liian nopeasti minun mieleeni.

[Valtsu]

Loistava tarina. Ainakin minä pidin siitä Pegasus jutusta. Loistavaa kerrontaa. Nyt vain lukemaan viimeistä osaa!

P.S.

Sen pitkä sukuelin roikkui varsin säädyttömästi...

Tossa kyllä repesin en vain tiedä miksi, mutta tuo oli jotenkin vain eh huvittava kohta. Vaikken normaalisti innostu tuollaisista jutuista. 8-)