Jumalten Viikate - Osa I

[Rune]

Kannattaa ehkä vilkaista tuo ensin.

* * *

-“He ovat kulkeneet tästä”, syvä miesääni virkkoi lyhyesti, ja nousi upottavasta lumesta jaloilleen. Navakka puhuri tarttui hänen hiuksiinsa, ja sai ne liehumaan hänen sivullaan ja kasvojensa edessä. Argnol Teurastaja ei tehnyt elettäkään siirtääkseen hentoa näköestettä katseensa edestä.

Päivä oli pilvinen ja kolea. Talvi oli siirtymässä lämpimämpään, varsinkin sitä mukaa mitä he kulkivat etelään. Aurinko ei päässyt pilkistämään ankea harmaan harsopeitteen läpi paksuun luminietokseen. Harvat kuolleet puut seisoivat yksinään aavalla ennen tiheän havumetsän alkamista kauempana. Argnolin katse viisti eteläistä horisonttia, ja hänen silmänsä kapenivat. Jäljet eivät näkyisi enää kauaa tässä puhurissa. Ihme että hän oli huomannut niitä ensinkään. Tuskin ihmissilmin havaittavat painaumat koskemattomalta näyttävässä lumessa olisivat voineet yhtä hyvin olla rusakon pari tuntia sitten jättämiä painalluksia, mutta tästä Argnol oli aivan varma. Demonin armeija siirtyi etelään.

Jumalten viikate

Lumi narskahti ensin, ja pöllähti tuulenpuuskan riepoteltavaksi raskaan jalan aluksi painautuessa valkeaan pölyyn, ja sitten potkaistessa sitä hieman ilmaan siirtyessään vähän eteenpäin. Oikea jalka toisti saman toimenpiteen, ja odotti taas hetken vasenta toveriaan, jotta se pääsisi taas askelen eteenpäin. Tuuli suhisi ja vinkui raskaissa, valtavissa nahkapoimuissa ja ihoon sulautuneen haarniskan irvokkaissa poimuissa, nostattaen maasta lunta pieninä pilvinä ja laskien sen hellästi eteenpäin tarpovan demoniprinssin haarniskalle. Minimaaliset hiutaleet jäivät pölynä haarniskan pieniin aukkoihin ja sulivat äärettömän hitaasti, kunhan demonin sisäinen lämpö ennätti niihin.

Hauep nousi hitaasti ja raskaasti, polveensa välistä käsillään nojaten jyrkän, lumipeitteisen rinteen päälle. Hän tunsi tuulen paiskovan siipiensä nahkapoimuja ja päästi siipensä rennoksi tuulen varaan. Hän laski viimein jalkansa harjun korkeimmalle kohdalle, ja pysähtyi juuri ennen lähes kohtisuoraa kalliojyrkännettä. Se hohti haaleana harmaana juuri laskeneen auringon viimeisissä säteissä, jotka eivät punertaneet enää muuta kuin hennon taivaanrannan kaukaisuudessa. Hauep ei nähnyt näistä mitään. Hän seisoi vain hiljaa, mitään näkemätön katse kohdistettuna etelään. Aavan lumipellon takana kohosi kaukaa katsottunakin valtava havumetsikkö. Se seisoi hiljaisena, äänettömänä ja harmaana pellon laidalla, ja vaikka tuuli läheltä katsoen riepottikin hellästi havujen peittämiä oksia, kaikki näytti pysähtyneeltä ja autiolta, elottomalta harjun päältä. Tosin Hauep ei nähnyt sitä.

Kun tuuli iski hänen kasvoihinsa ja tarttui hänen silmiensä edessä olevan liinan irrallisiin lankoihin, pihkan ja elon tuoksu tunkeutui hänen sieraimiinsa. Jokainen eläin näkyi hänen silmissään selvästi, jokaisen puun neulasen heilahdus tuulessa tuntui hänen ihollaan. Kosteus, hento lumi ja vihreät talvikasvit tuoksuivat kilometrien päästä korkealle harjulle. Pihka, kaarna, havut, puut, kohmeinen sammal, eläimet, niiden jätökset, luolat, raato keskellä kenttää, sudet sen ympärillä. Mitä? Tuo... Se ei kuulunut metsään. Hauepin silmiin piirtyi selvä kuva karhusta. Se oli valtava, sen kynnet metrin pituiset, raajat normaalia pidemmät, karvoitus karissut osaksi pois, kymmenet silmät tuijottivat herkeämättä ympäriinsä ja pyörivät villisti ympäriinsä, molemmat kielet roikkuivat ulos suusta, jonka sisällä louksuttivat toiset leuat. Toisessa kyljessä roikkui eloton siipi, joka nyki hiljalleen, ja ympärilleen vispaavat lonkerot työntyivät yhä uudestaan ulos ja sisään jokaisesta ylisuureksi kasvaneesta rauhasesta. Sen hännän päässä oli piikki, joka piiskasi karhua karhu, joka ei voinut ohjata ylikasvanutta uloketta. Hauep hymyili. Hän ei varmasti tulisi olemaan pettymys. Juuri kuin demoni oli kuullut.

-“Raiskatkaa jokainen nainen, teurastakaa jokainen mies!” Lumihiutaleet leijailivat hennosti alas sysipimeältä taivaalta roihujen valoon. Tuuli ei käynyt seisovassa ilmassa, vaan räiskyvät roihut viskoivat pieniä nokihiutaleita ympäriinsä lumista, sotkuista ja veristä aukiota. Lumi ja romahtaneiden, kevytrakenteisten rakennusten seinät hohkasivat punaista kokkojen ja nuotioiden vierillä. Tukahduttava, savun täyttämä talvi-ilma täytti naisten kirkaisuista, lasten itkusta, miesten voitonkarjaisuista ja tuskanhuudoista. Valtava hahmo kääntyi poispäin valtavasta roihusta keskellä pientä barbaarikylää.
-“Polttakaa jokainen Tzeentchin merkki. Minä tulen...” Demoni kuiskasi pimeyteen. Taivas ja maa vavahtivat hahmon lausuessa Tzeentchin nimen, sanan pursuessa vihaa ja raivoa.

Viiltävä tuuli tarttui Argnol Teurastajan hiuksiin ja viittaan, liehuttaen niitä villisti. Se puski jokaisesta, pienimmästäkin haarniskanraosta sisään vinkuen ja vonkuen paksun haarniskan sisällä. Taivas oli tähtien peittämä ja äänetön. Tähdet tuskin valaisivat lumipeittoa maassa, se ei loistanut nyt kuin kristallimeri kuiden valossa. Nyt se oli kuin hopeinen peitto kuolleen maan päällä. Normaali mies olisi jäätynyt luitaan ja ytimiään myöten puolessa tunnissa kuoliaaksi tuossa viimassa. Argnol istui polvillaan syvässä lumessa, reisiään myöten uponneena hienoon puuterimaiseen lumeen. Hänen hiuksensa riistäytyivät valloilleen hänen maahan painettujen kasvojensa edessä, ohittaen melkein kasvoja koskettavat, yhteen ristityt kädet. Miehen kiinni painetut silmäluomet vavahtivat kerran, tuskin huomaamattomasti. Hän henkäisi syvään.
-“Hän on jatkanut matkaa. Ohittanut Tzeentchiä palvovan barbaarikylän”, Argnol lausahti tuuleen. Hän itse tuskin kuuli ääntään vastaan puskevasta navakasta tuulesta, mutta tiesi sen yltävän vaikka kuinka kauas, hänen korviinsa. Argnol kuuli takaansa puhuriin tukahtuvan, tuskin kuuluvan kilahduksen.
-“Eteläinen metsä on saastutettu. Arnbal Weis tekee hyvää työtä”, massiivinen Demoniprinssi vastasi. Hauep risti kätensä rinnalleen. Argnol hymyili, pehmeää, hentoa hymyä, ja hymähti, kuin olisi voinut alkaa nauraa.
-“Odotat häntä kovin, eikö totta?”
-“Niin. Tarinat hänestä eivät olleet ollenkaan liioiteltuja. Yllättävää näinä aikoina.”
-“Tiedätkö... miksi hän kulkee? Isoisä ei ole vastannut kysymyksiini.”
Argnol sai tyytyä vaivautuneeseen hiljaisuuteen. Tuuli yltyi. Lumiryöppy iski Argnolia kasvoihin.
-“Minä... näin kaiken. Hän tekee tosiaan perusteellista työtä. Odotan innolla hänen kohtaamistaan.”
-“Tiedän. Huomenna jatkamme etelään, ystäväni. Nuku tänä yönä.”
Argnol nyökkäsi, ja nousi avaten silmänsä. Viiltävä tuuli iski välittömästi hänen silmänsä kuiviksi, ja ne alkoivat vuotaa lähes välittömästi. Hän kääntyi ympäri, ja aloitti lyhyen tarpomisensa upottavassa lumessa joukkojensa luokse. Hän tosiaan odottaisi sitä haastetta. Arnbal Weissilla täytyi olla mahtava armeija...

Aamu valkeni kylmänä ja tuulisena. Se ei sarastanut, sillä paksu pumpulimainen pilvipeitto lakaisi taivaankantta ja horisonttia silmän kantamattomiin. Vain pilvistä hohkaava hento valo toi väriä muuten harmaaseen ja värittömään valkeuteen maan pinnalla. Argnol käski joukkonsa liikkeelle. Harmahtava puuteri pöllysi niin tuulessa kuin pienen armeijan askeleissakin. Tuulen puuskat peittivät nopeasti järjestelmälliset jalanjäljet. Ylitettyään alakuloisen lumipellon, ja saavuttuaan metsän laitaan, Argnol laskeutui satulasta ja vaelsi yksin metsän siimekseen. Muutama lintu liversi hiljaa kaukaisuudessa. Metsän ulkopuolella suhiseva puhuri ei yltänyt tiheään havumetsään. Ilma seisoi, ja siinä tuoksui vahvasti kosteus ja pihka. Pieni orava hypähti puusta alas, ja pysähtyi ympärilleen vilkuillen katselemaan takajaloiltaan valtavaa miestä. Argnol vilkaisi oravaa, ja laskeutui vasemman polvensa varaan ohkaiseen lumimattoon. Hän katseli oravaa, joka istui maassa hänen edessään uteliaana häntä pystyssä, syvillä, ruskeilla silmillään. Hänen kalpeat kasvonsa pehmenivät hieman, ja hän ojensi hansikoitua kättään pientä eläintä kohti. Orava työnsi ensin päätään hieman eteenpäin, ja laski varovasti etukäpälänsä lumeen. Hennosti sipsuttaen se asteli helposti yli kaksimetrisen, jykevän miehen käden juurelle, ja haisteli kiinnostuneesti pieni kuono väpättäen uutta tuttavuutta. Argnol antoi pienen eläimen sipsutella avoimelle kämmenelleen, ja nosti sen varovasti ilmaan. Orava jatkoi haistelua Argnolin ottaessa tukea polvestaan toisella kädellään ja noustessa pystyyn haarniska kilahtaen. Hän kääntyi tulosuuntaansa, ja ojensi kättään valtavalle Demoniprinssille, joka käänsi päänsä kohti pientä oravaa. Se ei pelännyt yhtään, vaan käänsi katseensa demonin ojentuvaa sormea kohti. Hauepin kynsi yksin oli kaksi kertaa oravan kokoinen. Orava vavahti tuskin huomattavasti likaisen, tumman kynnen hipaistessa sen ohutta turkkia. Argnol kääntyi ja päästi oravan taapertamaan metsän siimekseen. Argnol huokasi.
-“Yksi satojen puolesta. Se on hyvä kauppa”, Hauepin ääni kantautui hentona soturin korviin. Tämä nyökkäsi, ja kääntyi kannoillaan palatakseen joukkojensa luokse. Tunti siitä hetkestä orava kuoli sätkien kuin pieni eläin tuntemattoman ihmisen kämmenellä, oksentaen verta ja pursuten visvaa. Sen puoliso jatkoi matkaa vielä samana iltana, ja kuoli tunti sen jälkeen samoin oirein. Mutatoitunut karhu astui kuolleen oravan ruumiin päälle, ja kuoli tunti tapahtumasta eteenpäin. Jokainen eläin, jonka mutatoitunut karhu oli tappanut ja raadellut, tartutti jokaisen Tzeentchin voiman muuttaman pedon joka kävi haaskalla. Nämä kaikki kuolivat tunnin päästä ateriastaan. Näin metsä puhdistui yhdessä yössä mädästä, joka oli muuttanut koko metsän elämän. Seuraavana päivänä se saattoi jo jatkaa elämäänsä lumen ja alas karisevien neulasien peittäessä visvaa tihkuvat, irvokkaat ruumiit.

Arnbal Weiss seisoi äänettömästi harjulla, vähän samantapaisella kuin Hauep oli seisonut päivää aiemmin. Mutta nyt taivaanrannassa siintyi meri. Aallokko ei tosin iskenyt kallioon, tuuli ei nostattanut vaahtopäitä meren pinnasta, vaan heitteli hienoa lunta ympäri silmänkantamattomiin kantavaa lumikenttää. Korkealle kalliolle tuuli iski monta kertaa vahvempana kuin alas kallion juurelle, ja nyt se tarttui valtavan demonin siipiin ja kasvoja vasten. Arnbalin silmissä välähti. Kuva pimeästä luolasta ulos raahautuvasta, keski-ikäisestä miehestä piirtyi hänen silmiinsä. Kuiden valo säihkyi hennosti tuulessa heilahtelevassa ruohikossa ja kuusipuissa Keisarikunnan sisäosissa. Mies vaikeroi tuskissaan, ja ryömi, puoliksi konttasi itseään eteenpäin. Kohta Arnbal näki taas valtavan, jäätyneen merenpinnan edessään. Tzeentch saisi kärsiä. Arnbal nosti hitaasti raskaan kätensä, ja liikautteli laiskasti ojennettua sormeaan ilmassa. Jokainen kynnen liike piirsi ilmaan hohtavan juovan, jotka kietoutuivat monimutkaiseksi, hohtavaksi kuvioksi, joka vääntelehti ilmassa kuin kastemato työnnettäessä ongen koukkuun. Hehkuvat langat sätkivät yhä nopeammin ja irvokkaammin, kunnes muodostivat pienehkön aukon todellisuuksien välille. Pieni, pyöreä ikkuna etelään muodosti kuvan. Kuvan valtavasta soturista, punertava viitta harteillaan, piikkejä pursuava hevonen ratsunaan. Archaon, Lopunaikojen Ruhtinas käänsi kypäräänsä soturiensa puoleen ja määräsi hiljaisuudessa hyökkäyskäskyn. Valtava armeija hurrasi ja mielipuolinen aalto aloitti vyörymisensä Middenheimia kohti. Arnbal hymyili. Hän tulisi. Tzeentch saisi kärsiä.

Arnbal Weiss käännähti siivet heilahtaen rennosti, ja virneen yhä levätessä hänen irvokkailla kasvoillaan laskeutui hitaasti kalliolta loivaa rinnettä sisämaahan päin. Hänen jalkansa painuivat lumeen ja jokaisella askeleella se narahti painon alla ja painautui kovaksi. Pian demonin siirtyessä eteenpäin raivokas puhuri tarttui lumipeitteeseen ja viskoi sen painaumiin, täyttäen pienen kuopan valkealla harsolla taas kerran. Arnbal hidasti kulkuaan pimeän metsän laitaan, kun aurinko ei enää valaissut horisontin takaa. Hän nosti kättään, ja työnsi hieman edessään olevaa kuusenoksaa edestään, astuen tiheän metsän pimeyteen. Joka puolella demonin ympärillä metsä sykki ja hohkasi elämää, liikettä ja epävarmuutta uuden olennon ilmestymisestä. Weiss naurahti huvittuneena. Hän jatkoi matkaansa ja jätti juuri koskettamansa oksan vääntelehtimään tuskissaan. Sen väri vaihteli ensin vihreästä vaaleampaan, siitä punaiseen ja keltaiseen, jokaiseen eri väriin mitä ihmissilmä voi ymmärtää. Oksa vääntelehti ja paisoilu, kuin jokin elävä olisi pyrkinyt pois kumiksi muuttuneen kaarnan vankilasta. Weiss kulki metsässä hetken, riemuiten hämmennyksestä, jota aiheutti ympärillään. Hän astui viimein ulos metsästä, ja laski katseensa alas harjanteelta, jolle oli noussut, alas pieneen laaksoon. Hänen armeijansa oli leiriytynyt siihen. Satoja pohjoisten maiden barbaareja, lähes sama määrä Kaaoksen sotureita. Täydellisiä taistelijoita. Demoni oli innoissaan, niin innoissaan, että tunsi itsensä räjähtävän kohta. Jokin ilo repi hänen sisintään, ja viimein Arnbal päästi valloilleen, tähdettömään yöhön, mielipuolisen naurun, joka jatkui ja jatkui katkeamatta. Se vyöryi demonin sisimmästä ja pyörteili ilmassa kuin voima, joka sykki hänen suonissaan. Tzeentch oli alunperin lahjoittanut sen hänelle, mutta ei enää. Arnbal rakensi oman voimansa magian tuulista, suoraan kaiken elämän ja voiman alkulähteestä. Eikä Tzeentchillä ollut enää mitään valtaa häneen. Arnbal Weiss iloitsi.

Hauep Tartuttaja laskeutui taasen tuuliselle mäennyppylälle ja jäi katselemaan etelään. Hän odotti.

Argnol Teurastaja pysäytti armeijansa suuren harjun harjalle ja jäi katsomaan taivaanrannassa siintävää, jäätynyttä merta. Tuuli tarttui hänen hiuksiinsa ja hevosensa harjaan. Hän odotti.

Arnbal Weiss vilkaisi jäätyneen kentän yli ja tarkisti missä vaiheessa hänen joukkonsa oli laskeutumassa alas lähes kohtisuoraa jyrkännettä. Hän ei odottanut. Hän liikkui eteenpäin, kohti etelää ja Archaonia. Hän otti ajan itselleen, omaan käyttöönsä. Ja kahdelta soturilta pohjoisemmassa se alkoi käydä vähiin.

* * *

Minä en jaksa enää... Plääh. Älkää koskaan ruoskiko itseänne kirjoittamaan (Tai antako toisten ruoskia...) jos teillä ei ole idoita tai yhtään inspistä kirjoittaa. Mutta joo. Nyt tämä on tässä, lyhyempänä ja kämäisempänä kuin suunnittelin. Ja seuraava tulee ehkä joskus tai sitten ei. Viimeistään kuulette minusta ensi novellikilvassa, ennen sitä ei kannata välttämättä odottaa mitään ihmeellistä. Josko inspis iskisi opiskelun lomassa, mistäs sitä tietää...

edit\\ Warboss: Tiedän. (miksi muistelen sanoneeni tämän aika useasti ennenkin?) Hahmoista en ainakaan saanut sitä mitä tahdoin. Joo, ja kiitos muuten Tapsalle hienosta ideasta jäätyneen meren yli tarpomisesta! Se mielikuva jäi niin vakaasti mieleeni, että muuta totuutta siitä ei enää ole.

[Battousai]

Pidän kyllä näistä sinun "teurastaja" tarinoistsi. Taattua laatua, jatka samaan malliin (jos kohta saataisiin sitä veren vuodatustakin )

[Grim]

Nyt tämä on tässä, lyhyempänä ja kämäisempänä kuin suunnittelin.

Äläpäs kuule nyt... oli tämä enemmän kuin nautittava tarina, ja pituus (vai sanoisinko lyhyys... no, ei ainakaan omiin tarinoihini verrattuna) on tähän kellonaikaan vain plussaa. Ei meinaa jaksaa enää lukea saati kirjoittaa, ensimmäinen kahdeksantuntinen aito päivä amiksessa on nyt kokeiltu... noh, siinä näette. Nyt yritän tosissani kommentoida tätä tarinaa.

Eli, miljöö oli todella loistava. Pystyin todella näkemään lumen peittämät rinteet ja pellot, yksinäisen demonin tarpomassa paksussa hangessa, lumen pöllyävän navakassa tuulenpuuskassa ja täyttävän jalanjäljet... kyllä Sinä osaat.

Kuvailu on tyypillisen loistavaa - äh, miksi edes jatkaa. Kaikki oli hyvää tai parempaa, eikä tästä mitään kunnon valittamista ole. Hahmot olivat vähän vaikeasti lähestyttäviä, mutta pistetään se sen piikkiin, kun en tiedä FB:stä tai sen demoneista mitään.

[Hollo]

Juu mukavaa luettavaa ja sopivan pituinenkin tähän päivänaikaan. Ulkotilan kuvailu aivan loistavaa, tosin se veroitti hahmojen kuvailua ja persoonallisuudentavoittelua aika pirusti. Mutta hiukkasen eteni taas kertomus ja tosiaan loistavalla lumikenttäkuvailulla se sitten menikin mukavasti.

Ja Sie kuspiä sitten menit kirjoittelemaan samantapaisen alun mikä miulla on ollut nyt työn alla. Eli tuommoisen lumi/talvi-jutun. Tai sitten minä menin kirjoittamaan samanlaista, kuin sie.

[Ghen'tos]

Oih, tämä(kin) on oikein kaunista luettavaa, joskin kuvailu on vähän..."häilyvää", eli outoa paikoin, en osaa selittää. Loppuun olisin odottanut jotain hirveetä hack&slash meininkiä, mutta hyvä tämä näinkin, eräänlainen väli-prologi. Rakastin kohtaa missä Hauep seisoi siinä kukkulan laella, aistien kaiken ympäriltään (se orava olisi muuten jo kuollut, kun Argnol otti sen kouraansa... ). Anna tulla vain lisää, kyllä se sieltä jostain tulee.

[Jesh]

Jare, jare, jare....

Äh, aivan mahtavaa. Tunnen itseni todella mitättömäksi. Ei tästä mitään pahaa voi sanoa.
10.
Rune-laatua.

[Tapsa]

ja kiitos muuten Tapsalle hienosta ideasta jäätyneen meren yli tarpomisesta! Se mielikuva jäi niin vakaasti mieleeni, että muuta totuutta siitä ei enää ole.

Kiitos, kiitos. *kumarrus* On hienoa, että tällaisen tarinan tekijältä saa (ansaittua) tunnustusta. Stoori oli nimittäin kertakaikkisen Runemainen.

Korjaan. Ei ollut. Runen jutut ovat yleensä olleet melkoisen pitkiä, mutta nämä Hauep-jutut ovat syystä tai toisesta olleet harmillisen lyhyitä. Mutta kuvailu on sitä samaa, jota on jo tottunut lukemaan. Toivottavasti inspis pelaa... *rukoilee Kreikan muusia antamaan inspistä Runelle*

Eli loistavaa. Juoni vielä vähän pelaa jossain sivuraiteilla, mutta kyllä se siitä... Hahmot tosiaan olivat hiukan persoonattomia, mutta jos nämä nousevat läheskään samalle tasolle kuin Krausit... *huokaus*

[Nippe]

Kuvailu on sujuvaa ja kaunista katsot.... luettavaa. Ainoa asia josta (Warhammer) teksti kärsii on toiminnan vähyys, mutta kyllä juttu noinkin luonnistuu melkeimpä paremmin, kuin pelkkä mättö teksti.

[Sopuli]

ei älkää kirjottako näin hyviä tarinoita minä pyydän. en osaa kommentoida niitä mitenkään ja jään aivan sanattomaksi, kohta täytyy perustaa oma kultti runen, tapsan ja huussin ja tietenkin warbossin palvomiseksi.

eihän tässsä enää viitti edes ite kirjottaa kun muut kirjottaa miljoonamkertaa parempia tarinoita

[Tapsa]

eihän tässsä enää viitti edes ite kirjottaa kun muut kirjottaa miljoonamkertaa parempia tarinoita

Tämä on juuri se uuden "Sotu-stoori-sukupolven" ongelma: he eivät uskalla laittaa tarinoitaan tänne koska pelkäävät niiden olevan huonoja. Laittakaa ihmeessä! Vain kritiikki kehittää!

Ja onnea vain minua palvovalle kultille. Vaadin kolme eläinuhria päivässä.

[Grom]

Juu-u, mitä tähän nyt lisäämään. Kyllä se Rune osaa. Pituutta kaipaan näihin lisää, mutta muuten homma on kohdallaan. Idea on minusta näissä hienompi kuin Krausseissa, mutta silti Kraussit olivat ehkä hitusen nautinnollisempia lukea (johtuen varmaan pituudesta). Mutta oikein mahtavaa taasen. Erityiset plussapontsit tämä tarina saa siitä, kuinka Hauep "puhdisti" metsän vain koskettamalla oravaa kynnellään.