Alkusanoja. Hmm, toivottavasti Nurgle- diggaajat eivät ala boikotoimaan tarinoitani, kun nyt ärsytän heitä esittelemällä vielä kolmannenkin osapuolen, joka vie aikaa alkuperäisiltä päähenkilöiltä. Koittakaa kestää...
Ai niin, yksi juttu piti vielä sanoa. Monet lukijat varmaan ihmettelevät tuota tarinan otsikkoa, jolle en ole vielä luonut minkäänlaista liittyvyyttä tarinaan. Lupaan kehittää sellaisen, piti olla jo tässä osassa mutta unohdin sen, joten teen sen seuraavaan.
Linkit:
Prologi
Osa 1
Osa 2
--------------------------------
Kersantti Harrison seisoi metsänreunassa katsellen harmaantuneita, pystyyn kuolleita puita, jotka olivat pudottaneet lehtensä maahan paksuksi kerrokseksi, ja raapi päätään. Muutama päivä sitten hän oli seissyt lähes samalla paikalla, haistellut tuoreen pihkan kirpeää tuoksua ja ihaillut puita, jotka ennen kohosivat ylpeinä kymmenien metrien korkeuteen, mutta nyt ilman lehtiverhoaan, ne tuntuivat käpertyvän kokoon kuin peitellen alastomuuttaan. Metsä oli kuollut.
Harrison ihmetteli itsekseen mikä tämän luonnonmullistuksen oli saanut aikaan. Hänen mielessään kävivät äkillinen kuivuus, tiivistynyt, paksu saastepilvi ja valtava, nälkäinen hyönteislauma. Kaksi viimeisintä osuivat lähimmäs oikeaa.
– Stewart, tuo radio tänne, Harrison huusi ja siveli samalla karheaa, sänkistä leukaansa. Hänen takanaan olevasta yhdeksänpäisestä joukosta juoksi lyhyt ja karaistuneen näköinen keski-ikäinen mies, jolla oli painava radiolaite selässään.
– Tiiätkö, kessu, mikä metikköö vaivaa, Stewart kysyi matalalla äänellä irrottaessaan radiota selästä. – Mulla ei oo hajuukaan, mut jotenki tuntuu ettei se mikään hyvä ollu.
– En tiedä, Scott. Minäkin aavistan pahaa, mutta onpahan meillä kerrankin jotain raportoitavaa tukikohdalle, kersantti vastasi tarttuen radion isokokoiseen mikrofoniin. Radio oli ikivanha, sellaista tuskin löytäisi museoistakaan. Se toimi käsin pyöritettävällä generaattorilla, joten jonkun oli aina veivattava radion kyljestä työntyvästä vivusta. Stewart kumartui laitteen viereen ja alkoi tottuneesti kääntää kammesta, Harrisonin säätäessä oikealle taajuudelle.
– Kuuleeko tukikohta, täällä ryhmä DTS 482. Tukikohta, ryhmä DTS 482 kutsuu. Loppu.
Laitteen ainoasta kaiuttimesta kuului aluksi hiljaista särinää, ja sitten vaimeaa puhetta.
– Tukikohta kuulolla. Raportoitavaa? Loppu.
– Kersantti Harrison partioryhmästä DTS 482 raportoi. Sektorin 320–563 itäisessä neliössä ilmeisesti suuria määriä metsää kuollut, lehdet ovat pudonneet ja puut harmaantuneet. Emme tiedä mikä ilmiön on saanut aikaan. Ohjeita? Loppu.
Radiosta kuului pitkään, melkein kolmen minuutin ajan pelkkää särinää.
– Yhteys vissiin poikkes, hemmetti vieköön, Stewart sanoi, veivaten yhä tasaiseen tahtiin kammesta ja irvisti. – Kyllähän tähänki hommaan on jo tottunu, mutta alkaa jo silti kädes tuntua.
Harrison painoi etusormellaan huuliaan ja heilautti toista kättään ilmeisesti tarkoittaen, että Stewartin olisi jatkettava veivausta, ja kuunteli samalla keskittyneesti särinää. Äkkiä puhe alkoi jälleen kuulua.
– Täällä tukikohta. Aloitamme välittömästi tutkimukset. Kuvernööri von Riechsaelle on ilmoitettu, kuten myös lähimmälle Keisarilliselle alukselle. Lähetämme sinne ylimääräisiä joukkoja. Te jatkatte syvemmälle metsään, ja raportoitte heti jos saatte lisää tietoja tilanteesta. Loppu.
– Kersantti Harrison ryhmästä DTS 482 kuittaa. Loppu.
Stewart lopetti veivaamisen ja käänsi katseensa metsään. Se näytti kaikkea muuta kuin kutsuvalta. Vaikka valtavat puut olivat pudottaneet lähes kaikki lehtensä, ne kasvoivat niin tiheässä että metsä oli täynnä syviä, tummia varjoja.
– Scott, pakkaa radio, käski kersantti ja kääntyi kohti muita alaisiaan, jotka istuivat nurmikolla kiväärit huolettomasti selässään. – Saimme määräyksen tukikohdalta jatkaa syvemmälle metsään, ja niin myös teemme, joten kotiinpaluu viivästyy luultavasti viikolla tai parilla.
Joukosta kuului muutama pettynyt ja vastusteleva äännähdys, mutta Harrison ei kiinnittänyt niihin huomiota. Hän vilkaisi taivaalle; planeetan huomattavan kirkas aurinko oli vielä korkealla, keli oli lämmin ja tuulinen. Vaikka kaikki oli näennäisesti hyvin, hänkin tunsi pienen, mutta kasvavan epävarmuuden vatsanpohjassaan. Jokin valtava voima oli aiheuttanut metsän kuolemisen, ja he uhmaisivat sitä voimaa lähtemällä tutkimaan. Se ei vaikuttanut hyvältä.
– Selvä on! Nouskaa ylös, ja lähdetään liikkeelle. Seuratkaa minua, kersantti Harrison kajautti ja alkoi marssia huonosti tallottua polkua pitkin metsän pimeisiin syvyyksiin, radiota kantavan Stewartin ja muiden seuratessa.
Inkvisiittori Ashendar vilkaisi vielä kelloa. Muutaman tunnin päästä keskikerrokseen sytytettäisiin valot, ihmisvirrat täyttäisivät käytävät ja olisi mahdotonta päästä maanpinnalle huomaamatta. Sayton ei ollut ilmoittanut mitään, ja inkvisiittori alkoi hieman huolestua.
Hän oli kävellyt jo kellarin ovelle, ja tervehti ovea vartioivaa veteraanisotilas Tallentia nyökkäyksellä. Tallent oli pitkä ja riski mies, hän oli pukeutunut harmaaseen takkiin ja Kaartilaisille tyypillisiin olkapääsuojiin. Hänellä oli ruskeat, lyhyet, pystyssä sojottavat hiukset, arpinen, jykevä leuka ja matala otsa, joka antoi hänen kasvoilleen apinamaisen ulkonäön.
– Tallent, Ashendar sanoi nyökäten. Sotilas veti sormensa otsalleen tervehdykseksi. – Onko hän poistunut huoneesta?
– Ei, mutta varsin tehokkaita menetelmiä hän tuntuu käyttävän. Paksun ovenkin läpi huuto kuului melko kovaa, Tallent sanoi ja virnisti paljastaen keltaiset, lohkeilleet hampaat. Sotilas astui syrjään ja Ashendar avasi oven.
Huoneen väri oli muuttunut viime näkemästä. Vaaleanharmaat kiviseinät olivat värjäytyneet jo kuivuneesta verestä ruskeiksi, lattia oli vielä punainen. Jopa katossa oli muutama kuparinruskea läikkä. Hurmeisella lattialla lojui myös muutama epämääräinen ruumiinosa, joista Ashendar ei halunnut arvailla tarkemmin niiden alkuperää.
Sayton, joka näytti varsin irvokkaalta veritahraisine naamoineen, käsineen ja paitoineen, leikkasi parhaillaan isokokoisella veitsellä entisen salamurhaajan vasemman käden keskisormea irti – etusormi ja peukalo olivat siististi aseteltu instrumenttipöydälle.
Uhrista ei ollut erityisen paljon jäljellä, mutta jotenkin hän vaikutti silti olevan vielä elossa – kuivuneilta huulilta kuului hiljainen ulina. Hänen kasvonsa, silmiä unohtamatta, olivat julmasti silvottu, oikea käsi leikattu kyynärpäätä myöten irti ja vartalo leikattu lähes kokonaan edestä auki. Kyljessä näkyi muutama reikä, joista Sayton oli ilmeisesti pistänyt uhriinsa aisteja terästäviä ja elossapitäviä huumeita, muuten kidutettava olisi kuollut jo aikoja sitten verenhukkaan.
Ashendar ei järkyttynyt näistä hirvittävistä näkymistä yhtään – olihan hän itsekin aiheuttanut jopa pahempaakin – mutta hänen oppipoikansa tila näytti huolestuttavalta. Sayton vaikutti mielipuolelta; hänen silmänsä pyörivät päässä, hän mutisi hiljaa itsekseen painaessaan terää sormen läpi ja hän oli ilmeisesti jopa nuollut uhrinsa verta, koska hänen suupieliinsä oli kuivunut veristä vaahtoa.
– Sayton, inkvisiittori kutsui hiljaa. Oppipoika nosti katseensa, hänen silmänsä pyöristyivät ja suu avautui. Hän pudotti verisen veitsensä ja tuijotti mestariaan täysin yllättyneenä. Ashendar käveli vereltä ja joltakin paljon pahemmalta haisevaan huoneeseen, ja viittasi oppipoikansa ulos. Sayton harppoi ulos huoneesta.
Inkvisiittori otti pöydän alla olevasta salkusta kaksi esinettä. Toinen oli tehokas nauhuri, joka oli napannut jokaisen äännähdyksen huoneesta siitä asti kun he toivat kidutettavan sinne, ja toinen oli pieni injektioneula, jonka kyljessä oli valkoinen pääkallo. Ashendar sammutti nauhurin ja kääntyi katsomaan salamurhaajan ennen niin kauniita kasvoja. Hänen nenänsieraimistaan valui ohut verivana, lähes kappaleiksi revityt silmät roikkuivat melkein pään sivuilla ja hampaat näkyivät auki raastetuista poskista. Vaikka uhri ei varmaan ollut täysin tajuissaan, hän huohotti ja vaikersi kokoajan hiljaa. Pienen hetken ajan Ashendar tunsi surua, sääliä ja katumusta tämän tuhotun elämän, murskatun kauneuden ja hirvittävän tuskan vuoksi.
Inkvisiittori sulki silmänsä, ja nielaisi, hävittäen heikot tunteet mielestään. Nainen oli yrittänyt tappaa hänet, ja siten pettää keisarikunnan. Se oli kammottavin rikos, mikä ihmiskuntaa vastaan oli mahdollista tehdä. Jolleivät kaikki ihmiset toimi yhteistyössä, he eivät selviäisi, ja se kaikkien ihmisten tulisi oppia. Hinnalla millä hyvänsä.
– Teit pahimman rikoksen, ja maksoit sen takaisin, Ashendar mutisi. – Kuolemassa saat anteeksiannon. Keisari ottakoon hairahtaneen sielusi vastaan.
Inkvisiittori työnsi neulan uhrin silvottuun kaulaan, ja painoi sen tyhjäksi.
Zert istui tylsistyneenä aluksen alla olevassa varjossa ja pinosi pikkukivistä torneja. Hän oli odottanut pääsevänsä taistelemaan ja johtamaan sotureita, mutta täällä hän istui odottamassa että jokin typerä tauti tekisi kaiken työn.
Hän kohotti päänsä, ja katseli halveksien taudin aiheuttamaa tuhoa metsässä. Lehdet mätänivät maassa ja puut olivat kuolleet, mutta silti pystyssä. Zert nousi ylös, ja päätti näyttää olevansa parempi.
Hän käveli aluksen viereen ja keskitti tuijotuksensa yhteen valtavista puista, ja ajatteli kuinka loistavaa olisi, jos se rusentuisi kokoon. Samassa puu alkoi hieman taipua. Zert rypisti otsaansa keskittäen kaiken voimansa ja ojensi luisevat, rupiset kätensä. Äkkiä niistä lennähti laajeneva, vaaleanvihreä omituinen suihku, joka puuhun osuessaan lähes räjäytti sen palasiksi. Se jatkoi matkaansa ja pyyhkäisi vielä kaksi metsän jättiläistä nurin, ennen kuin haihtui ilmaan. Zert hypähti muutaman kerran ja vinkaisi innoissaan. Hän keskittyi uudelleen aikoen tuhota lisää puita, mutta äkkiä hän vaistosi vahvasti ryhmän ihmisiä, jotka olivat tulossa heitä kohti.
Zert ulvahti hiljaa ja ehti ottaa muutaman juoksuaskelen kohti aluksen avointa lastausluukkua, kun hänen mieleensä pulpahtivat sanat ”arvostelukykyinen” ja ”oma-aloitteinen”. Hän pysähtyi oitis, ja jäi seisomaan hetkeksi paikoilleen, mietiskellen ankarasti ja hieroen inhottavia käsiään yhteen. Vaikka Zertin oli psyykkiset kyvyt olivat tehokkaammat kuin hän edes itse tiesi, hän oli kuitenkin aivotoiminnaltaan lähes pikkulapsen tasolla.
Ihmiset olivat tulossa, ja hän yksin tiesi sen. Lordi Therusto halusi hänen todistavan arvostelukykynsä ja oma-aloitteisuutensa, ja tässä oli hänen tilaisuutensa. Muutaman soturin voimin hän voisi tehdä säälittävän heikoista ihmisistä selvää ja viedä heidän päänsä herralleen todisteena taidoistaan.
Zert hihitti hiljaa mielipuolisesti, hieroi jälleen ohuita käsiään vastakkain ja jatkoi matkaansa alukseen.
Kersantti Harrison katseli valppaana ympärilleen kävellessään hämärässä metsässä. Scott Stewart oli muutaman askelen päässä hänen perässään, riiputtaen päätään murheellisen näköisenä. Koko muu ryhmä käveli tiiviinä ryppäänä hieman Stewartin jäljessä, he olivat peloissaan ja vihaisia.
He olivat nähneet useita eläinten raatoja, jotka kasvoivat isoja, keltaisia paiseita ja makasivat maassa kammottaviin asentoihin vääntyneinä, kuin viestiäkseen maailmalle kuolemansa tuskallisuuden. Eläinten mädäntyneiden ruumiiden haju seurasi heitä kuin kirous. Kalman löyhkä ja painostava hiljaisuus loivat metsään kolkon tunnelman, joka painoi ryhmän mielialan entistä alemmaksi.
Harrison kohotti katseensa jälleen ylöspäin, ja huomasi valtavan ilmastointikeskuksen kohoavan heidän reitillään. Hän kohotti kätensä ja katsoi ranteessaan olevaa halpaa kelloa, joka kertoi planeetan ajan; 00426300. Kersantti pysähtyi ja kääntyi ryhmäänsä kohti.
– Huomio, miehet! Olemme kävelleet jo lähes koko päivän, joten voimme alkaa pystyttää leiriä. Yövymme edessämme olevassa ilmastointikeskuksessa, joten ei tarvitse edes pystyttää telttoja.
Muut näyttivät piristyvän hieman luvatusta lepotauosta, mutta Stewart pysyi yhä synkkänä. Hän käveli Harrisonin viereen ja kohotti päänsä katsoen kersanttia silmiin.
– Kessu, mä en tykkää tosta paikasta. Sieltä säteilee pahuutta. Jotain tosi pahaa on tapahtunut siellä, Stewart mutisi. Harrison kohotti kulmakarvojaan.
Harrison oli tuntenut Stewartin pian puoli vuosikymmentä, he jopa liittyneet planeetan puolustusvoimiin samaan aikaan. Stewart oli ylennetty ”radistiksi”, joskin se tarkoitti että hän kantaa ja veivaa radiota jonkun muun puhuessa siihen. Harrison oli ylennyt kersantiksi koska hän oli osoittanut olevansa tavallista älykkäämpi, taitava ampuja ja kyvykäs johtamaan sotilaita.
Heidän pitkän yhteisen palveluksensa vuoksi Harrison ja Stewart olivat tulleet hyviksi ystäviksi ja oppineet tuntemaan toisensa. Harrison oli pian huomannut, että vaikka Stewart oli päästään hieman yksinkertainen, hänellä oli eräänlainen kuudes aisti. Stewart kertoi usein tuntevansa tai arvelevansa jotain, ja useimmiten hänen arvelunsa osui oikeaan. Harrison päätteli ystävällään olevan heikkoja psyykkisiä voimia, mutta niiden oli oltava todella heikkoja, koska puolustusvoimiin liityttäessä jokainen heistä testattiin psyykkisesti, ja ne harvat joilla esiintyi psyykkisiä lahjoja, otettiin erityiskoulutukseen. Tästä huolimatta Harrison tiesi, että Stewartin puheisiin kannatti kiinnittää aina huomiota.
Sotilaat kävelivät hiljalleen kohti laitosta, mutta Harrison keskeytti heidän matkansa huutamalla.
– Odottakaa! Tutkimme alueen ensin. Pysykää siinä, tulen jakamaan teidät pareihin.
Harrison viittasi Stewartin mukaansa, ja harppoi ryhmänsä luo.
– Mauriello ja Perez, tutkikaa ulkoisen aidan ympäristö. Henshaw ja Dockery, te saatte läheisen metsänreunan. Stackhouse ja Deen, rakennuksen ympäristö. Rowles ja Wall, aidan sisäpuoli. Stewart minun mukaani, me tutkimme itse rakennuksen. Toimitaan, komensi Harrison.
He kävelivät aidan isolle portille, ja huomasivat hämmästyksekseen sen olevan puoliksi auki. Harrison käveli portista ensimmäisenä. Hän hiipi varovasti rakennuksen ainoalle, pienelle ovelle, ja vilkaisi taakseen. Stewart seisoi hänen vierellään kivääri tiukasti käsissään, muut olivat levittäytyneet tutkimaan hänen määräämiään alueita.
Kersantti ojensi kätensä kohti oven salpaa, kun hän huomasi sen roikkuvan jo valmiiksi auki. Harrison kumartui katsomaan salpaa tarkemmin, ja huomasi sen pinnalla olevan jotain kuivuneen rään kaltaista kuvottavaa eritettä. Hän irvisti inhosta, suoristautui ja irrotti vyöltään pienen laserpistoolinsa.
– Valmiina, hän kuiskasi Stewartille. Harrison veti henkeä ja työnsi oven auki saappaansa kärjellä, astuen varovasti sisään.
Koko laitos koostui yhdestä, valtavasta huoneesta, jonka Harrison totesi tyhjäksi yhdellä vilkaisulla. Kersantti huokaisi helpotuksesta ja käveli peremmälle katsellen samalla ympärilleen.
Huoneen lattialla oli muutama isokokoinen laite, joita hän ei tunnistanut, ja peräseinä täyttyi valtavista putkista, niiden hallintalaitteista sekä tusinasta huoltoluukkuja. Putket kohosivat noin kymmenen metrin korkeudessa olevan katon läpi savupiippuihin, joista Orbitruksen saasteet nousivat planeetan ilmakehään.
Harrison näki hämmästyksekseen muutaman huoltoluukun olevan auki. Hän käveli yhden luukun luokse. Sieltä kuului vaimeaa, oudolla tavalla kiehtovaa huminaa, joka tuntui kuuluvan toisesta maailmasta. Samassa hän huomasi luukun sulkukahvassa olevan samaista kuivuneen rään kaltaista ainetta, kuin ovessakin. Kersantti irvisti jälleen ja painoi jalallaan luukun kiinni, ja humina vaimeni.
– Kessu, Stewart sanoi matalalla äänellä hänen takaansa. Harrison hätkähti hieman ja kääntyi Stewartia kohti toivoen ettei tämä olisi huomannut hänen pelästymistään. Pelokas ilme lyhyen sotilaan kasvoilla kuitenkin karkotti muut ajatukset Harrisonin päästä. Hän ei ollut kertaakaan nähnyt Stewartin pelkäävän, mutta nyt tämä vaikutti olevan kauhuissaan.
– Kessu, täällä ei oo hyvä olla. Täällä on ollu pahoja, pahoja olentoja, ne ei ollu ihmisiä. Mä en haluu nukkua täällä, mennään ulos nukkumaan. Mä pystytän teltat, Stewart lupasi hiljaisella äänellä, ikään kuin peläten että joku kuulisi jos hän puhuisi kovempaa. Harrison katseli useita avonaisia huoltoluukkuja, ja paha aavistus kipusi hänen mieleensä. Jokin, luultavasti ne ”pahat olennot” joista Stewart puhui, olivat mitä ilmeisimmin käyttäneet ilmastointiputkia päästäkseen kaupunkiin. Siitä saattoi olla vaikka kuinka kauan, koska laitos tarkistettiin vain joka viidestoista vuosi.
Tästä pitäisi ilmoittaa tukikohtaan, mutta samassa Harrison muisti ettei heidän vanha radionsa kyennyt luultavasti lähettämään viestejä näin syvältä paksusta metsiköstä. Kersantti painoi käden otsalleen, ja tunsi sen olevan hiestä märkä.
---------------------------------
Punainen Varjo: Osa 3
Punainen Varjo: Osa 3
Viimeksi muokannut Grim, Su 22.08.2004 17:59. Yhteensä muokattu 2 kertaa.
Hurjaa menoa! Nyt sitten rupesit kuvailemaan kunnolla kun kyse oli runnellusta naisesta. Jotenkin mua aina rupeaa kiinnostamaan näiden perusmokureiden jutut enemmän, kuin kaikenmaailman voimahaarniskaheebojen tapahtumat. Tekstisi on ainakin minun mielestäni ihan ammattilais luokkaa, ja jos julkaisisit kirjan olisin ensimmäisenä jonossa 
.
."Kantaamme puolustaa vielä saamme
Metallin puolesta taistelkaamme!
Vielä kastuu terät miekkojen,
ja maahan tömähtää vihollinen!"
Metallin puolesta taistelkaamme!
Vielä kastuu terät miekkojen,
ja maahan tömähtää vihollinen!"
Re: Punainen Varjo: Osa 3
Mikäs tämä linkki on? Itse en löytänyt siitä mitään järkevää. Mutta itse tarinaan. Muutamaa kirjoitusvirhettä lukuunottamatta, oiva tarina. Hyvää työtä, odotan jatkoa.Warboss ZagSnikk kirjoitti:<a href="http://www.ntsearch.com/search.php?q=iso&v=56">iso</a>
Minkäsnäköinen eläin tuo lateksi muuten on? -TietoPredator
Re: Punainen Varjo: Osa 3
Koneeseeni ladattu NTsearch linkittää automaattisesti kaikki "yleiset" sanat, jotka kirjoitan, kuten <a href="http://www.ntsearch.com/search.php?q=iso&v=56">iso</a> ja <a href="http://www.ntsearch.com/search.php?q=we ... weather</a>. Itse en näitä linkkejä tee, niin huono huumorintaju minulla ei sentään ole.Plague Zombie kirjoitti:Mikäs tämä linkki on?Warboss ZagSnikk kirjoitti:<a href="http://www.ntsearch.com/search.php?q=iso&v=56">iso</a>
Pitäisi kai välttää noita "yleisiä" sanoja tarinoissa, kun ne pilaavat hieman tunnelmaa.[++EDIT++] Noinh, muutin sen isokokoiseksi. That 'oughta do it. [/++EDIT++]
tämä oli... hyvin jännittävä, kädet tärisee vieläkin lopun takia, siinä pystyi helposti kuvittelemaan huoltoluukun joka oli auki ja siinä limaa. ei älkää kirjoittako näin hyviä tarinoita en kestä kommentoida nitä, kun omani jäävät puolitiehen näihin verrattuna. jotenkin se kidutus jäi pimentoon, en tiiä mikä siinä oli vai oliko se tarkoituksella sellanen ja kaarti ryhmän liisäminen oli loistava veto, sillä tuo inkvisiittori homma oli jo liian tuttua
-HPVäitän et Samu voitti vaan siks et se osaa pelaa, on ollu WTC:s ja on mukava tyyppi