Jatkoa edellisille. Kommentin toivossa. Harjoituksena tulevaa kilpaa varten. Ja niin edespäin.. Tämä on ollut valmiina jo hyvän aikaa - jostain syystä en vain ole jaksanut postata sitä tänne.
Linkit aiempiin - suosittelen tutustumaan, mikäli aiotte lukea tämän osan:
Prologi - Kenttä
Ensimmäinen osa - Haltiahenki
Toinen osa - Kylä
Kolmas osa - Sisaret
Ja sitten itse tarina. Luovuin heittomerkki-kappalejaosta. Kappaleet on erotettu nyt tyjällä rivillä. Viiden tähden sarja merkitsee sitten jo oikeata väliriviä.
-----
Pyhimys: Neljäs osa – Ritarit:
Aamukaste helmeili tummalla nurmella. Tuuli kiipesi aaltoina korkealle mäelle ja riepotteli pitkää heinää pyörteissään. Taivas oli kirkas ja harmaa. Sen katsominen kirveli Pyhimyksen silmiä. Aurinko koetti tunkeutua pilviharsojen läpi. Muutama korppi kaarteli korkealla heidän yläpuolellaan.
”Kuuletko sen?”, Marcus kysyi.
Pyhimys nyökkäsi.
Marcus oli roteva mies. Voimakas varreltaan ja järkkymätön mieleltään. Periaatteen mies. Oikea ritari. Hänen kastanjanruskeat hiuksensa hulmusivat tuulessa. Pyhimys ei erottanut surua Marcuksen kasvoilta. Marcus oli sonnustautunut mustaan tunikaan ja raskaaseen viittaan. Viitta hulmusi tuulessa. Korut Marcuksen kaulassa kilahtelivat hiljaa osuessaan toisiinsa.
”Ne ovat pian täällä”, Marcus sanoi.
Pyhimys nyökkäsi jälleen.
”Oletko varma, ettet halua ratsastaa kanssani?”, Marcus kysyi ja kääntyi katsomaan Pyhimystä. Tuuli tempaisi Marcuksen pitkät hiukset tämän kasvojen eteen.
”Olen. Minulla on oma taisteluni.”
”Kosto”, Marcus tuhahti.
Pyhimys katsoi miestä hiljaa silmiin.
”Se tie ei johda sinua minnekään, Gabriel.”
”Tiedän – mutta silti se on tieni. En aio luovuttaa nyt.”
”En puhu sinulle luovuttamisesta!”
Pyhimys hymyili.
”Onko oikean asian puolesta sotiminen sinun mielestäsi turhaa?
Johdanko minä miehiäni mielestäsi turhaan kuolemaan, Gabriel?”
Pyhimys käänsi selkänsä Marcukselle. Tuuli tarttui nyt myös hänen viittaansa.
”Sinua tarvittaisiin siellä. Ja miehiäsi. Siellä on nykyään vain poikia kuolemassa – ja halpaa nostoväkeä. Orjia. Ja heitä johtavat pikku porvarit ja kaiken maailman saakuli pellet. Ne onnekkaat, jotka ovat vielä elossa. Ei siellä ole oikeita sotilaita. Ja sinä aiot tappaa itsesi ja miehesi tämän – tämän kunniasi takia.”
Marcus oli hiljaa.
Tuuli humisi puissa mäen takana. Pyhimys katsoi hiljaa solaan, joka aukesi heidän oikealla puolellaan kukkulan laskeutuessa alemmas. Hän kuuli marssiaskeleet. Hän tunsi ne maassa allaan. Hän kuuli rummut. Tuuli kantoi aika ajoin heikkoja ääniä kaukaa solan takaa. Huutoja, karjuntaa, karkeaa laulua.
Hän sulki silmänsä ja muistot kaatuivat jälleen hänen päälleen.
*****
Miehet alkoivat ottaa askelia taaksepäin. Takariveistä koitettiin työntää pakoon yrittäviä takaisin. Kauas harjanteelle nousi yhä uusia ja uusia rautaan puettuja hahmoja. Monet hänen vieressään seisovista itkivät hysteerisinä. Monet olivat jo tiputtaneet aseensa, ja kääntyneet paetakseen. Komentajat huusivat ohjeitaan minkä ehtivät – mutta ei heitä kukaan kuunnellut. Ratsastajat mäen päällä alkoivat edetä hidasta astuntaa. Huudot hänen ympärillään yltyivät. Aikuiset miehet itkivät kuin lapset. Komentajat ratsastivat linjojen edessä ja joukkojen seassa ampuen laukauksia ilmaan saadakseen sotilaansa kuuntelemaan. Monet heistäkin itkivät. Kaikkien kädet tärisivät.
Käynti muuttui laukaksi. Kavioiden jyminä kuulosti korvia huumaavalta, kuin tuhansien koskien pauhulta. Komentajat ampuivat jo omia sotilaitaankin kohti saadakseen nämä pysymään linjoissaan. Mutta suurin osa sotilaista teki mitä vain päästäkseen pakoon. Taaempana vallitsi täysi kaaos. Kaikki koettivat paeta. Ratsastajat olivat jo viidenkymmenen metrin päässä. Linjat taaempana pettivät. Kaikki kääntyivät paetakseen. Muutama jäi seisomaan, joko liian kauhuissaan, tai liian tyhmänä paetakseen. Komentajat ratsastivat miestensä seassa ampuen pakenevia joukkojaan. Hän seisoi keskellä kaaosta. Kaksikymmentä metriä.
”Isä, suojele minua.”
Kymmenen metriä.
”Sisko, suojele minua.”
Ratsastajat iskeytyivät pakeneviin joukkoihin. Rytinä oli sanoinkuvaamaton. Huutoja kohosi kuoron lailla ilmaan. Karjaisuja, kiljuntaa, korahduksia. Pakenevatkin sotilaat alkoivat huutaa. Hän taisteli pysyäkseen pakenevien sotilaiden keskellä pystyssä. Hänen tasapainonsa horjui. Ratsastajia oli nyt missä sattuu pakenevien seassa. Nämä hakkasivat juoksevia sotilaita maahan ja ratsastivat eloonjääneiden päältä. Avunhuudot ja kirkaisut repivät ilmaa. Hänen jalkansa nousivat maasta. Pakenevat sotilaat olivat kaataa hänet. Hän karjui ja koetti pysyä pystyssä.
Yhtäkkiä kahdella miehellä hänen edessään ei enää ollut päitä. Miehet kaatuivat hänen syliinsä. Veri kirveli hänen silmiään. Hän haukkoi henkeään ja koitti päästä ylös ruumiiden alta. Ratsastajia humahteli hänen ohitseen. Joku seivästettiin maahan hänen vieressään. Hevonen kaatui hänen takanaan. Hän sai kierähdettyä pois ruumiiden alta. Ratsastaja humahti hänen ohitseen. Mies kaatui hänen eteensä pidellen kättään ja huutaen kuin hullu.
*****
”Gabriel.”
Pyhimys säpsähti ja avasi silmänsä. Kirkas, harmaa taivas kirveli jälleen hänen silmiään. Korpit olivat kadonneet taivaalta. Jo varsin kovaksi yltynyt tuuli sai hengittämisen tuntumaan vaikealta. Hän kääntyi.
Marcus katsoi häntä surullinen ilme kasvoillaan.
”Gabriel. Sota on hävitty. Ne hävittävät kaiken. Mitään ei jää jäljelle. Sanotaan, että ne ovat jo Pääkaupungissa asti. Ja sanotaan, että Poika on kaatunut.”
Pyhimys hymyili Marcukselle.
”Marcus – minä olin siellä kun Poika kaatui.”
”Sitten sinä tiedät mitä minä tarkoitan. Poikakin antoi henkensä hetkeäkään epäröimättä. Meidän tulee tehdä samoin. Hän oli meidän esitaistelijamme. Hän oli Herramme esitaistelija.”
Pyhimys käänsi jälleen selkänsä Marcukselle.
”Gabriel. Sinuakin tarvittaisiin siellä.”
”Niin”, sitä Pyhimys ei voinut kieltää.
Marcus astui hänen vierelleen. Pyhimys tunsi käden olkapäällään.
”Mutta me emme kumpikaan palaa sinne”, Marcus naurahti.
Hymy levisi Pyhimyksen kasvoille.
*****
Hän oli sattumalta osunut Marcuksen leiriin neljä päivää sitten – tuolloin oli kulunut kolme päivää siitä, kun hän jätti kylän. Hän oli meinannut päästä hengestään ilmestyttyään sattumalta aasinsa kanssa keskelle leiriä, mutta onneksi Marcus oli tunnistanut hänet Keisarin sotilaaksi.
Hän oli matkustanut Marcuksen miesten kanssa kaikki neljä päivää satuttuaan heidän leiriinsä. Hän tunsi nimeltä muutaman heistä – lipunkantajan, Aureliuksen – Marcuksen hyvän ystävän Thorgrimin – Marcuksen aseenkantajan Guthlavin – ja tietysti itse Marcuksen.
Marcus oli taistellut miestensä kanssa aikaisemmin pohjoisessa. Hänen rykmenttinsä oli niitä harvoja, jotka selvisivät suurhyökkäyksestä. Pohjoisten linjojen murruttua hän oli menettänyt toivonsa ja tuonut ritarinsa aina maan rajoille asti. Kukaan ei ollut pyytänyt lupaa kääntyä kohti pääkaupunkia.
*****
Tuuli yltyi yhä kovemmaksi. Hän seisoi yhä Marcuksen vierellä harjanteen laella. Äänet kuuluivat jo todella selvinä. Niitä oli paljon. Guthlav piteli hieman taaempana Marcuksen mustaa hevosta – Námoa. Vielä taaempana mäessä odottivat Marcuksen miehet. Ainakin viisikymmentä ritaria. Kaikki täysissä varusteissa. Pyhimys antoi katseensa kiertää ratsastajissa.
”Gabriel”, Marcus kääntyi hänen puoleensa.
Pyhimys katsoi vaiti miestä silmiin.
”Tahdon toivottaa onnea”, Marcus hymyili hänelle.
Pyhimys ei vieläkään sanonut mitään.
”Tahdon, että otat Nalarionin. Se on Námon varsa. Haltiahevonen. Parempaa et löydä mistään.”
Pyhimys nyökkäsi. Marcus viittasi erästä miehistään tuomaan hevosen Pyhimykselle. Nalarion oli yhtä musta kuin Námokin. Uljas eläin. Tuuli riepotteli sen mustaa harjaa. Sotilas ojensi hevosen suitset Pyhimykselle ja kääntyi kävelemään takaisin omalle hevoselleen.
”Muista minua”, Marcus sanoi, kun mies oli ehtinyt takaisin.
Pyhimys tarttui hänen käteensä. Metalli helähti.
”Kuolema”, hän sitten kuiskasi Marcuksen korvaan.
”Kunnia”, Marcus sanoi ja kääntyi.
Guthlav talutti Námon Marcuksen luo, ja tämä nousi satulaan aseenkantajansa avustamana.
Guthlav kääntyi ja juoksi nopeasti oman hevosensa luo. Äänet takana solassa kuuluivat jo liiankin selvästi. Ratsastajat asettautuivat yhteen riviin mäen taakse. Solasta tultaessa ainuttakaan heistä ei voinut nähdä. Vain Marcus jäi mäen harjalle. Aurelius ja Thorgrim ratsastivat hänen vierelleen.
Pyhimys näki ensimmäisten rautaan puettujen miesten marssivan ulos solasta. Marssiaskeleet iskeytyivät yhä uudestaan ja uudestaan hänen tärykalvoihinsa. Vihollisia pursui ulos solasta. He eivät näyttäneet huomioivan ollenkaan kolmea näkyvissä olevaa ratsastajaa.
Marcus käänsi hevosensa sotilaidensa puoleen.
Pyhimys oli näkevinään epäilyksen hänen kasvoillaan. Pelko kouraisi hänen sydäntään.
Marcuksen pää oli painuksissa.
Miehet odottivat. Marssiaskeleet tuntuivat hiljentyneen. Aika tuntui pysähtyneen. Sydän hakkasi Pyhimyksen rinnassa.
Yhtäkkiä hän tajusi sen. Auringon valo tunkeutui pilvien läpi ja tanssi Marcuksen haarniskassa. Nyt näkivät sen myös joukot jotka parhaillaan marssivat ulos solasta. Nurmi räjähti vihreään loistoonsa ritareiden ympärillä. Keihäänkärjet kimalsivat pitkänä rivinä mäessä.
Ja samassa Marcus ryhdistäytyi ja nosti päänsä ja kohottautui jalustimissaan.
”Veljet!”
Pyhimys erotti hymyn ja liikutuksen miesten kasvoilla.
”Ritarit!”
Marcuksen ääni kantoi yllättävän hyvin.
”Tuntemamme maailma on romahtanut. Vaimomme ja lapsemme on surmattu. Poikamme on riistetty meiltä! Pääkaupunkimme on raunioina! Kuninkaamme on kaatunut! Poika on kaatunut! Nuo hirviöt ovat vieneet meiltä kaiken!”
Miehet olivat hiljaa.
”Mutta on yksi asia, mitä he eivät meiltä voi viedä! Kunnia! Tämä tulee varmasti olemaan meidän loppumme – tämä tulee olemaan koko maailman loppu! Ja jos tämä on loppumme, tehkäämme siitä loppu, josta lauletaan vielä tuhansienkin vuosien päästä!”
Keihäitä nousi ylös. Ritarit huusivat ja nauroivat ja itkivät.
”Veljet! Tänään me vuodatamme veremme menneiden aikojen kunniaksi! Eikä kuolema pyyhi pois kunniaamme, eikä tekojamme!”
Miekkoja iskettiin kilpiin. Miehet huusivat.
”Veljet! Ratsastakaa nyt kanssani kuolemaan ja maailmanloppuun!”, ja hän tempaisi torven Thorgrimiltä ja puhalsi siihen. Ääni oli kirkas ja kova. Sen seuraksi nousivat ritarien torvet. Aurelius nosti lipun korkealle ilmaan. Marcus veti miekkansa esille.
Ritarit nousivat nopeasti mäen harjalle. Aurinko kimalsi keihäiden kärjissä ja miekoissa. Kaviot jylisivät ratsastajien edetessä. Marcus ratsasti kaikkien edellä. Aurelius ratsasti aivan hänen takanaan, punainen lippu liehui ja tanssi tuulessa. Thorgrim ja Guthlav ratsastivat hieman taaempana. Muut ritarit jylisivät heidän takanaan pitkänä rintamana.
”Kuolema!”
Joukot alhaalla koettivat järjestäytyä äkkiä taisteluasemiin. Sekasorto valtasi viholliset. Ritarit olivat jo puolivälissä mäkeä.
”Kuolema!”
Alhaalta lähtivät rautaan puetut miehet juoksemaan kohti ritareita. Kolmekymmentä metriä.
Kaksikymmentä.
”Kuolema!”
Ritarit rysähtivät valtavalla voimalla vihollislinjoihin. Marcus ratsasti yksin syvälle vihollismereen. Hänen ritarinsa ratsastivat helposti ensimmäisten rivien yli.
”Kuolema!”
Nopeasti kuitenkin kaatuivat Marcuksen miehet. Ensimmäiset kaatuivat keihäsvalliin. Keihäsmuurin läpi ratsastaneet revittiin nopeasti alas satulasta monen miehen voimin. Pian hän taisteli yksin Aureliuksen ja Thorgrimin kanssa vihollismeren keskellä. Kyyneleet sotkivat Pyhimyksen silmät. Ensin kaatui Aurelius. Punainen lippu vajosi vihollismereen.
Marcus ja Thorgrim taistelivat vielä kauan keskellä vihollismerta, mutta lopulta kaatui Thorgrim, ja pian hänen jälkeensä vajosi maahan Marcuksen hevonen. Vielä Pyhimys näki, kuinka Marcus nousi hevosensa menetettyään. Aurinko oli painumassa taas pilveen. Hetken tanssi vielä valo Marcuksen kaukaisessa hahmossa ennen kuin se vajosi vihollistensa alle keihäiden ja miekkojen lävistämänä.
Pyhimys nousi hevosensa selkään ja kääntyi laskeutumaan mäen vasenta puolta. Hänellä oli oma sotansa. Marcuksella oli ollut omansa.
-----
Herranjestas - siellä oli typå!? Kiitän BANZAIta huomautuksesta.
Mielipiteitä? Kritiikkiä?
Pyhimys: Neljäs osa - Ritarit
Pyhimys: Neljäs osa - Ritarit
Viimeksi muokannut Lorindel, To 11.11.2004 15:16. Yhteensä muokattu 2 kertaa.
Anteeksi että kommentoin lukematta aiempia osia, teen sen vielä. Tämä oli kerrassaan vaikuttavaa. En oikein keksi mitään nipottamisen aihetta...onnea ja menestystä tarinakilpailuun jos/kun olet osallistumassa. 
Taidanpa lukea ajatuksella nuo muut osat heti huomenna kun palaan koneen ääreen.
GaneEdit: tunteita herätti kun löysin kaiman(Marcus) tuosta tarinastasi.
Taidanpa lukea ajatuksella nuo muut osat heti huomenna kun palaan koneen ääreen.
GaneEdit: tunteita herätti kun löysin kaiman(Marcus) tuosta tarinastasi.
-
High king Godric
- Viestit: 422
- Liittynyt: Su 25.05.2003 11:25
- Paikkakunta: Espoo
Hieno tarina. Taattua Pyhmiys-laatua
Muuten, pakko kysyä kun yhtäkkiä tuli mieleen. Tämä sijoittuu Warhammerin maailmaan (eikö?), mutta kuka on esim Poika? Ja missä päin maailmaa nämä tähän astiset osat ovat tapahtuneet? Tuli vain yhtäkkiä tuossa lukiessa mieleen.
High king out.
Muuten, pakko kysyä kun yhtäkkiä tuli mieleen. Tämä sijoittuu Warhammerin maailmaan (eikö?), mutta kuka on esim Poika? Ja missä päin maailmaa nämä tähän astiset osat ovat tapahtuneet? Tuli vain yhtäkkiä tuossa lukiessa mieleen.
High king out.
There is no "Overkill", there is only "Open fire" and "I need to reload".
Sijoittuu juurikin tuhon maailmaan. Pojasta en sano mitään, jokainen käsittäköön sen omalla tavallaan. Loppuyhteenvedossa saatan sitten joskus vähän valottaa kaikenlaista. Niin, ja tällä hetkellä Pyhimys tekee matkaansa Pohjoi-Empiressä. Tarkempi paikka tulee mitä todennäköisimmin julki myöhemmässä vaiheessa. Myös itse teksteissä on vihjeitä ja muita vastaavia. Tässä nyt tältä erää, seuraavan pitäisi tulla piakkoin ulos, kunhan ehdin koulukiireiltäni oikolukemaan ja viimeistelemään sen.High king Godric kirjoitti:Muuten, pakko kysyä kun yhtäkkiä tuli mieleen. Tämä sijoittuu Warhammerin maailmaan (eikö?), mutta kuka on esim Poika? Ja missä päin maailmaa nämä tähän astiset osat ovat tapahtuneet? Tuli vain yhtäkkiä tuossa lukiessa mieleen.