Johann Schellhammer: Petturin polku, osa 2: Muutos

[Kirjainyhdistelmä]

Prologi: http://forums.sotavasara.net/viewtopic.php?t=31468

Osa 1: http://forums.sotavasara.net/viewtopic.php?t=31527



Ensin sumeaa valkeutta. Hitaasti alkoi kaiken sen valkeuden keskelle hahmottua ääriviivoja. Mitä ihmettä nuo ovat?, hän ajatteli. Lopulta mystiset hahmot paljastuivat pilviksi ja kaikki muu taivaaksi. Pilvet liikkuivat hitaasti, kuten poutapilvillä on tapana.

Aluksi hän yritti liikuttaa silmiään, sillä hän oli utelias näkemään, mitä muuta oli kuin nuo pilvet ja taivas. Se onnistui, mutta pilvet eivät kai pitäneet siitä, sillä ne alkoivat pyöriä villisti. Sitten hän liikautti päätään, joka esitti välittömästi oman vastalauseensa. Lopulta hän päätti, että eihän se tämmöinen peli vetele, ja nousi riuskasti istumaan. Se tuntui kovin hyvältä ajatukselta.

Kun maailma oli viimein asettunut aloilleen, hän alkoi (hitaasti) katsella ympärilleen. Ihmisen näköisiä hahmoja lojui hassun näköisissä asennoissa siellä täällä, ja niiden seassa oli huomattavasti vähemmän oudon näköisiä hahmoja, yhtä hassuissa asennoissa. Hän kuuli kopinaa takaansa. Hän yritti kääntää päätänsä ympäri, jotta voisi katsoa, kuka sieltä tuli, mutta jostain syystä pää ei kääntynyt. Sitten hän tunsi, kuinka hänet nostettiin seisaalleen. Se ei oikein luonnistunut häneltä, mutta joku tuki häntä. Hän yritti sanoa kiitos, muuta hänen suunsa kieltäytyi toimimasta. Sitä kuivasi jotenkin oudosti.

Häntä piti pystyssä joku iso ja pelottava miehenköriläs, joka kyräili häntä vihaisesti. Hän kuuli, kuinka köriläs mörähti jotain hänelle, mutta hän ei saanut sanoista selvää. Paikalle saapui joku toinen mies, joka sanoi jotain köriläälle. Tämä pudisti päätään. Sitten uusi mies asetti kätensä hänen ohimoilleen ja sulki silmänsä. Myös hänen silmänsä painuivat kiinni.

Ensin hän näki vain täysin tyhjää harmautta. Sitten hän näki, ensin epäselvästi, mutta vähitellen yhä selvemmin, kuinka tyhjyydestä muodostui valtava, kirkasvärinen lintu. Sen sulat olivat upeat, sulaa kultaa, ja sen silmät loistivat kaikissa sateenkaaren väreissä, kun taas sen kynnet ja nokka olivat läpäisemättömän mustat. Linnun ympärillä leijui niin valtavan voiman tuntu, että hän heittäytyi kasvoilleen sen edessä, eikä uskaltanut liikahtaakaan, sillä hän tiesi, että lintu voisi syödä hänen sielunsa pelkällä ajatuksella.

Mutta kun lintu kääntyi katsomaan häntä, sen kasvot olivat rakastavat, eivät vihaiset. Se avasi nokkansa ja puhui äänellä, joka vavisutti koko maailmaa: ”Johann…” se kihersi. Samassa Johann sai tajuntansa takaisin. ” Johann… Muutos on mieltynyt sinuun… Johann… Lempilapseni… ” Näiden sanojen myötä Johannin valtasi hillitön halu palvoa näin suurenmoista olentoa. ”Johann… Olet suosiossani… Suosikkilapseni… Pieni lemmikkini… Muuta muutoksen mukana…. SINÄ OLET VALITTU!” se ärjäisi, ja Johann putosi läpi tyhjyyden omaan päähänsä. Maailma pyöri rajusti hänen ympärillään, ja hän antoi ylen.

Kun hän nousi takaisin kumartuneesta asennostaan, hän näki Strackin ja Jim Hookeyn katselevan häntä kasvot hyvin vakavina. Edes Strackin silmässä ei tuikkinut ainainen huumori. ”Nyt olet yksi meistä,” Strack totesi koruttomasti, ”ja vaikuttaa siltä, että olet myös Friikki.” Tällä kertaa Strackin silmässä välähti pieni huumori. ”Sittenhän hänelle täytyy antaa pieni koulutus”, sanoi Jim ”muuten hän vain viskoo energiaa ympäriinsä, ja ties mitä siitä seuraa, jos on Tcharin suosiossa vielä kaiken lisäksi.” Strack laski kätensä Johannin olkapäälle ja johdatti hänet pois kentältä, kun Johann ei itse tajunnut lähteä. Hän oli liikaa kohtaamisensa lumoissa. Tuskin hän edes kuuli, mitä hänelle sanottiin. Vasta leirissä hän heräsi unelmistaan.

Vähitellen hän keräsi itselleen näkemyksen hyökkäyksestä. Joukko oli ollut todella pieni, lähes avuton, mutta silti se oli käynyt hyökkäykseen. Siihen ei keksitty syytä. Ehkä epätoivo, ehkä joku outo Xenojen kunniakäsitys. Leirissä Johann myös sai vammansa hoidettua. Yllätyksekseen hän huomasi, että poskesta puuttunut pala oli ilmestynyt takaisin. Sitten hän muisti näkynsä.

Lopulta, myöhään illalla Strack passitti kaikki nukkumaan, sillä huomenna pitäisi korjata kaikki vahingot.

Johann uneksi valtavasta silmästä, jonka sisällä koko maailmankaikkeus pyöri. Hän kuvitteli, että jos katsoisi oikein tarkasti, niin hän näkisi itsensä. Sitten silmä räpäytti itseään ja katosi.

Hitaasti, hyvin hitaasti Johann virkosi. Unisin silmin hän katseli ympärilleen ja näki vieressään laverinsa. Hän makasi itse lattialla. Jotenkin tämä ei sopinut yhteen. Hitaasti hän nousi seisomaan ja sitoi asevyönsä, jossa roikkui laspistooli ja sapeli, jotka Strack oli hänelle antanut. Hän kiskaisi saappaat jalkaansa, mutta pysähtyi ovelle. Khimairan ovi aukesi ulos ja sivulle, sen ei kuuluisi maata sisätilojen lattialla. Varovasti hän otti käteensä pistoolin, irrotti varmistimen, vetäisi sapelin irti huotrastaan ja astui ulos vaunusta.

Ja jäi tuijottamaan.