Cristalon prologi: Kuollut elämässä, elävä kuolleessa

[Hollo]

Tunsin kuivan, ahdistavan hiekan kasvoillani ja siitä nousevan, tukehduttavan pölypilven tunkeutuvan silmiini ja sieraimiini. Tunsin erikokoisten rosokivien ja terävien hiekanjyvien raapivan paljasta ihoa vatsassani naarmuttaen sen punertavaksi. Mutta se ei riittänyt heille, tuskani oli heille, kuin huumausainetta, jolle he kaikki olivat liian auliisti luovuttaneet kämmenensä, ja joka oli lopulta alistanut heidät valtaansa. Kivet kämmenissäni ja polvissani tuntuivat olevan entistäkin terävämpiä. Kasvoilleni nousi väkisinkin pakotetun irvokas, mutta toivovanrauhallinen hymy.

Koko pieni ruumiini vapisi kauttaaltaan lujan potkun iskeytyessä vatsaani, tyhjentäen ilman keuhkoistani ja pakottaen minut haukkomaan tuskallisesti henkeäni hiekkapölyn lisätessä ahdistustani. Enää en edes jaksanut huutaa tuskasta, kaikki oli jo liian tuttua ja loppuun kulutettua nuoren ruumiini lailla, jonka säälittäväntutisevan olemuksen periksiantoa he kaikki himoitsivat ja odottivat.

Tiesin ja tunsin heidän sadistiset ilmeensä, joita reunustivat nuorten naisten säälintäytteiset, kyyneleiden vääristämät, ristiriitaiset katseet, joiden alkulähde kamppaili kiihkeästi kahden eri puolen välillä. Se oli jotain, niin ärsyttävää! Jotain niin mieltä puistattavaa, jonka seurauksena näin usein kauhistuttavan eläviä välähdyksiä minusta, välähdyksiä minusta kuristamassa heitä ja iskemässä avonaiset, veriset kämmeneni heidän sileisiin, heiveröisiin kauloihinsa.

Maistoin oman vereni suussani, maistoin sen metallisen maun ja tunsin sen tuottaman helpottavan olotilan. Tunsin ajatuksen rauhasta entistäkin lähempänä, jonka lämmittävä, helpottava tuntemus lisääntyi joka iskulla, joka potkulla, jokaisella nauttivalla, pilkkaavalla naurunaallolla. Mutta sitten kaikki särkyi. Taas kaikki mureni pieniksi sirpaleiksi mielessäni, joiden terävien särmien pudotessa viiltävästi ja lopulta upotessa ihooni, tunsin kaiken loppuneen ja alkaneen uudestaan. Mikseivät he voineet vain hakata minua kuoliaaksi?

Se tuntui niin hirvittävältä, niin tuskalliselta. Kukaan ei enää katsellut minua, kaikki olivat yhtäkkiä poissa inhottavine katseineen ja kyynelein, joiden näkymättömyyskin teki kipeämpää, kuin mikään läimäytys tai potku. Ja taas se, aivan liian elämänluja tunne nousi suuhuni ja purskahti kurkustani eteeni hiekkatielle jättäen suuhuni kitkerän, kamalan maun, joka ei kuitenkaan ollut pääasia, ei se, jota todella inhosin. Vaivalloisesti, väsyneesti tihrustaen tuijotin herkeämättä tuota nestevaltaista lammikkoa edessäni, jonka nyt punertava pääväri hehkui silmissäni valtavana toivonkipinänä, jota en ollut tuntenut näin voimakkaasti pitkään aikaan. Vereni oli saanut virrata entistäkin vapaammin, pakotettu poistumaan kehostani entistäkin raivokkaammin ja silti nyt noiden kirvelevien, hiekkaisten raapaisujen tuottama, vavisuttava kipu tuntui lohdulliselta, melkein miellyttävältä ja niin odottavalta.

********

Kaiku kantautui pehmeästi kumahdellen korviini ja sai vartaloni välittömästi nousemaan pystyyn kylmältä, verentahrimalta kivilattialta, jonka pintaan auenneissa halkeamissa seisahtunut vedenpinta rikkoutui äkisti käteni kosketuksesta sen haparoidessa pelokkaasti tukea jostakin. Silti kuulin ainoastaan hengittäväni raskaasti, väsyneesti hiljaisuudessa haavojeni tuottaman kivun ja säikähdyksen yhteisvaikutuksesta, jotka saivat pian seurakseen lihaksistani räjähtävän kolotuksen noustessani vaivalloisesti seisomaan seinästä tukea ottaen. Cris, mitä sinä oikein kuvittelet?

Kaikuja? Kaikuja hiljaisuudessa, kaikuja yksinäisyydessä? Unia murhasta, unia surmasta. Kaikuja ja unia, kuuluvia ja näkyviä. En edes heti huomannut ajattelevani mitään vihlovan kylmyyden levitessä jäseniäni pitkin yöllä sataneen veden vaikutuksesta ja tunsin väriseväni kylmää seinää vasten. Hitaasti nostin villisti tärisevän kämmeneni kasvoilleni arasti niitä tunnustellen viileillä sormenpäilläni. En tiennyt todella olinko edes hereillä koskettaessani varovasti haljennutta alahuultani ja pyyhkäistessäni sen jälkeen säikähtäneenä nenäni ja silmieni ylitse kämmenelläni. Niin, ajan myötä haavani paranisivat ja ajan myötä ne tulisivat taas takaisin. Se oli surullinen, sairas toteamus tämän mielipuolisen maailman mielettömyydestä.

Ja minä, voimaton, mustuuden nielemä poika joudun kokemaan kaiken, tietämään kaiken, oppimaan kaiken tuskasta ja särystä, yksinäisyydestä ja vihasta. Kaikesta siitä mikä pitää meidät kaikki elossa, itse elämästä. Mutta miksi sen pitää tapahtua juuri nyt? Miksi silloin, kun minun pitäisi kokea pelastava kuolema, miksen voinutkaan saada normaalia elämää? Miksen voinutkaan saada perhettä, äitiä ja isää, ja kaikkea sitä, minkä he kaikki ovat joskus kokeneet, mistä he kaikki ovat joskus eläneet, eläneet lämpöisinä? Miksi elämäni juoksee silmieni ohitse antamatta minun liittyä mukaansa, virtaansa ja vaikka niin voisikin joskus olla minulle mahdollista tapahtua, tietäisin sen olevan vain säälinlahja, vain nopea yritys tyydyttää minua. Vain välinpitämätön, lyhyt ja rajattu vaihe elämästäni, jota en koskaan saanut elää.

Näin se vain on! Potku sinne, tai potku tänne. Mikään ei muuta sitä kiertokulkua, joka minun harteitani on sysätty painamaan. Tiedän sen olevan sairasta, tiedän maailman olevan sairas siinä elävien ihmisten takia, kaikkien niiden, joiden mielissä häilyy pienikin pelon haituva. Toisinsanoin, he kaikki ovat syypäitä! Itse elämä on syypää! Vain kuolemassa voin elämän löytää, vain kuolemassa voin tuntea eläväni.

Ja vaikka mieluiten toki pysyttelisin vain omissa oloissani neljän rapistuneen seinäni ja vuotavan kattoni keskellä, myös minä tarvitsen ruokaa. Kuolema kehossani vellovan ravinnonpuutteen vuoksi? Ei, ei se voi niin tapahtua. Välillä saatan saada työtäkin, vain joitain pikkuhommia, joihin muut eivät tohdi liata valkeita, puhtaita kätösiään ja joista saatan saada palkkioksi jopa pariksi päiväksi syötävää henkeni pitämiseksi. Surkean ihmiskehon heikkous on jotain niin pelottavaa ja rajaavaa.

Tunnen itseni pelkuriksi, tiedän itseni pelkuriksi. En kerta kaikkiaan pysty siihen tekoon, se on aivan liian vaikeaa. Ja koko sanakin kertoo jo kaiken sen vilunväristyksiä nostattavasta luonteesta. Itsemurha. Sana kieppui mielessäni häilyvästi vakaasti laskevan auringon viimesäteinen yrittäessä yhyttää asuinpaikkani etuovea. Asuinpaikkani etuovea, jonka rikkonaisista säleistä saatoin nähdä pieneen, minulle tyhjään paikkaan, joka oli suuren Keisarikunnan aluetta Harmaanvuorten juurella ja lähellä Nulnin suurkaupunkia. Jos tämä oli Keisarikunnan tapa, olisin voinut oikein mieluusti tuikata koko tämän suuren kaistaleen ihmisasumuksia ilmiliekkeihin.

********
Yön lähetessä avasin hiljaa asuinpaikkani lahonneen oven ja silmieni eteen avautui maanpäällinen kurimus kokonaisuudessaan. Näin naisten taluttavan lapsiansa sisälle heidän lämpimiin, rauhantäytteisiin taloihinsa. Näin isien nostavan leikkisästi, rakastavansuojelevasti tyttärensä syliinsä ja antaen hänen lopulta aloittaa kotimatkansa hänen olkapäällään istuen. Kurimus tosiaan. Koko paikka leiskui silkkaa iloa ja rakkautta, auringonkukanvalkeaa ja auringonkeltaista. Elävää. Pelkoa. He eivät tienneet millaista elämä todella oli!

”Sinun sietäisi todella pysyä poissa täältä!”, vanttera nuorimies huudahti minulle hymyissä suin, mutta välittömästi tiesin, että hänen ilahtumisensa ei todellakaan johtunut minun persoonastani. Hän oli nähnyt minut vain lepattavien, varjoja raiskaavien katulyhtyjen valossa, muuten oli pimeää. Mutta hänen ilonsa johtui hänestä itsestään, hänen sairaasta luonteestaan ja halusta pönkittää omaa egoaan. ”Ja tuolla tarkoitin siis vain omaa parastasi.”, hän lisäsi. Ja vaikka näinkin hänen huitovan kädellänsä ilmaa yrittäen kiinnittää huomioni ehkä vain nähdäkseen ilmeeni, se olisi ollut turhaa, sillä en pelännyt lainkaan ja kääntymättä edes katsomaan, astelin vakain askelin hiekkatielle. Silti minun täytyi elää, en voinut liikuttaa ruumistani polttoaineetta, joten ruokaa oli taas saatava.

Tiesin olevani aivan liian ylpeä vain juostakseni pakoon, juostakseni vain tämän rosoisen tienkaistaleen toiselle puolelle. Mutta ei! En sitten lainkaan voinut riuhtaista nuorta ruumistani eteenpäin, en edes lyhyen askelenkaan verran ja tiesin jo mielessäni mitä tulisi tapahtumaan kohottaessani leukani surkeanylväästi pystyyn.

Silloin hän oli luonani suurine nyrkkeineen ja leiskuvine silmineen. Tunsin hänen syvän, varman hengityksensä kasvoillani ja silmilläni saatoin nähdä hänen itsetuntonsa pullistuvan, kasvavan räjähdysmäisesti muiden paikallaolijoiden sekasortoisten katseiden lävistäessä meidät. Suuren nuorukaisen lihaksikas vartalo otti askeleen lähemmäs ja pelkäsin häntä vain sen takia, etten vain voinut antaa itseni perääntyä taaksepäin pelokkaasti, mitä hän selvästi toivoi. Kuulin hänen murahtavan raivoisana ja näin hänen metallisen hansikkaansa kimmeltävän villisti kieppuvien katusoihtujen valossa. Äkkiä liekin rauhallista, äidillistä lämpöä hohkava leimu välähti metallia vasten ja tarttui sen lommoiseen, hieman tummuneeseen pintaan muodostaen eteeni raivoisasti ärjyvän tulipallon. Sama kiertokulku, sama tuska.

Tunsin hitaasti väsymyksen hiipivän mieleeni ja vaikka tunsinkin lentäväni, kaatuvani ja lyyhistyväni taaksepäin, pystyin silti selvästi kuvittelemaan rosoisen maan lähestyvän takaraivoani ja selkääni. Se sama kirvely, niiden pikkukivien tuottama säälimätön, raapiva tuska. Se sama veri kasvoillani ja vaatteideni alla. Hengitykseni salpautui maan kohdatessa kidutetun ruumiini, naarmuisen ihoni ja saatoin vain tuijottaa synkälle yötaivaalle suu hengettömänä ammollaan murheellisen ilmanhaukkomisen tuottaman äänen päästessä kurkustani.

Tunsin voimakkaan käden tarttuvan minua kipeästi kurkusta ja sormien painavan tukehduttavasti ihoani. Kuulin hänen nauravan, nauravan hampaat inhottavasti paljastettuina ja silmät pyöreinä tuijottaen. Tietoisuuteni alkoi hiljalleen hävitä muuttaen ympäristöni silkaksi hiljaisuudeksi. Sanoja en erottanut, mutta nähdessäni suun liikkuvan raivoisasti edestakaisin, astin hänen vihansekaisen mielihyvänsä täyttyneen tunteenpurkauksensa.

Tunteenpurkauksen, joka nosti äkisti minut pystyyn ja paiskaten samalla takaisin maahan. Pystyyn ja turruttavanvoimallisesti rosoiseen tiehen. Pystyyn ja taas pienikokoiseen kivikkoon, jonka monilukuinen, teräväsärmäinen asukasmäärä selvästikin vihasi minua koko mustan sydämensä kyllyydestä. Ja samoin tunsi sen pienikokoisen kansan hyväksikäyttäjä, jonka takana saatoin verestä sumein silmin nähdä harmaita hahmoja, häilyviä hahmoja, joiden tutisevasta olemuksesta irtoili pieniä, harmaita osasia, kuin kyyneleitä. Jotenkin pystyin taas kuulemaan ja ilmoille kajahti pelästyvän korppiparven äännähdykseltä kuulostava, säälivä nyyhkytys. Hitaasti tunsin raadellun kehoni alkavan tutista kivun ja jonkin uuden tunteen yhteisvaikutuksesta veren laskeutuessa välinpitämättömästi pitkin naarmuista otsaani sen lopulta yhyttäessä silmäni. Hahmot katosivat, veri silmissäni tuntui poreilevan, kiehuvan polttavasti, mutta silti se oli vain toisarvoista.

”Kääntäkää katseenne!”, rääkäisin tuskissani vain vihan antamin voimin ja osittaisen pakokauhun vaikutuksesta veren sumentaessa näköäni. Vaivalloisesti yritin saada itseni takaisin jaloilleni, mutta yritykseni kaatuivat kertakerran jälkeen uskonpuutteeseen, itsesääliin ja silkkaan kohtaukseen, joka pakotti lihakseni nykimään inhottavalla tavalla. Sitten kokosin itseni ja työnsin ylävartaloni väkisin pystyyn reisieni pinnistellessä äärimäillänsä mieleni kanssa, mutta sekin oli turhaa tuntiessani voimieni muuttuvan kuin osaksi ympäröivää ilmaa, joka sekin varmasti vietäisiin minulta. Siltikin edelleen painostavan, lakkaamattoman kivun takoessa villisti päätäni sisältäpäin, lopulta tajusin nyt äkkiä seisovani, seisovani omilla jaloillani kauniin, nuoren naisenalun hymyillessä helpottuneenarasti kyynelsilmin vierelläni. Tytön laihalla, hennolla, vaalealla kämmenselällä näin punertavan, katseeni kanssa identtisen värisen jäljen.

Voi kuinka olisinkaan halunnut viilettää kämmenelläni hänen sileän poskensa halki ja pyyhkäistä nuo kyyneleet pois hänen suurien, rohkeiden silmiensä kulmilta. Pyyhkäistä pois nuo tahraavat pisarat, jotka erottuivat minulle punertavina, pyyhkäistä pois nuo kyyneleet, jotka olivat niin iloisia ja niin… Sääliviä! Hän oli pakottanut minut ottamaan apunsa vastaan tiedostamattani sitä lainkaan.

Silloin kaikki myötätuntoiset tunteeni kaikkosivat välittömästi tulen roihutessa tiensä läpi mieleni muurien, joita vartioivat sotilaat avasivat jopa liiankin avuliaasti porttinsa sille ja sen kauhistuttaville käskyille. Tunsin kurkkuani kuivaavan vaikutuksen hengityksessäni, tunsin kasvojeni vääntyvän käskystäni, kuin valjastetun raivon muotoon. Näin tytön liikahtavan pelästyneenä hieman taaksepäin, näin hänen värähtävän, tunsin hänen sileän ihonsa kämmenissäni. Ja ennen kaikkea näin, tunsin ja kuulin hänen tuskansa.

Takaani vyöryvä, ällistyneenraivoisa karjaisu toi mukanaan voimakkaan välikappaleensa, metallihansikkaan peittämän kouran, jonka nopea kiskaisu heitti minut välittömästi selälleni hiekkatielle. Nyt tuskani oli lähes kokonaan poissa katsoessani edelleen silmiin tuota kivuliaasti henkeään haukkovaa nuorta naista, jonka ympärille oli jo ehtinyt kerääntyä vanhojen naisten täyttämä joukko. Kuulin huolestuneita, pian huojentuneiksi muuttuneita kuiskauksia heidän hätäisesti silitellessä tytön värisevää vartaloa.

Taas sama kiertokulku päätyi samaan vaiheeseensa, jonka olin jo kerinnyt kokea. Tuon sairaan miehen itsekkäistä, jopa laskelmoivista ajatuksista kumpuava, tekaistun vihantäytteinen karjunta heijasti minulle kaiken hänestä, mutta se heijasti minulle myöskin toivoa, kristallinkirkasta toivonhohdetta. Mies oli ollut vuosien ajan, kuin terävä veitsi selkärangassani, mutta vasta nyt erotin hänen todellisen halunsa. Tuo älykäs pirulainen oli halunnut näyttää muiden silmissä suurelta sankarilta, pelastajalta ja kuinkas muuten hän sen kaiken palvonnan ja ihailun itseensä vetäisi, kuin kolkkaamalla helposti kaikkienvieroksuman oudon naistenkuristajan?

Tuskin olin edes selvittänyt itseni takaisin tajuihini, kun valtavankokoinen kantapää iskeytyi vasempaan poskeeni saaden samalla punertavan hurmeryöpyn tirskahtamaan suustani repaleisten vaatteenkappaleiden peittämälle rinnalleni ja tahrien ihoni kankaan alla uudemman kerran. Kipu leuassani tykytti odottavasti, kuin kärsittäen minua yhä pidempään ja vain odottaen oikeaa hetkeä viimeiseen parkaisuuni. Saatoin vain liikauttaa suutani hivenen ähkäistäkseni, mutta saamatta siltikään ilmoille tuskin kuiskausta kovempaa ääntä hansikoidun käden tarttuessa kipeästi leukaani. Taas ne punertavasti välkkyvät miehen, piinaajani pirulliset kasvonpiirteet olivat lähes kiinni omissani hänen takoessa runneltua vartaloani maahan yhä uudelleen ja uudelleen.

Hän saa vapahtaa minut! Hänen täytyy tehdä se, hän on tarpeeksi raivoissaan, tarpeeksi syvällä sankarikuvitelmissaan tehdäkseen sen. Kenties nyt kuolema saa kantaa minut langanlaihoilla käsivarsillaan mukaansa, kenties saan vihdoinkin tuntea kylmän maan ympärilläni henkeni yskäistessä viimeiset henkäyksensä.

Katseemme kohtasivat. Hän katsoi minuun niin rauhallisena suu leveässä hymyssä ja jo hyytyneet veripisarani hänen takkinsa kaulusta liaten. Ja silti hän katsoi minua silmiin kaiken sen jälkeen mitä hän oli jo tehnyt minulle, silti hän käänsi niskaansa sen verran alaviistoon vain nähdäkseen silmäni. Mutta minulle ylöspäin tuijottaminen oli, kuin viimeinen tekoni, viimeinen askel elämäni kivikkoisella ja kiemuraisella polulla. Sitten, vielä viimeisen kerran nostin suupieleni vaivoin levolliseen, onnelliseen hymyntapaiseen. Tuijotimme yhä toisiamme katseidemme kohdatessa eriävästi toisiaan vastaan. Tiesin häviäväni tämän taistelun vaikken halunnutkaan voittaa… En koskaan elämässäni ollut halunnut voittaa ja silti nyt muiden silmissä nähty häviöni oli minulle, kuin riemuvoitto, voitto kaikesta suuresta, voitto itse elämästä. Samassa alkoi sataa.

Ja niin harmaat hahmot erkanivat kaikesta elävästä maailmasta, menivät yöpuulle tai koteihinsa perheidensä tykö. En välittänyt. Vain vielä aavemainen laulu, niin kuolettavankaunis laulu, jonka surullinen naisääni esitti jossain kaukana pakotti minut kärsimään yhä elämästä. Mutta laulu tulikin koko ajan lähemmäs, kuin alastomana rankkasateessa näkyvät naisenvartalot. Taivaskin heijasti elämäni loppua sen heittäessä niskaani kaiken sen loskan, josta olin koko helvetillisen elämäni ajan saanut kärsiä. Naisvartalot lipuivat lähemmäs väsymyksen käydessä raskaammaksi.

Tuijotuksemme herpaantui pisaroiden eriyttäessä miehen katseen minusta. En enää nähnyt mitään ja sekin mitä ylipäänsä tunsin, tuntui vain nautittavalta hyväilyltä vaikka tiesinkin potkun osuneen minuun tällä kertaa kuolettavasti. Tunsin pääni kellahtavan sivulleni vasemman poskeni painuessa märkiin pikkukiviin. Valoni oli lopulta lopettanut hohtonsa.

********

Tältä siis se tuntui, tältä siis tuntui ikuinen rauha. Mutta miksi nuo kaikki katseet, miksi eritoten tuo yksi ja sama katse. Piinaajani katse? Ensin hän oli potkinut ja hakannut minua, sitten katsonut ja taas hakannut. Mutta nyt miehen katse oli täysin vailla mitään jälkeäkään järjestä. Nuo laajenneet ja tyhjyyteen tuijottavat silmät olivat edessäni täysin mitättöminä elämään. Hän oli kuollut! Mutta minä, jolle tämä etuoikeus oli alun perin ollut tarkoitettu, kiduin yhä kiinni viimeisissä elämänrippeissäni. Sitten näin jonkin liikahtavan silmänurkassani ja käänsin katsettani vain sen verran, että saatoin nähdä märän hiekkatien olevan tältä kohdalta täysin veren peitossa sateen jatkuvan rummutuksen laittaessa hurmeen lipumaan erilaisia pieniä maahan muokkautuneita laskujokia pitkin joka puolelle.

Ja kaiken sen veren keskellä makasi päätön ruumis, lihaksikas ja suuri miehenruumis, piinaajani ruumis, jonka vaatteista riisutun selän päällä istui notkea hahmo, jonka niin vieno kämmen kääntyi sulavasti puolittaiseen, rauhoittavaan tervehdykseen. Hahmo nousi hitaasti ja astui sumean sateenverhon läpi luokseni ja polvistui kasvojeni eteen. Naisen hahmo! Kaunis naisen hahmo vierellään yhtäkkiä tiukkakasvoinen mies.
”Emme voineet päästää sinua pois, emme vielä.”, nainen sanoi hiljaa koskettaen verestä punaista otsaani hellästi niin, että hänen sateenkostuttamat, päistäänkihartuvat mustat hiuksensa laskeutuivat poskelleni pehmeästi. ”Vihasi on meille aivan liian tärkeää, mutta lupaan sinulle kuoleman elämässä ja elämän kuolemassa.” Saatoin vain ähkäistä hämmästyksen ja pelonsekaisin mongerruksin, jotka kuitenkin eksyivät rankkasateen jylisevään ärjyntään. Mutta silti nainen hymyili, tosin oudosti, mutta silti hymyili. Hänen kasvoissaan oli jotain kauniin ja ruman väliltä. Kenties sen tekivät nuo luonnottoman pitkät kulmahampaat hänen raottaessa hieman huuliaan.
”Cristalon, muista että unesi tulee olemaan vain väliaikaista.”, nainen jatkoi. ”Sinä tulet jatkamaan elämääsi maanpäällä, tosin vain sen pelottavan mustan verhon toisella puolella.”

Minä tulen jatkamaan elämääni… Jatkamaan elämääni. Miksi? Ajatukseni hapuilivat pakokauhun vallassa tukea jostakin olemattomasta. Minä tulen jatkamaan elämääni… Kuolemassa. Cris, anna itsellesi edes se lyhyt hetki lepoa, kuiskasin tyytyväisenä pääni sisällä tajuamattani naisen sanoista puoliakaan. Sitten… Pimeys.


Eli tämä oli myös tuo kisaturinani. Mutta tässä kerrotaan siinä yhdessä tai kahdessa tarinassani olleen hepun elämän alkuvaiheita.

[Aco]

Haa, arvasin tämän tarinaksesi.. Pisteillä se kuitenkin jäi minulla niukasti 3 ulkopuolelle.. Mutta hyvä oli. Siis mahtava

[Tapsa]

ARVASIN!

Jokos näitä saa paljastaa...? Varmaankin.

Sinun tarinastasi ei ollut hienointakaan epäilystä. Kun olin lukenut... *laskee* kolme ensimmäistä lausetta, olin satavarma että tämä oli sinun käsialaasi. Tyylistäsi ei voi erehtyä.

Olihan tämä toki hyvä, ja erittäin huussimainen (jopa huussimaisempi kuin monet muut tarinasi), mutta hiukan liian jumalallinen minun makuuni. Tarina koostui enimmäkseen sisäisistä tunnelmista ja mielialojen rakentelusta. Minuun ei tuo vedonnut. Liika tunteilu ei herättänyt minun tunteitani, ja niinpä...

*nielaus*

Tajusin juuri, että minut melko todennäköisesti hirtetään johonkin, mikäli et voita kisaa sen takia, että MINÄ en antanut sinulle sitä pistettä, jonka olisit mahdollisesti ansainnut... Hui.

[Cutter]

Ohoh, arvaus yhdellä pieleen... ei kannattaisi luottaa yksinäiseen vivahteeseen tarinassa...

Doh, hyvä tarina. Kai.... (ylikäytän Kai, sanaa...(ja kolmea pistettä...))

[Rune]

Juu, teksti oli kovin kovin selvästi sinun tekstiäsi. En sitten tiedä, valitettavasti en aikonut tämän luettuani antaa tälle pisteitä, liekö mistä johtunut. Ehkä siitä, että tätä täsmälleen samaa angstailua on saanut lukea jo enemmän kuin tekisi mieli, nämä tällaiset angstailut eivät koskaan pysy aiheessaan vaan sankarien mielitilat ja ajatukset loikkivat ties miten ties missä ties minne, se luo liian ahdistavan ja sekavan kuvan tarinoihin eikä niihin ilmene juuri mitään kantavaa voimaa, joka sitoisi tarinaa yhdeksi kiteeksi. Tässäkin oli tarina, jonka olisi voinut saada väljemmin ja laajemmin kerrottua, ja tunnelma olisi silti pysynyt samana, ilmapiirin olisi yhä voinut pitää ahdistavana ja sekavana. Nyt se oli minulle liian sekavaa. Kieli oli erinomaista angstailua, yleensäkin taitavaa ja tunteikasta, tällä kertaa jäi vain pisteittä. Olen pahoillani. Hymiön ei ollut tarkoitus olla ivallinen, vaan kertomaan, etten tarkoita viestillä pahaa. Jonka varmasti tajusitkin jo.

[Hollo]

Jep tätä vähän uumoilinkin kisan alussa. Sanoinhan teille, ettette pitäisi tätä hirveän hyvänä. Noh, kyllähän tämä oli aika ihmeellinen ja vähän vaikeaselkoinenkin useimmille. Mutta pakkohan se on kirjoittaa mitä sairaassa mielessäni liikkuu

Noo, ei se mitään makunsa kullakin. Nuo viihdestoorit näyttävät menestyvän hyvin, kun nuita arvosteluja katsoo.

[Blackguard]

Missä se pornostoori on? Senhän olisi pitänyt olla huussin TradeMark

[Hollo]

Missä se pornostoori on? Senhän olisi pitänyt olla huussin TradeMark

No siis jos todellakin haluatte minun kirjoittavan semmoisen niin rivon stoorin, että se vaihuu jo komiikan puolelle niin alkakaa lähettää vaikka hakemuksia yv:llä.

[Viikate]

Hieno tarina, tavallaan. Mutta en minä siitä siltikään tykännyt. Siinä oli liikaa yritystä, liikaa kikkailua, mikä johti tässä tapauksessa sekavuuteen. Liikaa kuvailua ja tunnelmanluontia, joka kääntyi itseään vastaan siinä vaiheessa kun huomasi, ettei päähenkilöön samastuminen kiinnosta pätkääkään. Jotain jätkää siinä kovasti potkittiin ja entä sitten. Tosin hetkittäin tunnelma oli loistava, enkä... tai siis meinasin sanoa etten ihmettele miksi muut tästä tykkäsi, mutta huomasin että ei ne tykänneetkään . Jep, liikaa yritystä, liian sekava. Idea hyvä, mutta se toteutus...

[Jesh]

Jep, perusteluni on melkein sama kuin kaikilla muilla tähän mennessä.
Tarinasi tunnistin heti luettuani siitä pätkän. Tyyli oli niin sinun tyyliäsi, että joutuisin tutkituttamaan pääni jos en olisi sitä huomannut . Kuvailu oli huippua ja päähenkilön tuskaa oltiin kuvattu yltäkylläisen tarkasti, mutta silti se meni yli. Tarinassa ei tapahtunut melkein mitään, se nojautui liikaa vain päähenkilön tuskan kuvailuun. Kun sitä oli lukenut tarpeeksi niin se menetti tehonsa, enkä tarinasta sitten enää oikein välittänyt.
Yksi syy mikä laski tarinan arvoa mielessäni, huono syy tosin, oli se, että tunnistin heti tarinasi, koska se oli kirjoitettu ensimmäisessä persoonassa. En olisi todellakaan arvannut sitä jos se olisi ollut kolmannessa ja tiedän, että sinun lahjoillasi se olisi saatu toimimaan aivan yhtä hyvin kuin muutkin tarinasi. Siitä on liian pitkä aika kun olen lukenut siun tarinoitasi kolmannessa persoonassa ja se olisi mukavaa saada niitä lisää, vaihtelu nääs virkistää .
Hyvä tarina oli, mutta ei voittaja-ainesta.

[Andros]

Arvasin väärin, taidan olla ainoa...

Mutta, Mutta hyvä tarina mutta ei iskenyt minuun. Liian sekava, ja "Taiteellinen".

[The Captain]

Äänestin tätä, olisikohan ollut jopa ykköseksi. Tykkäsin juuri tunnelmasta ja "taiteellisesta" otteesta. Suurin osa FB-tarinoista oli hyviä, mutta melko latteita fiilikseltään ja kliseisiä. Ei tämäkään omaperäisyydestä kymppiä saanut, mutta erottui joukosta edukseen.

Muok: Jesh, ei Huussi ole ainoa 1. persoonassa kirjoittava (mm. ed. tarinakisan niukasti kakkoseksi sijoittunut tarina oli kirjoitettu yksikön 1. persoonassa, eikä se ollut huussin. Eikä hyvä.).

[Jesh]

Äänestin tätä, olisikohan ollut jopa ykköseksi. Tykkäsin juuri tunnelmasta ja "taiteellisesta" otteesta. Suurin osa FB-tarinoista oli hyviä, mutta melko latteita fiilikseltään ja kliseisiä. Ei tämäkään omaperäisyydestä kymppiä saanut, mutta erottui joukosta edukseen.

Muok: Jesh, ei Huussi ole ainoa 1. persoonassa kirjoittava (mm. ed. tarinakisan niukasti kakkoseksi sijoittunut tarina oli kirjoitettu yksikön 1. persoonassa, eikä se ollut huussin. Eikä hyvä.).

Sanoinko ainoa ?
Tarkoitin tuolla vain, että jos tarina on kirjoitettu ekassa persoonassa ja siinä on mahtavaa ja ehkäpä paisuttelevaa asioiden kuvailua, niin voin sanoa melkein varmasti, että se on huussin.