[FaBa] Kisatarina: Metsän Varjot (huumoria!)

[Viikate]

Mesän Varjot

Morssliebin vihreä kajo valaisi synkän kuusimetsän latvoja. Vain muutamat säteet löysivät tiensä vääntyneiden ja ilkeännäköisten puiden välistä maahan asti. Metsässä vallitsi pimeys. Pahuus vaelsi siellä. Keskellä Peikkomaata, kaaoksen vääristämän pohjoisen rajaseudulla, ei ihmisen ollut hyvä elää. Miesten askeleet eivät olleet siellä vuosisatoihin kaikuneet, eikä naisten laulu ollut sen saloja sulostuttanut. Ihmislapsi ei ollut siellä ensimmäistä päiväänsä koskaan nähnyt. Se oli petojen valtakunta ja hirviöt sitä asuttivat. Vääntyneet ja katkerat olennot hallitsivat tätä metsää. Ja kuun kajossa hämärtävän aukion ne olivat valinneet juhlapaikakseen.

Keskellä aukiota hehkuivat suuren nuotion viimeiset kekäleet. Teurastettujen ruhojen jäänteitä näkyi joka puolella. Ihmisiä, kääpiöitä, petoja. Päivän saalis oli löytänyt tiensä saalistajien ateriaksi. Synkkien kuusien varjossa istui kaksi teurastajista. Muut olivat nukahtaneet tai kuolleet alkukantaisen juhlinnan villissä riennossa. Nämä kaksi painajaista tunsivat nimen gor. Isompi, gor Gorgoroth, järsi jonkin otuksen reittä. Luullakseen. Se ei ollut ihan varma, eikä juuri välittänyt. Sitä nimittäin otti päähän. Otti päähän, mutta se ei tiennyt mistä moinen johtui. Pienempi otus, ungor Ungol, joka tosin väitti kaikille olevansa oikea gor, oli huomaavinaan kaverinsa käytöksessä jotain outoa. Se uskaltautui kysäisemään.
”Hei, Gorgoroth. Olin huomaavinani käytösessäsi jotain outoa? Onko kaikki… siis, onks kaik hyvi?
Ungor Ungol tahtoi kovasti olla gor ja teeskenteli siksi isompaa ja tyhmempää kuin mitä oikeasti oli.
”Ei o. Ottaa päähä!” jyrähti vihainen vastaus kuin jostain pimeistä syövereistä kummuten.
”Minkäköhän arvele… siis, tuota, mikä?”
”Ku en tiä. Voi saa…saappaan saapas kun ottaakin päähän.”
”Tuota, jos se o nii ku se viina ku sul otta? Sitähä meinaan otettis aik lail, tai sää otit.”
”Ei se viina tälleen ota. Pitää kai kuitenkin ottaa jotain, jotta ei ottais. Missäs ne viinat on?”
”Ne… ne… on, ei perkausveitsi! Tuo senttigor on ne juonut!”
”Entäs sienet?”
”Ei ol niitkä tääl!”
”Voi vitsikkyys! Ei heko 500! Nyt on meiän viinat menny! Aina se ne juo! Tuonne takamettään jos jätät viinat keikan ajaksi, ni aina ne joku juo! Ja usein juuri tuo!”
Gorgoroth osoitti sormellaan raskaasti kuorsaavaa nelijalkaista petoa.
”Tappaa se pitäs, mutta ei auta. Ny, Ungol, ny mennään. Ottaa nimittäin päähän vielä äskestäkin enemmän.”
Niin kaksikko lähti vaeltamaan kohti satunnaista suuntaa, joka sattui olemaan etelä. Päähän otti ja lääke oli löydyttävä.

Pedot vaelsivat päiväkausia kohti etelää, ulos peikkometsien synkiltä saloilta, Keisarikunnan jaloille ja kunniakkaille rajaseuduille. Ja edelleen otti gor Gorgorothia päähän. Oikein urakalla. Eräänä päivänä, kun aurinko jo painui mailleen, tulivat gor ja ungor metsän laitaan. Siellä oli muitakin. Kaaoksen palvelijoita he olivat, mustaan metalliin verhoutuneita. Heitä oli monta, ja heidän naamoillaan oli mustat ja valkoiset sotamaalit. Gor Gorgoroth lähestyi heitä.
”Mitäs pingviinit?”
”Mikä hitsi sinä olet?”
”Olen gor, ja ottaa päähän!”
”Ai, no sitten. Luultiin jo, että itse Pirskatti on tullut Himputista meidän palvelijoidensa luo!”
”Mikä se sellanen Pirskatti oikeen on?”
”MITÄ? Etkö tiedä! Et ole tröö! Et sitten yhtään! Voihan hitsipilli, kuunteletkin varmaan jotain Keisarikunnan soitetuimpia luuttuklassikoita?!?”
”Häh? Kuka sää oikeen olet?”
”Minä olen Abbath, tämä pitkä jätkä on Demonaz, tuo tuolla sarjatulijousen ja varastettujen hevoskärryjen kanssa on Varg ja lopulta tuo sarvipää on Ghaal”
”Olen kasvissyöjä” esittäytyi Ghaal.
”A-haa…” kommentoi Gorgoroth uusia tuttavuuksiaan.
”Ei teillä sattuis oleen viinaa tai sieniä, kun mulla ottaa päähän?”
”Ei meillä ole aikaa sellaisiin. Tai siis ne on tuolla takametsässä, mutta ne on meille varattu. Meillä on tässä sitä ennen musiikkiesitys”
”Missäs yleisö?”
”Se on tuo Varg, se menee yleisöksi aina kun se ei soita tuota rumpua.”
”?”
”Ja jos täällä on enemmän yleisöä, tämä ei ole enää tröö, että painukaa nyt helskuttiin siitä!”
”Mutta entäs se kun ottaa päähän…”
”Etsikää jostain gobliineja, ne syö sieniä. Ja nyt pois! Heti!”

”Olipas siinä outoja poikia” tuumi Gorgoroth marssiessaan kaukana kaikuva, epäselvästi suriseva musiikki taustallaan.
”Ne oli niitä norscalaisia, ei niistä kannata välittää” vastasi Ungol.
”Mikseiköhän niillä sitten ollut villapaitoja?”

Syvissä mietteissään kaksikko jatkoi halki Keisarikunnan loistavien ja hohtavien rajaseutujen, kohti Keisarikunnan suurta ja mahtavaa rajan takaa. Rajan taa saavuttuaan he jatkoivat uuvuttavaa matkaansa. Talsittuaan päiväkausia ikävän kirkkaissa ja suorarunkoisen puukannan omaavissa metsissä tuli Gorgorothille mieleen muuan vakava ja suuresti vaivaava kysymys, jolla hän arveli olevan merkitystä heidän matkallaan.
”Mihin me ollaan menossa?”
”Tuota olen pohtinut itsekin” vastasi Ungol. Gorgorothin seurassa se ei aina jaksanut näytellä tyhmää, gor oli nimittäin itse niin tyhmä, että ei huomannut eroa.
”Selvästikin olemme etsimässä näitä ”gobliineja”, joilta norscalaiset muusikkoystävämme uskovat meidän saavan sieniä. Mitä gobliinit sitten ovat, on mielenkiintoisempi kysymys. Minulle tuli ensiksi mieleen jonkinlaiset seinävaatteet, mutta en usko sellaisten omistavan sieniä, saati viinaa. Ehdotankin, että kysymme tuolta kylästä, joka horisontissa siintää!”
”Selvä homma” mörisi gor.

Vähänpä aavisti rauhassa uinuvan Keisarikunnan kaikin puolin keskiverto kylä sitä kauhua, joka oli sen ylle laskeutuva. Kylää asusti keskimäärä keskivertoperheitä, joilla oli keskimäärin kaksi ja puoli lasta, kuten tapaan ja laskukaavojen tuloksiin kuului.
Tässä keskikokoisessa kylässä eleli myös Pekka 10v. Pekka 10v oli juuri keskipäiväkävelyllä äitinsä kanssa huomannut paikallisen Pelityöpajan näyteikkunassa uusia tinasotilaita. Hän oli keskimääräisen ajan itkettyään ja paruttuaan saanut äitinsä ostamaan itselleen mukavan… anteeksi keskinkertaisen kokoisen armeijanalun ja kierteli nyt esittämässä innokkaita kysymyksiä kaikille kylän kokeneemmille tinasotilaspelureille. Näiden suureksi harmiksi, sillä Pekka 10v:n innokkaat kysymykset eivät olleet kaikkein asiallisimpia tai edes loogisimpia. Häntä tuskin voi asiasta syyttää, sillä hän oli vielä niin kovin nuori.
Kun Pekka kuitenkin viimein heitettiin ulos paikallisesta peli-illasta, joka pidettiin keskiviikkoisin, oli kaksi ilkeää silmäparia seuraamassa. Nyt muuten tulee tarinan alapäähuumoriosuus, joten herkempiä katsojia kehotetaan peittämään korvansa: Gorgoroth ja Ungol piileksivät nimittäin paikallisen ulkohuussin alla. Piilopaikan haittapuolet olivat valjenneet heille vasta hieman liian myöhään. Sieltä he kuitenkin katsoivat. He tiesivät. He tiesivät, että Pekka 10v johtaisi heidät heidän saaliinsa, gobliinien, luo. Tämän oli heille paljastanut heidän teurastamansa Maa-Jussi, paikallinen keskiarvomaanviljelijä. He tiesivät nyt, että gobliineilla oli kova halu leikkiä valvojia ja muita auktoriteettihenkilöitä ja että Pekka 10v:n kaltaiset tapaukset houkuttelivat niitä paikalle. Kuin sonta kärpäsiä, minkä seikan he myös omakohtaisesti huussin alla huomasivat. He eivät tosin tienneet, mikä on gobliini, mikä on auktoriteetti, tai mitä heidän seuraavaksi pitäisi tehdä. Sitä he jäivät pohtimaan, kärpäset seuranaan. Kunnes eräs keskiarvoa isompi mies päätti maittavan hernekeittoaterian jälkeen poiketa huussiin.

Seuraavana aamuna Emeritus 10v, Pekan isä ja kylän seppä, keskiverrosti kuuluisan 10v:n pajan johtaja ja ainoa työmies, vei Pekan metsälle. Siellä hän veti keskimääräisellä alueella tunnetun 10v:n miekkansa esiin ja näytti sitä Pekalle sanoen
”Pekka, elämässä et voi luottaa miehiin etkä naisiin tai eläimiin. Mutta tähän,” hän heilautti miekkaansa ”tähän sinä voit luottaa. Pekka, sinun täytyy oppia teräksen arv…”
Pekan isä kaatui maahan Gorgorothin kirves selässään ja Ungol kaappasi pojan mukaansa. Kauhistunut Pekka ihmetteli, mitä hänen isänsä oli sanomassa, mutta koska ei sitä keksinyt, päätti ryhtyä isona runoilijaksi Ungolin olkapäällä roikkuessaan.
Kyläläiset näkivät tapahtuman ja luulivat petomiesten hyökkäävän metsästä. He pakenivat keskiverron paniikin vallassa keskimäärin kaikkiin ilmansuuntiin, hälyttämään apua. Gorgoroth ja Ungol taas jatkoivat matkaansa metsän suojiin. He juoksivat kunnes tyhjä kylä oli kaukana takana.

Sivuhuomautuksena mainittakoon, että kylän tyhjeneminen oli suoranainen onnenpotku norscalaisille kaaossotureille, jotka pääsivät soittamaan kiertueeseensa kuuluvan musiikkiesityksen kylässä menettämättä uskottavuuttaan.

Gor Gorgorothia moinen ei auttanut. Häntä otti edelleen päähän. Eivätkä Pekka 10v:n alituiset kysymykset siitä, kannattaisiko seuraavaksi ostaa ratsumies vai jalkasotilas, helpottaneet hänen oloaan. Pekka ei sitä paitsi tiennyt mitään gobliineista tai auktoriteetista.

Kyläläisten pako ei jäänyt huomaamatta suuren ja mahtavan Keisarikunnan suurilta ja mahtavilta päättäjiltä. Heitä ei tosin yhden keskivertokylän menetys paljoa kiinnostanut. Mutta viisaat, kauniit ja jalot Haltiat olivat kaukonäköisempiä. Suurhaltioiden älykkäisiin, komeisiin ja mukaviin johtajiin lukeutuvat Elrond ja Fingolfin näet omistivat rantahuvilan laajan ja kauniin Keisarikunnan rannalla. Tarkkaan ottaen se oli aika lailla remontin tarpeessa oleva pikku hökkeli, mutta Elrond oli ostanut sen edullisesti eräältä tilealaiselta kauppiaalta ja lähtenyt suurin elein lomanviettoon. Nyt ei olisi Ulthuanille palaamista ainakaan kolmeen kuukauteen, vaikka edullinen järvenrantalinna olikin paljastunut kalliiksi puiseksi vajaksi. Kukaan ei saisi ikinä tietää (tästäkään) virheestä, oli Elrond suuressa viisaudessaan päättänyt. Eräänä iltana hänen kykynsä nähdä tulevaisuuteen oli kuitenkin paljastanut hänelle kauheuden: jokin voima saisi gobliinit hyökkäämään vuoriltaan suoraan Elrondin mökille ja jäämään sinne, rantalomalle. Elrond ei voinut sietää ajatusta. Naapurin mäyräperhe ärsytti häntä jo yli rajojen, hän ei tarvinnut tuhatta miljoonaa gobliinia aiheuttamaan lisää häiriötä. Niinpä Elrond ja Fingolfin määrittivät katastrofin lähteen. Se oli gor Gorgoroth! Mokoma kapinen otus ajaisi gobliinit liikkeelle! Sitä ei voinut sallia! Elrond otti yhteyttä kaikkiin vapaisiin kansoihin, kutsuen heidät neuvonpitoon Rivendelliin. Sellaisen nimen tilealainen kauppias oli tälle laholle vajalle antanut, liekö ollut jotain käsittämätöntä sisäpiirin huumoria?

Kutsut saapuivat perille ja pian alkoi Rivendelliin virrata kansojen joukko, hitaasti mutta varmasti. Ensin saapui uljaasta ja hienosta Keisarikunnasta professori Emmet von Braun, sitten Mustasta Kirjastosta kuolemattomat ja voittamattomat soturit kääpiö Duran ja mies nimeltä Katchup. Myös eräs örkki saapui paikalle, mutta se mainitsi jotain Tolkienista, joten Elrond hakkautti sen pään irti, huutaen
”Voihan persoonallisuus näitä otuksia! Montako miljoonaa kertaa pitää sanoa, että en tunne ketään Tolkienia, en ole koskaan kuullutkaan hänestä, en liity mitenkään häneen, enkä haluakaan liittyä!!! Olen suurhaltia nimeltä Elrond enkä ole mitään velkaa moiselle äijälle!!!”
”Sinun pitäisi ottaa hauskempi nimi” ehdotti Fingolfin.
”Muistatko senkin kerran, kun se yksi hullu luki minun nimeni postilaatikosta ja tuli kyselemään jostain golf-turnauksesta ja Suomesta? Se toi kyllä hymyn huulille, vaikka sinä sen sitten seivästitkin”
”Helsinki! Semmoisia hippejä ei täällä tarvita, eikä huumoria. Nyt on pirskatti merrassa! Jos ne gobliinit tulevat tänne, alkaa minua todella ottaa päähän!”

Muita vieraita ei sitten tullutkaan, joten neuvonpito saattoi alkaa. Kaikki viisi vapaiden kansojen edustajaa seisoskelivat Rivendellin pihalla. Alkoi tihuttaa vettä. Jostain ryömi esiin pieni puolituinen, mutta Elrond potki sen vihaisesti kiroillen takaisin pusikkoon.

”Olen kutsunut teidät tänne, sillä kesämökkiäni uhkaa suuri tuho!” aloitti Elrond dramaattisesti.
”Jaa tuotako kutsut kesämökiksi? Eihän siinä ole edes saunaa!” tuhahti Duran, kääpiölahtari Zaha-Dumista.
Elrondin naama alkoi punoittaa. Hän hillitsi itsensä.
”Siis, annan teille pidemmittä puheitta tehtävän, jotta voitta painua pois täältä haisemasta. Tehtävänne on tappaa gor nimeltä Gorgoroth”
”Yksi gor? Tulimmeko me Mustasta Kirjastosta asti vaivaisen gorin takia? Juuri viime viikolla Duran ja minä lahtasimme kolme miljoonaa peikkoa, kunnes vastaan tuli lohikäärme ja sitä tappaessa kesti itse asiassa viisi minuuttia, mutta siis vain yksi gor?” hämmästeli Katchup.
”Voi sillä olla kaverikin. Mutta jos epäonnistutte, vuorilta vyöryy miljoonittain gobliineja meidän niskaamme”
”Hmm… siinä olisi jo haastetta… mites on Katchup, luuletko, että me epäonnistutaan?”
”Luulenpa hyvinkin, Duran… heh”
”Voi elämäni kevät, Fingolfin, vie minut sisälle, en voi hyvin…”

Haltioiden vetäydyttyä tihkuvaan mökkiinsä insinööri von Braun jututti sankareita. Hän nojasi keskiaikaiseen konetulimuskettiinsa, joka pystyy ampumaan keskiaikaisia 7,62 kaliiperisia kuulia neljääsataa laukausta minuutissa ja jonka lippaaseen mahtuu kaksi tuhatta kuulaa, tehokkaan kantaman ollessa kilometri ja aseen ollessa tappava neljään kilometriin.
”Te pojat meinaatte epäonnistua, vai?”
”Jep”
”Onkos se sinusta nyt niin fiksua, Durin?”
”DurAn! On tärkeää sanoa se oikein, copyrightjuttuja, nääs”
”Aivan, aivan, te olette töissä siellä Kirjastossa”
”Niin ollaan ja sen takia yksi viiva kaksi goria ei meitä kiinnosta. Mutta tuhat miljoonaa gobliinia… se on semmoinen normaali päiväurakka, Kirjaston hommissa”
”No mutta. Pahastuisitteko te pojat jos minä kuitenkin yrittäisin?”
”Yritä pois ukko, et sinä kumminkaan niitä pysäytä, vanha mies kun olet”
”Niin, niin. No, mutta, nähdäänpä sitten seikkailun lopussa!”
”Morjens”

Niinpä insinööri von Braun hyppäsi kolmessa sekunnissa nollasta sataan kiihtyvään keskiaikaiseen höyrytankkiinsa ja painoi kaasua. Lieskat vain leimusivat kun keskiaikaisen sotakoneen atomikäyttöiset höyryboilerit syytivät sen keskiaikaisiin suihkumoottoreihin hevosvoiman toisensa jälkeen. Pian tankki katosi horisonttiin.

”Taidanpa kutsua itseäni gobliininlahtariksi tässä seikkailussa” tuumi Duran käydessään makuulle Rivendellin ovenpieleen, ulkopuollelle, sillä ovi oli lukossa.
”Hei haltiat! Kai täällä sentään ruokaa saa? Ja me saatetaan sitten kuorsata, mutta meitä ei saa häiritä!” huuteli Katchup oven toiselta pieleltä.

Pian kääpiösoturin kuorsauksen peitti vain mökin sisältä kantautuva pään seinään hakkaamisen ääni.

~~~~~~~

Tällä välin olivat gor Gorgoroth ja ungor Ungol sekä heidän vankinsa, Pekka 10v, jo saavuttaneet suurten vuorten alimmat rinteet. He olivat kuulleet, että gobliinit asuisivat vuorilla ja nyt he miettivät ansaansa. Miettiminen kesti kauan, sillä Gorgoroth oli hyvin tyhmä ja Ungolin täytyi esittää yhtä tyhmää, että Pekka ei huomaisi hänen olevan ungor. Heidän siinä miettiessään törmäsi puskasta outo mies. Hänellä oli verenpunainen kaapu yllään ja sen päälle hän oli pukenut messingistä valetun rintapanssarin. Kaulassa hänellä oli outo piikikäs panta ja kädessä valtava messinkikirves. Pääkalloja roikkui miehen panssariin kiinnitetyissä ketjuissa ja joka puolelle oli piirretty saman merkin toisintoja: Khornen merkin. Kolmikko tajusi välittömästi, että tämä suuri ja vihainen mies oli
”Angron, Khornen suurvelho, sääntöjen tuntija!”
Petomiehet eivät ehtineet sanoa sanaakaan ennen kuin taivaan peitti suuri varjo. Jokin valtava otus lensi heitä kohti. Selkä edellä. Se törmäsi lähimpään puuhun ja putosi maahan suureen ääneen kiroillen. Sen sanat saivat puut valumaan verta ja linnut putoilemaan kesken lennon. Se oli Khornen suurdemoni, verenjanoaja.
”Tämä on verenjanoajani! Henkenne ovat säästetyt vain siksi, että se katsoo toiseen suuntaan! Nyt, valtaisilla taikavoimillani voisin muuttaa teidät vaaleanpunaisiksi kauhuiksi, ettekä voisi tehdä mitään, sillä olette kaksi milliä liian kaukana ehtiäksenne hyökkäämään! Sanokaa, miksi säästäisin henkenne?”
”Eihän… eihän Khornella ole velhoja!”
”Eh… tuota… sanokaapa missä niin sanotaan? Kertokaa tarkka sivunumero ja kappale, missä sanotaan, että Khornella ei saa olla velhoja? Niin!”
”No ei kai sitä missään sillä tavalla… eikä me oikein osata edes lukea, mutta tietäähän sen kaikki, että Khorne vihaa taikuutta!”
”Eli ette pysty sanomaan sivunumeroa. Hah! Mikään ei siis estä minua olemasta Khornen velho! Eikä verenjanoajaani lentämästä takaperin!”
Verenjanoaja aivasti vähän. Oksat putoilivat puista ja jossain kuoli hirvi. Gorgoroth tunsi jotain nenässään ja niisti. Herne! Miten se sinne oli joutunut?
”No herra Angron, jos te sitten olette niin mahtava velho, ehkä te voisitte kertoa meille, miten saamme gobliineja ansaan?”
”Teillä näkyy olevan jo utelias 10v:n suvun vesa. Nyt teidän vain täytyy saada se esittämään tyhmiä kysymyksiä suureen ääneen ja gobliinit ilmestyvät, hiljentääkseen sen sarkastiseen sävyyn. Mutta nyt minun täytyy mennä! Täytyy ehtiä manikyristille ja sen jälkeen käydä vielä meikkaamassa ja vaihtaa vaatteet ennen illan konserttia! Verenjanoaja! Hoplaa!”
Niin katosi Khornen velho, sääntöjen tuntija, taivaanrantaan valtavan demonin sylissä. Demonilla näytti olevan vaaleanpunainen mekko.

Gorgorothin miettiessä näitä sanoja ja Ungolin kirotessa hänen hitauttaan alkoi ilma rätistä ja paukkua. Valtavan salamoinnin keskeltä ilmestyi keskiaikainen Hyöyrytankki, joka jarrutti kolmesta sadasta nollaan kahdessa sekunnissa ja vain kolmen metrin matkalla, kiitos keskiaikaisten hydraulijarrujensa. Tankista hyppäsi ulos valkopartainen mies, joka oli selvästi insinööri. Nähdessään gorit hän ryntäsi heidän luokseen.
”Oletteko nähneet minua?” mies huusi hädissään.
”Juurihan me sua kattellaan” totesi Gorgoroth kuivasti.
”Ei! Niin! Kyllä! Mutta oletteko nähneet minua? Siis ennen tätä? Toista minua?”
”Puhut sekavampia kun se äskenen velho.”
”Siis ette. Hyvä, olen ajoissa. Ah, tuoltahan minä tulenkin!”
Katseet kääntyivät horisonttiin, josta kiisi keskiaikainen höyrytankki huippunopeuttaan kolmeasataa kilometriä tunnissa. Pian se saavutti heidät ja ulos hyppäsi valkopartainen mies, joka muistutti kovasti edellistä valkopartaista miestä. Tulokas näki aiemmin saapuneen miehen ja pelästyi kovasti.
”Suuri pohjois-albionilainen! Sehän olen minä!”
”Nyt ei ole aikaa kiistellä, Emmet! Sinun tulee välittömästi matkustaa höyrytankkisi keskiaikaisella aikamatkustuspiirillä tulevaisuuteen, tai siis menneisyyteen, varoittamaan itseäsi!”
”Emmet, etkö tajua, että kahden saman henkilön kohtaaminen samassa ajassa, siis eri josta molemmat tai toinen on lähtöisin, saattaa johtaa maailmankaikkeuden tuhoavaan aikaparodoksiin! Keskiajan professori ein Stein käsitteli tätä keskiaikaisessa suhteellisuusteoriassaan!”
”Mutta sille ei ole nyt aikaa! Gobliinit tulevat tasan kuuden ja puolen minuutin kuluttua, etkä sinä ehdi niitä pysäyttää!”
”Suuri pohjois-albionilainen! Näinkö on? Minun täytyy kiirehtiä!”
”Väistäpä muuten vähän, minulle sattui pieni moka äsken.”
Silloin ilma taas rätisi ja paukkui ja tyhjästä ilmesty kolmas keskiaikainen höyrytankki, jonka ikkunasta kurkisti tuttu valkopartainen pää.
”Oho, asetin näköjään keskiaikaisen aikakoneeni kellon hiukan väärin! Hetki vain!”
Tankki kiihdytti ja katosi rätinällä. Muutkin valkopartaiset herrat hyppäsivät ajoneuvoihinsa, jotka pian kiihdyttivät pois näkyvistä. Ungol tajusi, että Pekkaa ei näkynyt missään. Hetken päänpyörittelyn jälkeen hän paikansi pojan vuoren juurelta, huutamassa suureen ääneen tyhmiä kysymyksiä vuorelle. Nyt oli kiire!
”Gorgoroth! Gobliinit tulevat! Kaappaa pari ja tapetaan loput ja sitten pakotetaan ne antamaan meille sieniä ja viinaa!”
”Joo!”

Puskat ympärillä alkoivat kahista ja yht’äkkiä gorit huomasivat olevansa piiritettyjä. Nopean laskutoimituksen mukaan heidän ympärillään seisoi noin tuhat miljoonaa pientä vihreää otusta.
”Hiisiä! Gobliinit on hiisiä! Miksei kukaan kertonut?” huudahti hämmästynyt Gorgoroth.
”Eh… niitä taitaa olla vähän liikaa meille…” huolestui Ungol.
”Tyhmä kysymys! Tätä jo käsiteltiin! Oletkos vähän lapsi?” kirkuivat gobliinit kimeillä äänillään Pekka 10v:lle.
”Ei teillä olis muutamaa sientä lainata?” yritti Gorgorth. Hänen mörinänsä kuitenkin hukkui gobliinien pilkkahuutoihin.
”Etsi arkistoista! Eikös tämän aiheen voisi poistaa? Onpa turha aihe!” jatkoivat gobliinit.
”Taitaa olla parasta juosta…” ehdotti hermostunut Ungol.
”Eikö tän vois laittaa lukkoon? Joohan? Lukko! LUKKO! LUKKO!” gobliinit alkoivat toistella tuota sanaa, aivan kuin ne toivoisivat jonkin ylemmän voiman tukkivan Pekan suun. Kenties ne toivoivat sellaista voimaa itselleenkin, sitä ei käynyt tietäminen. Ne alkoivat myös lähestyä uhkaavasti. Petomiehet päättivät ottaa jalat alleen, ei näiltä saisi sieniä. He kaappasivat Pekan mukaansa ja alkoivat juosta. Tuhat miljoonaa gobliinia ryntäsi perään, mutta onneksi ne jäivät lyhyine jalkoineen jälkeen.

Hetken juostuaan kolmikko saapui metsäaukiolle. Siellä heitä odotin minä. Minulla oli nimittäin hieman asiaa Gorgorothille. Petomiehet pysähtyivätkin eteeni.
”Kuulehan Gorgoroth. Tässä tarinassa ’hiisiä’ eli goblineja kutsutaan gobliineiksi sen takia, että minusta sanan goblin suomentaminen sanalla hiisi on sekä suomen kielen että muinaiskulttuurin vastaista. Suoranainen rikos. Hiisihän oli nimittäin muinaissuomalaisissa taruissa ja vieläpä kansalliseepoksessammekin mahtava metsänhenki ja pelottava olento tai paikka, suurten ja tuntemattomien voimien keskipiste. Monien miesten tuho ja turma, metsän herra. Kun taas goblin on pieni ja vihreä rääpäle, josta ei yksinään ole vastusta juuri kenellekään. Surkea otus. Siksi mielestäni on suuri vääryys kääntää goblin hiideksi ja siksi sitä ei tässä tarinassa harrasteta. Etkä sinäkään harrasta tästä eteenpäin, onko selvä?”
”No joo joo, selvä on…” murisi Gorgoroth.
”Äläpäs ota tuota äänensävyä, kuuletko!”
”Hmh. No okeiii sitten, mutta meillä alkaa oleen permanentin kiire… Hetkinen, miksei tässä tarinassa saa edes kiroilla oikeasti?”
”Osa lukijoista saattaa olla nuoriakin, eikä minusta ole tarpeellista käyttää voimasanoja humoristisessa tarinassa.”
”Vaikka kuitenkin käytät niitä, tai typeriä korvikkeita siis, joka toisessa lauseessa?”
”No, ehheh, tuota noin, tämä tarina on kirjoitettu hyyyvin myöhään yöllä, enkä siksi pidä itseäni täysin vastuullisena ihan kaikista ratkaisuista ja tapahtumista…”
”Aha. Mutta nyt ne tulloo! Juokse, Ungol!”
Niinpä petomiehet pinkoivat tiehensä, Pekka 10v olkapäällään. Käännyin ympäri ja kauhukseni huomasin tuhannen miljoonan gobliinin ryntäävän kohti! Poistuin ripeästi paikalta, sillä olisihan ollut melko noloa, jos minä olisin jäänyt niiden alle!

~~~~~~~

Kolmikko jatkoi juoksuaan. He eivät enää oikein tienneet, minne he olivat menossa, mutta gobliinit vaikuttivat määrätietoisesti päättäneen tulla sinne heidän kanssaan, joten ei auttanut kuin jatkaa juoksemista. Tai Pekka lähinnä roikkui mukana ja yritti kovasti kysellä Ungolilta, mikä olisi parempi, keihäsmies vai sellainen jousi-ukkeli, jonka hän oli kerran nähnyt kaupan ikkunassa. Ungolista tuntui, että pian häntäkin alkaisi ottaa päähän. Jonkin ratkaisun nyt olisi joka tapauksessa löydyttävä ja Gorgorothin typeryys ei auttanut heidän asiaansa. Aurinko alkoi vähitellen painua mailleen, mikä oli hyvä, sillä petomiehet näkivät pimeässä loistavasti, mutta huono, sillä niin näkivät gobliinitkin. Jotain olisi tapahduttava…

”Katso, sieltä ne tulee!”
”Joo, ne puolitoista goria jotka meille luvattiinkin”
”Mutta ne ei meitä kiinnosta”
”Ei, sillä tässä seikkailussa me lahdataan gobliineja!!!”

Gor Gorgoroth kompastui yht’äkkiä eteensä ilmestyneeseen kääpiöön, lensi tämän yli, laskeutui voltilla selälleen ja nousi pelkän vaiston varassa jatkamaan juoksuaan, ihmetellen vasta jälkeenpäin mitä oli tapahtunut. Lahtari Duran ei ollut siitä millänsäkään, hän vain kohotti molemmat kirveensä, valmiina lahtaamaan gobliineja. Katchup oli miekka kädessään väistänyt Ungolin ja Pekan ja antanut heidänkin jatkaa juoksuaan. Pedot katosivat metsään ja toisesta suunnasta ilmestyi pian tuhat miljoonaa gobliinia. Rääkäisten kaameasti lahtari ja hänen ihmiskaverinsa syöksyivät gobliinien kimppuun, etsien kuolemaa taistelus… siis tehdäkseen työnsä tässäkin seikkailussa ja ansaitakseen palkkansa Kirjastolta. Duranin ensi-isku surmasi kolmesataa gobliinia. Katchup pyörähti vasemman jalkansa kantapään varassa, tasapainottaen liikettään oikealla kädellään ja kumartuen hieman taaksepäin niin, että hänestä nähden takavasemmalla kulkenut gobliini kiepahti hänen etuoikealleen ja samalla hänen miekkansa leikkasi siltä pään irti. Sitten hän kosketti vasemmalla kädellään oikeita varpaitaan ja pyörähti kärrynpyörällä selkänsä kautta kolmen gobliinin yli, irroittaen niiltä päät. Sitten Katcup kohotti miekkaansa neljä ja puoli astetta, kääntäen samalla ylävartalonsa alas taakse ja pyörähtäen paikallaan, mikä tappoi viisi gobliinia. Sitten hän pyörähti erään gobliinin suojauksen alta ja työnsi miekkansa tämän silmään. Katchupin hoitaessa käsittämätöntä balettiaan, sillä se oli hänen hommansa, oli Duran jo lahdannut kuusi tuhatta viisi sataa gobliinia. Paljon oli kuitenkin vielä lahtaamatta. Saattaisi mennä yötöiksi, mutta siitähän sai yötyölisää ja se olisi muutenkin vaihtelua.

Suurhaltia Elrond kulki metsässä allapäin. Mihin hän oli menossa, hän ei ollut ihan varma, eikä juuri välittänyt. Häntä nimittäin otti päähän. Juuri kun typerät Kirjaston palkkalaiset olivat hänen riemukseen poistuneet lahtaamaan gobliineja, oli metsästä ilmestynyt joukko mustaan metalliin verhoutuneita norscalaisia. Neuvoteltuaan hetken keskenään he olivat päättäneet esittää asiansa haltioille. Norscalaiset olivat vaatineet Elrondia ja Fingofinia lähtemään Rivendellistä, sillä heillä oli siellä kuulemma musiikkiesitys, mutta yleisömäärä oli tarkasti rajattu, jotta yhtyeen uskottavuus säilyisi underground-piireissä. Elrond oli aloittamassa vihaista vasta-argumentaatiota, kun lähimpään puuhun oli törmännyt selkä edellä lentävä verenjanoaja. Se oli pudonnut kiroillen maahan ja sen alta oli ryöminyt suuri vaaleanpunaiseen hameeseen pukeutunut ja kauniisti meikattu mies, joka väitti olevansa Khornen suurvelho. Elrond oli melkein alkanut kommentoimaan väitettä, mutta sillä hetkellä häntä oli todella alkanut ottaa päähän, joten hän luovutti ja poistui paikalta. Norscalaiset olivat olleet tyytyväisiä yleisönsä saapumisesta, kiertueella oli sentään myyty vain kaksi lippua! Uskottavuus säilyisi! Elrondin suureksi harmiksi he olivat kuitenkin karkottaneet myös naapurin mäyräperheen, joka nyt seurasi haltioita. Elrond vihasi mäyriä. Hän ei jaksanut ajatella, hän vain käveli.

Suoraan päin gor Gorgorothia, joka juoksi metsästä täyttä päätä. Molemmat lennähtivät maahan iskun voimasta. Fingolfin, Ungol, Pekka ja mäyrät jäivät katsomaan kukin tahollaan. Elrond ja Gorgoroth nousivat hitaasti seisomaan. Jännitys tiivistyi. He tuijottivat toisiaan silmiin ja murisivat hiljaa. Elrond tarttui koristeellisen haltiamiekkansa kahvaan. Gorgoroth kohotti ruosteista kirvestään. He alkoivat kiertää toisiaan, etsien heikkoutta vastustajassaan. He ärisivät toisilleen.
”Ny, haltia, ny tulee turpaan. Mä oon juossu ympäri tätä hikistä Keisarikuntaa jo monta viikkoa ja nyt täytyy saada tappaa joku…”
”Otus, sinä olet kaikkien murheitteni lähde. Olet tehnyt elämästäni kauheaa. Kuolet siitä hyvästä…”
”Ny sun aikas koittaa, mua nimittäin…”
”Nyt, ei enää sanoja, minua…”
”Ottaa päähän” henkäisivät molemmat yhtä aikaa.

Ja jäivät tuijottamaan toisiaan.

”Sinuakin?” sai Elrond sanotuksi.
”Niin” vastasi Gorgoroth hämmästyneenä.
”Oletko… oletko keksinyt, mikä siihen edes voisi auttaa?”
”Sienet. Viina. Ja sienet. Mutta ei oo kumpaakaan. Viinat on juotu ja gobliineja oli liikaa, ei saatu sieniä”
”Minä tiedän, mistä saamme viinaa!” huudahti Elrond.
”Kerro ihmeessä!” innostui Gorgoroth.
”Minun… huvilani valtasi juuri joukko norscalaisia moukkia. Näin, kuinka he kantoivat huvilan täyteen viinaa ja sieniä, mutisten jotain takahuoneesta”
”Tuttuja poikia… Meinaat siis, että me ryöstetään niitten viinat?”
”Kyllä! Ne tuskin huomaavat sitä. Minulla on avain takaoveen ja pääsemme pian pois sieltä”
”Kuulostaa hyvältä… ”

Suunnitelma oli siis valmis. Elrond ja Gorgoroth lähtivät hiipimään kohti Rivendelliä. Ungol, Fingolfin, Pekka ja mäyrät jäivät puolestaan paistamaan makkaraa eräälle metsäaukiolle. Haltia ja peto lähestyivät norscalaisten esitystä hitaasti. Suriseva musiikki voimistui askel askeleelta, mutta illan hämärä kätki kaksikon liikkeet. Orkesteri soitti selin heihin ja yleisö näytti olevan liian ekstaattisessa tilassa huomatakseen muuta kuin musiikin. Elrond pääsi huomaamatta ovelle ja avasi sen ääneti. Gorgorth ryömi sisään hänen perässään. He päättivät avata yhdet pullot sisällä ja kantaa loput ulos. Pullojen tyhjennyttyä he päättivät avata toiset sisällä ja kantaa sienet ulos. Neljänsien pullojen jälkeen sienet alkoivat näyttää hyvltä. Mutta nistä tuli jano. Kymmenennensien pulojen jälklen he päätivät kanta toisensa ulos oskentaman, muuttta sitten päättivät tehdä sen sillä. Sissälll… si-säl-lällä.

Abbath avasi takahuoneen oven loistavan esityksen jälkeen. Nyt kyllä viina maistuisi. Paitsi että... viinaa ei ollut. Oli vain tyhjiä pulloja, sylikkäin sammuneet petomies ja haltia sekä hirmuisen paha haju. Abbath kirosi hiljaa. Mikään ei koskaan onnistunut. Aina jokin meni vikaan. Nyt hän joutuisi kertomaan kavereilleen. Voi voi, ei ollut helppoa olla norscalainen muusikko maailmankiertueella. Hän kääntyi välittääkseen suru-uutisen, mutta toisilla oli muuta tekemistä. Pihaan ajoi keskiaikainen höyrytankki. Sen keskiaikaiset xenonvalot värjäsivät maan keltaiseksi. Niiden loisteessa ulos astui valkopartainen mies, joka piti kädessään keskiaikaista taskulaskinta ja vilkuili keskiaikaiseen digitaalirannekelloonsa. Mainitsinko muuten, että keskiaikaisiin gore-tex vaatteisiin sonnustautuneen miehen silmillä olivat valonvahvistinlasit, keskiaikaiset tietysti, joten kun hän sammutti keskiaikaisen höyrytankkinsa keskiaikaiset valot, hän näki pimeässä kuin keskiaikaisen päivän valossa. Siis keskiaikaisen.

”Noh, mikäs kokous se täällä on? Jokos ne gorit on saatu hengiltä?” kysyi mies.
”Kohta on, ne joi meidän viinat!” huusi Abbath julmistuneena.

Norscalaiset eivät ehtineet reagoida kunnolla, ennen kuin metsästä marssivat siistissä jonossa gobliininlahtari Duran, balettitanssija Katchup, suurhaltia Fingolfin, (un)gor Ungol, tuleva runoilija Pekka 10v sekä mäyräperhe.

”Noh, jokos täällä on voitonjuhlat valmiina?” huudahti Duran iloisesti.
”Ei ole, sillä gor ja haltia joivat meidän viinat!” vastasivat norscalaiset.
”Ahaa, viinaa löytyi! Sittenhän heitä ei ota enää päähän!”
”Oletkos sinä nyt varmasti gor? Kuulostat turhan fiksulta siihen hommaan!”
”O…olen. Olen mää!”
”Älkää nyt siitä riidelkö. Me lahtasimme juuri tuhat miljoonaa gobliinia, mikä kävi yllättävän nopeasti, koska Duran onnistui erikoisiskussa, joka tappoi kaksisataa miljonaa kerralla”
”Jeh, se oli niiden menoa, vaikka itse sanonkin. Olenhan lahtari. Ja verta satoi!”
”Meinaako gobliini hiittä?”
”Ei tässä… siis ei kyl täs tarinas meinaa, ei sit yhtää”
”No joo, onhan ne käännökset aina vähä outoja. Siksi meidän yhtye ei julkaise lyriikoitaan koskaan, missään!”
”Eikä sun laulusta saa mitään selvää, niin ei tarvii tapella niistäkään sanotuksista”
”Samahan se nyt on, miksi niitä kutsuu. Riittää kun tietää, paljonko ne saavat liikkua vuorossa ja mitkä niiden arvot ovat. Minulle on ihan sama, tuleeko vastaan gobliineja vai ogreja vai cokistölkkejä, sillä minä tiedän säännöt ja osaan niitä käyttää! Muut harvoin osaavat yhtä hyvin. Niin”
”Eikös ogre muuten ole jätti?”
”On se”
”Hetkinen nyt, hetkinen. Minusta jätti ja jättiläinen ovat niin lähellä toisiaan, sanoina, että ei ole mielekästä kutsua ogrea jätiksi. Itse asiassa, vaikka suurimmassa osassa maailman kulttuureja ogren hahmo esiintyy, ei se ole suomalaisessa kulttuurissa niin vahvasti olemassa, että sille olisi oma sana. Itse asiassa mielestäni jopa hiisi olisi ogrelle paremmin sopiva ja kertomuksen kulttuuriin yhd…
”Turpa kiinni! Ei kukaan jaksa sua kuunnella!”
”Mi…mi…mi…mitä!?! Ei jaksa vai? Hmph. No, ei sitten!”

~~~~~~~~~~~~~~~~

Kisatarina, joo... Tuota, ideana oli kirjoittaa tarina petomiehistä. Valitettavasti kello oli kolme yöllä. Sekavuutta oli siis tiedossa (huom! alkoholilla olisi voinut olla osuutta asiaan, mutta ei ollut!). En suunnitellut tätä mitenkään etukäteen, joten rakenne ei varmaankaan ollut selkein mahdollinen. Lisäksi tarinan valmistuttua se paljastui pelottavan pitkäksi. Jos tämän tyyppinen huumori ei naurata, tätä oli varmaan melkoisen tylsää lukea. Sori. Kaikenlaista parodiayritystä Sotavasaran viimesyksyisitä keskusteluista norjalaisiin black metal bändeihin sinne sitten tuli tungettua, mutta ilokseni tätä äänestäneiden arvosteluista saattoi huomata, että jokaisen vitsin oli ainakin joku tajunnut. Kuudennelle sijalle, tai jaetulle viidennelle, miten sen nyt ottaa. Nyt arvostaisin kommentteja. Kiitos.

[Rune]

Nauroin kippurassa kyllä täällä päin. Huumori vain yksinkertaisesti kolahti, ja olin jo kahden vaiheilla annanko tälle vai Kapteenin tarinalle yhden pisteen. Kuten kirjoitinkin jo: Tämä oli sitä laatua jota lentää kavereiden kanssa joko todella väsyneinä, koulussa (eli väsyneinä) tai lievän alkoholin vaikutuksen alaisena. Ehkä tämä ei sen takia pistettä sittenkään saanut minulta, että huumori oli todella niin ala-arvoisen surkeaa. Mitä muuta toisaalta voisi siinäkään tapauksessa odottaa, että nauran tälle ääneen kyynelet silmissä paikoitellen, mutta hieman taiteellisuutta ja hienovaraisuutta ensikerralla.

[Blackguard]

En tajunnut tuota norjalaista Blackmetal juttua, mutta annoin yhden pojon silti. Tästä tuli heti Shrek mieleen ja kyllä jos huumoritarinaa etsitään, tämä pärjäisi jopa Ison G:n 40k örkkihäsellyksille

[Andromedus]

Anteeksi todella paljon. Oli myöhäistä yöllä eikä alku viihdyttänyt minua. Olisin muuten antanut tälle tarinalle jopa täydet pisteet. Tarina oli varsin hyvin kerrottu ja todella hyvällä tavalla sekava! Oli niin kreisiä ideaa että naurut irtosi monessa otteessa. Molemmat gorit oli hyvin kuvailtuja ja Elrond + fingolfin olivat mainioita. Pekka oli myös oiva lisä tarinaan.
Todella hyvä, kirjoita ihmeessä lisää huumoritarinoita!

[Grom]

Tämä oli ihan hullu! Naurahtelin vähän väliä ja vielä vähemmän väliä. Jutut oli niin kauheita, ettei voinut olla hörähtelemättä. Itse annoin tälle yhden pisteen, ihan vain sillä periaatteella ettei huumoritarinoille anneta pistettä enempää. Kategoriassa huumori tämä olisi kyllä ollut ihan parasta antia. Minulta saattaisi syntyä tällaista omalaatuisessa olotilassa joskus myöhään illalla. Selkä edellä lentävä verenjanoaja ansaitsisi Oscarin.

Ja sitten vielä loppuun:

GromEdit: HAHAhohohöpöhipihörpötyshehhehhaaahahaahaho hih *hik hik hik gulp* ohahihahuu hehe hehe höh... hyh höm höm.

[Uttumi]

Alku vaikutti jo hieman kuin vakavammasta tarinasta ja sitten, no, se lähti liikkeelle. Ensin tuo huumori ei ottanut tarttuakseen mutta olisiko ollut noin vaiheessa, kun Pekka 10v ilmestyi kuvioihin, että joko jutuille lämpeni tai itse tarina rävähti käyntiin. Sen jälkeen sitten todellakin tuli naurettua. Tyylistä sanoisinko, että se toi vahvasti mieleen Douglas Adamsin ja Linnunrata-sarjan. Herskyvä kerronta sai kyllä miettimään josko tälle olisi pisteen antanut mutta tarina oli ehkä liaankin kieliposkellatehdyn oloinen. Erittäin hyvää tarinan kuljetusta, mikäpäs siinä mutta itsekin nostan vähän vaatimusrimaa, kun on huumoritarinasta kyse.

[Tapsa]

Pisti minutkin nauramaan. Olen samaa mieltä kaikkien edellisten kommentoijien kanssa.

Mutta pisteitä en oikein viitsi antaa tällaisille teksteille: kuka tahansa saa aikaan näin väsynyttä huumoria. Ei millään pahalla, mutta minusta Sotun tarinamestariksi pääsemiseen tarvitaan hitusen enemmän kuin tämän kokoinen kasa 5. edikan hassuttelua.

[Andros]

Hyvin tehty, mutta en pitänyt. Mielestäni huumori oli täysin ylilyötyä. Huumoria luen mielelläni, mutta haluan sen mieluiten hieman selvempänä.

[Viikate]

Kiitoksia.

Moni ei antanut pisteitä, koska kyseessä oli huumoritarina. Ei se mitään, en minäkään olisi. Eikä tällä tosiaan mitään voittoa lähdetty hakemaan, ensisijainen motivaatio taisi olla, että "jos mä joudun lukemaan teidän FaBa-tarinat, ni te joudutte lukemaan mun tarinan! petskules".

Douglas Adamsit on luettu ja ekan Shrekinkin olen joskus nähnyt, mutta suurimmat vaikutteet uskon saaneeni Alivaltiosihteeriltä ja Markus Kajolta. Tai jotain. Eikä tässä ketään tietoisesti matkittu.

Hauskasti monet tuntuvat luulevan, että minä tiedän Fantasy Battlesta jotain. En nimittäin tiedä, en mitään. Kartasta on joku kuva, samoin roduista. Oikeastaan, näin jälkeenpäin katsellen, tämä tarina on luettelo syistä, miksi en pelaa Fabaa. Ei se mikään tarkoitus ollut, mutta tyhmistä jutuista ja epäkohdista tuli sitten väännettyä vitsiä.

Mutta pisteitä en oikein viitsi antaa tällaisille teksteille: kuka tahansa saa aikaan näin väsynyttä huumoria. Ei millään pahalla, mutta minusta Sotun tarinamestariksi pääsemiseen tarvitaan hitusen enemmän kuin tämän kokoinen kasa 5. edikan hassuttelua.

? Todellakin tarvitaan mestaruuteen oikeaa yritystä, ei siinä mitään, mutta jos kaikki saavat tällaista tekstiä aikaan, niin kirjoittakaa ihmeessä! Ei ole nimittäin täällä ainakaan vielä tullut vastaan, ja uskoisin itse nauttivani tämän tyyppisistä tarinoista. Jos se on niin helppoa.

Ja tosiaan vielä niistä pisteistä, itse en antanut ääniä yhdellekään huumoritarinalle, enkä odottanut tältäkään mitään loistosuoritusta. Tai, itse asiassa, huumorilla tuntuu tässä kisassa pääsevän liiankin pitkälle kun miettii kuinka helposti tällainen tarina syntyy verrattuna vakavaan ja tarkkaan mietittyyn kertomukseen. Ehkä ensi kerralla pitäisi perustaa huumorille oma sarjansa?

Ja vielä kerran sori siitä pituudesta, kun joku ei tykännyt (ja ihan hyvä että kaikki eivät tykänneet).

+++EDIT+++
niin, ja aion edelleen komentoida jokaista kisatarinaa, joka tänne laitetaan, mutta tänään ei ehdi. Huomenna.

[Aco]

Siis pituudessa vikaa?? Ei hitossa, pitempihän tämän olisi pitänyt olla

Luin eilen tämän uudestaan ihan vain huvikseni, ja silloin nauroin enemmän kuin ekan kerran lukiessani Olin kyllä mielettömän väsynyt ja päätäkin särki, mutta parempaa asetelmaa huumoritarinan lukijalle ei voisi olla. Pallea taitaa olla vieläkin kipeä Olisin antanut kommentteja jo silloin, mutta netti sökähti. Nyt siis sanon mielipiteeni.

Päähenkilöt mahtavia, juoni mahtava, loppu mahtava. Ainoat ongelmat oli se, että tarina oli kirjoitettu osittain vähän huonosti ja että tämä oli huumoritarina. Jälkimmäinen ei ole isompi ongelma, jos edes on sellainen, mutta mielestäni huumoritarinankin pitää olla hyvin kirjoitettu ja oikeasti selkeä, että sillä voisi pärjätä tarinakisassa. Kisahan tämä kuitenkin oli. Mutta iso plussa tarinalle ja sen sanon, että tarina oli hauskin lukea ja ylivoimaisesti mielikuvituksellisin mitä oli tänä vuonna tarjolla.

[Karu]

Tuo oli loistava, minun tyhmään päähäni uppoaa vain jostakin syystä tuollainen huumori, Alivaltiosihteerit ja Linnunradan käsikirjat luettu useaan kertaan. Kolme pistettä annoin, viittaus nyky-Suomen metalliskenen naurettavuuteen oli valtava plussa.

[BioHazard]

Tuo pikku pekka sai hiemn verenhimon kiehahtamaan sisälläni.... Keskiviikonahan tuo uusi jäähy tuli. Anyway, jos jaksat kirjoitaa minusta lisää herjoja niin käytä saman tien oikeaa nimeäni: jyrkiä.

[Viikate]

Tuo pikku pekka sai hiemn verenhimon kiehahtamaan sisälläni.... Keskiviikonahan tuo uusi jäähy tuli. Anyway, jos jaksat kirjoitaa minusta lisää herjoja niin käytä saman tien oikeaa nimeäni: jyrkiä.

Wha? Älähän nyt imartele itseäsi, tarina on kirjoitettu melkein kaksi kuukautta ennen kuin liityit Sotavasaraan, eikä minulla sinusta muutenkaan oikein mitään käsitystä ole. Koko kertomus on muutenkin yleistystä eikä herjaa ketään yksittäistä henkilöä. Paitsi sattumalta. Ja Black Libraryä. Mutta jos pilkka osui nilkkaan, niin se kai sitten tarkoittaa, että olen havainnoinut joitain Sotavasaran trendejä oikein parodiaa kirjoittaessani.

[Blackguard]

Tuo pikku pekka sai hiemn verenhimon kiehahtamaan sisälläni.... Keskiviikonahan tuo uusi jäähy tuli. Anyway, jos jaksat kirjoitaa minusta lisää herjoja niin käytä saman tien oikeaa nimeäni: jyrkiä.

Kiva kun nostit lähes vuoden wanhan topicin. ^__^

[Runetotem]

Hauska ja hyvin kirjoitettu tarina

10 lähtee