) pistän tämänkin tänne. Tarina ylitti kisassa kaikki odotukset ja sai 4 kilpailupistettä. Pitemittä puheitta:Straussbergin Metsät
Eversti Kern seisoi päättäväinen ilme kasvoillaan suurella kivenlohkareella ja tähysti kiikareillaan horisonttiin. Aurinko paistoi pilvettömältä taivaalta ja sai lumihanget kimaltelemaan kristallien lailla. Yöllä oli satanut rankasti lunta, ja valtavat Straussbergin metsät olivat saaneet ylleen paksut nietoskerrokset. Viimepäivien ankarissa taisteluissa vihollinen oli saatu heidän määrällisestä ylivoimastaan huolimatta perääntymään syvälle metsiin. Sen lisäksi Kernin miehet olivat saanet valloitettua alueen ainoan kukkulan, jolta saattoi ampua tykistötulta tarkasti. Kern oli menettänyt yli puolet miehistään, mutta Wahlburgin päämajasta oli luvattu lähettää lisää, kunhan sää sallisi.
"3 astetta vasemmalle ja lisää pituutta" Kern huusi miehille, jotka suuntailivat valtavia kenttätykkejä kohti metsää.
"Tulta!" Hän karjaisi ja ampujat laukaisivat tykit valtavien kumahdusten saattelemana.
Kern ei kuullut kuin ujeltavaa piipitystä, kun raskaat tykinammukset räjähtelivät kaukana metsässä, lennättäen ilmaan lunta ja repien valtavia havupuita juurineen irti maasta. Kern myhäili tyytyväisyydestä ja suki samalla viiksenkärkiänsä.
"Toinen samanlainen, nyt vain lisää pituutta" hän huusi ja tykkien lataajat kiskaisivat hylsyt pois, sekä asettelivat uudet ammukset tykkeihin, samalla kun ampujat pyörittelivät keskittyneesti tykkien ohjaimia saadakseen piipun sopivaan ampumakulmaan.
”Tulta!” Kern karjaisi ja suojasi korvansa käsillään.
Tykkien mahtava mylvintä kaikui pitkin metsää, saaden sen kuulostamaan entistä uhkaavammalta. Metsään räjähteli suuria aukkoja ja ilma oli sakeanaan puista irronneita palasia, kun ammukset osuivat maahan räjäytellen suuria kuoppia, joista erottui puiden juurien jäänteitä.
”Lähettäkää tiedustelupartio etsimään mahdollisia kohteita ja pitäkää tykit ampumavalmiudessa” Kern huusi tykkimiehille.
”Ei ole viisasta tuhlata ampumatarvikkeita koko metsän haravointiin, jos emme tiedä missä vihollinen on” Hän jatkoi ja hyppäsi alas kivenlohkareelta, jolta oli tähystänyt vihollisia.
Hänen mustat, säihkyväksi kiillotetut nahkasaappaansa upposivat paksuun lumeen nilkkoja myöten, ja Kern lähti tarpomaan hangessa kohti omaa telttaansa.
Hän ohitti paikan, jossa kaartilaiset kaivoivat lumeen ja routaiseen maahan poteroita ja taisteluvarustuksia kokoontaitettavilla kenttälapioillaan. Pari ensimmäisen vuoden alokasta oli ruvennut lumisotasille, ja he juoksentelivat syvässä hangessa yrittäen saada osumia toisiinsa tai väistellä heitettyjä palloja. Kokeneemmat kaartilaiset katselivat huvittuneena nuorukaisten kisailua, mutta jatkoivat samalla itse raskasta työtään. Kernkään ei viitsinyt mennä kieltämään alokkaita, olihan lumen tulo yksi harvinaisista valon pilkahduksista lohduttoman sodan keskellä. Nuoret olivat olleet poissa tolaltaan siitä asti, kun pari tiedustelijaa löydettiin tunnistamattomaksi viilleltynä roikkumasta puista suurten köysien varassa. Petturit tekivät mitä tahansa saadakseen suosiota pimeiltä jumaliltaan. Sadistisesti tapetut toverit eivät todellakaan olleet omiaan kohottamaan taistelumoraalia, mutta suurin osa miehistä koki selvästi tehtäväkseen kostaa näiden puolesta.
Kern jatkoi kahlaamista hangessa kohti hänen telttaansa, joka oli pystytetty kaartilaisten puolijoukkueteltoista sivummalle. Sisään päästyään hän otti päältään raskaan talvitakkinsa, kopisteli siitä lumet ja laskosti sen siististi telttavuoteelleen. Teltan nurkassa oli kamiina, jonka savupiippu hehkui punaisena lämmittäen mukavasti teltan sisätiloja. Keskellä telttaa oli pieni tamminen kirjoituspöytä, joka oli täynnä päämajasta tulleita sähkeitä ja karttoja, joihin oli suunniteltu hyökkäyksiä vihollisen asemiin. Pöydällä hopeisessa kynttilänjalassa paloi kynttilä, joka loi väräjää valoa muuten hämärään telttaan. Kern puhalsi kynttilän varovaisesti sammuksiin, ja asettui makaamaan sängylle. Vanha kranaatinsirpaleen aiheuttama taisteluhaava oikeassa jalassa oli taas alkanut vaivata, ja jalkaa vihloi ilkeästi.
”Pimeä tulee talvella aikaisin” Hän ajatteli ja otti mukavamman asennon.
Päässä pyörivät vielä viimepäivien kauhut rintamalla sekä puista roikkuvat pettureiden murhaamien tiedustelijoiden muodottomat ruumiit. Pian väsymys vei kuitenkin voiton, ja Kern nukahti levottomaan, painajaistentäytteiseen uneen.
Kern heräsi lentokoneiden moottorien tasaiseen ääneen, joka tuntui kokoajan lähestyvän. Teltassa oli kylmä, kamiinassa hehkui enää vaivainen hiillos ja teltan auennut ovi päästi jäätävän tuulen puhaltamaan lähes esteettä sisään. Kern kiskaisi takkinsa päälle ja kompuroi teltasta ulos sakeaan lumisateeseen. Kylmä tuuli iski vasten kasvoja saaden hänet siristelemään silmiään. Tuuli pöllytti kinosten päältä veitsenteräviä kiteitä, jotka kirvelivät iskeytyessään Kernin paljaisiin kasvoihin. Täydellinen pimeys oli laskeutunut Straussbergin ylle. Vain vahdissa olevien kaartilaisten valaisimet hehkuivat kaukana kallionreunoilla. Lentokoneiden ääni lähestyi pimeydestä.
”Kuka hullu lentää tälläisellä säällä?” Kern ajatteli ja lähti kahlaamaan kohti pimeydessä siintäviä kaartilaisten puolijoukkuetelttoja.
Lentokoneiden ääni kuului jo todella läheltä.
”Ehkä ne ovat päämajasta tulevia huoltokoneita” Hän ajatteli ja yritti tähyillä mustalle taivaalle. Silloin pimeydestä alkoi kuulua vihellystä, joka tuntui joka hetki kiihtyvän. Kern hyppäsi vaistomaisesti hankeen, kun ketterä syöksypommittaja sukelsi esiin pimeydestä. Se eteni sulavasti aivan puiden latvojen tasolla, aivan kuin haukka saalistaessaan eläintä, jonka se on jo aikaisemmin huomannut. Kern vain tuijotti voimattomana, kun se liiteli taidokkaasti leirin yli ja kääntyi syöksyyn.
”Ilmahyökkäys, maastoutukaa!” Kern huusi, mutta hänen äänensä hukkui ensimmäisten pommien räjähdyksiin.
Ilma oli täynnä lentäviä kiviä, lunta ja hiekkaa. Lisää pommittajia sukelsi esiin pimeydestä ja pian taivas oli sakeana koneista. Pommitus oli havahduttanut kaartilaiset, joita virtasi majoitusteltoista ulos.
”Radioikaa päämajaan, että tarvitsemme tänne apua ja nopeasti!” Kern huusi ja läheisestä teltasta ulos syöksynyt radisti alkoi epätoivoisesti etsimään oikeaa taajuutta.
Kern peitti vaistomaisesti päänsä käsillään, kun syöksypommittaja lensi konekiväärit laulaen kohti teltoistaan varmaan kuolemaan syöksyviä sotilaita, jotka osuman saatuaan kaatuivat maahan huutamaan tuskissaan.
”Pelastakaa tykit!” Kern huusi yrittäen saada järjestystä paniikin keskelle.
”Päämajasta tulee ilmatukea, koettakaa kestää!” Radisti huusi Kernille, joka nyökkäsi kuittaukseksi.
”Varokaa!” radisti huusi, kun uusi lentokoneryhmä syöksyi kohti leiriä.
Moottoreiden ujellus lukitsi korvat kun lentue pyyhkäisi lähempää maata kun koskaan aikaisemmin.
”Palopommeja!” Kern huusi, ja samalla hetkellä helvetilliset lieskat roihahtivat aukealle. Jokapuolella näkyi palavia kaartilaisia, jotka olivat muuttuneet suuriksi ihmisliekeiksi. Miehet kieriskelivät lumessa kirkuen tuskasta, ja yrittäen epätoivoisesti saada heidät peittäneen palavan fosforin sammumaan. Kern nousi lumihangesta ja huusi:
”Meidät teurastetaan täällä, pois aukealta!”.
Jokapuolella vaaniva kuolema oli saanut suurimman osan miehistä paniikin valtaan, ja he säntäilivät päämäärättömästi leirissä, yrittäen vain selvitä hengissä. Lumessa makasi kymmeniä haavoittuneita, joita lääkintämiehet yrittivät epätoivoisesti hoitaa ja leikata, samalla väistellen joka puolelle iskeytyviä pommeja. Juuri silloin päämajasta lähetetyt hävittäjät iskivät syöksypommittajien kimppuun. Taivas oli sakeana lentokoneista, jotka yrittivät tiputtaa toisensa, konekiväärien tasainen sarjatuli kaikui alas leiriin. Kern näki, kuinka raskaat kenttätykit liikkuivat hitaasti eteenpäin kun miehet yrittivät epätoivoisesti siirtää ne pois aukealta. Yht´äkkiä taivaalta syöksyi pommikone, jonka pilotti oli huomannut epätoivoisen yrityksen. Pommi räjähti lennättäen miehiä ilmaan ja repien nämä sitten kappaleiksi. Kernin ohi juoksi noin kymmenpäinen miesjoukko, joka kantoi mukanaan paareilla raskaita ammuslaatikoita. Miehet kaatuilivat hangessa, mutta jatkoivat päättäväisesti matkaa hylkäämättä lastiaan.
”Eversti, seuratkaa meitä!” Huusi joukkoa johtava luutnantti Kohl. Kern lähti miesten perässä juoksemaan kohti kallion reunaa ja sen takana siintävää metsää, joka jatkui silmänkantamattomiin. Takana välähtelivät palopommien leimahdukset, jotka valaisivat kallion reunalta avautuvan metsänäkymän kelmeällä valollaan.
”Hypätkää ja liukukaa rinnettä alas!” Huusi ryhmää johtava luutnantti ja pari miestä hyppäsi varovaisesti ja liukui lumenpeittämää rinnettä alas vastaanottamaan paareja, joilla lepäsivät ainoat pelastettua saadut ammukset. Kern katsahti taakseen ja näki leirinsä palavan. Taivaalla lentokoneet jahtasivat toisiaan konekiväärit paukkuen ja miesten huudot kaikuivat leiristä kohti taivasta. Silloin hänen huomionsa kiinnittyi suureen palavaan esineeseen, joka lähestyi häntä kovalla vauhdilla. Kern jäi hypnoottisesti paikalleen tuijottamaan alasammuttua konetta, joka lähestyi valtavana tulipallona. Pilotti yritti epätoivoisesti pelastaa konettaan syöksymästä varmaan kuolemaan. Tuuli ujelsi syöksypommittajan siivissä yhä äänekkäämmin, kun kone lähestyi kallionreunalla seisovaa Kerniä, joka vain odotti paikoillaan. Palava kone iskeytyi valtavalla voimalla kallion lakeen. Koneen metalliosat hankautuivat kiveä vasten pitäen ääntä, joka sai kylmät väreet kulkemaan pitkin vartaloa. Silloin Kern tunsi kuinka hänet kiskaistiin alas kielekkeeltä.
Hänen sydämensä hyppäsi kurkkuun ja vatsassa kouristeli, kun hän syöksyi kohti alhaalla odottavaa pimeyttä. Yläpuolellaan hän näki, kuinka palavan lentokoneen kerosiinitankit leimahtivat räjähdysmäisesti tuleen häikäisevän välähdyksen saattelemana. Yht´äkkiä Kern osui rinteeseen. Kipu vihlaisi hänen kylkeään, kun hän jatkoi matkaan vierien alas rinnettä. Loputtomalta tuntuneen matkan päätteeksi Kern osui suureen lumenpeittämään kuusenkantoon ja jäi makaamaan siihen kiroten, ja pidellen kylkeään.
”Oberst Kern, oletteko kunnossa?” kysyi viereen pudonnut luutnantti Kohl, joka oli sankarillisesti pelastanut everstin varmalta kuolemalta.
”Jahwol, luutnantti” Kern vastasi pidellen kylkeään, jota vieläkin vihloi ilkeästi.
”Ne selvästi tiesivät, ettei meillä ole ilmapuolustusta nimeksikään” Kern totesi vakavana.
”Meidän täytyy raportoida päämajaan” luutnantti Kohl sanoi ja auttoi Kernin takaisin jaloilleen.
”Leiristä on aivan turha lähteä etsimään radiota, petturit yrittävät varmasti sinne rynnäkköä panssarivaunuilla” Kern sanoi ja kopisteli lunta takistaan.
”Hiljaa, kuunnelkaa!” huusi eräs kaartilainen ja painoi korvansa routaiseen maahan.
”Tankki, ehkä jopa kaksi” Hän sanoi ja nosti korvansa maasta.
Silloin muutkin ryhmän jäsenet kuulivat kaukaisuudesta moottorin äänen.
”Onko kellään torjuntakalustoa?” Kern huusi ja katseli epäluuloisena ilmaiskusta selvinneitä miehiä.
”Minulla on raskas kertasinko” eräs kaartilainen sanoi ja tavoitteli selässään kantamaansa suurta metalliputkea.
”Sinä kierrät taakse, muut maastoutuvat ja avaavat tulen käskystä” Kern määräsi ja asettui makuulle lumihankeen suuren kuusen vierelle. Muut tekivät saman perässä ja pian metsä oli taas aavemaisen autio ja miehet kuuntelivat vain hiljaa lähestyvän panssarivaunun uhkaavaa ääntä hengitystään pidätellen. Suuret lumihiutaleet leijailivat verkkaisesti katkeamattomana virtana taivaalta, laskeutuen sulavasti lumessa makaavien miesten vaatteille, hitaasti naamioiden heitä lumeen. Lopulta tuuheiden havupuiden seasta erottuikin liikettä, ja valtava teräspeto puski näkyviin metsän pimeydestä seasta.
”Tässä sitä mennään” Kern kuiskasi hiljaisella äänellä ja huikkasi lähtökäskyn miehelle, joka kertasinko olallaan lähti huomaamattomasti ryömimään kohti panssarivaunua, jonka moottori kehräsi kissamaisen tasaisesti sen vyöryessä päättäväisesti eteenpäin.
Tankki oli Hurtta, varustettu raskaalla liekinheittimellä, joka kykenisi muuttamaan koko metsäaukean hetkessä tuliseksi helvetiksi. Koko ryhmä seurasi silmä tarkkana ja henkeään pidätellen miestä, jonka käsissä heidän kohtalonsa oli.
”Vielä vähän” Kern kuiskasi melkein ääneti Kohlille, joka puristi rystyset valkoisina käsissään olevaa kivääriä.
Mies oli päässyt huomaamatta vaunun taakse ja heittäytyi maahan tähtäämään singollaan sen ohutta takapanssaria. Suuren tulisuihkun saattelemana raskas singonpanos iskeytyi panssarivaunun perään ja alkoi hitaasti kipinöiden porautumaan siitä läpi.
”Pakoon!” Kohl huusi ja lähti ryömimään nopeasti tankista poispäin ryhmä kintereillään. Singolla ampunut mies lähti juoksemaan muiden perään, mutta kompastui lumenpeittämään kuusenkantoon ja jäi maahan makaamaan pidellen molemmin käsin tuskissaan jalkaansa, joka oli nyrjähtänyt kaatumisen seurauksena. Juuri silloin ontelopanos saavutti tankin polttoainevarastot. Tankki räjähti ja helvetillinen lieska pyyhkäisi sen ympäristöä, polttaen kaiken elollisen lähistöltä. Kirkas välähdys häikäisi Kerniä, mutta hän näki kuinka epäonnisen sinkomiehen hiiltynyt ruumis sätki viimeisillä voimillaan tankinraadon vieressä ja kuuli kuinka liekinheittimen suurten kaasupullojen sirpaleet rapisivat osuessaan puihin.
”Menetimme hänetkin, Erich uhrautui meidän puolestamme” Kohl sanoi pystyyn noustessaan ja loi miehiinsä vakavan silmäyksen.
”Meidän tehtävämme on omilla teoillamme varmistaa, ettei hän kuollut turhaan” Hän jatkoi.
”Edetään kohti metsää” Kern sanoi.
”Tuollaisen ilmaiskun jälkeen leiri on varmasti vallattu, ne eivät jätä tilaisuutta käyttämättä, sinne meneminen olisi itsemurha” Hän jatkoi ja lähti laahustamaan korkeassa hangessa kohti metsän pimeyttä. Muut kaartilaiset seurasivat hiljaisena jonona perässä.
Ryhmä oli rämpinyt metsässä tunteja. Miehet olivat väsyneitä, ja nälissään. Jokainen vaatekappale oli märkä, saaden ne tuntumaan kylmiltä ja raskailta päällä. Lumisade oli tauonnut, mutta pakkanen tuntui kiristyvän kohti aamuyötä. Kern oli kävellyt koko matkan, vaikka viiltävä kipu poltteli hänen kylkeään, jonka hän oli satuttanut kalliolta pudotessaan. Kohl istuutui suurelle kivelle ja yritti hahmottaa kuunvalossa kartasta, missä he olivat. Silloin kuului terävä ääni, joka tuntui tulevan ylhäältä taivaalta.
”Liikkumatta! Pudottakaa aseenne! Yksikin väärä liike tietää kuolemaa”
Kaartilaiset katselivat toisiaan kauhun vallassa, ja pudottivat sitten hitaasti aseensa hankeen. Kern nosti kätensä ilmaan ja yritti hahmottaa, mistä outo ääni oikein tuli.
”Oletteko pettureita?” Kuului ääni entistä käskevämpänä.
”Eversti Kern, Straussbergin 6:nesta tykistökomppaniasta” Kern huusi kohti taivasta.
”Ei vaaraa, rykmentti, laskeutukaa!” Ääni huusi, ja pian läheisistä puista alkoi kuulua rapinaa. Lunta tippui oksilta, kun kymmenittäin lyhyitä, maastopukuisia kääpiöitä laskeutui alas lumisten kuusten latvoista. Jokainen niistä kantoi itseään pidempää, kiikaritähtäimellä varustettua kivääriä, joka sai ne näyttämään entistä pienemmiltä. Puista laskeutuneet kääpiöt järjestyivät tiiviisiin riveihin ja veivät tottuneesti kiväärinsä olalle. Koppalakkiin ja lyhyeen harmaaseen mantteliin pukeutunut kääpiö käveli suoraan Kernin eteen, ja teki kunniaa.
”Komentaja McCall, Straussbergin 9 tarkka-ampuja pataljoona, palveluksessanne, herra eversti” Kääpiö sanoi ääni täynnä itsevarmuutta.
”Kuunnelkaa tarkkaan, McCall, kukkula on vallattu ja petturit ovat siirtäneet rintaman sinne, me olemme loukussa vihollisen linjojen takana” Kern sanoi, eikä voinut olla hymyilemättä kääpiön virkaintoisuudelle.
”Niinhän me olemme olleet loukussa jo pari kuukautta, eihän siinä ole mitään uutta” McCall sanoi aidosti hämmästyneenä ja silitti samalla tuuheita kulmakarvojaan.
”Antaa olla… Onko täältä mitään ulospääsyä, meidän täytyy päästä päämajaan niin nopeasti kuin on mahdollista” Kern kysyi ilmeisen turhautuneena.
”Keskellä metsää on pieni pettureiden huoltokenttä, jolla on yksi rahtikone lähtövalmiina, voimme antaa suojatulta, jos otatte sen käyttöön” McCall sanoi innostuneena.
”Millä me pääsemme sinne?” Kern kysyi ja, kun näki loisteen kääpiön silmissä, tajusi kysymyksensä turhaksi.
”Asia järjestyy, seuratkaa meitä” McCall sanoi ja lähti kävelemään varmoin askelin kohti metsää.
Kääpiörykmentti lähti marssimaan hyvässä järjestyksessä hänen peräänsä. Kernin miehet kävelivät uupuneina, mutta täynnä toivoa perässä, kun mahdollisuus pelastumiseen oli löytynyt varsin epätavalliselta suunnalta.
Pian he makasivat syvässä ojassa, tarkkaillen herkeämättä vähänmatkan päässä siintävää erittäin hyvin naamioitua huoltokenttää. Kenttä koostui vain lyhyestä kiitoradasta ja pienestä huoltorakennuksesta, jonka viereen oli koottu hiekkasäkkejä suojaamaan siihen asennettua raskasta konekivääriä. Komentaja McCall nosti kiväärinsä olkapäätään vasten, ja tähysti kiikaritähtäimellään kenttää kohti.
”1 Raskas konekivääri ja kourallinen miehiä, tämän pitäisi olla helppoa” Hän kuiskasi Kernille, joka nyökkäsi ja katseli omilla kiikareillaan horisontissa siintävää kiitorataa.
”Teemme näin, te napsitte ensimmäiseksi pois konekivääriampujat, ja sen jälkeen annatte suojatulta” Kern sanoi ja kääpiöt ryhtyivät keskittyneesti McCallin johdolla tähtäilemään kohti kenttää.
”Miehet menevät keskeltä, ja pidättelevät niitä silläaikaa, kun minä ja Kohl käynnistämme koneen moottorit, kun se on tehty yritätte pelastautua lentokoneeseen, jos ette onnistu, paetkaa McCallin rykmentin mukana” Hän jatkoi ja kaartilaiset alkoivat latailla kivääreitään ja kiinnittivät paareilla lojuvista ammuslaatikoista kranaatteja vöilleen.
”Nyt!” Kern huusi ja lähti juoksemaan syvässä lumihangessa kohti huoltokonetta Kohl ja kaartilaiset perässään. Lentokentällä näkyi selvää liikettä, ja pian raskas konekiväärin sarja kaikui talvisessa metsässä. Kuolettavat luodit viuhuivat puiden lomassa ja kaartilaiset heittäytyivät maahan vältelläkseen osumia. Silloin kiikarikiväärin laukaus kajahti ja tulitus taukosi, kun konekivääriampuja lyyhistyi aseensa äärelle verinen reikä otsassaan.
”Koneelle, äkkiä!” Kern huusi Kohlille ja he irtautuivat joukosta suunnaten kulkunsa kohti kentällä häämöttävää rahtikonetta, jonka mustaan maalipintaa oli maalattu pettureiden tunnukset. Kun he saapuivat koneelle, Kern kiskaisi sen raskaan metallioven auki, ja häntä kohtasi näky, joka sai hänet raivon valtaan. Yksi hänen lähettämistään tiedustelijoista seisoi ovella pettureiden verenpunaiseen univormuun pukeutuneena. Hänen keltaiset silmänsä tuijottivat sekopäisinä Kerniä ja hänen kasvonsa olivat täynnä hirvittäviä viiltohaavoja ja arpia, joista osasta valui tulehtumisen seurauksena iljettävää mätää. Kernin teki mieli oksentaa, mutta hän tunsi niin suunnatonta raivoa tuota etäisesti ihmistä muistuttavaa olentoa kohtaan, ettei voinut hillitä itseään. Silmänräpäyksessä hän kiskaisi kiiltävän miekkansa tupesta ja survaisi sen voimalla tuon hirvityksen rintaan. Veri roiskahti kun Kern kiskaisi miekkansa tuskasta karjuvan olennon lihasta ja iski uudestaan raivon vallassa. Metallinen terä leikkasi itsensä läpi kaaoksen saastumasta lihasta. Petturi karjui ja yritti tyrehdyttää käsillään haavojaan, joista vuoti runsaasti verta. Kern karjaisi ja keskitti kaikki voimansa potkuun. Rusahtavan äänen saattelemana kova nahkasaapas iskeytyi petturin kasvoihin murskaten sen vasemman silmän kuoppaansa ja sokaisten petturin. Olento lyyhistyi koristen maahan, ja Kern syöksyi sisään ahtaaseen rahtikoneeseen Kohl kannoillaan.
”Heitä tuo saasta ulos, minä käynnistän tämän rakkineen” Kohl ja alkoi keskittyneesti painelemaan kojelaudan nappeja samalla, kun Kern potkaisi vielä elossa olevan petturin avoimesta ovesta ulos.
Lentokoneen moottorit pyörähtivät käyntiin ja niiden korvia huumaava melu lukitsi korvat.
”Missä kaikki muut ovat?” Kern huusi metelin yli ja tähyili avoimesta ovesta autiolle kiitoradalle.
”Varmaan paenneet McCallin miesten mukana, meillä ei ole aikaa jäädä odottamaan!” Kohl huusi ja alkoi kiihdyttää koneen vauhtia.
Kern vetäisi oven kiinni ja istahti ahtaan ohjaamon penkille odottamaan nousua. Pian koneen pyörät irtosivat maasta ja he kohosivat korkealle pimeälle taivaalle. Alhaalla siinsivät mahtavat Straussbergin metsät, joiden lumipeite loisti valkeana jopa korkealla taivaalle. Kohl tasasi koneen kurssin kohti Wahlburgia, jossa sijaitsevasta päämajasta sotaa johdettiin. Kohl pyöritteli keskittyneesti radion taajuussäätimiä, kunnes siitä alkoi kuulua lupaavaa rahinaa. Kohl asetti kuulokemikrofonin korvaansa ja puhui mikrofoniin:
”Luutnantti Kohl kutsuu päämajaa, kuuntelen”
Kanavalta kuului vain rahinaa.
”Luutnantti Kohl kutsuu päämajaa, vastatkaa” Kohl toisti epätoivoisena.
Ei vastausta.
Kohl peitti käsillä kasvonsa, ja sanoi hiljaa vieressä istuvalle Kernille:
”Epäilen pahinta”
”Niin minäkin” Kern sanoi vakavana. Hetken he kuuntelivat vain koneen moottoreiden tasaista murinaa.
”Lennetään kuitenkin Wahlburgiin, meidän täytyy ottaa asiasta selvää” Kern sanoi lopulta, Kohl nyökkäsi ja lisäsi koneen nopeutta.
”Eivät petturit ole voineet edetä sinne asti näin nopeasti, vielä eilenhän länsirintama oli täysissä voimissaan” Kern sanoi.
Kohl nyökkäsi ääneti huolestunut ilme kasvoillaan.
”Kaaokselta voi odottaa mitä tahansa” Kohl sanoi ja nojautui rennosti selkänojaansa vasten, vaikka hänen kasvoiltaan paistoi selvästi huoli. Ilmekään värähtämättä hän jatkoi:
”Aivan mitä tahansa…
Olisi kiva tietää mitä tuumitte tästä, varsinkin kun kilpailun perustelut jäivät vähän "vajavaisiksi".
