Kulkuri Osa 1

[Gastmar]

Tällainen tarinan poikanen, joka ehkä vielä joskus kasvaa aikuiseksi.



Avasin silmäni ja en ole varma kumpi säikähti enemmän: hämähäkki vai minä. Siitä olen kuitenkin varma että se kahdeksanjalkainen, isoleukainen, karvainen kaveri sai äkkilähdön vatsani päältä. Muista, älä ikinä mene nukkumaan pensaan juurelle ollessasi metsikössä. Nousin jaloilleni ja pudistelin kaikki muut mahdolliset ylimääräiset yön aikana mukaani kerääntyneet matkakumppanit maahan. Venyttelin ja katselin ympärilleni. Laukku ja nuotioni jäännökset olivat siinä missä oletinkin niiden olevan. Sen sijaan polku, jota pitkin olin päätynyt tälle aukiolle, oli poissa. Tutkin laukkuni mahdollisten salamatkustajiksi heittäytyneiden ötököiden varalta ja nostin sen olalleni. Kun kerran tulopolkuni on tukossa, niin mikä estää minua jatkamasta tuota toista polkua pitkin? Väistin pahaa hajua ympärilleen levittävän vesilammikon ja astuin polulle, jonka jokin tämän metsän asukeista oli ilmeisesti tallonut. Tulopolkuni katoaminen askarrutti mieltäni. Voiko tämä metsä muka olla niin nopeakasvuista? Väistin sammalta kasvavan oksan ja kohautin olkiani. Mitä väliä sillä oikeastaan on? Niin kauan kun minulla on kompassi ja polku jota kulkea, ei ole syytä huoleen. Eihän?
Kompuroituani hetken eteenpäin pysähdyin ja tarkistin kompassista menosuuntani. Pohjoinen on tuolla ja etelä tuolla, kuljen siis länteen, luulisin. No, voi… nostin jalkani hieman liian myöhään ylös. Kenkäni oli jo ehtinyt kastua litimäräksi. Kirottua. Ei auta muu kuin jatkaa. Kenkä kuivuu jos on kuivuakseen. Päästin suustani joka askeleella kirosanan. Tyypillistä tuuriani. Mitähän seuraavaksi?
Polku päättyi kuin veitsellä leikaten. Edessäni oli tiheää ryteikköä, mutalammikoita, eikä yhtäkään polkua, jota pitkin kulkea. No, voinhan kääntyä takaisin. Käännähdin ja päästin suustani kirosanalitanian. Sekin polku oli kadonnut. Huokaisten lähdin rämpimään ryteikön läpi. Sammaleen peittämät puolilahot oksat ovat yllättävän teräviä. Ja maa pehmeää ja liukasta. Muista, älä ikinä lähde metsään ilman veistä ja veden kestävää viittaa, lisäsin listaani istuessani mutalammikossa. Nousin päättäväisesti pystyyn ja jatkoin rämpimistäni. Aurinko oli jo puolessa päivässä päästyäni ryteikön läpi mutaisena ja naarmuisena. Hengästyneenä otin vesipullon vyöltäni ja katsahdin eteeni. Siinä se kirottu polku taas oli. Seurasin sitä katseellani. Se tuli mutkaisena ryteikön toiselta puolelta ja jatkui kuin kiusaten helpon näköisenä eteenpäin. Metsän pitäisi pian loppua ja tien tulla vastaan. Ellen sitten ollut kiertänyt ympyrää... Säikähtäneenä otin kompassin ja tarkistin suunnan. Onneksi olin pysynyt oikeassa suunnassa. Olisi ollut tyypillistä tuuriani jos olisin... Katkaisin ajatuksen siihen. Turha ruveta pessimistiksi. Huokaisten jatkoin polkua pitkin ja kirosin sitä päivää, kun astuin koko metsään. Miksi oikeastaan edes tulin tänne? Ai niin, se saakelin tuomari, joka käski minun häipyä mahdollisimman nopeasti. Usutti vielä ne koiran perhanat perääni niin, ettei jäänyt muuta vaihtoehtoa kuin rynnätä metsään. ”Tsih”, kuului taskustani. ”Anna anteeksi. Unohdin sinut”, hymähdin ja laitoin käteni taskuun. Loukkaantuneen oloinen hiiri asettui kämmenelleni ja nostin Vingun olalleni. Se piti minulle saarnan vikisemällä korvaani. ”Älähän nyt. Saat juustoa kun pääsemme täältä”, lupasin Vingulle ja silitin sen pehmeää karvaa. Siis jos pääsemme... Lisäsin mielessäni.

”Mitä sinä teet?” Iruna kysyi veljeltään ja vilkaisi mitä tämä katseli. ”En mitään. Alahan painua siitä”, Ironu ärähti ja käänsi selkänsä hänelle. ”taasko sinä kiusaat sitä kuolevaista?” hän lausahti moittivalla äänellä. ”Entä sitten?” Ironu kysyi ja keskittyi kääntämään metsänreunaa. ”Päästäisit hänet pois. Tuo ei ole hauskaa”, Iruna totesi käskevällä äänellä. ”Älä sinä puutu tähän. Teen mitä lystään hänen kanssaan”, hän vastasi saatuaan metsän muutetuksi. ”Minä herätän isän jos et tottele”, Iruna uhkasi. ”Kantelupukki! Et sinä uskaltaisi”, Ironu huudahti. ”Lyödäänkö vetoa?” Iruna kysyi ovelan näköisenä. ”Mistä te taas riitelette?” tuskastunut ääni kysyi kaksosilta. ”Ei kuulu sinulle Runttuli”, Ironu tiuskaisi. ”Hän kiusaa yhtä kuolevaista ja estää häntä pääsemästä pois metsästä”, Iruna selosti yhdellä hengenvedolla. ”Pysy sinä erossa tästä, sopiiko? Mene vaikka katsomaan mitä kerjäläisillesi kuuluu”, Ironu pyysi vetoavalla äänellä. Runttuli silitteli partaansa. ”Katsotaan nyt. Näytäpäs minulle se kuolevainen”, hän totesi. Huokaisten Ironu ohjasi hänen katseensa metsään jossa piteli kuolevaista. ”Tämäpä hauskaa”, Runttuli totesi ja hymyili vinosti, ”olet veliseni astunut reviirilleni.” Ironu katsoi häntä äkäisesti. ”Miten niin?” ”Kai muistat että kulkuritkin kuuluvat suojelukseeni ja tuo kuolevainen on tällä hetkellä kulkuri. Parasta kai että annat minun päästää hänet jatkamaan matkaansa niin voimme unohtaa tämän pienen valtausyrityksesi?” Runttuli selitti rakastettavalla äänellä. ”Mutta…” Ironu yritti vielä mutta huokaisi sitten. ”Tehkäätte mitä lystäätte”, hän ärähti ja poistui kiukusta puhisten. ”Kiitos Runttuli”, Iruna hymyili ja kiskaisi tätä parrasta, ”onko hän oikeasti kulkuri? Tuo kuolevainen nimittäin.” ”En minä vaan tiedä”, Runttuli vastasi hänelle, ”mutta minusta on inhottavaa, jos joutuu kiertämään ympyrää, vaikkei itse sitä tiedäkään.”

Aurinkoa ei enää näkynyt ja metsä alkoi hämärtyä. Vinku oli käpertynyt vähän aikaa sitten kaulakuoppaani ja kuorsasi hiljaa vinkuen. Kompassi näytti edelleen, että olin menossa oikeaan suuntaan mutta metsän perhanaa vain näytti riittävän. Nostin kompassin korvalleni ja ravistelin sitä. Ei, kyllä se on ihan kunnossa. Istuin turhautuneena kivelle. Ei tämä helkkarin metsä voi olla näin suuri! Lepuutin jalkojani vielä hetken ja lähdin sitten jatkamaan mutkaista ja huonokuntoista polkua pitkin. ”Kelpaako seura?” Kuulin miellyttävän äänen takkaani. Vilkaisin taakseni ja näin parrakkaan ja resuisen kulkurin. ”Mikäs siinä”, totesin ilahtuneena siitä että sain seuraa. ”Et muuten sattuisi tietämään reittiä ulos tästä kirotusta metsästä?” Kysyin häneltä kun hän oli päässyt vierelleni. ”Kaipa minä tiedän”, kulkuri vastasi, ”seuraa minua.” Lähdin hänen peräänsä ja tunsin oloni paljon paremmaksi. ”Minä olen muuten Runttuli”, kulkuri esittäytyi. ”Reidar”, vastasin hänelle ja väistin hänen taivuttamaansa oksaa. ”Oletkos matkalla jonnekin tiettyyn paikkaan?” Runttuli tiedusteli minulta. ”En oikeastaan. Kunhan kiertelen”, lausahdin ja katsahdin häneen. Runttuli näytti hymyilevän kuultuaan vastaukseni. Huomasin että yhtäkkiä seisoimme jo tiellä. Olin siis ollut niin lähellä... Vilkaisin taivaalle ja huomasin, että kuu oli nousemassa. ”Jaatko nuotion kanssani?” Kysyin Runttulilta ja vilkuilin ympärilleni löytääkseni hyvän leiripaikan. ”Miksi olisin jakamatta”, hän totesi kuin itsekseen ja keräili kuivia risuja. Hetken kuluttua meillä oli mukava nuotio suojaisessa paikassa tien laidalla. Kaivelin laukustani leipää ja kuivaa lihaa. Tarjosin Runttulille mutta hän pudisti päätään. ”Olen jo syönyt”, hän virnisti ja katseli tarkkaan, miten pakkasin iltapalaeineksiä etsiskellessäni osittain purkamani laukun uudelleen. ”Et taida olla ihan mikä vaan kulkuri kapean tien”, hän totesi. ”Minussa on hieman parantajan vikaa”, hymähdin ja lämmitin leivän palan nuotiolla. ”Ei sinulla olisi mitään hammas-särkyyn?” Hän kysyi toiveikkaalla äänellä. Mutustelin leipäni loppuun. ”Annahan kun vilkaisen”, lausahdin hänelle ja käskin häntä avaamaan suunsa. Runttuli totteli ja näin tulehtuneen poskihampaan. ”Tuohon ei auta kuin yksi temppu. Pidä suutasi vielä hetki auki”, totesin ja kaiveli laukkuani. Löydettyäni pihdit laukun pohjalta kiskaisin hampaan nopeasti irti. Runttuli katseli minua hetken hämmästyneen ja epäuskoisen näköisenä, kun ojensin hampaan hänelle. ”Haluat varmasti pitää sen muistona”, virnuilin ja otin laukustani pari palaa pihkaa ja pari mintun lehteä. Sulatin pihkan nuotiossa ja laitoin siitä hampaan paikalle paikan. ”Kas niin. Pureksihan näitä”, sanoin ja annoin mintun lehdet hänelle. Hän otti lehdet ja laittoi ne suuhunsa. "Miten ne vaikuttavat?” Hän kysyi pureskeltuaan hetken. ”Raikastavat hengityksen”, vastasin ja istuin selkä kiveä vasten. Oikaistuani jalkani minua alkoi kummasti väsyttää. Ennen kuin tajusinkaan, olin jo vajonnut uneen.

”muistatko kun pari tuhatta vuotta sitten valitin hammas-särkyä?” Runttuli kysyi Irunalta. ”jotenkuten. Miten niin?” Tämä vastasi. ”No, en muistanutkaan että siihen oli niin helppo hoitokeino”, Runttuli totesi, ”Hammas vain irti ja paikka tilalle.” ”sinähän yritit sitä itse kun särky meinasi tehdä sinut hulluksi”, Iruna muistutti häntä, ”et kuitenkaan onnistunut koska meitä ei pysty haavoittamaan kuin joku toinen meistä ja kukaan ei halunnut auttaa sinua.” ”Näköjään kuolevaiset pystyvät, koska kuolevainen sen hampaan irrotti”, Runttuli murahti ja hieroi partaansa. Iruna meni hämmentyneen näköiseksi. ”mutta se on mahdotonta!” Hän huudahti. ”miten, miten tämä on mahdollista!” Hän sopersi. Runttuli kohautti olkiaan. ”en tiedä enkä välitä. Me olemme yhä jumalia”, hän muistutti Irunaa ja painoi kätensä poskelleen. ”ja niin kauan, kun olemme jumalia, ei yksikään naarmu tai haava voi meitä tappaa...” Hän jatkoi ja kätki mielessään asuvan huolen ja epäilyksen hyvin, hyvin syvälle sydämeensä.

Ironu katseli sisarensa ja veljensä keskustelua ja hymyili vinosti. Typerykset! Hän käänsi katseensa neljään eriväriseen valopalloon, jotka loistivat himmeinä hänen kämmenellään. Vaalean punainen on Irunan, ruskehtava Runttulin, sininen Esein ja vihreä Ontaran. Hän puristi kätensä nyrkkiin ja pallot sulautuivat yhteen. Niiden väri muuttui veren punaiseksi. Minun... Hän naurahti mielessään ja sulautti ison pallon pieneen veren punaiseen valopalloon. Kahdeksan vielä ja olen voittamaton. ”sinuna kätkisin ajatuksesi paremmin”, surullinen ääni hänen viereltään ilmoitti. Ironu hätkähti ja katsoi kalpean harmaisiin kasvoihin, joilla asui ikuinen suru. ”sinuna palauttaisin ne heti”, Dengar, jumalista vaatimattomin lausahti. Ironu rikkoi valopallon nopeasti takaisin osiinsa ja ojensi varastamansa kuoleman ja surun jumalalle. Ironu väisti mustien silmien surun ja tiedon rasittamaa katsetta. ”Ironu, muista ettet mene liian pitkälle”, Dengar lausahti hiljaisella äänellä joka tuntui tulevan jostain kaukaa. Valopallot hänen kädellään värisivät ja katosivat. Hänen silmänsä katsoivat yhä suoraan Ironua. ”älä sinä puutu asioihini, pikkuveli”, hän vastasi järkähtämättömällä äänellä ja nosti katseensa. Hän katsoi Dengaria ja tuhahti: ”tiedän kyllä mitä teen. Unohda että olet edes nähnyt minut.” Hän käänsi selkänsä ja jätti veljensä seisomaan yksin. Dengar katsoi hänen peräänsä ja pudisteli päätään.
Ironu kirosi huolimattomuuttaan. Hän meni huoneeseensa ja avasi kätensä. Hämmentyneenä hän katsoi sen tyhjyyttä. Hänelle tuli yhtäkkiä kylmä. Dengar oli suojautunut! Hän piristyi kuitenkin kun hän katseli sisarensa vaaleanpunaista valopalloa. Dengar on ääliö. Hän ei laskenut palloja.

//:myöhempi lisäys: Nimiehdotuksia otetaan vastaan.....

[Dimensus]

Hahhaa! Nyt pääsen minäkin vineilemään! muhaha..
NOh, aluksi haluaisin sanoa, että nimesi ovat melkeinpä koomisia. Runttuli yms. Noiden sisarusten nimet ovat liian lähellä toisiansa. Niitä ei erota toisistaan, ja minä ainakin menin sekaisin kun yritin pysyä tahdissa.

Alussa tarina tuntuu lähinnä huumoripläjäykseltä, siihen ei oikein osaa suhtautua vakavasti. Sitten, loppua kohden siitä tuleekin eeppinen yms. joten en oikein osannut suhtautua tähän.. Eli nauraa vaiko tehdä jotakin muuta´?

En ala puuttumaan kirjoitusasuun, yms. Mutta sanavalinnat.. Perhana, jne. Ne rikkovat tunnelmaa. Tarinassa on tuollaista velikulta-puhetta, mikä ei oikein natsaa jos haluat pitää tämän uskottavana.

Nuotiokohtaus, missä reidar tapaa ruttulin, on epäuskottava. He istuvat nuotiolle, ja lähtevät samantien ulos metsästä. Muuttaisin.

Mutta, kaikinpuolin ihan messevä juttu, katsellaan mitä keksit seuraavaan osaan.

Edit: tunnen kaksoset nimeltä Esa ja Jaakko. eivät hirveästi muistuta toisiansa.

[Gastmar]

Vellu pieni. Sisarusten nimien kuuluu olla samanlaiset, koska he ovat kaksosia. Runttulin nimi on runttuli, koska hän on kerjäläisten ja kulkurien jumala. Loogista eikö vain?
Kirjoitustyyli ja sanavalinnat ovat mitä ovat, koska niillä haetaan realismia. Eihän kukaan ajatuksissaan oikeasti totea voi kukkanen, jos voi ajatella voi perhana, vai?
Voisin toki hieman selkeyttää niin että ajatukset erottuvat kerronnasta. tytyväinen sitten?