Kasvottomat: osa 2 - Korppivirret
Lähetetty: Ke 25.05.2005 18:58
Jaahas. Taas on viikko vierähtänyt ja uusi episodi pitänee julkaista.
Eli tämä on nyt sitten toiseksi viimeinen. Palaute ja kriiikki suotavaa.
prologi
http://www.sotavasara.net/keskustelu/vi ... hp?t=41357
1 osa
http://www.sotavasara.net/keskustelu/vi ... hp?t=41600
Kasvottomat: osa 2 – Korppivirret
Rufus pysyi hädin tuskin satulassaan kun aurinko alkoi painua mailleen. Hän nojasi päätään hevosensa harjaan ja haistoi sen ummehtuneen tallintuoksun. Se toi kodin mieleen.
Ilma kylmeni entisestään, ja hengitys höyrystyi, sormetkin liikkuivat kankeasti. Kolmen päivän ratsastuksen aikana oli pidetty vain muutamia taukoja, ja yö-unet olivat jääneet vähiin. Tom ja Elias eivät näyttäneet olevan vielä moksiskaan, tai siltä he ainakin näyttivät. Rufus katseli ystäviänsä roikkuessaan ratsailla, ja koetti miettiä mitä heidän mielessään mahtoi liikkua. Hän muisti lapsuuden leikit, ja monet taistelut puumiekoilla. Nyt he olivat matkalla oikeaan sotaan, eikä sankarillisuus enää tuntunut miltään. Kuolema odotti heitä, menisivät he sitten minne tahansa. Ei ollut mitenkään vaikeata puhua heitä puolelleen: mikä tahansa olisi parempaa kuin istua ja odottaa hiljalleen etenevää tautia. Nyt heillä oli sentään mahdollisuus. Rufus painoi silmänsä kiinni lepuuttaakseen niitä hetken.
Elias vilkaisi vierellään ratsastavaa Rufusta, ja hänen silmänsä laajenivat pelästyksestä kun näki, että tämä lähinnä riippui suitsista. Elias ojensi kätensä tarttuen hänen käsivarteensa, ja nosti ystävänsä helposti takaisin satulaan. Rufus yritti keskittää jokaisen ajatuksensa ylhäällä pysymiseen, mutta se oli yhä vaikeampaa. Hän nuokkui kun uni yritti hiipiä silmien taakse, mutta joka kerta oli Eliaksen käsi välissä, valmiina nappaamaan putoajan.
”Menkää kotiinne lapset, jos ette pientä ratsastusta kestä.”
Rufus säpsähti kun tajusi äänen. Hän nosti hitaasti päätään ja katsoi hetken lähellä ratsastavaa sotilasta, joka vastasi tuijotukseen ylimielisesti. Rufus ei jaksanut pitää päätään kauaa ylhäällä, ja laski kasvonsa takaisin oriinsa kylmiin harjaksiin.
”Ole vaiti ja huolehdi omista asioistasi!”
Kaikui Tomin karjaisu miehelle. Taustalta kuului halveksuvaa naurua, mutta kukaan ei enää viisastellut mitään koko matkan aikana.
Valkoiset maisemat alkoivat muuttua harmaiksi, ja kuusten vihreä sai tummemman sävyn. Kuunsirppi näkyi jo taivaalla, ja eläimet pakenivat piiloihinsa. Yön rauha alkoi laskeutua valkeiden lakeuksien ylle, kuin suuri musta viitta.
”Minä haluan nukkua” Rufus sanoi heikosti. ”Minä haluan niin nukkua Elias”
Pitkähiuksinen nuorukainen hänen vierellään nosti kätensä hänen olkapäälleen, ja puristi lujaa.
”Kyllä me pian pysähdymme. Ei näin pimeällä voi ratsastaa, ei ainakaan enää tänään, pakkohan meidän on jossain vaiheessa pitää taukoa.”
Rufus nosti hiukan päätään, niin, että näki kumppaninsa vihertävät silmät, joista huokui myötätuntoa. Rufus ei voinut ymmärtää, miksi Elias ei tappanut tätä siihen paikkaan. Hänhän oli tuonut sairauden kylään. Pojan ymmärtäväisyydellä ei tuntunut olevan mitään rajaa.
Hänen pitkulaisilla kasvoillansa ei näkynyt hiventäkään katkeruutta. Parransänki tunki esiin leuasta ja nenän alta, ja ne korostivat pystyä nenää, samoin tuuheat kulmakarvat. Elias oli ikäisekseen varsin aikuisen näköinen, ja sama koski sielunelämää. Ehkä se johtuikin siitä. Elias oli kyllin viisas tietääkseen, ettei kukaan olisi voinut tehdä mitään toisin kuin kohtalo oli tarkoittanut.
Kauempaa kuului nopea kirous kun Tomin hevonen astui harha askeleen.
Rufus värähti kun hän ajatteli Tomia. Hän oli kerran ollut tämän läheisin ystävä, läheisempi kuin Elias koskaan. Mutta vuosien varrella tunne oli hiipunut, joskaan ei kadonnut, ei suinkaan. Vuodet olivat jättäneet juurensa syvälle sydämiin, ja sydän ei koskaan unohtanut.
Rufus vaivoin erotti häntä hämärän vuoksi, eikä asiaa auttanut lainkaan se, että hän pystyi vain vaivoin pitämään silmänsä auki. Tom oli peittänyt kaljun päälakensa hupulla, niin kuin miltei jokainen ratsastaja heidän ympärillään. Kylmä ilma oli jokaisen riesana näinä öinä.
Tom ilmeisesti pureskeli jälleen alahuultaan, niin kuin aina kun hän ajatteli. Rufus voihkaisi ja sulki silmänsä hetkeksi. Väsymys kiinnitti silmäluomiin vielä muutaman painon lisää, ikään kuin varmistaakseen lopputuloksen. Ajatuksen karkasivat menneisyyteen, kalareissuihin Tomin kanssa, kesäpäiviin vuorilla, kun he olivat metsästäneet jättejä keppien kanssa.
Äkkiä hän havahtui nykyhetkeen. Edestäpäin kuului huutoja, ja pian ne levisivät rivistön takaosiinkin.
”Pysähtykää! Pysyttäkää leiri, ja jakakaa vartiovuorot. Matka jatkuu aamulla!”
Rufus huokaisi syvään, ja kuuli Eliaksen naurahtavan vierellänsä. Tämä hyppäsi pian pois satulastaan, ja alkoi kaivella satulalaukkujansa. Rufus oli kaatua päistikkaa maahan kun hän yritti kavuta ulos satulasta.
”Varo nyt” kuului Tomin ääni hänen takaansa, samaan aikaan kun hänen kätensä tarrasivat Rufuksen selästä kiinni. Hän katseli kuolemanväsynyttä ystäväänsä ja Rufus oli huomaavinaan pienen välkähdyksen tämän silmissä. Tom laski katseensa ja päästi kätensä irti. Hän alkoi taluttaa hevostaan lumen halki, kohti kolmea kuusta, ilmeisesti heidän tulevaa leiripaikkaansa. Tom löysi miltei vaistonvaraisesti parhaat leiripaikat, Elias ja Rufus vain seurasivat perässä. Rufus kaivoi omat tavaransa ja alkoi hoippua Eliaksen ja Tomin perään pystyttämään telttaa. He lupasivat hoitaa Rufuksen vartiovuorot, kun suoja olisi valmis, ja kun teltta viimein seisoi pystyssä, rojahti väsynyt matkalainen peitteidensä kanssa vasten kylmää ja routaista maata, vain ohut kangaspohja lattianansa. Viimein sai uni tahtonsa läpi, ja asettui taloksi nuorukaisen mielen metsikköön, ajatusten suurten tammien varjoon. Siellä se keskusteli olennon kanssa, ja yhdessä ne loivat loisteliaita maalauksia, suuria freskoja pelon väreillä
Ghadar astui hämärään saliin ja veti raskaat puu-ovet perässään kiinni. Lukon kolahdus jäi kaikumaan avaraan huoneeseen, johon heikkoa valoaan loivat ainoastaan seinien syvennyksiin asetellut kynttilät. Valokehät lepattivat lattioita pitkin kuin puiden latvat myrskyn kourissa.
Kauempana, suuren gobeliinin edessä seisoi punaiseen viittaan pukeutunut mies. Hänen vaaleat, kiharat hiuksensa valuivat olkapäille, ja saivat hänen pelkistetyn kruununsa näyttämään huvittavan pieneltä. Housut olivat hienoa samettia, ja hänen valkoista paitaansa peittivät lukuisat koristevyöt. Yhdessä niistä roikkui tikari, jossa oli paljon timantti- ja kultaupotuksia. Ne välkkyivät kun liekit tanssahtelivat niiden pinnalla.
Hänen harmaanruskeat silmänsä katselivat ovelle päin, suoraan Ghadariin, joka pikemminkin aavisti kuin näki kuninkaan hahmon varjoissa. Hän kyllä muisti miltä tämä näytti.
Saliene astui askeleen eteenpäin, ja hänen kädessänsä leiskui tulus. Toisessa kädessään hänellä oli kynttilä, johon tuli tarttui armotta, kietoutui sydämeen kuin henkensä hädässä.
”Iltaa Ghadar. Mitä pidät kynttilävalaistuksesta? Minusta tuli on kaikkein hienoin elementti”
Ghadarin täytyi myöntää itselleen, että näky oli kyllä vaikuttava. Kymmenittäin pieniä valopilkkuja väritti valtaisainsalin pimeyttä. Silti hän piti salista enemmän päivänvalossa, silloin kun kaikki sen sävyt pääsivät valloilleen, seinustoille asetellut haarniskat ja lattioiden mielikuvitukselliset matot saivat silmät häikäistymään.
Ghadar sivuutti kuninkaan kommentin ja vastasi kysymykseen kysymyksellä:
”Saliene, miksi tämä salamyhkäisyys? Miten teillä voisi olla minulle sellaista asiaa, että sitä eivät muut saisi kuulla?”
Saliene oli jo muutaman metrin päässä Ghadarista, ja tämä näki selvästi kuinka nuoren kuninkaan naama valahti kalpeaksi. Mokoma kakara, Ghadar ajatteli.
”Ghadar, sinä olit rakkaan isäni luotettu mies. Siksi luulen, että voin luottaa sinuun tässä asiassa.”
Sotaherra katsoi Salienea suoraan silmiin, ja niistä silmistä kuvastui hermostuneisuus. Kuningas nyki huomaamattaan jalkaansa, ja hänen kätensä hypistelivät kynttilää, josta sula vaha alkoi valua sormille. Ghadaria puistatti kun hän kuuli Salienen kutsuvan vanhaa herraansa isäksi. Tuo narri ei ollut arvollinen edes koskettamaan huonetta, johon hänet oli haudattu, saati sitten kantaa hänen kruunuansa. Ghadar puristi kätensä nyrkkiin, ja tunsi miten kynnet upposivat kämmenten ihoon.
”Kerro minulle jo asiasi, kuningas. Autan, jos vain suinkin voin. Sulkeudun suosioonne.”
Ghadar kumarsi vastentahtoisesti, ja jäi tuijottamaan kuninkaan hermostunutta olemusta.
”Minä luulen, että valtakunnassa on vireillä salaliitto. Luulen, että minut aiotaan syöstä valtaistuimelta, tai mikä pahempaa, murhata”
Salienen ääni värähti itkuisesti kun hän lausui sanan murha. Ghadarin rintaan jysähti jotakin kovaa kun hän kuuli kuninkaan lauseen. Langat alkoivat karkailla käsistä.
”Mutta herrani, mistä te sellaista päättelette? Onko teillä lainkaan todisteita?”
Saliene tärisi ja vilkuili ympärilleen. Hän puristi kynttilää rystyset valkoisena ja älähti kivusta kun vaha valui kädelle.
”Ghadar, minä en halua kuolla. Auta minua, en minä halua vielä”
Nuori kuningas menetti itsehillintänsä ja alkoi nyyhkyttää. Ghadar katseli vieressä ja kirosi Salienea mielessään. Nyt täytyi vain toimia harkitusti, ja kaikki menisi hyvin.
”Ghadar, minun palvelijani. Hän, hän oli kuullut puhetta keittiössä.”
Kuningas tyrskähti ja hän pyyhki kyyneleensä paidan hihaan. Ghadar alkoi hapuilla miekkaansa.
”Pahinta tästä tekee se, että epäilen miestä, jota en millään haluaisi. Palvelijan mukaan mies saattoi olla Kapteeni Desistir.”
Ghadar mietti seuraavaa siirtoansa ja hypisteli miekan kahvaa. Sen koristeet kutittavat sormia, mutta kun niistä otti tukevasti kiinni, niin miekkaa ei saanut kädestä helposti irti. Jos mikään muu ei auttaisi, murha näyttäisi olevan edessä.
”Ghadar, sinun täytyy suojella minua, kunnes syylliset ovat surmattu. Minä lähetän miehiä Desistirin luokse, ja annan vangita hänet. Haluan kuitenkin kuulla sinun mielipiteesi ensin, sillä sinä olet hoitanut näitä asioita ennenkin. Mitä minä oikein teen?”
Ghadar astui askeleen taaksepäin, ja veti miekkansa huotrasta. Saliene kavahti taaksepäin, mutta Ghadar laskikin teräaseen kuninkaan jalkojen juureen. Ikivanha tapa, jolla kuvastettiin äärimmäistä uskollisuutta.
”Armollinen herrani, minä pyydän, ettette hätiköisi tämän asian kanssa. Nämä syytteet ovat toki raskauttavia, mutta niitä täytyy ensiksi tutkia. Ei ole mitään syytä rynnätä suin päin Desistirin kimppuun, kun hänellä, jos nyt syyllinen on, voi olla tukenansa koko joukko kapinallisia. Jos nappaamme hänet nyt, niin silloinhan muut salaliiton jäsenet ovat yhä okana jalassanne. Sallikaa minun keskustella Kapteeni Desistirin kanssa, ja ottaa selvää tästä petoksesta. Jos sellainen on olemassa, voin soluttautua heidän joukkoonsa, ja silloin saamme jokaisen heistä kiinni. Mitä mieltä olisitte tällaisesta ajatuksesta, teidän majesteettinne?”
Salienen kasvoille levisi mairea hymy, kun Ghadar puhui. Äskeinen pelokas kaniinimainen nuorukainen tuntui muuttuvan silmissä. Hän naurahti heikosti, ja asteli läheisen pöydän luo, ja sytytti jälleen uuden kynttilän.
”Ghadar, suunnitelmasi on loistelias. On hienoa, että minulla on sinun kaltaisesi mies lähettyvillä. Isä olisi ollut ylpeä suunnitelmastasi.”
Ghadarin teki mieli sylkäistä lattialle Salienen sanojen vuoksi. Hän kuitenkin pidättäytyi, ja teki sen sijaan syvän hovikumarruksen. Saliene oli jo huomattavasti rauhallisempi, ja hän hymyili leveästi ja sytytteli kynttilöitä tiuhaan tahtiin. Ghadar alkoi tehdä lähtöä:
”Pyydän anteeksi, kuningas, mutta luulenpa, että minun täytyy lähteä, ja nyt, kun saimme asiat järjestykseen, niin kaikkihan on hyvin. Aion keskustella Desistirin kanssa niin nopeasti kuin vain mahdollista, luultavasti jo huomisaamuna.”
Saliene kääntyi häntä kohti ja hänen kasvoiltaan paistoi kauhu.
”Vasta huomenna? Mutta entä jos hän aikoo murhata minut jo tänä iltana? Ghadar, teidän täytyy puhua hänelle vielä tänään!”
Kuningas hätääntyi jälleen, ja pudotti kovalle kivilattialle juuri syttymäisillään olleen kynttilän.
”Mutta kuningas, en millään ennätä tänään. Teidän henkenne on tokin tärkeämpi kuin minun maalliset menoni, mutta luulen, etteivät kapinalliset aio iskeä tänä yönä. Lähetän varustuksilta teidän ovellenne muutamia miehiä yön ajaksi. He saavat vartioida untanne. Kuningas, minä annan pääni pantiksi siitä, että olette turvassa, ja että minä keskustelen Desistirin kanssa heti huomenaamuna.”
Saliene näytti miettivältä, ja aikansa tuijotettuaan lattialle pudonnutta kynttilää, hän nyökkäsi hiljaa.
”Olet varmaan oikeassa. Minä luotan sinuun Ghadar, ja pyydän, että lähetät parhaat miehesi luokseni tänä yönä. Oikeastaan, lähetä heidät joka yö siihen saakka, että petturit saadaan kiinni.”
Ghadar nyökkäsi hänkin, ja kumarsi vielä. Hän työnsi miekkansa takaisin tuppeen, ja kääntyi ovelle päin. Juuri kun hän aikoi työntää raskaan portin auki, harppoi Saliene hänen taakseen ja sanoi hiljaa:
”Ghadar, kiitos kaikesta. Olisi sääli, jos minunlaiseni mies joutuisi kuolemaan näin nuorena. ”
Kuningas veti kasvoilleen kiitollisimman hymynsä, ja Ghadarin näyttelijäntaitoja koeteltiin kun viha purkautui mielen sopukoista. Hän vaivoin onnistui pitämään hymyn kasvoillansa kun katseli Kuningasta olkansa ylitse.
”Teidän armonne, on ilo olla avuksi. Enhän suinkaan halua, että valtakuntamme jäisi ilman kaltaistanne mahtavaa hallitsijaa.”
Kuningas katsoi häntä ja hymyili. Ghadar virnisti takaisin.
Elias kääri Rufuksen hihan ylös saakka, ja pieni inhon häivä nousi hänen rintaansa kun hän näki paiseen. Se oli punaisenruskea, ja sen pää oli kellertävä. Siitä tihkui pahanhajuista visvaa.
”Oletko aivan varma tästä?” Tom kysyi. Hänen kasvoillaan näkyi kuvotus, ja Elias tiesi kenen tehtäväksi itse likainen työ jäisi.
”Olen. Sen kanssa ei voi elää. Siihen sattuu jatkuvasti, ja se hankaa ilkeästi ratsastaessa. Välillä joudun pitämään suitsia yhdellä kädellä kivun takia. Viime päivinä minulla on muutenkin ollut niin kovin heikko olo, niin että nyt jos autatte minua, niin voin muutaman päivän kuluttua jo olla normaalisti käteni kanssa. ”
Rufus yritti kuulostaa rohkealta, mutta Elias kuuli miten hänen äänensä meinasi särkyä. Tomin kasvoilta ei voinut lukea mitään muuta, kuin että hän voi pahoin. Elias pohti miten Tomin mahtaisi käydä itse taistelussa, missä verta nähtäisiin riittävästi saamaan rohkeimmatkin miehet itkemään. Hän mietti miten itse pärjäisi teräksen kalkkeen ja kuoleman laulun keskellä.
Elias nyökkäsi Rufukselle, ja käski Tomin ottaa tästä kiinni. Rufus istui paikoillaan, ja hänen suuhunsa asetettiin Tomin vanha nenäliina. Tom itse painoi kätensä Rufuksen ympärille, ja kietoi vielä jalkansakin tämän vartaloon kiinni. Hän tunsi miten Rufus tärisi.
”Oletko valmis?” Elias kuiskasi. Rufus muodosti sanat huulillaan ja sulki silmänsä.
Elias veti veitsen vyöltänsä, ja asetteli sen kylmän teräksen Rufuksen kättä vasten. Nyt hänkin saattoi tuntea miten tämä värisi peloissaan.
Yksi nopea viilto, ja tuska levisi Rufuksen käteen kuin jäinen vesi. Se poltti tiensä eteenpäin ja sai lihakset supistelemaan. Tukahdutettu huuto kuului kaukaisena ystävysten korviin, saaden kylmät väreet liukumaan pitkin selkää. Rufus tempoi itseänsä vapaaksi, mutta Tom piti hänet lujassa otteessaan. Heti viillon tehtyään Elias oli luikahtanut teltan ovesta ulos, ja nyt hän palasi kädessään miekkansa, jonka terä hohkasi kuumuutta. Ilmeettömästi ja nopeasti hän painoi sen vertavuotavan haavan päälle, ja hetken näytti siltä, kuin Rufuksen silmät olisivat pullahtaneet ulos päästä. Tomin teki pahaa, ja vain vaivoin hän sai hillittyä itseään antamasta ylen. Elias pidätteli kyyneleitä kun hän painoi miekkaansa yhä uudestaan Rufuksen haavaan. Liha sen ympärillä alkoi haista ja muuttua tummanruskeaksi. Rufus rimpuili ja vääntelehti, ja suolainen vesi valui vuolaasti hänen silmistään. Kuuma terä tuntui imevän hänen kättään. Se oli kuin tulinen paineaalto ihoa vasten. Ihoa, joka oli jo valmiiksi silvottu. Polte levisi käden muihinkin osiin, se säteili sormiin ja olkapäähän. Rufus yritti haukkoa henkeään, ja Elias pelästyi, että hän tukehtuisi nenäliinaan. Tom irrotti sen nopealla kädenliikkeellä, ja hiljaisuuden rikkoi vain Rufuksen Hengitys. Se oli katkonaista, kuin änkytystä, ja välillä Rufus puhkesi kyyneliin ja vollotti hiljaa peittoaan vasten. Tom ja Elias katselivat ystäväänsä. Elias tunsi silmäkulmansa kostuvan jälleen, kun hän näki ystävänsä järjettömän tuskan.
”Hän ansaitsi sen” kuului Tomin hiljaistakin hiljaisempi, vain Eliaksen korviin tarkoitettu kuiskaus.
Kalju nuorukainen laski katseensa ja puristi kätensä rintaansa vasten.
”Hän ansaitsi sen.” kuiskasi hän uudelleen, ennekuin pujahti ulos teltasta, kylmään talviyöhön.
Elias polvistui Rufuksen vierelle, ja kaivoi laukustaan toisen nenäliinan. Se sai kelvata sidetarpeiksi. Rufus haukkoi henkeään kun Elias sitoi haavaa. Kumpikaan ei sanonut sanaakaan.
Sinä yönä kukaan ei nukkunut kunnolla. Rufus heräsi jatkuvasti nyyhkyttämään kun oli kääntynyt kätensä päälle. Tom makasi valveilla ja kuunteli. Elias kääriytyi vällyihinsä ja yritti olla kuuntelematta. Olento Rufuksen sisällä keräsi itseensä kaiken tuskan minkä haava tuotti. Se kasvatti itseänsä niin, että tuntui että se raivaisi pian tiensä ulos. Tuska lauloi lauluansa läpi yön, ja jäi soimaan ystävysten päähän vielä seuraavankin päivän ajaksi. Olento löi rummullansa tahtia.
”Sinun täytyy olla varovaisempi! Ymmärrätkö, meillä ei kerta kaikkiaan ole varaa epäonnistua!”
Desistir katsoi ymmällään raivoavaa Ghadaria, ja koetti käsittää mitä hän oli tehnyt väärin.
”Minä tein kaiken niin hyvin kuin osasin, mutta se ei riittänyt. Ei ole minun vikani, että seinilläkin on korvat tuon linnan sisällä.” Ghadar tuhahti ja potkaisi maassa makaavaa kepinpätkää. Ilma oli kirpeän talvinen, ja pakkanen sai ihon tuntumaan kuivalta, kitalaen kutiamaan.
”Ghadar, kaikki on hyvin, kiitos sinun. Aivan turhaan siinä mesoat, kun asiat ovat kuitenkin järjestyksessä.”
Ghadar riuhtaisi Desistiriä rinnuksista kiinni, niin arvaamatta, että vanha mies meinasi kaatua. Sohjo roiskui ympäriinsä kun hän haki jaloillensa tukevaa kohtaa.
”Kuvitteletko sinä tämän olevan helppoa? Tämä on ihan tarpeeksi vaikeata ilman sinun törttöilyäsi!
Kuningas oli minun ystäväni. Joskus jopa parempi sellainen kuin sinä! Ja nyt minä olen mukana suunnittelemassa hänen poikansa murhaa, ja tiedä, että hän rakasti Salienea!”
Desistir katsoi Ghadaria suuttumusta tihkuviin kasvoihin, ja irrotti tyynesti tämän kädet vaatteistaan. Linnanpihan vartijat kääntyivät katsomaan heitä, ja Ghadar tunsi häpeän piston rinnassaan. Nyt hän levitteli salaisuuksia ympäri varuskuntaa. Kuin yhteisestä sopimuksesta, he alkoivat kävellä kohti ulompia varustuksia, kylää ja sen monia kuppiloita päin.
”Minä ymmärrän kyllä, kuningas oli minunkin ystäväni, mutta syy ei silti ole minussa. Et voi syyttää minua siitä, että joku piika sattui kuulemaan tai näkemään minut keittiössä silloin. Yhtä hyvin se olisit voinut olla sinä”
Desistir sanoi viisaasti kun he kävelivät sisempien muurien alitse. Tien ylitse juoksi mustanharmaa koira, perässään muutama kiljuva pikkupoika, jotka heiluttelivat keppejä uhkaavan näköisesti.
Ghadar tunsi kiukkunsa hiljalleen laantuvan, ja hän tajusi Desistirin puhuvan totta. Jälleen Kapteeni meni järkevyydessä hänen ohitseen.
”Anna anteeksi ystäväni. En tajunnut mitä puhuin. Viime päivien tapahtumat ovat vain saaneet minut hermostumaan, enkä voinut mitään äsken, kaikki vain purkautui.”
Desistirin kasvoille levisi jälleen hänelle ominainen hymy, viekas ja kujeileva. Ghadarkin huomasi hymyilevänsä. Hän ei ollut varma, kumpi tirskahti ensin, mutta he joka tapauksessa he löysivät itsensä nauramasta. He nauroivat niin kovaan ääneen, että linnut läheisissä puissa lensivät pakoon, ja vartijat kääntyivät taasen katsomaan. Kumpikaan ei tiennyt mille he nauroivat, ilo vain tulvi heistä vuolaana virtana, kunnes se kuivui puroksi, ja lopulta pieneksi lammikoksi, mikä sai heidät enää hymyilemään vienosti, kun he suuntasivat askeleensa kohti lähintä kapakkaa.
”Yksi asia meidän täytyy huolehtia jo nyt, ystävä.” Sanoi Desistir rikkoen pitkän puheettoman jakson. ”Suunnitelma on toteutettava mitä pikimmiten. Emme saa enää aikailla. Sanoisin, että ylihuominen voisi olla varsin otollinen ajankohta. Vai mitä olet mieltä?”
Ghadar haroi miettiväisenä hiuksiansa, jotka valuivat miehen vihreän kaavun päälle. Desistir oli aina miettinyt miten Ghadar sieti tukkaansa, kun se jatkuvasti näytti kutittavan joka puolelta.
”Ylihuominen on sopiva. Sääliksi käy sitä pentua, ja syyllisyys kalvaa jo nyt. Antakoon kuningas meille anteeksi.”
He kävelivät kappaleen matkaa likaisen sohjon peittämiä katuja, ihmisten vilistessä ympäriinsä kukin omia asioitaan hoitaen. Ghadar tajusi, ettei ollut edes huomannut kävelleensä jo ulos ulompien varustuksien portista. Hän oli ollut kovin mietteissään.
Desistir puhkesi puhumaan ja hänen äänestänsä huokui ahdistus.
”Ghadar, jos saan pyytää sinulta jotakin näin suurta, voisitko ottaa valtaistuimen minun puolestani. Vaikka minulla olisi siihen vanhempana oikeus, en usko haluavani sitä vastuuta. Sitä paitsi, sinä olet paljon enemmän hallitsijatyyppiä kuin minä. Mehän uuden hallinnon kuitenkin perustamme.”
Ghadar ei ollut uskoa korviansa, ja hän antoikin Desistirin kuulla kunniansa moisesta ajatuksesta. Vanha mies ei suostunut muuttamaan kantaansa, ei vaikka Ghadar miten perusteli.
Kuninkaan vanhoille neuvonantajille virkaa ei voisi antaa, sillä heissä ei virrannut pisaraakaan aatelisverta, ja kaiken lisäksi nuori Saliene oli karkottanut heidät hovista. Jälleen yksi sen nulikan neronleimauksista. Pian Ghadar tajusi, ettei hän voisi kieltäytyä. Desistir ei antanut hänelle vaihtoehtoa.
Mutta mitä kauemmin hän asiaa mietti, sitä enemmän hän alkoi löytää siitä hyviä puolia. Aluksi vastuu tuntui pelottavalta, mutta silloin jokin heräsi hänen sisällään. Se oli vallanhimo. Se tunki lonkeronsa hänen kehonsa joka sopukkaan, tunkeutui kaikkiin soluihin. Ghadar oli kuin käsinukke, kun se virkkasi mielen säikeet haluamaansa kuvioon.
”Ystäväni, minä voisin jopa suostua, nyt kun asiaa tarkemmin ajattelin. ”
Desistir katsoi huolestuneena hymynripettä Ghadarin suupielessä, mutta ei sanonut sanaakaan.
”Minä voisin jopa suostua” Ghadar kuiskasi
Rufuksen kättä vihloi jälleen. Kipu säteili kämmenselkään saakka, ja sai aikaan kutiamista muistuttavan inhottavan tunteen, aivan kuin käsi olisi paleltunut. Hän koetti hieroa sitä hevosen karvaista ja pehmeää kylkeä vasten, mutta se vain pahensi tuskaa. Rufus veti kätensä hihan sisään, ja piti sitä siellä, lämpimässä.
Heti aamusta oli alkanut sataa lunta, ja nyt sitä suorastaan tulvi taivaalta, niin, että hupun päältä joutui ravistelemaan valkoisen massan pois vähän väliä. Viime yö oli ollut yksi kylmimmistä koko retken aikana, mikä oli kestänyt jo kuusi päivää. Vaikka retkikunta oli liikkunut niin nopeasti kuin vain suinkin kykeni, oli matka kestänyt liiankin kauan. Jos huhut pitivät paikkansa, he olisivat tänä iltana perillä, Horavuorten länsirinteillä, aivan Reddingin kupeessa. Rufus yskäisi koristen ja tunsi miten hänen koko kehonsa tärähti sen voimasta. Hänen otsansa leiskui kuumeen vuoksi, ja väsymys otti hänestä vallan jo muutaman ratsastustunnin jälkeen. Hän yritti uskotella itselleen, sekä Eliakselle ja Tomille sen johtuvan kylmistä öistä, mutta olento kuiski totuuden hänen korvaansa:
”Tauti”
Tom aivasti äänekkäästi, ja lumi narskui hevosten kavioiden alla. Silloin tällöin kuului jonkin linnun laulua, mutta sitä ei kestänyt pitkään. Rufus ei käsittänyt miten mikään niin vapaa haluaisi elää ulkosalla koko elämänsä, ainakaan näillä seuduilla. Jos hän olisi lintu, olisivat nämä vuoret jääneet kauas taakse jo vuosia sitten.
Rufus nosti kasvonsa ja koetti siristellä silmiänsä nähdäkseen koko heidän rivistönsä. Koko sankarillinen sotajoukko oli vain kumarassa ratsastavia hiljaisia miehiä, jotka olivat pukeutuneet miten parhaiten pysyivät lämpiminä. Suuri osa heistä ei illan nuotiokeskustelujen mukaan edes tiennyt miksi olivat sodassa. Heille tämä oli keino hankkia perheelleen rahaa nyt kun halla oli riehunut viime kesänä koko valtakunnassa, niin että talvella ei ollut mitään mitä laittaa pöytään. Harmaat selät eivät suuremmalti osin edes tienneet, minne olivat matkalla. Siinä suhteessa Rufus tiesi erottuvansa heistä. Hän oli täällä puhtaasti oman henkensä vuoksi, sillä mitään muuta vaihtoehtoa ei ollut.
Viime yönä oli kulunut tasan kaksi päivää siitä kun ensimmäinen paise oli leikattu, ja nyt hänen reiteensä oli kasvamassa uusi. Eliaksen kylkeen muodostui myös paiseenalku, tai niin he kaikki epäilivät. Tauti veisi heidät kaikki ennen pitkää. Rufus nosti toisen kätensä otsalleen, ja lämmitti sitä hetken kuumeisen ihon lämmössä. Samaan aikaan kuumeen kylmät väristykset kävivät hänen koko kehonsa läpi.
Tom katseli kauempaa, piilossa huppunsa alla, miten ystävänsä yksi keuhkojansa rikki. Niin katkera kuin hän olikin, tunsi hän myös hiljaista myötätuntoa tätä kohtaan. Siitä asti kun hän sai kuulla taudista, olivat hänen tunteensa olleet yhtä puuroista sekamelskaa. Oli vaikeata suhtautua vanhaan ystävään, joka yhtäkkiä olikin tönäissyt kaivon pohjalle kuolemaa odottamaan. Muttei se ollut hänen vikansa. Se kaikki oli liikaa Tomille.
Hän kuunteli hiljaisen kulkueen ääniä pitkään, kunnes kaukainen raakunta löysi hänen korvansa. Tom nosti katseensa ja koetti tihrustella ylös taivaalle, mutta sai silmäänsä lumihiutaleen. Se sai luomen vuotamaan ikävästi, ja hän kuivasi veden hansikkaaseensa. Hän tyytyi kuuntelemaan lintujen ääntelyä.
Luultavasti korppeja, hän ajatteli, ja muisti isän tarinat korpeista ennen taistelua.
”Ne ovat paholaisen lintuja, sanon minä. Ne haistavat veren jo ennekuin sitä on vuodatettu, siksi ne seuraavat sotajoukkoja ja suunnistavat taistelutantereelle. Niistä entisaikojen soturit tiesivät milloin taistelu oli alkamassa. Siitä siis poikani, kun korpit lentelivät taivaalla heidän yläpuolellaan ja raakkuivat sitä lauluansa. Korppivirsiksi niitä kai kutsuttiin.”
Tom kosketti vanhan ruosteisen miekkansa terää, hänellä ei ollut sille tuppea. Hän muisti lapsuudestaan pimeän pelon, sen kalvavan tunteen rinnassa kun ei tiennyt mitä mustassa huoneessa odotti. Se täytti hänen rintansa jälleen, musta huone vain oli Redding. Hampaat puristuivat yhteen kun korpit lauloivat.
”Minne minä oikein olen matkalla?”
Desistir heräsi sormiin niskassaan. Hetken aikaa hän ei käsittänyt missä oli tai mitä tapahtui, mutta kun kädet vedettiin selän taakse ja jalkoja painettiin lujasti yhteen, alkoi todellisuus hiljalleen valjeta. Hän koetti liikuttaa jäseniään, mutta niitä pitelevät kourat vain tiukensivat otettaan. Hän rimpuili vimmatusti, muttei onnistunut pääsemään irti. Kaikki tapahtui kovin nopeasti, köydet ilmestyivät käsiin ja ne kierrettiin joka puolelle, ja samassa häntä jo nostettiin seisomaan.
”Älä tee nyt mitään typerää Desistir, niin kaikki järjestyy.” kuului kuninkaan rauhallinen ääni hänen edestään. Kapteeni nosti katseensa ja kohtasi Salienen silmät. Miehen omahyväinen hymy inhotti häntä.
”Mutta kuningas, miksi? Mitä sellaista olen tehnyt, että minut pitää vangita keskellä yötä, kuin olisin pahainen varas?” Salienen kasvot muuttuivat heti kun vanhus lopetti lauseensa. Hän astui askeleen eteenpäin ja kumartui sängyllään istuvan, sidotun miehen viereen.
”Sinä, isäni luotettu mies, olet pahainen maanpetturi. Hän luotti sinuun, ja siksi saat pitää henkesi. Muutoin olisit tuntenut vain tikarin kylmän terän selässäsi, et näitä köysiä. Sinun sietäisi olla minulle kiitollinen.” Saliene melkein kuiskasi sanat, ja Desistirin teki mieli sulkea nuoren kukkopojan suu nyrkillänsä. Hän ei voinut sietää dramaattisuutta, ja sitä uusi kuningas näytti rakastavan. Saliene asteli vähän matkan päähän Desistiristä ja kääntyi. Hän nauroi laimeasti ja enemmänkin lauloi kuin puhui käskyn vartijoille:
”Viekää hänet tyrmään.”
Kuninkaan mukana olleet kolme miestä tarttuivat Desistiriin ja repäisivät hänet ylös vuoteestaan. Saliene itse asteli iloisesti vihellellen ulos huoneesta. Hänen sotilaansa retuuttivat Kapteenia käytävää kohti, ja jokaisella heistä oli toisessa kädessään paljastettu miekka. Desistir katsoi viisaammaksi olla yrittämättä sankarillistä pakoa, nyt kun hänen aseensa jäi sängyn vierelle vaatekasaan. Ajatukset säntäilivät sinne tänne, pimeisiin selleihin, niiden kalteri-ikkunoihin ja rottiin. Samalla alitajuntaan nousi ajatus Ghadarista. Se rauhoitti hieman.
Köydet hiersivät käsiä ja kävelykin oli vaikeaa, jalat oli sidottu yhteen polvien yläpuolelta. Kukaan ei puhunut mitään, mutta otteet kielivät sanojen puolesta. Ne toistivat sanaa petturi.
Soihdut valaisivat himmeätä käytävää, ja äskeiseen hämärään tottuneena silmät aristivat hetken. Hänen saattajansa pitivät tahallaan yllä kovaa tahtia, niin että hänen oli mahdollisimman vaikea pysytellä mukana. Äkkiä yksi käytävän ovista aukesi, ja yöpukuinen Ghadar astui saattueen eteen, pidellen kädessään soihdunvalossa kiiltelevää miekkaansa. ” Mitä ihmettä täällä melutaan tähän aikaan yöstä?” Samassa hänen suunsa loksahti auki, ja Desistir hymyili ensimmäistä kertaa vangitsemisensa jälkeen. Ghadar vain seisoi paikoillansa, ja katseli sidottua ystäväänsä. Desistir näki ihmetyksen hänen kasvoillaan, ja iski silmää. Sotilaat jähmettyivät hetkeksi paikoilleen hekin, ja tervehtivät Ghadaria. Sotaherra ei vastannut tervehdykseen, vaan veti miekkansa tupesta. Miehet nostivat välittömästi omansa, mutta kaikkien suureksi ihmetykseksi hän laski terän hitaasti Desistirin kaulalle. ”Sinä kurja. Pitkään minä epäilin, enkä näköjään turhaan. Tekisipä mieleni lävistää saastainen ihosi tässä heti, mutta kuninkaan tahto olkoon minunkin. Vartijat, viekää tämä kurja rotta pois silmistäni, ja varmistakaa, että hän saa virua koko tuskallisen loppuelämänsä likaisimmassa sellissämme.” Vartijat nyökkäsivät, ja Ghadar veti miekkansa takaisin. Hän tuijotti Desistiriä hetken, ja sylkäisi sitten tätä kasvoihin.
”Hauskaa loppuelämää, petturi.”
Sanat jäivät kaikumaan muuten niin hiljaiseen käytävään.
Öinen kaupunki leiskui tuhansien pienten valojen avulla kuin kiiltomatojen pesä. Kuin taivaan tähdet olisivat pudonneet korkeuksistaan säteilemään maan kamaralle. Elias katseli henkeään haukkoen öistä Reddingiä, ja Tom hänen vierellään oli varmasti vähintään yhtä haltioitunut. Rufus seisoi miesten takana ja yski, mutta kukaan ei kiinnittänyt siihen huomiota. Siihen oli jo totuttu viime päivien aikana.
Kuume ei ollut hellittänyt, ja käden haava oli luultavasti tulehtunut. Hänen leukaansa oli kasvanut paise, jonka hän joutui peittämään likaisella kangasrievulla. Se tosin lämmitti hitusen, ikään kuin kaupanpäällisiksi, mutta se myös jäätyi huuliin kiinni.
Pitkin yötä oli saapunut Akathin tukijoukkoja. Vuoren laella oli nyt arviolta tuhat miestä, ensimmäinen nyrkki. Sen jälkeen Reddingiä pommitettaisiin jatkuvasti, ellei ensimmäinen täydellinen yllätysisku tehnyt tehtäväänsä. Nyt oli aika kostaa kurjan kuninkaan teoista. Iltanuotioilla miehet kertoivat mitä hurjimpia tarinoita siitä miten Saliene oli Akathin pettänyt. Toiset kertoivat hänen miehiensä ryöstäneen kultalastin, toiset taas kertoivat sen johtuvan toissavuotisesta taistelusta rajakaupunkien ryöväreitä vastaan. Akath oli pyytänyt Reddingiltä apua, mutta tämä ei ollutkaan saapunut lainkaan. Tämän vuoksi kuulemma kokonainen kaupunki oli jäänyt roistojen aallon alle, ja sinne jääneistä ihmisistä ei tiedetty nyttemmin juuri mitään. Mutta yhtäkaikki, ne olivat vain huhuja. Kukaan ei oikeastaan tiennyt mitään varmaa.
Elias ja muut olivat saaneet vartiovuoron, vaikka todellisuudessa sekin oli turhaa. Ei kukaan eksyisi vuorille tähän aikaan vuodesta, ja vaikka sattuisikin, hän saisi vastaansa Akathin sotajoukot. Muutamat vartiosotilaat olivat täysin tuntemattomia, mutta sattuman kaupalla he olivat kaikki päässeet samaan ryhmään.
Tom katseli rinnettä alas, kaupunkiin, joka ei näyttänyt nukkuvan öisinkään. Se oli niin kaunis, mutta he olivat tulleet tappamaan sen. Se oli läiskä elämää keskellä yön pimeyttä, ja huomenna sen paikalla leimuaisivat liekit, ja niiden keskellä kuningas Saliene. Noiden muurien sisäpuolelta löytyisi myös parannuskeino. Pelastus. Toisen kuolema oli toisen elämä.
Miehet katselivat hiljaisina öistä Reddingiä, ja valotäplät alkoivat hiljalleen sammua. Yksitellen ne katosivat, ja lopulta niitä ei palanut kuin muutama siellä täällä. Oli harvinaisen kaunis yö. Tähdet näkyivät selkeästi, ja puolikas kuu loisti kirkkaasti. Sen ympärillä leijuvat pilvet värjäytyivät kalpean keltaisiksi. Vuoristotuuli hyväili kasvoja, sen kylmä kosketus oli tullut tutuksi matkan aikana. Vartiomiehet seisoivat paikoillaan kukin mietteisiinsä vaipuneena. Ajatukset liitelivät kauas, alas vuorta, aina Reddingiin saakka. Siellä ne katosivat miekan terän viiltämään haavaan, taistelun ääniin, vereen valkeita kinoksia vasten. Olento heräsi itse kunkin sisällä. Se kuiskaili heidän korviinsa salaisuuksia kuolemasta, kivusta kun teräs uppoaa ihoon. Olento heräsi myös Rufuksen sisällä. Se kasvoi kasvamistaan, nousi suuremmaksi kuin ikinä. Epätoivoisesti se koetti repiä tietään rinnan kautta ulos. Kaikki kuitenkin päättyi sen tuskaiseen huutoon, kuolemankarjahdukseen, joka oli vain äänetön kuiskaus ilman sanoja, kun se pääsi Rufuksen huulille. Kukaan ei huomannut kun hän vaipui kinokseen, ja olento repeytyi palasiksi. Lumi tuntui hyvältä kasvoja vasten, sen kylmyys oli oikeastaan lämpöä. Talven syliin oli hyvä jäädä.
Eli tämä on nyt sitten toiseksi viimeinen. Palaute ja kriiikki suotavaa.
prologi
http://www.sotavasara.net/keskustelu/vi ... hp?t=41357
1 osa
http://www.sotavasara.net/keskustelu/vi ... hp?t=41600
Kasvottomat: osa 2 – Korppivirret
Rufus pysyi hädin tuskin satulassaan kun aurinko alkoi painua mailleen. Hän nojasi päätään hevosensa harjaan ja haistoi sen ummehtuneen tallintuoksun. Se toi kodin mieleen.
Ilma kylmeni entisestään, ja hengitys höyrystyi, sormetkin liikkuivat kankeasti. Kolmen päivän ratsastuksen aikana oli pidetty vain muutamia taukoja, ja yö-unet olivat jääneet vähiin. Tom ja Elias eivät näyttäneet olevan vielä moksiskaan, tai siltä he ainakin näyttivät. Rufus katseli ystäviänsä roikkuessaan ratsailla, ja koetti miettiä mitä heidän mielessään mahtoi liikkua. Hän muisti lapsuuden leikit, ja monet taistelut puumiekoilla. Nyt he olivat matkalla oikeaan sotaan, eikä sankarillisuus enää tuntunut miltään. Kuolema odotti heitä, menisivät he sitten minne tahansa. Ei ollut mitenkään vaikeata puhua heitä puolelleen: mikä tahansa olisi parempaa kuin istua ja odottaa hiljalleen etenevää tautia. Nyt heillä oli sentään mahdollisuus. Rufus painoi silmänsä kiinni lepuuttaakseen niitä hetken.
Elias vilkaisi vierellään ratsastavaa Rufusta, ja hänen silmänsä laajenivat pelästyksestä kun näki, että tämä lähinnä riippui suitsista. Elias ojensi kätensä tarttuen hänen käsivarteensa, ja nosti ystävänsä helposti takaisin satulaan. Rufus yritti keskittää jokaisen ajatuksensa ylhäällä pysymiseen, mutta se oli yhä vaikeampaa. Hän nuokkui kun uni yritti hiipiä silmien taakse, mutta joka kerta oli Eliaksen käsi välissä, valmiina nappaamaan putoajan.
”Menkää kotiinne lapset, jos ette pientä ratsastusta kestä.”
Rufus säpsähti kun tajusi äänen. Hän nosti hitaasti päätään ja katsoi hetken lähellä ratsastavaa sotilasta, joka vastasi tuijotukseen ylimielisesti. Rufus ei jaksanut pitää päätään kauaa ylhäällä, ja laski kasvonsa takaisin oriinsa kylmiin harjaksiin.
”Ole vaiti ja huolehdi omista asioistasi!”
Kaikui Tomin karjaisu miehelle. Taustalta kuului halveksuvaa naurua, mutta kukaan ei enää viisastellut mitään koko matkan aikana.
Valkoiset maisemat alkoivat muuttua harmaiksi, ja kuusten vihreä sai tummemman sävyn. Kuunsirppi näkyi jo taivaalla, ja eläimet pakenivat piiloihinsa. Yön rauha alkoi laskeutua valkeiden lakeuksien ylle, kuin suuri musta viitta.
”Minä haluan nukkua” Rufus sanoi heikosti. ”Minä haluan niin nukkua Elias”
Pitkähiuksinen nuorukainen hänen vierellään nosti kätensä hänen olkapäälleen, ja puristi lujaa.
”Kyllä me pian pysähdymme. Ei näin pimeällä voi ratsastaa, ei ainakaan enää tänään, pakkohan meidän on jossain vaiheessa pitää taukoa.”
Rufus nosti hiukan päätään, niin, että näki kumppaninsa vihertävät silmät, joista huokui myötätuntoa. Rufus ei voinut ymmärtää, miksi Elias ei tappanut tätä siihen paikkaan. Hänhän oli tuonut sairauden kylään. Pojan ymmärtäväisyydellä ei tuntunut olevan mitään rajaa.
Hänen pitkulaisilla kasvoillansa ei näkynyt hiventäkään katkeruutta. Parransänki tunki esiin leuasta ja nenän alta, ja ne korostivat pystyä nenää, samoin tuuheat kulmakarvat. Elias oli ikäisekseen varsin aikuisen näköinen, ja sama koski sielunelämää. Ehkä se johtuikin siitä. Elias oli kyllin viisas tietääkseen, ettei kukaan olisi voinut tehdä mitään toisin kuin kohtalo oli tarkoittanut.
Kauempaa kuului nopea kirous kun Tomin hevonen astui harha askeleen.
Rufus värähti kun hän ajatteli Tomia. Hän oli kerran ollut tämän läheisin ystävä, läheisempi kuin Elias koskaan. Mutta vuosien varrella tunne oli hiipunut, joskaan ei kadonnut, ei suinkaan. Vuodet olivat jättäneet juurensa syvälle sydämiin, ja sydän ei koskaan unohtanut.
Rufus vaivoin erotti häntä hämärän vuoksi, eikä asiaa auttanut lainkaan se, että hän pystyi vain vaivoin pitämään silmänsä auki. Tom oli peittänyt kaljun päälakensa hupulla, niin kuin miltei jokainen ratsastaja heidän ympärillään. Kylmä ilma oli jokaisen riesana näinä öinä.
Tom ilmeisesti pureskeli jälleen alahuultaan, niin kuin aina kun hän ajatteli. Rufus voihkaisi ja sulki silmänsä hetkeksi. Väsymys kiinnitti silmäluomiin vielä muutaman painon lisää, ikään kuin varmistaakseen lopputuloksen. Ajatuksen karkasivat menneisyyteen, kalareissuihin Tomin kanssa, kesäpäiviin vuorilla, kun he olivat metsästäneet jättejä keppien kanssa.
Äkkiä hän havahtui nykyhetkeen. Edestäpäin kuului huutoja, ja pian ne levisivät rivistön takaosiinkin.
”Pysähtykää! Pysyttäkää leiri, ja jakakaa vartiovuorot. Matka jatkuu aamulla!”
Rufus huokaisi syvään, ja kuuli Eliaksen naurahtavan vierellänsä. Tämä hyppäsi pian pois satulastaan, ja alkoi kaivella satulalaukkujansa. Rufus oli kaatua päistikkaa maahan kun hän yritti kavuta ulos satulasta.
”Varo nyt” kuului Tomin ääni hänen takaansa, samaan aikaan kun hänen kätensä tarrasivat Rufuksen selästä kiinni. Hän katseli kuolemanväsynyttä ystäväänsä ja Rufus oli huomaavinaan pienen välkähdyksen tämän silmissä. Tom laski katseensa ja päästi kätensä irti. Hän alkoi taluttaa hevostaan lumen halki, kohti kolmea kuusta, ilmeisesti heidän tulevaa leiripaikkaansa. Tom löysi miltei vaistonvaraisesti parhaat leiripaikat, Elias ja Rufus vain seurasivat perässä. Rufus kaivoi omat tavaransa ja alkoi hoippua Eliaksen ja Tomin perään pystyttämään telttaa. He lupasivat hoitaa Rufuksen vartiovuorot, kun suoja olisi valmis, ja kun teltta viimein seisoi pystyssä, rojahti väsynyt matkalainen peitteidensä kanssa vasten kylmää ja routaista maata, vain ohut kangaspohja lattianansa. Viimein sai uni tahtonsa läpi, ja asettui taloksi nuorukaisen mielen metsikköön, ajatusten suurten tammien varjoon. Siellä se keskusteli olennon kanssa, ja yhdessä ne loivat loisteliaita maalauksia, suuria freskoja pelon väreillä
Ghadar astui hämärään saliin ja veti raskaat puu-ovet perässään kiinni. Lukon kolahdus jäi kaikumaan avaraan huoneeseen, johon heikkoa valoaan loivat ainoastaan seinien syvennyksiin asetellut kynttilät. Valokehät lepattivat lattioita pitkin kuin puiden latvat myrskyn kourissa.
Kauempana, suuren gobeliinin edessä seisoi punaiseen viittaan pukeutunut mies. Hänen vaaleat, kiharat hiuksensa valuivat olkapäille, ja saivat hänen pelkistetyn kruununsa näyttämään huvittavan pieneltä. Housut olivat hienoa samettia, ja hänen valkoista paitaansa peittivät lukuisat koristevyöt. Yhdessä niistä roikkui tikari, jossa oli paljon timantti- ja kultaupotuksia. Ne välkkyivät kun liekit tanssahtelivat niiden pinnalla.
Hänen harmaanruskeat silmänsä katselivat ovelle päin, suoraan Ghadariin, joka pikemminkin aavisti kuin näki kuninkaan hahmon varjoissa. Hän kyllä muisti miltä tämä näytti.
Saliene astui askeleen eteenpäin, ja hänen kädessänsä leiskui tulus. Toisessa kädessään hänellä oli kynttilä, johon tuli tarttui armotta, kietoutui sydämeen kuin henkensä hädässä.
”Iltaa Ghadar. Mitä pidät kynttilävalaistuksesta? Minusta tuli on kaikkein hienoin elementti”
Ghadarin täytyi myöntää itselleen, että näky oli kyllä vaikuttava. Kymmenittäin pieniä valopilkkuja väritti valtaisainsalin pimeyttä. Silti hän piti salista enemmän päivänvalossa, silloin kun kaikki sen sävyt pääsivät valloilleen, seinustoille asetellut haarniskat ja lattioiden mielikuvitukselliset matot saivat silmät häikäistymään.
Ghadar sivuutti kuninkaan kommentin ja vastasi kysymykseen kysymyksellä:
”Saliene, miksi tämä salamyhkäisyys? Miten teillä voisi olla minulle sellaista asiaa, että sitä eivät muut saisi kuulla?”
Saliene oli jo muutaman metrin päässä Ghadarista, ja tämä näki selvästi kuinka nuoren kuninkaan naama valahti kalpeaksi. Mokoma kakara, Ghadar ajatteli.
”Ghadar, sinä olit rakkaan isäni luotettu mies. Siksi luulen, että voin luottaa sinuun tässä asiassa.”
Sotaherra katsoi Salienea suoraan silmiin, ja niistä silmistä kuvastui hermostuneisuus. Kuningas nyki huomaamattaan jalkaansa, ja hänen kätensä hypistelivät kynttilää, josta sula vaha alkoi valua sormille. Ghadaria puistatti kun hän kuuli Salienen kutsuvan vanhaa herraansa isäksi. Tuo narri ei ollut arvollinen edes koskettamaan huonetta, johon hänet oli haudattu, saati sitten kantaa hänen kruunuansa. Ghadar puristi kätensä nyrkkiin, ja tunsi miten kynnet upposivat kämmenten ihoon.
”Kerro minulle jo asiasi, kuningas. Autan, jos vain suinkin voin. Sulkeudun suosioonne.”
Ghadar kumarsi vastentahtoisesti, ja jäi tuijottamaan kuninkaan hermostunutta olemusta.
”Minä luulen, että valtakunnassa on vireillä salaliitto. Luulen, että minut aiotaan syöstä valtaistuimelta, tai mikä pahempaa, murhata”
Salienen ääni värähti itkuisesti kun hän lausui sanan murha. Ghadarin rintaan jysähti jotakin kovaa kun hän kuuli kuninkaan lauseen. Langat alkoivat karkailla käsistä.
”Mutta herrani, mistä te sellaista päättelette? Onko teillä lainkaan todisteita?”
Saliene tärisi ja vilkuili ympärilleen. Hän puristi kynttilää rystyset valkoisena ja älähti kivusta kun vaha valui kädelle.
”Ghadar, minä en halua kuolla. Auta minua, en minä halua vielä”
Nuori kuningas menetti itsehillintänsä ja alkoi nyyhkyttää. Ghadar katseli vieressä ja kirosi Salienea mielessään. Nyt täytyi vain toimia harkitusti, ja kaikki menisi hyvin.
”Ghadar, minun palvelijani. Hän, hän oli kuullut puhetta keittiössä.”
Kuningas tyrskähti ja hän pyyhki kyyneleensä paidan hihaan. Ghadar alkoi hapuilla miekkaansa.
”Pahinta tästä tekee se, että epäilen miestä, jota en millään haluaisi. Palvelijan mukaan mies saattoi olla Kapteeni Desistir.”
Ghadar mietti seuraavaa siirtoansa ja hypisteli miekan kahvaa. Sen koristeet kutittavat sormia, mutta kun niistä otti tukevasti kiinni, niin miekkaa ei saanut kädestä helposti irti. Jos mikään muu ei auttaisi, murha näyttäisi olevan edessä.
”Ghadar, sinun täytyy suojella minua, kunnes syylliset ovat surmattu. Minä lähetän miehiä Desistirin luokse, ja annan vangita hänet. Haluan kuitenkin kuulla sinun mielipiteesi ensin, sillä sinä olet hoitanut näitä asioita ennenkin. Mitä minä oikein teen?”
Ghadar astui askeleen taaksepäin, ja veti miekkansa huotrasta. Saliene kavahti taaksepäin, mutta Ghadar laskikin teräaseen kuninkaan jalkojen juureen. Ikivanha tapa, jolla kuvastettiin äärimmäistä uskollisuutta.
”Armollinen herrani, minä pyydän, ettette hätiköisi tämän asian kanssa. Nämä syytteet ovat toki raskauttavia, mutta niitä täytyy ensiksi tutkia. Ei ole mitään syytä rynnätä suin päin Desistirin kimppuun, kun hänellä, jos nyt syyllinen on, voi olla tukenansa koko joukko kapinallisia. Jos nappaamme hänet nyt, niin silloinhan muut salaliiton jäsenet ovat yhä okana jalassanne. Sallikaa minun keskustella Kapteeni Desistirin kanssa, ja ottaa selvää tästä petoksesta. Jos sellainen on olemassa, voin soluttautua heidän joukkoonsa, ja silloin saamme jokaisen heistä kiinni. Mitä mieltä olisitte tällaisesta ajatuksesta, teidän majesteettinne?”
Salienen kasvoille levisi mairea hymy, kun Ghadar puhui. Äskeinen pelokas kaniinimainen nuorukainen tuntui muuttuvan silmissä. Hän naurahti heikosti, ja asteli läheisen pöydän luo, ja sytytti jälleen uuden kynttilän.
”Ghadar, suunnitelmasi on loistelias. On hienoa, että minulla on sinun kaltaisesi mies lähettyvillä. Isä olisi ollut ylpeä suunnitelmastasi.”
Ghadarin teki mieli sylkäistä lattialle Salienen sanojen vuoksi. Hän kuitenkin pidättäytyi, ja teki sen sijaan syvän hovikumarruksen. Saliene oli jo huomattavasti rauhallisempi, ja hän hymyili leveästi ja sytytteli kynttilöitä tiuhaan tahtiin. Ghadar alkoi tehdä lähtöä:
”Pyydän anteeksi, kuningas, mutta luulenpa, että minun täytyy lähteä, ja nyt, kun saimme asiat järjestykseen, niin kaikkihan on hyvin. Aion keskustella Desistirin kanssa niin nopeasti kuin vain mahdollista, luultavasti jo huomisaamuna.”
Saliene kääntyi häntä kohti ja hänen kasvoiltaan paistoi kauhu.
”Vasta huomenna? Mutta entä jos hän aikoo murhata minut jo tänä iltana? Ghadar, teidän täytyy puhua hänelle vielä tänään!”
Kuningas hätääntyi jälleen, ja pudotti kovalle kivilattialle juuri syttymäisillään olleen kynttilän.
”Mutta kuningas, en millään ennätä tänään. Teidän henkenne on tokin tärkeämpi kuin minun maalliset menoni, mutta luulen, etteivät kapinalliset aio iskeä tänä yönä. Lähetän varustuksilta teidän ovellenne muutamia miehiä yön ajaksi. He saavat vartioida untanne. Kuningas, minä annan pääni pantiksi siitä, että olette turvassa, ja että minä keskustelen Desistirin kanssa heti huomenaamuna.”
Saliene näytti miettivältä, ja aikansa tuijotettuaan lattialle pudonnutta kynttilää, hän nyökkäsi hiljaa.
”Olet varmaan oikeassa. Minä luotan sinuun Ghadar, ja pyydän, että lähetät parhaat miehesi luokseni tänä yönä. Oikeastaan, lähetä heidät joka yö siihen saakka, että petturit saadaan kiinni.”
Ghadar nyökkäsi hänkin, ja kumarsi vielä. Hän työnsi miekkansa takaisin tuppeen, ja kääntyi ovelle päin. Juuri kun hän aikoi työntää raskaan portin auki, harppoi Saliene hänen taakseen ja sanoi hiljaa:
”Ghadar, kiitos kaikesta. Olisi sääli, jos minunlaiseni mies joutuisi kuolemaan näin nuorena. ”
Kuningas veti kasvoilleen kiitollisimman hymynsä, ja Ghadarin näyttelijäntaitoja koeteltiin kun viha purkautui mielen sopukoista. Hän vaivoin onnistui pitämään hymyn kasvoillansa kun katseli Kuningasta olkansa ylitse.
”Teidän armonne, on ilo olla avuksi. Enhän suinkaan halua, että valtakuntamme jäisi ilman kaltaistanne mahtavaa hallitsijaa.”
Kuningas katsoi häntä ja hymyili. Ghadar virnisti takaisin.
Elias kääri Rufuksen hihan ylös saakka, ja pieni inhon häivä nousi hänen rintaansa kun hän näki paiseen. Se oli punaisenruskea, ja sen pää oli kellertävä. Siitä tihkui pahanhajuista visvaa.
”Oletko aivan varma tästä?” Tom kysyi. Hänen kasvoillaan näkyi kuvotus, ja Elias tiesi kenen tehtäväksi itse likainen työ jäisi.
”Olen. Sen kanssa ei voi elää. Siihen sattuu jatkuvasti, ja se hankaa ilkeästi ratsastaessa. Välillä joudun pitämään suitsia yhdellä kädellä kivun takia. Viime päivinä minulla on muutenkin ollut niin kovin heikko olo, niin että nyt jos autatte minua, niin voin muutaman päivän kuluttua jo olla normaalisti käteni kanssa. ”
Rufus yritti kuulostaa rohkealta, mutta Elias kuuli miten hänen äänensä meinasi särkyä. Tomin kasvoilta ei voinut lukea mitään muuta, kuin että hän voi pahoin. Elias pohti miten Tomin mahtaisi käydä itse taistelussa, missä verta nähtäisiin riittävästi saamaan rohkeimmatkin miehet itkemään. Hän mietti miten itse pärjäisi teräksen kalkkeen ja kuoleman laulun keskellä.
Elias nyökkäsi Rufukselle, ja käski Tomin ottaa tästä kiinni. Rufus istui paikoillaan, ja hänen suuhunsa asetettiin Tomin vanha nenäliina. Tom itse painoi kätensä Rufuksen ympärille, ja kietoi vielä jalkansakin tämän vartaloon kiinni. Hän tunsi miten Rufus tärisi.
”Oletko valmis?” Elias kuiskasi. Rufus muodosti sanat huulillaan ja sulki silmänsä.
Elias veti veitsen vyöltänsä, ja asetteli sen kylmän teräksen Rufuksen kättä vasten. Nyt hänkin saattoi tuntea miten tämä värisi peloissaan.
Yksi nopea viilto, ja tuska levisi Rufuksen käteen kuin jäinen vesi. Se poltti tiensä eteenpäin ja sai lihakset supistelemaan. Tukahdutettu huuto kuului kaukaisena ystävysten korviin, saaden kylmät väreet liukumaan pitkin selkää. Rufus tempoi itseänsä vapaaksi, mutta Tom piti hänet lujassa otteessaan. Heti viillon tehtyään Elias oli luikahtanut teltan ovesta ulos, ja nyt hän palasi kädessään miekkansa, jonka terä hohkasi kuumuutta. Ilmeettömästi ja nopeasti hän painoi sen vertavuotavan haavan päälle, ja hetken näytti siltä, kuin Rufuksen silmät olisivat pullahtaneet ulos päästä. Tomin teki pahaa, ja vain vaivoin hän sai hillittyä itseään antamasta ylen. Elias pidätteli kyyneleitä kun hän painoi miekkaansa yhä uudestaan Rufuksen haavaan. Liha sen ympärillä alkoi haista ja muuttua tummanruskeaksi. Rufus rimpuili ja vääntelehti, ja suolainen vesi valui vuolaasti hänen silmistään. Kuuma terä tuntui imevän hänen kättään. Se oli kuin tulinen paineaalto ihoa vasten. Ihoa, joka oli jo valmiiksi silvottu. Polte levisi käden muihinkin osiin, se säteili sormiin ja olkapäähän. Rufus yritti haukkoa henkeään, ja Elias pelästyi, että hän tukehtuisi nenäliinaan. Tom irrotti sen nopealla kädenliikkeellä, ja hiljaisuuden rikkoi vain Rufuksen Hengitys. Se oli katkonaista, kuin änkytystä, ja välillä Rufus puhkesi kyyneliin ja vollotti hiljaa peittoaan vasten. Tom ja Elias katselivat ystäväänsä. Elias tunsi silmäkulmansa kostuvan jälleen, kun hän näki ystävänsä järjettömän tuskan.
”Hän ansaitsi sen” kuului Tomin hiljaistakin hiljaisempi, vain Eliaksen korviin tarkoitettu kuiskaus.
Kalju nuorukainen laski katseensa ja puristi kätensä rintaansa vasten.
”Hän ansaitsi sen.” kuiskasi hän uudelleen, ennekuin pujahti ulos teltasta, kylmään talviyöhön.
Elias polvistui Rufuksen vierelle, ja kaivoi laukustaan toisen nenäliinan. Se sai kelvata sidetarpeiksi. Rufus haukkoi henkeään kun Elias sitoi haavaa. Kumpikaan ei sanonut sanaakaan.
Sinä yönä kukaan ei nukkunut kunnolla. Rufus heräsi jatkuvasti nyyhkyttämään kun oli kääntynyt kätensä päälle. Tom makasi valveilla ja kuunteli. Elias kääriytyi vällyihinsä ja yritti olla kuuntelematta. Olento Rufuksen sisällä keräsi itseensä kaiken tuskan minkä haava tuotti. Se kasvatti itseänsä niin, että tuntui että se raivaisi pian tiensä ulos. Tuska lauloi lauluansa läpi yön, ja jäi soimaan ystävysten päähän vielä seuraavankin päivän ajaksi. Olento löi rummullansa tahtia.
”Sinun täytyy olla varovaisempi! Ymmärrätkö, meillä ei kerta kaikkiaan ole varaa epäonnistua!”
Desistir katsoi ymmällään raivoavaa Ghadaria, ja koetti käsittää mitä hän oli tehnyt väärin.
”Minä tein kaiken niin hyvin kuin osasin, mutta se ei riittänyt. Ei ole minun vikani, että seinilläkin on korvat tuon linnan sisällä.” Ghadar tuhahti ja potkaisi maassa makaavaa kepinpätkää. Ilma oli kirpeän talvinen, ja pakkanen sai ihon tuntumaan kuivalta, kitalaen kutiamaan.
”Ghadar, kaikki on hyvin, kiitos sinun. Aivan turhaan siinä mesoat, kun asiat ovat kuitenkin järjestyksessä.”
Ghadar riuhtaisi Desistiriä rinnuksista kiinni, niin arvaamatta, että vanha mies meinasi kaatua. Sohjo roiskui ympäriinsä kun hän haki jaloillensa tukevaa kohtaa.
”Kuvitteletko sinä tämän olevan helppoa? Tämä on ihan tarpeeksi vaikeata ilman sinun törttöilyäsi!
Kuningas oli minun ystäväni. Joskus jopa parempi sellainen kuin sinä! Ja nyt minä olen mukana suunnittelemassa hänen poikansa murhaa, ja tiedä, että hän rakasti Salienea!”
Desistir katsoi Ghadaria suuttumusta tihkuviin kasvoihin, ja irrotti tyynesti tämän kädet vaatteistaan. Linnanpihan vartijat kääntyivät katsomaan heitä, ja Ghadar tunsi häpeän piston rinnassaan. Nyt hän levitteli salaisuuksia ympäri varuskuntaa. Kuin yhteisestä sopimuksesta, he alkoivat kävellä kohti ulompia varustuksia, kylää ja sen monia kuppiloita päin.
”Minä ymmärrän kyllä, kuningas oli minunkin ystäväni, mutta syy ei silti ole minussa. Et voi syyttää minua siitä, että joku piika sattui kuulemaan tai näkemään minut keittiössä silloin. Yhtä hyvin se olisit voinut olla sinä”
Desistir sanoi viisaasti kun he kävelivät sisempien muurien alitse. Tien ylitse juoksi mustanharmaa koira, perässään muutama kiljuva pikkupoika, jotka heiluttelivat keppejä uhkaavan näköisesti.
Ghadar tunsi kiukkunsa hiljalleen laantuvan, ja hän tajusi Desistirin puhuvan totta. Jälleen Kapteeni meni järkevyydessä hänen ohitseen.
”Anna anteeksi ystäväni. En tajunnut mitä puhuin. Viime päivien tapahtumat ovat vain saaneet minut hermostumaan, enkä voinut mitään äsken, kaikki vain purkautui.”
Desistirin kasvoille levisi jälleen hänelle ominainen hymy, viekas ja kujeileva. Ghadarkin huomasi hymyilevänsä. Hän ei ollut varma, kumpi tirskahti ensin, mutta he joka tapauksessa he löysivät itsensä nauramasta. He nauroivat niin kovaan ääneen, että linnut läheisissä puissa lensivät pakoon, ja vartijat kääntyivät taasen katsomaan. Kumpikaan ei tiennyt mille he nauroivat, ilo vain tulvi heistä vuolaana virtana, kunnes se kuivui puroksi, ja lopulta pieneksi lammikoksi, mikä sai heidät enää hymyilemään vienosti, kun he suuntasivat askeleensa kohti lähintä kapakkaa.
”Yksi asia meidän täytyy huolehtia jo nyt, ystävä.” Sanoi Desistir rikkoen pitkän puheettoman jakson. ”Suunnitelma on toteutettava mitä pikimmiten. Emme saa enää aikailla. Sanoisin, että ylihuominen voisi olla varsin otollinen ajankohta. Vai mitä olet mieltä?”
Ghadar haroi miettiväisenä hiuksiansa, jotka valuivat miehen vihreän kaavun päälle. Desistir oli aina miettinyt miten Ghadar sieti tukkaansa, kun se jatkuvasti näytti kutittavan joka puolelta.
”Ylihuominen on sopiva. Sääliksi käy sitä pentua, ja syyllisyys kalvaa jo nyt. Antakoon kuningas meille anteeksi.”
He kävelivät kappaleen matkaa likaisen sohjon peittämiä katuja, ihmisten vilistessä ympäriinsä kukin omia asioitaan hoitaen. Ghadar tajusi, ettei ollut edes huomannut kävelleensä jo ulos ulompien varustuksien portista. Hän oli ollut kovin mietteissään.
Desistir puhkesi puhumaan ja hänen äänestänsä huokui ahdistus.
”Ghadar, jos saan pyytää sinulta jotakin näin suurta, voisitko ottaa valtaistuimen minun puolestani. Vaikka minulla olisi siihen vanhempana oikeus, en usko haluavani sitä vastuuta. Sitä paitsi, sinä olet paljon enemmän hallitsijatyyppiä kuin minä. Mehän uuden hallinnon kuitenkin perustamme.”
Ghadar ei ollut uskoa korviansa, ja hän antoikin Desistirin kuulla kunniansa moisesta ajatuksesta. Vanha mies ei suostunut muuttamaan kantaansa, ei vaikka Ghadar miten perusteli.
Kuninkaan vanhoille neuvonantajille virkaa ei voisi antaa, sillä heissä ei virrannut pisaraakaan aatelisverta, ja kaiken lisäksi nuori Saliene oli karkottanut heidät hovista. Jälleen yksi sen nulikan neronleimauksista. Pian Ghadar tajusi, ettei hän voisi kieltäytyä. Desistir ei antanut hänelle vaihtoehtoa.
Mutta mitä kauemmin hän asiaa mietti, sitä enemmän hän alkoi löytää siitä hyviä puolia. Aluksi vastuu tuntui pelottavalta, mutta silloin jokin heräsi hänen sisällään. Se oli vallanhimo. Se tunki lonkeronsa hänen kehonsa joka sopukkaan, tunkeutui kaikkiin soluihin. Ghadar oli kuin käsinukke, kun se virkkasi mielen säikeet haluamaansa kuvioon.
”Ystäväni, minä voisin jopa suostua, nyt kun asiaa tarkemmin ajattelin. ”
Desistir katsoi huolestuneena hymynripettä Ghadarin suupielessä, mutta ei sanonut sanaakaan.
”Minä voisin jopa suostua” Ghadar kuiskasi
Rufuksen kättä vihloi jälleen. Kipu säteili kämmenselkään saakka, ja sai aikaan kutiamista muistuttavan inhottavan tunteen, aivan kuin käsi olisi paleltunut. Hän koetti hieroa sitä hevosen karvaista ja pehmeää kylkeä vasten, mutta se vain pahensi tuskaa. Rufus veti kätensä hihan sisään, ja piti sitä siellä, lämpimässä.
Heti aamusta oli alkanut sataa lunta, ja nyt sitä suorastaan tulvi taivaalta, niin, että hupun päältä joutui ravistelemaan valkoisen massan pois vähän väliä. Viime yö oli ollut yksi kylmimmistä koko retken aikana, mikä oli kestänyt jo kuusi päivää. Vaikka retkikunta oli liikkunut niin nopeasti kuin vain suinkin kykeni, oli matka kestänyt liiankin kauan. Jos huhut pitivät paikkansa, he olisivat tänä iltana perillä, Horavuorten länsirinteillä, aivan Reddingin kupeessa. Rufus yskäisi koristen ja tunsi miten hänen koko kehonsa tärähti sen voimasta. Hänen otsansa leiskui kuumeen vuoksi, ja väsymys otti hänestä vallan jo muutaman ratsastustunnin jälkeen. Hän yritti uskotella itselleen, sekä Eliakselle ja Tomille sen johtuvan kylmistä öistä, mutta olento kuiski totuuden hänen korvaansa:
”Tauti”
Tom aivasti äänekkäästi, ja lumi narskui hevosten kavioiden alla. Silloin tällöin kuului jonkin linnun laulua, mutta sitä ei kestänyt pitkään. Rufus ei käsittänyt miten mikään niin vapaa haluaisi elää ulkosalla koko elämänsä, ainakaan näillä seuduilla. Jos hän olisi lintu, olisivat nämä vuoret jääneet kauas taakse jo vuosia sitten.
Rufus nosti kasvonsa ja koetti siristellä silmiänsä nähdäkseen koko heidän rivistönsä. Koko sankarillinen sotajoukko oli vain kumarassa ratsastavia hiljaisia miehiä, jotka olivat pukeutuneet miten parhaiten pysyivät lämpiminä. Suuri osa heistä ei illan nuotiokeskustelujen mukaan edes tiennyt miksi olivat sodassa. Heille tämä oli keino hankkia perheelleen rahaa nyt kun halla oli riehunut viime kesänä koko valtakunnassa, niin että talvella ei ollut mitään mitä laittaa pöytään. Harmaat selät eivät suuremmalti osin edes tienneet, minne olivat matkalla. Siinä suhteessa Rufus tiesi erottuvansa heistä. Hän oli täällä puhtaasti oman henkensä vuoksi, sillä mitään muuta vaihtoehtoa ei ollut.
Viime yönä oli kulunut tasan kaksi päivää siitä kun ensimmäinen paise oli leikattu, ja nyt hänen reiteensä oli kasvamassa uusi. Eliaksen kylkeen muodostui myös paiseenalku, tai niin he kaikki epäilivät. Tauti veisi heidät kaikki ennen pitkää. Rufus nosti toisen kätensä otsalleen, ja lämmitti sitä hetken kuumeisen ihon lämmössä. Samaan aikaan kuumeen kylmät väristykset kävivät hänen koko kehonsa läpi.
Tom katseli kauempaa, piilossa huppunsa alla, miten ystävänsä yksi keuhkojansa rikki. Niin katkera kuin hän olikin, tunsi hän myös hiljaista myötätuntoa tätä kohtaan. Siitä asti kun hän sai kuulla taudista, olivat hänen tunteensa olleet yhtä puuroista sekamelskaa. Oli vaikeata suhtautua vanhaan ystävään, joka yhtäkkiä olikin tönäissyt kaivon pohjalle kuolemaa odottamaan. Muttei se ollut hänen vikansa. Se kaikki oli liikaa Tomille.
Hän kuunteli hiljaisen kulkueen ääniä pitkään, kunnes kaukainen raakunta löysi hänen korvansa. Tom nosti katseensa ja koetti tihrustella ylös taivaalle, mutta sai silmäänsä lumihiutaleen. Se sai luomen vuotamaan ikävästi, ja hän kuivasi veden hansikkaaseensa. Hän tyytyi kuuntelemaan lintujen ääntelyä.
Luultavasti korppeja, hän ajatteli, ja muisti isän tarinat korpeista ennen taistelua.
”Ne ovat paholaisen lintuja, sanon minä. Ne haistavat veren jo ennekuin sitä on vuodatettu, siksi ne seuraavat sotajoukkoja ja suunnistavat taistelutantereelle. Niistä entisaikojen soturit tiesivät milloin taistelu oli alkamassa. Siitä siis poikani, kun korpit lentelivät taivaalla heidän yläpuolellaan ja raakkuivat sitä lauluansa. Korppivirsiksi niitä kai kutsuttiin.”
Tom kosketti vanhan ruosteisen miekkansa terää, hänellä ei ollut sille tuppea. Hän muisti lapsuudestaan pimeän pelon, sen kalvavan tunteen rinnassa kun ei tiennyt mitä mustassa huoneessa odotti. Se täytti hänen rintansa jälleen, musta huone vain oli Redding. Hampaat puristuivat yhteen kun korpit lauloivat.
”Minne minä oikein olen matkalla?”
Desistir heräsi sormiin niskassaan. Hetken aikaa hän ei käsittänyt missä oli tai mitä tapahtui, mutta kun kädet vedettiin selän taakse ja jalkoja painettiin lujasti yhteen, alkoi todellisuus hiljalleen valjeta. Hän koetti liikuttaa jäseniään, mutta niitä pitelevät kourat vain tiukensivat otettaan. Hän rimpuili vimmatusti, muttei onnistunut pääsemään irti. Kaikki tapahtui kovin nopeasti, köydet ilmestyivät käsiin ja ne kierrettiin joka puolelle, ja samassa häntä jo nostettiin seisomaan.
”Älä tee nyt mitään typerää Desistir, niin kaikki järjestyy.” kuului kuninkaan rauhallinen ääni hänen edestään. Kapteeni nosti katseensa ja kohtasi Salienen silmät. Miehen omahyväinen hymy inhotti häntä.
”Mutta kuningas, miksi? Mitä sellaista olen tehnyt, että minut pitää vangita keskellä yötä, kuin olisin pahainen varas?” Salienen kasvot muuttuivat heti kun vanhus lopetti lauseensa. Hän astui askeleen eteenpäin ja kumartui sängyllään istuvan, sidotun miehen viereen.
”Sinä, isäni luotettu mies, olet pahainen maanpetturi. Hän luotti sinuun, ja siksi saat pitää henkesi. Muutoin olisit tuntenut vain tikarin kylmän terän selässäsi, et näitä köysiä. Sinun sietäisi olla minulle kiitollinen.” Saliene melkein kuiskasi sanat, ja Desistirin teki mieli sulkea nuoren kukkopojan suu nyrkillänsä. Hän ei voinut sietää dramaattisuutta, ja sitä uusi kuningas näytti rakastavan. Saliene asteli vähän matkan päähän Desistiristä ja kääntyi. Hän nauroi laimeasti ja enemmänkin lauloi kuin puhui käskyn vartijoille:
”Viekää hänet tyrmään.”
Kuninkaan mukana olleet kolme miestä tarttuivat Desistiriin ja repäisivät hänet ylös vuoteestaan. Saliene itse asteli iloisesti vihellellen ulos huoneesta. Hänen sotilaansa retuuttivat Kapteenia käytävää kohti, ja jokaisella heistä oli toisessa kädessään paljastettu miekka. Desistir katsoi viisaammaksi olla yrittämättä sankarillistä pakoa, nyt kun hänen aseensa jäi sängyn vierelle vaatekasaan. Ajatukset säntäilivät sinne tänne, pimeisiin selleihin, niiden kalteri-ikkunoihin ja rottiin. Samalla alitajuntaan nousi ajatus Ghadarista. Se rauhoitti hieman.
Köydet hiersivät käsiä ja kävelykin oli vaikeaa, jalat oli sidottu yhteen polvien yläpuolelta. Kukaan ei puhunut mitään, mutta otteet kielivät sanojen puolesta. Ne toistivat sanaa petturi.
Soihdut valaisivat himmeätä käytävää, ja äskeiseen hämärään tottuneena silmät aristivat hetken. Hänen saattajansa pitivät tahallaan yllä kovaa tahtia, niin että hänen oli mahdollisimman vaikea pysytellä mukana. Äkkiä yksi käytävän ovista aukesi, ja yöpukuinen Ghadar astui saattueen eteen, pidellen kädessään soihdunvalossa kiiltelevää miekkaansa. ” Mitä ihmettä täällä melutaan tähän aikaan yöstä?” Samassa hänen suunsa loksahti auki, ja Desistir hymyili ensimmäistä kertaa vangitsemisensa jälkeen. Ghadar vain seisoi paikoillansa, ja katseli sidottua ystäväänsä. Desistir näki ihmetyksen hänen kasvoillaan, ja iski silmää. Sotilaat jähmettyivät hetkeksi paikoilleen hekin, ja tervehtivät Ghadaria. Sotaherra ei vastannut tervehdykseen, vaan veti miekkansa tupesta. Miehet nostivat välittömästi omansa, mutta kaikkien suureksi ihmetykseksi hän laski terän hitaasti Desistirin kaulalle. ”Sinä kurja. Pitkään minä epäilin, enkä näköjään turhaan. Tekisipä mieleni lävistää saastainen ihosi tässä heti, mutta kuninkaan tahto olkoon minunkin. Vartijat, viekää tämä kurja rotta pois silmistäni, ja varmistakaa, että hän saa virua koko tuskallisen loppuelämänsä likaisimmassa sellissämme.” Vartijat nyökkäsivät, ja Ghadar veti miekkansa takaisin. Hän tuijotti Desistiriä hetken, ja sylkäisi sitten tätä kasvoihin.
”Hauskaa loppuelämää, petturi.”
Sanat jäivät kaikumaan muuten niin hiljaiseen käytävään.
Öinen kaupunki leiskui tuhansien pienten valojen avulla kuin kiiltomatojen pesä. Kuin taivaan tähdet olisivat pudonneet korkeuksistaan säteilemään maan kamaralle. Elias katseli henkeään haukkoen öistä Reddingiä, ja Tom hänen vierellään oli varmasti vähintään yhtä haltioitunut. Rufus seisoi miesten takana ja yski, mutta kukaan ei kiinnittänyt siihen huomiota. Siihen oli jo totuttu viime päivien aikana.
Kuume ei ollut hellittänyt, ja käden haava oli luultavasti tulehtunut. Hänen leukaansa oli kasvanut paise, jonka hän joutui peittämään likaisella kangasrievulla. Se tosin lämmitti hitusen, ikään kuin kaupanpäällisiksi, mutta se myös jäätyi huuliin kiinni.
Pitkin yötä oli saapunut Akathin tukijoukkoja. Vuoren laella oli nyt arviolta tuhat miestä, ensimmäinen nyrkki. Sen jälkeen Reddingiä pommitettaisiin jatkuvasti, ellei ensimmäinen täydellinen yllätysisku tehnyt tehtäväänsä. Nyt oli aika kostaa kurjan kuninkaan teoista. Iltanuotioilla miehet kertoivat mitä hurjimpia tarinoita siitä miten Saliene oli Akathin pettänyt. Toiset kertoivat hänen miehiensä ryöstäneen kultalastin, toiset taas kertoivat sen johtuvan toissavuotisesta taistelusta rajakaupunkien ryöväreitä vastaan. Akath oli pyytänyt Reddingiltä apua, mutta tämä ei ollutkaan saapunut lainkaan. Tämän vuoksi kuulemma kokonainen kaupunki oli jäänyt roistojen aallon alle, ja sinne jääneistä ihmisistä ei tiedetty nyttemmin juuri mitään. Mutta yhtäkaikki, ne olivat vain huhuja. Kukaan ei oikeastaan tiennyt mitään varmaa.
Elias ja muut olivat saaneet vartiovuoron, vaikka todellisuudessa sekin oli turhaa. Ei kukaan eksyisi vuorille tähän aikaan vuodesta, ja vaikka sattuisikin, hän saisi vastaansa Akathin sotajoukot. Muutamat vartiosotilaat olivat täysin tuntemattomia, mutta sattuman kaupalla he olivat kaikki päässeet samaan ryhmään.
Tom katseli rinnettä alas, kaupunkiin, joka ei näyttänyt nukkuvan öisinkään. Se oli niin kaunis, mutta he olivat tulleet tappamaan sen. Se oli läiskä elämää keskellä yön pimeyttä, ja huomenna sen paikalla leimuaisivat liekit, ja niiden keskellä kuningas Saliene. Noiden muurien sisäpuolelta löytyisi myös parannuskeino. Pelastus. Toisen kuolema oli toisen elämä.
Miehet katselivat hiljaisina öistä Reddingiä, ja valotäplät alkoivat hiljalleen sammua. Yksitellen ne katosivat, ja lopulta niitä ei palanut kuin muutama siellä täällä. Oli harvinaisen kaunis yö. Tähdet näkyivät selkeästi, ja puolikas kuu loisti kirkkaasti. Sen ympärillä leijuvat pilvet värjäytyivät kalpean keltaisiksi. Vuoristotuuli hyväili kasvoja, sen kylmä kosketus oli tullut tutuksi matkan aikana. Vartiomiehet seisoivat paikoillaan kukin mietteisiinsä vaipuneena. Ajatukset liitelivät kauas, alas vuorta, aina Reddingiin saakka. Siellä ne katosivat miekan terän viiltämään haavaan, taistelun ääniin, vereen valkeita kinoksia vasten. Olento heräsi itse kunkin sisällä. Se kuiskaili heidän korviinsa salaisuuksia kuolemasta, kivusta kun teräs uppoaa ihoon. Olento heräsi myös Rufuksen sisällä. Se kasvoi kasvamistaan, nousi suuremmaksi kuin ikinä. Epätoivoisesti se koetti repiä tietään rinnan kautta ulos. Kaikki kuitenkin päättyi sen tuskaiseen huutoon, kuolemankarjahdukseen, joka oli vain äänetön kuiskaus ilman sanoja, kun se pääsi Rufuksen huulille. Kukaan ei huomannut kun hän vaipui kinokseen, ja olento repeytyi palasiksi. Lumi tuntui hyvältä kasvoja vasten, sen kylmyys oli oikeastaan lämpöä. Talven syliin oli hyvä jäädä.
.
.