Kasvottomat osa 3 - Talven Värit (Grande Finale!!)
Lähetetty: To 09.06.2005 16:57
Eli nyt hyvät ihmiset, pyydän teiltä kommenttia ihan koko saagasta. Eli mikä oli hyvää, mikä huonoa, ja miksi? tätä kyseistä tarinaa saa kritisoida myös erikseen, jos ei koko juttua ole lukenut(mikä olisi suositeltavaa ihan pelkästään juonen ymmärtämisen kannalta.
(jos haluaa, voi etsiä myös pienen yhtäläisyyden tämän tarinan julius ceasarin tarinan väliltä)
prologi
http://www.sotavasara.net/keskustelu/vi ... hp?t=41357
1 osa - Kuparitaivaat
http://www.sotavasara.net/keskustelu/vi ... hp?t=41600
2 osa - Korrpivirret
http://www.sotavasara.net/keskustelu/vi ... hp?t=41881
Kasvottomat osa 3 – Talven Värit
”Nouse ylös sieltä ja painu varuskunnalle! Aika on koittanut, herää!” Ghadar tempoi unista komppanianpäällikköä ylös vuoteestaan. Tämä örisi jotain käsittämätöntä vastaukseksi, ja sai Sotaherran läimäyttämään itseään.
”Mitä ihmettä, eihän aurinko ole vielä edes noussut” Mies hieroi silmiään ja nousi vaivalloisesti istumaan. Ghadar kiskaisi peiton hänen yltään ja viskasi sen nurkkaan.
”Nouse nyt hyvä mies, etkö ymmärrä mitä minä sanon? Aika on koittanut!”
Silloin puoliuninen mies reväytti silmänsä auki ja ponkaisi nopeasti pystyyn.
”Olisitte heti sanoneet! Minä lähden varustuksille välittömästi”
Ghadar äännähti turhautuneesti ja kääntyi ovelle päin lähtöä tehdäkseen. Samaan aikaan komppanianpäällikkö veti housujansa jalkaan, ja meinasi kompastua lahkeisiinsa.
Ghadar kurkisti vielä ovenraosta sisään, ja mies huikkasi tälle ovelan näköisenä, paitaansa napittaen:
”Eläköön kuningas Desistir.” Ghadarin sisällä kiiri ikävä katkeruuden pistos, mutta hän pakottautui silti hymyilemään, jopa iskemään silmää. Sulkeutuneen uksen kolahdus ja hänen saappaidensa äänet rytmittivät matkaa kohti kuninkaan makuuhuonetta. Seinillä roikkuvat soihdut lepattivat ja palavan puun tuoksu, tuttu ja turvallinen savunhaju tunkeutui sieraimiin. Ghadar antoi kätensä liukua käytävän kivisessä hänen kävellessään. Se tuntui kylmältä ja karhealta.
”Minun” Hän ajatteli.
Elias veti huppua syvemmälle päähänsä. Pakkanen pureutui korviin ja sieraimiin, tuntui kuin se kiristäisi otettaan hänen kasvoistaan. Lumen narske, aseiden kilahtelu ja miesten hengityksen rohina loi äänimaiseman jota katsella, oikeata ei voinut yön pimeyden vuoksi nähdä. Vain lähestyvän kaupungin valot, joita oli alkanut aamua myöten jälleen syttyä, valaisivat taivalta. Tähdetkin olivat piilossa tänä yönä, kuun pieni sirppi näkyi jossakin takanapäin. Silloin tällöin lumen keskellä näkyi keltainen läntti, josta kuollut ruoho puski esiin. Täällä alhaalla talvi oli paljon leudompi.
Elias vaipui mietteisiinsä, ajatukset liitelivät jälleen Rufukseen. Tämä oli kadonnut mystisesti vartiovuoron aikana, eivätkä he olleet Tomin kanssa kerinneet edes etsiä, lähtökäsky oli tullut niin nopeasti. Huoli varjosti jo ennestään synkkiä kasvoja, joihin pelko tulevasta taistelusta vielä uursi merkkinsä. Jutut joita hän oli kuullut nuotiolla, miehiltä jotka olivat taistelleet aikaisemmin, tunkivat nyt muistin sopukoista suoraan silmien eteen. Elias huomasi kätensä hiukan tärisevän suitsen ympärillä. Hän tarrasi toisella kädellänsä miekan kahvaan, mutta se ei rauhoittanut häntä. Teräs, sodan elementti ei tuntunut turvalliselta tavallisen maamiehen kourassa.
Horavuorten ylitys oli syönyt miesvaroja, lähes joka kerta kun armeija oli leiriytynyt, oli täytynyt haudata kymmeniä miehiä, jotka olivat paleltuneet tai nälkiintyneet. Mutta tavoite oli saavutettu, Redding oli nyt silmien edessä, eikä kuningas Saliene voinut edes aavistaa mikä hänen selkänsä takaa hiipi, tikari kädessään. Kaupungin puolustus taitettaisiin kuin pajunvitsa, ja tie muurien sisäpuolelle, parannuskeinon luo olisi avoin. Elias kosketti kättänsä, ja tunsi vihlovaa kipua kun sormet löysivät useiden kankaiden alta paiseen, joka voisi pian tulehtua jos sitä ei hoidettaisi. Elias tiesi, että se veisi myös hänen henkensäkin kaupan päälle, jos sota ei sitä tekisi.
Vähän matkan päässä maassa näkyi pieni kärrytie, ja Elias tajusi ratsastavansa pellolla. Redding lähestyi uhkaavasti, samoin taistelu. Aamu alkoi hiljalleen sarastaa, maisemasta erottuikin jo jotakin. Hän painoi leukansa vaateriepujen sekaan, ja hengitti siellä hetken. Suun ympärillä tuntui kostealta ja lämpimältä. Silloin hän kuuli sen: Edestäpäin kantautui hiljaisia ääniä, kuin jokin olisi toistellut mantraa. Kaupungissa oli jotakin tekeillä, ja Elias tajusi ettei se voinut mitenkään tietää hyvää. Huudot kaikuivat hiljaisina ja rytmikkäinä, mutta sanoista ei saanut selvää. Elias painoi silmänsä kiinni, ja alkoi hyräillä erästä lapsuutensa laulua. Hetkeksi hän sai rauhan ympäröivältä maailmalta.
Saliene ei liikahtanutkaan kun Ghadar avasi kuninkaan makuuhuoneen oven, ja astui sisälle. Nuorukainen tuijotti tyhjällä katseellaan seinää, ja hypisteli koristeltuja hihojansa. Poskilla näkyi kyyneleiden jättämiä vanoja. Sotaherra sulki hiljaa oven, ja jäi seisomaan sen eteen. Saliene oli taas tapansa mukaan koristellut huoneensa lukuisin kynttilöin, ja ne olivat sammumaisillaan ikkunasta sisälle pauhaavan tuulen vuoksi. Ulkoa kuului rytmikäs huuto, satojen miehien suuta lähtöisin.
”Kauan eläköön kuningas Desistir!”
Saliene kääntyi katsomaan Ghadaria. Hänen kasvonsa olivat valkeat kuin maito, ja alahuuli väpätti miltei huomaamattomasti.
”Kuinka tämä voi olla mahdollista? Kerro minulle että korvani ja silmäni valehtelevat. Kerro, ettei kapina ole todella näin laaja.”
Ghadar mietti hetken mitä sanoisi, ja tyytyi kohauttamaan olkiansa.
”En taida voida, sillä ette te näe unta, vallankumous on todellinen.” Saliene katsoi häntä murhaavasti, ja laski sitten kasvonsa. Raskas huokaus kiiri ilmoille.
”Minähän kuolen nyt vai mitä? Nuo miehet tuolla tappavat minut, etkä edes sinä voi tehdä asialle mitään.” Ghadar koetti estää suupieliänsä nousemasta kattoon. Hän yskäisi käteensä ja julisti sitten arvokkaasti:
”Kuninkaani, pelkäänpä, että näin se on.” Kylmä ulkoilma valeli kasvoja, ja sopi täydellisesti tunnelmaan. Ulkoa kantautuvat huudot saivat pistokset rinnassa yltymään. Äkkiä Saliene kääntyi, ja huusi kovaan ääneen, kasvot vihasta vääntyneinä:
”Väärä vastaus sotaherra! Sinun täytyy pelastaa minut, sinun täytyy! Minä en halua kuolla! Hoida minut ulos tästä linnasta tai…”
Nuorukainen puristi silmänsä kiinni ja hetken hänen naamansa näytti rusinalta. Sitten vesi alkoi valua hänen suljettujen silmäluomiensa välistä, ja itkuinen tyrskähdys pääsi huulilta. Kuningas vaipui polvilleen ja sortui nyyhkyttämään. Ghadar nautti tilanteesta, ja päästi viimein hymyn kasvoilleen. Tilanne oli täydellinen.
”Tai mitä kuningas? Teillä ei ole enää valtaa minuun. En voi pelastaa teitä, joten lienee aika tottua ajatukseen.” Saliene ei tuntunut piittaavan hänen sanoistaan. Tämä nyyhki ja toisteli katkonaisesti samaa lausetta:
”Minä kuolen, kuolen niin nuorena.” Ghadar asteli ikkunan luokse, ja katseli ulos aamun hämärään. Satoja tummia hahmoja liikkui linnan pihalla, kaupungin valot syttyivät jossakin kauempana.
Paljon oli tapahtunut viimeisen vuorokauden aikana. Desistir oli pyytänyt häntä ottamaan kruunun vastaan, ja samana iltana kuningas oli pettänyt lupauksensa ja vanginnut tämän. Sen vuoksi vallankumous oli käynnistynyt kaksi päivää liian aikaisin. Nyt Saliene makasi säälittävänä hänen jaloissaan, tässä hienosti koristellussa makuukamarissa, samaan aikaan kun hänen sotilaansa huusivat uuden hallitsijansa nimeä alhaalla varustuksilla. Kaikki vastarinta oli kitketty jo kauan sitten, jokainen mies oli käännytetty hallitsijasukua vastaan, joten kaikki oli vain sinettiä vailla. Ainoastaan yksi asia oli vinossa:
Miehet huusivat väärää nimeä.
Ghadar kääntyi Salienen puoleen, ja kuuli miten tämä kuiskasi hiljaa niiskutuksensa lomasta:
”Jos vain olisin vanginnut Desistirin aikaisemmin, niin saisin elää”
Kateus täytti Ghadarin sydämen. Hän oli itse laittanut kapinan alulle, hän oli sen sydän. Silti Desistirin nimi oli kaikkien huulilla. Maailmassa ei ollut oikeutta.
Sotaherra polvistui kuninkaan viereen ja sanoi tälle rauhallisesti:
”Sinä olet aivan yhtä väärässä kuin nuo miehet tuolla ulkonakin. Ei sinun olisi pitänyt Kapteenia pysäyttää, vaan minut” Saliene katsoi häneen kummeksuen, ja Ghadar nautti nähdessään inhon valtaavan alaa hänen mielessään. Kuninkaan hämmästys vain kasvoi, kun hän tajusi Ghadarin tikarin kaulallaan.
”Sinäkin Ghadar. Nyt minä ymmärrän, nyt minä totisesti ymmärrän. Ja minä hölmö vangitsin Desistirin.” Saliene nauroi itselleen. Se oli hiljaista hihitystä, ja Ghadar ei tosiaankaan ollut odottanut tällaista reaktiota. Nuori kuningas sai luultavasti kokea liian monta järkytystä saman illan aikana.
”Tule Saliene, hoidetaan sinut sinun isäsi luokse, jos hän sinut pojakseen kehtaa tunnustaa”
Ghadar alkoi taluttaa nuorukaista ulos huoneestaan, hän piteli tikariaan tämän niskan päällä. Ulkoa kuuluvat huudot kaikuivat jopa linnan käytävässä. Saliene oli aivan hiljaa, vain yhden kerran hän enää sanoi mitään koko matkan aikana, ja sen hän sanoi niin hiljaa, kuiskasi, ettei Ghadarkaan meinannut ensin sitä kuulla:
”Minä yritin”
”Herrani, tulkaa, teidän täytyy nähdä tämä!” Kenraali Lethes kääntyi katsomaan takanaan seisovaa sotamiestä. Tämä tärisi kauttaaltaan ja näytti siltä kuin lohikäärme olisi häntä höykyttänyt.
”Mitä nyt mies? Miksi näytät haavanlehdeltä? Sinun pitäisi juhlia, nyt kun valta viimein vaihtuu!”
Sotilas hengitti nopeasti ja ei ensiksi saanut sanaa suustaan, kun hän sitten nopeasti henkäisi:
”Teidän täytyy nähdä se itse. Huhut pitivät sittenkin paikkansa.”
Ja sitten mies alkoi hölkätä poispäin, kohti ulompia varustuksia, linnan taakse. Lethes kohautti olkapäitänsä ja säntäsi miehen perään, lumisien katujen lävitse. Jos sotilas oli noin peloissaan, ja ei muistanut edes etikettiä, niin mitä kummaa oli saattanut sattua. Lethes juoksi miehen perässä ja meinasi kompastua sohjoon. Ulompien varustuksien muurit siinsivät nyt suoraan hänen edessänsä, ja sotilas juoksi niiden portaita ylös tasanteelle, jossa seisoi lukuisa joukko jousimiehiä ja he kaikki tuijottivat eteensä kuin naulittuna paikoilleen. Lethes huolestui entisestään ja kirmasi raput niin nopeasti kuin vain suinkin pystyi. Harmaa kivi hänen ympärillään huokui kylmyyttä, ja tuntui kuin pakkanen olisi syöksynyt suoraan hänen sisällensä kun hän kohotti katseensa ja näki aamunsarastuksen luomassa kolkossa valossa pellolla odottavan kauhun. Satoja ratsumiehiä lähestyi Reddingiä, vuorilta, takaapäin. Aseet välkehtivät auringossa, ja siniset liput liehuivat. Akathin vaakunat iskivät ensimmäisenä Lethesin tajuntaan. Huhut todellakin pitivät paikkansa, Akath oli ylittänyt Horavuoret, ja oli nyt heidän selkänsä takana, köyristyneenä kuin kissa, valmiina iskemään. Miehet muurilla tuijottivat haltioituneina lähestyvää armeijaa, ja silloin vasta Lethes ymmärsi toimia.
”Miehet asemiin! Lähetit matkaan, nyt on kyse minuuteista!”
Hän kääntyi katsomaan Akathin joukkoja. Tappio tuntui väistämättömältä.
Tom katseli syvän ihastuksen vallassa Reddingin korkeita muureja, ja kattoja, jotka siinsivät niiden takaa ylväinä ja kauniina. Elias ratsasti jossakin kauempana, ja ihmetteli hänkin: molemmat pojista näkivät oikean kaupungin ensimmäistä kertaa. Muureille alkoi kerääntyä sotilaita. Täydellinen yllätys oli menetetty, mutta Reddingin joukot eivät silti voineet mitenkään ennättää paikalle ajoissa. Matkaa viholliseen oli enää satakunta metriä, ja aamuaurinko valaisi talvista päivää minkä kerkisi. Päivä paistaisi täydellisesti muutaman tunnin kuluttua. Tom mietti olisiko silloin enää hengissä.
Heidän osastonsa johtaja huudahti pysähtymiskäskyn, ja sana kiiri myös muihin rykmentteihin. Koko Akathin armeija pysähtyi paikoilleen, ja niin Tom kuin Eliaskin tajusi, että pian mentäisiin.
Kalju nuorukainen yritti pitää mielensä kasassa. Hän sulki silmänsä, ja toisteli mielessään vanhaa rukousta, ainoata jonka hän muisti. Käsi tarttui miekan kahvaan, muttei se rauhoittanut. Piinaava hiljaisuus laskeutui koko laakson ylle, kuului vain lintujen laulua, ja hevosten hermostunutta korskuntaa. Korpit kaartelivat joukkion yllä ja raakkuivat virsiänsä. Tuntui kuin koko maailma olisi odottanut.
Tom reväytti silmänsä auki kun hänen viereltään kuului kiivaita kuiskauksia. Hän suuntasi katseensa kohti Reddingiä, ja näki ihmeekseen, että sen takaportti oli avattu. Heitä kohti ratsasti kaksi hahmoa. Elias oli aivan yhtä ymmällään. Akathin sotaherra lähti miehiä vastaan. Perinteitä tuli noudattaa.
Ja jälleen koko maailma odotti.
Sotaherra Saraste ratsasti kohti lähestyviä hahmoja. Monet taistelut läpikäyneenä miehenä hän kunnioitti perinteitä, vaikka luulikin, että Redding koetti vain ostaa aikaa turhilla rauhanneuvotteluilla. Nyt oli tullut aika kostaa kuningas Salienen tekemät vääryydet, saada miehen pää, ja ilman sitä hintaa ei Akath Reddingistä lähtisi. Saraste pysäytti hevosensa kinoksen vierelle, ja jäi odottamaan tulijoita. Toinen heistä ratsasti ylväästi, selkä suorana satulassaan, toinen taas lysyssä kuin kerjäläinen. Saraste hieroi partaansa, ja asetti kätensä miekan kahvalle, ihan vain varmuuden vuoksi. Miehet olivat jo aivan lähellä, ja toinen heistä pysäytti hevosensa vähän matkan päähän ja nosti kätensä tervehdykseen.
”Ole tervehditty Akathin sotaherra! En olisi ikinä uskonut näitä huhuja todeksi, te tosiaan ylititte Horavuoret. Suon kaiken kunnioitukseni teille.”
Ghadar laski kätensä ja veti miekkansa huotrasta. Hän paiskasi sen maahan Sarasteen ja itsensä väliin. Akathilainen katsoi häntä kummeksuen. Uskollisuuden ja rauhan merkki, juuri ennen taistelua. Mitä mies oikein tahtoi?
”Me olemme täällä kostaaksemme kuningas Salienen tekemät vääryydet. Hän on rumentanut Reddingin muureja jo riittämiin. Minä sanon teille, ettei Akath poistu tältä tantereelta elossa ilman hänen päätään. Olen puhunut.”
Ghadar katsoi miestä ja hymyili. Saraste ei ymmärtänyt enää mitään.
”Arvon herra, saanen esittäytyä. Olen Ghadar, Reddingin sotaherra, kuninkaan luotettu, ja vallankumouksen johtaja.”
Sarasteen kulmakarvat nousivat ylös, ja hänen suunsa levisi ammolleen. Ghadar ratsasti lähemmäksi, ja vasta nyt Akathilainen tajusi, että mies hänen vierellään oli sidottu, ja narun toinen pää oli kiinnitetty Ghadarin satulaan. He katselivat toisiansa, ja Saraste alkoi ymmärtää mistä oikein oli kyse. Ghadar veti hupun toisen miehen kasvoilta, ja sen alta paljastuivat nuoren miehen kasvot.
”Tämä mies on mahtava kuningas Saliene. Akathin mies, minä suorastaan vaadin, ettette poistu Reddingistä ilman hänen päätänsä, sillä muutoin joudun itse leikkaamaan sen, enkä pidä ollenkaan väkivallasta. Tulitte juuri sopivasti juhlistamaan kanssamme vallankumouksen aattoa!”
Sarasteen kasvoille nousi hymy, ja pian hän jo nauroi. Ghadar nauroi myös, ja pian hän ratsasti Sotaherran vierelle, tarjoten kättänsä.
”En näe mitään syytä taistella, Akathin mies. Tarjoan sinulle rauhaa”
Saraste katsoi hetken ajan Reddingläisen kättä, mutta tarrasi siihen sitten oikein napakasti. Miehet pitivät huolen siitä, että kumpikin osapuoli näki rauhaneleen. Tämän jälkeen Saraste kääntyi joukkojaan kohti, ja julisti kovaan ääneen:
”Akathin miehet! Tänään me voitimme taistelun ilman ainuttakaan miestappiota, ilman pisaraakaan verta, ja kaiken lisäksi juhlimme sitä vastustajamme kanssa!”
Akathin miehet puhkesivat äänekkäisiin huutoihin, tuntui kuin koko laakso olisi kuohunut sen voimasta. Tom ja Elias karjuivat minkä kurkustaan ulossaivat, tajuten vain yhden asian:
Heidän ei tarvitsisi taistella.
Olento Tomin sisällä kuoli tuskaisesti karjahtaen, katkeruus oli poissa: Redding päästi heidät parannuskeinon luokse.
Samaan aikaan kaupungin muureilta kohosi ilmoille huuto, jonka Elias oli aikaisemmin vain kaukaisesti kuullut:
”Kauan eläköön kuningas Desistir!” ja hetken kuluttua Akath vastasi. Koko laakso kaikui miesten äänestä, ja onni valtasi sotilaiden sydämen.
Katkeruus etsi alaa Ghadarissa. Saliene istui hiljaa satulassaan, eikä osoittanut mitenkään huomaavansa huutoa ympärillään.
”Kauan eläköön kuningas Ghadar” Reddingin sotaherra kuiskasi.
Desistir havahtui kun tyrmien ovi avattiin. Oven takaa paistoi kirkas valopilari, se sai silmät häikäistymään. Kuului liian paljon ääniä, yhtäkkiä maailma heräsi eloon monen tunnin pimeyden jälkeen. Hän koetti siristellä nähdäkseen paremmin, mutta ennekuin tajusi hahmoista edessään mitään, tunnisti hän Ghadarin äänen.
”Pelastus” hän ajatteli. Desistir nousi yöpaitasillaan ylös, ja nappasi kiinni kaltereista. Silmät alkoivat tottua valoon. Huoneessa oli kolme hahmoa, joista kaksi Desistir tunnisti. Ghadar ja Saliene, kolmas oli pukeutunut haarniskaan ja siniseen viittaan. Desistir tajusi Akathin vaakunat.
Samassa tyrmän ovi kolahti auki, ja tumma hahmo mätkähti lattialle hänen vierellensä. Kuului ivallista naurua, ja melkein yhtä nopeasti ovi painettiin jälleen kiinni. Desistir tajusi vasta nyt kaiken oleellisen. Hänet oli jätetty sisään.
”Ghadar!” hän huusi nopeasti, pölystä käheällä äänellään. Sotaherra kääntyi katsomaan kaltereiden takana kyyhöttävää miestä, ja hänen kasvoiltaan ei saattanut lukea mitään. Ovelta paistava valokeila sai hänet näyttämään ylhäiseltä, muualla tyrmissä oli vain pimeyttä.
”Ghadar, unohdit minut tänne. Jos millään muotoa viitsisit, niin voisitko päästää minut ulos.?”
Ghadar hymyili viekkaasti ja sanoi:
”Huumorintajusi on ainakin tallella, Kuningas”
Desistir ei ymmärtänyt mitä Ghadar tarkoitti. Kylmät kalterit erottivat miehet, mutta jollain tavalla Kapteeni tunsi vanhan ystävänsä olevan nyt kauempana kuin koskaan.
”Jätän sinut hallitsemaan valtakuntaasi tänne. Suo anteeksi, mutta minun pitää huolehtia tietyistä käytännön asioista nyt kun olen Reddingin seuraava hallitsija. Minua ei ikinä kruunata, jos sinä olet olemassa. Tajuatko, olet liian suosittu, joten sinua ei pidä oleman. Anteeksi vanha ystävä, en voi muutakaan”
Ghadar puhui hiljaa, lauseet oli tarkoitettu ainoastaan Desistirin korviin. Tämä ei saanut suutansa liikutettua, seisoi vain paikoillaan ja tuijotti Ghadaria.
”Jää hyvästi arvon Saliene” Huikkasi Ghadar Kapteenin ohitse.
”Tulemme noutamaan sinua huomenissa. Pyydä isääsi kunnostamaan vierashuone.”
Molemmat miehet räjähtivät nauruun. He alkoivat kävellä hitaasti ulos tyrmistä, ja vielä kun ovi oli pamahtanut kiinni, vain heidän askeleensa kaiun kera pimeyden hallitsemassa huoneessa, seisoi Desistir paikoillaan ja puristi kaltereita. Kyynel vierähti vanhuksen poskelle.
Mitä helvettiä tuolla miehelle on tapahtunut?
Saliene nyyhkytti jossakin nurkassa. Desistir erotti muutaman sanan, ja tajusi että poika puhui hänelle.
”Anteeksi Desistir. En voinut mitenkään tietää, että kaiken takana olikin se kyy, Ghadar. Anna minulle anteeksi”
Kapteeni ei sanonut mitään. Hän kääntyi ja alkoi nojata teräkseen. Se tuntui kovalta ja ikävältä selkää vasten. Täällä hän siis viettäisi loppuelämänsä, virtsan ja rotanhajuisessa sellissä, jossa ei voinut nähdä aurinkoa tai kuuta. Ainakin hän voisi liikkua, kukaan ei ollut sitonut häntä paikoilleen. Jostain syytä se ajatus ei lohduttanut vähääkään. Tyrmä oli hiljainen. Salienekin oli lopettanut itkunsa.
”Saat anteeksi.” Desistir sanoi. Seinät vastasivat kaiullaan.
Sinä päivänä täytti Reddingin kaupungin ilo ja nauru. Ei ollut sellaista kapakkaa tai majataloa, jossa ei oltaisi laulettu ja tanssittu. Akathin ja Reddingin asukkaat juhlivat yhdessä, sulassa sovussa keskenänsä ja antoivat onnensa raikua kaikkiin kaupungin sopukoihin. Yhdessä tavernassa joivat Tom ja Elias olutta ja lauloivat. Rutto oli unohtunut hetkeksi, parannuskeinon ehtisi etsiä huomennakin. Nyt oli aika juhlia.
Linnassa aateliset ja korkea-arvoiset miehet, niin Reddingin kuin Akathinkin, pitivät omia kestejään. Vaikkei kansa vielä tiennytkään Desistirin kaatumisesta Salienen tikariin, oli ylimystö jo hyväksynyt kaiken. Sotaherraa juhlittiin uutena kuninkaana, ja viimein hän sai kuulla huudon, jota oli niin pitkään halunnut korviinsa kantautuvan:
”Kauan eläköön kuningas Ghadar!”
Desistir heräsi kun joku töni häntä olkapäähän.
”Nouse nyt ylös senkin vätys! Nouse tai minäkään en voi enää sinua auttaa!”
Desistir avasi silmänsä ja näki tutut kasvot yläpuolellansa, soihdun valossa. Cecilia hymyili vienosti norppahymyänsä ja silitti vanhuksen poskea.
”Nousehan nyt, niin kerkeämme vielä.” Desistir nousi istualleen, ja katsoi Tukevaa keittiömestaria, selkeästi uskomatta omia silmiään. Maailma tuntui taas lämpimältä paikalta olla ja elää.
”Toin sinulle ruokaa ja vaatteita, niin että pääset pakoon paleltumatta. Ulkona odottaa satuloitu hevonen, jonka laukuissa on muita hyödyllisiä tarvikkeita.”
”Miten.. Miksi.. Miten sinä sait tietää, että minut vangittiin?” Kapteeni sai viimein sanottua. Cecilia katsoi häntä silmiin ja sanoi:
”Minä komennan koko linnan piikakaartia, luuletko tosiaan, etten tiedä joka ikistä asiaa mitä näiden muurien sisäpuolella tapahtuu?” Hän iski silmää vahalle miehelle, ja hänen kasvonsa eivät oikeastaan näyttäneetkään enää norpalta. Oikeastaan hän oli hyvinkin kaunis.
Desistir ei voinut hämmästykseltään puhua, mutta hän teki ratkaisun sekunnissa. Kapteeni nappasi naisen napakkaan syleilyynsä ja painoi suudelman tämän huulille. Cecilia oli pudottaa soihtunsa.
”Älä.” Hän sanoi hiljaa. Desistir ihmetteli kun Cecilia työnsi hänet pois läheltään. Naisia ei voinut käsittää, ei sitten millään.
”Älä nyt, kun tiedän, etten voi koskaan saada sinua.” Desistir tajusi silloin, ettei hän voisi koskaan palata Reddingiin. Oli uuden elämän aika, oli se sitten millainen hyvänsä.
”Vastaa vielä yhteen kysymykseen Cecilia.” Desistir sanoi.
”Miten sinä pääsit sisälle tyrmiin? Eikö ovella ole vartijaa?”
Cecilia punastui jopa soihdun punaisessa valossa, ja kuiskasi nolostuneena:
”Hän ei edes tajunnut mikä takaraivoonsa iski” Ja nainen nosti jättiläismäisen paistinpannun jalkojensa vierestä. Äkkiä Desistir huomasi naisen näyttävän jälleen norpalta.
”En voi koskaan kiittää sinua tarpeeksi Cecilia. Kai ymmärrät sen?”
Keittiömestari katseli maahan ja sanoi vielä hiljempaa kuin äsken:
”Mitäpä nainen ei rakkauden vuoksi tekisi?” Hän nosti katseensa ja hymyili surullista hymyä. He katselivat toisiansa, kun äkkiä Cecilia muuttui entiselleen, ja kiskaisi kapteenia hihasta.
”Nyt meidän täytyy kiirehtiä, en tiedä miten pitkään vartija uinuu. Muut ovat juhlimassa, joten minun pitäisi saada sinut ulos täältä.”
Juuri kun he olivat lähtemässä, kuuli Desistir takaansa ääntä. Nukkuva Saliene käänsi kylkeänsä. Jostain syystä kapteeni pysähtyi, ja alkoi miettiä Ghadaria. Valta teki hyvistä miehistä kavalia rikollisia, ja sai heidän sydämensä mätänemään. Juuri siksi hän ei ollut halunnut valtaistuinta, mutta se ei ollut häntä pelastanut. Tavallaan hän sääli Salienea. Poika oli kuitenkin niin nuori, ja vallan uhri hänkin. Ja hetken mielijohteesta, Cecilian kirouksista huolimatta kapteeni palasi selliin, ja nosti Salienen hartioilleen.
”Kyllähän sodankin uhreja autetaan” hän kuiskasi Cecilialle hiljaa, muttei kuullut vastausta. Ehkei sitä tarvittukaan. Kuningas hänen olkapäillään ei pitänyt mitään ääntä, jos olikin sattunut heräämään. Desistir oli siitä kiitollinen. Cecilia johdatti heitä, ja Kapteenin yllätykseksi he olivat pihalla jo miltei viidessä minuutissa. Muutama käytävä sinne tänne, suurinta osaa vanhus ei edes itse tuntenut. OIkeastaan oli sääli, että viimeinen kerta linnan sisällä oli niin lyhyt.
”Minä tunnen linnan kuin omat taskuni” Cecilia sanoi ujosti.
”Tunnen jokaisen käytävän ja kulman mitä siitä löytyy.” Desistir laski Salienen linnan takaovella odottavan tummanruskean hevosen selkään. Poika uinui sikeästi: hän ei ollut saanut nukkua lähes kahteen vuorokauteen. Ilta alkoi jo hämärtyä, mutta kaupunki eli täysillä. Sotilaat ja kaupunkilaiset juopottelivat ja huusivat siellä täällä. Paosta tulisi tämän sekasorron keskellä helppo. Ulommille varustuksille ei olisi pitkä matka, ja tuskin kukaan valvoi porttia tällaisena iltana. Kapteeni kääntyi Cecilian puoleen, ja katsoi pitkään ja hartaasti.
”En voi sanoa mitään muuta kuin kiitos. Sinä pelastit meidät”
Cecilia kuivasi nopeasti kyyneleen silmäkulmastaan, ja sanoi katkonaisella äänellä:
”Mene nyt Desistir. Älä jätä minulle liikaa hyviä muistoja, niin on helpompaa unohtaa.”
Ensimmäistä kertaa vanhus tunsi ymmärtävänsä naista, ja niin hän kääntyi ja kapusi nopeasti satulaan. Saliene makasi vatsallaan hevosen päällä, ja korisi jotakin unissaan.
Kapteeni kääntyi vielä katsomaan Ceciliaan, joka ei enää pidättänyt kyyneliään. Soihdunvalo tanssi heidän kasvoillansa, ja juhlivan kaupungin äänet säestivät jälleen yhtä surullista eroa.
”Kiitos kaikesta Cecilia. Jää hyvästi.” Ja niin Desistir käänsi hevosensa ja alkoi ratsastaa kohti ulompia varustuksia. Saliene hytkyi mukana, ja heräsi hiljalleen. Hän kuitenkin pysyi vaiti kun Desistir kuiskasi hänelle kehotuksen pitää naamansa ummessa. Kaupunki soljui riehakkaasti heidän ympärillään, se ei tunnistanut kahta merkittävintä asukastaan.
Olosuhteet olivat kerta kaikkiaan täydelliset paolle. Saliene hymyili hänelle unisena tukalasta asennostaan. Desistir hymyili takaisin.
He laukkasivat hitaasti, ja samassa Desistir kuuli takaansa Cecilian tuskaisen huudon, joka sai veren seisahtumaan hänen suonissaan:
”Hyvästi rakas Desistir! Oma nallekarhuni!”
Huomaamattaan kapteeni kannusti hevostaan raviin.
Kului päiviä, sitten viikkoja, eivätkä Reddingin sotajoukot onnistuneet löytämään jollakin uskomattomalla tavalla paennutta Salienea. Tiedot olivat muuttuneet: Desistir ei ollutkaan kuollut, vaan maanpetturi, joka oli auttanut kurjan kuninkaan pakoon. Heitä etsittiin joka puolelta, mutta etumatka oli liian suuri. Vallankumous menetti sinettinsä.
Tom ja Elias istuivat Reddingin kadulla ja nautiskelivat yhä lämpenevän auringon säteistä. Sohjo heidän allaan tuntui kylmältä ja kostealta, muttei haitannut. Parannuskeino oli teillä tietämättömillä, ja paiseet olivat vallanneet nuorukaisten vartalot. Kumpikin tajusi, että oli liian myöhäistä. Siinä he istuivat, ja odottivat kuolemaa kuin parhaat ystävykset ainakin: huolettomina, toisiaan kädestä pidellen, ja Rufusta muistellen.
Kului lisää päiviä, lisää viikkoja, ja ruumiit täyttivät Reddingin kadut. Vallankumous menetti merkityksensä. Tauti riehui kuningashuoneella, kukaan ei päässyt sitä pakoon. Se kurotti kyntensä jokaiseen taloon, ja kuristi uhrinsa hengiltä. Ihmiset jäivät kaduille makaamaan, ja kinokset peittivät tuomitut hiljalleen.
Sinä päivänä tuuli kolkutti kuninkaan makuuhuoneen ikkunaluukkuja, ja lopulta tuskastuttuaan repäisi ne auki. Se syöksyi huoneeseen ja alkoi tutkia paikkoja, siveli kuninkaan kasvoja, kun tämä makasi unessa sängyllään. Pikkuhiljaa ikkunalauta täyttyi lumikiteistä, samoin lattia. Tuuli kuljetti pieniä kauniita hiutaleita aina Ghadarin sängylle saakka, ja laski ne hellästi tämän kasvoille. Siihen ne jäivät, eivätkä enää sulaneet. Jälleen yksi suuri kuningas peittyi unohduksen hunnun alle.
Ja Akath piti lupauksensa, se ei poistunut Reddingistä ilman Salienen päätä.
Talvi seurasi kauempana ja veti raatoja itseensä. Se peitti valkoisen, kauniin viittansa alle muodottomat ruumismassat ja ruton runtelemat kasvot. Se loi hienoa taidetta taudilla ja valkoisella kuoleman värillänsä. Välillä se söi muutaman kuolleen, imi ruumiiseen jääneen sielun itseensä. Kaiken riemunsa keskellä se unohti viiltävän kivun itsessään. Se ei huomannut miten tuska hiipi sen sisälle, se oli liian riemuissaan. Ja sitten, yhtäkkiä se tajusi, miten kevätaurinko poltti sen nahkaa. Se ymmärsi liian myöhään, ja tuskaisesti huutaen se jäi tantereelle makaamaan, kun lämpö tunkeutui sen valtakuntaan, sulattaen talven jokaisen jäsenen. Kevät teurasti, silpoi talven, ja asettui hallitsemaan ihmisen kaupunkia, jossa kasvottomien ruumiiden keskeltä alkoivat nousta ensimmäiset kukat, ruoho alkoi taas vihertyä.
Astar-virta suli niin kuin aina ennekin, ja raadot sen vierellä paljastuivat kuoleman viitan alta. Linnut lauloivat niin kuin maailman luonnista saakka oli tapahtunut. Kun metsän haltijat viimein kesän tullen uskatautuivat pois valtakunnastaan, löysivät ne tyhjän kaupungin, joka pursusi kukkien loistoa ja ruohon väriloistoa. Eläimet löysivät uuden kodin hylätyistä asunnoista.
Elämä voitti sittenkin.
Tiedote: Koska vastustan splattertarinoita ainakin jollain tavalla, en kirjoittanut tähän tarinaan tippaakaan väkivaltaa. Kiitoksia.
(jos haluaa, voi etsiä myös pienen yhtäläisyyden tämän tarinan julius ceasarin tarinan väliltä)
prologi
http://www.sotavasara.net/keskustelu/vi ... hp?t=41357
1 osa - Kuparitaivaat
http://www.sotavasara.net/keskustelu/vi ... hp?t=41600
2 osa - Korrpivirret
http://www.sotavasara.net/keskustelu/vi ... hp?t=41881
Kasvottomat osa 3 – Talven Värit
”Nouse ylös sieltä ja painu varuskunnalle! Aika on koittanut, herää!” Ghadar tempoi unista komppanianpäällikköä ylös vuoteestaan. Tämä örisi jotain käsittämätöntä vastaukseksi, ja sai Sotaherran läimäyttämään itseään.
”Mitä ihmettä, eihän aurinko ole vielä edes noussut” Mies hieroi silmiään ja nousi vaivalloisesti istumaan. Ghadar kiskaisi peiton hänen yltään ja viskasi sen nurkkaan.
”Nouse nyt hyvä mies, etkö ymmärrä mitä minä sanon? Aika on koittanut!”
Silloin puoliuninen mies reväytti silmänsä auki ja ponkaisi nopeasti pystyyn.
”Olisitte heti sanoneet! Minä lähden varustuksille välittömästi”
Ghadar äännähti turhautuneesti ja kääntyi ovelle päin lähtöä tehdäkseen. Samaan aikaan komppanianpäällikkö veti housujansa jalkaan, ja meinasi kompastua lahkeisiinsa.
Ghadar kurkisti vielä ovenraosta sisään, ja mies huikkasi tälle ovelan näköisenä, paitaansa napittaen:
”Eläköön kuningas Desistir.” Ghadarin sisällä kiiri ikävä katkeruuden pistos, mutta hän pakottautui silti hymyilemään, jopa iskemään silmää. Sulkeutuneen uksen kolahdus ja hänen saappaidensa äänet rytmittivät matkaa kohti kuninkaan makuuhuonetta. Seinillä roikkuvat soihdut lepattivat ja palavan puun tuoksu, tuttu ja turvallinen savunhaju tunkeutui sieraimiin. Ghadar antoi kätensä liukua käytävän kivisessä hänen kävellessään. Se tuntui kylmältä ja karhealta.
”Minun” Hän ajatteli.
Elias veti huppua syvemmälle päähänsä. Pakkanen pureutui korviin ja sieraimiin, tuntui kuin se kiristäisi otettaan hänen kasvoistaan. Lumen narske, aseiden kilahtelu ja miesten hengityksen rohina loi äänimaiseman jota katsella, oikeata ei voinut yön pimeyden vuoksi nähdä. Vain lähestyvän kaupungin valot, joita oli alkanut aamua myöten jälleen syttyä, valaisivat taivalta. Tähdetkin olivat piilossa tänä yönä, kuun pieni sirppi näkyi jossakin takanapäin. Silloin tällöin lumen keskellä näkyi keltainen läntti, josta kuollut ruoho puski esiin. Täällä alhaalla talvi oli paljon leudompi.
Elias vaipui mietteisiinsä, ajatukset liitelivät jälleen Rufukseen. Tämä oli kadonnut mystisesti vartiovuoron aikana, eivätkä he olleet Tomin kanssa kerinneet edes etsiä, lähtökäsky oli tullut niin nopeasti. Huoli varjosti jo ennestään synkkiä kasvoja, joihin pelko tulevasta taistelusta vielä uursi merkkinsä. Jutut joita hän oli kuullut nuotiolla, miehiltä jotka olivat taistelleet aikaisemmin, tunkivat nyt muistin sopukoista suoraan silmien eteen. Elias huomasi kätensä hiukan tärisevän suitsen ympärillä. Hän tarrasi toisella kädellänsä miekan kahvaan, mutta se ei rauhoittanut häntä. Teräs, sodan elementti ei tuntunut turvalliselta tavallisen maamiehen kourassa.
Horavuorten ylitys oli syönyt miesvaroja, lähes joka kerta kun armeija oli leiriytynyt, oli täytynyt haudata kymmeniä miehiä, jotka olivat paleltuneet tai nälkiintyneet. Mutta tavoite oli saavutettu, Redding oli nyt silmien edessä, eikä kuningas Saliene voinut edes aavistaa mikä hänen selkänsä takaa hiipi, tikari kädessään. Kaupungin puolustus taitettaisiin kuin pajunvitsa, ja tie muurien sisäpuolelle, parannuskeinon luo olisi avoin. Elias kosketti kättänsä, ja tunsi vihlovaa kipua kun sormet löysivät useiden kankaiden alta paiseen, joka voisi pian tulehtua jos sitä ei hoidettaisi. Elias tiesi, että se veisi myös hänen henkensäkin kaupan päälle, jos sota ei sitä tekisi.
Vähän matkan päässä maassa näkyi pieni kärrytie, ja Elias tajusi ratsastavansa pellolla. Redding lähestyi uhkaavasti, samoin taistelu. Aamu alkoi hiljalleen sarastaa, maisemasta erottuikin jo jotakin. Hän painoi leukansa vaateriepujen sekaan, ja hengitti siellä hetken. Suun ympärillä tuntui kostealta ja lämpimältä. Silloin hän kuuli sen: Edestäpäin kantautui hiljaisia ääniä, kuin jokin olisi toistellut mantraa. Kaupungissa oli jotakin tekeillä, ja Elias tajusi ettei se voinut mitenkään tietää hyvää. Huudot kaikuivat hiljaisina ja rytmikkäinä, mutta sanoista ei saanut selvää. Elias painoi silmänsä kiinni, ja alkoi hyräillä erästä lapsuutensa laulua. Hetkeksi hän sai rauhan ympäröivältä maailmalta.
Saliene ei liikahtanutkaan kun Ghadar avasi kuninkaan makuuhuoneen oven, ja astui sisälle. Nuorukainen tuijotti tyhjällä katseellaan seinää, ja hypisteli koristeltuja hihojansa. Poskilla näkyi kyyneleiden jättämiä vanoja. Sotaherra sulki hiljaa oven, ja jäi seisomaan sen eteen. Saliene oli taas tapansa mukaan koristellut huoneensa lukuisin kynttilöin, ja ne olivat sammumaisillaan ikkunasta sisälle pauhaavan tuulen vuoksi. Ulkoa kuului rytmikäs huuto, satojen miehien suuta lähtöisin.
”Kauan eläköön kuningas Desistir!”
Saliene kääntyi katsomaan Ghadaria. Hänen kasvonsa olivat valkeat kuin maito, ja alahuuli väpätti miltei huomaamattomasti.
”Kuinka tämä voi olla mahdollista? Kerro minulle että korvani ja silmäni valehtelevat. Kerro, ettei kapina ole todella näin laaja.”
Ghadar mietti hetken mitä sanoisi, ja tyytyi kohauttamaan olkiansa.
”En taida voida, sillä ette te näe unta, vallankumous on todellinen.” Saliene katsoi häntä murhaavasti, ja laski sitten kasvonsa. Raskas huokaus kiiri ilmoille.
”Minähän kuolen nyt vai mitä? Nuo miehet tuolla tappavat minut, etkä edes sinä voi tehdä asialle mitään.” Ghadar koetti estää suupieliänsä nousemasta kattoon. Hän yskäisi käteensä ja julisti sitten arvokkaasti:
”Kuninkaani, pelkäänpä, että näin se on.” Kylmä ulkoilma valeli kasvoja, ja sopi täydellisesti tunnelmaan. Ulkoa kantautuvat huudot saivat pistokset rinnassa yltymään. Äkkiä Saliene kääntyi, ja huusi kovaan ääneen, kasvot vihasta vääntyneinä:
”Väärä vastaus sotaherra! Sinun täytyy pelastaa minut, sinun täytyy! Minä en halua kuolla! Hoida minut ulos tästä linnasta tai…”
Nuorukainen puristi silmänsä kiinni ja hetken hänen naamansa näytti rusinalta. Sitten vesi alkoi valua hänen suljettujen silmäluomiensa välistä, ja itkuinen tyrskähdys pääsi huulilta. Kuningas vaipui polvilleen ja sortui nyyhkyttämään. Ghadar nautti tilanteesta, ja päästi viimein hymyn kasvoilleen. Tilanne oli täydellinen.
”Tai mitä kuningas? Teillä ei ole enää valtaa minuun. En voi pelastaa teitä, joten lienee aika tottua ajatukseen.” Saliene ei tuntunut piittaavan hänen sanoistaan. Tämä nyyhki ja toisteli katkonaisesti samaa lausetta:
”Minä kuolen, kuolen niin nuorena.” Ghadar asteli ikkunan luokse, ja katseli ulos aamun hämärään. Satoja tummia hahmoja liikkui linnan pihalla, kaupungin valot syttyivät jossakin kauempana.
Paljon oli tapahtunut viimeisen vuorokauden aikana. Desistir oli pyytänyt häntä ottamaan kruunun vastaan, ja samana iltana kuningas oli pettänyt lupauksensa ja vanginnut tämän. Sen vuoksi vallankumous oli käynnistynyt kaksi päivää liian aikaisin. Nyt Saliene makasi säälittävänä hänen jaloissaan, tässä hienosti koristellussa makuukamarissa, samaan aikaan kun hänen sotilaansa huusivat uuden hallitsijansa nimeä alhaalla varustuksilla. Kaikki vastarinta oli kitketty jo kauan sitten, jokainen mies oli käännytetty hallitsijasukua vastaan, joten kaikki oli vain sinettiä vailla. Ainoastaan yksi asia oli vinossa:
Miehet huusivat väärää nimeä.
Ghadar kääntyi Salienen puoleen, ja kuuli miten tämä kuiskasi hiljaa niiskutuksensa lomasta:
”Jos vain olisin vanginnut Desistirin aikaisemmin, niin saisin elää”
Kateus täytti Ghadarin sydämen. Hän oli itse laittanut kapinan alulle, hän oli sen sydän. Silti Desistirin nimi oli kaikkien huulilla. Maailmassa ei ollut oikeutta.
Sotaherra polvistui kuninkaan viereen ja sanoi tälle rauhallisesti:
”Sinä olet aivan yhtä väärässä kuin nuo miehet tuolla ulkonakin. Ei sinun olisi pitänyt Kapteenia pysäyttää, vaan minut” Saliene katsoi häneen kummeksuen, ja Ghadar nautti nähdessään inhon valtaavan alaa hänen mielessään. Kuninkaan hämmästys vain kasvoi, kun hän tajusi Ghadarin tikarin kaulallaan.
”Sinäkin Ghadar. Nyt minä ymmärrän, nyt minä totisesti ymmärrän. Ja minä hölmö vangitsin Desistirin.” Saliene nauroi itselleen. Se oli hiljaista hihitystä, ja Ghadar ei tosiaankaan ollut odottanut tällaista reaktiota. Nuori kuningas sai luultavasti kokea liian monta järkytystä saman illan aikana.
”Tule Saliene, hoidetaan sinut sinun isäsi luokse, jos hän sinut pojakseen kehtaa tunnustaa”
Ghadar alkoi taluttaa nuorukaista ulos huoneestaan, hän piteli tikariaan tämän niskan päällä. Ulkoa kuuluvat huudot kaikuivat jopa linnan käytävässä. Saliene oli aivan hiljaa, vain yhden kerran hän enää sanoi mitään koko matkan aikana, ja sen hän sanoi niin hiljaa, kuiskasi, ettei Ghadarkaan meinannut ensin sitä kuulla:
”Minä yritin”
”Herrani, tulkaa, teidän täytyy nähdä tämä!” Kenraali Lethes kääntyi katsomaan takanaan seisovaa sotamiestä. Tämä tärisi kauttaaltaan ja näytti siltä kuin lohikäärme olisi häntä höykyttänyt.
”Mitä nyt mies? Miksi näytät haavanlehdeltä? Sinun pitäisi juhlia, nyt kun valta viimein vaihtuu!”
Sotilas hengitti nopeasti ja ei ensiksi saanut sanaa suustaan, kun hän sitten nopeasti henkäisi:
”Teidän täytyy nähdä se itse. Huhut pitivät sittenkin paikkansa.”
Ja sitten mies alkoi hölkätä poispäin, kohti ulompia varustuksia, linnan taakse. Lethes kohautti olkapäitänsä ja säntäsi miehen perään, lumisien katujen lävitse. Jos sotilas oli noin peloissaan, ja ei muistanut edes etikettiä, niin mitä kummaa oli saattanut sattua. Lethes juoksi miehen perässä ja meinasi kompastua sohjoon. Ulompien varustuksien muurit siinsivät nyt suoraan hänen edessänsä, ja sotilas juoksi niiden portaita ylös tasanteelle, jossa seisoi lukuisa joukko jousimiehiä ja he kaikki tuijottivat eteensä kuin naulittuna paikoilleen. Lethes huolestui entisestään ja kirmasi raput niin nopeasti kuin vain suinkin pystyi. Harmaa kivi hänen ympärillään huokui kylmyyttä, ja tuntui kuin pakkanen olisi syöksynyt suoraan hänen sisällensä kun hän kohotti katseensa ja näki aamunsarastuksen luomassa kolkossa valossa pellolla odottavan kauhun. Satoja ratsumiehiä lähestyi Reddingiä, vuorilta, takaapäin. Aseet välkehtivät auringossa, ja siniset liput liehuivat. Akathin vaakunat iskivät ensimmäisenä Lethesin tajuntaan. Huhut todellakin pitivät paikkansa, Akath oli ylittänyt Horavuoret, ja oli nyt heidän selkänsä takana, köyristyneenä kuin kissa, valmiina iskemään. Miehet muurilla tuijottivat haltioituneina lähestyvää armeijaa, ja silloin vasta Lethes ymmärsi toimia.
”Miehet asemiin! Lähetit matkaan, nyt on kyse minuuteista!”
Hän kääntyi katsomaan Akathin joukkoja. Tappio tuntui väistämättömältä.
Tom katseli syvän ihastuksen vallassa Reddingin korkeita muureja, ja kattoja, jotka siinsivät niiden takaa ylväinä ja kauniina. Elias ratsasti jossakin kauempana, ja ihmetteli hänkin: molemmat pojista näkivät oikean kaupungin ensimmäistä kertaa. Muureille alkoi kerääntyä sotilaita. Täydellinen yllätys oli menetetty, mutta Reddingin joukot eivät silti voineet mitenkään ennättää paikalle ajoissa. Matkaa viholliseen oli enää satakunta metriä, ja aamuaurinko valaisi talvista päivää minkä kerkisi. Päivä paistaisi täydellisesti muutaman tunnin kuluttua. Tom mietti olisiko silloin enää hengissä.
Heidän osastonsa johtaja huudahti pysähtymiskäskyn, ja sana kiiri myös muihin rykmentteihin. Koko Akathin armeija pysähtyi paikoilleen, ja niin Tom kuin Eliaskin tajusi, että pian mentäisiin.
Kalju nuorukainen yritti pitää mielensä kasassa. Hän sulki silmänsä, ja toisteli mielessään vanhaa rukousta, ainoata jonka hän muisti. Käsi tarttui miekan kahvaan, muttei se rauhoittanut. Piinaava hiljaisuus laskeutui koko laakson ylle, kuului vain lintujen laulua, ja hevosten hermostunutta korskuntaa. Korpit kaartelivat joukkion yllä ja raakkuivat virsiänsä. Tuntui kuin koko maailma olisi odottanut.
Tom reväytti silmänsä auki kun hänen viereltään kuului kiivaita kuiskauksia. Hän suuntasi katseensa kohti Reddingiä, ja näki ihmeekseen, että sen takaportti oli avattu. Heitä kohti ratsasti kaksi hahmoa. Elias oli aivan yhtä ymmällään. Akathin sotaherra lähti miehiä vastaan. Perinteitä tuli noudattaa.
Ja jälleen koko maailma odotti.
Sotaherra Saraste ratsasti kohti lähestyviä hahmoja. Monet taistelut läpikäyneenä miehenä hän kunnioitti perinteitä, vaikka luulikin, että Redding koetti vain ostaa aikaa turhilla rauhanneuvotteluilla. Nyt oli tullut aika kostaa kuningas Salienen tekemät vääryydet, saada miehen pää, ja ilman sitä hintaa ei Akath Reddingistä lähtisi. Saraste pysäytti hevosensa kinoksen vierelle, ja jäi odottamaan tulijoita. Toinen heistä ratsasti ylväästi, selkä suorana satulassaan, toinen taas lysyssä kuin kerjäläinen. Saraste hieroi partaansa, ja asetti kätensä miekan kahvalle, ihan vain varmuuden vuoksi. Miehet olivat jo aivan lähellä, ja toinen heistä pysäytti hevosensa vähän matkan päähän ja nosti kätensä tervehdykseen.
”Ole tervehditty Akathin sotaherra! En olisi ikinä uskonut näitä huhuja todeksi, te tosiaan ylititte Horavuoret. Suon kaiken kunnioitukseni teille.”
Ghadar laski kätensä ja veti miekkansa huotrasta. Hän paiskasi sen maahan Sarasteen ja itsensä väliin. Akathilainen katsoi häntä kummeksuen. Uskollisuuden ja rauhan merkki, juuri ennen taistelua. Mitä mies oikein tahtoi?
”Me olemme täällä kostaaksemme kuningas Salienen tekemät vääryydet. Hän on rumentanut Reddingin muureja jo riittämiin. Minä sanon teille, ettei Akath poistu tältä tantereelta elossa ilman hänen päätään. Olen puhunut.”
Ghadar katsoi miestä ja hymyili. Saraste ei ymmärtänyt enää mitään.
”Arvon herra, saanen esittäytyä. Olen Ghadar, Reddingin sotaherra, kuninkaan luotettu, ja vallankumouksen johtaja.”
Sarasteen kulmakarvat nousivat ylös, ja hänen suunsa levisi ammolleen. Ghadar ratsasti lähemmäksi, ja vasta nyt Akathilainen tajusi, että mies hänen vierellään oli sidottu, ja narun toinen pää oli kiinnitetty Ghadarin satulaan. He katselivat toisiansa, ja Saraste alkoi ymmärtää mistä oikein oli kyse. Ghadar veti hupun toisen miehen kasvoilta, ja sen alta paljastuivat nuoren miehen kasvot.
”Tämä mies on mahtava kuningas Saliene. Akathin mies, minä suorastaan vaadin, ettette poistu Reddingistä ilman hänen päätänsä, sillä muutoin joudun itse leikkaamaan sen, enkä pidä ollenkaan väkivallasta. Tulitte juuri sopivasti juhlistamaan kanssamme vallankumouksen aattoa!”
Sarasteen kasvoille nousi hymy, ja pian hän jo nauroi. Ghadar nauroi myös, ja pian hän ratsasti Sotaherran vierelle, tarjoten kättänsä.
”En näe mitään syytä taistella, Akathin mies. Tarjoan sinulle rauhaa”
Saraste katsoi hetken ajan Reddingläisen kättä, mutta tarrasi siihen sitten oikein napakasti. Miehet pitivät huolen siitä, että kumpikin osapuoli näki rauhaneleen. Tämän jälkeen Saraste kääntyi joukkojaan kohti, ja julisti kovaan ääneen:
”Akathin miehet! Tänään me voitimme taistelun ilman ainuttakaan miestappiota, ilman pisaraakaan verta, ja kaiken lisäksi juhlimme sitä vastustajamme kanssa!”
Akathin miehet puhkesivat äänekkäisiin huutoihin, tuntui kuin koko laakso olisi kuohunut sen voimasta. Tom ja Elias karjuivat minkä kurkustaan ulossaivat, tajuten vain yhden asian:
Heidän ei tarvitsisi taistella.
Olento Tomin sisällä kuoli tuskaisesti karjahtaen, katkeruus oli poissa: Redding päästi heidät parannuskeinon luokse.
Samaan aikaan kaupungin muureilta kohosi ilmoille huuto, jonka Elias oli aikaisemmin vain kaukaisesti kuullut:
”Kauan eläköön kuningas Desistir!” ja hetken kuluttua Akath vastasi. Koko laakso kaikui miesten äänestä, ja onni valtasi sotilaiden sydämen.
Katkeruus etsi alaa Ghadarissa. Saliene istui hiljaa satulassaan, eikä osoittanut mitenkään huomaavansa huutoa ympärillään.
”Kauan eläköön kuningas Ghadar” Reddingin sotaherra kuiskasi.
Desistir havahtui kun tyrmien ovi avattiin. Oven takaa paistoi kirkas valopilari, se sai silmät häikäistymään. Kuului liian paljon ääniä, yhtäkkiä maailma heräsi eloon monen tunnin pimeyden jälkeen. Hän koetti siristellä nähdäkseen paremmin, mutta ennekuin tajusi hahmoista edessään mitään, tunnisti hän Ghadarin äänen.
”Pelastus” hän ajatteli. Desistir nousi yöpaitasillaan ylös, ja nappasi kiinni kaltereista. Silmät alkoivat tottua valoon. Huoneessa oli kolme hahmoa, joista kaksi Desistir tunnisti. Ghadar ja Saliene, kolmas oli pukeutunut haarniskaan ja siniseen viittaan. Desistir tajusi Akathin vaakunat.
Samassa tyrmän ovi kolahti auki, ja tumma hahmo mätkähti lattialle hänen vierellensä. Kuului ivallista naurua, ja melkein yhtä nopeasti ovi painettiin jälleen kiinni. Desistir tajusi vasta nyt kaiken oleellisen. Hänet oli jätetty sisään.
”Ghadar!” hän huusi nopeasti, pölystä käheällä äänellään. Sotaherra kääntyi katsomaan kaltereiden takana kyyhöttävää miestä, ja hänen kasvoiltaan ei saattanut lukea mitään. Ovelta paistava valokeila sai hänet näyttämään ylhäiseltä, muualla tyrmissä oli vain pimeyttä.
”Ghadar, unohdit minut tänne. Jos millään muotoa viitsisit, niin voisitko päästää minut ulos.?”
Ghadar hymyili viekkaasti ja sanoi:
”Huumorintajusi on ainakin tallella, Kuningas”
Desistir ei ymmärtänyt mitä Ghadar tarkoitti. Kylmät kalterit erottivat miehet, mutta jollain tavalla Kapteeni tunsi vanhan ystävänsä olevan nyt kauempana kuin koskaan.
”Jätän sinut hallitsemaan valtakuntaasi tänne. Suo anteeksi, mutta minun pitää huolehtia tietyistä käytännön asioista nyt kun olen Reddingin seuraava hallitsija. Minua ei ikinä kruunata, jos sinä olet olemassa. Tajuatko, olet liian suosittu, joten sinua ei pidä oleman. Anteeksi vanha ystävä, en voi muutakaan”
Ghadar puhui hiljaa, lauseet oli tarkoitettu ainoastaan Desistirin korviin. Tämä ei saanut suutansa liikutettua, seisoi vain paikoillaan ja tuijotti Ghadaria.
”Jää hyvästi arvon Saliene” Huikkasi Ghadar Kapteenin ohitse.
”Tulemme noutamaan sinua huomenissa. Pyydä isääsi kunnostamaan vierashuone.”
Molemmat miehet räjähtivät nauruun. He alkoivat kävellä hitaasti ulos tyrmistä, ja vielä kun ovi oli pamahtanut kiinni, vain heidän askeleensa kaiun kera pimeyden hallitsemassa huoneessa, seisoi Desistir paikoillaan ja puristi kaltereita. Kyynel vierähti vanhuksen poskelle.
Mitä helvettiä tuolla miehelle on tapahtunut?
Saliene nyyhkytti jossakin nurkassa. Desistir erotti muutaman sanan, ja tajusi että poika puhui hänelle.
”Anteeksi Desistir. En voinut mitenkään tietää, että kaiken takana olikin se kyy, Ghadar. Anna minulle anteeksi”
Kapteeni ei sanonut mitään. Hän kääntyi ja alkoi nojata teräkseen. Se tuntui kovalta ja ikävältä selkää vasten. Täällä hän siis viettäisi loppuelämänsä, virtsan ja rotanhajuisessa sellissä, jossa ei voinut nähdä aurinkoa tai kuuta. Ainakin hän voisi liikkua, kukaan ei ollut sitonut häntä paikoilleen. Jostain syytä se ajatus ei lohduttanut vähääkään. Tyrmä oli hiljainen. Salienekin oli lopettanut itkunsa.
”Saat anteeksi.” Desistir sanoi. Seinät vastasivat kaiullaan.
Sinä päivänä täytti Reddingin kaupungin ilo ja nauru. Ei ollut sellaista kapakkaa tai majataloa, jossa ei oltaisi laulettu ja tanssittu. Akathin ja Reddingin asukkaat juhlivat yhdessä, sulassa sovussa keskenänsä ja antoivat onnensa raikua kaikkiin kaupungin sopukoihin. Yhdessä tavernassa joivat Tom ja Elias olutta ja lauloivat. Rutto oli unohtunut hetkeksi, parannuskeinon ehtisi etsiä huomennakin. Nyt oli aika juhlia.
Linnassa aateliset ja korkea-arvoiset miehet, niin Reddingin kuin Akathinkin, pitivät omia kestejään. Vaikkei kansa vielä tiennytkään Desistirin kaatumisesta Salienen tikariin, oli ylimystö jo hyväksynyt kaiken. Sotaherraa juhlittiin uutena kuninkaana, ja viimein hän sai kuulla huudon, jota oli niin pitkään halunnut korviinsa kantautuvan:
”Kauan eläköön kuningas Ghadar!”
Desistir heräsi kun joku töni häntä olkapäähän.
”Nouse nyt ylös senkin vätys! Nouse tai minäkään en voi enää sinua auttaa!”
Desistir avasi silmänsä ja näki tutut kasvot yläpuolellansa, soihdun valossa. Cecilia hymyili vienosti norppahymyänsä ja silitti vanhuksen poskea.
”Nousehan nyt, niin kerkeämme vielä.” Desistir nousi istualleen, ja katsoi Tukevaa keittiömestaria, selkeästi uskomatta omia silmiään. Maailma tuntui taas lämpimältä paikalta olla ja elää.
”Toin sinulle ruokaa ja vaatteita, niin että pääset pakoon paleltumatta. Ulkona odottaa satuloitu hevonen, jonka laukuissa on muita hyödyllisiä tarvikkeita.”
”Miten.. Miksi.. Miten sinä sait tietää, että minut vangittiin?” Kapteeni sai viimein sanottua. Cecilia katsoi häntä silmiin ja sanoi:
”Minä komennan koko linnan piikakaartia, luuletko tosiaan, etten tiedä joka ikistä asiaa mitä näiden muurien sisäpuolella tapahtuu?” Hän iski silmää vahalle miehelle, ja hänen kasvonsa eivät oikeastaan näyttäneetkään enää norpalta. Oikeastaan hän oli hyvinkin kaunis.
Desistir ei voinut hämmästykseltään puhua, mutta hän teki ratkaisun sekunnissa. Kapteeni nappasi naisen napakkaan syleilyynsä ja painoi suudelman tämän huulille. Cecilia oli pudottaa soihtunsa.
”Älä.” Hän sanoi hiljaa. Desistir ihmetteli kun Cecilia työnsi hänet pois läheltään. Naisia ei voinut käsittää, ei sitten millään.
”Älä nyt, kun tiedän, etten voi koskaan saada sinua.” Desistir tajusi silloin, ettei hän voisi koskaan palata Reddingiin. Oli uuden elämän aika, oli se sitten millainen hyvänsä.
”Vastaa vielä yhteen kysymykseen Cecilia.” Desistir sanoi.
”Miten sinä pääsit sisälle tyrmiin? Eikö ovella ole vartijaa?”
Cecilia punastui jopa soihdun punaisessa valossa, ja kuiskasi nolostuneena:
”Hän ei edes tajunnut mikä takaraivoonsa iski” Ja nainen nosti jättiläismäisen paistinpannun jalkojensa vierestä. Äkkiä Desistir huomasi naisen näyttävän jälleen norpalta.
”En voi koskaan kiittää sinua tarpeeksi Cecilia. Kai ymmärrät sen?”
Keittiömestari katseli maahan ja sanoi vielä hiljempaa kuin äsken:
”Mitäpä nainen ei rakkauden vuoksi tekisi?” Hän nosti katseensa ja hymyili surullista hymyä. He katselivat toisiansa, kun äkkiä Cecilia muuttui entiselleen, ja kiskaisi kapteenia hihasta.
”Nyt meidän täytyy kiirehtiä, en tiedä miten pitkään vartija uinuu. Muut ovat juhlimassa, joten minun pitäisi saada sinut ulos täältä.”
Juuri kun he olivat lähtemässä, kuuli Desistir takaansa ääntä. Nukkuva Saliene käänsi kylkeänsä. Jostain syystä kapteeni pysähtyi, ja alkoi miettiä Ghadaria. Valta teki hyvistä miehistä kavalia rikollisia, ja sai heidän sydämensä mätänemään. Juuri siksi hän ei ollut halunnut valtaistuinta, mutta se ei ollut häntä pelastanut. Tavallaan hän sääli Salienea. Poika oli kuitenkin niin nuori, ja vallan uhri hänkin. Ja hetken mielijohteesta, Cecilian kirouksista huolimatta kapteeni palasi selliin, ja nosti Salienen hartioilleen.
”Kyllähän sodankin uhreja autetaan” hän kuiskasi Cecilialle hiljaa, muttei kuullut vastausta. Ehkei sitä tarvittukaan. Kuningas hänen olkapäillään ei pitänyt mitään ääntä, jos olikin sattunut heräämään. Desistir oli siitä kiitollinen. Cecilia johdatti heitä, ja Kapteenin yllätykseksi he olivat pihalla jo miltei viidessä minuutissa. Muutama käytävä sinne tänne, suurinta osaa vanhus ei edes itse tuntenut. OIkeastaan oli sääli, että viimeinen kerta linnan sisällä oli niin lyhyt.
”Minä tunnen linnan kuin omat taskuni” Cecilia sanoi ujosti.
”Tunnen jokaisen käytävän ja kulman mitä siitä löytyy.” Desistir laski Salienen linnan takaovella odottavan tummanruskean hevosen selkään. Poika uinui sikeästi: hän ei ollut saanut nukkua lähes kahteen vuorokauteen. Ilta alkoi jo hämärtyä, mutta kaupunki eli täysillä. Sotilaat ja kaupunkilaiset juopottelivat ja huusivat siellä täällä. Paosta tulisi tämän sekasorron keskellä helppo. Ulommille varustuksille ei olisi pitkä matka, ja tuskin kukaan valvoi porttia tällaisena iltana. Kapteeni kääntyi Cecilian puoleen, ja katsoi pitkään ja hartaasti.
”En voi sanoa mitään muuta kuin kiitos. Sinä pelastit meidät”
Cecilia kuivasi nopeasti kyyneleen silmäkulmastaan, ja sanoi katkonaisella äänellä:
”Mene nyt Desistir. Älä jätä minulle liikaa hyviä muistoja, niin on helpompaa unohtaa.”
Ensimmäistä kertaa vanhus tunsi ymmärtävänsä naista, ja niin hän kääntyi ja kapusi nopeasti satulaan. Saliene makasi vatsallaan hevosen päällä, ja korisi jotakin unissaan.
Kapteeni kääntyi vielä katsomaan Ceciliaan, joka ei enää pidättänyt kyyneliään. Soihdunvalo tanssi heidän kasvoillansa, ja juhlivan kaupungin äänet säestivät jälleen yhtä surullista eroa.
”Kiitos kaikesta Cecilia. Jää hyvästi.” Ja niin Desistir käänsi hevosensa ja alkoi ratsastaa kohti ulompia varustuksia. Saliene hytkyi mukana, ja heräsi hiljalleen. Hän kuitenkin pysyi vaiti kun Desistir kuiskasi hänelle kehotuksen pitää naamansa ummessa. Kaupunki soljui riehakkaasti heidän ympärillään, se ei tunnistanut kahta merkittävintä asukastaan.
Olosuhteet olivat kerta kaikkiaan täydelliset paolle. Saliene hymyili hänelle unisena tukalasta asennostaan. Desistir hymyili takaisin.
He laukkasivat hitaasti, ja samassa Desistir kuuli takaansa Cecilian tuskaisen huudon, joka sai veren seisahtumaan hänen suonissaan:
”Hyvästi rakas Desistir! Oma nallekarhuni!”
Huomaamattaan kapteeni kannusti hevostaan raviin.
Kului päiviä, sitten viikkoja, eivätkä Reddingin sotajoukot onnistuneet löytämään jollakin uskomattomalla tavalla paennutta Salienea. Tiedot olivat muuttuneet: Desistir ei ollutkaan kuollut, vaan maanpetturi, joka oli auttanut kurjan kuninkaan pakoon. Heitä etsittiin joka puolelta, mutta etumatka oli liian suuri. Vallankumous menetti sinettinsä.
Tom ja Elias istuivat Reddingin kadulla ja nautiskelivat yhä lämpenevän auringon säteistä. Sohjo heidän allaan tuntui kylmältä ja kostealta, muttei haitannut. Parannuskeino oli teillä tietämättömillä, ja paiseet olivat vallanneet nuorukaisten vartalot. Kumpikin tajusi, että oli liian myöhäistä. Siinä he istuivat, ja odottivat kuolemaa kuin parhaat ystävykset ainakin: huolettomina, toisiaan kädestä pidellen, ja Rufusta muistellen.
Kului lisää päiviä, lisää viikkoja, ja ruumiit täyttivät Reddingin kadut. Vallankumous menetti merkityksensä. Tauti riehui kuningashuoneella, kukaan ei päässyt sitä pakoon. Se kurotti kyntensä jokaiseen taloon, ja kuristi uhrinsa hengiltä. Ihmiset jäivät kaduille makaamaan, ja kinokset peittivät tuomitut hiljalleen.
Sinä päivänä tuuli kolkutti kuninkaan makuuhuoneen ikkunaluukkuja, ja lopulta tuskastuttuaan repäisi ne auki. Se syöksyi huoneeseen ja alkoi tutkia paikkoja, siveli kuninkaan kasvoja, kun tämä makasi unessa sängyllään. Pikkuhiljaa ikkunalauta täyttyi lumikiteistä, samoin lattia. Tuuli kuljetti pieniä kauniita hiutaleita aina Ghadarin sängylle saakka, ja laski ne hellästi tämän kasvoille. Siihen ne jäivät, eivätkä enää sulaneet. Jälleen yksi suuri kuningas peittyi unohduksen hunnun alle.
Ja Akath piti lupauksensa, se ei poistunut Reddingistä ilman Salienen päätä.
Talvi seurasi kauempana ja veti raatoja itseensä. Se peitti valkoisen, kauniin viittansa alle muodottomat ruumismassat ja ruton runtelemat kasvot. Se loi hienoa taidetta taudilla ja valkoisella kuoleman värillänsä. Välillä se söi muutaman kuolleen, imi ruumiiseen jääneen sielun itseensä. Kaiken riemunsa keskellä se unohti viiltävän kivun itsessään. Se ei huomannut miten tuska hiipi sen sisälle, se oli liian riemuissaan. Ja sitten, yhtäkkiä se tajusi, miten kevätaurinko poltti sen nahkaa. Se ymmärsi liian myöhään, ja tuskaisesti huutaen se jäi tantereelle makaamaan, kun lämpö tunkeutui sen valtakuntaan, sulattaen talven jokaisen jäsenen. Kevät teurasti, silpoi talven, ja asettui hallitsemaan ihmisen kaupunkia, jossa kasvottomien ruumiiden keskeltä alkoivat nousta ensimmäiset kukat, ruoho alkoi taas vihertyä.
Astar-virta suli niin kuin aina ennekin, ja raadot sen vierellä paljastuivat kuoleman viitan alta. Linnut lauloivat niin kuin maailman luonnista saakka oli tapahtunut. Kun metsän haltijat viimein kesän tullen uskatautuivat pois valtakunnastaan, löysivät ne tyhjän kaupungin, joka pursusi kukkien loistoa ja ruohon väriloistoa. Eläimet löysivät uuden kodin hylätyistä asunnoista.
Elämä voitti sittenkin.
Tiedote: Koska vastustan splattertarinoita ainakin jollain tavalla, en kirjoittanut tähän tarinaan tippaakaan väkivaltaa. Kiitoksia.
