Kai juoksi miehen perään kosteita ja liukkaita pihakiviä pitkin, jotka kiiltelivät kuun antamassa vähäisessä valossa. Märkien kivien päälle ropisseen pikkukivet raapivat inhottavasti pelkkien ohuiden sukkien suojaamia jalkoja, ja kylmä yötuuli viilsi paljaita reisiä. Tosin Kain ohuet, valkoiset puuvillahousut olisivat olleet yhtä tyhjän kanssa tuulta vastaan, mutta ei sentään olisi tarvinnut juosta paidanhelmaa polviin kiskoen.
Kain saavutettua miehen tämä kääntyi äkisti vasemmalle, melkein tönäisten Kain kumoon. Kai pyörähti ympäri rajusti, ja kun hän kääntyi takaisin, mies oli hävinnyt oviaukosta sisään. Kai kiiruhti perään ja löysi itsensä aivan tuikitavallisesta talosta, jossa oli kodikas matto eteisessä, ja olohuone, joka muistutti hänen oman talonsa olohuonetta, mutta hänen oma talonsa oli valovuosien päässä täältä, eikä täällä tainnut olla missään turvassa. Tämän ajatuksen iskiessä hän halusi yhtäkkiä vain juosta ulos, vuorille varoittamaan siirtokuntaansa, joka oli välittömässä vaarassa. Kuitenkin hänen olisi saatava varusteita, vaatteita ja tietoa, mieluiten kartan muodossa.
Kai päätti kysyä mieheltä näitä kaikkia asioita, mutta ensin oli löydettävä hänet. Sillä hetkellä hän ilmestyikin, suoraan tyhjästä Kain nenän eteen. Kädessään hänellä oli harmaa kangaskasa, jonka päällä oli pari kenkiä.
”Pue nämä nopeasti päällesi, niin pääsemme pois, ennen kuin hälytys julistetaan.” Silloin alkoivat valtavat kellot kumista kaukaisuudessa. Miehen silmissä häivähti pieni itseironian pilke. Kai alkoi vauhdilla repiä kuteita päälleen, ja huomasi miehen osanneen valita hänelle oikean koon. Päätään pudistellen hän juoksi ulos rynnänneen miehen perään, ja kääntyessään ovesta ulos hän näki toisella puolella valoheittimien janat. Hänelle tuli kaamea kiire toiseen suuntaan, ja seuraavasta kulmasta kääntyessään hän kuuli kadun päästä huutoja, jotka lähenivät uhkaavasti.
”Tänne!” Joku sihahti, ja Kai riuhtaistiin voimakkaasti seinässä olevaan syvänteeseen. Mies oli siellä, istuen eräänlaisen moottoripyörän selässä. Kai lähes nostettiin miehen taakse, joka käski pitämään kiinni. Ennen kuin Kai ehti kysyä, mistä pitää kiinni, pyörä nytkähti liikkeelle uskomattoman äänettömästi. Tämä johtui lähinnä siitä, ettei se osunut maahan missään vaiheessa. He kääntyivät kulman ympäri, ja lähtivät oksettavan nopeaan syöksyyn kohti entisiä takaa-ajajia, jotka nyt yrittivät epätoivoisesti päästä pois alta. Kapealla talojen reunustamalla tiellä suurin osa ei päässyt.
Koneen terävä reuna oli varmaankin suunniteltu juuri tällaista käyttöä varten, sillä se leikkasi lihan ja luun läpi kuvottavan helposti, ja ainoa ääni, mitä se piti, oli inha leikkautuvan ihmisen ja roiskuvan veren kuvottava kakofonia. Sitten he olivat poissa, ja jättivät jälkeensä kasan kuolleita ja kuolevia miehiä. Kaita kuvotti. Hän painoi päänsä alas ja sulki silmänsä. Tätä hän vihasi sotilaan elämässä. Aivotonta avuttomien teurastusta.
Läpi kujien ja kylmän yöilman he syöksyivät, ja lopulta he ampaisivat ulos kaupungin valtavista betoniporteista. He liikkuivat vähän matkaa tietä pitkin, kunnes vastaan tuli tienhaara, josta he kääntyivät vasempaan. Vähän tämän jälkeen vastaan tuli leiriaukea, jolle oli pystytetty kaksi telttaa. Nuotiolla istui pari miestä ja nainen. Heidän tullessaan lähelle joukko nousi, hapuillen aseitaan, mutta sitten he ilmeisesti tunnistivat kuskin ja istuivat takaisin lämmittelemään. Kai ja hänen uusi kumppaninsa nousivat ja lähtivät kävelemään tulta kohti.
”No mutta, Kjarl, minkäs lelun sinä toit mukanasi tällä kertaa?” Kysyi nainen nauraen ja ojentaen käsiään. Kjarl kumarsi keikarimaisesti ja suuteli kumpaakin kämmenselkää. Nainen kikatti.
”Kohde oli juuri kuulustelemassa häntä kun saavuin. Jotain jostain siirtokunnasta, vuorilla. Ilmeisen tärkeää.”
Tässä kohden yksi miehistä sanoi: ”Vuorilla on ollut outoja jälkiä, sekä ihmeellistä melua, mutten ole kovinkaan paljon muuta nähnyt sielläpäin.” Hänet keskeytti toinen nuotiolla istuva mies, joka oli ollut kyyryssä koko ajan, paksun viitan suojaama.
”Sinä et näekään nenääsi pidemmälle, jos sinulle ei kerrota mihin katsoa, Hans.” Hansiksi kutsuttu hiljeni. Kaapumies käänsi kasvonsa Kaihin. Harmaat silmät katsoivat häntä kiiltäen kaavun pimeydessä. ”Sinun olisi parempi kertoa, mistä tulet. Ja miksi sinua kuulusteltiin.”
Kai oli kiitollinen pimeydestä, sillä miehen katse sai hänet punastumaan. Tietämättä mistä aloittaa hän seisoi paikoillaan. Kiusallinen hiljaisuus jatkui muutaman sekunnin, kunnes Kjarl nykäisi Kain istumaan ja sanoi kaapumiehelle: ”Äh, aina sinä pelottelet muita. Tule nyt ensin istumaan ja mieti, mistä aloitat.”
Kai istahti alas ja tuijotti tuleen. Mielessään hän kertasi pitkää matkaansa laivueessaan ja planeetalla. kunnes löysi hyvän kohdan aloittaa.
”Meidän rykmenttimme saapui tänne tarkistamaan, miksi planeetan yhteydet ovat katkenneet. Aluksi päätettiin lähettää pieni etupartio, joka tarkistaisi laskeutumisalueen välittömän ympäristön. Kun tämä olisi tehty, lähetettäisiin alas siirtokunnan kokoinen varuste- ja ihmiskuljetus. Sen sisään rakennettaisiin ylempään ilmakehään sijoittuva ilmasilta, jonka avulla pystyttäisiin kuljettamaan kaikkea tarpeellista edestakaisin.
Ilmasiltaan asti kaikki meni hyvin. Silloin meidänkin yhteytemme katkesivat. Mikään planeetan ulkopuolinen lähetys ei saanut vastakaikua. Koneet, jotka yrittivät lentää ulos ilmakehästä, katosivat. Ei hätäviestejä, ei mitään. Yhtäkkiä kone oli vain poissa, eikä se enää tulisi takaisin. Emme myöskään havainneet energiapurkauksia tai mitään, mikä olisi kertonut tulitaistelusta. Niinpä kaivauduimme vuoren sisään ja lähetimme partioita joka suuntaan. Pian ne kohtasivat vastarintaa, ja joutuivat lukuisiin kahakoihin, joista kaikki eivät päättyneet hyvin. Siltikään minkäänlaista vastatoimintaa ei ilmennyt. Niinpä päätimme alkaa eliminoimaan nähtävästi vihollisinamme esittäytyvien komentoketjua. Minut siepattiin juuri ollessani ampumassa yhtä oletettua kohdetta. Sieltä minut kuljetettiin kuulusteltavaksi, josta ystävänne minut nappasi.”
Kai kertoi tahallaan lyhennetyn version, jättäen pois koulutusleirin jossa häntä oli pidetty ja siirtokunnan planetaariset pommitusvälineet, jotka eivät kuuluneet sen kokoisen kuljetuksen perusvälineisiin. Hän ei kuitenkaan luottanut näihin ihmisiin kunnolla.
Nuotion reunalla istuvat ihmiset miettivät vähän aikaa tätä, jonka jälkeen kaapuun kääriytynyt mies sanoi: ”No mehän emme voisi sitä tietää, kaikki valta ja viestintävälineet kun ovat hallitsijoilla. Mutta minusta me voisimme käydä katsomassa tätä sinun siirtokuntaasi, ihan vain silkasta kiinnostuksesta. Ja varoittaa sitä lukuisista kapinoista ja sodista, jotka täällä riehuvat.” Tämän jälkeen hän sulki silmänsä ja istui aivan hiljaa.
Aamulla kun Kai heräsi, kaikki muut olivat jo valmiita lähtöön. Jokaisella oli tiukat mutta joustavat vaatteet, sellaiset, joita vain tiedustelun parhaimmat saavat. Kranaatit, pistoolit, kiväärit ja jopa yksi haulikko roikkuivat mikä mihinkin ripustettuna. Kai puki äkkiä päälleen ja hyppäsi Kjarlin taakse, ja kaikki neljä pyörää lähtivät liikkeelle, äänettömästi, mutta nopeasti.
Heidän ajaessaan metsien halki Kjarl ojensi Kaille korvaan kiinnitettävän puhelaitteen, ja Kai laittoi sen varovasti kiinni, puristaen silmänsä laitteen kiinnikkeistä aiheutuvaa kipua vastaan. Kun kipu meni ohi, hän kuuli toveriensa käyvän kiivasta keskustelua. Ilmeisesti Kjarl oli kertonut heille jo hänen nimensä ja kaiken muunkin tarpeellisen ja tarpeettoman.
”Me liikumme paraikaa kohti vuoria, ja toivottavasti kohti sitä sinun siirtokuntaasi. Jossain vaiheessa sinä saat alkaa opastaa, sillä kukaan meistä ei ole viettänyt aikaa vuorilla.” Tuulen aiheuttama kohina muutti äänen lähes tunnistamattomaksi. Kai antoi myöntävän vastauksen, ja kysyi, kuinka kauan heillä menisi sinne. Hänen edessään Kjarl hytkyi naurusta ja näytti edessäpäin olevaa entistä solaa. Kai silmät levisivät, kun hän tunnisti paikan. Hän pyysi muita pysähtymään solassa, ja sai helpotuksekseen myöntävän vastauksen.
Solan katsominen sen ulkopuolelta oli ihan eri asia kuin sen sisällä oleminen. Pohja oli täynnä romua, kivankappaleita, metallinsirpaleita, sulaneita palasia, joista ei voinut sanoa, mitä ne olivat olleet ja ruumiita. Sinne tänne lojumaan jätettyjä mätiä raatoja oli joka puolella, ja juuri alkavasta tihkusateesta huolimatta haju oli tyrmäävä. Jättäen tämän kaiken huomiotta Kai loikkasi vieläkin hiljaa liikkuvan pyörän selästä ja lähti juoksemaan kohti tuttua maamerkkiä, siististi sulanutta kielekettä.
Lähestyessään kohdettaan hän näki maassa jotain, mitä oli etsinytkin, jotain, mikä kiilteli mustana nyt jo rankaksi yltyneessä sateessa. Kivien seasta sojotti pitkä piippu, ja kantohihna lojui katkenneena maassa. Kai juoksi aseensa luo ja nosti pari sen päällä ollutta kiveä. Hänen helpotuksekseen aseen geenitunnistin tosiaan oli vedenpitävä, ja koko laukaisumekanismi oli kunnossa. Helpotuksesta huokaisten Kai irrotti piipun lisäosan ja siirsi väläyksenpoiston ja äänenvaimentimen normaaliin piippuun. Lock and load, niin kuin hänen isänsä olisi sanonut. Naks, naks, ase oli käyttövalmis. Varalippaat olivat lujasti kiinni aseen kyljissä, kaksi kummallakin puolella, ja hihnan kiinnike oli vain irronnut, hihna itsessään oli ehjä. Klik, hihna oli kiinni, ja ase oli taas täysin kunnossa.
Löydöstään innostuneena hän kääntyi muihin päin, jotka nyt vasta saapuivat suinpäin pois rynnänneen Kain perään lähteneinä. Nämä vain kohottivat kulmiaan, ja Kjarl kysyi: ”Mitä hittoa täällä tapahtui? Näyttää siltä, kuin joku olisi napannut koko solan kouraansa ja heittänyt se sitten pois.”
”Minä ja toverini räjäytimme sen, kun jahtasimme sitä naista, joka minua kuulustelimme. Ikävä kyllä emme saaneet häntä, mutta aika kasan muita me kyllä saimme.” Tässä kohdin Kai oli näkevinään eilisiltana kaapuun pukeutuneen miehen suupielen värähtävän. Hänen vaaleat hiuksensa ulottuivat hieman silmien alapuolelle, ja hänellä oli siisti jakaus keskellä. Silmät kuitenkin katsoivat yhtä terävästi kuin illallakin.
”Nyt olemme jo aika lähellä tiedustelijoidemme liikuntarajoja. Tästä läheltä menee tie sinne, mistä pääsee siirtokuntaamme,” selitti Kai riemuissaan. Edes yltyvä sade ei saanut hänen mielialaansa laskemaan, ei nyt kun oltiin näin lähellä hänen kotiaan ja tuttujaan.
Sateessa oli vaikea nähdä mitään, joten heidän oli hidastettava ajovauhtiaan. Lisäksi alkoi tuulla. Jopa paksun ulkotakin läpi tuuli alkoi tuntua, ja Kain takamus alkoi puutua pyörän kovalla penkillä. Näissä ajatuksissa hän oli, kun yhtäkkiä maailma kääntyi ylösalaisin. Tilanne oli oudosti samankaltainen kuin solassa sattunut tapaus, ja Kai ehti melkein hymyillä ennen iskeytymistään mutalätäkköön.
Kömpiessään ylös pärskien ja yskien hän näki Kjarlin tekevän samoin vähän matkan päässä ja muiden pysähtyneen katsomaan, mitä oli oikein tekeillä. hänen korvaansa kantautui naisen ääni: ”Mitä te oikein teette? Etkö osaa ajaa, vai onko jotain silmässä?” Ääni oli ehdottoman kiukkuinen.
”Osaan kyllä ajaa, tyhmä akka! Minä vain törmäsin johonkin!” Kjarl jyrähti takaisin. Hän kömpi ylös, ravisteli itseään ja kääntyi katsomaan, mihin oli törmännyt.
”Voi helvetti!” Hän huudahti ja kompuroi poispäin kaameasta näystä.
Maassa makasi mustuneena ja paikoittain sulaneena Khimairan raato, jonka aseet sojottivat esiin groteskisti kuin jonkin kuolleen eläimen kylkiluut. Sade ja jyrkkä mutka olivat tehneet sen näkemisen mahdottomaksi. Kylkiin oli revitty suuria reikiä ja maassa ja osittain vaunun sisällä makasi parisenkymmentä sotilasta ja vielä enemmän jotain, joka oli ollut ennen osa tai osia ihmisestä. Heidät oli ripoteltu sinne tänne kuin kyllästyneen lapsen lelusotilaat. Tämän jälkeen lapsi oli hakannut ne vasaralla palasiksi.
Aseet olivat lennelleet sinne tänne, ja Khimairan raskas vasamatykki oli vääntynyt ja sulanut kuin jossain hirvittävässä pätsissä. Kai juoksi katsomaan näkyä ja melkein kompastui ja seivästi itsensä maasta törröttävään terävään puunkappaleeseen, joka kiilteli ilkeästi sateessa. Hän kompuroi pystyyn ja hoippui vaunun luo. Hän oli juuri koskettamaisillaan sitä, kun joku nappasi häntä olkapäästä ja riuhtaisi hänet väkivaltaisesti pois.
”Älä koske!” Kaapumies oli tullut hänen vierelleen ja katsoi silmä kovana vaunun kosteana kiiltävää kylkeä. Hän otti maassa irtonaisena makaavan käden ja läpsäisi sen kylkeä vasten.
Heti alkoi kuulua voimakasta sihinää ja käsi alkoi mustua ja kulua pois uskomattoman nopeasti. Mies heitti käden inhoten pois, ja se läsähti mutaan sihahtaen.
”Happoa”, hän mutisi. Kai katsoi ällistyneenä ja kammoten maassa sihisevää mustaa klönttiä.
Sitten kuului kova räsähdys, roiskahtava ääni ja huuto: ”Johann!” Kai ja kaapumies, jonka nimi ilmeisesti oli Johann, kääntyivät kumpikin katsomaan, kuka huusi ja miksi.
Kain puunkappaleeksi luulema asia osoittautuikin joksikin ihan muuksi. Maasta oli ponnahtanut esiin yli kaksimetrinen hirviö, joka ei muistuttanut mitään, mitä Kai oli koskaan ennen nähnyt. Pitkät, hyönteismäiset kädet päättyivät kynsiin, joita Kai oli luullut puunkappaleiksi. Luupanssari suojasi koko kehoa. Pitkät, ympäriinsä läjähtelevät lonkerot muodostivat koko pään alaosan. Pienet, julmasti kiiltävät silmät tuijottivat kaameasti kiiluen Kjarliin, joka makasi selällään maassa.
Kjarl tiesi loppunsa koittaneen, kun otus kumartui hänen yläpuolelleen, ja lonkerot havittelivat hänen kasvojaan. Hän sulki silmänsä ja kopeloi vyöltään lämpöräjähdettä, vaarallista ja täysin ohjesäännön vastaista. Hän sai kranaatin käsiinsä juuri, kun tunsi ensimmäisenlonkeron kaivautuvan nenäänsä ja toisen silmäänsä. Luukku auki ja napin painallus.
Pieni hymynhäivä ehti valaista Kjarlin kasvoja ennen kuin ne vääntyivät tuskan irvistykseen. Kranaatti putosi lopsahtaen mutaan. Kjarlin huulet muodostivat sanan ’suutari’, ja lonkero sulloutui hänen suuhunsa, repäisten ja nielaisten kielen mennessään. Käsi puristui raivoissaan nyrkkiin. Äkkiä se raukeni. Joku lonkeroista oli saavuttanut aivot.
Sitten alkoi sataa pieniä kitiinin palasia. Johann oli napannut haulikkonsa ja ampui, latasi, ampui, latasi kerta toisensa jälkeen, kunnes ase löi tyhjää. Olento kääntyi raivoissaan Johannin puoleen, hulluna kivusta ja raivosta. Johann veti tyynesti esiin kaksi pistoolia ja alkoi upottaa luoteja olennon pehmeään vatsaan. Se vain kirkaisi ja hyppäsi ilmaan, aikeenaan laskeutua kynnet edellä Johannin päälle.
Sen ilmalento kuitenkin keskeytyi, kun kolme luotia iskeytyi sen naamaan, heittäen sen komeasti ympäri ja jauhaen sen naaman tohjoksi. Se putosi maahan sätkimään.
Johann kääntyi ympäri ja näki Kain seisomassa kivääri olallaan, tähdäten yhä otusta, joka kaikesta huolimatta sätki ja kirkui. Johann oli sanomassa jotain, mutta kuuli hiljaisen piipityksen olkansa takaa. Hän lähti juoksemaan pois niin lujaa kuin pystyi, karjuen täyttä kurkkua ’juoskaa!’. Kaikki lähtivät välittömästi juoksuun.
Paine heitti heidät kaikki monta metriä ilmaan. Muta pelasti heidät, sillä se imaisi suurimman osan lämmöstä, estäen heitä sulamasta olemattomiin. Taas Kain mieleen tuli ilmalento jyrkänteeltä, mutta silloin ei ollut pehmeää mutaa heitä vastaanottamassa. Nyt hän tuli pää edellä pehmeään, haisevaan lietteeseen. Kömpiessään pystyyn hän yritti kovasti selvittää ajatuksiaan, mutta kaatui yrittäessään. Päästessään uudelleen ylös hän huomasi muidenkin olevan jotakuinkin kunnossa, muutamaa mustelmaa ja järkytystä lukuunottamatta.
Maassa heidän edessään oli suuri reikä, siinä, missä ennen oli ollut Kjarl ja puolet Khimairasta. Ilmassa leijui inhottava palaneen käry. Höyryä nousi vieläkin hehkuvan hiekan seasta. Jotenkin kummassa Kjarlin keisarillinen tunnus oli selvinnyt räjähdyksestä, ja nyt se leijui suoraan kuopan keskelle. Kallo katsoi Kaita, melkein kuin nauraen.
Osaamatta sanoa mitään Kai vain käveli tyhjäksi jääneelle pyörälle ja totesi muille: ”Mennään katsomaan, mitä vuorilla on tapahtunut. Tästä on ilmoitettava muille.” Hän ei jäänyt kuuntelemaan vastalauseita vaan syöksähti matkaan, oppien nopeasti ajamaan lentovehjettään. Vähän ajan päästä hänen rinnalleen pyrähti kaksi muuta leijuvaa ajoneuvoa, ja nyt neljään kutistunut ryhmä syöksyi metsät halki kohti vuoria, jossa Kai vilpittömästi toivoi kaiken olevan kunnossa.
Sitten jostain alkoi kuulua kovaa ujellusta, ja heidän yläpuolellaan monta siroa, siivekästä hahmoa lensi paljon heitä lujempaa vuoria kohti. Kain vatsa kääntyi ylösalaisin, ja hän väänsi kaasuvipua vieläkin kovemmalle, yrittäen saada kaiken irti moottorista, joka nyt jo rehki yli normaalin maksimin. Tuuli sai Kain silmät vetistämään, ja ajo muuttui entistä vaarallisemmaksi, sillä pimeässä ei muutenkaan nähnyt mitään, ja sameat silmät eivät mitenkään auttaneet asiaa. Kuitenkin hän vain kumartui tuulilasin taakse ja jatkoi mielipuolista ajoaan.
Lopulta he pääsivät ulos metsästä, ja edessä häämöttivät vuoret ja niiden juurella olisi kohta jo näkyvissä oleva portti. Enää yksi mutka…
Ja Kai törmäsi maassa makaavaan Russ-panssarivaunun raatoon, lentäen ilman halki, huutaen koko matkan ajan, sillä hän oli nähnyt kattoluukusta sojottavan raadon, jolla oli hänen ystävänsä kasvot. Maassa makasi lukemattomia tuttuja kasvoja, verisinä ja raadeltuina. Kaiken tämän takana seisoivat heidät kotinsa portit, revittyinä ja raadeltuina kuin hänen ystävänsä Tashin kasvot Russin kattoluukussa. Näky syöpyi hänen mieleensä, ja hän näki sen koko vuosilta tuntuvan ilmalennon ajan, ennen kun kylmä, kostea pimeys otti hänet hellään, armolliseen huomaansa.
--------------------------------------------------------------------------------------
Tästä tuli nyt tällainen, rippikoulu kun vei aika paljon aikaa. Antakaa siis kommenttia, minkälaista vaan.
Kai; osa 5; Koti
-
Merrywinds
- Viestit: 222
- Liittynyt: Su 05.12.2004 16:37
- Paikkakunta: Klaukkalan valtava käpykylä
Kai; osa 5; Koti
Viimeksi muokannut Merrywinds, Pe 08.07.2005 21:15. Yhteensä muokattu 1 kertaa.
