Minne marssivat he? fb

[Maybach]

Karl väisti nopeasti, löi vihollisensa miekan sivuun, lävisti vahvalla sysäisyllä vastustajansa vatsan ja repäisi miekallaan ylöspäin, juuri niinkuin oli opetettu. Vasta silloin Karl tajusi että hän oli hyökännyt miehen kimppuun ajattelematta, vaiston varassa. Tämä sotilas oli aivan tavallinen, mukavan näköinen mies, ei mikään sarvekas piru, vaan kaltaisensa keisarikunnan miekkamies. Ainoana erona oli miehen hiiltyneeseen parruun nojaavan kilven kylmänä kimaltava vaakuna ja uniformun väri. kasvotkin näyttivät oudon tutuilta, miehen epäuskoinen ilme oli mykistävä, kuin hän ei olisi uskonut sitä mitä äsken oli tapahtunut. Kuoleva mies näytti kaatuvan, mutta tarttui viime hetkellä järkyttynyttä Karlia hihan liepeestä ja ähkäisi epäselvästi, valui hieman lähemmäs kuraista maata, haroi kouristuksenomaisesti ulos puskevia suoliansa, kuin luullen, että ne olisi vain voinut tunkea takaisin ja kaatui mutaan ihottavasti maiskahtaen.

Karl kompuroi muutaman askeleen taaksepäin, ja hänen koko ruuminsa vavahti inhosta. Hän ei ymmärtänyt mitä oli tapahtunut. Miekka ja kilpi putosivat äänekkäästi hiiltyneen maatalon jäännösten sekaan ja Karl lysähti polvilleen kuraan. Hänen keltainen uniformunsa oli veren ja mudan tahraama. Vielä eilen he olivat marssineet, syöneet ja nauraneet yhdessä, siihen iloiseen sotaan, mistä he aina kasarmeilla lauloivat.

Nyt kaikki oli mennyttä. Hänen toverinsa makasivat kuka missäkin, ja muut murskatun yksikön miehet olivat juosseet, todennäköisesti vihollisen ratsuväki oli jo häidät yhyttänyt ja teurastanut kentälle. Karl oli juossut kuin itse piru olisi ollut hänen kintereillään. Pelko antaa siivet. Hän kuitenkin päätti muutaman tunnin kuluttua Piiloutua poltetun maalaistalon raunioihin lepäämään, hän oli juuri pudottanut reppunsa maahan kun hän näki toinenkin miehen, yhtä säikähtäneen olennon, joka alkoi heti tavoitella vyöllään olevaa asetta. Hän oli niinsanottu vihollinen, yksi Theodor Kaustin sinisistä. Karl säikähti miestä, ja veti miekkansa. Nyt hän soimasi itseään siitä. Miksei hän puhunut? Tuo mies oli todennäköisesti itsekkin karkuri, ei tässä kenenkään olisi tarvinnut kuolla. Karl oli yllättänyt tämän kesken vaatimattoman lounaan, edes kilpeä ei ollut tuo mies ehtinyt suojakseen nostaa.

Karl riisui kypäränsä ja heitti sen niin kauas kuin jaksoi. Piru periköön ahneet rajaruhtinaat ja heidän sotansa. Miksi helvetissä ihmiset tappavat toisiaan vaikka yhteisiä vihollisia on kaikkialla.

Armeijassa sanottiin, että nyt taistellaan kaaosta ja pahuutta vastaan uskonnon ja ihmiskunnan puolesta. Nyt tapetaan ihmisiä siksi, että parilla ylensyöneellä maaherralla on kiistaa maatilkusta. Kuinka tähän oli jouduttu.

Ei kukaan halua menettää henkeään mokoman maapalan takia? Mutta minkä sitten? Vapauden? Minkälaisesta vapaudesta nyt puhuttiin? Vapaudestä elää omassa kodissaan rauhassa, vai vapaudesta tehdä mitä haluaa? Ostaessaan jotain sai aina kysyä "Mitä minä siitä hyödyn?" mutta kun tuli kyseeseen isänmää tai vapaus, ei kysytty mitään, ei ollut edes oikeutta kyseenalaistaa, ja jokainen joka ei pane henkeään alttiiksi, on kurja pelkuri, säkki nyyhkivää jätettä.

Karl ei tiennyt yhtään sanaa, jonka vuoksi olisi halunnut kuolla. Mieluummin hän viettäisi loppuelämänsä lyijykaivoksessa orjana koskaan näkemättä päivänvaloa kuin että kuolisi. Kun kuolee, peli on pelattu. Mitä tapahtuu kuoleman jälkeen. Karlilla oli omat vahvat mielipiteensä, hän oli lukenut monenlaisia kirjoja salaa isältään, mutta tietenkään hän ei voisi puhua omasta uskomuksestaan. Ei, ei silloin hän olisi kummajainen, pakana, toisinajattelia eli riivattu kerettiläinen, jonka kuuluu palaa roviolla.

Olihan Karl nimettykin keisarin mukaan, joten hänestä oli tuleva suuri soturi, joka janoaa taistelua keisarikunnan vihollisia kohtaan, tai niin ainakin hänen nykyään juoppo isänsä jaksoi aina kertoa, jokaiselle joka jaksoi kuunnella. Nyt Karlista tuntui kaikelta muulta, paitsi tuolta suurelta soturilta. Hän tunsi itsensä raukkamaiseksi murhamieheksi, joka oli tappanut viattoman miehen.

Karlin mieleen muistui yksi kasarmien laulu. Aina kun jotain pahaa tapahtui, tuli laulaa ja ajatella jotain muuta, niin Karlin äitivainaa oli aina opettanut. Hän alkoi hyräillä sitä vaimeasti, sen sanat tuntuivat niin pilkkaavilta, että hänen äänensä painu pian itkuiseksi muminaksi, eikä hän voinut enää katsoa kuolleen miehen syyttävää tuijotusta. Kuolleen käsi retkotti maassa, ja sekin tuntui osoittavan ja vaativan hyvitystä.

Minne marssivat he, miehet keisarin,
Minne kantavat he hilpareita, miekkojaan,

Sotaan puolesta Sigmarin ja Keisarin,
Pelastajamme, suojeliamme ja valtiaamme,

Jos kohtalo niinkin käydä sallis,
että kentältä sankarhaudan saan,
Itkeä et saa sinä tyttö kallis,
kaaduinhan eestä synyinmaan

Laulu oli yhtä vanha kuin keisarikunta. Tai niin ainakin sanottiin.

Karl nousi ylös, keräsi varusteensa, ja lähti yksinäisenä kävelemään mutaiselle tielle, monta päivää kestänyt sade oli piiskannut keisarikunnan syrjäiset tiet tunnistamattomaksi mutavelliksi, jota myöten miehillä, tai vielä vähemmän vankkureilla oli helppo kulkea. Mutta aina tiellä oli joku, kulkemassa kotiin.


2. Osa


Sateen ropinan katkaisi pistoolin haukahtava laukaus.

Karl luuli törmänneensä johonkin pimeässä, tuntui kuin joku olisi lyönyt häntä vasempaan käteen lujasti takaapäin. Kaaduttuaan maahan Karl tajusi juuri ennen iskua kuulemansa äänen olleen laukaus. Hän tarrasi käteensä, jota kuumotti ja kirveli valtavasti, ammus oli raapaissut ammottavan haavan käsivarteen.



Kasarmit olivat olleet kuin koti Karlille. Siellä, ensimmäistä kertaa eläessään, hän sai neljä ateriaa päivässä ja puhtaat vaatteet päällensä. Palkkaakin jäi käteen sen verran, että pari kertaa viikossa iltaisin hän saattoi mennä kapakkaan, juoda olutta, jututtaa ihmisiä, ilman että kukaan katsoisi häntä kieroon tai häntä pilkkaisi. Myöskin ensimmäistä kertaa häntä kohdeltiin kuin ihmistä, oikeaa ihmistä eikä kurjaa kerjäläistä, jonka tasoinen tämä oli ollut ennen liittymistään armeijaan.

Millaista armeijassa on, keisarikunnan sotilas, montako vihollista olet surmannut?, Saatettiin häneltä kysyä. Monet häntä kadehtivat ja useat kunnioittivat. Useamman kuin yhden naisen pään Karl käänsi kadulla sotisovassa liikkuessaa, eikä kukaan hänen kanssaan riitaa haastanut.

Ainakin silloin, Karl rakasti univormua.


Oli pakko nousta ylös, hevosen kavioiden kapse kuului sateen läpi yhä lähempää. Karl yritti nousta ylös, mutta hän vain horjahti pari metriä eteenpäin, kompastui omiin jalkoihinsa ja kaatui uudestaan, kivun ja epätoivon valtaamana. Sateen piiskaaminen, tuska ja varusteiden paino yksinkertaisesti kielsivät häntä nousemasta uudestaan, hän kääntyi vielä selälleen mudassa, kuitenkin jääden siihen makaamaan.

Pelko on sinänsä kummallinen asia, jota ei voi käsittää. Miksi ihmisellä on aisti, joka hädän hetkellä estää toimimasta, se jäädyttää raajat ja sumeuttaa mielen. Monella koko ruumis menee lukkoon, raajat eivät tottele ja parhaimmassa tapauksessa sitä jopa laskee alleen. Kuitekin pelon ja tunteiden alla on tehty koko tunnetun maailman sekä synkimmät että sankarimaisimmat teot. Miksi ihmiset pelkäävät eri tavalla, jotkut ovat tehneet pelosta voiman, jonka he voivat kääntää sen luojaa vastaa, kun taas toiset, kuten Karl nyt, pelko lukitsee sisäänsä, kuluttaa ja vangitsee.

Maassa makaava avasi silmänsä. Ylhäällä, hän näki hyytävää sadetta vasten selvästi valtavan, ruskean hevosen ja sen ratsastajan, jonka kädessä kiilsi tuo kuoleman välikappale, pistooli, paholaisen keksintö.

Karl ei keksinyt mitä tehdä tai sanoa, joten hän ei tehnyt mitään. Kaikki tuntui toivottomalta, hän vain nosti kätensä kasvojensa suojaksi ja odotti uutta laukausta. "Nouse ylös koira!" Karjahti mies hevosen selästä. Hänen äänensä kuullosti nuorelta ja ivalliselta. Vapisten Karl nousi, pyyhki sadevettä kasvoiltaan, unohtaen vasemman kätensä pistävän kivun.

Hevonen oli nuori ja hyväkuntoinen kullankeltaisine harjoineen, mutta ratsastajaa Karl ei tuntenut. Mies oli tosin selvästi aatelinen, päätellen kirjaillusta rintalaatasta ja miehen satulan koteloissa olevista, sateelta suojatuista pistooleista. Miehen kasvoilla orasti parransänki, miehen virne oli ylimielinen ja hän nautti selvästi tilanteesta; vallastaan päättää taas yhden miehen elämästä, tosin tässä tapauksessa ennemminkin kuolemasta.

"Missä toverisi ovat, juoksemassa pakoon kuin sinäkin, huoranpenikka? Näytä minulle missä muut kanssasi juosseet ovat, niin ehkä säästän henkesi."

Karl nielaisi ja avasi suunsa. Pistooli osoitti yhä hänen ruumistaan, tappamisen halu näkyi selvästi nuoren aatelisen kasvoilta. Sanat eivät kuitenkaan tahtoneet tulla ulos yhtenäisinä, mutta siitä huolimatta hän sai änkytettyä olevansa yksin. Mies ei näyttänyt tyytyväiseltä vastaukseen, sillä hänen kasvonsa kurtistuivat hieman lisää ja hän huusi "Sinä puhuttelet minua herrana! Minä olen Otto Kaust! Älä luule itsestäsi liikoja, vaan ano heti anteeksi tai ammun sinulle kuulan kalloon samantien. Polvillesi!"

Jokseenkin sairaan oloinen virne levisi Oton kasvoille, hän leikitteli pistoolillaan, tähtäili sillä avutonta uhriansa ja hiveli aseen kahvaa molemmin käsin. Karl keräsi rohkeutensa rippeet. Leikkikaluksi hän ei alkaisi, armoa hän ei anelisi, ei ikinä, tältä rotalta hevosineen.. Jos kuoltava on, niin anelevana myttynä en aio kuolla, tuo itseään täynnä oleva murhamies ampuu minut joka tapauksessa. Karl päätti vain seistä paikallaan, hänen kätensä laskeutui miekan kahvalle ja hän katsoi miestä haastavasti silmiin.

"Vai uhmaat sinä!" Karjaisi Otto, tähtäsi pistoolilla Karlia päähän ja sadistisesti hymyillen veti liipasimesta. Karl valmistautui kuolemaan, astui vaistomaisesti askeleen taakse. Ase totteli ja haka napsahti. Hetken he tuijottivat toisiaan ase välissään. Epäuskoisena hän veti liipasimesta uudelleen, märkä ase ei ollut lauennut.

Salamana oli Karl miehen kimpussa. Kostonhimo ja viha sumensivat mielen, kipu ja kaikki maalliset esteet unohtuivat, kun Karl tajusi, että hänellä on mahdollisuus iskeä kyntensä tähän vihaamaansa mieheen. Miekkaa hän ei vetänyt, hän vain tarttui mieheen ikäänkuin halatakseen tätä, ja heittäytyi sitten koko painollaan maata vasten suistaen tämän satulasta. Pistooli irtosi miehen otteesta, ja he molemmat kaatuivat maihin. Mies kirosi äänekkäästi, kun Karl yritti kuristaa häntä, oikea käsi lujana pihtinä kurkulla. Vasemmalla kädellään Karl koetta tavoittaa miekkaansa, mutta Otto keräsi voimansa ja löi raudoitetulla nyrkillään vastustajaansa kasvoihin. inhottava rusahdus kertoi nenän murtuneen, veri valui paksuna norona pitkin poskia. Hevonen oli perääntynyt vain muutaman metrin päähän ja Karl horjui sitä kohti, kädet kasvoillaan.

Voitonriemuisena Otto veti vyöllään roikkuneesta huotrasta sapelin, ja lähti kävelemään kohti Karlia, joka yritti ilmeisesti kiivetä hevosen selkään. Nähtävästi tämä juntti ei tiennyt mitään hevosista, hän vain ähelsi eläimen vieressä, eikä edes käyttänyt jalkojaan? luuliko tämä että hevosen selkään noin kiivetään? Eikö hän tajunnut sen vertaa, Otto kummasteli. Juuri tälläiset hetket todistavat, mikä erottaa roskaväen aatelistosta. Aivan uhrinsa takana hän ei malttanut olla nauramatta valmistautuessaan viimeistelemään uhrinsa.

Nauru kuitenkin loppui lyhyeen, kun Karl kääntyi ympäri kädessään satulalaukusta otettu raskas pistooli. Mitään sanomatta tai tunteitaan näyttämättä, sormi veti liipasimesta ja ase pauhkahti kovempaa kuin ukkonen. Sapeli irtosi kouristavasta kädestä, ja mies kaatui selälleen tiehen, kuulan osuttua kuvottavasti napsahtaen uhrinsa päähän, halkaisten kallon ja vieden väistämättä miehen hengen. Tien sadevesi värjäytyi nopeasti punaiseksi.

Karl seisoi vähän aikaa tämän näyn edessä, voimatta nostaa katsettaan ruumiista, jonka sisästä valkoisen harmaan aivomassa valui hiekkaiseen tiehen. Hetken hän vain seisoi siinä hiljaa. Sitten häntä alkoi heikottaa, silmissä musteni, hänen jalkansa pettivät ja hän kaatui tiedottomana äsken surmaamansa miehen päälle.

Jokainen sotilas tiesi, että sota on ohi vasta silloin, kun pystyi rapsuttamaan porsasta karvaisen korvan takaa hetkeäkään ajattelematta, miltä tuo eläin mahtaisikaan maistua tulikuuman kastikkeen, peruoiden ja oluen kera.

Miten voinkaan näin paljon pelätä kuolemaa

"Tässäpä makaa hieno sotilas, Karl Ludwig Metzgerei, joka kaatui taistelussa tapettuaan kymmeniä keisarikunnan vihollisia, vielä kuolinvuoteellaankin huulillaan hyräillein ylistystä keisarille. Häneen teidän pitää samaistua! Tällaisia sotilaita me haluamme luoda!"

Alokkaat olivat ryhmittyneet suurten marmorilaattojen eteen ja vanha kapteeni, joka ei ollut koskaan nähnyt taistelua, kertoi keisarikunnan sankareista näille pelokkaille sotilaille, jotka vaatteistaan ja aseistaan huolimatta olivat vain lapsia.

[Stenvall]

Jooh, tässä on tämmöinen surkea fb tarina

Valehtelu ei ole kivaa. Eikö muka äiti ole opettanut sitä?

Miekka ja kilpi putosivat äänekkäästi kuraan hiiltyneen maatalon jäännösten sekaan ja Karl lysähti polvilleen kuraan.

Sanan toistaminen (kuran siis) ei kuulosta hyvältä. Sen ilmaisemiseen kannattaisi keksiä joku muu keino.

Tarina oli mielestäni todella loistava. Suurimmaksi osaksi juuri elämän ja kuoleman kysymysten pohdiskelu sekä yleinen tunnelta tekivät siitä sen. Koko tekstistä en juurikaan löydä muutamia kielioppi- tai kirjoitusvirheitä lukuun ottamatta negatiivista sanottavaa. Erittäin hyvää tekstiä, luin mielelläni.

[Maybach]

Taisin josain vaiheessa muokata tuota lausetta, niin livahti se toinen kura sinne, otinpa sen pois sieltä välistä.

[Dalamar]

Tämä oli. Kerrassaan upeaa. erittäin hyvin kirjoitettu, ja tunteita nostattava. en keksi kirveelläkään pahaa sanaa tästä tekstistä, tarinasta, tai mistään muustakaan. jos olisi ollut tarinakilpailu, varmasti olisi saanut minun ääneni.

[Heretic]

tämä oli kerrassaan.............erinomainen.lisää samanlaisia

[Rautaharakka]

todella hyvä, tunnelma kohdallaan, mutta olisit jättänyt päähenkilön henkiin

[Skrixqueek]

mukavaa kun muutkin kun demon of chaos tänne kirjoittaa. silloin tulee aina hyviä pätkiä.

[Lihamestari]

mukavaa kun muutkin kun demon of chaos tänne kirjoittaa. silloin tulee aina hyviä pätkiä.

Tota, johan tämä on pari kuukautta ehinyt täällä lojua.

[Skrixqueek]

jaa, kappas. kuka tämän tonne ylös kaivo?

en minä ainakaan.

tuossa se ylimpänä nökötti.

oletin uudeksi...

[shadowdancer]

Maybach...loistavaa! Tarina tempaisi mukaansa ja kerronta oli mielenkiintoista ja se meni sulavasti eteenpäin.
Jos saan ehdottaa niin tee seuraava tarina jostain Necromancerista tai vampyyristä...
Lissee tarinoo Maybachi

[Maybach]

Maybach...loistavaa! Tarina tempaisi mukaansa ja kerronta oli mielenkiintoista ja se meni sulavasti eteenpäin.
Jos saan ehdottaa niin tee seuraava tarina jostain Necromancerista tai vampyyristä...
Lissee tarinoo Maybachi

Miksi juuri necromanserista ja vampyyristä?

O__o

[shadowdancer]

No...en minä vaan tiedä...? Kirjoita jotain, yritin vain antaa jotain vinkkiä uuteen tarinaan
Jotain synkkää, jännittävää näin syyskuun kunniaksi?