Wilhelm, nuori soturipappi osa 5

[Ghe'dahlg]

Noin. Nyt on taas joidenkin rukouksiin ja useimpien kirouksiin vastattu ja pukkasin uuden Wilhelmin peliin. Toivottavasti edes joku nauttii tästä. Tekstin pitäisi olla suht virheetöntä ja syytän kirjotiusvirheistä Microsoft Wordin surkeaa virheiden etsijää ja sitä että tarinaa on suurimmaksi osaksi kirjoitettu illalla ja yöllä. Mutta nauttikaa toki tarinasta(jos siitä nyt voi edes nauttia) ja yrittäkää jaksaa lukea loppuun asti.


Wilhelm, nuori soturipappi osa 5

Wilhelm heräsi luolasta, jonne hän oli eilen saapunut druidin kanssa. Druidia ei näkynyt missään ja Wilhelm nousi ylös karhuntaljan alta, jota hän käytti peittonaan. Hän katsoi ympärilleen lähes tyhjää luolaa. Luolan suuaukko näkyi jonkin matkan päässä, mutta sen valo ei kuitenkaan yltänyt näin pitkälle luolaan, vaan valoa toivat muutamat pienet kivet, jotka olivat kiinni luolan kallioseinissä. Wilhelm nosti sotavasaransa petinsä viereltä ja lähti sen kanssa kohti luolan suuaukkoa. Suuaukkoa lähestyessään hän kuuli hiljaista laulua aivan oudolla kielellä. Kielellä, joka sointui täydellisesti ja kuulosti kauniilta ja lumoavalta. Wilhelm yritti selvittää ajatuksensa huumaavan kauniilta laululta, hän alkoi hokea Sigmarin rukousta päässään. Rukouksen hokeminen auttoi Wilhelmiä hetken kunnes laulu yht’äkkiä loppui. Wilhelm päästi äänettömän huokaisun, sillä laulun loppuminen oli hänelle samalla suuri helpotus, mutta myös harmi. Hän tiesi, että Keisarikunnan ylimystö rakasti kuunnella tätä, ilmeisesti haltioiden, laulua sillä se kuulosti jopa ihmisen laulamana hienolta. Wilhelm karisti äkkiä mielestään moiset ajatukset sillä vaikka haltiat olivatkin periaatteessa heidän liittolaisiaan, kävivät heidän mustat aluksensa usein ryöstöretkillä Keisarikunnan alueilla. Wilhelmin ajatukset keskeytti ystävällinen ääni, joka tokaisi: ”Huomenta. Saitko nukuttua hyvin?” Wilhelm tunnisti äänen druidin ääneksi. Druidi istuskeli aivan luolan ulkopuolella katselemassa lähes pilvetöntä taivasta kaihoisasti. Wilhelm katsoi taivaalle, muttei nähnyt tai tuntenut mitään erikoista. Hän oli mielestään nähnyt tämän taivaan monia kertoja aikaisemminkin. Druidi nousi seisomaan kiveltä katse yhä naulittuna taivaaseen. Wilhelm kuuli hiljaisen huokauksen, jonka druidi päästi ennen kuin käänsi katseensa Wilhelmiin. ”Sinä haluat varmaankin jotain syötävää?” kysyi druidi ja asteli sisälle luolaan. Wilhelm katsoi druidin perään ja lähti sitten druidin perään takaisin sisälle luolaan. Hän näki kuinka druidi kaivoi jotain pienten eriväristen ruukkujen sisältä, jotka oli aseteltu siististi luolan seinää vasten. Pian hän sai eteensä puisen lautasmaisen astian, jolla oli omenaa, kuivaa lihaa ja jonkinlaista lähes nestemäistä vihreänruskeaa mössöä. Wilhelm kiitti ruuasta ja kävi istumaan karhuntaljan päälle laskettuaan vasaransa sen vierelle ja alkoi syödä saamaansa ateriaa. Aluksi hän karsasti pienessä savisessa astiassa ollutta puuroa, mutta se osoittautui herkuksi varsinkin, kun sen kanssa söi omenaa. Aamiaisen syötyään Wilhelm oli tyytyväinen, sillä hän ei ollut saanut hetkeen hyvää ateriaa. Vaikka ateria ei ollut järin suuri, niin se teki tehtävänsä ja täytti Wilhelmin vatsan. Hän oli valmis lähtemään takaisin tien päälle kohti Sylvaniaa. Hän nosti vasaransa ja nousi pystyyn. ”Kiitos yöpaikasta ja aamiaisesta, mutta minun pitää jatkaa matkaani. Pyhä tehtäväni odottaa täyttämistään eikä se onnistu vain makailemalla täällä…” Wilhelm piti pienen tauon ja jatkoi:”…druidin kanssa” Hän ei oikein vieläkään luottanut tuohon magian käyttäjään. Hän tunsi monia tahoja, jotka olisivat voineet teloittaa tuon druidin vain sillä perusteella että hän oli maagi. Wilhelm itse ei voinut sietää maageja, hänelle magia oli lähes kerettiläisyyttä. Sigmar oli pärjännyt ilman magiaa, siispä ihmiset eivät sitä tarvitsisikaan selviytyäkseen. Hänen ajatuksensa sekoitti taas druidin ystävällinen, joskin hiukan haikea, ääni. ”Tiedän. Ethän edes voi sietää seuraani” sanoi druidi ja hymyili virnistäen. ”Tästä noin puolen päivä matkan päässä on kylä, jossa voit levätä seuraavan kerran. Metsään ei kannata kovin pitkäksi ajaksi jäädä lepäämään yksinään, sillä näissä metsissä asuu paljon…” druidi huokasi hiljaa: ”…langenneita. Ne aiheuttavat tälle metsälle suurta kärsimystä” druidi lopetti puheensa äkkiä ja jäi tuijottamaan ulos luolasta. Huokaisun kera hän käänsi taas katseensa Wilhelmiin. Katse ei ollut enää yhtä tyyni kuin mitä se oli aiemmin ollut, siitä näkyi druidin viha noita kammottavia puolieläimiä kohtaan, jotka palvoivat Kaaosta. Druidi ojensi Wilhelmille pienen nahkaisen pussin. ”Ota tämä. Siinä on hiukan syötävää, jos matkasi venyy” sanoi druidi ja nyökkäsi kevyesti. Wilhelm otti pussin vastaan ja nyökkäsi myös. ”Kiitän” hän sanoi hiljaa ja mietti hiljaa itsekseen, että ehkä kaikki magian käyttäjät eivät sittenkään olleet pelkkiä Kaaoksen välikäsiä, vaikka toisaalta hänelle oli opetettu että magia on vain yksi Kaaoksen monista julmista juonista kaikkea elämää kohtaan. Wilhelm lähti kohti luolan suuta ja jätti druidin luolaansa laulamaan lauluaan. Wilhelm saattoi kuulla laulun aivan luolan suuaukolle asti. Sen heleä ääni sai Wilhelmin rentoutumaan, vaikka hän ei ymmärtänyt sanaakaan. Hän katsoi ympärilleen luolan suulta ja jonkin matkan päässä metsän keskellä pitkän viivamaisen aukion, joka jatkui ja jatkui. Siellä täytyi olla tie.

Wilhelm katsoi edessään olevaa metsää ja se näytti hänestä ehkä jopa hiukan pelottavalta. Hän sylki mokoman ajatuksen päästään. Hän oli Sigmarin soturipappi, hän ei pelkäisi mitään. Hän alkoi vaelluksensa metsän halki päättäväisesti ja metsä tuntui antavan tietä nuorelle soturipapille eikä se vaikuttanut enää yhtään niin pelottavalta paikalta. Hetken metsässä taivallettuaan Wilhelm saapui tielle. Tie oli mutainen muutamilta kohdin, mutta kesti hyvin kävelyn. Wilhelm jatkoi matkaansa tietä pitkin ajatellen yhä eilisen illan tapahtumia. Häntä puistatti ajatella kuinka avuton hän oli ollut sitä Kaaoksen velhoa vastaan. Hänet oli niin helposti vangittu ja viety keskelle petojen leiriä, jossa hän oli vielä avuttomampi. Kauhea ajatus Kaaokseen yhtymisestä puistatti Wilhelmiä, hän ei olisi voinut mitään Kaaosvelhon taialle, mikäli druidi ei olisi tullut apuun. Wilhelm vilkaisi olkansa yli kohti olettamaansa luolan suuta, hän ei nähnyt sitä enää eikä luultavasti tulisi koskaan enää näkemäänkään. Hän käänsi katseensa takaisin eteenpäin ja kuraiseen tiehen. Hänen jalkansa ja sandaalinsa likaantuisivat täysin, joka ei tosin ollut uutta, mutta muta oli kylmää eikä aurinkokaan lämmittänyt enää kovin paljoa, vaikka se paistoikin täydeltä terältään. Wilhelm päätti ripeyttää tahtiaan, sillä jos hänen jalkansa olisivat liian kauan kylmässä mudassa, hän vilustuisi. Nopeampi tahti piti nuorta soturipappia lämpimänä ja se olisi hyvää kuntoilua. Wilhelm päätti parantaa taistelutaitojaan, jottei eilinen painajainen enää toistuisi. Kuntoilu olisi tärkeä osa taistelukoulutusta. Wilhelmin tulisi kyetä juoksemaan raskaan vasaransa kanssa taistelun tuoksinassa ja samalla pystyä myös osumaan sillä viholliseen. Wilhelm hölkkäsi eteenpäin ja hänen raskas vasaransa pysyi hänen käsissään. Väsymys alkoi painaa jonkin ajan päästä Wilhelmiä, mutta Wilhelm päätti, ettei tämä koulutus tulisi olemaan helppoa. Hänestä täytyi tulla parempi taistelija, jos hän aikoisi taistella Kaaoksen voimia vastaan. Wilhelm joutui kuitenkin pian luovuttamaan ja hidastamaan tahtiaan kävelyksi. Vasara painoi kuin synti ja sitä oli vaikea saada hyvään kuljetusasentoon. Wilhelmiä harmitti, hän ei jaksanut hölkätä vasaransa kanssa kovin kauaa eikä varmasti myöskään juosta. Luostarin taisteluopinnot olivat kyllä hyviä, mutta se ei ollut mikään sotakoulu, vaan ensisijaisesti hengen lähetystö. Taistelu oli vain osa soturipappien koulutusta ja luostarin piti ennen kaikkea kouluttaa kaikista suojateistaan Keisarille ja eritoten Sigmarille kuuliaisia soturipappeja, jotka enemmänkin johdattaisivat joukot hurjaan taisteluun kuin itse taistelisivat. Wilhelm päätti, että hän ei vain johtaisi, vaan voisi myös olla hyvänä esitaistelijana joukoille. Mikään ei tuhoaisi taistelutahtoa enemmän kuin pyhän miehen kuolema.

Wilhelmin matka jatkui tuskallisesti Wilhelmin juostessa aina kun hän vain pystyi. Kun päivä oli jo laskeutumassa iltaan, saapui Wilhelm kylään lopen uupuneena juoksuharjoituksestaan. Kylä oli hiukan isompi kuin aiemmin näkemänsä poltettu ja paremmin puolustettu. Kylän ympärillä oli kivinen muuri ja keskellä kylää aivan toriaukean laidassa jonkinlainen vartiotorni, jonka perusta oli kiveä, mutta parin metrin jälkeen työt olivat jääneet ilmeisesti kesken ja loppu oli puusta. Wilhelm etsi katseellaan tavernaa tai jotain majataloa, jonne voisi mennä yöksi ja josta saisi jotain syötävää. Muutamista taloista paistoi ystävällinen valo hämärälle kadulle ja pian Wilhelm huomasi edessäpäin kyltin, jossa oli kutsuva oluttuopin kuva. Wilhelmiä eivät mokomat maalliset ”huvit” kiinnostaneet, vaan hän tarvitsisi vain ruokaa ja vettä. Hän käveli väsyneenä tavernan ovelle ja avasi sen vankan oven hiljaa auki.

Sisältä kuului iloinen laulu ja nauru. Wilhelm yllättyi siitä kuinka hyvin tavernan seinät pitivät äänen sisällä. Paikkahan oli kuin pieni linnoitus puukuorensa alla. Ihmetyksestä huolimatta Wilhelm suuntasi lähes täydessä tavernan baaripuolella tyhjään pöytään, jonne päästyään pirtsakka emäntä tuli ottamaan Wilhelmin tilauksen. Emäntä lähti iloisena hyräillen kohti keittiötään kadoten pian keittiön oven taakse. Wilhelm katseli tällä välin ympärilleen. Tavernassa oli paljon juopuneita ihmisiä ja tavernan baarimikolla oli täysi työ täyttää asiakkaidensa oluttuoppeja, tosin hän näytti melko tyytyväiseltä siihen että kauppa kävi hyvin. Kylän tavernaan oli eksynyt niin metsästäjiä kuin muutama sotilaskin. Ilmeisesti kylä oli jo niin iso, että tänne oltiin todenteolla rakentamassa vartiotornia. Wilhelm tunsi helpotusta kylän ihmisiä kohtaan, sillä koulutetut Keisarikunnan sotilaat pitäisivät varmasti paremmin kylän pystyssä taistelussa kuin pelkkä nostoväki. Keisarin rautainen ote pitäisi tämän kylän pystyssä vielä monta vuotta. Wilhelm heräsi aatoksistaan, kun talon emäntä toi hänen eteensä runsaan aterian. Wilhelm ällistyi, ei hän tätä tilannut. ”Anteeksi, mutta tämän täytyy olla jonkun toisen. Minä en tilannut kuin palan lihaa, leipää ja vettä” Wilhelm sanoi ja ojensi varovasti hymyillen ateriaa emännälle. ”Tiedän ettet tilannut, mutta jokaiselle hartaalle Sigmarin papille on ilo tarjota enemmän. Äläkä välitä maksusta. Tiedän, että elätte köyhyyslupauksen alaisina ja päätin maksaa ruokasi omasta kukkarostani” emäntä selitti onnellisena ja hymyili leveästi. ”Mutta älä kerro tätä miehelleni” emäntä kuiskasi ja osoitti miestä baaritiskin takana ”Hän nyhtäisi teiltä mielellään viimeisetkin roponne, sillä hänelle raha menee uskon edelle” Emännän äänessä oli hiukan häpeää miestään kohtaan, mutta pian se karisi ja iloisena emäntä jatkoi: ”Syö rauhassa ja karista toki murheesi. Täällä murheille ei ole sijaa” Tämän sanottuaan emäntä lähti palvelemaan muita asiakkaita.

Ällistyneenä onnestaan Wilhelm alkoi nauttia ateriastaan, jossa oli perunoita ja luultavasti karhun lihaa. Kun Wilhelm oli päässyt aloittamaan ateriansa, hänen viereensä ja lähelleen alkoi kerääntyä ihmisiä. Ilmeisesti täällä ei oltu kovin usein soturipappia nähty. Ihmiset tulivat humalassa pyytämään anteeksi syntejään ja pyytämään Wilhelmiä siunaamaan milloin oluensa ja milloin esikoisensa. Wilhelm hämmästeli tällaista suosiota ja kuunteli ihmisten murheita ja huolia yrittäen samalla syödä ruokaansa, mutta huomasi tämän olevan melko mahdotonta. Onneksi ihmiset antoivat hetken puheltuaan Wilhelmin syödä rauhassa. Ruoka maistuikin Wilhelmille rankan päivän jälkeen. Wilhelmiä väsytti, mutta ihmiset tulivat uudelleen hänen luokseen. Wilhelm joutui taas kuuntelemaan ihmisten asioita. Hän sai kuulla syyn ihmisten kiinnostukseen häntä kohtaan, kylän ympärillä oli nähty petomiehiä ja lähimpiin kyliin oltiin myös hyökkäilty. Kahdesta kylästä ei oltu kuultu vähään aikaan mitään. Wilhelm ymmärsi ihmisten huolen ja pyrki kuuntelemaan ihmisiä ja heidän murheitaan kuin myös vastaamaan mikäli vain kykeni.

Wilhelm joutui jututtamaan ihmisiä vielä kauan ja kun viimeisetkin poistuivat tai sammuivat, oli Wilhelm hyvin väsynyt. Hän nousi tuolilta ja hänen jalkansa kantoivat häntä vain vaivoin ja sotavasara tuntui koko ajan painavan enemmän. Wilhelm asteli baarimikon luo jo tyhjenneelle baaritiskille. Hän kysyi mieheltä: ”Voiko täällä missään yöpyä ilmaiseksi? Minulle kelpaa tallikin, jossa on heiniä, tai jos kylästä löytyy kirkko, niin menisin sinne.” Vanha mies katsoi Wilhelmiin kurtistaen otsaansa ja oli juuri sanomassa jotain, kun hänen vaimonsa tuli paikalle iloisena ja sanoi: ”Voi kultaseni, kyllähän meille aina yksi hengen mies mahtuu vieraaksi yhdeksi yöksi” Tavernan isännän silmät laajenivat hiukan ja hän katsoi tuimana vaimoaan. ”Mutta…” sai isäntä aloitetuksi kunnes emäntä sanoi tiukasti: ”Sen kerran kun tänne joku hengen mies uskaltaa astua, niin kyllä se on sen verran merkittävä tapaus että pitäähän mies majoittaa. Mieti nyt millaisen kirouksen saamme yllemme, jos jätämme siunatun miehen ulos makaamaan.” Wilhelm katsoi hämmentyneenä tätä tilannetta ja oli juuri sanomassa että hänelle tosiaankin kelpaisi aivan vaatimatonkin tallipaikka oljilla, kun isäntä jo rymysi mutisten avainhyllylle ja löi Wilhelmin käteen sieltä ottamansa avaimen. ”Tuosta ovesta heti ensimmäinen vasemmalla…” kuului isännän suusta hiljainen ja selvästi katkera ääni. Wilhelm tuijotti hetken avaimia ja käänsi sitten katseensa tavernan isäntään ja lähti äkkiä kohti ovea, ettei miekkonen enää muuttaisi mieltään. Wilhelm yritti kävellä arvokkaasti kohti ovea, jota isäntä oli osoittanut, mutta hän oli niin väsynyt että kävely oli enemmänkin laahustusta. Vihdoin hän pääsi asumuskäytävään ja sulki oven. Baarin puolelta ei enää kuulunut laulua eikä naurua, vaan vain omistajan poistumiskehotus viimeisille asiakkaille. Wilhelm katsoi huoneensa ovea. Se näytti melko uudelta, kuten koko tavernan sisusta muutenkin. Avain meni lukkoon helposti eikä lukkokaan ollut erityisen jäykkä. Wilhelm avasi oven, mutta tunsi samalla oudon tunteen. Joku on huoneessa, hän ajatteli ja nosti vasaraansa väsyneesti lähemmäs itseään. Wilhelm raotti ovea varovasti vasaransa perällä ja näki huoneen hämärässä hahmon, joka ilmeisesti penkoi jotain huoneen sängystä. Huoneen ikkuna oli avattu. Ikkunan takaa pimeästä illasta tuli huoneeseen vain heikkoa katuvalojen valoa ja aivan ikkunan edessä muutaman metrin päässä oli toisen talon seinä. Ovesta huoneeseen tuleva valo oli niin heikkoa, ettei se yltänyt hahmoon asti ja hahmo oli liian keskittynyt sängyn penkomiseen, ettei huomannut Wilhelmiä, joka kurkisti oven raosta.

Wilhelm veti muutaman kerran henkeä ja nosti sotavasaransa ylös. Tämä hahmo ei ollut aivan normaali, siitä huokui epäpyhyys. Wilhelm puristi hampaansa yhteen ja totesi itsekseen ettei jaksaisi taistella kovin kauaa, joten hänen olisi parasta lopettaa taistelu nopeasti yllätyksen turvin. Hän alkoi liikkua hitaasti kohti hahmoa ja nosti sotavasaransa isku valmiiksi. Yksi askel, toinen askel, kolmas… Äkkiä Wilhelmin jalan alla ollut lankku narahti ja molemmat huoneessa olijat säpsähtivät. Hahmo kääntyi katsomaan Wilhelmiä ja sähähti vihaisen kuuloisesti. Silloin Wilhelm näki kaksi pitkää kulmahammasta ja lähes täydelliset naiselliset muodot. Wilhelm huusi: ”Kurja vampyyri. Nyt sinä kuolet!” Wilhelm otti nopeasti muutaman juoksuaskeleen ja iski vampyyriä kohti vasarallaan. Vampyyri tuntui olevan askeleen edellä ja väisti iskun ongelmitta loikaten sivuun päin. Loikkauksen jälkeen se hyppäsi kohti Wilhelmiä pitkät raatelukyntensä valmiina iskemään. Wilhelm huomasi tämän silmäkulmastaan ja toi vasaransa tuon kammottavan yöelävän eteen. Vampyyri huomasi tämän ja loikkasi lyhyen matkan taaksepäin aloittaen hyökkäyksensä uudelleen. Se pomppasi ilmaan ja laskeutui suoraan Wilhelmin päälle lennättäen Wilhelmiä lyhyen matkaa taaksepäin ja kaataen hänet selälleen. Wilhelmin ote vasarastaan irtosi ja hän tarrasi vampyyrin käsistä kiinni ennen kuin pitkät kynnet iskeytyivät hänen kasvoihinsa. Wilhelm irvisti tuskasta ja ähkäisi osuessaan kovaan lattiaan. Isku tyhjensi lähes kokonaan hänen keuhkonsa ja hän haukkoi henkeään yrittäen samalla pitää vampyyrin teräviä kynsiä erossa itsestään. Wilhelm oli erittäin väsynyt ja hänen voimansa alkoivat antaa periksi. Hän keräsi kaiken tahdonvoimansa, ajatteli pyhiä liekkejä ja huusi: ”Sigmarin nimeen! Minä tuhoan sinut!” Vampyyri alkoi huutaa tuskissaan, kun Wilhelmin koko ruumis peittyi kirkkaan keltaisista liekeistä. Vampyyri loikkasi äkkiä Wilhelmistä kauemmas ja piteli kasvojaan huutaen kauheaa, korvia riipivää huutoaan. Wilhelm ei aikaillut, vaan nousi äkkiä pystyyn ja etsi katseellaan vasaransa. Hän lähti juoksemaan sitä kohti ja nosti sen käteensä. Vampyyri oli jo hiukan toennut ja se katsoi vihaisesti Wilhelmiin. ”Tuhosit kauniit kasvoni! Sadan neidon veri tulee vuotamaan vuoksesi, että saan taas kauniin nuoren ihoni takaisin!” vampyyri sihisi ja tavoitteli yhä höyryävillä käsillään tikaria vyöltään. ”Joudut sen tiedon kanssa kalmioon etkä saa rauhaa kurjalle sielullesi!” vampyyri huusi ja lähti juoksemaan Wilhelmiä kohti tikari valmiina iskemään. Wilhelm tiesi että hänen sotavasaransa olisi liian hidas tuota hirviötä vastaan, mutta ei hän nyrkeilläkään voisi otella sitä vastaan. Wilhelm odotti kunnes vampyyri oli aivan iskuetäisyydellä ja toi sitten vasaransa nopeasti kohti vampyyriä, vampyyri väisti, mutta huonoksi onnekseen laskeutui tuolille, joka kaatui vampyyrin laskeuduttua sille. Vampyyri tömähti maahan ja sen oma tikari lävisti sen käsivarren. Vampyyri kiljahti tuskasta ja alkoi nousta, mutta kipeä käsi hidasti sitä juuri sen verran, että Wilhelmin sotavasara sai aikaa tömähtää vampyyrin yläselkään. Kuului oksettava rusahdus ja vampyyrin yläselkä painui kasaan. Vampyyrin korvia riipivät tuskan huudot kaikuivat hiljaisessa alkuyössä ja se iskeytyi takaisin lattiaan raajat nykien. Se sanoi hiljaa katkonaisella äänellä: ”Rak… kaani ei anna… tätä anteeksi. Hän etsii ruu… miini ja herättää minut… jälleen henkiin. Sinä… koet tuskal…” Enempää ei vampyyri ehtinyt sanoa, sillä Wilhelmin sotavasara rusensi sen pään jättäen jälkeensä vain epämääräisen kasan mätää lihaa.

Tällä välin tavernan isäntä, emäntä sekä muutama humalainen asiakas olivat tulleet katsomaan ovelle kauhuissaan. Wilhelm katsoi inhoten tuota oliota ja pyysi valoa. Emäntä nappasi yhden käytävän lyhdyistä ja toi sen huoneeseen katsoen kauhuissaan lattialla makaavaa naisvampyyrin ruumista ja sängyllä makaavaa miestä, jonka kaulasta valui verta, niin että petivaatteet olivat yltä päältä veressä. Wilhelm katsoi sängyllä makaavaa ruumista ja meni sen luokse äkkiä. Hän tiesi, että vampyyrin uhrista saattoi tulla vampyyri itsekin. Wilhelm alkoi mumista rukouksia ja teki vasaran merkkiä ruumiin rintaan. Äkkiä ruumis alkoi vavahdella ja sätkiä. Ruumiin kaulassa olevista haavoista alkoi valua mustaa verta ja ruumis vaikeroi. Pian ruumis makasi taas aivan hiljaa paikallaan verisissä petivaatteissa. Wilhelm nousi ylös ja katsoi ruumista pudistellen päätään. Tämä kurja sielu oli vastustellut hänen siunauksiaan. ”Mihin tämä maailma on oikein menossa?” kysyi Wilhelm hiljaa itseltään ja katsoi maassa makaavaa vampyyrin murskattua ruumista ja sitten paikalle tulleisiin katsojiin. Tavernan emäntä oli pyörtynyt ja isäntä sekä yksi humalaisista asiakkaista kannattelivat häntä. Wilhelm sanoi heille: ”Auttakaa minua näiden ruumiiden kantamisessa. Ne pitää polttaa varmuuden vuoksi saman tien, etteivät epäpyhät voimat pääse niihin käsiksi.” Humalaisilla miehillä meni hetki tajuta mitä Wilhelm ajoi takaa, mutta pian Wilhelm sai kaikki neljä auttamaan kantamisessa. Tavernan isäntä jäi vaimonsa kanssa tavernalle. Wilhelm ja neljä tavernan asiakasta kantoivat ruumiit kylän ulkopuolelle ja keräsivät polttoroviota varten tarvittavat puut lähitalojen liitereistä. He saivat kasattua molemmille ruumiille tarpeeksi ison rovion ja he saivat aseteltua ruumiit sen päälle, kun paikalle saapui kylän katupartio. ”Seis! Kuka siellä?” kuului huuto joukon johtajan suusta ja kolmen muun vartijan hilparit laskeutuivat tanaan kohti Wilhelmiä ja neljää hänen apumiestään. ”Olen Wilhelm. Munkki Götenbergin veljeskunnasta!” vastasi Wilhelm ja jatkoi: ”Olemme suorittamassa Sigmarin siunauksella kerettiläisten ruumiiden tuhoamista. Voitteko lainata liekkiänne tähän pyhään tarkoitukseen?” Wilhelm tajusi ettei heillä itsellään ollut tulta, mutta katupartion soihdut kävisivät hyvin rovion sytyttämiseen. Partion miehet nostivat hilparinsa ja lähestyivät Wilhelmiä ja hänen apulaisiaan ja tarjosivat soihtua, samassa aivan heidän välistään lensi lepakko ja soihtu lähes sammui. Wilhelmiä puistatti jostain syystä ja hän katsoi lepakon lentosuuntaan, hän ei nähnyt mitään. Yllätyksestä toivuttuaan vartijat saivat annettua soihdun Wilhelmille, joka meni rovion luokse ja sytytti sen palamaan. Kuivat puut syttyivät nopeasti ja tuli alkoi levitä roviossa. Ruumiit makasivat levollisen näköisinä roviolla samalla kun liekit saavuttivat ne. Tuli tarttui ruumiiden vaatteisiin ja pian vampyyrin ruumis roihusikin rovion mukana ja pian sen jälkeen syttyi myös toinen ruumis. Jostain läheltä kuului tuskainen suden ulvonta. Wilhelmiä puistatti taas, hän ajatteli mitä vampyyri oli sanonut ennen kuolemaansa ja se hermostutti häntä. Kun Wilhelm huomasi ajattelevansa moisia, hän karaisi mielensä ja ajatteli että hänen tehtävänsä olisi tuhota epäpyhyys Keisarikunnan alueelta eikä tässä leikissä sopinut pelätä. Wilhelm seurasi liekkien leikkiä loppuun asti kahden partion jäsenen kanssa, ja kun tuli vihdoin sammui, oli jo aamu.

Wilhelmiä väsytti. Hän ei ollut saanut nukuttua ja edellinen päivä oli ollut äärimmäisen raskas jo pelkästään hänen juoksuharjoituksensa takia. Taistelu vampyyrin kanssa oli vienyt lähes kaikki hänen loputkin voimansa. Hän pysyi enää hädin tuskin pystyssä. Aurinko loi jo säteitään kauempana, mutta kylässä oli silti hämärää. Wilhelm päätti raahata itsensä takaisin tavernan luokse. Hän ei enää edes jaksanut yrittää kävellä arvokkaasti, vaan hänen päänsä nuokkui ja askel laahusti. Hänen sotavasaransa viilsi maata jättäen jälkeensä kevyen uran. Lopulta Wilhelm pääsi tavernan ovelle, mutta se oli lukossa. Wilhelm kirosi hiljaa mielessään, muttei jaksanut enää metriäkään joten jäi nukkumaan tavernan oven eteen sotavasaraansa ja oveen nojaten.

Wilhelm heräsi hetken päästä, kun tavernan isäntä avasi oven ja Wilhelm kaatui selälleen lattialle. Wilhelmin päätä jomotti ja hänen nenänsä oli tukossa. Hän avasi silmiään hiukan ja näki tavernan omistajan tuiman katseen. ”Ylös siitä! Vaikka siunattu oletkin, niin ei sinulla ole oikeutta tukkia toisten oviaukkoja siinä makaamalla!” ärisi tuo vanha mies ja nosti Wilhelmiä rinnuksista ylös. Wilhelmiä huimasi hiukan ja hän nosti sotavasaransa tueksi. ”Ajattelitko tulla tänne loisimaan? Silloin on parasta löytyä rahaa, sillä eilinen riehumisesi ei ollut aivan ilmaista” mies sanoi kylmästi ja sulki oven Wilhelmin edessä. Wilhelm hieroi silmiään ja katseli ympärilleen aamuauringon valaisemaa kylää. Se oli omalla tavallaan rauhoittava näky. Wilhelm joutui siristämään silmiään, koska valo sattui silmiin, mutta hänen silmiinsä sattui silti. Hän lähti kävelemään kylän katuja etsien jotain paikkaa, jossa voisi levätä hetkisen, mutta kylässä ei ollut kirkkoa eikä hän uskaltanut käydä näin aikaisin koputtelemaan talojen oviin. Hän ymmärsi miltä suurkaupungin köyhistä mahtoi tuntua. Hänen olonsa oli kammottava. Hän oli vilustunut ja kuumettakin hänellä luultavasti oli. Hetken kävelyn jälkeen hänen silmänsä tottuivat valoon ja hän saattoi avata verestävät silmänsä kokonaan. Jossain lähellä kiekui kukko ja se raastoi Wilhelmin ennestään kipeää päätä, kuin joku olisi lyönyt moukarilla päähän. Tämä päivä ei ainakaan alkanut lupaavasti.

Kun Wilhelm oli hetken taivaltanut kylässä ilman tietoa lepopaikasta, hän päätti lähteä toriaukealle, josko sieltä löytäisi jonkin kiven tai korokkeen, jolle voisi käydä hetkeksi istumaan ja lepäämään. Wilhelmin askel painoi ja hän oli yhä väsynyt. Sotavasara oli aivan mudan ja veren peitossa, mutta Wilhelm oli liian väsynyt välittääkseen moisesta pikkuseikasta. Pian hän pääsi toriaukealle ja löysikin sieltä sopivasti kiven, jonka päälle kävi istumaan. Hän kaivoi druidin antaman nahkapussin naruvyöltään ja otti sen sisältä palan kuivaa lihaa ja alkoi syödä sitä. Hän katseli ympärilleen väsyneenä samalla kun söi lihaansa. Torille oli tullut jo muutama ihminen kojujensa kanssa. Wilhelm hymyili hiukan, vaikka häntä jomotti lähes joka paikasta ja päähän koski. Hän päätti ummistaa silmänsä hetkiseksi. Hetki vaihtui kymmeneen minuuttiin, kymmenen minuuttia tuntiin. Wilhelm ei huomannut ajan kulua. Oliko mennyt puoli päivää, päivä, kaksi vai kokonainen viikko. Sitä ei Wilhelm voinut sanoa, kun hän viimein heräsi jonkun talon sisältä. Hänen otsallaan oli märkä pyyhe ja huoneessa leijaili yrttien tuoksu. Wilhelm nosti ylävartaloaan ja katsoi ympärilleen. Hän oli pienessä ja ilmeisesti myös vanhassa mökissä. Mökissä oli kolme ikkunaa, joista valo tuli miellyttävästi sisälle valaisemaan kotoisaa huonetta. Mökin seinillä oli tasoja, joilla oli savisia purkkeja ilmeisesti täynnä yrttejä. Huoneen takaseinällä oli takka, jonka edessä keinutuolissa istui vanha rouvashenkilö. ”Aaaa… Heräsitkin jo” kuului ystävällinen vanhan naisen ääni. ”Vastahan he sinut tänne toivat” jatkoi vanha nainen ja nousi tuolistaan. Wilhelm oli vielä hiukan sekaisin. Hän ei kuitenkaan aistinut tässä paikassa epäpyhyyttä tai Kaaosta, joten hän rentoutui ja painoi päänsä takaisin pehmeään vuoteeseensa. Hänen vieressään oli jotain höyryävää nestettä, joka tuoksui voimakkaasti. ”Kuinka kauan minä olen ollut täällä?” kysyi Wilhelm ja katsoi kattoa. ”Eilen päivällä sinut tänne tuotiin ja nyt on aamupäivä” sanoi vanha nainen ja otti pyyhkeen Wilhelmin otsalta. Hän vei sen takan luokse kuivumaan. ”Älä pelkää. En ole sinulle vaaraksi. Olen vain tämän kylän parantaja ja Shallyan papitar” nainen sanoi hymyillen ja toi Wilhelmille palan leipää ja keittoa. ”Saisitkohan jo syötyä?” kysyi nainen sitten ja asetteli keiton sekä leivän sängyn vierellä olevalle pöydälle ottaen sen jälkeen höyryävän nesteen pois ja laittaen sen syrjään. Wilhelm nousi istumaan ja alkoi syödä keittoa ja leipää. Vanha nainen katsoi tyytyväisenä ja tokaisi: ”Mukavaa nähdä, että hoitoni toimivat taas” Wilhelm oli tyytyväinen, sillä hänellä oli suden nälkä. Hän sai syötyä aterian nopeasti ja olisi varmasti pyytänyt lisää, ellei hän tuntisi velvollisuudekseen tyytyä vähään. Parantaja katsoi Wilhelmiä ja virnisti.

Wilhelm vietti parantajan luona vielä yhden yön, sillä hän oli yhä uupunut. Herättyään seuraavana aamuna, hän söi vanhan naisen tekemää keittoa ja lähti aamiaisen jälkeen pois jatkamaan harjoitteluaan. Wilhelm kävi vielä katsomassa paikkaa, jossa rovio oli ollut. Kohdassa, jossa rovio oli ollut, oli musta läiskä, jota oli yritetty peittää hiekalla. Wilhelm sulki silmänsä hetkeksi ja kurtisti otsaansa. Hän tuhoaisi jokaisen vampyyrin, jota tämä maa päällään kantaa. Wilhelm aikoi jatkaa matkaansa kohti Sylvaniaa. Hän joutui kävelemään kylän poikki. Muutamat kyläläiset huusivat hänelle tervehdyksiä ja Sigmarin siunausta matkalle. Pian Wilhelm pääsi kylän toiseen päähän ja jatkamaan matkaansa tällä kertaa kivitettyä tietä pitkin. Hän hymyili. Ainakaan hänen jalkansa eivät likaantuisi. Kivetys jatkui jonkin matkaa metsän sisään, mutta loppui pian ja tie muuttui samaiseksi hiekkatieksi, jota se aiemmin oli ollut. Wilhelm jatkoi siitä huolimatta kävelyään arvokkaasti kantaen sotavasaraansa olalla. Kun päivä oli edennyt jo hiukan puolen päivän ohi, saapui Wilhelm tiheän metsän reunalle. Tästä alkoi aukeampi alue, mutta tie oli yhä hiekkaa ja mutaa. Wilhelmin ympärillä oli ruoho tasankoa, jossa siellä täällä kasvoi puusaareke. Rauhallisen hiljaisuuden keskeltä Wilhelm kuuli kimittävää ääntä. Hän katsoi ympärilleen, muttei nähnyt ketään tai mitään. Äkkiä hänen viereensä lensi metsiköstä nuoli. Nuoli oli pieni ja karu. Wilhelm ei aikaillut, vaan kääntyi kohti metsää sotavasaransa valmiusasennossa. Kimittäviä ääniä alkoi kuulua useampia ja metsästä lensi kaksi uutta nuolta, mutta ne lensivät selvästi ohi Wilhelmistä. Wilhelm tunsi metsän sisällä heikkoa taikuutta, mutta se ei ollut Kaaoksen tai epäkuolleiden taikuutta, siitä hän oli varma. Äkkiä metsiköstä juoksi Wilhelmiä kohti viisi pientä vihreää oliota keihäät tanassa ja kilvet pienen ruumiin suojana. ”Hiisiä!” Wilhelm kirosi ja nosti sotavasaransa valmiiksi iskemään. Metsän reunalle asteli neljä hiittä lisää. Yksi hiisistä oli pukeutunut arvokkaasti ja se kantoi kaksi kertaa itsensä pituista puusauvaa. ”Loistavaa…” Wilhelm sanoi hiljaa ja aloitti ensimmäisen iskunsa. Hän otti nopean juoksu askeleen yhden hiiden keihään ohi ja toi vasaransa suuressa kaaressa kohti tätä. Hiisi yritti tuoda kilpensä suojakseen, mutta iskun voima oli liikaa ja pieni olio lensi metrin iskun voimasta taaksepäin ja jäi paikoilleen makaamaan maahan. Neljä muuta kääntyivät Wilhelmiä päin ja niiden keihäät kalahtelivat toisiinsa niiden yrittäessä saada niitä mukaansa. Yksi hiisistä pudotti suosiolla keihäänsä huomattuaan, että se vain hankaloitti pienen olion taistelua. Nopealla liikkeellä se otti vyöltään lyhyen miekan, joka olisi käynyt ihmiselle hyvin leipäveitsestä. Se syöksyi kiljuen kohti Wilhelmiä. Wilhelm huomasi pienen olion ja valmistautui väistämään sen iskut. Hiisi pisti miekallaan ja Wilhelm astui askeleen sivuun potkaisten samalla miekan hiiden kädestä. Hiisi vinkui kivusta ja katsoi kauhuissaan, kun raskas vasaran pää lähestyi sitä nopeasti. Sotavasara osui vain hiukan hiiden päähän, mutta iskun voima oli niin murskaava, että olkapäähän osuessaankin se rutisti heikon olion olkapään sijoiltaan ja sisäelimet pirstaleiksi. Hiisi kaatui maahan hiljaa koristen. Kolme muuta hiittä olivat alkaneet tapella keskenään siitä kuka oli syypää keihäiden kolaukseen, mutta lopettivat väittelyn, kun kuulivat toverinsa tuskan huudon. Äkkiä ne pudottivat keihäänsä ja ottivat lyhyet miekkansa vöiltään. Ne vikisivät keskenään ilmeisesti joitain taktiikoita tai herjauksia. Yksi niistä jatkoi suoraan Wilhelmiä kohti ja kaksi muuta alkoivat kiertää Wilhelmin selän taa. Wilhelm ei pitänyt tästä yhtään ja päätti toimia. Hän hyökkäsi äkkiä toisen kiertäjän kimppuun ja yhdellä iskulla murskasi sekä tämän kilven, että kilpikäden. Hiisi jäi maahan kieriskelemään ja valittamaan kättään. Wilhelm potkaisi sen rumaa päätä kantapäällään ja olion nenä taittui epämääräisesti sivuun. Hiisi tärisi iskusta ja Wilhelmin otettua jalkansa tämän naamalta, alkoi se pidellä kasvojaan ulisten. Kaksi muuta katsoivat ensiksi Wilhelmiä, sitten toisiaan ja lopuksi kolmea maassa makaavaa heimolaistaan. Ne eivät enää kestäneet, vaan lähtivät perääntymään varovasti pitäen Wilhelmiä jatkuvasti silmällä ja kilpeä valmiina torjuntaan. Wilhelm katsoi huvittuneena noita pieniä surkeita olioita ja otti muutaman juoksu askeleen niitä kohti. Molemmat säikähtivät, tiputtivat kilpensä ja miekkansa ja lähtivät juoksemaan pakoon kiljuen kauhuissaan. Toinen hiisistä kompastui ja alkoi ryömiä pakoon, mutta Wilhelm oli nopeampi ja hänen sotavasaransa murskasi olennon selän armotta ilkeän rutinan saattelemana. Maassa makasi nyt neljä hiittä, joista yksikään ei enää pihissyt. Wilhelm kääntyi katsomaan metsän laitaan, jossa olivat loput hiidet. Kolme jousilla varustautunutta hiittä katsoivat toisiaan peloissaan, mutta sauvaa heiluttava hiisi vain nyrpisti nenäänsä ja huusi kimeällä äänellään jotain. Wilhelm tunsi magian virtauksia, hän keskittyi purkamaan niitä ja onnistui siinä. Pieni hiisi murisi ja alkoi pomppia tasajalkaa paikallaan kolmen muun perääntyen siitä hiukan. Sitten hiisi lopetti ja iski Wilhelmiä kohti sauvallaan. Wilhelm tunsi taas magian virtaukset ja näki vihreän örkin pään ilmestyvän eteensä. Ennen kuin Wilhelm ehti reagoida asiaan mitenkään, örkin pää löi otsansa hänen otsaansa ja hän kaatui tajuttomana maahan.

Wilhelm heräsi siihen, kun joku tökki häntä kepillä. Wilhelm avasi silmiään väsyneesti ja katsoi ympärilleen, hän makasi maassa ja hänen kätensä oli sidottu selän taakse kömpelöllä umpisolmun tapaisella. Hänen ympärillään oli noin viisi hiittä, joista yksi oli ilmeisesti joukon johtaja, samainen kepinheiluttaja, joka oli tyrmännyt Wilhelmin aiemmin. Oletettu johtaja hiisi hyppäsi Wilhelmin vatsan päälle. Vaikka otus olikin pieni, sai sen paino Wilhelmiltä ilmat pihalle. Se näki Wilhelmin huonon olon ja virnisti ilkeästi alkaen talloa Wilhelmin vatsaa jaloillaan ilkeästi räkättäen. Hiidet Wilhelmin ympärillä virnistelivät ilkeästi nauttien jokaisesta tuskan älähdyksestä, jonka Wilhelm päästi suustaan. Lopulta hiisien johtajan ilme tiukkeni ja se tiuskaisi muille hiisille, jolloin nämä hiljenivät vilkuillen velmusti johtajaansa ja mutisten keskenään jotain. Hiisien johtaja mulkoili alaisiaan, mutta käänsi sitten taas huomionsa Wilhelmiin, paransi ryhtiään ja aloitti karkealla Reikin puheella: ”Miss sun kaiki arvot on? Me ei löyetty sulta mitää arvokast. Kyl mä tiiä ett sun kaltaisil o aina jotai kivaa ja arvokast” Hiisi virnisti ja hieroi käsiään yhteen. Wilhelm yski ja haukkoi yhä henkeään äskeisen kohtelun jälkeen. Hän yritti paikallistaa vasaransa, muttei ainakaan makuulta nähnyt sitä. Hän yritti nousta puoli-istuvaan asentoon, mutta hänen päällään ollut hiisi potkaisi hänet takaisin maahan. ”Kerro ny miss ne o!” huusi hiisi ja heilutti puukeppiään hurjana ilmassa. ”Ei minulla ole mitään muuta kuin vasarani ja kaulakoruni” Wilhelm mumisi ja sai tämän sanottuaan kiitokseksi iskun hiiden kepistä päähänsä. ”Ei sitte. Sitte kuolet ilkeäst” hiisi kimitti ja sulki silmänsä ylimielisesti. Tällä välin Wilhelm oli saanut hinkattua ja avattua käsiensä sidosta löysemmälle, niin että hän saattoi ujuttaa kätensä vapaiksi. Wilhelm ei enää odottaisi, vaan hän nousi puoli-istuvaan asentoon ja samalla toi oikean nyrkkinsä kohti hiisien johtajan kasvoja. Hiisien johtaja tunsi kuinka Wilhelm oli taas nousemassa ja aikoi potkaista tämän takaisin maahan, mutta kun se avasi silmänsä, osui nyrkki sen naaman. Hiisien johtaja otti kaksi askelta taaksepäin ja kompastui kaatuen Wilhelmin jalkojen päälle. Wilhelm oli yllättänyt hiidet täysin ja ne katsoivat ällistyneinä kuinka heidän johtajansa kompuroi Wilhelmin jalkoihin. Wilhelm käytti tämän hetken hyödykseen iskien lähimmän hiiden kumoon voimakkaalla nyrkin iskulla ja nousemalla pystyyn potkien samalla hiisien johtajan maahan. Päästyään pystyyn Wilhelm näki, että hiidet olivat selvinneet jo yllätyksestä ja kaivoivat miekkojaan ja tikareitaan käsiinsä. Wilhelm ei pärjäisi ilman vasaraansa näille otuksille, joten hän päätti potkaista edessään olevan hiiden kumoon ja juosta sen yli kauemmas hiisistä. Hiidet murisivat ja lähtivät Wilhelmin perään. Wilhelm katsoi taakseen ja näki kuinka metsän siimeksestä juoksi neljä hiittä lisää, joista yksi hiukan muita isompi kantoi Wilhelmin sotavasaraa kömpelösti mukanaan. Wilhelm ei voisi missään nimessä jättää vasaraansa mokomien kurjien otusten haltuun, vaan hänen täytyisi hakea se takaisin. Wilhelm kääntyi takaisin kohti hiisiä ja aloitti juoksun niitä kohti. Häntä jahdanneet hiidet hölmistyivät, kun niiden jahdattava juoksikin äkkiä niitä kohti hurjan näköisenä huutaen hiisien arkkivihollisen nimeä: ”Sigmarin nimeen tuhoan teidät!” Hiidet hajaantuivat hiukan ja hyökkäsivät Wilhelmiä kohti miekat tanassa valmiina pistämään. Yksi hiisistä pisti kohti Wilhelmiä, mutta sen kömpelö isku jäi vain yritykseksi, kun Wilhelm astui sivuun ja potkaisi otusta vatsaan. Hiisi taittui kaksinkerroin ja kaatui maahan sikiöasentoon haukkomaan henkeään. Wilhelm olisi mielellään päättänyt hiiden päivät, mutta pian hänen selkäänsä kohti hyppäsi yksi hiisi ja toinen oli aivan isku etäisyydellä. Wilhelm joutui tekemään nopean loikan pois hyppääjän tieltä kohti toista hyökkääjää. Hypännyt hiisi laskeutui maassa henkeään haukkovan toverinsa päälle ja kierähti siitä maahan. Wilhelmin loikan yllättämä hiisi ei ehtinyt laittaa miekkaansa eteen, kun Wilhelm törmäsi siihen kaataen sen maahan. Olio oli kuitenkin sohinut miekallaan, niin että Wilhelmin käteen tuli pitkä haava.

Wilhelmin sotavasaraa kantava hiisi hyökkäsi kohti nuorta soturipappia villisti huutaen, mutta vasara oli aivan liian painava sille eikä Wilhelmillä ollut vaikeuksia väistää iskua. Hän potkaisi hiittä päähän ja tämä perääntyi iskun voimasta ja pudotti sotavasaran. Wilhelm nappasi omansa ja lähti juoksemaan poispäin, sillä hänen ympäriltään kuului koko ajan vain enemmän hiisien kimittävää puhetta. Hän ei nähnyt tietä, mutta hänestä metsä tuntui synkkenevän toiseen suuntaan, joten hän päätti juosta poispäin tihenevästä metsästä. Hän juoksi minkä jaloistaan pääsi. Hiisien huudot kuuluivat hänen takanaan ja hänen edessään seisoi yksi kilpi ja lyhyt miekka valmiina. Wilhelm ei aikaillut, vaan toi vasaransa suuressa kaaressa kohti hiiden päätä. Hiisi toi kilpensä eteen, mutta kilpi ei kestänyt sotavasaran iskua, vaan halkesi hiiden kallon kera. Wilhelm jatkoi juoksuaan hiiden ruumiin yli ja vilkaisi taakseen. Takana muutamat hiidet virittivät jousiaan ja ampuivatkin kohti Wilhelmiä, mutta nuolet eivät yltäneet nopeasti juoksevaan soturipappiin. Lopulta Wilhelm näki edessään helpottavan näyn, metsä harveni aukeaksi. Wilhelm ei enää kuullut hiisien raivostuttavaa vikinää, mutta hän päätti juosta silti aukiolle asti ja vasta päästyään hyvän matkan päähän metsän reunasta hän saattoi levähtää ja hidastaa tahtinsa kävelyksi. Wilhelm huohotti raskaasti ja vilkuili jatkuvasti metsän suuntaan, mutta mitään hän ei nähnyt. Wilhelm jatkoi matkaansa poispäin metsästä ja pian hän löysikin tien uudelleen. Hän jatkoi tietä pitkin toivoen matkansa päätyvän ennen pitkää Sylvaniaan, jossa hän voisi tuhota jok’ikisen epäkuolleen olennon, tämä tulisi olemaan hänen tehtävänsä.

Ilta teki tuloaan ja Wilhelm ei ollut päässyt kylään. Hän katsoi epätoivoisena horisonttiin, jossa näkyi yhä vain aukeaa ja tietä lukuun ottamatta satunnaisia metsäsaarekkeita ja pusikoita. Wilhelm tiesi, että hänen täytyisi pian asettua lepäämään jonnekin. Hän pysähtyi ja katsoi maisemaa toivoen löytävänsä jonkun yöpymispaikan. Wilhelmin ympärillä oli aukeaa. Hänen kulkusuuntaansa nähden kaukana vasemmalla siinsi metsä, josta Wilhelm oli tullut aukealle, hänen takanaan jatkui tie kuten myös edessä. Kaukana oikealla oli kumpare, jonka päällä sijaitsi jonkun vanhan vartiotornin tai pienen linnakkeen rauniot, mutta sinne oli varmasti liian pitkä matka. Hän ei tulisi pääsemään raunioiden luokse ennen täydellistä pimeyttä eivätkä hänen jalkansa jaksaisi millään kantaa häntä sitä matkaa. Wilhelm huokaisi epätoivoisena, kunnes huomasi oikealla edessä talon muotoisen hahmon. Wilhelm siristi silmiään ja totesi että siellä oli todellakin jokin rakennus. Hän nopeutti tahtiaan helpottuneena ja jätti kaiken muun tajuntansa ulkopuolelle. Hän ei tuntenut enää väsymystä eikä kipua. Hän otti askeleen askeleen perään ja pian hän olikin jo ränsistyneen ladon luona. Ladossa ei ollut ovea tukkimassa oviaukkoa eikä ikkunoita valoa tuomassa, mutta lautaseinien monet raot antoivat ilta-auringon luoda heikkoja säteitään ladon sisälle kuiviin heiniin. Vihdoin Wilhelm pystyi laskemaan vasaransa maahan ja käydä lepäämään heinille. Heinät kutittivat häntä, mutta hän ei välittänyt, sillä hän oli niin väsynyt. Wilhelm kaivautui heinien alle ja peitteli vasaransakin varmuuden vuoksi. Pian uni sai Wilhelmistä vallan ja maalliset murheet jäivät taakse.

Wilhelmin toiveet rauhallisesta yöunesta karisi jo pian, kun hän kuuli korvia vihlovaa vinkunaa, jostain katolta. Hän heräsi ja etsi äänen lähdettä väsyneillä silmillään. Mitään ei kuulunut, kunnes äkkiä maasta kuului hento tömähdys. Wilhelm nousi pystyyn ja haparoi pimeässä vasaraansa. Hän tunsi että nyt kaikki ei ollut kohdallaan, sillä ilmassa leijui epäpyhää magiaa. Hän katsoi pimeyttä ympärillään, muttei nähnyt mitään. Hän seisoi paikallaan liikkumatta ja lähes uskaltamatta hengittää. Hän liikutti silmiään toivoen löytävänsä jotain liikettä jotta saisi otteen pimeydestä, mutta ei, hänen ympärillään oli pelkkää pimeyttä. Jostain pimeyden keskeltä kuului hiljaista ja pilkallista naurua. ”Hehe… Hengitä vain rauhassa. Liikkuakin voit. Kyllä minä sinut silti näen. Haha…” kuului kalsea ääni, joka sai Wilhelmillä aikaan kylmiä väreitä. Ääni tuntui kuuluvan kaikkialta, mutta missään Wilhelm ei nähnyt ketään, vaikka pyöri ympäri kuin hyrrä. ”Ihmettelet varmasti mistä ääneni tulee. Sillä ei ole nyt merkitystä. Merkitystä on vain sillä, että sinä tapoit rakkaan Elindani ja siksi sinun tulee kuolla. Uhraan sydämesi ja herätän Elindan sielun uudessa ruumiissa takaisin tähän maailmaan” ääni sanoi ja Wilhelm yritti paikantaa äänen lähdettä. Magian virtauksetkaan eivät keskittyneet minnekään, vaan pyörivät Wilhelmin ympärillä. Wilhelmillä ei ollut edes välineitä joilla saada aikaan soihtua. Hänen silmänsä alkoivat jo onneksi tottua pimeään ja hän näki ladon sisätilat heikosti.

Wilhelmin selkään kävi hento tuulahdus, ja ennen kuin hän ehti tehdä mitään, joku tai jokin iski vasaran hänen kädestään ja tarttui hänen käsiinsä. Wilhelmin iho meni kananlihalle ja kylmä hiki valui hänen otsaltaan alaspäin. Kalsea ääni kuului aivan hänen korvan vierestään: ”En jaksa enää odottaa. Kultani odottaa paluutaan jo varmasti kärsimättömänä” Hiljainen nauru kaikui Wilhelmin päässä. Ladon ovelta alkoi kuulua vihaista kimitystä: ”Et kyl varman meiti vankii tapa!” Vampyyri katsoi vihaisesti ladon ovella seisovaa hiittä, joka heilutti keppiään uhkaavana vampyyriä kohti. Ladon ovella oli tuon hiiden lisäksi kymmenisen muuta hiittä, joista neljällä oli yön mustat kaavut päällään ja niistä yksi oli köytetty ketjuilla kiinni. Ketjuilla köytetty hihitti jatkuvasti ja yksi mustakaapuisista hiisistä laittoi sille suukapulan, jonka jälkeen hihitys kuulosti lähinnä hiljaiselta nikotukselta. Hiisien johtaja iski köytettyä hiittä kepillään ja ojensi sen taas kohti vampyyriä. ”Ny kuule lähet het menee tai tule turpii” pieni hiisi uhosi ja polki vasemmalla jalallaan maata. Vampyyri naurahti pienelle moukalle ja sanoi: ”GobbaSmak älä luulekaan että minä antaisin sinulle periksi. Olet hävinnyt kaikki edellisetkin taistomme.” Hiisi oli hetken hiljaa ja katsoi vampyyriä vihaisesti. ”Ny meikä ei hävii! Saat nii turpiis etei tosikaa! WAAAGH!” hiisi huusi yllättävän kovalla äänellä ollakseen niin pieni. Hiidet sen ympärillä ottivat valmiusasennon ja lähtivät etenemään hiljaa kohti vampyyriä. Vampyyri tuhahti itsekseen ja irrotti toisen kätensä Wilhelmin käsistä ja alkoi mumista taikasanoja. Vastaukseksi myös hiisi alkoi manata ja heiluttaa keppiään raivokkaasti ympäriinsä. Wilhelm tunsi magiavirtauksien kiihtyvän liikkeen. Magiavirtaukset pyörivät vinhaa nopeutta ladon sisällä. Epäpyhä magia alkoi saada yliotetta ja vampyyriä lähimmät hiidet alkoivat ikääntyä silmissä. Toiset hiidet katsoivat kauhuissaan tovereidensa ikääntymistä, kunnes huomasivat itsekin ikääntyvänsä. Pakokauhu valtasi hiidet, paitsi köytetyn, joka tuntui yhä vain nikottelevan suukapula suussaan. Pian etummaiset hiidet makasivat tuhka kasoina maassa, kun niiden vaikeroivat toverit yrittivät ryömiä pakoon jalkojen pettäessä ja ihon kuihtuessa. Pian niistäkään ei ollut jäljellä kuin tomua. Hiisien johtaja pinnisteli irvistäen vampyyrin taikuutta vastaan ja alkoi kerätä magiavirtauksia itseensä. Pian oli kuitenkin selvää, että se ei enää voinut hallita voimia, joita se keräsi ja hiisi pudotti sauvansa alkaen huutaa villisti hetki ennen kuin sen pää räjähti vihreänä pilvenä ilmaan. Vihreää limaa levisi kaikkialle ladon sisälle, jossa enää Wilhelm, vampyyri ja seinää tuijottava sidottu itsekseen hihittelevä hiisi olivat. Vampyyri pudisti päätään ja huokasi tuon järjettömän rodun toimia. ”Mutta nyt on sinun aikasi… Nyt sinä kuolet kurja ihminen” vampyyri sanoi ja iski hampaansa Wilhelmin kaulaan. Wilhelm tunsi järjetöntä kipua, kun vampyyrin suuret hampaat iskeytyivät hänen kaulaansa, hän alkoi rukoilla Sigmarilta anteeksiantoa ja suojelusta. Vampyyri alkoi imeä Wilhelmin verta, mutta äkkiä se irrotti hampaansa Wilhelmin kaulasta ja alkoi huutaa pidellen päätään. ”Eiii! Aaaargh! Sinä kurja! Veresi on myrkkyä…” se vaikeroi ja riuhtoi itseään ympäriinsä pidellen yhä päätään. ”Minä palan!” vampyyri jatkoi huutamista tuskissaan. Wilhelm makasi maassa pidellen kaulaansa vampyyrin paiskattua tämän maahan. Wilhelm nousi ylös ja katsoi säälimättä vampyyrin pyristelyjä. Viha kasvoi hänen sisällään, tämä olento oli purrut häntä. Mikään ei ollut häpeällisempää Sigmarin soturipapille. Wilhelm kykeni lähes näkemään vihansa suurina veren punaisina liekkeinä hänen ympärillään. Hän nosti sotavasaransa maasta ja se alkoi säkenöidä puhtaan valkoisena Wilhelmin käsissä. Vampyyri katsoi Wilhelmiä yhä päätään pidellen ja tuskan sumentamin silmin. Jos vampyyri kykenisi tuntemaan kauhua, olisi nyt se hetki. Wilhelm tuntui kasvavan vampyyrin silmissä ja hänen ympärillään oli sädekehä, joka oli kuin suuri nuotio. Vampyyri tajusi, että sen päivät olivat luetut, ellei se saisi äkkiä tehtyä jotain. Se tavoitteli miekkaansa, mutta Wilhelm oli nopeampi. Sotavasara iskeytyi Vampyyrin päähän. Kuului joukko epämääräisiä rusahduksia ja lopuksi ällöttävä maiskahdus, kun vampyyrin pää antoi periksi sotavasaran edessä. Vampyyrin ruumis syttyi palamaan ja se paloi kirkkaasti, aiheuttamatta lämpöä.

Hiljaisuus laskeutui latoon ja Wilhelmkin rauhoittui viimein, kun hänen silmänsä erottivat maassa vampyyrin jäännökset. Wilhelm laski sotavasaransa maahan ja kävi heinä kasaan polvilleen. Kipu hänen kaulassaan oli yhä sietämätön, mutta häntä väsytti niin paljon että hän pystyi unohtamaan kivun. Wilhelm kävi makaamaan heinäkasaan ja katsoi nurkassa kyhjöttävää ja hihittävää hahmoa. Se oli ilmeisesti saanut purtua suukapulansa poikki, sillä sen hihitys kuului melko selvästi. Se vain tuijotti seinää ja hihitti ja hetken päästä se alkoi hakata päätään ladon seinää vasten, mutta Wilhelm ei enää välittänyt, vaan kävi vihdoinkin nukkumaan heinien sekaan.



Tiedän hokevani Wilhelmiä liian usein. Mutta en vain voi sille oikein mitään. Yritän kyllä kehittää vaihtoehtoisia tapoja ilmaista asioita siellä täällä, mutta no. Tuomitkaa itse teksti.

[Thelacan]

Loistavaa, että olet jaksanut jatkaa tätäkin tarinaa vielä .
Ainakin tuo oli pitkä, joka oli hyvä. Juoni ja juonenkäänteetkin pitivät lukijan otteessa.
Ainut mitä nyt niin aina muutamia yhdyssanoja siellä täällä mutta muuten bueno .

[Grom]

Hell yeah! Vuoden tauon jälkeen Wilhelmiä. Mä oon aina tykännyt.

Ja pidin taas. Kuten aikaisemmissakin, kerronta etenee hyvin ja helposti ja liikaa ei jäädä kuvailemaan, mutta kuitenkin tarpeeksi. Wilhelm on hyvä päähenkilö, vaikka kaverilla taitaa pieniä ongelmia olla velhoja vastaan . Taistelukohdissa olisi ehkä sitä viimeistä silausta (äläkä kysy minulta mikä se sitten olisi ) kaivattu, mutta hyvin ne menivät nytkin. Kohtaus, jossa Wilhelm yöpyi parantajan luona jäi hieman etäiseksi ja ehkä turhaksikin.

Mutta edelleen, hyvää tekstiä. Ja mukavan pitkä.

Tiedän hokevani Wilhelmiä liian usein.

Alussa tämän kyllä huomioin, mutta tarinan edetessä en oikeastaan enää.

[Ghe'dahlg]

Hell yeah! Vuoden tauon jälkeen Wilhelmiä.

Valitan hidasta jatkumoa, mutta armeija ja inspiraation puute veivät ajan ja halut jatko-osien tekoon. Mutta hyvä että kelpasi

[Maybach]

Nooh, Wilhelmin hokeminen on helppo jättää pois, kyllä lukija tajuaa, että kenestä on kyse kun vain kirjotuksessa käytät monia erilaisia samaa tarkoittavia sanoja, eikä aina sitä nimeä. pidä yleisenä että jos kirjoitat yhden henkilön tekemisistä, mainitse tämän nimi vain kerran ja sitten jatka vaikka hyödyllisellä "hän" sanalla =)

Esim

Wilhelm käveli kadulla, pian hän olikin kotonaan.

kuullostaa aina paremmalta kuin:

Wilhelm käveli kadulla, pian Wilhelm olikin kotonaan.

Mutta tuon kyllä tiesit varmasti jo, kannattaa vain kiinnittää huomiota... turhaan tässä urputan =)

Ei kannata aliarvioda lukijaa, kyllä kärryillä pysyy vähemmälläkin, kun vain muistaa pitää asiat selvinä esimerkiksi toimintakohtauksissa

[Grom]

Valitan hidasta jatkumoa, mutta armeija ja inspiraation puute veivät ajan ja halut jatko-osien tekoon. Mutta hyvä että kelpasi

Mikä minä sitten olisin valittamaan, kun Grominkin retket ovat olleet jo ainakin vuoden jäissä. Toisaalta nyt olen saanut jatkoa kirjoitettua ja aivan pian varmaan postaankin sitä tänne. Ei siinä muuten mitään, mutta tahtoo unohtua mitä edellisessä osassa tapahtui. Wilhelmissä muistin kuitenkin aika hyvin missä mennään.

[Heretic]

aivan mahtavaa tekstiä.paras Wilhelm tarina tähän mennessä.

"jokeltaa ja sanoo:ville tahtoo lisää"