Cristalon osa. 3 :Polte

[Hollo]

Eli tähän tarinaan tapahtumat etenivät turhankin nopeati, eli tavallaan tämä on neljäs osa, sillä tulen kirjoittamaan osan, joka sijoittuu eaikaan enen tätä osaa. Ymärsittekö? Ei haittaa. Mutta aika ponnetonta taitaapi olla tämäkin. Tosin, onhan tämä ollut valmis jo varmaan pari kuukautta.


Elämässäni oli tapahtunut valtaisa muutos. Ei sittenkään, ei sitä muutokseksi voi sanoa. Olin syntynyt uudestaan, siinnyt mustan ruusun hohtavien terälehtien suojelemana ja ottanut vastaani painajaisten tuoman käsityksen uudesta itsestäni. Neitsytmatkani oikeaan elämään oli alkanut.

Istuin hiljaa sikiöasennossa tämän sysipimeän, mutta eloisan huoneen taaimmassa nurkassa ja
huojutin vaistomaisesti kehoani puolelta toiselle. Tunsin yhä Ariannen luovuttaman elämännesteen pehmeän maun kielelläni ja sen tuoman kiihottuneisuudentunteen muuttuneessa kehossani, jonka äänettömän, vaativan valituksen kuulin vain mielessäni.

Heti ensimmäisellä kerralla olin jäänyt kamalan, mutta kauniin kirouksen pauloihin. Tuo punainen, tiheä neste oli huumannut minut taianomaisella vaikutuksellaan ruumiiseeni ja ajatuksiini, sitoi minut itseensä polttomerkin lailla.

Olinko todellakin kahlehdittu? Tietysti olin. Pimeys antoi siltikin lohtua, se koko ajan kuiski minulle, rupatteli kanssani arkipäiväisistä asioista ja tunkeutui mieleeni nykyistä elämäntilannettani valottavilla mielikuvilla. Kuvittelinko minä? Varmastikin, mutta uskomattoman ja uskottavan raja tuntui hämärtyvän hetki hetkeltä yhä kauemmaksi. Hyväksyinkö ja tiedostinko minä siis oman mielenvikaisuuteni? Minun oli pakko, hurmeen tuoma tunne oli ollut, kuin valtaisa maailmojen pirstoutuminen kasvojeni edessä. Kaikki oli tapahtunut aivan liian nopeasti ja siksi nytkin kyhjötin hiljaa itsekseni ja keskustelin kasvottoman ystäväni kanssa. Vapisin kauttailtani, syleilin mustuutta ja halasin sen tukevaa säärtä kaikin voimin. Mutta silloin kavala kirkkaus repäisi tunteettomasti kahden maailman väliseen esiriippuun ammottavan palkeenkielen ja heitti ystäväni ilmiliekkeihin!

Pimeys kirkaisi tuskallisesti kuolettavan valon raapaistessa ahnaasti sen haurasta pintaa ja saaden sen väistymään tulijan edestä. Ja edelleen tunsin vain istuvani ilmeettömänä nurkassa paikoillani, vaikka kuvittelemani musta veri norui tahraavasti alas päälakeani. Näin edessäni valontuojan, jäisen kuningattaren, jonka kaunis, tummanpunainen mekko toimi eloisana kontrastina hänen kuolemanvaalealle iholleen. Tulija otti hiljaa pari askelta eteenpäin ja repi luomani todellisuuden riekaleiksi pala palalta.

Milloin viimeksi edes ajattelin tuon oven olleen joskus auki? Voisiko siitä olla aikaa niin kauan, että päättömien ihmisruumiiden peittämä kylätie olisi ehditty purkaa? Entä liekkien seassa iloisesti telmivien kissanpentujen loistava kulkue, milloin se oli ollut? Lopettakaa! Miksi te teette niin, miksi rikotte itselleni luomani elämän joka ainoa kerta? Olisin mielelläni kuollut aikaisemmin, paljon aikaisemmin, mutta teidän piti puuttua asiaan ja riistää minulta lahja, jota olin halajanut jo kymmenvuotiaasta lähtien. Ja nyt pimeys oli poissa, se oli korvattu jollain silmiä kirvelevällä loisteella, joka sai raivon tyhjien silmieni takana kumpuamaan karjaisun lailla vapauteen.

”Ei!”, karjaisin äkkiä huumaavan vihan vallassa ja näin kauniin naisen silmien välkähtävän huvittuneesti. Yllätin itsenikin noustessani yliluonnollisen nopeasti ja ponkaistessani verenjanoisen, kituneen ruumiini liikkeelle kohti leiskuvaa murhaajatarta edessäni. Hänen tuoksunsa oli niin huumaava ja kaunis, että tunsin jo hänen elämännesteensä pehmeän maun kielelläni, ja ähkäisin tuskasta ikenieni värähtäessä ylitsepääsemättömän nälkäni merkiksi, kun kulmahampaani kasvoivat suussani.

Hyökkäsin viiltävästi sähähtäen kohti naisvampyyria tavoitellessani hänen sileää kaulaansa likaisilla kämmenilläni, joiden ennen niin kauniinvaalea iho näytti nyt veren- ja pölynkarvaiselta mätänemisprosessin aloittaneen ruumiin tavoin. Tunsin vähän vereni pulppuavan kuumana ja sakeana raivoni kiihdyttämänä iskiessäni rajusti sormet koukistettuina eteenpäin, mutta saatoin vain ähkäistä ällistyksestä huomatessani viholliseni yhtäkkiä kadonneen näköpiiristäni.

Välittömästi yritin pakonomaisesti kääntyä, mutta pystyin vain karjaisemaan tuskasta kylmän metallin upotessa kylkeeni uskomattoman nopeasti ja tarkasti. Tunsin sen kuluttavan vaikutuksen sisälläni erilaisten tuntemusten alkaessa hiljalleen kieppua ympäriinsä päässäni. Olin joskus jopa tuntenut itseni kuolemattomaksi, mutta nyt olin heikko kuolevaisen lailla, ja rojahdin väsyneenä, voitettuna vasten karkeapintaista seinää edessäni, josta saatoin haistaa oman vereni sen laskeutuessa pitkin kapeita, säännöttömiä uurteita.

********

Elämää, antakaa minulle elämäänne. Ajatukseni olivat hajallaan mielessäni, mutta kivuliaan kuluttavan poltteen tuoma viha kyti edelleen hehkuvana silmieni takana. Silmäni räjähtivät nopeasti, lähes kirvelevän viiltohaavan lailla auki, siltä se tuntuikin ja näytti, sillä huomasin samassa tuijottavani itseäni hölmistyneenä. Suuri peili edessäni heijasti raivoni itseäni vasten nähdessäni verenpunaisten silmieni eläimellisen katseen itsessäni. Silti, jollain kummallisella tavalla aloin pitää uudesta ulkomuodostani, ja huomatessani vasta nyt istuvani kivisellä vuoteella, tunsin liiankin paljon yhteyttä tähän paikkaan. Liekki tanssi tasaisesti soihdussa seinällä ja heitti vääristyneitä kuvia ympärilleni.

Huone kylpi veressä, täällä suorastaan myrskysi ja punaisen nesteen virratessa sakeana ympärilläni, tunsin monta vahvaa, iloisesti sykähtelevää olemusta, joiden kauniit ulkokuoret nuortuivat huumaantuneina juuri metsästetyn hurmeen vaikutuksesta. Vasta nyt maistoin tuon ihanan jälkimaun kielelläni, he olivat siltikin päättäneet pitää minut hengissä. Polttava kipu oli tyydytetty toistaiseksi, mutta ajatus avuttomuudesta näiden kaltaisieni keskellä sai vihani siemenen taas itämään ja varjojen liikahtaessa äänettömästi, tunsin kulmahampaideni pitenevän suussani.

”Tiedätte vallan hyvin, että näen teidät”, sanoin vakaasti mustuuteen, joka oli minulle liekehtivien kissanpentujen kulkuetta ja auringonvaloakin kirkkaampaa. Miten pystyinkään muistamaan yhä sen keltaisen hohteen taivaalla? En ollut unohtanut, mutta nyt sen ajatteleminenkin sai jäiset väreet kulkemaan kaulallani. ”Miksi teette tämän minulle?” Naisvampyyrin kauniit kasvot piirtyivät liekin valaisemina eteeni, tuon saman salaperäisen olennon valkeat, hienostuneet piirteet. Arianne tuijotti minua viehkeä hymynhäive punaisilla huulillaan ja astui lähemmäs. Silloin sain vahvistuksen aistimuksilleni, kun soihdun pehmeä hohde maalasi viiden miehen komeat kasvot luojani taakse.

Hymyilin tarkoituksella pilkallisesti liikuttaessani röyhkeästi katsettani jokaiseen heistä vuorollaan. Jokainen mies kantoi pitkää miekkaa kupeellaan vyöhön kiinnitetyssä nahkahuotrassa, yhdellä heistä oli mukanaan lisäksi uskomattoman taidokkaasti valmistettu kirves olkaansa vasten nojaten. Välittömästi katseeni kiinnittyi tarkemmin tuohon kullanhohtoiseen aseeseen, jonka metallisen varren loppupäässä irvisteli terävähampainen pääkalloveistos, auki levittäytyneen lepakonsiiven kaareutuessa yläviistoon kauniina teränä sen toiselta puolelta. Tiesin heidän tiedostavan kiintymykseni, enkä edes yrittänyt salata sitä.

”Älä halveksi meitä, Cristalon”, Arianne sanoi pehmeästi ja astui aivan kivivuoteeni vierelle. ”Sinä tiedät lajimme luonteen.” Nyökkäsin hiljaa toteamukselle leikillinen ilme kasvoillani.
”Todellakin tiedän meidän luonteemme, nainen, mutta se, mitä olen teidän saastaisissa käsissänne kokenut, on jotain aivan muuta!”, vastasin suorasukaisesti, mutta naisvampyyri pysyi tyynenä ja hymyili.
”Mitä sitten olet kokenut meidän saastaisissa käsissämme, Cristalon?”, Arianne kysyi ja laski hennosti vaalean kämmenensä paljaalle olkapäälleni. ”Tunnustele haavaasi, missä se on? Koskeeko sinuun? Oletko kenties nälkäinen?” Vasta nyt muistin haavoittuneen kylkeni ja nämä sanat saivat minut mietteliääksi. Tuo kaikki oli kyllä totta, mutta en siltikään voinut unohtaa sitä kuluttavaa tunnetta, joka oli nakertanut värisevää ruumistani sisältäpäin nälkäni ollessa huipussaan.
”Mutta miksi teette tämän minulle, kidutatte, telkeätte?”, kysyin vastaamatta naisen edelliseen kysymykseen. ”Mitä pirua ylipäänsä haluatte minusta?” Arianne katsoi minua hiljaa ja hymyili itsevarmasti. Pitäen kiinni olkapäästäni hän istuutui vierelleni kivivuoteelle hänen pitkän, tummanpunaisen mekkonsa sileän kankaan taittuessa tasaisesti reunan mukaan.
”Kuulen äänessäsi turhautuneisuuden, Cristalon”, naisvampyyri sanoi leikillisen surumielisesti ja sivuuttaen kysymykseni. ”Etkö sitten halua olla kanssamme? Hylkäätkö vain meidät ja syljetkö päällemme?”

Kysymys oli aiheellinen, vaikkakin ivan sävyttämä. Arianne liikahti huolettomasti vierelläni, nousi ja kääntyi minua vasten. Sitten hänen mekkonsa pehmeä kangas olikin jo kosketuksessa paljaita sääriäni vasten hänen istuutuessaan reisieni päälle ja kietoen käsivartensa niskani ympärille. Hän oli todella kaunis nainen, se minun täytyi itselleni myöntää. Laskin kämmeneni hänen vaalealle, sileälle iholleen aivan hänen pyöreiden rintojensa yläpuolelle, josta kohti mekon kaulus oli avoin. Ja siltikään en tuntenut mitään. Hänen täydellinen vartalonsa ja heläjävän kirkas äänensä ei kiihottanut minua lainkaan, hänen läheisyytensä ei tehnyt minussa muutosta tai luonut lämpöä ympärillemme. Tiedän, että Ariannekin tiesi sen, mutta jokin hänessä ilmeisesti pakotti hänet lähelleni. Siinä me istuimme lähekkäin, katseittemme kohdatessa toisensa keskellä.

”Siitäkö siis on vain kysymys, vain olla yksi teistä ja kohottaa lukumääräänne?”, kysyin lopulta, ja naisvampyyri nyökkäsi hymyillen. ”Mutta en siltikään pidä siitä, että minut vangitaan kidutettavaksi ja raadeltavaksi vain teidän sairaiden halujenne vuoksi.” Väläytin Ariannelle leikkisän hymyn, jolle hän hymähti tylsistyneenä.
”Cristalon, sinä olet kuolematon. Eikö se merkitse sinulle mitään?”, nainen kysyi vakavissaan ja silitti hiuksiani niskassani. ”Eikö se ole kaiken sen tuskan arvoista?” Millaisen kysymyksen hän pystyikään esittämään. Eikö se ole kaiken sen tuskan arvoista? Se ei ole! Vastaukseni hänen itsekkääseen kysymykseensä oli välittömästi valmiina mielessäni.
”Muistatko paikan, jossa tapasimme ensimmäisen kerran? Se oli pieni kylä täynnä yhteenkuuluvuuden tuntua”, aloitin väkisinkin ääneni muuttuessa uhkaavaksi. Arianne nyökkäsi. ”Olin valmis kuolemaan siinä samaisessa kylässä. Lopulta minä oikein kerjäsin sitä, sillä olin tehnyt itselleni selväksi, mitä minun täytyi tehdä.” Äänensävyni muuttui pian ivalliseksi itsesääliksi ja naurahdin tuskastuneena muistolleni. ”Mutta täällä yhä sinnitellään, ja siitä pystyn kiittämään vain sinua.” Naisvampyyri selvästikin huomasi muutoksen minussa, mutta ei saanut siltikään selkoa, mitä se tulisi edeltämään.
”Et ole enää samassa paikassa, Cristalon”, Arianne sanoi pehmeästi. ”Et ole enää se sama nuorukainen.” Miten huvittava toteamus se olikaan, tunsin nauruni alkavan kummuta rinnastani ylöspäin ja purkautuvan huuliltani tikittävän kellon tavoin. Tuolta siis nauruni kuulostaa, minulle ei elämässäni oltu koskaan annettu aihetta nauraa. Miten pilkalliselta ja häiriintyneeltä se kuulostikaan.
”Katso näitä silmiä, huora!”, karjaisin ja riuhtaisin rajusti naisen kädet niskastani. ”Olen täysin samaa mieltä kanssasi!” Arianne liikahti hiukan taaksepäin, mutta pysyi vakaasti reisilläni. Hänen kauniille kasvoillensa nousi synkkä, pettynyt ilme, jota hänen tummat silmänsä heijastivat palavasti.
”Aiotko siis vain lähteä?”, vampyyri kirkaisi takaisin raivoissaan. ”Miten luulet selviäväsi tuolla ulkona aivan yksin? Et ole saalistanut kertaakaan, et tunne rajojasi tai kykyjäsi!” Arianne oli oikeassa, mutta miten voisinkaan elää hänen kanssaan? Olin vain untuvikko, jonka siivet olivat vasta alkutekijöissään.
”Lopeta!”, huusin hänelle ja purin hampaani yhteen rauhoittuakseni. ”Jos en tästä elämästä mitään tulisi oppimaan, niin puolestani voisit samantien surmata minut!”, sanoin ponnekkaasti ja naulitsin punaisten silmieni katseeni suoraan Arianneen.

Vampyyrinainen rauhoittui ja yksinkertaisesti vain kohotti paljaita olkapäitään. Tunsin hänen alkavan etääntyä minusta, mutta vedin hänet samassa takaisin.
”Mene vain, Cristalon”, hän sanoi välinpitämättömästi. ”Et tiedä ihmisistä juuri mitään, koska olit entisessä elämässäsi vain kurja hylkiö vailla minkäänlaista elämänmallia. Mene vain ja nauti jokaisesta pikkutytöstä, jonka kohtaat, mutta ollessasi haavoittuvimmillasi, he tulevat ja tappavat sinut, kuin vastasyntyneen kissanpennun!” Edelleen hänen sanansa kertoivat tulevaisuuteni viiltäviä totuuksia, joihin silti pystyisin vielä vaikuttamaan valinnoillani. Mutta se, että olin tuotu takaisin elämään hänen toimestaan, ei oikeuttanut minkäänlaiseen loukkaan.

Ruumiini kekäleiden tummille pinnoille ilmestyi punertavia pisteitä ahdistavan poltteen alkaessa ravita itseään sisälläni. Liekki oli vielä vaisu, mutta tulisi räiskymään valtavana, pysäyttämättömänä roviona, joka saisi jäseneni vapisemaan ja kärventäisi elämäni yhdeksi hiiltyneeksi, käpristyneeksi lehdeksi. Tällä kertaa kuitenkin riemuitsin silmieni takana.

Huuliltani pääsi vaimea, lapsenomainen äännähdys, ja pystyin helposti kuvittelemaan vapinan käsissäni ja rinnassani. Arianne katsoi minua tunteettomasti, mutta ymmärtävästi. Pakonomaisesti tartuin hänen käsivarteensa voimattomalla otteella, kuin vastasyntynyt vauva. Tunne näkyi ulospäin selvästi silmieni alkaessa yhtäkkiä nykiä ja tasapainoni heittelehtiä kivivuoteella. Hiljaa naisvampyyri vei sileän kämmenensä leualleni ja pakotti kasvoni kohtaamaan omansa.
”Siinä sinä nyt olet heikkona, Cristalon”, hän sanoi leikillisen haikeasti ja siveli toisella kämmenellään poskeani. ”Äsken vielä olit niin uhmakas. Mutta sinähän halusit kuolla, nyt sait tilaisuutesi.” Kärsivästi liikutin käteni hänen lantiolleen ja riuhtaisin hänet itseäni vasten vaivalloisesti.
”Minulla… on… nälkä”, ähkäisin vapisevin huulin ja painoin pääni hänen olkapäällensä, pois hänen otteestaan.
”Voi, Cristalon, sinähän olet huonona. Sääli, että sinun täytyy lähteä tuollaisena.”, vampyyri sanoi ivallisesti. Kuvittelin, miten käsivarteni jännittyisivät, lukkiutuivat ja puristin lujasti Ariannen vartaloa omaani vasten.
”Saalistetaan… yhdessä… Arianne”, kuiskasin hänen korvaansa kivun ravistellessa ruumistani. ”Ensimmäisen kerran.” Arianne kietoi käsivartensa vapisevan vartaloni ympärille hänen istuessaan yhä reisilläni.
”Ymmärrän sinua, Cristalon. Viimeinen yrityksesi selviytyä”, vampyyritar totesi. ”Mutta nyt taitaa olla liian myöhäistä sille. Tuskinpa jaksaisit ottaa askeltakaan.”

Arianne nosti päänsä olkapäältäni ja liikautti kättään käskyksi yhdelle vartijoistaan, jolloin tämä poistui.
”Tämän takia me pidämme teuraseläimiä luonamme”, nainen kertoi ja laski päänsä uudestaan. ”Tuossa tilassa ollessasi vähäinenkin määrä palauttaa sinut tolkkuihisi tarpeeksi pitkäksi aikaa.” Hiljaa vein huuleni aivan hänen korvansa juureen.
”Ei tarvitse”, kuiskasin pilkallisesti, voitonriemuisesti ja tein samassa jotain, mitä edes tuo vanha ja kokenut vampyyritar ei ollut osannut aavistaa. Hän yritti ällistyksen vallassa tempaista itsensä irti, mutta kiedoin nopeasti käsivarteni hänen niskansa ympäri ja petomaisesti murahtaen, iskin rajusti kulmahampaani hänen valkeaan kaulaansa. Ariannen kaunis vartalo vavahti tuskallisesti hänen elämänsä alkaessa voimallisena kuohuntana siirtyä minuun, ja ähkäisin nautinnosta verimäärän myrskytessä ruumiini joka sopukkaan.

Himoni oli valtava ja painoin kulmahampaitani yhä syvemmälle hänen lihaansa, ahmien, nauttien. Jo hänen ihonsa nuolaiseminen tuotti ihanan, kiihottavan tunteen, mutta se, mikä sisällä kohisi, oli kaikista kauneinta maailmassa. Naisen veri oli niin huumaavaa, että vasta aistittuani jonkun ottaneen nopean askeleen minua kohti, pystyin irrottamaan otteeni hänestä.

Tempaisin itseni pystyyn ja vedin naisen mukanani. Neljä miesvampyyria tutkaili minua vihantäytteisin silmin miekat paljastettuina. Tuijotin heitä villisti verenpunaisilla silmilläni, hurmejokien laskeutuessa alas suupieliäni. Ariannen runnellun vartalon huojuessa sylissäni, pitäessäni häntä miekkojen ja itseni välissä, aloin hitaasti astella taaksepäin. Näin selvästi epäröintiä miesten eleissä ja katseissa, ja käänsin äkkiä naisen sylissäni, että katsoin häntä suoraan silmiin.

Arianne tuijotti minua laajennein silmin ällistyneenä ja petettynä. Kauhua ei tuossa katseessa näkynyt, vain hämmästystä ja vihaa, joka sai hänet näyttämään ristiriitaiselta, harmaantuneen ihon sävyttäessä kokonaisuutta. Vampyyrittaren huulet punoivat särkyviä, äänettömiä sanoja eteensä, mutta turhaan. Neljä soturia ajoivat varmasti minua kohti huoneen takaseinää, ja saatoin kuulla viidennen vahvojen askelten tuottaman kopinan lähenevän.

Repäisin naisvampyyrin mekon auki ja ujuttaessa käteni hänen sileään ihoonsa, tunsin metallisen veitsenkahvan sormissani. Vilkaisin heitä jokaista vuorollaan ja karjaisin kiskaistessani veitsen esille. Vaihdoin ruumiin asennon käsivarsillani ja lähetin sen voimalla ilman halki kohti lähintä vampyyriä, joka kantoi taidokkaasti taottua kirvestä vasemmassa kädessään. Välittömästi aloin juosta kohti miestä, joka otti horjahtamatta Ariannen vastaan, ja iskin veitsen rajusti kiinni hänen vasempaan käsivarteensa, joka sai kirveen putoamaan kivilattialle. Kumarruin nopeasti ja tartuin metalliseen varteen juostessani ulos huoneesta.

Veri sai jäseneni kihelmöimään hyväilevästi, paetessani pitkin tummia käytäviä. Matalat holvit yläpuolellani säestivät kuoron lailla naisen kirkkaita, tosin voimattomia käskyjä, jotka poukkoilivat ympärilläni innokkaasti, kuin tunteeni mielessäni. Juostessani huudot vaimenivat, vai olivatko ne vain yhtäkkiä loppuneet. Jotenkin olin pystynyt erottamaan miekansivalluksen tuottaman, terävän äänen jostain kaukaa.

Kiven pintaan oli kaiverrettu karkeita, selvästikin uskonnollisia symboleita. Silmieni edessä oli korkea vuori, jonka takana kuumottava valtava tulipallo, heitti sen päälle rakennetun monumentin varjokuvan loivalle rinteelle toisella puolella. Varjokuvassa monumentin molemmilta puolilta levittyi suuret, lintumaiset siivet, joiden yläpuolella komeili musta hevosenpää. Hiljaa avasin raskaan kivioven.

Vanha maailma syleili minua aivan uudenlaisesti nähtynä. Rajaton yötaivas aaltoili pehmeästi tähtien ja keltaisen täysikuun valossa, ja tunsin monen eläimen pakenevan kauhuissaan paikalta pienten sydänten jyskyttäessä kiivaasti. Hautaholvi takanani oli sulkenut kaiken tämän minulta, enkä edes osannut arvella, kuinka pitkäksi aikaa. Hiljaa käänsin katseeni kirveeseeni, jonka kullanhohtoisen pääkallonaaman terävähampainen suu irvisteli kelmeästi kuunvalon yhyttäessä sen pinnan.

[Thelacan]

Herranen aika!

Tämä vain on kyllä suoraan sanoen sitä kaikkein kauneinta mitä olen sotussa nähnyt. Kyllä sinä vain osaat niin perkuleen hyvin kirjoittaa että käy kateeksi. Ja mikä parasta, et ole jättänyt meitä sotulaisia, mikä olisikaan ollut tämän paikan kohtalo jos ajoittain ei tulisi näitä mestariteoksia. Minä haluan lisää, kuin vampyyri verta konsanaan.

Perhana...

[Warcrafter]

Wow....täähän on mestartiteos! Lähetä samantien julkaisijalle ja kirjota loput vamppyyriromaanista niin siitä lähtee.....

[Dimensus]

Jaahans.. Tässähän jopa tapahtui jotakin tällä kertaa. Taidat kyllä kuvailun, mutta tilanteenkerronta on vielä haussa. Tuo actionkohta meni jotenkin vain ohitse, siitä ei saanut otetta. Loppujen lopuksi et myöskään kuvaillut huonetta tai mitään muutakaan tilaa koko tarinan aikana, miljöö piti kuvitella itse.

Sinulla on kieli hallussa, ja kirjoitat kauniita kielikuvia. Sääli vain, että noiden adjektiivien ryöpytyksessä on hyvin vähän sellaista kuvailua, joka ei ole millään tavalla symbolista. Kun kaikki kuvaamasi on niin ylidramatisoitua, esimerkiksi kun vampyyri on purrut sitä toista. Hänen suupielistään valuvat siis hurmejoet? Aikas paljon saa siis olla verta kyseessä. Kuvaat tunnetta, tilannetta jne, mutta jätät aistit vähemmälle. Miltä huoneessa tuoksui, kun vampyyri löi veitsen siihen toiseen, niin mitä muut tekivät, mitä ääniä kuului jne. Jotenkin vain juoksit tuon kohdan ohitse.

Alku on ihan ihmeellistä häröilyä, siinä vain ryöpytetään noita kielikuvia, toistetaan samaa vanhaa ja tyhjää. Olisit voinut kirjoittaa samat asiat vain kerran niiden 500 sijasta, silloin mielenkiinto olisi säilynyt. Kuvailet paljon tunteita, mutta henkilöhahmot jäävät silti ontoiksi. Ehkäpä siksi, että et tee heihin mitään persoonallista. Kaikki ovat vain pahvia, heidän liikkeensä voi aavistaa ennalta, motiivit jäävät epäselviksi, Jne.

Mutta sana sinulla on hallussa, koita vain saada käytettyä sitä muuhunkin kuin tuohon sanahelinään. Kerro oikeasti ihmisistä, miljööstä, tuoksuista, niistä asioista joista itsekin haluaisit lukea. Olet tehnyt sitä tässä osassa enemmän kuin muissa cristaloneissa, siitä boonuksia.

Ja tunnelma, se on intensiivinen, mutta jotenkin herra vampyyrin sielunelämä tuntuu aika yksipuoliselta. Aina sitä samaa ja blaa.

Mutta tätä oli nautinto lukea. Kielioppi on hallinnassa, en nähnyt kuin yhden oikeasti vaikeaselkoisen lauseen, ja kielikuvien määrä samassa virkkeessä on vähentynyt. Ennen niitä oli miljoona, nyt vain 500000. Jatka tätä ihmeessä, sillä nyt tässä on kai jo jokin juonentapainen, ja alan hiljalleen kiinnostua. Hiukan nopeampi tarinankerrontatempo saattaisi olla lukijaystävällisempi. Tiiä sitten.

Annan arvosanaksi 8, sillä vaikka kauneus on puoli ruokaa, ei se riitä yksinään.

[Attila]

Tuo Dimensus se vain osaa. Ei tähän paljon muuta enää voi keksiä.


(Mitenkäs on, voisinko nyt saada hiukkasen lisää kommentteja tarinalleni?)


Ædit. Hemmetti, sitä kyllä luulisi että osaisin lukea.

[Dimensus]

Mihin viittasit nimellä Coridus? Häntä ei ole täällä näkynyt..

Edit: Ah, vai wow miehiä. Sitten ymmärrän.

[Thelacan]

Attila on vähän höpsö, hän wowittaa.