[The Escapade] Prologue (40k, englantia)

[CRv69]

“Squad Two, move out. Squad One, keep the enemy down on the left. Squad Three, take out those snipers in the ruins on your right.”

Senar could hear the lieutenant’s voice crackling from the Vox over the sounds of random gunfire on each side of them. He frowned slightly as he realised they’d be running point again. Sergeant Draverko, or as the men called him “Drake”, flung out his chainsword and shouted:
“We’re taking out the first enemy position. Baynoets on!”

Drake was a powerfully built man, and an awe-inspiring sight on the battlefield, very much a polar opposite to the scrawny and quite short Senar. Most of the new recruits tended to be amazed when they saw Drake and Senar armwrestling, since Senar always put up quite the fight before having to surrender to Drake’s strength. Drake was also one of the few men who were still alive of the bunch who were enlisted at the same time and place as Senar. He’d never known Drake very well, though, since the man liked to keep his past and his opinions to himself.

The men of the second squad started fixing their bayonets on the barrels of their Lasguns. Senar watched one of the new recruitments struggle with the mechanism for a while, and then decided to give a helping hand. The man, or boy by the looks of it, flushed and muttered something inaudible. Senar couldn’t remember his name and didn’t bother to ask, since it was more likely than not that the youth would be dead in a few hours time.

Senar took out his Plasma Gun, and pretended to be inspecting it closely. The truth of the matter was that he had no idea how the bloody thing worked, he just wanted to look like a professional. He had been handed the weapon by the Company’s supply officer, and nobody had asked him whether he wanted it. They were an assault squad by definition so they were supposed to have some easily portable heavy weaponry. It didn’t matter that a third of the casualties the Plasma Gun inflicted were the men who fired it, as long as they took somebody with them.

“Everybody ready?” asked the sarge. After a chorus of acknowledgements he started running with a shout.
“Let’s move!”
They ran out to the opening on the outskirts of the town. Senar was vaguely aware of a missile flying into a window in the deserted house on their right, but his attention was focused on the enemy trench just some thirty metres ahead of them. He saw the defenders pull out their weapons and sent a salvo of white-hot plasma to their general direction. The burst went wide but it did make half the trench pull their heads down. Senar heard a yell behind him as one of his squadmates took a hit, but he knew they couldn’t stop for anything here. The trench was just some ten metres away when they saw their enemies stick out their rifles, baynoets fixed, in a hedgehog-like formation. He knew that he wasn’t expected to go to the fray so he stopped for a second to unleash another load of plasma on the defending men. He could hear cries of agony as the burning bolts ripped into the the traitors, and then his squad dove into the enemy position.

As Senar had seen happening many times before, chaos erupted in the trench. He threw himself flat behind a small mound, hoping that no enemy sniper would take special interest in him. After a while he could hear Drake shouting “Clear!” and jumped into the position they had just wrestled from the traitors. The sudden stench of death and burnt flesh combined with the fact of diving headlong into a puddle of warm blood made him vomit. After he got a grip of himself Senar saw that he wasn’t the only one. The sarge was listening to the Vox, his ear pressed hard against the device. Senar saw a brief glimmer of a shocked look pass his face just before he turned to the remaining men and roared:
“We have artillery support. They’ll fire in twenty seconds. Fall back!”

Panic ensued in the trench as men tried to get up the slope on their entry side but slipped in the mud now sprayed with blood. Senar tripped on a man sliding down the slope, and when got up most of the squad was already in full retreat with the traitors taking shots at their backs. He stumbled up the slope and started running backwards, blindly firing his Plasma Gun at the enemy positions and praying that the damned thing wouldn’t blow in his hands beacause of such a rate of fire. When as he was almost at their original position he heard the tell-tale whistle of artillery fire and leapt face down in the mud. His mind erupted with blinding pain while still airborne and he fell into a sweet, silent darkness.

[Warjo]

Ihan hyvä tarina mutta oisit voinu kuvailla paremmin ketä vastaan ne tappeli.
Huomasin kyllä et ne oli pettureita.
Ja miks ne tappeli siellä?

Jatkoa vaan ihan hyvä tää oli.

[CRv69]

Tarkoitus olikin juuri se, että tämä on prologi jossa ei erityisemmin selitetä tapahtumia suuremmassa skaalassa. Kiitos kuitenkin kritiikistä.

[Attila]

Lyhyehkö, mutta prologit ovat.

Ei mitään ihmeempiä munauksia, joskin "laskivääri" kirjoitetaan samoin kuin "pumppuhaulikko": Pienellä. Sama pätee plasmakivääreihin.

Missä tämä oikeastaan tapahtuu? Tunnustan itsekin olevani syyllinen liian vähään kuvailuun ("pahviukkoja tyhjiössä" taisi olla Dimensuksen sanavalinta, siihen on sinulla vielä vähän matkaa), mutta silti olisi mukava tietää missä mennään. Kuinka iso kaupunki on? Mihin juoksuhaudat on kaivettu? Ketä päin juostaan? Mikä on tavoite? Minne päin juostaan?

Ja sitten the big one: Mikä ihmeen idea oli kutsua tykistökeskitys rynnäkön jälkeen? En saata uskoa, että edes Imperiumissa tehdään tuollaisia päätöksiä.

Yleensä ottaen hyvää jälkeä, vaadin lisää.

[CRv69]

Kyllä minusta vaan kuullostaa hyvinkin Imperiumimaiselta komentaa tykistökeskitys jos sellainen on mahdollista vaikka olisikin yksi kaartin mosuriporukka eksynyt alle. Varsinkin jos tykistöupseerin niskaan on hönkimässä ilkeänpuoleinen komissaari. Taustana tässä siis oli se, että Basiliskien asemiin saamisesta ei ole ollut tarkkaa tietoa, ja tämä ei näkynyt tarinassa siksi, että mistäpä se tieto tämän tietyn pikkumiehen korviin kantautuisi keskellä taistelua. Painotan siis vieläkin sitä, että tämä oli prologi jossa ei ollut tarkoituskaan kertoa taistelun taustoja tarkemmin, vaan kuvailla Senarin näkökulmasta hänen elämäänsä kaartilaisena.

Täytyy muuten muuttaa tuo aseiden nimien Isolla kirjoittaminen, olen jostain poiminut pahan tavan kirjoittaa vääriä asioita isoilla alkukirjaimilla.

Ja kyllä lisää aion kirjoittaa, katsotaan sitten milloin ehdin ensimmäisen kappaleen loppuun saattaa.

[Dimensus]

Miksi suomea sorsitaan? No, ei se mitään jos kirjoittaa englanniksi näinkin hyvin. Suomi vain on kirjallisesti parempi kieli. No, das palaute.

Kuten mainitsin, enkku sinulla pysyy kätösissä. Mutta usein kun kirjoitetaan vieraalla kielellä, ei tule huomioineeksi samoja asioita kuin rakkaalla kotimaanlanguagella. Esim: kuvailut, yms jäävät usein toissijalle, kun jotenkin englannin kieli on niin kovin yksiulotteista. Nytkään et kuvaillut hahmoja mitenkään kovin suurpiirteisesti.

Eli koitit ilmeisesti tehdä näistä kahdesta, Drakesta ja Senarista ryhmän kiintotähdet joita jatkossakin seurataan. Et kuitenkaan kertonut miltä he näyttävät, yms. Joskin loit mainiosti tunnelmaa tuolla pienellä muistelokohtauksella heidän keskeisestä kisailustaan. Se oli hyvä, hahmot syvenivät heti. Sääli että se jäi aika pitkälle tälle asteelle. Hahmot eivät syvene tarpeeksi, vaan niistä tulee kasvotonta puuromassaa, joka juoksee ja ampuu silmittömästi. Joitakin yksittäisiä luonteenpiirteitä, kautta yksilöllisiä tunteita olisi voinut olla enemmän. Ne tekevät hahmoista aitoja ja persoonallisia. Nyt käytät kliseistä rambo- tyyppiä, joka ei turhia kysele, vaan ampuu. Niitä on tämäntyyppisissä teksteissä aivan liikaa.

Vaikka tarina sijoittuu hammeriin, kannattaa miettiä, että miten teet tästä omannäköisesi. Ei kannata luottaa geeween tekemään fluffiin, eikä ainakaan siihen että ihmiset tuntisivat sen ennestään. Älä koskaan laiminlyö hahmojen kuvailua, paikan kuvailua, äläkä ylipäätään oleta, että jokin asia olisi tuttua. Kuvaile kaikkea, mitä haluat että lukija tietää, koska muutoin se jää varmasti tietämättä. Me tiedämme vain sen verran, minkä sinä kerrot, joten mieti mitä kaikkea oleellista emme tiedä. Emme saaneet oikeastaan selkoa itse taistelutantereesta. Oliko siellä nurmea, vaiko hiekkaa? Lumea?

Eli tästä päästään ehkä tarinan pahimpaan kompastuskiveen, eli kuvailun puutteeseen. Keskityt kertomaan niin intensiivisesti itse tapahtumista, että paikkojen kuvailu sun muu jää vähälle. Eli tila ja hahmot jäävät näiksi "pahviukoiksi tyhjiössä" Kun olet saanut itse juonen paperille tai näytölle, keskity siihen, millä tavalla tuet juonta. Voisi miltei kuvitella, että juoni on puu ilman oksia, suora ja tylsä. Mutta kuvailu ja dialogi (dialogi on ihan kohtuullista, silloin kun sitä on ) tekevät oksat ja lehdet, ja tekevät puusta hienon.

Mutta joo, kiinnitä huomiota asioihin joista muistutin, niin johan paranee teksin laatu. Siinä samalla tunnelma tulee lähemmäksi lukijaa, ja teksti imaisee mukaansa. Tämä on se toivottu efekti, mitä tekstissä ei ihan ollut. Mutta huono tämä ei ehdottomasti ollut, mutta mainitsen arvosteluissani yleensä mieluummin hiertävät asiat kuin ne hyvin tehdyt, vaikka niistä jotakin aina sanonkin. Annan sinulle epämääräisen kouluarvosanamöhkäleen 7 ja 8 väliltä, sitä jatkoa odotellessa. Dimme kuittaa.