Prologiviritelmä
Lähetetty: Ti 27.09.2005 11:23
Tässäpä prologi pidemmälle tarinalle, heitän sen tänne sitten valmistuttuaan. Novellissa käsitellään Samurai-Hunter cadreni sotureiden tekemisiä. Lyhythän tämä on ja aika sisällötön loppujen lopuksi, mutta sanokaa jotain. Pidemmittä puheitta:
-----
Lippu lehahti auki tuulen tarttuessa siihen, kietoutuen ensin tankonsa ympärille, mutta heittäytyi sitten viiman vietäväksi.
Kullankeltaiset lehdet sekottuivat maassa oranssahtaviin ja punasävysiin, luoden lämpimän värien kirjon joka tuntui jatkuvan horisontin taakse. Metsänreunan puusto oli pudottanut kesäiset kantamuksensa, antaen nyt vähemmän suojaa piilottelemalleen salaisuudelle. Kaupungin kookkaimmat tornit ylsivät jopa korkeimpien puiden latvustoon saakka. Pitkäkaulaiset linnut jälkikasvuineen olivat jättämässä puunlatvojen valtakuntaansa syksyn tehdessä tuloaan. Hiljaisuuden rikkoi vain lintujen kirkaisut, sekä lehtien vaimea kahina.
Takeda polvistui metsikön keskelle hyvän matkan päähän kaupungin reunasta. Aukio oli varsin laaja, pyöreä alue, jota reunustivat ikiaikaiset tummarunkoiset puut ja niiden oksat venyivät kuin katoksi alueen ylle. Soturi tunsi kuivat lehdet polviensa alla, antoi kätensä kulkea hitaasti näiden yllä, silitellen niiden pintaa. Takeda oli avannut palmikkonsa ja hetkittäin lämmin tuuli heitti hiukset soturin olan ylitse. Jäntevä käsi silitteli pitkän, käyrän teräaseen kahvaa hajamielisesti, tapaillen väistintä ja pehmeitä kirjailuja sen pinnassa.
Äkkiä hän nousi jaloilleen, vetäen miekan huotrastaan silmänräpäyksessä ja heilautti asetta päänsä yllä kääntyessään ympäri. Hänen silmänsä olivat yhtä miekankärjen kanssa, aistit kuin sen terä ja kädet osa rakkaan aseensa kahvaa. Hän tanssi solakan parinsa kanssa syksyn luomalla lehtimatolla, rauhoittaen mielensä ja sulkien silmänsä ajoittain ainoastaan kuunnellakseen ympäristöä, tunteakseen sen kirkkauden ja ruskan värit. Tuulen poskillaan, raikasta syysilmaa vievän puhurin, joka puhalsi jostain etelän metsien takaa. Sekä aseensa, kumppanin ja ystävän, jonka hiljainen laulu miekanterän halkoessa ilmaa antoi Takedalle rauhoittavan tunteen.
Tuuli voimistui, kiskoen lippua kiinnikkeistään, jotka yksitellen pettivät hiljaa kilahtaen. Liekinoranssi viiri lennähti ilmaan, ohitti syksyisen metsän puuston, joiden harventunut latvusto oli kuin sen oma pinta; kirkkaan kullankeltainen ja täynnä lämmintä loistoa. Sekä puiden alla sulavasti liikehtivän soturin, joka oli samalla tavoin yhtä pitkäteräisen ystävänsä kanssa.
-----
Lippu lehahti auki tuulen tarttuessa siihen, kietoutuen ensin tankonsa ympärille, mutta heittäytyi sitten viiman vietäväksi.
Kullankeltaiset lehdet sekottuivat maassa oranssahtaviin ja punasävysiin, luoden lämpimän värien kirjon joka tuntui jatkuvan horisontin taakse. Metsänreunan puusto oli pudottanut kesäiset kantamuksensa, antaen nyt vähemmän suojaa piilottelemalleen salaisuudelle. Kaupungin kookkaimmat tornit ylsivät jopa korkeimpien puiden latvustoon saakka. Pitkäkaulaiset linnut jälkikasvuineen olivat jättämässä puunlatvojen valtakuntaansa syksyn tehdessä tuloaan. Hiljaisuuden rikkoi vain lintujen kirkaisut, sekä lehtien vaimea kahina.
Takeda polvistui metsikön keskelle hyvän matkan päähän kaupungin reunasta. Aukio oli varsin laaja, pyöreä alue, jota reunustivat ikiaikaiset tummarunkoiset puut ja niiden oksat venyivät kuin katoksi alueen ylle. Soturi tunsi kuivat lehdet polviensa alla, antoi kätensä kulkea hitaasti näiden yllä, silitellen niiden pintaa. Takeda oli avannut palmikkonsa ja hetkittäin lämmin tuuli heitti hiukset soturin olan ylitse. Jäntevä käsi silitteli pitkän, käyrän teräaseen kahvaa hajamielisesti, tapaillen väistintä ja pehmeitä kirjailuja sen pinnassa.
Äkkiä hän nousi jaloilleen, vetäen miekan huotrastaan silmänräpäyksessä ja heilautti asetta päänsä yllä kääntyessään ympäri. Hänen silmänsä olivat yhtä miekankärjen kanssa, aistit kuin sen terä ja kädet osa rakkaan aseensa kahvaa. Hän tanssi solakan parinsa kanssa syksyn luomalla lehtimatolla, rauhoittaen mielensä ja sulkien silmänsä ajoittain ainoastaan kuunnellakseen ympäristöä, tunteakseen sen kirkkauden ja ruskan värit. Tuulen poskillaan, raikasta syysilmaa vievän puhurin, joka puhalsi jostain etelän metsien takaa. Sekä aseensa, kumppanin ja ystävän, jonka hiljainen laulu miekanterän halkoessa ilmaa antoi Takedalle rauhoittavan tunteen.
Tuuli voimistui, kiskoen lippua kiinnikkeistään, jotka yksitellen pettivät hiljaa kilahtaen. Liekinoranssi viiri lennähti ilmaan, ohitti syksyisen metsän puuston, joiden harventunut latvusto oli kuin sen oma pinta; kirkkaan kullankeltainen ja täynnä lämmintä loistoa. Sekä puiden alla sulavasti liikehtivän soturin, joka oli samalla tavoin yhtä pitkäteräisen ystävänsä kanssa.
