Jonkinlaisen taustajutun halusin keksiä Border Patrol- armeijalleni, ja tällainen siitä tuli. Lyhythän tuo on, mutta eihän sitä alunperin tarinaksi tarkoitettukaan vaan lisämausteeksi armeijalleni.
Olisi kiva kuulla kommenttia.
------------------------------------
Matheus vilkaisi taivaalle ja kietoi viittansa tiukemmin ympärilleen, pidentäen hieman askeliaan. Kuu oli jo matalalla, ja hän tunsi lähestyvän aamun painavan harteitaan kuin valtava, näkymätön käsi. Torni sijaitsi metsän keskellä olevalla aukiolla, lyhyen matkan päässä, mutta silti Matheus huomasi ajattelevansa ettei ehtisi perille tai kulki harhaan. Noihin ajatuksiin liittyi outo, heikko tuntemus jonka hän oli jo unohtanut. Epätoivo? Pelko kuolemasta? Luultavasti ne kumpusivat itsesuojeluvaistosta, joka oli syvään juurtunut kaikkeen elävään. Toisaalta hän ei ollut elävä, mutta jokatapauksessa ymmärsi nämä tunteet - tämäpä mielenkiintoista. Hetken ajan hän tunsi jopa heikkoa mielihyvää siitä, että pystyi tällaisessakin tilanteessa analysoimaan heikkoja tunteidensa rippeitä, mutta se sammui nopeasti ja Matheus keskittyi jälleen olennaiseen; ehtimään torniinsa ennen auringonnousua.
Ulkoapäin katsoen oli vaikea uskoa että Matheus pystyi liikkumaan moista vauhtia. Hän oli pienikokoinen, kumara olento, joka oli kääriytynyt repaleiseen, punertavaan kaapuun ja viittaan. Hänen vyöllään roikkui tikari, muutama käärö ja useita isokokoisia kirjoja hihnoilla kiinnitettyinä. Suuren hupun alta vilkkuvat kasvot olivat kurtistuneet, epämuodostuneet ja kammottavan kalpeat - kuin niissä ei olisi verta tai lihaa lainkaan. Kurjasta ulkomuodostaan huolimatta Matheus kiiruhti eteenpäin vaivattoman nopeasti ja äänettömästi.
Pian puut väistyivät tien sivuilta ja Matheus tuijotti matalaa, raunioituneen näköistä tornia. Hän nyökkäsi hiljaa helpottuneena, ja katsoi vielä kerran taivaalle - kuusta näkyi enää pieni viipale puiden yläpuolella, ja läntisellä taivaanrannalla vilkkui uhkaava oranssi kajastus, joka sattui hänen silmiinsä kovemmin kuin tikarinpistos. Matheus tunsi voimiensa hiipuvat nopeasti, ja riensi nopeasti tornin ovelle. Hän astui sisään helpottavan viileään pimeyteen, ja sulki oven perässään.
Matheus vaistosi välittömästi, että jokin oli vinossa. Hämärässä eteishallissa ei näkynyt eikä kuulunut mitään outoa, mutta silti hän tiesi olevansa uhattuna. Hän kumartui hiukan ja käveli hitaasti ja varovasti hallin päähän, herkistäen aistinsa minkä tahansa epänormaalin varalle. Samassa hänen edestään kuului metallin kalahdus, ja onttoa rapinaa. Matheus kääntyi hiukan sivulle, ja väisti helposti kömpelön miekansivalluksen joka oli suunnattu hänen päähänsä.
Halliin johtavista käytävistä vaappui esiin muutama luuranko, jotka kohottivat ruosteiset miekkansa ja lähtivät hitaasti Matheusta kohti. Vampyyri ojensi toisen kouransa epäkuolleita kohti, ja korahti hiljaa. Luurangot räjähtivät kappaleiksi jotka putosivat lattialle rapinan säestämänä. Matheus käsitti mistä oli kyse.
"Schrader, toivon todellakin ettet sinä ole tämän takana", hän kähähti, astuen luukappaleiden yli oikeanpuoleiseen käytävään. Käytävän päässä oli kaksi luurankoa lisää. Matheus kiskaisi molemmat kahtia kourillaan, ja murskasi puolikkaat seiniin.
"Kirottu suuruudenhullu typerys", hän sähisi, "kuvittelitko oikeasti voittavasi minut surkeilla manaustaidoillasi?"
"Tietysti", Schaderin matala ääni vastasi. "Ottakaamme selvää olinko oikeassa." Matheus jatkoi matkaansa käytävää pitkin, ja astui Heinrichin kryptaan. Huoneen perällä oleva arkku oli tyhjä, kuten hän oli arvellutkin, ja lattialla oli kasoittain luunkappaleita, veriroiskeita ja tasainen tuhkakerros. Vaikka hän ja Heinrich olivat olleet katkeria kilpailijoita Mestarinsa suosiosta, Matheus huomasi jälleen kerran heikon tunteen kutkuttelevan mieltään. Myötätunto? Tätä pitäisi tutkia tarkemmin, heti kun ihminen on raivattu pois tieltä.
"Toimitit siis Richie- paran viimeinkin viimeiseen lepoon. Kuvittelinkin hänet aina heikoksi. Näköjään hän tappeli hieman vastaan, sinunko vertasi tuo on?" Matheus puhui hiljaa ja katseli samalla ympärilleen. Heinrichin siistissä järjestyksessä ollut kirjahylly oli tyhjennetty, hänen tavaransa levitelty ympäri huonetta ja ilmeisesti kaikki arvokkaalta vaikuttava viety. "Senkin kurja ryöväri". Matheus kähisi aidosti raivoissaan. "Kuvittelit siis tappavasi meidät ja vieväsi kaikki aarteemme. Saat maksaa ylimielisyydestäsi, kapinen koira."
Tornissa kaikui Schraderin makea nauru.
"Ja millähän tavalla te itse hankitte kaikki artefaktinne, rakas opettajani? On väärin rangaista oppipoikaa siitä että hän matkii mestariaan, niinhän se on tarkoitettukin, eikö?" Schader ilkkui. Matheus kähähti hiljaa ja asteli ulos huoneesta. Käytävälle oli ehtinyt jo viisi luurankoa, jotka vampyyri tuhosi kouraansa heilauttamalla.
"Tule kohtaamaan minut, pelkuri! Palvelijasi eivät minuun pysty, ja jos kohtaat minut nyt, lupaan sinulle nopean kuoleman", Matheus sanoi, ja jatkoi matkaansa hallin poikki. Seuraavassa käytävässä oli seitsemän luurankoa, ja nyt vampyyrin oli pakko keskittyä tuhoamaan voima joka piti ne koossa. Se onnistui helposti, mutta samassa hän tajusi mihin hänen vastustajansa pyrki. Matheuksen voimat olivat jo lopussa koko yön jatkuneen matkan vuoksi, päivän sarastaessa ne olivat vähentyneet entisestään ja sen vuoksi hän ei jaksaisi tällaista tahtia kovin pitkään. Hänen olisi vaihdettava taktiikkaa. Matheus kiskaisi tikarinsa vyöltään, ja jatkoi kulkuaan käytävän läpi Schraderin ivallisen naurun säestämänä.
"Mikä hätänä, opettaja? Eivät kai voimanne ala loppua?"
Matheus sihisi kiukusta ja kiirehti seuraavaan huoneeseen. Hän ei enää vaivautunut laskemaan luurankojen määrää vaan väisti hitaan miekansivalluksen ja repäisi etummaisen vastustajansa maahan, murskaten hauraan kallon jalkansa alle. Toinen heilautti kirveensä kohti hänen kylkeään. Vampyyri tarttui aseen varteen ja tönäisi sitä pitelevän epäkuolleen voimalla kiviseinään. Samassa Matheus tunsi miekanpiston jalassaan, ja hän huomasi että hänen takanaankin oli useita luurankoja. Hän kohotti kouransa kohti niitä, aikoen käyttää osan jäljelläolevista voimistaan niiden tuhoamiseen, mutta samassa hänen sivustaansa ehtinyt luuranko sivalsi miekallaan hänen kätensä poikki. Matheus ehti vain hengähtää hämmästyksestä ennenkuin raskas piikkipallo jysähti hänen selkäänsä ja hän kaatui lattialle. Useita miekkoja ojentui pistämään häntä, mutta Schraderin huuto pysäytti ne. Manaaja käveli hitaasti huoneeseen ja vertavaluvan vampyyrin vierelle.
"Mihin ylimielisyytesi katosi, verenimijä? Sinusta oli loppujen lopuksi vähemmän vastusta kuin Heinrichista", Schrader sanoi matalalla äänellä. Matheus sylkäisi hiukan verta suustaan ja alkoi nauraa korkeaa, kimeää naurua.
"Luulet siis voittaneesi, ihmiskoira? Kun Mestarimme kuulee että olet tuhonnut meidät, mitä luulet hänen tekevän?", Matheus sanoi irvistäen. "Sinä olet voittanut meidät yllätyksen ja oveluuden avulla, mutta kun Mestarimme saapuu, tempuistasi ei ole hyötyä."
Schrader kumartui vampyyrin runnellun ruumiin ylle ja kiskaisi yhden hänen kirjoistaan käsiinsä, avasi sen ja alkoi selailla sivuja.
"Hm, ehkäpä onnistun kokoamaan teidän aarteidenne avulla tarpeeksi mustaa taikuutta tuhotakseni hänetkin. Tai ehkäpä hän ottaa minut oppipojakseen, osoitinhan voimani tuhoamalla teidät kaksi. Tai sitten, ehkä hän tappaa minut kuten sanoit. Mutta sinä et saa sitä koskaan tietää, opettaja. Sano terveiseni paholaiselle, koska minä en häntä itse ikinä tapaa." Schrader heilautti kättään, ja samassa yksi luurangoista sivalsi miekallaan Matheuksen pään irti.
-------------------------------
