Kai; 11; pian kaikki on valmista

[Merrywinds]

Kuten otsikko jo kertoo, pian tämäkin tarina alkaa lähetä loppuaan. Tämä on siis yksi näistä viimeisitä osista, mistä johtuen asiat saattavat edetä hieman nopeasti.

Kuitenkin, toivottavasti nautitte lukemastanne!

--------------------------------

”Pala, kurja!” Kjarn karjui luonnottoman kovalla äänellään. Hänen kädestään lähtenyt liekki iskeytyi hoikkaan hahmoon ohjuksen voimalla, ja vaikutukset olivat kokolailla samanlaiset. Tämän alla ollut lumi suli pois avuttoman Enkelin mukana. Kjarn salli itselleen pienen hymyn ennen kääntymistään takaisin taistelun tuoksinaan. Sitten hän huomasi ammusten loppuneen aseestaan. Hymy muuttui irvistykseksi, ja hän heitti hyödyttömän aseen menemään.

Ennen lumisen valkoinen vuorenseinämä hohteli nyt verisen punaisena, ilmassa leijui katkera raudan ja tulen lemu, johon sekoittui rikinkatkua. Hajun seassa kaikuivat tuskaiset kirkaisut ja karjaisut, aseiden pauke ja metallinen kirskuna, joka aiheutui suurten Kauhunkantajien iskiessä jalkojaan ikijään peittämään tantereeseen.

Taistelu oli todella tasainen. Vaikka Jäänyrkin joukot olivatkin pahasti alivoimaisia lukumäärältään, ei hennoista olennoista ollut heille vastusta. Siltikin, Kjarnin ihmetykseksi, muutama kuollut Veli makasi siellä täällä, haarniska riekaleina, Veljeskunnan symboli tuhansina sirpaleina ja verenpunaiseksi värjäytyneenä.

Kaiken sen tuhon keskeltä erottui silloin tällöin satunnainen räjähdys, kun Veljeskunnan raskaat aseet pääsivät oikeuksiinsa. Veljet, jotka kantoivat olalta ammuttavia raketinheittimiä, olivat jo kauan sitten vaihtaneet tehokkaammat ohjuksensa sirpalekärjellä varustettuun malliin, sillä Enkelit olivat luonnottoman nopeita, ja nähdessään ohjuksen tulevan kohti, he yleensä onnistuivat juoksemaan tarpeeksi kauas selvitäkseen vähillä vammoilla.

Sirpaleilta he eivät kuitenkaan päässeet pakoon. Riekaleiksi revittyjä ruumiita makasi paikoittain jopa kasoissa, kun joku oli saanut suorastaan herkullisen osuman. Lisäksi sirpalemalli oli turvallisempi omille joukoille, sillä heidän haarniskansa oli useimmiten tarpeeksi vahva kestämään sirpaleet, kunhan eivät saaneet suoraa osumaa.

Kjarn enemmänkin tunsi kuin näki, kuinka jokin valtava kohosi hänen takanaan. Hän käännähti ympäri, aseet valmiina laulamaan, mutta näkikin Veli Auroran, valtavan Kauhunkantajan massiivisen siluetin. Tämän panssariin sulatettu kasvokuva näytti lähes elävältä, kun Auroran aseet sylkivät kuolemaa maata järisyttävällä voimalla.

Aurora nosti jalkaansa, ja Kjarn näki sen alle murskautuneen vihollisen jäänteet. Valtava metallinen jalka laskeutui alas, ja Kjarn näki ikuisen teräsjään halkeilevan sen alla. Täräys iski hänen hampaansa yhteen, ja hetken ajan hän oli lähes kiitollinen Auroralle, etteivät he olleet eri puolilla. Auroran edessä kulki suorastaan punainen sumu tämän niittäessä vihollisiaan lumeen kuin talven hyydyttämää heinää. Tämän takana taas näytti olevan punaiseksi maalattu kaistale, sillä mikään ei voinut kestää niin mahtavan tuhokoneen vihaa. Nytkin sen syvät, metallisesti kumisevat raivonhuudot ja maatajärisyttävä taisteluhyminä kaikuivat jopa taistelukentän metelin yli. Kjarn tunsi, kuinka ilma tärisi hänen keuhkoissaan Auroran raivotessa mielipuolisesti.

”Veli-Kapteeni! Heidän moraalinsa alkaa murtua! Voitto on lähellä,” kaikui Zjellin ääni Kjarnin korvaan istutetusta kaiuttimesta. Äänellä oli häneen jotenkin sähköinen vaikutus, se sai hänet tyyntymään kummasti. Kjarn katsoi ympärilleen ja näki Zjellin seisovan keskellä ruumiiden kehää, kaksi veristä miekkaa jo tupissaan, tyhjinä hylätyt aseet maassa savuten. Hän ei ollut jostain syystä käyttänyt henkilökohtaisia temppujaan. Ehkä hän säästi niitä myöhemmälle. Nyt hän kasasi vihollisen ruumiita eräänlaiseksi morbidiksi tuoliksi, johon ei kukaan kuitenkaan istunut.

Ja toden totta, Zjellin lauseen tunkeutuessa kaiken hälinän läpi Kjarnin ajatuksiin, hän tosiaan huomasi sen olevan tosi. Kaikkialla heidän ympärillään makasi vain kuolleita ja kuolevia vihollisia ja ainoat seisovat vastustajat olivat selkä heihin päin, juosten niin lujaa kuin pystyivät. Ja, Kjarnin oli pakko tunnustaa, se oli kyllä lujaa.

Ja sitten se oli ohi. Vai oliko?

Ilkeä ajatus juolahti hänen mieleensä hänen katsoessaan kapeaa, jyrkkäreunaista solaa johon jäljellä olevat mutantit juoksivat. Mutanteiksi hän niitä kutsui, ja mutantteja ne tosiaan olivat, sillä niissä näkyi selvä Kaaoksen kosketus ja niiden silmissä loisti riivatun mielipuolinen katse. Ne kirkuivat kuollessaan ilmoille sanoja ja nimiä, joita ei kuuluisi maan päällä lausuttaman. Tämä mielessään hän sanoi kolme sanaa radiolähettimeensä, jonka jälkeen huusi niin kovaa kuin pystyi:

”Veljeskunta, SEIS!” Ääni veti vertoja Auroran jylinälle, ja välittömästi kaikki Veljet, jopa valtava Aurora ja muut Kauhunkantajat lopettivat jahdin ja kääntyivät katsomaan Kjarnia, joka huusi Veljensä luokseen. Kaikki elossa olevat kerääntyivät paikalle, jättäen kuolleet makaamaan siihen mihin jäivät, mutta Kjarn karjaisi entistä kovempaa:

”Houkat! Nostakaa kuolleet Veljenne veroistensa seuraan! He ovat ansainneet nähdä surmaajiensa tuhon! He antoivat henkensä asiamme puolesta! Te ette oikeasti ansaitsisi edes luotia heidän aseistaan! Heidän tulee nähdä!” Viimeinen sana tuli taas niin voimakkaasti, että lähellä seisovat peittivät korvansa ja kypäränsä käsillään. Ainoastaan Zjell katsoi tyynesti ympärilleen ja nosti lähimmän Veljen istumaan, asettaen hänet nojaamaan tappamiensa mutanttien ruumiita vasten. Sama toistui kaikkialla kentällä.

Tämä olisi näyttänyt ohikulkijasta varmaankin sairaalloisen huvittavalta, ellei tilanne olisi ollut niin vakava. Kaikkialla punaisella lumella kasattiin vihollisten ruumiita surmaajiensa taakse, jotta kuolleiden Veljien silmät katsoisivat tuomittua solaa kohti.

Kjarn katseli tätä kaikkea hiljaa paikaltaan, tuntien ylpeyttä ja surua. Niin moni oli kuollut tämän asian puolesta… Ja kuitenkaan hänen Veljensä eivät tunteneet minkäänlaista kunnioitusta kuolleita kohtaan. Ainoastaan Zjell, Kjarnin luotetuin ystävä tunsi samoin, mutta hän ei välittänyt muista, hän osoitti oman kunnioituksensa ja olisi antanut muiden vaikka talloa kuolleiden kasvoille. Häneltä ei kärsivällisyyttä puuttunut.

Kjarn pudisti väsyneenä päätään ja antoi hiljaa käskyn lähettimeensä. Hetken aikaa vain niin elävien kuin kuolleidenkin Veljien silmät tuijottivat mutanttijoukon rippeitä, jotka juuri katosivat solan kapeaan, vuorenseinämää vasten vain viivana erottuvaan suuaukkoon. Ne varmaankin luulivat heidän seuraavan, juoksevan sokeasti tuonne kuin pikkulapset.

Kjarn katsoi taakseen ja hymyili. Kuinka väärässä ne olivatkaan.

Taivaalla oli juuri ja juuri havaittavissa oleva rykelmä pisteitä, jotka lähestyivät solaa huimaavalla vauhdilla. Kjarn nauroi, kun pienet mutta äärimmäisen tehokkaat räjähteet iskeytyivät solaan niin nopeasti, että ne näkyivät vain viiruina lentäessään Veljeskunnan joukkojen yli ujeltaen.

Hetkeen ei tapahtunut mitään. Ilma oli täysin liikkumatonta.

Solasta leimahti esiin valtava tulipatsas. Se syöksähti esiin solan sisäänkäynnistä kirkkaana viiruna, ja synkälle taivaalle nousi kuumuudessaan sinihohtoisia liekkejä. Paineaalto pyyhkäisi Veljeskunnan yli, kaataen etummaiset ja tuoden mukanaan lähes sietämättömän kuumuuden. Lumi suli sihisten heidän jalkojensa alta, jättäen jälkeensä vain kiiltelevää, terästäkin kovempaa ikijäätä.
Ensimmäisen aallon jälkeen tuli vielä toinen, kolmas, neljäs ja vielä viideskin aalto, jotka yhdessä pyyhkäisivät koko Veljeskunnan kumoon.

Kjarn mietti, oliko sittenkin yliampunut viimeisen vetonsa.

^^^^^^^^^^^^^^

’Muistathan nyt, mitä aiot tehdä?’
”Kyllä kyllä, älä paasaa minua. Tiedän kyllä mitä teen.”
’Tuo ei ole ensimmäinen kerta kun sanot noin.’
”Eikä viimeinen, voit olla varma siitä.”
Hekotus. ’Kyllä, niin voin. Uskon niin.’
”Mutta mitä sen jälkeen? Mitä sitten kun minä olen saanut osani? Sinäkin kyllä haluat jotain, etkös vain haluakin?”
’Kyllä, kyllä haluan. Minä haluan… Olla taas minä.’
”Hmm… Tuo kyllä vetää sanattomaksi.!”
’Ihan luultavaa. Selitän lisää kunhan pääsemme eroon sinun pikku ongelmastasi’
Kaita tämä nauratti. Kyllä, tyttö oli ongelma ja kyllä, hän oli pieni. Suorastaan liiskattavan pieni…

Ja Kai tosiaan halusi liiskata tytön. Alunperin hänen oli pitänyt ampua tyttö. Varasuunnitelmana (ja varmistuksena) oli toiminut solan tuhoaminen. Kumpikaan ei ollut onnistunut, ja nyt Kai aikoi todellakin pyyhkiä tytön maan päältä. Ajatus sai hänen oikean suupielensä kääntymään ylöspäin – siihen jostain ilmestynyt haavauma repesi kivuliaasti ja sai Kai irvistämään. Siitäkös se vasta innostuikin ja otti ja repesi lisää. Kai lätsäytti kätensä sen päälle ja kirosi.

^^^^^^^^^^^^^^^^

Marcus pyyhkäisi kuvitellun hikipisaran otsaltaan ja kirosi säätä. Kuinka hitossa näin vehreällä nurminiityllä saattoi olla näin luonnottoman kuuma?

Hän pyyhkäisi punaisen komissaarinhattunsa päästään ja pyyhki lisää ”hikeä” otsaltaan. Pienikään tuulenvire ei yrittänyt liikuttaa tukahduttavaa ilmamassaa. Jopa eläimet olivat paljon heitä älykkäämpiä ja pysyivät turvallisissa viileissä koloissaan. Mutta toisaalta, niitäpä ei komennettu ulos koloistaan jahtiin. Eikä varsinkaan ihmisjahtiin.

Marcus seisoi katsomassa, kuinka hänen alaisensa kinastelivat, kuinka saada parhaiten kohde hengiltä. Nyt kun suurin osa ongelmasta – tytön ruumista sielullaan suojaava poika – oli lakaistu pois tieltä, lopun olisi pitänyt olla helppoa. Mutta kun ei.

Heidän paras ampujansa oli poissa, luultavasti kuollut, ja hänen mukanaan helppo tie voittoon. Nyt heidän olisi keksittävä jotain todella ovelaa. Mutta kuten usein käy, tehokas ruumis omaa kovin tehottomat aivot. Niinpä hänen sotilaansa eivät päässeet puusta pitkään.

Marcus kirosi Jannia. Miksi hitossa tämä oli mennyt ottamaan itsensä hengiltä juuri nyt? Juuri nyt, kun heillä oli viimeinkin mahdollisuus antaa kuolettava isku tyrannialle?

Silloin hänen mielessään lymyävä pirulainen alkoi nauraa niin makeasti, että hetken ajan Marcus luuli sen olevan todellinen. Hän hiljensi sen ja katsahti kinastelevaan ryhmäänsä. Nämä eivät olleet edenneet mihinkään, vaan jatkoivat yhä iänikuista tappeluaan. Hymyillen tälle omasta mielestään hauskalle jutulle hän käveli heidän joukkoonsa, ja yllätys yllätys, Krieger oli taas kovin huutaja.

”Turpa kiinni,” Marcus ärähti, ja Krieger sulki suunsa, mutta tuijotti häntä uhmaten.

Marcus näki Kriegerin ajatukset suoraan tämän silmistä. Ne suorastaan huusivat hänelle tuon ohuen, lasimaisen kalvon ja sen sisällään pitämän nesteen läpi.

Niinpä niin, sano sinä vaan noin, saakelin jätemetallista ja örkinraadoista koottu johtomöykky. Hyvähän sinun on sanoa, kun ei itse tunne mitään.

”Sir, onko teillä kenties ehdotusta tähän pulmaan?” Niin, kerropa meille, kun kerran nuo mahtavat koneaivosi eivät kärähdä tässä kuumuudessa.

”Itse asiassa kyllä on,” Marcus sanoi, pitäen kasvonsa vaivatta peruslukemilla. ”Kohde on, kuten tiedätte, äärimmäisen hyvin suojattu.” Tämä on kaikki pelkkää toistoa, ja tiedät sen itsekin, etkö vaan, saakelin luonnonvastainen pirunkone? ”Mutta hänenkin suojauksessaan on aukko. Se on hänen ylimielisyytensä.” Ohhoh, neropatti. Taisi tulla oikosulku, kun noin terävästi päättelit.

”Kukaan tai mikään ei peitä hänen näkyvyyttään ympärille. Kutsukaa sitä turhamaisuudeksi jos haluatte, mutta sen ansiosta meillä on mahdollisuus. Kunhan vain ette ole unohtaneet, miten ampua.” Hyvähän sinun on sanoa, sinun aivoistasi häviää tieto vasta, kun painat deletointinappulaa päässäsi.

”Jos olette viitsineet katsoa karttoja pätkän vertaa, olette saattaneet huomata, että muutaman mailin päässä on taas yksi sola. Se olisi oivallinen paikka ottaa hänet hengiltä. Jos…” Tässä kohden hän katsoi Kriegeriä, hymyillen niin ivallisesti kuin pystyi,”…Osaatte ampua. Mutta eihän pikkutytön tappaminen ole niin hankalaa teidänlaisellenne suurelle soturille, KRIEGER?” Hän karjaisi viimeisen sanan niin lujaa, että kaikki hätkähtivät. Jannin siniset silmät tuntuivat iskevän kipinää, leimuavan kuopissaan.

”Herää jo, helvetti soikoon! Tämä ei ole mikään alokasleirin vapaapäivän eväsretki! Tuota lasta vastaan on jo tehty lukuisia hyökkäyksiä, joista yksikään ei ole osoittautunut tarpeeksi vahvaksi. Luuletteko tämän olevan vain rauhallinen ohiajo? No ei hitossa!” Kaikki olivat tavallistakin hiljempaa.

”Se kakara on juuri kouluttanut itselleen niin tappavan ryhmän eliittisotilaita, että te näytätte lapsilta heidän rinnallaan. Jokainen heistä on kuin kone, joka ei lopeta käskyjen tottelua, ennen kuin on ainakin kolmessa kuolleessa osassa. Ettekö te tajua? Tämä on ehkä elämänne isoin juttu!” Johannin ääni koveni kovenemistaan, kunnes muista tuntui siltä, kuin olisi kuunnellut korvaan tungettua luotia.

Siihen laitokseen tunkeutuminen oli pikkujuttu tämän rinnalla. Mitä ikinä näittekään siellä oli kuin pikkulasten saduista verrattuna siihen, mitä seuraa jos tyttö ja hänen apurinsa pääsevät määränpäähänsä! Jacobin kohtalo oli lempeä verrattuna meidän epäonnistumisestamme seuraaviin kauhuihin! Minä en saisi kertoa tätä teille, mutta tuollaiset lapset eivät ymmärrä hyvällä!”

Johannin lopetettua tuli hiirenhiljaista. Kukaan ei katsonut ketään silmiin. Johann katseli jokaista vuoronperään, kunnes loi katseensa Klaraan. Tämä tuijotti hetken ajan Johannin läpi tyhjyyteen, tarkensi sitten katseensa tämän silmiin ja väänsi kasvoilleen ruman hymyn.

”Eiköhän sitten aleta muistelemaan ampumista?”
^^^^^^^^^^^^^^^^^^

Kjarn nosti aseen uhrinsa otsalle.

Mies katsoi häntä tyhjin silmin, tuntematta mitään, tajuamatta mitään.

Metsässä kajahti laukaus, joka säikäytti muutaman onnettoman linnuntapaisen läheisestä puusta. Puun vieressä, vähintään yhtä suurena seisoi yhä pystyssä sinnittelevä Aurora, jonka kasvokuva oli revitty irti, ja sisällä oleva ruumis ammuttu kappaleiksi. Ympäri metsää oli ripoteltu Jäänyrkin Veljeskunnan ruumiita, jokaisella oli yksi luoti päässä.

Zjell oli iskeytynyt puoliksi puun sisälle. Hänen ylävartalonsa sojotti siitä kuin jonkinlainen oksa. Tarkemmin katsottuna huomasi, että se oli sulautunut osaksi puuta. Hänen päänsä laahasi maata Kjarnin perässä. Kuolleiden lehtien läpi suodattui valoa ohuina säteinä, jotka

Askeleet katkoivat oksia metsän kuivalla lattialla. Jalka, joka oli joskus ollut inhimillinen, humahti suoraan epäonnisen myyrän päälle, murskaten sen välittömästi. Luuston metalliset rakenteen olivat selvästi jalassa näkyvissä. Pari valoa välkkyi johtojen seassa. Keinotekoisen ihon rippeet olivat tarttuneet polvinivelen saranoihin, josta ne roikkuivat kuin synteettinen lehti synteettisessä puussa.

Sähkönsiniset, silmien virkaa toimittavat valot vilkkuivat kiivaasti kasvoissa. Kallon tukirankana toimineen metalliverkon takana saattoi nähdä tekniikan voiton materiasta. Kaksikymmentäyksi adamantiittista pyörää pyöri sisäkkäin, olematta kiinni missään, jokainen omalla nopeudellaan.

Synteettinen tukiranka muistutti etäisesti aitoa kalloa. Leukaluu liikkui heikosti, vioittuneena. Orgaanisista aineista valmistetut hampaat olivat sulaneet pois. Kielestä ei ollut tietoakaan. Sen kurkunpäässä oleva synteettinen kiinnike tärähteli kurkkuna toimineen putken reunoja vasten.

Olento nauroi. Ääni tuli heikkona särinänä sen kurkun keskivaiheilta, sieltä, minne kaiutin oli sijoitettu. Sekin oli pahasti kärsinyt, osittain sulanut.

”Tulehan, uhrini. Aika jatkaa matkaa. Olemme saaneet kaiken mitä tarvitsemme.” Olento särisi. Kjarn nosti katseensa, josta puuttui kaikki se entinen sen omaama voima. Hänen kasvonsa nykivät, kun hän alitajuisesti yritti vastustaa hänet vallannutta psyykkistä voimaa. Hän suoristi vartaloaan, aivan kuin yrittäen nostaa valtavaa painoa harteiltaan.

Hänen kumppaninsa otsan kohdalla kävi pieni salama, jäänne sähköimpulssista, jonka oli ollut tarkoitus liikuttaa pois sulaneita kulmakarvoja. Sähköiset silmät lopettivat välkehtivän naurunsa ja pääverkon sisällä oleva laite kiihdytti nopeuttaan ja pieni valkoinen piste alkoi sykkiä sen sisällä. Kjarnin kasvot menivät veltoiksi ja hänen ryhtinsä lysähti.

Rikkinäinen leukaluu alkoi taas täristä ja silmät välkkyä. Särinänauru alkoi taas kuulua kurkunpäästä, kun epämuotoinen hahmo viittasi Kjarnille. Tämä nosti itseään vain hädin tuskin rintaan ylettyvän hahmon harteilleen kuin lapsen. Näin he lähtivät taivaltamaan kohti määränpäätään.

Juuri ennen kuin he katosivat metsän pimeyteen, Kjarnin harteilla ratsastava hahmo kääntyi katsomaan taakseen. Onneton valonsäde heijastui sen otsasta, johon oli kirjailtu jokin sarjanumerolta näyttävä, sekä seuraavat sanat:

Avustaja1, mallia FF42X4, ”Jann”

Sitten hahmo käänsi päänsä pois, ja katosi metsän pimeyteen. Särisevä hekotus jäi kuitenkin kummittelemaan kuoleman täyttämälle polulle.

[BioHazard]

Upeaa. Samaa jälkeä, eli sotun eliittiä. Mutta ehdin lukea vain 25% kun minua huudettiin, nyt joutuu kyllä mennä.

[El Capitan]

Aahh.....tätä onnen päivää kun jaksaa lukemisen jälkeen vielä kommentoida Kai-trilogiaa. Harmi, että on loppua päin menossa, mutta se on täisin ymmärrettävää kun on noin vuodessa tullut 11 osaa. Eliittiin tämä kuluu ja sinne ei yllä ihan joka kaveri, hienoa jälleen kerran.

En kuitenkaan tiedä voittaako Kait Skrixqueekin 5 palkkiometsästäjää ja sen jatko-osaa Myrskyä, mutta mitä tämmöisiä rupeaa miettimään, kun saa hyvän mielen hyvistä tarinoista ja hyvästä ruuasta kun mässyttää samalaa kun lukee klassikoja.

Kiitos tästä osasta ja siitä, että ei ole niin pitkä.

[Merrywinds]

No vaik ei voittaiskaan, paremmin sit ens kerralla?;) Sitäpaitsi, onhan sitä aikaa aika paljon enemmän edessä kuin takana, jos ymmärrät:D

[El Capitan]

Niin onkin. Tämmöisiä tulen kaipaamaan kun kaksi mieli kirjoittajaani jää taolle, nyyh. Tästä vaan kynä-niekat mallia. Ja ei sillä väliä vaikka ei voitakkaan, sillä on väliä, että mahdollisimman monet ihmiset pitävät.

[vexa]

Kyllä vaan jaksaa Kain tarina porskuttaa eteenpäin laadun pysyessä erittäin korkealaatuisena. Toisaalta on sääli että tarina loppuu pian, mutta on kyllä toisaalta mukava saada selville kuinka kaikki päättyy.

Kiitokset kuitenkin Riftille pitkään jatkuneesta lukunautinnosta.