Vaeltaja ja barbaari

[Juliwer]

Vaeltaja ja barbaari

Lumiset vuorten huiput raapivat taivaan kattoa ja kirkas auringonvalo osui niiden helmenvalkeille hangille. Raikas vuoristotuuli kieppui vuorten syvissä notkoissa, ja pilvettömällä taivaalla liiteli uljas kotka. Sen katse osui varsin kiinnostavaan kohteeseen. Vaeltajaan. Tämä oli harvinainen näky lumisten vuorten rinteillä: Ihmiset karttoivat tätä tunnetun maailman reunoilla sijaitsevaa paikkaa ja sen asukkaita, joita pidettiin outoina ja takapajuisina barbaareina.

Kotka laskeutui korkeuksistaan suurelle harmaalle kivelle. Sieltä se sai paremman näkymän vaeltajaan. Se oli mies. Varmaankin jostain metsien takaa tullut ruohomaan kansalainen. Mies nosti kätensä suojaamaan taivaansinisiä silmiään kirkkailta auringonsäteiltä. Hän oli nuori, vaalea iholtaan ja kultainen hiuksiltaan. Hän oli sonnustautunut vanhaan kuluneeseen munkin kaapuun, johon oli kiinnitetty pieni valikoima erilaisia onnenkaluja pienissä metalliketjuissa. Näihin kuului timantein koristeltu pieni kultainen pikari ja katkennut tikari. Hän kantoi selässään nahkaista reppua, sarvesta kaiverrettua torvea ja suurta hopeista kahden käden miekkaa. Jalassaan hänellä oli rautakärkiset nahkasaappaat. Mikä toi hänet tänne?

Mies mietti sitä itsekin. Mikä toi hänet tänne? Miksi? Hänen kauniin kotikaupunkinsa vanhoilliset papit olivat lähettäneet hänet hakemaan synninpäästöä täältä maailman reunalta. Hän oli raivon puuskissaan menettänyt malttinsa ja mennyt liian pitkälle, joten papit katsoivat hänelle parhaaksi rangaistukseksi pyhiinvaelluksen lumihuippuisten kivijättien luo, jotka vartioivat ihmisten maailman rajoja, estäen tuonpuoleisen paholaisten pääsyä oikeaan maailmaan. Miehen jalka upposi polvea myöten hyytävään lumeen. Mies ärähti turhautuneena ja kiskoi itsensä takaisin hangen pinnalle. Tämä tosiaankin oli maailman reuna. Ja hän oli matkalla tuhoon.

Hän tuskin selviäisi pitkään täällä sivistyksen selän takana. Siksi varmaan ne kirotut papit olivat hänet tänne käskeneet. Jos eivät öiset pakkaset ja viiltävä tuuli häntä kaataisi, niin tuonelan demonit sen tekisivät. Täällä ei kasvanut puita, ruohoa, ei edes sammalta. Täällä oli kuollutta. Tämä paikka sopi mainiosti demoneille ja muille hirviöille, jotka saastuttivat jumalten hylkäämiä paikkoja. Jos joku niistä uskaltaisi hänen tielleen, se saisi tuntea hänen siunatun miekkansa nahoissaan.

Mutta mies oli vaeltanut jo kolme päivää kylmässä vuoristoilmassa, eikä hän ollut kohdannut ristin sieluakaan. Alue tuntui kokonaan autiolta virstojen päähän. Miten hän saisi pyhiinvaelluksensa päätökseen ja syntinsä anteeksi annetuiksi, kun hänen oli määrä surmata jokin epäpyhä olento? Siinä samassa helmimäisen lumipeitteen alta nousi karhun pää. Mies hätkähti yllättyneenä ja aikoi juuri tarttua miekkaansa, kun karhun pää osoittautuikin jonkinlaiseksi päähineeksi. Lumipeitteen alta nousi suuri parrakas barbaarimies, pidellen kädessään suurta riimuin koristettua kirvestä.

Mies oli sonnustautunut päähineensä lisäksi karhun taljasta tehtyyn lannevaatteeseen ja saappaisiin, mutta hänen tatuoitu yläruumis oli ilman suojaa. Kuinka mies ei ollut paleltunut kuoliaaksi tuollaisilla varusteilla? Sitä ei vaeltajan sopinut jäädä miettimään, sillä barbaari karjaisi ilmoille kumean sotahuudon ja lähti rymistelemään täyttä päätä kohti matkalaista. Onneksi kiiltelevä hanki oli upottavaa ja verenhimoisen barbaarin vauhti ei noussut hirvittäväksi. Tämän ansiosta matkalainen kerkesi vetää hopeisen miekkansa selästään ja asettua sopivaan asentoon ottaakseen raivopäisen barbaarin hyökkäyksen vastaan.

”Lue rukoukses herkkä nahkanen äpärä, sillä tänää sä saat tuntee Orlokin kirveen kallossas!” huusi barbaari suurta kirvestään päänsä päällä heiluttaen. Matkalainen nosti miekkansa, kuin torjuakseen barbaarin iskun, mutta hyppäsi yhtäkkiä tämän raivokkaan hyökkäyksen tieltä. Väistöliike tuli vuoristolaiselle yllätyksenä ja hänen kirveensä huitaisu upposi syvään hankeen. Barbaarin tasapaino alkoi tapahtuman seurauksena horjua ja matkalainen näki tilaisuutensa tulleen. Hän nousi nopeasti ylös hangesta ja potkaisi horjahtamaisillaan olevaa vuoristolaista sivusta palleaan saappaansa rautakärjellä. Barbaari ähkäisi tukalasti ja kaatui pää edellä hankeen.

Nopeasti vaeltaja tarttui vuoristolaista niskasta ja nosti tämän ylös hangesta. ”Kutsuit minua äpäräksi.” sanoi nuorukainen. ”Siitä hyvästä saisit kaatua miekkaani, mutta minulla on sinulle käyttöä, senkin lahopäinen villi!” Barbaari piteli yhä vatsaansa ähkien. Potku oli ollut aika voimakas. Oikeaan paikkaan tähdättynä se olisi vienyt keneltä tahansa mieheltä tajun. ”Mitä teikä Orlokista haluu?” vuoristolainen puuskahti häpeän tuskissaan. ”Teikä on herkkä nahkanen ja teikä pieksi mut tähän paikkaan! Meikältä menee kunnia jos teikä ei tapa meikää!” Matkalainen katsahti halveksuvasti, mutta samalla huvittuneesti vuoristolaista. Tuossa miehessä, Orlokissa, oli jotain erikoista.

”Kerro, Orlok, mikä olet miehiäsi!” lausahti matkalainen. Orlok katsahti miestä kummeksuen. ”Meikä on ihan tavallinen kylänmies. Metästäjä ite asiassa.” vastasi Orlok. Ammattinsa hän lausui ylpeydellä ja röyhisti rintaansa. ”Jaa. Vai että olet oikein metsästäjä?” vaeltaja tuumasi. ”Sinusta tosiaan on minulle hyötyä.” Hänen kasvoilleen levisi hymy. ”Koska näyttää siltä että tulemme viettämään aikaa yhdessä, joudun kai esittelemään itseni.” matkalainen lausahti. ”Nimeni on Alexus Mousilon. Olen herttuan poika ja arvoni siis korkea. Olen täällä synninpäästöäni etsimässä.” Orlok katsoi Alexusta silmät pyöreinä. Hän tuskin ymmärsi paljoakaan nuorukaisen sanojen merkityksestä, mutta se ei Alexusta haittaisi.

”Orlok.” Alexus aloitti nostettuaan tatuoidun vuoristolaisen takaisin pystyyn. ”Metsästäjänä kai tiedät tämän alueen pedoista?” Orlok katsahti hieman ihmeissään Alexusta silmiin, mutta alkoi sitten ylpeänä puheensa. ”Meikä tietää kaikki tän vuoren, jos toisenkin, kolot ja onkalot. Yksikään peto ei tuu tänne mun tietämättä.” Alexus katsoi metsämiestä tyytyväisenä. ”Erinomaista.” hän lausahti. ”Saat luvan opastaa minut tämän vuoren vahvimman pedon luolalle.” Orlok ei ollut aluksi varma mitä sanoa. Sitten hän lausahti. ”Herra. Teikä löylytti meikän oikein kunnolla. Meikä on sulle nyt velkaa siitä että teikä säästi mun hengen. Meikä näyttää teikälle sen pedon.” Tyytyväisenä Alexus katsahti Orlokkia ja nyökkäsi hyväksyvästi. ”Kiitos.” hän sanoi. ”Ja Orlok.” Samassa barbaari katsahti nuorukaiseen kysyvä ilme kasvoillaan. ”Koeta siistiä murrettasi. Puhuttelethan herttuan poikaa.”

Orlokin johdolla parivaljakko aloitti taipaleensa vuoren lumisia rinteitä pitkin. Valkoiset lumihuiput häämöttivät taivasta vasten jättimäisinä olentoina, jotka seurasivat oudon kaksikon matkaa tarkoin katsein. Alexus oli pyytänyt Orlokkia kertomaan hieman enemmän itsestään ja niin metsästäjä oli tehnyt. Alexukselle kävi ilmi, että Orlok oli piakkoin nelissäkymmenissä, kun hän taas oli vain hieman yli kahdenkymmenen. Orlok tuntui myös olevan kylässä melkoinen puheen aihe, sillä hän oli eristyvää sorttia ja käyttäytyi kyläläisten mielestä oudosti toisten seurassa. Alexus ymmärsi tämän. Orlokilla oli omituisia tapoja muiden seurassa, kuten välillä aiheesta luistaminen toiseen, useimmiten omiin uskomattomiin tarinoihinsa. Alexus epäili, etteivät edes puoletkaan näistä metsästäjän kertomuksista olleet totta. Mies kuitenkin vaikutti riittävän rehelliseltä ja kunniakkaalta mieheltä ja se riitti Alexukselle.

”No minä kerroin itsestäni.” sanoi Orlok. ”Kertoisitko vähän itsestäsi? Oltaisiin silloin tasoissa katsos.” Alexus katsoi barbaaria huvittuneena. Mies oli tosiaankin vaihtanut hänen käskystään kirveellä veistetyn murteensa ymmärrettäväksi kaupunkilaisen puheeksi, joskin hän oli aluksi tarvinnut siihen avustusta. ”Kaipa minä voin.” vastasi Alexus. ”Kuten jo sanoin: Olen herttuan poika ja olen suorittamassa täällä pyhiinvaellusta päästäkseni synneistäni.” Tässä kohtaa Orlokin jalka upposi syvään hankeen. Mies rupesi kiskomaan sitä ylös ja samalla kysäisi: ”Mikä se pyhiinvaellus on? Täkäläiset kun eivät sellaisia harrasta.” Alexus arvelikin, ettei vuoristolaisilla ollut paljoakaan tietoa hänen kansansa uskonnosta. Niinpä hän aloitti: ”Kaupungissani uskotaan, että kun joku on tehnyt niin suuren synnin, ettei sitä voi rukouksillaan tai aneillaan hyvittää, joutuu hän sovittamaan sen puolustamalla kansaansa.”

Orlok tuntui alkavan ymmärtää. ”Sinä siis olet täällä kansaasi puolustamassa?” hän kysyi. ”Kyllä.” vastasi Alexus. Orlok katsoi miestä silmät kummeksuen. ”Mutta te herkkänahkaiset asutte kaukana vuorista. Ainakin kolmenkymmenen peninkulman päässä.” Alexus nyökkäsi. ”Oikeastaan paljon kauempana.” hän sanoi hieman huvittuneena. Orlokilla ei tuntunut olevaan käsitystäkään pitkänmatkan etäisyyksistä. Sitten hän jatkoi: ”Minut käskettiin tänne suorittamaan tehtävää, koska en ole kotikaupunkini ylipapin kovinkaan suuressa suosiossa. Hän määrää pyhiinvaeltajien tehtävät ja minulle mahdollisimman raskaita sellaisia.” Orlokia alkoi asia kiinnostaa oikein kunnolla. ”Miksi se sitten vihaa sinua niin paljon?” vuoristolainen kysyi. ”Mitä olet tehnyt sille?”

”En suoranaisesti mitään.” vastasi Alexus. ”Mutta hänen esikoisensa löylytin oikein kunnolla. Niin pahoin että hän menetti henkensä.” Orlok katsahti nuorukaista hymyhuulin. ”Teilläkö se on synti?” mies kysyi. ”Meillä miehet pätkivät toisiaan mennen tullen selvittäessään riitojaan.” Mies naurahti kumeasti. Kaksikko jatkoi kävelyään pitkin vuoren rinteitä Orlokin johtaessa. ”Meillä se on synti. Kyllä. Mutta se mies ansaitsi kohtalonsa.” Alexus lausui. ”Hän vietteli kihlattuani ja sitä minä en katso hyvällä silmällä. Minun tyttöäni ei havitella, eikä häneen kosketa.” Orlok katsoi nuorukaista ymmärtävästi. ”Aivan oikein menit tekemään poika hyvä.” hän sanoi. ”Minun kylässäni sinä olisit saanut tuon teon tehtyäsi ottaa sen kunniattoman miehen omaisuuden, jos niin olisit halunnut.”

Kaksikko oli patikoinut vuoren hyytävillä rinteillä jo pitkän tovin. Lunta alkoi sataa tuulen saattelemana ja Alexus suojasi kasvonsa liinan riekaleella. Niin kovaa lumi piiskasi vasten ihoa. Orlok taasen ei tuntunut välittävän pienistä jäätikareista ollenkaan. Hän jatkoi kävelyään ylävartalo paljaana ja tähysi eteensä etsien maamerkkejä. Pian hän lausahti: ”Kohta ollaan siellä poju. Noin kahdensadan jalan päästä täältä on Golgothin luola.” Tuuli oli yltynyt pauhaavaksi voimaksi, joka viskoi pieniä timanttisia lumihiutaleita kaksikon kasvoille suurella voimalla. Alexuksen oli vaikea pitää silmiään auki tässä myräkässä, joten hän veti kaapunsa hupun päänsä suojaksi. Orlokin pitkä parta oli osittain jäätynyt. Silti mies ei edes tutissut karhunnahkasaappaissaan.

”Mikä tämä Golgoth on?” Alexus sai huutaen kysyttyä lumimyrskyn läpi. Siihen Orlok tokaisi: ”En tiedä miksi te sitä sanotte. Meille se on vain Golgoth. Se on suuri ja riutunut otus, joka kuitenkin pystyy kaatamaan luolakarhun yhdellä nyrkin huitaisulla.” Alexus katsahti Orlokia epäillen. ”Et kai liioittele?” nuorukainen kysyi. ”Liioittele?” Orlok kysyi. ”Pikemminkin vähättelin.”

Alexus ymmärsi ongelmansa. Jos Golgoth olisi sellainen otus, kuin Orlok väitti, he tarvitsisivat suunnitelman. ”Onko sillä heikkouksia?” hän kysyi Orlokilta. ”Kaksi paikkaa.” Orlok vastasi. ”Silmien alueella ja alavatsan kohdalla sen iho on luultavimmin pehmeintä. Jos sen saa sokaistua, sen pitäisi olla helpompi saalis, mutta se sietää kipua enemmän kuin uskoisi.” Alexus katsoi Orlokia kysyvästi. ”Mistä siis tiedän sen?” Orlok kysyi. Alexus nyökkäsi. ”Näin kerran kun se sai niskaansa melkoisen määrän keihäitä. Ei ollut huomaavinaankaan.”

Alexus kehitti suunnitelmansa noin puolessa tunnissa. Se oli riskialtis, mutta muutakaan ei ollut tehtävissä. Jos hän halusi synninpäästönsä ja kunniansa takaisin, hänen oli tehtävä tämä. Yhdessä Orlokin kanssa hän lähti astelemaan hyytävässä viimassa ja upottavassa lumessa kohti Golgothin pesää. Odotettua pitemmän patikoinnin jälkeen, heitä odotti kaamea näky. Luolansuun edessä lojui erilaisten eläinten luita ja puoliksi syötyjä ruhoja. Luiden seasta pystyi erottamaan vaatteiden repaleita ja aseiden osia. Tämä peto oli teurastanut ainakin kylällisen ihmisiä ja moninkertaisen määrän eläimiä.

”Orlok.” Alexus lausahti. ”Piiloudu! Minä kutsun sen esille. Tiedät mitä tehdä.” Orlok nyökkäsi hyväksyvästi ja lähti juoksemaan läheisintä luukasaa kohti. Sinne päästyään barbaari katosi lumipyryyn. Alexus oli nyt yksin hyisessä viimassa luolansuun edessä. Hänen pitäisi enää houkutella peto ulos kolostaan. Nuorukainen veti esiin sarvesta kaiverretun torvensa ja puhalsi siihen kolme kertaa. Luolasta ei kuulunut mitään. Nuorukainen kokeili vielä muutaman kerran hyytävien jäätikarien lennellessä hänen ympärillään.

Yhtäkkiä luolansuulta kuului raskasta hengitystä. Alexus ryhtyi valmistautumaan koitosta varten. Hän laittoi torven takaisin reppuunsa, mutta kun hän oli vetämässä miekkaansa esiin, hänen sydämensä jäätyi. Luolansuulle ilmestyivät ihmismäiset kasvot, mutta ne olivat kuin irvikuva. Sen silmät olivat punaiset, eikä sillä ollut lainkaan hiuksia. Sen pitkät terävät hampaat osoittivat mikä mihinkin suuntaan ja sen poskilla oli ainakin tusinan verran syviä arpia. Pian koko otus oli raahannut riutuneen kehonsa luiselle etupihalleen. Se muistutti nälkiintynyttä ihmistä, paitsi että se oli nelisen kertaa suurempi. Sen kynnet olivat ainakin puolet sen sormien pituudesta ja sen iho oli kalpea kuin kuutamo.

Pian otus huomasi nuorukaisen ja kiljaisi. Alexus tajusi, että hänen täytyi toimia. Hän veti hopeisen miekkansa esille ja otti puolustavan asennon. Otus oli alkanut laukata kohti nuorukaista, kuola suupielistä valuen. Alexus tiesi, virhe nyt olisi kohtalokas. Hän odotti kunnes massiivinen nälkäinen otus oli juuri hänen iskualueensa sisäpuolella. Hän heilautti miekkaansa nopeasti ja voimakkaasti, ja hyppäsi sivuun. Kuului tuskanhuuto, kun peto rymisti suoraan hänen ohitseen. Se pysähtyi ja nosti kätensä suojaamaan vertavuotavia kasvojaan, niin ettei Alexus pystynyt näkemään pedon silmiä. Peto vapisi. Mutta ei kivusta, vaan raivosta.

Otus suoristautui täyteen mittaansa ja karjui uhkauksensa kohta nuorukaista. Alexus näki nyt millaista jälkeä hänen miekkansa isku oli saanut aikaan. Se oli uponnut syvään ja leikannut olennon poskesta, silmän poikki, otsaan päättyvän haavan. Peto oli siis nyt puolisokea. Olento jatkoi nuorukaiselle karjumistaan, mutta siinä samassa Alexus huusi: ”Orlok! Apuun!”

Olennon alla olevasta hangesta hyökkäsi esiin Orlok. Barbaari oli saanut sumean lumimyrskyn turvin hiivittyä, osittain lumen alla, olennon vatsan alle. Metsästäjä heilautti kirvestään laajassa kaaressa. Kirves osui ja leikkasi syvään. Olennon vatsa aukesi, veren roiskahtaessa valkealle hangelle. Orlok juoksi niin kovaa kuin pystyi, päästäkseen kiljuvan, ja pian myös kaatuvan, pedon alta turvaan. Alexus taasen kiirehti, päästäkseen nopeasti lähelle petoa. Otus alkoi menettää tasapainoaan ja horjahti kohtalokkaasti päin nuorukaista.

Kaikki tapahtui nopeasti. Peto avasi raateluhampaisen suunsa lopettaakseen nuorukaisen elämän, mutta se sai purrakseen nuorukaisen kiiltävän terävän miekan. Noin neljän kyynärän miekka katosi melkein kahvaansa myöten pedon kurkkuun. Alexus päästi nopeasti kalpansa kahvasta irti ja perääntyi. Pedon ruho romahti maahan jyrisevällä voimalla. Siitä paikasta se ei enää koskaan noussut.

Alexus katseli elotonta olentoa. Se oli nälkiintyneen näköisenäkin tavattoman voimakas. Sitten hän suuntasi katseensa Orlokiin. ”Kiitos avustasi.” sanoi nuorukainen. ”Minuako kiität?” Orlok naurahti. ”Minunhan se pitäisi sinua tästä kiittää, kun pääsin mukaan näin suurelle metsästysretkelle.” Orlokin kasvoilla oli ylpeä hymy. Olihan hän saanut upottaa kirveensä suuren Golgothin vatsaan. ”Sitä paitsi.” hän jatkoi. ”Olen yhä sinulle kunniani velkaa. Minä seuraan sinua sinne, minne menet, etkä pääse minusta vähällä eroon.” Alexus hymyili Orlokille. ”Meistä taitaa tulla melkoinen parivaljakko, vai mitä.” Alexus naurahti. Erikoinen kaksikko, pyhiinvaeltaja ja barbaari, astelivat vieretysten, kadoten lumimyrskyyn.

------------------------------

No siinäpä se. Pitkästä aikaa päätin tarttua itseäni niskasta ja kiskaista jotain tänne teidän silmiänne tärvelemään. Kommentointi vapaata, kuten muuallakin ja tarinaa saa lyödä kepillä tai kukittaa ruusuilla.

[Thelacan]

Heh, ihan mukava iltapala.
Kuvailua oli juuri sopivasti, hahmojen esittelyäkin riittävästi ja hyvä juoni johon voi pohjustaa useampia jatkotarinoita. Minä arvostan.

[BioHazard]

Ihan mukava. Omituisesti kylläkin tuli forgotten realms mieleen, taistelu kuvaukset ja niin edelleen. Ja paikka oli aivan kuin jäätuulen laakso.

[Hollo]

Iltoja. Tosiaan, pitkästä aikaa parempaa turinaa sotussa. Whii!

Alkukuvailut olivat hienoja kotkan silmin nähtynä. Oli helppo kuvitella maisemat, mutta olisin halunnut "tuntea tuulen hiuksissani, tuntea lentämisen ihanuuden ja pehmeyden"

Kerronta oli hyvää kokonaisuudessaan. Lumimaisemat ovat aina mukavia kaikella tapaa turinoissa. Niistä mie aineskin tykkään.

Dialogi oli alkupuolella hyvää, mutta laimeni ikävästi loppua kohden. Mielestäni tuon barbaarihemmon ja vaeltajahemmon ystävystyminen oli turhankin nopsasti hoidettu, kuten myös lopun taistelu, joka jätti suun hieman kuivaksi. Kumminkin se barbaarihan ihan tohkeissaan kehuskeli sen pedon kovuudella, ellei hän sittenkin vain liioitellut.

Pilkkuvirheitä löytyi jonniin verran ja jopa muutama yhdys sana virhe. Mutta ei siis lähellekään olleet haittaamassa.

Mie tykkäsin paljonkin. Mutta juuri tuo lopun mättö ja dialogi enimmiten laski pointseja.