Invaasio
Meghan McStaarsip avasi kylpyhuoneen oven ja kirosi ääneen. Aikuistuminen. Keisari kirotkoon vanhemmat! Oli ihan tarpeeksi vaikeaa pitää huolta siitä, että oli suosittu kaveripiirissä ja siitä, että Dyeson III:n pääasutuskeskuksen Keisarillisen oppikoulun lehtorit eivät suuttuisi huonosta osaamisesta. Mutta että vielä pitäisi tehdä kotitöitä! Eivätkä ne antaneet mennä ulos illalla, vaikka kaveriporukka oli päättänyt tavata koulun pihalla. Koulu sentään oli suljettu, joku poikkeustila tai jotain aikuisten turhaa touhua. Meghan tuijotti peilikuvaansa vanhasta, osittain halkeilleesta peilistä likaisen pesualtaan yllä. Kauhea finni! Voi ei, onneksi ei tarvitsisi mennä tapaamaan kavereita illalla! Eihän tuota saisi millään pois ennen huomista! Meghan tarttui synth-fectant-pulloon ja puristi sormensa finnin ympärille. Se liikkui. Mitä ihmettä? Se kasvoi! Se alkoi sattua! Meghan purskahti itkuun kun kipu muuttui polttavaksi ja ihon pinta rikkoontui. Veren ja lian keskeltä vääntelehti ulos hirveä mato-ötökkä! Meghan pyörtyi kun loinen aloitti ruokailunsa.
Gordoc McStaarsip seisoi talonsa pihalla ja katseli tummenevaa taivasta. Se oli omituista, eihän Keisarillinen Virasto ollut luvannut sadetta täksi päiväksi. Voisiko tämä liittyä edellisenä päivänä julistettuun poikkeustilaan? Tyttö kirkui yläkerrassa. Oli varmaan taas nähnyt yhden niistä kirotuista torakoista. Niistä ei vain tuntunut pääsevän eroon! Hän kääntyi mennäkseen sisään, kun joku huusi kadulla. Gordoc näki miehen kaatuvan maahan kättään pidellen. Hän lähti juoksemaan ulos pienestä kuraisesta pihastaan, ohi lähiön vanhojen hökkelitalojen kortteleita erottavalle tielle. Mies makasi halkeilleella katukiveyksellä ja vääntelehti tuskissaan. Gordoc pakotti hänen kätensä irti kipukohdan päältä ja kavahti taaksepäin. Käsivarressa oli pitkä haava josta kaivautui ulos… jokin mato! Sillä oli kuori kuin tuhatjalkaisella ja hän näki selvästi terävät pihtileuat jotka kävivät kiinni kadulla makaavan miehen ihoon. Silloin kuului uusi huuto jostain kauempaa. Ja seuraava. Ja taas. Gordoc katseli vauhkona ympärilleen. Mitä oli tapahtumassa? Päivänvalo oli kadonnut melkein kokonaan. Kadun päässä kuorma-auto kääntyi hänen suuntaansa. Hän jäi tuijottamaan sitä. Lähestyessään se paljastui Keisarillisen Kaartin ajoneuvoksi. Auto kaasutti Gordocin ohi ja pysähtyi seuraavaan risteykseen. Kaartilaiset nousivat ajoneuvosta silminnähden hermostuneina. Gordoc käveli heidän luokseen. Mies kadulla jäi vapisemaan ääneti. Kaartilaisilla oli kaasunaamarit. Valo katosi, tuli yö keskelle päivää.
”Mitä tapahtuu?” kysyi Gordoc vapisevalla äänellä.
”Poikkeustila, sotatila astuu voimaan nyt. Menkää kotiinne ja pysykää siellä kunnes toisin käsketään.” kuului vaimea mutta kova ääni kaasunaamarin takaa.
”Sota ketä vastaan?”
”Ei kuulu teille. Menkää sisään.”
”Mutta kai te nyt voitte jotakin sanoa…”
”Xeno… tai ei, menkää nyt Keisarin nimessä sisään tai ammun teidät!”
”Joo… kyllä… menen…”
Godoc kääntyi pelosta kankeana pois ja lähti hoippumaan kohti kotiaan. Silloin se iski. Tyttö oli huutanut! Voi ei! Mies kadulla ei enää liikkunut. Huutoja kuului joka puolelta. Jossain kaukana ammuttiin. Hän lähti juoksemaan kohti kotiaan. Ottaessaan viimeisen askeleen mutaisella pihalla hän tunsi sateen alkaneen. Paitsi että taivailta ei tullut vettä vaan jotain… kovaa… siemeniä? Gordoc astui sisään ja juoksi rappuset yläkertaan. Paljaat ihonkohdat alkoivat kutittaa. Ja kylpyhuoneen ovella näkyi käsi, lattialla, kynnyksen päällä, elottomana.
Sotamies Steamer marssi kadulla ja tarkkaili ympäristöään. Hän ei ollut koskaan ennen ollut taistelussa, mutta nyt kaikki puhuivat xeno-invaasiosta. Joku astui ovesta ulos outoon sateeseen. Sama mies jota oli juuri käsketty painumaan sisälle. Miehellä oli tyhjä ilme kasvoillaan. Hän näytti kauhistuneelta. Steamer huusi hänelle.
”Mene takaisin sisään! Täällä ei ole turvallista!”
Mies ei totellut. Hän otti muutaman askeleen ja vajosi polvilleen mutaan. Sitten hän kaatui naama edellä maahan. Steamer juoksi miehen luokse. Miehen iho oli muuttunut harmaaksi kun hän pääsi perille. Harmaaksi ja halkeilevaksi. Steamer tökkäsi miestä kiväärinperällä. Iho murtui ja mustaa mönjää purskahti haavasta. Steamer perääntyi järkytyksestä vapisten. Hän pakotti itsensä ajattelemaan Keisaria ja Velvollisuutta ja jatkamaan tehtäväänsä. Kaukaa kuului huutoa ja laukauksia. Hän marssi eteenpäin. Liikahtiko kulmalla jokin? Oli liian pimeää. Oudot itiöt tunkivat joka rakoon, alkoivat peittää kaasunaamarin silmäsuojia. Kirottua! Steamer pääsi kadun päähän ja kääntyi takaisin. Kuorma-auto tuskin erottui hämärässä ja sateessa. Marssi takaisin. Ympäristön tarkkailua. Taivaalla liikkui jotain. Pilvetkö siellä pyörteilivät? Hän pysähtyi katsomaan. Ei, se oli jotain muuta… Alus? Ei. Siivet! Hän näki valtavat siivet, valtavan olennon lentävän pilvien alla! Eihän tässä ollut mitään järkeä! Ei mikään voinut olla noin suuri! Se oli lohikäärme, taruista karannut! Ja kauempana lensi toinen, samanlainen. Steamer lähti juoksemaan kohti kersanttia. Hän tunsi outoa kutinaa niskassaan ja hartioillaan. Askeleet alkoivat tuntua raskaammilta. Hän oli jo melkein autolla. Kersantti huusi suureen ääneen.
”Evakuointi! Vetäytykää! Kaikki autoon! Heti!”
Kuski painoi jo kaasua kun Streamer kipusi lavalle. Joku puuttui… Hän kääntyi katsomaan ja näki ruumiin makaavan kadulla. Kaasunaamareiden alta oli mahdotonta tunnistaa kasvoja. Kutina yltyi ja Steameria alkoi pelottaa toden teolla. Kuski ajoi hullun lailla kohti lähiöalueen reunalla sijaitsevaa kasarmialuetta. Taivaalla liikkui taas jotain. Parvi. Pienempiä olentoja. Jättiläislepakoita. Ne seurasivat heitä, oli kylmä johtopäätös. Kasarmin porteista sisään.
Komissaari Kruise nojasi komentokeskuksen ikkunaan ja katseli ulos. Kasarmialueen pienelle pihalle ajoi kuorma-auto, aivan liian kovaa. Ja taivaalta laskeutui parvi lepakko-otuksia suoraan painajaisista. Hänen oli vaikeaa erottaa mitä tarkalleen tapahtui, mutta hirviö-lepakot ilmeisesti ampuivat autoa jollain, sillä se ei pysähtynyt vaan jatkoi matkaansa suoraan komentokeskuksen plaskriittiseinään. Tärähdys tuskin tuntui. Auton repaleisin suojapeitteen alta kömpi muutama sotilas. Lepakko-olennot tappoivat heidät ammuksillaan. Se kaikki näytti niin järjettömältä ja etäiseltä linnoituksen suojista katseltuna. Kuin pict-ohjelma pitkän työpäivän jälkeen. Hän tietysti tiesi, mistä oli kysymys. Tyranidien invaasio. Se oli arvattu jo päiviä sitten. Poimuavaruusliikenteen häiriöt, astropaattien vaikeudet ja lopulta Varjo, joka lankesi heidän ylleen. Onneksi avunpyyntö oli lähetetty ennen sitä. Evakuointi olisi heidän lopullinen tavoitteensa ja Kruise oli varma, että he voisivat pidätellä saastaisia xenoja siihen asti. Nehän olivat heikkoja ja surkeita, eivät edes ymmärtäneet tekniikkaa! Automaattikanuunat muureilla saatiin viimein aktivoitua ja lepakkoparvi katosi Keisarin oikeutettujen ammusten räjähdyksiin. Hah! Silloin maa alkoi täristä. Kruise kääntyi pois ikkunasta ja katsoi everstiä kysyvästi.
”Xeno-saasta suorittaa jonkinlaista maahanlaskua lähistöllä. Oikeamieliset joukkoni ovat jo matkalla tuhoamaan muukalaislian. Tulkaapa tänne, katselemme operaatiota näistä pict-näytöistä.”
Kruise käveli valvontanäyttöjen ääreen kirkkaasti valaistun huoneen poikki, servitoreja ja henkilökuntaa väistellen. Karttoja oli kaikkialla, jopa lattialla. Hän raivasi tilaa everstin viereen. Näytöissä näkyi kaksi joukkueellista kaartilaisia rynnäköimässä kohti maasta törröttäviä… koteloita? Sade haittasi näkyvyyttä, mutta oli selvää, että muukalaiset olivat laskeutuneet erittäin lähelle kasarmialuetta. Hyvä! Eipähän tarvinnut etsiä niitä! Näytöissä näkyi nyt xeno-saataa. Ne liikkuivat kovin nopeasti. Lasersäteet välkkyivät pimeässä. Taistelu alkoi tosissaan. Heh. Mutta… mitä nyt? Kaartilaisethan katosivat yksi kerrallaan. Joku nostettiin ilmaan ja aivan selvästi revittiin kahtia. Ja sitten näytöillä ei liikkunutkaan muuta kuin xeno-olentoja. Ne tulivat nopeasti ja kohti heitä!
”Taisteluasemiin!”
Hälytys soi kasarmilla. Jostain kuului räjähdyksiä. Ne olivat sisällä! Kruise veti bolt-pistoolinsa kotelostaan. Hän ei perääntyisi tuumaakaan! Valvontakameroiden pict-lähetykset alkoivat näyttää uusia unikuvia, painajaisia ja hirveyksiä kasarmin eri osissa. Käytävältä kuului karjuntaa. Sitten oveen lyötiin ja typerä konehenki aukaisi sen! Oviaukossa seisoi painajaisotus. Sillä oli neljä kättä, kaikki päättyivät pitkiin, käyriin kynsiin. Sillä oli bolterinammus seinille levinneen aivorunkonsa keskellä. Sen takana seisoi toinen. Se oli nopea. Ei tarpeeksi. Kruise huomasi jotain ikkunassa. Pudotuskapselin jarruraketin leimahdus! Astartes! Lisää hirviöitä tunki ahtaasta ovesta.
Veli Ivanius ryntäsi ulos pudotuskapselista ja ampui ensimmäisen xeno-saastan kappaleiksi. Mikä kunnia, kunnia hänelle, Keisarille ja Rogal Dornille! Hänen veljensä seurasivat esimerkkiä ja pian laskeutumisalue oli raivattu. Kauempana näkyi Kaartin kasarmialue. Bunkkerilinnoitus sen keskellä kuhisi xenoja. Kasarmi oli siis menetetty. Kersantti oli varmaankin jo tilaamassa ilmaiskua sen tuhoamiseksi. Hänen haarniskansa konehenki ilmoitti uudesta xeno-uhasta. Ne tulivat nopeasti. Lauma gauntteja ja vähän kauempana carnifex-olento. Ivanius oli nähnyt niitä ennekin. Hän tiesi, että veli Boricus valmistelisi jo raketinheitintään tappoiskuun. Otukset saisivat tuta Dornin vihan! Hän aloitti tulituksen yhdessä muiden kanssa. Kersantti heijasti hänen visiiriinsä lisää taktista tietoa luotaimestaan. Xenoja oli paljon ja ne lähestyivät etelästä. Keisari olkoon kanssamme, ajatteli Ivanius kun veli Boricuksen raketti räjäytti carnifexin pään visvaiseksi muusiksi. Konehenki väläytti varoituksen ja Ivanius otti tukevamman asennon juuri kun tuli-isku taivaalta muutti Kaartin kasarmialueen sulan plaskriitin reunustamaksi infernoksi. Hetken oli täysin hiljaista. Sitten ensimmäinen geenihirviö ylitti läheisen mäenharjan ja levisi usean neliömetrin alueelle. Toinen, kolmas, neljäs. Aalto oli heidän päällään, mutta se ei huolettanut Ivaniusta. Ei, lauman käytös, liikkeiden suunta ja muutokset… Niissä oli jotain uutta ja hälyttävää. Heidän pyhä raivonsa kyllä puhdistaisi tämän maailman tuosta liasta, mutta sen liikkeet… Ikään kuin ne pakenisivat jotain… kulkisivat jonkin edellä. Xeno-peto toisensa jälkeen räjähteli korvia huumaavan boltertulen alla. Ne eivät päässeet edes kersantin sahamiekan ulottuville. Paitsi yksi, joka epäilemättä koristaisi kersantin haarniskaa taistelun jälkeen. Hah! Dornin mahti… kuoli Ivaniuksen huulille kun jättiläinen astui esiin itiösateen pimeydestä. Se pysäytti jopa kokeneen veteraanisoturin niille sijoilleen. Mikä se oikein oli? Näytti kekokaupungin kokoiselta! Trygon? Hierophant? Hierodule? Konehengen taktinen prosessori yski itiösateen häiriöiden keskellä eikä taistelua edeltänyt hypno-terapia ollut valmistanut häntä tällaiseen. Ei ketään heistä. Se astui askeleen piikkijaloillaan, iskualuksen kokoisilla, ja oli jo melkein heidän luonaan. Kersantti osoitti kykynsä ja käski taktisen perääntymisen. Mutta silloin jättiläinen kohotti päätään ja sen kidukset hohtivat vihreinä. Dornin nimeen!
Veli-kapteeni Lem istui iskuristeilijänsä kometokatedraalissa ja tuijotti pict-näyttöjä. Yhdessä niistä kersantin kypäräkamera välitti kuvaa kolmesta ravenerista, jotka repivät neljättä ryhmää palasiksi. Toisessa servitor-kallo lähetti pict-pätkiä bio-titaanista, jonka sylkemä plasmavirta sulatti ryhmällisen hänen miehiään tunnistamattomaksi plas-teräsaltaaksi. Kolmannessa harridan-organismi syöksyi viimeisen Ukkoshaukan kimppuun ja repi sivuvakaimen irti. Lem kirosi kohtaloaan, jäädä nyt ansaan omaan risteilijäänsä! Hänen pitäisi olla johtamassa miehiään pinnalla, mutta yksi massiivisista bio-aluksista oli kuolintuskissaan repinyt hajalle kaikki laukaisulaitteet, eikä pinnalle ollut mitään keinoa päästä. Teleportaatiolaitteitakaan ei ollut korjattu kirottujen Rautasoturien kanssa käydyn avaruustaistelun jäljiltä. Nyt Lem oli vankina, pakotettuna katsomaan komppaniansa tuhoa kiertoradalta käsin. Hän saattoi vain seurata taistelua, pinnalla ja avaruudessa. Bio-aluksia oli vielä useita heidänkin kantamallaan. Aseet ampuivat jatkuvasti, mutta se ei näyttänyt riittävän.
Yhdestä vihollisaluksesta kasvoi mahdottoman pitkiä teriä. Kuin rakennuksia, mutta täysin orgaanisia. Outoa, miten universumi muotoilee Keisarin iljettäviä vihollisia. Outoa ja turhaa, kuolemahan niitä odottaa kuitenkin. Ehkäpä ylimielinen asenne ei kuitenkaan ollut oikea tyranideja vastaan, hän muistutti itseään. Terä-alus lähestyi. Aluksen komentaja käski keskittää tulen sitä kohti. Se alkoi kiihdyttää vauhtiaan. Isoja lihankimpaleita räjähteli irti sen pinnasta ja oksettavia nesteitä virtasi tyhjiöön jääpilviksi muuttuen. Silti se tuli kohti. Lem ymmärsi, että olento oli saavuttanut niin suuren liikemäärän, että he eivät voisi pysäyttää sitä. He eivät ehtisi väistää. Hän ei ehkä voisi johtaa miehiään kuolemaan, mutta ainakin hän voisi näyttää esimerkkiä taivaissa!
”Komentaja, kääntäkää alus kohti tuota… olentoa. Törmäysnopeus.”
”Herrani, alus ei välttämättä kestä -”
”Tottele, kurja! Me emme peräänny! Me taistelemme!”
”Kyllä, herra…”
Lem katseli tyytyväisenä, kun terä-olento siirtyi suoraan heidän eteensä. Lähestymisnopeus kasvoi vauhdilla, kun alus käynnisti moottorinsa. Pian he tuhoaisivat jälleen yhden Keisarin ja Dornin säälittävistä vihollisista! Hän oli aina tuntenut suurta tyydytystä tällaisina hetkinä.
Se havainnoi tosimaailman tapahtumia eikä tuntenut mitään. Se näki kun viimeinen este kylmyydessä raivattiin. Pian se saisi lisää energiaa, pian se täyttäisi varastonsa ja jatkaisi. Jatkaisi aina, pysähtymättä.
