Ja tässäpäs sitten tämä shittimäinen nelkytkooturinani. Passaahan näistä jotain huudella.
Matelijamaiseen muotoon valmistetun bionisen silmän punainen välkähdys valkean lampun valossa toi eloa harmaaseen, hämyiseen huoneeseen. Tulija sulki oven takanaan ja asteli pitkän, mustan takkinsa helma heiluen edessään olevan pöydän luokse, jonka ääressä istuvan miehen reaktio oli hyvin epätavallinen verrattuna siihen, millaisen vaikutuksen tämä vierailija teki ihmisiin jok’ikisellä kerralla. Outoa oli nimenomaan se, ettei vastaanottajan ilme värähtänytkään. Ovelasti hymyillen hän kallisti hieman päätään ja tutkiskeli vierastaan ahneilla silmillään.
”Tarvitsen tietoa”, tulija sanoi yksioikoisesti käheällä, tasaisella äänellä. Mustan lierihatun muodostamien varjojen alta mies pystyi erottamaan vain osan vieraansa kasvoista. Se yksityiskohta, minkä hän pani aivan ensimmäisenä merkille, oli se, että vain toinen puoli synkän hahmon kasvoista liikkui.
”Toivon vain, etten minä ole työnantajiesi seuraava kohde, palkkasoturi”, tuolissaan taaksepäin nojaava mies sanoi ylimielisesti virnistellen.
”Minä palvelen vain yhtä herraa, Cleitus Syrinius”, vieras totesi viileästi.
Mies hätkähti ja hänen viekkaiden kasvojensa editse huokui pelkoa. Tuota nimeä ei hän ollut kuullut vuosikymmeniin, ja ajatteli, ettei tulisi enää koskaan kuulemaankaan. Salaisia liiketoimia harjoittanut mies oli koko pitkän uransa ajan tunnettu vain maanalaisesti, ja silloinkin hänet tietävät kutsuivat häntä Lukkiemoksi.
”Joudut silti maksamaan tiedoistasi, vaikka näytätkin tuntevasi minut”, Cleitus sanoi kooten itsensä, rauhoittuen. ”Se ei minua hätkäytä, olen nähnyt paljon kaltaisiasi elämäni aikana. Noudatatte aina samaa kaavaa, teillä ei ole mitään valtaa minuun tai liiketoimiini. Yksin olette pelkkiä surkimuksia. No, mitä haluat tietää?” Tämän toteamuksen jälkeen miehen itsetunto näytti kohoavan, hän näytti todistavan itselleen oman mahtavuutensa.
Oliko vieras hymyillyt? Oliko hänen suunpuolikkaansa vääntynyt sekunnin murto-osaksi pieneen hymyntapaiseen? Oli tai ei, se oli nyt poissa. Varjot vaihtoivat nopeasti paikkaansa hänen kärsineillä kasvoillaan niin, että valo merkitsi hänen tulen korventaman kasvonpuoliskonsa ilmoille ja näytti hänen puoliväliin asti yhteen tikatut huulensa.
”Kaupungissa on tiettävästi eräs mies”, hän aloitti, ja sai epämääräisillä sanoillaan Cleituksen lähes purskahtamaan nauruun. ”Herrani mukaan hänellä on, sanotaanko, eräänlainen yksilöllinen ominaisuus. Haluan tietää, missä hän on?”
Viimeiset sanat lausuttiin myrkyllisellä äänensävyllä, ja palkkasoturi huomasi tietäväisyyden vilahtavan Cleituksen silmissä lausuttuaan kysymyksensä. Nyt liikemies näytti olevan omalla reviirillään, metsästysmaallaan, ja hän otti mukavamman asennon tuolissaan. Hän suorastaan nautti tästä tilanteesta.
”Sinun puolestasi toivon, että olet saanut valtuudet käyttää työnantajasi varoja, sillä hinta tulee olemaan korkea”, mies sanoi hymyillen. ”Mies, sanoakseni, kiinnostaa muitakin.”
”Minä tiedän”, vieras sanoi niin synkästi, että hymy silisi Cleituksen huulilta siinä samassa. Palkkasoturin musta takki kahahti hänen ottaessaan askeleen eteenpäin kohti pöytää. ”Mutta jumalilla on omat tiensä saada hänet, he eivät tarvitse sinua. Ja, jos totta puhutaan, en minäkään. ”
Äkkinäinen paljastus valkaisi Cleitus Syriniuksen kasvot hiipivällä kauhuntunteella. Hänen laihat sormensa nykivät, hänen katseensa alkoi harhailla. Mutta hänen vieraansa muistiin painuvat kasvot olivat kaikkialla, terve silmä tuikki pidätetystä kiihkosta yksinäisen tähden lailla.
”Järjestömme alkoi kiinnostumaan liiketoimistasi huomatessamme omaisuutesi räjähdysmäisen kasvun”, palkkasoturi kertoi viileästi. ”Kaikki tulivat luoksesi, sinä tiesit kaiken, sinä korjasit maksun.” Cleitus vapisi kalpeana tuolissaan.
”E- en ole tehnyt mitään väärää!”, hän kähisi, kuin kuumeen kourissa. ”Et sinä minua pelota, palkkasoturi. Tunnen kaltaisesi! Kuka haluaa saada minut hengiltä? Kerro minulle! Kuka… Kuka sinä olet?”
”Sinunhan se pitäisi tietää. Jättivätkö He jotain kertomatta?”, mies pilkkasi lierihattunsa varjosta ja tottunein elein siirsi mustaa takkiaan sen verran sivuun, että sai puristettua kätensä pistoolinsa kahvan ympärille. Syriniuksen hengitys tiheni, hän katsoi palkkasoturin takin sisään vietyä kättä.
”Ketkä?”, hän kysyi kiihkeästi. ”S- sinä… Sinä e- et ole palkkatappaja! K- ketä sinä palvelet?” Tuskastuttavan hitaasti metallisena hohtava pistooli ilmestyi pimeydestä ja laskeutui omistajansa reiden tasalle.
”Luulin, että itsekin vielä muistaisit hänet. Ehkäpä olin väärässä luullessani liikaa sinusta, kerettiläissaasta”, inkvisiittori sanoi tunteettomasti. Hänen bioninen liskonsilmänsä välähti uhkaavasti ja loisti pelottavasti kilpaa hänen terveen silmänsä kanssa. Vähin elein hän poimi vapaalla kädellään kupeeltaan pienen radiolähettimen ja vei sen lähelle huuliaan.
”Kapteeni Kravez, valmistautukaa tuhoamaan rakennus käskystäni”, inkvisiittori painoi nappia ja puhui mikrofooniin.” Radiolähettimestä kuului rätinää.
”Käskystänne, inkvisiittori Satanius”, hänelle vastattiin muodollisesti. ”Keisarin tahto toteutukoon.” Inkvisiittori laski kätensä ja katsahti uhriinsa, joka puristi rystyset valkeina tuolinsa käsinojia.
”Ette voi!” Cleitus Syrinius kirkaisi. ”K- koko omaisuuteni! Elämäntyöni… p- perheeni.”
”Kaikki vain mätänevää saastetta, arvotonta lumetta”, inkvisiittori Satanius sanoi rauhallisesti ja hymyillen nosti pistoolinsa piipun ylemmäs. Radiolähetin rätisi jälleen.
”Anteeksi, herra inkvisiittori, mutta rakennuksenne ympärille kerääntyy väkijoukkoa. Lähetin miehiämme purkamaan tilannetta, mutta…”
”Tuhotkaa rakennus käskystäni, kapteeni. He ovat kääntyneen kaaoksen puoleen. He ovat kerettiläisiä. Onko selvä?” Satanius keskeytti. Hänen äänensä oli yhäkin tasaisen uhkaava.
”Mutta omat miehemme…”
”Kapteeni, toistakaa sanani tarkasti kersantti Numarille, joka oletetusti seisoo vieressänne”, inkvisiittori sanoi kylmästi. ”Minä, kapteeni Kravez, vapautan itseni inkvisiittori Lucifer Sataniuksen käskyn mukaan tehtävästäni syytettynä niskuroinnista kriisitilanteen aikana, jolloin käskyvalta siirtyy välittömästi kersantti Numarille.”
Syntyi hiljaisuus. Inkvisiittori näytti nyt entistäkin pelottavammalta Cleituksen silmissä. Radio rätisi jälleen rikkoen hiljaisuuden.
”Herra inkvisiittori, kersantti Numar palveluksessanne. Kapteeni on täten vapautettu tehtävistään, komento on minulla. Mitä teemme hänelle?”
”Lähettäkää hänet luokseni heti. Pitäkää jyvällä mahdollisen pakenemisyrityksen varalta”, Satanius käski. ”Jääkää odottamaan käskyäni, jatkatte kapteenille antamaani komennusta.”
”Kyllä, herra inkvisiittori.”
Sanaakaan sanomatta inkvisiittori Lucifer Satanius kohotti pistoolinsa ja painoi aikailematta liipaisimen alas. Hänen uhrinsa ei edes ehtinyt huutaa säikähdyksestä, ja panoksen lävistäessä hänen ihonsa, hänen vaistonvaraisesti ylös kohottamansa kädet valahtivat samassa velttoina alas. Liikemies Cleitus Syriniuksen vartalo nytkähti hieman taaksepäin, hänen kurkustaan pääsi tuskallinen korahdus, ja ruumiin rojahtaessa lattiaan, se paljasti seinään roiskahtaneen verijäljen. Inkvisiittorin kärsineet kasvot kohosivat, hänen ilmeensä oli kummallisen nauttiva. Hänen terve silmänsä sulkeutui keskittyen ja hänen sieraimensa imivät hennosti ilmaa sisuksiinsa. Sitten hänen kasvonsa vakavoituivat, lyhytaikainen tunne oli tipotiessään. Satanius kääntyi ja poistui huoneesta.
Kapteeni Kravezin velvollisuudentunto ei ollut kadonnut, hän juoksi kiivaasti hengittäen annetun mukaisesti pitkin rakennuksen käytäviä kohti ylintä kerrosta. Outoa, ettei kukaan harvoista ihmisistä ojentunut pysäyttämään hänen kulkuaan tai edes kysymään, minne hän oli menossa. Kohta hänen sormensa jo takoi kiihkeästi hissinkutsunappia paksujen metalliovien edessä, eikä jännityksessään edes huomannut punaisen merkkivalon vilkkuvaa liikettä, joka kertoi hissin olevan juuri nyt käytössä. Valo hyppi tasaisesti, pysäyttämättömästi alaspäin kunnes pysähtyi yhtäkkiä. Ovet siirtyivät syrjään ja paljastivat tulijan haudanvakaan olemuksen.
”Kapteeni Kravez, miten suurenmoinen yllätys kohdata teidät täällä”, inkvisiittori Lucifer Satanius sanoi. Vaikka hänen sanansa vaikuttivat pilkallisilta, hänen äänensä ei kuulostanut siltä. Kapteeni vavahti.
”Herra inkvisiittori”, kapteeni teki kunniaa yrittäen pitää itsensä koossa. ”Seuraavat käskynne?”
Satanius astui hissin kynnyksen yli ja asteli kapteenin ohi, kunnes pysähtyi, kääntyi ja katsoi kapteenia.
”Mikä on suhteenne rakkaaseen Herraamme, kapteeni Kravez?” inkvisiittori kysyi. Kapteeni suoristautui ja seisoi jäykkänä asennossa.
”Hän on pyhä isäni, johtajani, suojelijani, kenen puolesta kuolisin ilomielin.”
”Miksi sitten petitte hänet?” Satanius kysyi käärmemäisellä äänellä. ”Onko koko elämänne ollut pelkkää valhetta, onko kerettiläisyyden siemen itänyt saastuneessa ruumiissanne koko pienen elämänne ajan. Onko aikomuksenanne ollut levittää epäpyhää sanomaanne keskuuteemme? Oletteko te, kapteeni hyvä, saanut Nelikolta viestejä?”
Kravezin olemus järkkyi silminnähden. Hän pelkäsi. Hänen mielessään pyöri ajatus, jospa hänen epäröintinsä olikin johtunut tästä piilotetusta kerettiläisyyden siemenestä, joka oli alkanut itämään. Hän värisi ja vältteli inkvisiittorin katsetta. Sitten epätietoisuuden saadessa hänestä vallan, kapteeni Kravez purskahti ensimmäistä kertaa elämässään itkuun.
”Minä… Minä en tiedä, h-herra inkvisiittori. Vannon sen!” hän sopersi. Mutta Satanius ei ollut lopettanut.
”Tiedättekö, miksi kannan yhäkin näitä arpia mukanani?” hän kysyi kylmästi. ”Pidän niistä. Ne muistuttavat minua vakaumuksestani Pyhää Herraani kohtaan. Ne näyttävät muille luonteeni, tehtäväni luonteen, ja silloin he tietävät, mitä minä olen saanut ja halunnut kestää tehdäkseni osani, jotta tätä saastainen maailma pysyisi koossa.”
Kapteeni nosti hitaasti kasvonsa ja katsoi kyyneltensä läpi inkvisiittorin kasvoja. Millainen kauhu olikaan puhkonut hänen toisen silmänsä? Vai oliko sama tuli, jonka jäljet näkyivät hänen ihollaan, tehnyt senkin?
”Minä… Minä vakuutan teille, herra inkvisiittori, etten enää koskaan petä Keisarimme luottamusta”, Kravez sanoi vakaasti. Kyyneleet olivat poissa, hänen kasvonsa suorastaan hehkuivat ymmärretystä ylpeydestä, jonka Keisarin armo ja huomio hänelle soivat. Mutta Satanius vain tuijotti kiinteästi, ilmeettömänä häntä. Sitten inkvisiittorin suun tikattu puoli liikahti hieman.
”Kapteeni Kravez, tehkää velvollisuutenne. Tuokaa minulle kerettiläinen Cleitus Syriniuksen ruumis”, hän sanoi. Nyt hänen äänessään oli ohut, huvittuneisuuden vivahde, jota kapteeni ei kuitenkaan huomannut itseluottamuksensa huipulla. ”Sitten Keisarin pyhä armo on sinut puhdistava.”
”Käskystänne, herra inkvisiittori”, kapteeni teki kunniaa protokollan mukaisesti ja astui selkä suorana hissiin.
Satanius kääntyi paikallaan ja alkoi astella kohti ulko-ovia. Ihmiset kavahtivat nähdessään hänet, he jähmettyivät paikalleen ja seurasivat katseillaan inkvisiittorin kulkua. Musta takki hankasi vasten hänen sääriään, ja edetessään hän kaivoi esille radiolähettimensä. Hitaasti hän vei sen huulilleen astuessaan eteisaulaan.
”Kersantti Numar”, hän kutsui. Radiolähetin kähisi.
”Käskynne, herra inkvisiittori”, kuului vastaus. Lucifer Satanius tiesi olevansa yhä kuuloetäisyydellä lähimpiin työntekijöihin.
”Räjäyttäkää rakennus.”
”Käskystä, herra inkvisiittori.”
40k kisaturina: Yhden herran palvelija
Alku oli ihan ok ja koko juttu periaatteessa aika sujuva, mutta minä en onnistunut löytämään tästä oikein mitään pointtia. Paitsi inkvisiittorin huvittavan nimen. Ei vain kerta kaikkiaan sytyttänyt, juoni ei minusta toiminut, se ei herättänyt minkäänlaisia ajatuksia eikä tunteita. Inkvisiittori rikkoi talon. Jee. Eli kerronta kulki, mutta ei ollut matkalla oikein minnekään.
"Ja tarkemmin silmäillen löydykkään ei mitään naurettavaa"