No tarina tuli kirjotettua melko extemporena, ilman suurempia mietiskelyjä ( saati sitten virheiden tarkistusta) Vihdoinkin mielipuuhassa
Kauan niin kauan olen loikoillut likaisen asuntoni nurkassa vain katsellen ikuisesti lepattavaa kynttilän liekkiä samalla hiljaisesti ja kärsivällisesti odottaen seuraavaa asiakasta, seuraavaa epätoivoista henkilöä, joka on kykenemätön selvittämään asioitaan ilman verenvuodatusta. Mutta minua se ei haittaa, minulle se merkitsee paljon enemmän. Jotkut sanovat että tappaminen on hirveää ja että sodassa ei ole mitään kaunista tai mitää ylistettävää. Olen nähnyt satoja taisteluita ja voin sanoa että se on kaunista. Harvoin olen nähnyt mitään niin upeaa ja mieleenpainuvaa kuin kymmenien tuhansien purppuroiden ja violettien viirien kohoamista taivasta kohti. Se on näky jonka uskon säilyvän mielessäni aina.
Ja mitä tappamiseen tulee, on sekin minusta hirveää. Mutta vain jos siitä tekee sellaista. Olen monien tapausten ohessa oppinut nauttimaan tappamisesta ja tekemään siitä lähes taidetta, tietenkin vain omasta mielestäni. Aina ei tarvitse luottaa tikariin tai miekkaan. On mielestäni huvittavaa tai oikeastaan nautinollista nähdä uhrin kuolevan käärmeen puremaan tai putoamalla alas rotkoon. Työtoverini sanovat minua tyhmäksi kun jätän teostani joskus niin selkeät jäljet, mutta en heistä välitä.
Tiedän heikkouteni ja tiedän vahvuuteni, se on tärkeintä tässä ammatissa. Omana heikkoutena olen aina pitänyt haaveilua. Saatan alkaa haaveilemaan ihan tyhjistä asioista kesken keikan, välillä se saa tuntemaan itseni hölmöksi ja heikoksi. Mutta kun vain pidän mielessäni omat vahvuuteni niin ei minua turhaan sanota loistavaksi ammatissani. En ole ihminen, en ole haltia, en ole örkki. Joten mitä olen?. Olenko unohtanut sen mitä olen? Vai enkö vain muista. Liian kauanko olen istunut nurkassani ja unohtanut mitä olen? Ei ei ei se voi olla niin. Tiedän mitä olen ja tiedän mitä olen tekemässä. Aluksi tein tätä vain päästäksi hiukan rahan makuun, mutta sitten raha menetti merkityksensä. Aloin nähdä silmissäni vain verta ja veitsiä. Se mitä pidin ennen työnäni muuttui harrastukseksi ja huvitteluksi. Rahalla ei ole väliä, tahdon vain tehdä sitä mitä osaan. Nyt muistan mitä olen. Olen vain yksi heistä. Nimeni on Denir ja jotkut kutsuvat minua salamurhaajaksi ja olen vihdoinkin mielipuuhassani
Tuuli leikki putoilevien värikkäiden ja jo loistonsa menettäneiden lehtien kanssa syksy teki tuloaan ja ilmasto muuttui sitä mukaan. Ilta oli jo laskeutunut päiväsellä niin vilkaille kaupungin kaduille, mutta nyt oli aivan hiljaista. Ei kuulunut kauppiaan huutoja, lasten naurua, koiran haukahtelua, oli täysin hiljaista. Kaduilla kuitenkin liikahteli joku, se oli ihmisen kokoinen, mutta hoikempi. Haltia oli näillä kaduilla harvinainen näky, vielä harvempia olivat pimento haltiat, jota tämä hahmo selvästi edusti. Hahmo loikkelehti ketterästi kohti kaupungin ylhäistön asuntoja, se ohitti vastaantulevat vartiat helposti piiloutumalla nurkan taakse ja jatkoi taas matkaansa kunnes pysähtyi korkean tiilisen muurin eteen. Hetken se katseli ympärilleen ja varmisti selustansa ennenkuin kiipesi ketterästi aidan ylitse. Huono tuuri kuitenkin seurasi olentoa, se laskeutui lähelle kahta vartiaa. Hahmo toimi vaistojensa varassa ja silmänräpäyksessä se oli piiloutunut. Toinen vartioista luuli kuulleensa jotain
” kuulitko? Ihan varmasti kuulin jotain ”. Sanoi sotilas Denirin alapuolella.
” ääh. Oli vain tuuli. Jatketaan, poiketaan lähteen kautta” Vastasi toinen.
Sotilaat marssivat tahdikaasti tiehensä raskaat rengashaarniskat kilisten. Denir odotti vielä hetken, sulki silmänsä ja antoi korviensa aistia. Ilma oli rauhallinen vartioiden äänet kuuluivat yhä, mutta ne loittonivat. Nyt olisi turvallista podottautua alas. Denir iroitti otteensa ja tumahti kevyesti ruohikolle ja syöksähti ensimmäisen puskan siimekseen piiloon. Muutaman minuutin hän oli roikkunut piharakennuksen katossa ja vasta nyt hän saattoi liikkua vapaammin.
Palatsi johon hänen oli tarkoitus tunkeutua oli tyypillinen asumus korkea-arvoiselle kenraalille. Kahta kerrosta rakenuksessa ei onneksi ollut. Mutta sitäkin suurempi ja korkeampi se oli. Ikkunoita oli tasaisin välein ja niistä joikaisesta paistoi iloisesti ulos lepattava kynttilän liekki. Ikkunat olivat suuret ja ne selvästi voitiin avata vain sisäpuolelta. Denir harmitteli tätä sillä hän oli ajatellut tunkeutua talon sisään juuri ikkunan kautta. Mutta nyt hänen tulisi keksiä jotain vielä eksoottisempaa. Pensaasta jossa hän nyt piileskeli oli hyvät näköyhteydet koko palatsin alueelle, Denir kohotti varovaisesti päätää ja katseli ympärilleen. Pääovi oli unohdettava heti, hän ei mitenkää pääsi kuuden raskaasti vartioidun sotilaan ohitse. Ja jos kerta ikkunat voitiin avata vain sisältä käsin oli sekin unohdettava. Ikkunoiden hajoittaminen taas aiheuttaisi aivan liian paljon melua, joten senkin Denir heitti mielestään heti pois. Mutta miten olisi katto. Sieltä saattaisi hyvinkin löytyä ratkaisu. Savupiippua hän ei ajatellut, sillä ne näyttivät kaukaakin katottuna jo niin ahtailta että hän vain tukehtuisi sinne.
Pensaasta oli noin kahdenkymmen metrin matka seinustalle. Tikapuita tai rappusia ei näkynyt joten Denir kaivoi esiin nelipiikkisen tarttumiskoukunsa ja kiinnitti sen vahvaan köyteen. Denir tarkisti varustuksensa. Kahteen kullalla koristeluun pieneen huotraan hän oli laittanut tikarit. Selässä olevaan huotraansa hän oli valinnut jo niin monet tehtävät nähneen käyrän sapelinsa. Vyöllä roikkui Denirin kaksi valitsemaa käsivarsijousta, molemissa viisi vasamaan lipaassa. Denir veti vielä kerran syvään henkeä ja katsahti vielä ympärilleen ja ampaisi kevyeen juoksuun. Onneksi maa oli kuiva ja vielä nurmikkoinen joten hänen ennestään kevyet juoksuaskeleensa eivät aiheuttaneet suurtakaan ääntä. Denir pääsi seinustalle ja painautui maahan polveensa nojaten ja kuunteli hetken ja totesi reitin olevan selvä. Denir pyöräytteli köyttä hetken ilmassa ja viskasi sen sitten katolle. Se aiheutti hetkellisesti kovaakin melua, mutta hiljenikin yhtänopeasti. Denir vetäisi useaan otteeseen köydestä ja se tuntui takertuneen hyvin johonkin. Sylkäistyään käsiinsä hän alkoi kavuta katolle seinää apunansa käyttäen. Kevyesti varustettuna ja kokemusta roimasti omaavana henkilömä ei tämä pieni este antanut paljonkaan haastetta Denirille. Hetkessä hän oli kavunnut katolle ja katseli ympärileen. Katto näytti aivan tyhjältä. Koukku näkyi takertuneen tasakattoisen talon yhteen monista savupiipuista. Hetken hän katseli ympärilleen ja kuunteli tarkasti, korviin tarttui ääni.Alhaalta vasemalta kuului äänekästä puhetta. Denir heittäytyi selälleen kattoa vasten ja tasasi hengistystään. Äänet olivat nyt ihan lähellä.
”Perhana köysi unohtui” hän kirosi mielessään ja tarttui vasemalla kädellään köydestä ja tempaisi siitä vetäisten loputkin köydestä katolle. Nyt Denirin auttoi vain toivoa, etteivät sotilaat olleet nähneet roikkuvaa köyttä. Äänet tulivat hetkessä hänen alleen ja pysähtyivät. Vartiat eivät selvästikkään tieneet, että hän piileskeli aivan muutaman metrin päässä heistä.
” Jefrey sanoi, että oli kuullut ääniä puutarhasta, pyysi käydä tarkistamassa”, sanoi toinen sotilaista. Joka kaksikosta selvästi omisti matalemman ja miehisemmän äänen
” Ääh, Jefrey horisee mitä mieleen juolahtaa. Ainahan se on epäilemässä kaikkia, mutta kun kerran on hän niin sanoi niin tehdään nyt se sitten sinun mieliksesi” Vastasi toinen. Äänet loittinivat puutarhan piharakenusta kohti. Denir rohkaisi mielensä ja uskaltautui kurkistamaan. Molemmat sotilaat olivat keskimääräistä ihmistä rutkasti pitempiä ja rotevampia. Päällä sotilailla oli tyypillinen rengashaarniska ja vyötäillä roikkui miekka ja käsissä vartioilla oli pitkät keihäät.
Denir huokaisi helpotuksesta kun vartiat olivat kadoneet puutarhan perukoille. Hän keräsi tarttumiskoukun rulalle ja kiinnitti vyölleen. Nyt hänellä olisi hetki aikaa tutkia katto ja keksiä suunnitelmaa. Denir liikkui kyyryssä pyrähtelevin ja nopein liikkein, musta vaatetus kätki hänet täydellisesti jo ennestään pimeään yöhön. Hän haravoi katton läntistä osaa ja löysi selvän luukun. Ehkäpä tämä oli tie rakennuksen ullakolle, jossa varmaan säilytettiin turhia tavaroita. Luukku ei ollut lukossa, Denir hurrasi mielessään onneaan ja avasi luukun. Edessä avautui pimeä näkymä, mutta onneksi pimeää tottuneet silmät näkivät sisällä erinomaisesti. Denir laskeutui lahoavia tikapuita alas ja jalat tömähtivät puiseen lattiaan jonka seurauksena sankka pölypilvi nousi ilmaan ja se kutitteli hetken nenää. Pölyä oli kertynyt niin rutkasti, mikä osoittikin hyvin että tätä osaa rakenuksesta harvemmin käytettiin. Denir siristi silmiään ja etsi seuraavaa luukkua kaiken sen rojun seasta.
Luukku löytyikin se jäänyt kaikkien niiden tarpeettomaksi katsottujen tavaroiden alle. Kun luukku vihdoin tuli esiin Denir avasi sen ja kapusi nyt pieneen varastohuoneeseen. Huone oli täynnä kaikkea puutarhurille kuuluvaa tavaraa. Metallisia ja puisia ämpäreitä, haravoja, kastelukannuja. Ovi näkyi edessä ja Denir siirtyikin sitä kohti. Harmikseen hän ei vain huomannut lattialla lojuvaa ämpäriä, jonka hän potkaisi kumoon. Denir kirosi kömpelyyttään, mutta ei kerennyt tehdä mitään. Ämpäri kaatui kolisten ja vieri oven viereen. Denir jähmettyi paikalleen hetkeksi, mutta huokaisi helpotuksesta. Onneksi käytävillä ei kulkenut sinä hetkenä ketään joka olisi tuon äänen kuullut. Denir siirsi ämpärin pois edestä ja kuunteli oven lävitse tarkoilla korvillaan. Mitää ei kuulunut ja hän uskaltautui raottamaan ovea.
Lattiaa peitti koko leveydeltä korea punainen matto, joka kertoi selvästi omistajan varallisuudesta. Denir mietti mihin suunnata seuraavaksi, hän päätti edetä eteenpäin. Hän hiipi varoen käytänvän seinustaa pitkin ja kurkisti nurkan taakse. Tyhjänä sekin. Uuden käytävän päässä oli sohva ja sen yläpuolella maalaus, sohvan vasemalla puolella oli upea tamminen pöytä jonka päällä oli muutama lasi ja pullollinen viiniä. Maalaus esitti varmaankin talon omistajaa parhaassa puvussaan. Korea miekka ja haarniska tekivät hänestä mahtavan oloisen ja se herätti kunnioitusta jopa Denirin kieroutuneessa mielessä. Pöytä ja viini taas osoittivat Denirin mielestä, että tuo oli se sohva jossa vieraat odottivat vuoroaan päästä herran puheille siemaillen samalla viiniä, jota varakas herra auliisti tarjosi. Käytävän päässä oli vain kaksi ovea, molemmat toisiaan vastapäätä. Denir hiipi matalana valaistun käytävän päätyy ja kuunteli vasemmanpuoleisen oven lävitse. Aivan hiljaista. Denir katsahti pöydälle, jossa pullo ja lasit sijaitsivat. Laseissa oli vielä viiniä, mikä kertoi että oikealla puolella sijaitseva ovi oli talon omistajan oma huone ja että hänellä saattoi hyvinkin olla vieraita. Sukkelasti Denir siirtyi oikealle ovelle ja kuunteli. Sieltä kuului todella ääniä. Jälleen hän päätteli oikein. Mutta oli parempi odottaa kuin rynnätä sisään. Denir siirtyi taas vasemalle puolelle ja astui ovesta sisään.
Huone oli selvästikkin herran palvelioiden huone. Palveliat olivat toimittamassa kukin omia tehtäviään ja huone oli siksi aivan tyhjä. Sängyillä lojui jokaisen palvelian omia tavaroita, eikä huoneessa näyttänyt olleen mitään mielenkiintoista. Denir sulki oven ja jäi kuuntelemaan milloin alkaisi kuulua mahdollisia ääniä. Kului minuutti ja toinen, kului vartti ja vasta sitten ovi vastakaisella puolella avautui. Denir säpsähti ja siristi korviaan.
"Asia on sitten selvä, saavumme uudemman kerran huomenna" Sanoi ääni
"Se sopii, olen täällä vastassa teitä" Vastasi toinen ääni
"Lienee aika poistua Leonard ja kiitokset viinistä herra Folmors" Sanoi kolmas ääni
"Kiitokset teille"
Kuului askelia ja oven sulkeminen. Taas oli aivan hiljaista. Äänet kaikkosivat käytän päästä ja Denir alkoi miettiä miten toteuttaisi tämän murhan. Jospa hän kuristaisi uhrin tarttumiskoukun köydellä, ei se oli jo tehty. Jospa tappaisi hänet siististi kurkkuun viilletyllä vedolla, ei sekin oli jo kertaalleen tehty. Nyt hän keksi, jos mies niin kovasti piti viineistä niin miksei hän sitten pitäisi niistä niin paljon että kuolisi niihin.
Denir avasi oven ja astui käytävälle ja sulki heti oven perässään. Hän veti jälleen syvään henkeä ja astui oikeanpuoleiselle ovelle ja raotti sitä varovaisesti. Paljon hän ei nähnyt, mutta herra jota Folmorsiksi kutsuttiin istui tuolisansa ja katseli ikkunan lävitse tähtiä. Denir hymyili kolkosti ja tarttui viinipulloon ja kahteen laseista jotka pöydällä hänen takanansa olivat ja avasi oven äänekkäästi samalla aloittaen puhumaan mahdollisimman normaalilla äänellä.
"No mutta Folmors herra te kutsuitte minua" Denir sanoi ja yritti kuulostaa mahdollisimman palvelijamaiselta " Te halusitte viiniä, ettekö halunnutkin"
"Ai kutsuinko, No tuokaas lasillinen tänne" Sanoi tuolissa istuva herra, eikä edes kääntynyt katsomaan sisäänastunutta henkilöä. Denir hymyili kolkosti ja kiitteli itseää onnistuneesta puhuttelusta. Hän asteli korean huoneen poikki ja ojensi pöydälle lasin. Folmors tarttui siihen ja kulautti sen alas kurkustaan. Denir päätti hoitaa homman nyt
Hän tarttui otti toisen lasin ja kaatoi siihenkin viiniä ja laittoi sen pöydälle valmiiksi. Sitten hän sulki pullon korkin, ja mietti mihin kohtaan löisi sillä. Hän täräyttää miestä pulolla takaraivoon. Mies ulahti hetken kivusta ja kaatui sitten lattialle tajuttomana. Denir katseli uhrinsa päätä ja nyökytteli onnistuneesti. Verta ei valunut vaan uhri oli vain tajuton. Seuraavaksi hän irroitti tarttumiskoukun köydestä ja sitoi sen herran kaulaan. Toisen pään hän heitti katossa olevan kattokruunun lomitse ja alkoi hinata ruumista ylöpäin. Folmors oli raskas nostaa, mutta onneksi koristus vahvikeineen keski vanhan sotilaan painon. Toisenpään Denir sitoi raskaan tammipöydän jalkaan.
Denir katseli työtään ja oli vallan tyytyväinen. Lähes täydellinen lavastettu murha. Nyt kaikki näytti siltä kuin Folmors olisi ottanut vain liikaa juotavaa ja päättänyt lopettaa päivänsä.
Denir läikytteli viiniä ruhon vaatteille ja hieman lattiallekin, jotta kaikki näyttäisi täydelliseltä. Pullon hän jätti pöydälle ja tarttui lasiinsa ja viekeä hymy levisi hänen kasvoilleen.
"Vihdoinkin mielipuuhassa" Denir totesi ja kulautti viinin kurkkuunsa
Juu ei kai tässä muu auta ku onnitella voittajaa....ja jatkaa vanhoja tarinoita...nih nih nih