Altdorf paloi. Harvalukuiset siviilit yrittivät hillitä liekkejä, mutta se ei hyödyttänyt. Jokainen uusi helvetinkanuunoiden keskitys sytytti lisää rakennuksia liekkeihin, levittäen tulta ja kauhua ympäriinsä.
Kaaoksen voiman vääristämät ihmiset hoipertelivat kaduilla, vain tullakseen tapetuiksi kauhistuneiden puolustajien miekkoihin. Sigmarin kirkot täyttyivät rukoilevista sotilaista ja siviileistä, kun kaupungin viimeiset puolustajat kerääntyivät viimeiseen messuun ennen kaiken loppua.
Sillä kaaos oli voittanut.
Vain hiukan valtavien muurien takana odotti viimeistä hyökkäyskäskyään valtava armeija, kaaoksen murskaava voima. Neljän jumalan palvojat seisoivat rinta rinnan, aseet valmiina teurastamaan jokaisen puolustajan ja sen jälkeen toisensa. Metsissä petomiehet kiduttivat ja raiskasivat uhrejaan, toisten valmistuessa hakemaan niitä lisää. Mahtavat demonit ja lohikäärmeet kiertelivät ilmassa armeijan yllä, odottaen yhden miehen käskyä lopettaa keisarikunnan kuolinkamppailu.
Ja tuo mies, kaaoksen Ikivalittu istui ratsunsa selässä koko armeijansa edessä, maistellen voittoa, haistellen veren makua ilmassa. Kaksisataa vuotta oli mennyt siitä kun Archaon oli epäonnistunut epäpyhässä tehtävässään raiskata ja tuhota tämä maailma pitkän yön ja turmelluksen nimeen. Kaksisataa vuotta oli kulunut, uusi ikivalittu oli noussut, kruunattu ja voittanut. Kisleviä ei enää ollut, Middenheimin kohdalla oli vain valtaisa kuoppa, ja viimeiset kääpiölinnakkeet sortuivat näillä hetkilläkin vuorilla yksi kerrallaan. Kirkoissaan ihmiset rukoilivat heikkoja jumaliaan, mutta se ei auttanut. Kaikki saattoivat tuntea, kuinka maailman syke hidastui lyönti lyönniltä, kuinka sen hengitys muuttui vaivalloisemmaksi.
”Maailma on vanha ja sairas!”, Ikivalittu huusi mahtavalla äänellä, joka kantoi armeijansa jokaisen miehen ja naisen korviin, ja jokaisen kaupungin epätoivoisen puolustajan sieluun.
”Ja vanhat ja sairaat ansaitsevat kuolla!”
Mahtava miekka nousi ilmaan, piirtäen laajan kaaren ilmaan, sen kimaltelevat riimukuviot satuttaen ihmisten silmiä. Kauhu puristi keisarikunnan viimeisiä miehiä, ja ikivalittu haistoi sen.
”Ja siksi me tapamme heidät!”
Miekka laskeutui, osoittaen kohti mahtavia muureja joiden oli pitänyt kestää ainiaan. Nyt helvetinkanuunat ja saastainen magia olivat murtaneet laajoja aukkoja kaupungin ainoaan turvaan, eikä mikään voisi enää estää miljoonien vahvuisen armeijan murskaavaa rynnäkköä.
Ja armeija hyökkäsi. Ulvova lauma ryntäsi ruohikon ylitse, korvia huumaavan jylinän peittäessä alleen puolustajien epätoivoiset kirkaisut.
Vaan vielä löytyi tahtoa viimeisistä sotilaista, vielä kunnia nosti päätään keisarikuntalaisten sydämessä. Kaikki oli lopussa, mutta kuolema tulisi olemaan mahtava, vaikkei siitä kukaan ikinä kertoisi. Ei komeita hautoja näille viimeisten päivien sankareille, kukaan ei laulaisi heistä lauluja. Ja siksi he olivat sankareista suurimmat.
Kaupungin portit aukenivat jysähtäen levälleen, ja Reikinkaartin ritarit syöksyivät viimeiseen mahtavaan rynnäkköönsä. Kuin hopeinen keihäs tuo uljas kiila iski keskelle kaaoksen rivistöä, rohkeiden miesten ja vahvojen hevosten murtaessa kaaoksen sotureiden kirjavat rivistöt, murskaten kuolevaisten rivit hajalle.
Muurin aukoista marssivat vihollista päin rummunpäristyksen saattelemana keisarikunnan jalkaväkirykmenttien rippeet, repeytyneet liput surumielisesti tuulessa liehuen, mitään kumartamatta. Varmoina kuolemasta yksikään hilparin kärki ei tärissyt, yksikään miekka ei tippunut hervottomista käsistä.
Keisarillisen insinöörikoulun kanuunat sylkivät kuolemaa kaaoksen keskelle, tiputtaen epämuodostuneita lohikäärmeitä taivaalta, tai hajottaen ryöväreiden rivistöjä.
Mutta mikään ei voinut enää pelastaa Altdorfia, taikka maailmaa. Mahtavat lohikäärmejätit syöksyivät kohti Reikinkaartia, kaataen kirveidensä laajoilla heilautuksillaan heidät kumoon, murskaten rynnäkön. Kaaoksen soturit iskivät kaatuneiden kimppuun, repien ritarit palasiksi.
Pelkästään armeijan valtava massa jauhoi jalkaväen kappaleiksi, murtaen uljaat rivistöt. Aarnikotkalippu iskettiin kantajansa käsistä ja tallattiin veriseen mutaan, ja rivistö kerrallaan puolustajat kaatuivat kotikaupunkinsa edessä, kuollen maansa ja jumalansa kanssa.
Mutta helpolla he eivät kuolleet, teurastus oli molemminpuolista, kaaoksen soturit ja demonit saivat kahlata vyötäisiään myöten ruumiissa, joista suurin osa oli heidän tovereitaan, sikäli kun kaaoksen armeijassa tovereita oli.
Ja kaiken edellä ratsasti Ikivalittu, mahtava miekka surmaten keisarikuntalaisia ja välillä muun puutteessa omiaankin.
Kerran hän oli ollut puolustamassa tätä maata, ollut yksi sen suurista johtajista.
Mutta ei enää. Nyt hänen entiset alaisensa kaatuivat hänen miekkaansa, tunnistamatta entistä johtajaansa. Mutta yksi tuntisi.
Palatsinsa porteilla seisoi hän, joka oli epäonnistunut maansa pelastamisessa. Mahtavassa edeltäjiensä haarniskassa, jumalansa oma sotavasara kädessään keisari Adolf odotti miestä jonka tiesi tulevan.
Ja palatsien ulomman muurin portit murtuivat auki, Ikivalittu marssi sisään, valtava miekka epäpyhää voimaa uhkuen. Hänen takaansa keisareista viimeinen näki, kuinka hänen kansaansa teurastettiin ja raiskattiin, miten kaaoksen hulluus ja villiintynyt magia sulatti ihmisiä ja demoneja yhteen, sulattaen rakennuksia, murskaten niin vihollisia kuin omiaankin. Hulluna raivosta ja riemusta kaaoksen joukot kääntyivät toisiansa vastaan, repien kappaleiksi kaiken mikä tuli lähettyville. Todella, maailman täytyi olla lopussa, keisari ajatteli. Kaaos voitti kaiken muun, vaan ei itseään.
”Sinä voitit, veljeni. Murskasit oman kansasi, tapoit oman sukusi, tuhosit kaiken mitä aikoinaan puolustit, mitä rakastit”, Adolf lausui väsyneesti.” Miten tyhjä onkaan voittosi, ja miten surkea on olemassaolosi”.
”Tyhjä? Surkea? Houkka! Minusta on tullut maailman voimakkain olento, suurin valloittaja mitä sodan ja vihan liekeissä on ikinä taottu. Olen saavuttanut asioita, joista sinä kuolevainen et edes osaa unelmoida! Vien kruunusi, ja murskaan sen yhtä helposti, kuin tämän kurjan maan joka ei koskaan tehnyt mitään loistavaa, paitsi siitti minut!”, Ikivalittu huusi mahtavalla äänellään, juopuneena mahdistaan.
”Kruununi?”, Adolf sanoi hitaasti, tarttuen siihen. ”Siitä siis kaikki on kiinni, kuten aina… Miten säälittävää, että maailma loppuu yhden turhan metallinpalasen takia. Olet saavuttanut vain pateettisuuden huipun, kuten tämä turha kruunukin”.
Näin sanoen keisari kohotti upean, maailmanlopun liekeissä kimaltelevan kruununsa. Miten kirkkaasti loistivatkaan sen timantit! Miten upeasti kiilsikään sen kulta! Miten täydellisessä kaaressa se lensikään ilmassa, miten upeasti se murskautuikaan seinään! Ja kuinka kauniita olivatkaan sirpaleet, jotka leijailivat unen lailla ilmassa! Ja miten turhaa sen kauneus oli, mikä mitäänsanomattomuus!
”Ei!”, huusi Ikivalittu, rynnäten veljeään päin, maa pirstoutuen ja halkeillen hänen turmeltuneiden jalkojensa alla, miekka korkealle kohotettuna. Hänen voittonsa kirkkain helmi oli riistetty häneltä, kuolevan maan kuolevan keisarin viimeinen kosto.
Miekka iski ja vasara nousi torjuntaan. Kääpiöiden takoma metalli, ihmisten mahtavin taikaesine valitti kaaoksen voiman alla, ja napsahti poikki, pirstoutuen palasiksi. Ikivalittu sieppasi aseetonta keisaria kurkusta kiinni, ja nakkasi hänet seinään, murtaen puolet kylkiluista.
”Vangitkaa hänet!” Ikivalittu huusi uskollisille ritareilleen takanaan. ”Ja antakaa parhaimmille kiduttajilleni! Haluan että hän kärsii vielä sadan vuoden päästäkin joka päivä hirvittävimmät tuskat maailmassa!”
Verta yskivä keisari nostettiin maasta kovakouraisesti ja raahattiin kohti palatsin kellareita, siellä odottavia välineitä kohti. Nyt ne saisivat rankaista entistä hallitsijaansa.
”Turhuutta…”, Adolf onnistui sanomaan veljelleen, rykiessään verta ja muutaman hampaan palaneeseen maahan.
Kaupungissa teurastus jatkui. Tuskin yksikään asukas oli enää elossa, ja jos oli, parempi olisi ollut kuolleena. Se ei suinkaan laannuttanut taistelua, teurastus yltyi kymmenkertaiseksi, sillä nyt se oli kaikkia kaikkea vastaan. Kaaos ja tuho levisi uskomattomassa mittakaavassa pitkin katuja, eikä Khornen, Slaaneshin, Nurglen ja Tzeentchin riemulla ollut rajaa.
Ja niin kävi, että Ikivalittu istui keisarin valtaistuimelle, kullatulle vallan merkille, josta oli pienenä niin kovasti unelmoinut. Ja se tuntui hyvältä, sopivalta hänelle.
Mitä hän olikaan tehnyt tämän tuolin eteen, ja sen kruunun. Hän oli antanut kaikkensa saadakseen moninkertaisesti takaisin, ja nyt hänen unelmansa olivat totta, maailma oli hänen. Niin paljon tuhottavaa, raiskattavaa, poltettavaa… Eikä se tähän loppuisi, sillä kaaoksen valtakuntien takana oli muitakin maailmoja.
Ja tapahtui, että pitkästä aikaa Ikivalittu vaipui uneen, haaveillen tulevaisuudestaan, jonka näki kaoottisen loistavana kimmeltävän edessään.
Unessa hän johti armeijaansa, näki kunniakkaita näkyjä menneistä ja tulevista voitoista, surmasi kaikki vihollisensa, tuhosi ja turmeli kaiken. Ja taas maistui elämä suloiselta veren punaamilla huulilla ja unessaan Ikivalittu nauroi, nauroi oman voimansa ihanuutta, haaveillen jumaluudesta, ehkä ylitse vanhojen jumalten.
Mutta outo tunne valtasi hänet, yhtäkkiä hän tunsi seisovansa yksin, yksin armeijansa keskellä. Ympärillä taistelu raivosi, mutta se ei koskettanut häntä. Kuin hän olisi ollut aave, eikä mahtavin mies maan päällä. Mutta yksi unen hahmoista näki hänet, katseli harmaan huppunsa takaa.
Vanha mies harmaassa kaavussa, huppu silmillä raahautui hitaasti häntä kohti. Naamaa ei erottunut, kädet katosivat hihojen laskoksiin, eikä Ikivalittu osannut kertoa miksi mies oli vanha? Sellainen voimakas tunne valtasi hänen hurmeisen ja riemukkaan mielensä, eikä Ikivalittu pitänyt siitä tunteesta.
”Kuka olet sinä, joka häiritset minun, maailman mahtajan suuria unia?”, kysyi kaaoksen kuningas, kaapujen keskeltä kasvoja etsien.
”Minä en ole kukaan, vaan et ole sinäkään, tyhjän mahdin tyhjä hallitsija”, mies kuiskasi, äänellä jota ei ollut, mutta joka silti kuului. Ikivalittu ei huomannut, että hänelle olisi puhuttu, oli kuin kuiskaus olisi vain ilmestynyt hänen mieleensä.
”Ja kuinka minä en ole mitään? Enkö ole pian vallannut koko maailman? Eikö kaikki kaatunut edessäni? Eikö mahtini olekaan maan päällä vailla vertaa?”, hän kysyi, heiluttaen miekkaansa, osoittaen mahtavaa uniarmeijaansa.
”Tämä armeija ei ole sekään mitään”, aaveen kuiskaus kantautui hänen mieleensä.
Ja samalla hetkellä Ikivalittu näki, kuinka hurmeentäyteinen maasto alkoi menettää värejään, haalistua vain harmaaksi. Hänen ympärillään haarniskat hajosivat, soturit vanhenivat, kuolivat ja murenivat tomuksi. Hetkessä maisemasta ei ollut mitään jäljellä, vain harmaa tomu lensi tuulen mukana. Ja pian sitäkään ei enää ollut, ja pelkkä tyhjä olemattomuus ympäröi Ikivalittua ja kaapumiestä.
”Mutta minulla on kymmenen samanlaista armeijaa komennossani, kaikki toinen toistaan vahvempia!”, Ikivalittu huusi, välittämättä armeijansa kuolemasta.
Yksi kerrallaan unessa he katsoivat armeijaa toisensa jälkeen, ja olemattomuuteen ne kaikki katosivat, jättämättä mitään jälkeensä. Miten turhia olivatkaan ne voitot, jotka ne olivat komentajilleen ansainneet, miten järjetön heidän tuhonsa.
”Kaaoksen jumalat antavat minulle uudet armeijat!”, hän huusi, ääni itsevarmana kuten ennenkin.
”Kaaoksen jumalat eivät ole mitään, yhtä varmasti hekin häviävät minulle, joka en ole yhtään mitään”, häiritsevä humina kertoi. ”Ymmärrä mahtisi turhuus, tyhjä olevainen”
”Kaaos ei häviä kenellekään! Me olemme mahtavimmat, ja tuhoamme kaiken muun jos se ei käänny kaaoksen puolelle! Pelkää mahtiamme, sillä sinutkin voimme turmella!”, Ikivalittu huusi raivoissaan.
Aavemainen nauru kaikui vihaisen mielen käytäviä pitkin, syöden pois raivon Ikivalitun unisesta mielestä. ”Minussa ei ole mitään mitä turmella, eikä mitään tuhottavaa, kuten ei missään muussakaan, eivätkä jumalasi mahda mitään väistämättömälle”.
”Eivätkö? Katso siis Khornea ja hänen loistoaan, ja mieti, miten tuhoat sen kaiken!”
Näin huutaen Ikivalittu loihti uneensa näkymän Khornen maailmasta. Tuhannet hirvittävässä raivossa ja murhanhimossa rypevät soturit repivät toisiaan ja vihollisiaan kappaleiksi kirveillä, miekoilla ja paljailla käsillä. Veren ja sisäelimien löyhkä oli kammottava, soturit uivat kaulaansa myöten veressä ja ruumiissa. Näytti siltä, että tämä hulluuden ja murhan maisema ulottui loputtomiin, ja kaiken yllä istui mielipuolisen korkealla kallovaltaistuimellaan itse Khorne, murhaamisen, teurastuksen ja verilöylyjen kirvestä pitelevä jumala. Nauraen tuo hirviömäinen hahmo joi pikarista verta, valtamerellisen verran. Ja aina kun alhaalla joku kuoli, hänen verensä täytti uudelleen Khornen maljaa, niin että ikinä se ei tyhjentynyt.
”En voi miettiä millään, sillä ei ole millä miettiä. Niin vain käy, ilman syytä. Turhaa!”, aavemaiset sanat polttelivat Ikivalitun verkkokalvoilla.
Ja katso, niin tyrehtyi ikuinen veren meri, aseet kuivuivat ja hajosivat pois. Soturit vanhentuivat sekunneissa ja kuolivat. Ja yhtäkkiä kaikki katosi jälleen tomupilveksi. Silloin sortui Khornen valtaistuin, luiden murentuessa olemattomiin, pikari tyhjeni kun mikään ei sitä enää täyttänyt, ja itse jumala kaatui tyhjyyteen, kutistuen ja murentuen, kunnes mahtavasta veren jumalasta ei enää ollut mitään jäljellä, ja tyhjyys oli taas kokonainen.
”Lopulta Khorne tappaa kaikki, ja sitten tapettavaa ei ole enää jäljellä, ja silloin hän lakkaa olemasta…”, aave kuiski.
”Vaan entäpä Slaanesh!”, karjahti Ikivalittu, miekallaan huitaisten.
Samalla kaikkialle heidän ympärilleen ilmestyi Slaaneshin hovi, missä sanomattomat lihalliset nautinnot odottivat kutsuvasti kaaoksen suosikkeja. Mutta yhtä helposti täällä saattoi saada osakseen kuolemaa, kuin kaikki kuolevaiset tunteet ylittävää nautintoa, sillä kaikki kaaos sai nautintoa elämän lakkaamisesta, eikö tappaminen ollut yksi kiihottavimmista asioista mitä saattoi tehdä? Alastomat demonit ja kieroutuneet olennot kaikkialta maailmasta ja sen takaa harrastivat kaikkea mistä saattoi nautintoa saada, pelkästä seksistä käsittämättömiin veren, kivun ja huumeiden täyttämiin joukkoraiskauksiin, jossa ei halukkuutta kysytty. Lonkerot viuhuivat ilmassa, piiskaten omistajiaan ja muita, sadat silmät seurasivat kiihottuneina jokaista olentoa, joka niiden katseen eteen tuli. Voihke ja orgasminen kiljunta täytti ilman, kun nämä tuskan ja seksin mielettömät juhlat räjäyttivät tajunnan osallistujiltaan.
Ja kaiken yllä istui Slaanesh, jonka ihanuutta ei voinut sanoin kuvailla. Tuo nautinnon androgyyninen jumala katseli valtakuntaansa ja sen taakse, välillä itsekin voihkien jonkin poikkeuksellisen nautinnollisen tavan nähneenä. Silloin erilaiset sukupuolielimet joka puolella hänen valtaisaa ruumistaan sylkivät kiiman nesteitä himokkaiden ja irvokkaiden palvelijoiden päälle.
”Mitä ovat nautinnot? Lopulta eivät mitään”, kertoi hänen uniensa painajainen.
Samalla kaikkialla heidän ympärillään käytiin nopeassa tahdissa kaikki kuviteltavat nautinnon olomuodot läpi, jokainen asento, jokainen päihde, kaikki kuviteltavissa olevat perversiot ja fetissit. Ja enää ei kukaan saanut nautintoa, kaikki oli kulunutta, loppuun käytettyä, ja niin tyhjää. Kaikki muuttui ensin harmaaksi, sitten kuolleeksi ja lopulta tyhjäksi. Mikään ei enää kuiskinut niistä sanoinkuvaamattomista nautinnoista, mikään niissä ei ollut enää lopulta erikoista.
”Vaan entäpä Nurgle? Hänen kuoleman ja taudin täyteistä valtakuntaansa et voikaan noin helposti lopettaa, vaikka olisit itse kuolema…”, Ikivalittu sanoi, hieman epävarmalla äänellä. Ensimmäistä kertaa vuosiin hän tunsi epäilystä, heikkoutta. Enää hänen voimansa ei ollut absoluuttista, itsevarmuutensa rajatonta. Ja tyhjyys hiipi hänen sydämeensä pikkuhiljaa, sammuttaen sen juopunutta vallan paloa.
Niin ilmestyi kolmas kaaosjumala valtakuntineen heidän ympärilleen, kaikessa tautisessa saastassaan.
Ikivalittu ja kaapumies rämpivät polviaan myöten soisessa maastossa, vaan tämä suo ei ollut turvetta, vaan mädäntyneitä eläviä olentoja. Siellä täällä esiin sukelsi tautisia naamoja, visvaisien syylien peittäminä. Sammakon näköiset mielipuoliset ihmiset, demonit ja ihmisdemonit loikkivat hihitellen keskellä mädäntynyttä maastoa, joka muodostui heidän ja heidän tovereidensa lepran sulattamista osista. Sillä he olivat tautiensa ansiosta kaikki sulaneet kiinni toisiinsa, vastenmielisimmäksi kuviteltavissa olevaksi sykkiväksi märkärakkulaksi. Nurglen valtakunta oli kuin valtaisa paise jumalten maailmojen iholla, saastainen sykkivä limaisen ruskeanvihreä kohtu, joka sylki visvaa, saastaa, ulosteita ja tauteja maailmalle, tappaen ja saastuttaen kaikkea elävää millä tahansa flunssasta syöpään, oksennustaudista kupparuttoon ja lepraan. Ja jokainen niistä taudeista kasvoi tässä maailmassa, missä mielipuolisen iloiset ikuiseen elämään tuomitut olennot syytivät jatkuvasti uusia mutaatioituneita bakteeri- ja viruskantoja elämää vastaan. Mädäntyneiden sisäelinten ja kaiken elämän rappeutuneen kuoleman tuoksu oli päätähuimaavan kammottava, tarpeeksi valtaisia shokki tappamaan ihmisen.
Ja kaiken yllä istui valtaisana Isoisä Nurgle, joka oksensi riemusta hihittäen palvojiensa joukkoon, hukuttaen sadoittain palvojiaan, jotka syntyivät uudestaan uutena tautina ihmisten joukkoon. Valtaisat napanuorat kiinnittävät tautiolennot tähän kaiken saastan alkulähteeseen, joka armotta tapatti ja tuhosi kaiken syövyttävillä taudeillaan.
”Taudit syövät ja syövät, kuluttaen elämää loppuun. Ja lopulta elämää ei ole enää jäljellä, ei mitään tartutettavaksi. Kaikki raukeaa tyhjiin, eikä taudeilla ole enää virkaa”, kuiski tuo hirviömäinen painajainen, joka niin helposti hajotti olemattomiin kaiken, jonka Ikivalittu luuli olleen ikuista ja pysäyttämätöntä.
Niin sanottiin, ja silloin märkivät haavat alkoivat kuivua, umpeutua, muuttua kuolleeksi arpikudokseksi, ja haipua pois. Paiseet puhkesivat, visva kuivui olemattomiin, iho hapertui tuhkaksi ja tyhjyyteen. Sisäelimet menettivät kaiken sairaan värinsä, ja kuivuneina jauhautuivat olemattomiin. Demonit tiputtivat viikatteensa, sulkien sairauksien kalvamat silmänsä, haipuen pois. Nurglen lapsiinsa kiinnittämän napanuorat tyhjenivät ja katkeilivat, tipahtaen irti ja hajoten tuhkaksi ja vereksi osuessaan maahan, ja pian niitäkään ei enää ollut. Nurgle kutistui, ja taudit hänen sisällään hävisivät ilman tartuttamisen mahdollisuutta, syöden toinen toistaan, kunnes viimeinen oli jäljellä. Niin viimeinenkin kuoli nälkään, ja säälittävästi hyllyen ja maiskahdellen isoisä Nurgle hävisi viimeisenä valkoiseen tyhjyyteen.
Eikä värejäkään enää ollut, valkoinenkin katosi, ja vain kaapumies ja Ikivalittu näyttivät joltain.
”Mutta entä Tzeentch, ikuisen muutoksen jumala?! Magian ja energian mestari, joka sulauttaa ja muuttaa kaiken itseensä!”, huusi Ikivalittu, viimeiseen oljenkorteensa tarttuen, loistonsa ja kunniansa viimeinen liekki sydämessä lepattaen, heikosti, sammumaisillaan.
Kammottava ontto tunne valtasi häntä sisältäpäin, saaden hänet kutistumaan, selkänsä köyristymään, haarniskansa hajoamaan. Pieneksi, kovin mitättömäksi hän jo tunsi itsensä. Hänen silmissään kaapumies näytti jo aivan valtaisalta, suorastaan jumalalta itsekin, vaikka sanoi ettei ollut mitään.
Ja viimein vaikuttavin kaikista kaaoksen jumalten valtakunnista sukelsi esiin Ikivalitun kaaoksen turmelemasta mielestä, tuo maailma kaiken takana, missä kaikki muuttui joka hetki magian ja kohtalon jumalan mieliksi.
Täällä olivat kaikkien aikaisempien maailmojen omituisimmat ja sairaimmat piirteet aina välillä tunnistettavissa, ja paljon enemmänkin. Kieroutuneet, omituisen lintumaiset hahmot sukeltelivat häiriintyneesti kieroutuneessa maisemassa. Tuota maailmaa ei voinut sanoin kuvailla, sillä se oli jatkuvassa virtauksessa ja muutoksessa, aina välillä goottilainen katedraali, silloin tällöin palava helvetti, mutta melkein aina se oli sekava kokoelma muotoja ja värejä, kuin sulaa muotovahaa joka kieltäytyi ottamasta tiettyä olemusta, tiettyä hahmoa. Sairaalloisesti kieroutunut maailma oli joskus neliö, joskus ympyrä, joskus niin käsittämättömän monimutkainen geometrinen kuvio ajassa sekä avaruudessa, että mikään jumalaa vähäisempi ei voinut edes toivoa ymmärtävänsä sitä. Miten saattoi kuvailla kuvailematonta, selittää selittämätöntä, ymmärtää täydellistä mysteeriä, johon vastaus on aina eri? Oli mahdotonta sanoa oliko jossain jumalaa tai demoneita, koska ne olivat sulautuneet maastoon täydellisesti, mielipuolisen sairaalla tavalla muuttuen maailmansa mukana, välillä räjäytellen esiin liekkejä kaikissa sateenkaaren väreissä. Todella, ikuisen muutoksen maailma jossa oli kaikki mitä ihminen saattoi kuvitella, ja se oli vain murto-osa tämän luonnonlaittoman maailman totuuksista, sillä yhtä ainoaa vastausta ei löytynyt tästä loputtomien kysymysten maailmasta. Se oli sulaa hulluutta, mielipuolen houremaailma todellisena.
”Kuinka teet ikuiselle muutokselle mitään?!”, Ikivalittu ulvoi, mielipuolisesti nauraen, itsekin maiseman mukana muuttuen sairaiksi, ihmisen käsityskyvyn ulkopuolella oleviin hahmoihin.
Mutta kaapumies ei muuttunut, aivan kuin mikään muutos ei olisi yltänyt tuohon kauheaan, hirviömäiseen hahmoon. Ja niinhän se olikin.
”Mikään ei muutu ikuisesti, lopulta kaikki hahmot on käyty läpi, sillä todella, mikään ei ole loputonta, varsinkaan minä joka en ole”, ilmestyivät muuttumattomat sanat vääntyneen Ikivalitun spiraaleiksi kieroutuneille silmille, vääntyneisiin, epäinhimillisiksi muuttuneisiin ajatuksiin.
Sekunneissa, tai siltä se tuntui, vaikka tässä maailmassa ajan ei olisi lainkaan pitänyt toimia tai edes tuntua missään, maailma laajentui ensin äärettömiin, käyden jokaisen muodon variaation jokaisen koko- ja aika/paikkavariaation läpi, muuttuen aivan käsittämättömiksi ja mahdollisimman yksinkertaisiksi asioiksi, pikku hiekanjyväsestä M’kamotritronien Ghuvbakkaksi, josta ei ihmiselle mitään voi kertoa, eikä sitä oikeasti voi edes kirjoittaa. Ja sitten se vain kutistui, muuttui yhdeksi atomiksi, eikä sitä ollut enää seuraavaksi. Ja oli vain tyhjyys. Sillä se on kaiken olevan lopullinen, ainoa muoto.
”Ei! Et voi tuhota kaikkea kaaosta näin!? Entä jakamaton kaaos?!”, ulvoi Ikivalittu jälleen oikeassa hahmossaan, enää murto-osassa entisestä, mahtavasta koostaan.
”En tee sille mitään, se vain lakkaa…”, kuiski jokin tyhjä kohta hänen mielessään, sanat ilmestyivät hänen silmiinsä palaneina pois verkkokalvoilta, kuin niiden kohdalla ei oikeasti olisi mitään.
Kaapumiehen kaavun laskoksista ilmestyi kynttilä, jonka liekki oli koko universumi järjestyksen ja kaaoksen ikuisena taistelukenttänä. Kauniit, täydelliset galaksit kiiltävine tähtijoukkoineen täplittivät sen kaunista pintaa, epämääräisen mustanviolettia olevaisuuden tulta. Ja hetken kaaoksen Ikivalittu, julma ja mahtava mies oman maailmansa mittapuulla, mutta tyhjä kuten kaikki muutkin, tunsi olevansa yhtä kaiken kanssa, yhtä maailman kanssa. Hetken hän tunsi kaikkea aikaisempaa suurempaa yhteenkuuluvuutta, tietoa siitä että hänellä oli paikka maailmassa.
Mutta silloin, kun Ikivalittu tunsi sen kaiken täydellä voimalla, kaapujen laskoksista ilmaantui tuuli, jota ei ollut, ja se puhalsi koko universumin sammuksiin. Eikä olevaisuuden liekkiä enää ollut, sen kynttiläkin katosi, ehkei sitä edes koskaan ollutkaan.
”Ja vain minä en ole sen jälkeen, ja kaikki on minussa, vaikka mikään ei ole”, tuo outo tunne sukelsi surkean Ikivalitun mieleen, joka oli kadottanut tarkoituksensa, elämänjanonsa, kuulumisensa mihinkään, mahtinsa, sielunsa, aivan joka ikisen asian. Ja todellakin, aivan kuten veljensä oli sanonutkin, hän ei ollut mitään, ei yhtään mitään, eikä ikinä ollut ollutkaan, täysin pateettinen ja turha mies. Mutta sitä hänen veljensä ei ymmärtänyt, että hänkään ei ollut sen enempää, kaikki olevainen oli tuomittu katoamaan tyhjyyteen, loppumaan olemattomuuteen, sukeltamaan tiedottomuuteen. Vaikka ei ollutkaan, sillä siinä ei ollut mitään, ei edes noita käsitteitä, joilla ihminen sen yrittää itselleen tehdä tajuttavaksi, vaikkei ole mitään tajuttavaa.
”Ei, ei se voi päättyä tähän! Kuka sinä olet, joka et ole mitään!”, huusi Ikivalittu, kaiken järkensä menettäneenä, vaikkei ollutkaan oikeasti mitään menetettäväksi.
”Juuri niin, sillä minä en ole mitään! Tyhjyys, siksi te minua kutsutte, mutta minua ei ole olemassa! Tähän te kaikki päädytte, sinä, veljesi, jumalat… kaikki se on aivan samaa, sillä se loppuu kaikki ei-minun olemattomuuteeni, jota ei voi sanoilla eikä silmillä tehdä tajuttavaksi, koska ei ole sanoja, ei silmiä, ei aisteja. Mitään ei ole! Eikä koskaan ollutkaan sitten kun historiaakaan ei enää ole, sillä kun viimeinen asia katoaa, mitään käsitteitä ei enää ole, ei menneisyyttä! Mitään ei koskaan ollutkaan, kuten joskus oli, vaikkei ollut! Käsitä turhuutesi, vaikkei sitä voi käsittää, koska ei ole mitään käsitettävää!”, kuuluivat olemattomat sanat Ikivalitun olemattomassa mielessä.
”Ei!”, hän huusi, pakottaen itsensä vuoren korkuisen harmaan kaavun kokoiseksi, ja hyökkäsi mahtavalla rynnäköllä itseään tyhjyyttä vastaan, iskien kaapujen läpi miekallaan. Kaapu halkesi keskeltä kahtia, ja katosi, sillä sitä ei ollut olemassakaan. Ja sen sisällä ei myöskään ollut mitään, ja kun olemattomuus koski miekkaan, sekin lakkasi olemasta. Hetkisen päästä se levisi Ikivalittuun, ja muutamassa sekunnissa Ikivalittu katosi olemattomaksi, katosi omasta unestaan, ja silloin uni lakkasi, muuttui olemattomaksi.
Niin Ikivalittu heräsi, heräsi voittonsa suurimmalle hetkelle, heräsi mahtinsa kukkuloilla, joita korkeammaksi hän ei enää pääsisi. Turhan voiton, turhan mahdin, sillä mitään merkitystä niillä ei ollut nyt, ei koskaan ollutkaan, eikä koskaan tulisi olemaan. Ja myös huutoihin hän heräsi, kauhunkiljahduksiin ja kuoleman korinaan, kuten hän etäisesti ymmärsi. Jotenkin se vain oli niin turhaa ja kaukaista, ei vaivan arvoista, tyhjiä huutoja tyhjillä merkityksillä, olemattomia asioita ilman tarkoitusta, kuten maailmakin.
Salin toisella puolella hänen henkivartijansa kaatuivat mahtavaan miekkaan, sillä keisari Adolf ei ollut vielä tajunnut luovuttaa. Ihmeellisesti hän oli paennut vartijoiltaan, tappanut molemmat heidän omilla aseillaan, riistäytynyt vapaaksi palava kostonhimo sydämessään. Ja piilostaan hän oli hakenut Reiklantin mahtavan riimuhampaan, kreivien vallan tunnuksen, taikamiekoista tappavimman. Mitä saattoivat kaaoksen mustahaarniskaiset ritarit miekalle joka iski kaiken läpi uskomattomalla keveydellä ja nopeudella, tappaen kaikki vastustajansa. Mitä he saattoivat tuolle syvälle mielipuoliseen raivoon vajonneelle teurastajalle, maansa epäonnistuneelle hallitsijalle, joka yritti palauttaa tyhjää kunniaansa tappamalla vihatun veljensä ennen omaa kuolemaansa, olemattomuuttaan, jota hän epätoivon vimmalla yritti siirtää kauemmaksi.
Viimeinen sivallus ja viimeinen kuollut ritari. Silloin syöksyi keisareista viimeinen raivona härkänä veljeään päin, joka ei osoittanut minkäänlaista kiinnostusta, ei halveksuntaa, ei vihaa, ei ylimielisyyttä, ei yllättyneisyyttä.
Raivon sokaisemana keisari ei tajunnut sitä, ennen kuin riimuhammas kovin helposti porautui läpi Ikivalitun mahtavasta haarniskasta, vastustamattomasti nauliten kadotetun veljen sydämen.
”Mikset iske takaisin, veljeni?”, Adolf kysyi, raivonsa vapauttamisen jälkeen vain väsyneen surullisena.
Kaikkialla kahden veljen ympärillä kuolleet ruumiit peittivät maailmaa, tyhjän vuoksi eläneet turhuuden vuoksi kuolleet, olemattomuuttaan peittäneet miehet, naiset, demonit, kaikki olevaiset. Altdorfissa mikään elävä ei enää juuri liikkunut, suurin osa valtaisasta armeijasta oli teurastanut itsensä, villeinä susina raadelleet toisensa ilman syytä, sen turhuudesta mielipuolisina.
Ihmiskunnan olemassaolon täydellinen turhuus heijasteli kaikkialla heidän ympärillään, mielipuolisen olemassaolon surulliset jäänteet, jotka pian häviäisivät olemattoman ikuisuuden olemattomaan tyhjyyteen, jota ei voinut sanoin kuvata, koska sanoja ei ollut.
”Mitä… Sillä… Olisi ollut… Väliä?”, Ikivalittu kysyi, kestämätön olemattomuus ja tyhjyys silmistä paistaen, kaiken turhuuden tajunneena.
Ikivalitun pää nuukahti, ja hän sulki tyhjät silmänsä, luisuen hitaasti miekasta irti, kolahtaen surullisesti ja ontosti maahan. Niin kuoli, muuttui olemattomaksi, tuo turhista miehistä turhin, joka oli tajunnut täydellisesti oman merkityksettömyytensä. Sitä ei koskaan pitäisi kenenkään olevaisen tajuta, ei ihmisen eikä jumalan.
Eikä sitä tajunnut itkevä Adolfkaan, riemunsa ja surunsa hetkillä, tajuamatta veljeään. Vaikkei sillä ollutkaan mitään väliä.
Kaaoksen loppu, voittajatarina, vaikkei sillä olekaan väliä.
Kaaoksen loppu, voittajatarina, vaikkei sillä olekaan väliä.
"Kasvatitte vihaani ja melkein tuhositte minut.
Mutta vahi teki minusta voimakkaamman!"
-Nöf loordi
Kynä-ääliöt.
Mutta vahi teki minusta voimakkaamman!"
-Nöf loordi
Kynä-ääliöt.
-
Blackguard
- Viestit: 1568
- Liittynyt: La 28.02.2004 09:40
- Paikkakunta: Heinola - Porojen Maa
***** MITÄ SETTIÄ!
anteeksi, oli pakko. Suoraansanottuna mykistyin, tämä vetää vertoja entisenä novellijumalankuvanani olleelle huussin vampyyritrilogialle vasemmalla kädellä. tuo kaikki herkkyys, kauheus, julmuus, kuvailu....
*saa orgasmin*
anteeksi, oli pakko. Suoraansanottuna mykistyin, tämä vetää vertoja entisenä novellijumalankuvanani olleelle huussin vampyyritrilogialle vasemmalla kädellä. tuo kaikki herkkyys, kauheus, julmuus, kuvailu....
*saa orgasmin*
"Jazz on imperialistien ideologinen ase vallankumouksellisten kansojen degeneroimiseksi." - Kim Il Sung
Olen kiitollinen tästä ylenpalttisesta ylistyksestänne sekä kritiikistä, minä vähän epäilinkin että tästä tulee sellainen toiset tykkää toiset ei-tarina, kun on vähän erilainen.
Nyt kun tämän taas sadannen kerran lukee, niin hieman voisin pilkkua viilata tästä tarinasta, mutta minä olen tyytyväinen tähän. Tykkään siitä. Tämä ei edes tunnu sillätavalla itsensä kirjoittamalta, kun olin niin sekaisin tätä tehdessäni että en muista sitä oikein hyvin.
Valvokaa, juokaa kahvia ihan hitosti, kuunnelkaa tosi psykedeelistä musiikkia ja juokaa hieman alkoholia jos haluatte saada aikaan tällaista tekstiä. Niin ja kypsytelkää ideaa ihan rauhassa.
Nyt kun tämän taas sadannen kerran lukee, niin hieman voisin pilkkua viilata tästä tarinasta, mutta minä olen tyytyväinen tähän. Tykkään siitä. Tämä ei edes tunnu sillätavalla itsensä kirjoittamalta, kun olin niin sekaisin tätä tehdessäni että en muista sitä oikein hyvin.
Valvokaa, juokaa kahvia ihan hitosti, kuunnelkaa tosi psykedeelistä musiikkia ja juokaa hieman alkoholia jos haluatte saada aikaan tällaista tekstiä. Niin ja kypsytelkää ideaa ihan rauhassa.
"Kasvatitte vihaani ja melkein tuhositte minut.
Mutta vahi teki minusta voimakkaamman!"
-Nöf loordi
Kynä-ääliöt.
Mutta vahi teki minusta voimakkaamman!"
-Nöf loordi
Kynä-ääliöt.
-
Rotten sound
- Viestit: 1074
- Liittynyt: Ke 15.06.2005 19:07
Yhdyn edelliseen puhujaan paiti slaanes kohta oli hyväIceBergz kirjoitti:AIVAN MAHTAVA! Kuvailu oli loistavaa,mutta paikoin tarinassa oli samanlaisia kerrontamuotoja kuin Raamatussa. Erityiskiitos neljän kaaosjumalan kuvailuista,meinasin oksentaa Slaaneshin kohdalla!
.Jing ja jang,black and white,kuolema ja elämä.Elämässä on kuolemaa ja kuolemassa on elämää.-
Sir_Jarkko
- Viestit: 201
- Liittynyt: Pe 09.09.2005 21:22
- Paikkakunta: Joensuu
Perhana kun meni Tolkieniksi. Itse en oikein pidä ko. herran kirjoitustavasta joten tämänkin lukeminen vaati 100% keskittymisen. Mahtavaa, kertakaikkisen mahtavaa. Tuo on niinkuin... niinkuin... en löydä sanoja kuvailemaan. Olisi varmaan auennut paremmin jos tukisin Tolkenmaista paatosta(huonosana), mutta näinkin teoksesi on jotain niin mahtavaa että en voi muuta kuin käpertyä nurkkaan ja opetella kertomakirjallisuuden saloja.
"From the blizzards under northern sky I hail!"
-
chaos pete
- Viestit: 338
- Liittynyt: Ke 04.01.2006 00:43
- Paikkakunta: nurmijärvi
Siis paras tarina ikinä. Dalamarin pitäis kirjoittaa kirja. Varsinkin tuo kuvailu, niin täyteläistä ja hienoa että olen nyt lukenut tarinan neljästi, ja se säväyttää vielä. Kumartakaamme mestaria.
Ikävä kyllä spirit of the game on epäkuolleiden special character, jonka valmistus taidettiin lakkauttaa tuossa 90-luvun alkupuolella - The Captain
-
Pahistonttu
- Viestit: 5
- Liittynyt: Su 25.12.2005 04:22
