Suo (lisää kisatarinoita)

[Slingblade]

“Tarvitsetteko vielä muuta, herra?”

“Ei kiitos, Rupert. Eiköhän tässä ollut kaikki”, murahti Karl kohottamatta katsettaan työpöytäänsä peittävistä papereista. “Näyttää siltä, että minulla menee myöhään tänään, joten ilmoittakaa vaimolleni, ja keittiölle, että en pääse illalliselle. Riittää, kun joku käy muutaman tunnin päästä tuomassa minulle hieman yöpalaa tänne. Muuten minua ei saa häiritä.”

“Asia selvä, herra.”, sanoi palvelija, ja kääntyi ovelle päin. Juuri ennen, kuin Rupert oli saanut oven perässään suljettua, nosti Karl vielä katseensa hetkeksi papereistaan, ja huikkasi palvelijansa perään: “Ja Rupert, teidänkään palveluitanne ei tarvittane enää tänään. Voitte pitää loppuillan vapaata.”

“Kiitos, herra Rauch.”, totesi mies nyökäten päätään jäykän kohteliaasti isännälleen oven raosta, ja sulki sitten raskaan tammioven perässään jättäen Karlin yksin työhuoneeseensa.

Karl syventyi jälleen edessään oleviin papereihin. Kaikista hänen maillaan sijaitsevista kylistä oli muutaman päivän sisään saapunut kylän päämiehen raportti kaikesta vuoden aikana tapahtuneesta tärkeästä, ja kuten tavallista, myös vähemmän tärkeästä. Näiden kirjeiden sisältö koostui pääasiassa erilaisista syntymistä ja kuolemista, joita kylässä oli tapahtunut kuluneen vuoden mittaan. Milloin jokin perhe oli saanut lapsikatrastaan laajennettua, milloin toisesta olivat kaikki kotieläimet joutuneet susien hampaisiin. Nämä asiat eivät Karlia juuri kiinnostaneet. Kärsivällisesti hän kuitenkin kahlasi läpi jokaisen kirjeen sanasta sanaan, sillä kokemus oli opettanut, että aina välillä tämä kirjeiden tylsäkin osuus piti sisällään vihjeitä jostain suuremmasta. Vuosien mittaan oli moni veronkiertäjä ja kapinan lietsoja jäänyt kiinni juuri näiden samaisten puuduttavien kirjoitusten sisältä löytyneiden tahattomien viittausten ansiosta.

Ilta alkoi jo muuttua yöksi, kun Karl pääsi kylistä saapuneen kirjenipun loppuun. Aikaa oli kulunut useita tunteja, ja Karlin silmiä ja niskoja särki nyt jo, mutta hänellä ei ollut vielä varaa siirtyä makuukamarin puolelle lepuuttamaan kipeytyneitä lihaksiaan. Ei, nyt oli hänen vuoronsa tarttua sulkakynään. Vaaliruhtinas odotti alamaisiltaan täsmällisyyttä, ja hänen raporttinsa pitäisi lähteä kohti ruhtinaan linnaa viimeistään huomenna, jotta se olisi ajoissa perillä. Hetkeksi hänen oli kuitenkin päästävä pöytänsä äärestä pois. Ähkäisten hän oikaisi raskastekoisen vartensa ylös tuolistaan, ja kaatoi itselleen pikarillisen viiniä, sekä nappasi keittiöpiian tuomalta tarjottimelta käteensä leivänpalan. Niin syventynyt hän oli ollut työhönsä, ettei ollut edes huomannut missä vaiheessa tarjotin oli pöydälle ilmestynyt, puhumattakaan siitä, kuka sen oli tuonut. “Alan varmaan tulla vanhaksi.”, hän mietti itsekseen. Aiemmin moinen tapahtuma ei olisi jäänyt häneltä huomaamatta. Nuorempana hän olisi ottanut tarjottimen hymyillen vastaan, ja kellistänyt sen jälkeen piian tulisijan edessä olevalle karhuntaljalle pientä lemmenleikkiä varten.

Totta puhuen ikä ei kuitenkaan ollut ainut syy siihen, miksi näin oli käynyt. Tai ei ainakaan siinä mielessä, että hänen mieskuntonsa, tai kuntonsa muutenkaan, olisi päässyt hiipumaan. Hänen lukuisten taisteluiden harjaannuttama kehonsa oli lähes moitteettomassa kunnossa, ja vaikka hän usein joutui tarttumaan sulkakynäänkin, olivat hänen kätensä aina paremmin kotonaan miekan kahvalla. Isokokoinen mies oli aina ollut alaisiaan lähes päätään pidempi, mikä ei ainakaan vähentänyt hänen herättämäänsä kunnioitusta. Ja mitä mieskuntoon tuli... No, riitti kai kun tiesi, että lähes jokainen hänen linnansa nuori ja nätti palvelijatar oli päässyt tutustumaan linnanherraansa paremmin, kuin pidettiin yleisesti sopivana. Iän myötä Karl oli kuitenkin oppinut olemaan hieman varovaisempi tällaisten asioiden kanssa.

Leipäänsä mutustellen Karl käveli pientä työhuonettaan ympäri. “Varsinainen työhuone. Hah!” Kreivin työhuone oli lähinnä pieni soppi korkealla linnan keskustornin huipulla. Huoneen lattian poikki pääsi neljällä - viidellä pitkällä askeleella, ja ainoat kalusteet, mitkä huoneeseen oli mahdutettu, olivat jykevä tamminen työpöytä, tuoli, pari seinävaatetta ja -hyllykköä, sekä iso karhuntalja lattialla. Lisäksi huoneesta löytyi tulisija, joka nytkin roihusi varsin suurella liekillä tuoden lämpöä huoneeseen syysillan viiletessä yöksi.

Ajatuksissaan kreivi käveli huoneensa ikkunan eteen. Ulkona oli jo varsin pimeää, mutta kuu paistoi täytenä taivaalla luoden valjua valoaan hänen linnansa takana sijaitsevalle suolle. Suovedestä alkoivat nousta jo ensimmäiset usvakiehkurat, jotka muutaman tunnin sisään olisivat peittäneet alleen koko suon. Tällä puolella linnaa ei ollut varsinaisia muureja ollenkaan, vaan ulkomuuria kiertävä tasanne kulki suoraan hänen ikkunansa alla. Mitään muureja ei tarvittu, koska luonto oli muovannut tämän puolen varustukset vahvemmiksi, kuin ihmiskäsi koskaan pystyisi. Aikanaan Fredrichofin linna oli perustettu paikkaan, jossa se olisi parhaassa mahdollisessa suojassa ympäröivien heimojen hyökkäyksiltä. Vuosisatojen mittaan linna oli rakennettu monasti uudelleen ja sitä oli laajennettu joka kerta, mutta paikka oli aina pysynyt samana. Se sijaitsi korkealla kallioisella niemellä, joka työntyi kapeana kiilana sitä ympäröivään suohon. Linna oli rakennettu aivan niemen äärimmäiseen nokkaan siten, että keskustorni kohosi kohti taivasta suorana jatkona kallioiselle seinämälle. Seinämä oli lähes kohtisuora, ja niin sileä, että sitä myöden oli melkein mahdoton kiivetä. Eipä sillä, että kukaan kallion juurelle olisi kovin helposti päässytkään. Suuri Kalloneva oli nimittäin niin epävakaa ja vaarallinen paikka, että sinne seikkailemaan lähtevällä täytyi olla satumainen onni matkassaan, jos mieli säästyä uppoamasta nevan synkkiin vesiin. Eikä suo kerran uhrista kiinni saatuaan ollut järin halukas tästä luopumaan.

Täydenkuun valo, ja suon äänetön peittyminen harmaaseen vaippaansa palauttivat Karlin mieleen vuosien takaisen yön. Niin, lähes päivälleen kymmenen vuotta siitä oli, ja yö oli ollut juuri samankaltainen. Nainen oli ollut sekaisin, se on varmaa. Ja Karlin olisi kyllä pitänyt huomata se, jo ennen kun meni moiseen noitaan sekaantumaan.

Clara oli tullut linnaan palvelijattareksi aika pian Karlin häiden jälkeen. Siro, ja pienikokoinen punapää oli kiinnittänyt hänen huomionsa lähes välittömästi. Tyttö näytti hymyilevän lakkaamatta, ja hänen silmänsä... Ne oli kuin luotu katseen vangitsemiseen. Niihin ansoihin kun kerran meni vilkaisemaan, oli turha enää pyristellä pakoon. Karlin oli saatava hänet. Niinpä hän järjesti tytön omien palvelijoidensa joukkoon, ja alkoi varovasti piirittää tätä. Aluksi ilman näkyvää vastakaikua, mutta ajan oloon nainen lankesi hänen pauloihinsa. Ja myöhemmin vuoteeseensa. Clara oli ollut kuin pieni lintu Karlin sylissä. Niin hauras, niin herkkä. Ja niin hullu. Muutaman mukavan viikon jälkeen nainen oli alkanut muuttua omistushaluiseksi. Mielipuolista! Kuinka Hän, aatelinen, olisi koskaan voinut jättää vasta vihityn vaimonsa ja ottaa tilalle jonkun maalaismoukan tyttären. Karl oli sanonut sen naiselle, ja lähettänyt hänet pois, siirtänyt muihin tehtäviin. Mutta tyttö oli ollut kuin riivattu. Järjesteli itsensä aina yksiin Karlin kanssa, ja yritti taivutella häntä muuttamaan mielensä. Se alkoi olla suorastaan häiriköintiä! Viimeinen pisara oli se ilta...

...Oveen koputettiin. Ärtyneenä Karl nosti särkevät silmänsä kirjenipusta, ja ärähti: “Kuka siellä!”

“Minä.”, kuului vastaus oven takaa.

Kirottu nainen! Karl ponnahti pystyyn tuolistaan, ja harppoi nopeasti avaamaan ovea. “Sisään sieltä, ennen kun joku näkee!”

Nainen vilahti nopeasti sisään oven raosta, ja Karl painoi oven kiinni. “Enkö ole jo tehnyt asian täysin selväksi? Me emme enää voi tavata! Mitä kirottua sinä vielä haluat?” Nainen katsoi häntä pää painuksissa, alta kulmien, anovana kuin koiranpentu. “Sinut”, hän kuiskasi värisevällä äänellä. “En muuta.”

Karlin mitta täyttyi. “Paina nyt jo siihen tyhjään päähäsi, että niin ei käy! Vaikka haluaisinkin sitä, se olisi mahdotonta! Ja täytyy kyllä sanoa, että minä en sitä edes halua.”

“Mutta sinä sanoit rakastavasi minua!”, nainen vingahti epätoivo äänessään.

“Mies sanoo kaikenlaista saadakseen kauniin naisen vuoteeseensa. Minusta alkaa kuitenkin tuntua, että olisi ollut parempi, jos tällä kertaa olisin jättänyt väliin.”

“Mitä sinä puhut?”

“Sitä vaan, että luuletko tosiaan olevasi ensimmäinen piika, jonka olen vietellyt, tai viimeinenkään sen puoleen. Olit vain ajanvietettä, et muuta!”

Nainen perääntyi, kuin iskun kasvoilleen saaneena. Karl pystyi melkein kuulemaan hänen sydämensä murtuvan. Kaikki väri pakeni ensin naisen kasvoilta, tämän koettaessa tajuta kuulemaansa. Pettymyksen ja surun ilmeet vaihtelivat hetken naisen kasvoilla. Sitten, arvaamatta, hänen ilmeensä synkkeni.

“Kerron vaimollesi meistä.”, hän sähähti.

Mikä röyhkeys! “Sen jos teet, kirjoitat oman tuomiosi. Sitä paitsi, luuletko vaimoni todella uskovan moisen luntun sanaa?”

“Se jää nähtäväksi.”

Näine sanoineen Clara käänsi Karlille selkänsä, ja lähti kohti ovea. Karl luikahti nopeasti hänen ohitseen oven eteen ja jäi siihen seisomaa. “Sitä sinä et tee.”

“Väistä, pukki!”

“Se ei nyt taida olla mahdollista. Tuossa mielentilassa saattaisit sortua tekemään jotain harkitsematonta.”

“Päästä minut, tai huudan.”, nainen sanoi kädet nyrkissä lanteillaan.

Pieni paniikin poikanen tarttui Karliin. Hän kävi naiseen kiinni, ja peitti tämän suun kädellään. Nainen rimpuili vastaan kaikin voimin, puri Karlia käteen ja yritti ohittaa hänet. Kipu sai Karlin silmät kipunoimaan. Raivosta ärjähtäen hän tarttui naisen kaulaan takaa päin molemmin käsin ja puristi. Nainen sätki ja potki kaikin voimin, muttei voinut isokokoiselle linnanherralleen mitään. “Sssh, oles nyt siinä senkin narttu. Rauhoitu, pahus vieköön!”, Karl yritti rauhoittaa naista. Kesken epätasaisen kamppailun naisen niskasta kuului tympeä rusahdus, ja tämä lakkasi rimpuilemasta vastaan.

Karl päästi otteensa irti, ja Clara lysähti mytyksi lattialle. Hänen ei tarvinnut edes tarkastaa, mitä naiselle oli käynyt. Ääni oli varsin tuttu. Niskat poikki. Pikkulintu ei ollut kestänyt hänen käsittelyään. Kuollutta naista lattialla tuijottaessaan Karl tajusi olevansa pienen ongelman äärellä. Ruumis ei saisi missään tapauksessa löytyä täältä, eikä sitä voisi kyllä käytävääkään pitkin lähteä mihinkään kanniskelemaan. Joku voisi nähdä. Jos sen polttaisi takassa? Ei, haju olisi kestämätön, eikä ruumis edes välttämättä palaisi loppuun aamuun mennessä. Ei jäänyt jäljelle, kuin yksi keino. Suo.

Karl avasi ikkunansa nopeasti, ja katsoi ulos. Täydellistä. Vaikka olikin täysikuu, oli sumu noussut suolta aina hänen ikkunalleen asti. Vartija kuului kävelevän juuri hänen ikkunansa alla, mutta mitään ei näkynyt. Koko tasannekin oli peittynyt paksuun sumuun. Oli aika toimia. Karl Kaappasi naisen ruumiin lattialta syliinsä, ja harppoi ikkunaa vastapäiselle seinälle. Hän otti naisesta tukevan kahden käden otteen ja lähti juoksuun. Pienen huoneen lattia oli ylitetty muutamalla askeleella, ja ikkunan edessä Karl sinkosi lastinsa ulos sumuun. Hän jäi kuuntelemaan ikkunalle, josko ruumiin osuminen veteen saisi aikaan kovankin metelin, mutta niin kuin usva peitti näkyvyyden, niin se myös vaimensi äänet. Vain hyvin etäinen loiskahdus, kuin sammakko olisi hypännyt lampeen, kuului suolta. Täydellistä. Toivottavasti suo imee hänet syvälle. Karl painoi ikkunaluukut kiinni, ja palasi työpöytänsä ääreen. “Mihinkäs minä jäinkään...”

Niin, kymmenen vuotta siitä jo tosiaan oli. Seuraavana aamuna Karlille oltiin tultu ilmoittamaan yhden palvelijattarista kadonneen. Nainen oli ilmeisesti häipynyt linnasta yön aikana, ja jättänyt kaikki tavaransakin jälkeensä. Muodon vuoksi naisen jäljille lähetettiin etsintäpartio, mutta kukapa olisi kovin kauaa jaksanut olla kiinnostunut yhdestä tytönhupakosta. Parin viikon päästä koko asia oli unohdettu, ja linnan elämä jatkui entiseen malliin. Samassa ajassa oli Karlin omatuntokin jo rauhoittunut. Vaikkei tarkoitus ollutkaan naista tappaa, tuntui oikeastaan hyvältä, että tämä oli kuollut. Enää ei ollut mitään vaaraa, että hänen seikkailunsa piikojen kanssa olisivat tullut hänen vaimonsa tietoon. Sen verran asia oli kuitenkin jäänyt hänen mieleensä kytemään, että siitä päivästä lähtien Karl oli ollut huomattavasti varovaisempi omissa “seikkailuissaan”. Elämä opettaa.

Sumu oli noussut jo hänen ikkunansa korkeudelle, ja hienoiset usvalonkerot yrittivät jo kovasti pujottautua ikkunasta sisään. Karl painoi ikkunaluukut kiinni, ja palasi vastahakoisesti työpöytänsä ääreen. Hän otti esiin tyhjän pergamentin, ja kaivoi kirjoitusvälineensä esiin. Sulkakynä oli hieman huonossa terässä, joten hän veisti sen kärjestä pienen lastun pois ennen kirjoitustyöhön ryhtymistään. Ja ei kun töihin. Karl veti syvään henkeä, kastoi kynänsä musteeseen, ja aloitti: “Teidän korkeutenne...”

“Kop”, ikkunan ulkopuolelta kuului ääni. Karl keskeytti työnsä, ja kääntyi katsomaan ikkunaan päin. Ikään kuin jokin olisi osunut ikkunaluukkuihin. Lintu? Lepakko? Vai oliko hän kuullut omiaan? Ei! Ääni kuului taas. Hento kopsahdus luukkuihin. Mikähän kirottu elukka siellä oikein räpistelee? Karl nousi tuolistaan, ja astui ikkunansa eteen. Hän kopsautti reippaasti nyrkillään luukkuja pariin otteeseen, kuulosteli hetken, ja kun ääni ei enää kuulunut, palasi tyytyväisenä istumaan. Juuri, kun Karl sai kynän taas käteensä, ääni kuului jälleen: “Kop, kop”. “Sigmarin nimeen!”, karkasi miehen huulilta, ja hän pomppasi taas pystyyn, harppasi ikkunan eteen, ja lennätti luukut auki. Kylmä ja kostea yöilma löi Karlia kasvoihin. Ulkona oli pilkko pimeää, ja sumukin oli jo niin paksua, että sitä olisi voinut vaikka leikata veitsellä. “Painukaa muualle räpistelemään!”, hän huusi yöhön. Yö nielaisi huudon, kuin nälkäinen susi, ja vain hiljaisuus vastasi Karlin uhmaan.

“Kaikkia kirottuja...”, hän mutisi, ja tarttui ikkunaluukkuihin kiinni. Samassa jokin tarrasi kiinni Karlin ranteisiin. Mies melkein laski alleen säikähdyksestä, ja oli horjahtaa ulos ikkunasta tämän jonkin vetämänä. Karl lysähti polvilleen, jottei putoaisi, ja yritti kaikin voimin kiskoa itseään vapaaksi. Puristus oli hirmuinen, ja hän tunsi, kuinka ranteiden luut protestoivat paineen alla. “Mikä kirottu siellä oikein on?” Hän tuki jalkapohjansa seinään ikkunan alla, ponnisti kaikin voimin. Kyynärnivelet olivat kuin tulessa, ja ranteet rutisivat uhkaavasti, kun mies yritti vapautua näkymättömän vangitsijansa otteesta. Pakokauhu alkoi saada häntä valtaansa, kun suurimmatkaan ponnistelut eivät tuottaneet tulosta. Vielä kerran hän yritti, ja silloin, kovimman ponnistuksen hetkellä ote heltisi. Karl lennähti keskelle huonetta selälleen, lyöden päänsä lattiaan. Alle jäänyt karhuntalja ei juuri onnistunut vaimentamaan iskua, mutta mies ei juurikaan huomannut kipua. Hän ponnisti välittömästi kyynärpäidensä varaan, ja katsoi ikkunaa kohti. Äkkiä kaksi kalpeaa kättä iskeytyi ikkunalautaan, ja silmänräpäyksessä jokin ponnistautui näkyviin. Aavemainen, vettä tippuva hahmo tuntui ikään kuin lennähtävän huoneeseen. Se oli ihmisen muotoinen, vaikutti naismaiselta pitkine hiuksineen ja siroine käsineen. Olento lähestyi maassa makaavaa, kauhun jähmettämää miestä nykivin askelin, pää hieman sivulle kallellaan. Lattialle tippuvan veden ääntä lukuun ottamatta mitään ei kuulunut.

“Mmm..mitä sinä ha..haluat?”, Karl sai kuiskattua.

Olento liikahti nopeasti maassa makaavan miehen eteen, tarttui tätä molemmin käsin päästä kiinni, ja riuhtaisi hänen kasvonsa omiensa eteen. Kaksi tyhjää silmäkuoppaa tuijotti Karlia lähes lihattomista kasvoista.

“Sinut.”, ääni kaikui Karlin pään sisällä. “En muuta.”, ja samassa olento veti hänet suudelmaan.

Aamulla palvelijattaret löysivät linnanherran ruumiin tämän työhuoneen lattialta, karhuntaljan päältä. Toinen heistä pyörtyi niille sijoilleen, ja toinen sai rynnättyä kirkuen käytävään, ennen samaa suoritusta. Linnan vouti kutsuttiin paikalle, ja hänen jälkeensä vartioston päällikkö. Kun rouva von Rauch olisi halunnut tulla katsomaan miehensä ruumista, he yksissä tuumin estivät tätä. Ennen pitkää kaikki tiesivät asiasta. Linnanherra Karl von Rauch oli kuollut yön aikana. Tapahtuneesta järjestettiin tietysti tutkimus, kuten asiaan kuuluu. Sen paremmin huoneen tutkimuksessa, kuin palvelijoiden kuulusteluissakaan ei kuitenkaan voitu löytää minkäänlaista syytä, tai selitystä tapahtumille. Hämmästystä herätti niin miehen kasvoille jähmettynyt, hirvittävä kauhun ilme, kuin kuolintapakin. Miten linnanherra keskellä yötä, linnan ylimmässä huoneessa, oli onnistunut kuolemaan hukkumalla.

Tällaista shittiä sitä tuli sitten kisaan lähetettyä. Jos joku tähän humalaisen houreeseen vielä jaksaa jotan kommentoida, niin antaa mennä vaan.

[Uttumi]

Ei tähän oikein muuta keksi sanoa kuin mitä jo äänestyksessä totesin (ja liekö jotkut muutkin): hienosti kirjoitettu tarina, jonka heikkous on lähinnä siinä, että se on vähän turhan tavanomainen. Kaksi pistettä annoin ja sanoisinko, että omasta mielestä tämä oli todellakin parhaiten kirjoitettu kertomus ja paikoin sain kuvailusta todella mukavan tuntuman kolkkoon linnaan. Sijan pudotus vain siitä hyvästä, ettei siinä sitten ollut mitään uutta.

[Grom]

Aivan kuten Uttumi sanoi, suhteellisen tavallinen, erittäin hienosti kirjoitettu tarina. Juoni oli eheä ja kerronta selkeää. En ihmettele kolmatta sijaasi, sillä tätä oli todellakin miellyttävä lukea. Karl on vähän turhan tavallinen nimi, mutta mitäpä pienistä. Aaveen tulon olisi voinut kuvailla vieläkin pitemmin, sillä olihan se koko tarinan huippukohta. Muuten kuvailu oli kohdallaan ja tunnelma välittyi. Hieno tarina, todennäköisesti ansaitsi paikkansa kisan kolmen kärjessä.