40k: 3/9

[blurred]

Tässäpä tarina joka oli aikoinaan (pari vuotta sitten) tarkoitettu Sotun tarinakilpailuun, mutta ajanpuutteen vuoksi jäi kesken. Kyseessä siis 40k:n maailmaan sijoittuva pätkä. Kommentit ja rakentava kritiikki suotavaa. Näin jälkeenpäin, ja toivottavasti hieman kehittyneempänä kirjoittajana, teksti vaikuttaa osittain vähän kankealta ja vaikealukuiselta. Lisäksi kuvailua suosin nykyään hieman runsaammin kirjoituksissani.



3/9

”Azure-kissat ovat suuria petoja Fielhaun aavikkoplaneetalla. Nimi tulee niiden sinisestä ihonväristä, joka soveltuu mainiosti Fielhaun kasvuston seassa saalistamiseen. Azure-kissan tappamista pidetään metsästäjien keskuudessa suurena voimannäytteenä, koska vanha myytti kertoo Azureilla olevan yhdeksän elämää.”

I

Rosa II seilasi hiljaa avaruuden meressä. Vanha kauppa-alus oli muutettu välttävästi taisteluun pystyväksi muutamin tykkitornein, vaikka näyttikin siltä kuin yksi ainoa las-kiväärin luoti voisi läpäistä sen hieman ruosteisen kuoren. Aluksen kylkeen oli maalattu vieläpä kolme valkoista, sisäkkäistä ympyrää kuin osoittamaan heikoin kohta. Alusta ei voinut hyvällä tahdollakaan sanoa kauniiksi, mutta ”kallopäille”, avaruuden jo ennestään pirstaleisen lain rikkojille, se oli koti.

Käytävät olivat hiljaisia ja elottomia, himmeät lamput valaisivat risteyksiä. Ainoastaan Rosan pienellä komentosillalla istui hahmo hiljaa pienellä tuolilla. Merck, aluksen mekaanikko, oli kyllästynyt odottamiseen ja tyhjän monitorin tuijottamiseen. Mustat saappaat olivat työnnettynä ohjauspöydän alle ja ruskea liivi-mallinen takki lojui lohduttomana lattialla. Tästä huolimatta Merck ei tuntenut oloaan mukavaksi. Vahtivuorojen pituutta kiroten hän nousi tuolista ja alkoi astella pitkin komentosillan etummaista koroketta.

”Biip Biip Biip”

”Turpa kiinni ämmä. Valituksesi moottorin kunnosta tai niistä typeristä ohjaustehostimista eivät voisi kiinnostaa tällä hetkellä yhtään vähempää.”, tuskastunut mekaanikko ärähti lopettamatta askellustaan.

”Biip Biip Biip”

Merck käännähti nopeasti ympäri ja syöksyi hampaat irvessä ohjauspöydän luo.

”Nyt tukin ruman naa…”

Jos mekaanikko olisi omannut tavalliset silmät elektronisten implanttien sijasta, olisivat ne varmasti laajenneet kymmenkertaisiksi, sillä tutkassa näkyi suuri alus lähestymässä Rosaa. ”Ei…miten…täällä…”, sai hän soperrettua epäuskoisella äänellä tuijottaen vilkkuvaa pistettä monitorissa. Suuri näyttöruutu vahvisti tutkan havainnon: jättimäinen taistelulaiva oli tulossa kohti. Avaruusjalkaväen tunnukset keulan kärjessä olivat kuin irvokkaasti Rosaa tuijottavat silmät ja suuret tykkitornit muistuttivat käsiä, jotka pian tulisivat rankaisemaan ihmiskunnan pettureita. Merck katseli vielä hetken halvaantuneena alusta kunnes syöksyi lähimmän hätäkytkimen luo ja työnsi sitä kuin haaksirikkoinen päälleen kaatunutta mastoa.


II

Seilir Valkoinen oli vaikuttava näky. Vähän päälle kaksimetrinen Rosan komentajakapteeni ja kallopäiden johtaja oli täysin kalju kuten useimmat hänen ammattikuntaansa kuuluvat. Hän oli myös pukeutunut muuten kuten kuka tahansa kaapparilaivan kapteeni, mutta asukokonaisuutta täydensi kirkkaan valkoinen, pitkä takki. Muu miehistö ei yksinkertaisesti käsittänyt miten takki pysyi puhtaana kaiken sen lian keskellä. Yön pimeinä tunteina kaapparit olivat jopa keskustelleet kaaoksen jumalien olevan takin valkoisuuden takana. ”Akkuvesi” oli luonnollisesti kyydittänyt keskustelua mitä hurjimpiin mittasuhteisiin. Seilirin ainoa kummallinen asuste ei kuitenkaan ollut hänen takkinsa. Pienenpieni grotti, joka oli löytynyt erään ryöstetyn kyläpahasen lähistöltä, oli päätynyt seuraamaan Valkoista. Jaloissa pyörivä, vihreä otus ei kuitenkaan tuntunut häiritsevän kapteenia, joka oli antanut tälle nimeksi ”Hiisi”.

Parin minuutin kuluttua hälytyksestä oli Seilir syöksynyt komentosillan pariovista sisään Hiisi kintereillään. Merck roikkui vieläkin hätäkytkimessä eikä vastannut Seilirin tervehdykseen. Mekaanikko tuijotti vain suurta näyttöä huoneen etuosassa joten kapteeni harppoi sen ääreen ja sai kiittää kovia hermojaan ettei huudahtanut hämmästyksestä. Avaruusjalkaväen alus oli lähellä. Seilir antoi komennon sisäpuhelimeen ja hetken kuluttua komentosilta oli jo täynnä henkeään haukkovia rosvoja.

Kapteeni kääntyi kohti miehistöään. ”Hyvät herrat. Näyttää siltä että pieni huviretkemme on saanut päätöksensä. Vaikka pyyhkäisytutkamme ei näyttänyt tämän planeetan ja sen kuiden lähistöllä minkäänlaista aluksista lähtevää säteilyä, on kaikkien nähtävissä että laitteemme on ilmeisesti viallinen. Pian tuo tuhokone-luokan sotalaiva avaa tulensa kohti rakasta Rosaamme. Kaikki varmasti ymmärtävät, että pienet voimapeitsemme ja pahaiset suojakenttämme eivät mahda mitään avaruusjalkaväen alukselle. Myös pako on tarpeeton yritys ottaen huomioon sen aseiden kantomatkan. Kiitoksia kaikille panoksestanne, projekti on ollut erittäin onnistunut tähän asti.” Puhe taukosi. Hiisi tuijotti isäntäänsä lattianrajasta. ”Muistaako joku muuten sen kirkkaanvihreän nesteen joka löytyi ensimmäisellä ryöstöretkellämme?” Muutama arka käsi nousi joukon keskeltä. ”Hemmetti, se aine pitäisi vaikka Keisarin sydämen puhtaana.” Seurasi hetken hiljaisuus ja sitten rosvolauma puhkesi jylisevään nauruun.

Seilir kääntyi takaisin ohjauspöytää kohti ja nauru vaimeni. Vihamielinen alus oli jo todella lähellä. ”Pahuksen merijalkaväki. Ottavat kaiken aina niin varman päälle”, hän ajatteli. Huoneessa oli täysin hiljaista lukuun ottamatta tutkan jatkuvaa piipitystä. Alusten välimatka lyheni.

”Biip, biip, biip”

Hiki kirposi kapteenin otsalle.

”Biip, biip, biip”

”Ammu jo samperin järkäle!”, joku joukosta huusi. Seilir pystyi näkemään sotalaivan tutkakuulan sen massiivisella kannella. Tutkassa ei ollut merkkivaloa. ”Hemmetti!”, hän huusi, ”Joka mies paikalleen. Väistöliike oikealle!” Joukkoa ei tarvinnut käskeä kahdesti. Juuri ennen törmäystä Rosa kallistui rajusti oikealle ja syöksyi kaikkien moottoriensa voimin pois jättimäisen aluksen tieltä.


III

Ilmalukon suuri eteishalli kaikui aseiden lukkojen aiheuttamasta räminästä. Rosvojoukon arsenaali oli mitä moninaisin. Las-aseet olivat harvinaisuuksia, aseistuksen koostuessa haulikoista, autopistooleista, modatuista konepistooleista ja parista leikinheittimestä. Erilaiset veitset, kirveet ja nuijat roikkuivat vöistä. Kallopäiden suurin ylpeydenaihe oli kuitenkin konekivääri joka oli löydetty eräältä avaruusjalkaväen hylätyltä partioasemalta. Frizz, Rosan toinen mekaanikko, oli väittänyt sitä kutsuttavan raskaaksi pulttikivääriksi tai jotain siihen suuntaan, mutta kaikki kutsuivat sitä ”räpättimeksi”. Räpätin oli päätetty antaa Gorraulle, lyhyelle mutta sitäkin jykevämmälle rosvolle. Suuri tykki oli komea näky tämän väkivahvan miehen käsissä.

Seilir oli juuri saanut tarkastettua omien pistooliensa toiminnan. Hän oli päättänyt pienen pohdinnan jälkeen henkilökohtaisesti johtaa retkeä. Hän kääntyi kohti valitsemaansa kallopäiden ryhmää. ”No niin. Ovathan kaikki valmiina? Hyvä. Tämä saattaa osoittautua virheratkaisuksi, mutta jos tuo vieressämme leijuva masiina on todellakin miehittämätön, saatamme netota reissusta enemmän kuin kaikista aiemmista rosvouksista yhteensä. Rogart, anna mennä.”

Ilmalukon vieressä seisova rosvo käänsi kahta isoa kahvaa, kuului sihahtava ääni ja suuret ovet aukesivat inhottavan kirskunan säestämänä. Rosa oli laitettu kulkemaan samaa vauhtia sotalaivan kanssa ja kahta alusta yhdisti pieni putki jota pitkin rosvopartio nyt kulki. Kaksi ensimmäistä olivat saaneet varusteekseen olkalamput ja muillakin kallopäillä oli pieniä valaisimia. Sotalaivan ilmalukko oli luonnollisesti kiinni, mutta rosvojen ”Rapu” nimellä kulkeva elektroniikkavelho sai ovet pian aukeamaan. Kostea aalto pahanhajuista ilmaa pyyhkäisi joukon yli. Hiisi päästi pienen vinkuvan äänen ja piteli nenäänsä. ”Hyi hemmetti. Eikö avaruusjalkaväki osaa tehdä tarpeitaan oikeaan paikkaan.”, Rapu tuhahti. Seilir käski välittömästi tiedustelijoiksi määräämänsä miehet varmistamaan eteisen johon ilmalukon ovi johti. Pian kaikki partion jäsenet olivat poistuneet putkesta. Sotalaivan eteinen oli täynnä laatikoita ja suuria kontteja. Kofun, toinen tiedustelijoista palasi lyhyen ajan kuluttua. ”Pomo. Ensiksikin tää mesta on tosi iso. Lisäksi mä löysin jotain outoa. Sun kannattaa tulla vilkaseen.” Joukko lähti liikkeelle ja saapui pian Kofunin johdolla pieneen nurkkaukseen. Nurkassa lojui avaruusjalkaväen sotilas täydessä panssarissa ja suuri konepistooli vieressään. Sotilaan kypärä puuttui ja kypärän myötä koko pää. ”Katos perhana. Kaveri on kohdannut jonkun kovemman.”, joku joukosta totesi. Seilir huikkasi tiedustelijalle.
- Kofun. Löysitkö uloskäyntiä?
- Jep. Vähän matkan päässä täältä.
- Hyvä. Vie meidät sinne.
- Selvä pomo.

Joku nappasi maassa lojuvan konepistoolin mukaansa ja joukko jatkoi matkaansa. Pian kaikki Ferusta, toista tiedustelijaa myöten olivat pariovilla jotka johtivat leveään käytävään. Ferus ei ollut löytänyt mitään erikoista. Paikka vaikutti kuolleelta. Käytävissä ei ollut valoja, joka paikassa haisi sama kummallinen lemu ja ilma oli tukahduttavan kosteaa. Kallopäiden tuntema epäilys näitä asioita kohtaan ei ollut kuitenkaan mitään verrattuna ahneuteen joka ajoi heitä eteenpäin. Kofun ja Ferus kulkivat jälleen joukon edellä ja muut seurasivat jotenkuten organisoituneesti perässä. Käytävällä oli ovia, mutta useimmat johtivat joko toiseen käytävään tai pieniin miehistötiloihin joissa ei näkynyt mitään mielenkiintoista. Seilir päätti jatkaa pääkäytävää kunnes löytäisi varastotilat tai jonkinnäköisen kontrollihuoneen. Hän oli päättänyt pitää retken mahdollisimman nopeana. Kun varasto löytyisi, vain arvokkain tavara otettaisiin mukaan ja jos kaikki onnistuisi ongelmitta, olisi perusteellisempi tutkiminen mahdollista myöhemmin.

Edessäpäin tiedustelijoiden valokeilat heittelehtivät puolelta toiselle. Pian ne kuitenkin pysähtyivät ja jälkijoukko lopetti etenemisen. Kofunin vaimea ääni selitti jotain Ferusille, joka lähti hetken päästä takaisin kohti jäljessä tulevia kallopäitä. ”Mitä pahusta ne meinaa?”, pärskähti Gorrau Räpätintä hivellen. Pian Ferus oli Seilirin edessä. ”Me löydettiin se.”, tiedustelija sanoi hengästyneenä. Seilirin naamalle kasvoi leveä hymy ja joukko lähti hänen merkistään nopeasti eteenpäin. Ovelle saavuttaessa ei Kofunia näkynyt missään. Ovi, joka oli vielä hetki sitten ollut kiinni, ammotti nyt suurena kuin jonkinlainen kita. ”Asevarasto”, Ferus luki oven yläpuolelta. Joukko puhkesi hiljaisiin hurraa-huutoihin, mutta Seilir vaiensi heidät käsimerkillä. ”Teemme tämän nyt oikein loppuun asti.”, hän sanoi, ”kukaan ei ala hölmöillä. Tällä aluksella on todennäköisesti jotain vihamielistä ja me emme todellakaan halua herättää sen kiinnostusta. Jos se pärjää avaruusjalkaväelle, luuletteko meistä olevan sille vastusta.” Joukko tajusi vihjeen. Kapteeni antoi Ferusille käskyn etsiä Kofun ja näytti muille miten sisällä ryhmittäydyttäisiin. Tämän jälkeen, yksi kerrallaan, kallopäät astuivat ovesta sisään ja se painui hiljaa kiinni heidän jälkeensä.


IV

Gorrau tuijotti hämärää asevarastoa silmiään siristellen. Hän oli tukenut räpättimen kahden matalan panoslaatikon päälle. Laatikoiden edessä oleva avoin tila tarjosi oivan tulialueen. Jonkin matkan päästä hänen takaansa kuului konttien avaamisen ääniä. Hän myhäili itsekseen: ”Mihin hemmettiin olet jäänyt Kofun. Se pahuksen märkäkorva ei varmasti löytäisi edes itseään tässä valossa.” Kirous viittasi Ferusiin, joka oli lähetetty etsimään Kofunia. Molemmat olivat viipyneet jo liian kauan. Jokin liikahti avoimen tilan toisella laidalla. Gorrau poisti varmistimen hiljaa ja asetti etusormensa liipaisimelle. ”Antaa tulla avaruuden iljetykset. Gorrau-setä odottaa.” Ilmapiiri jännittyi ja rosvo oli jo valmis päästämään helvetin valloilleen. Tulija oli kuitenkin Ferus. Hänen kasvonsa olivat tummanpunaiset ja vasen käsi heilui hervottomana hoippuvan askelluksen tahdissa kuin jonkinlainen paksu ruoska. Gorrau syöksyi tiedustelijan luo. ”Samperin samperi. Mitä tapahtui?”, rosvo kysyi matalalla äänellä. ”Jhhskse”, kuului pihisevä vastaus. ”Mitä?”, kysyi Gorrau ravistaen nuorukaista olkapäästä. ”Juokse”, kuului tällä kertaa kuuluvammin. Ferusin leuka tahriutui suusta tulevaan vereen. Samalla aukion toiselta laidalta kuului korkea vinkaisu. Gorrau nosti katseensa, huudahti kauhusta, syöksyi asemapaikalleen ja täytti ilman kuolemalla.

Seilir ei tiennyt mitä tapahtui ennen kuin paniikki sai jo otteen aseilla ja panoksilla täytettyjä kontteja ryöstelevistä rosvoista. Ei satunnaisia laukauksia, ei huutoja tai varoituksia. Kuin napin painalluksesta, kaaos oli täydellinen. Seilir oli nostamassa kaunista voimamiekkaa kontin pohjalta kuullessaan räpättimen sarjan. Samassa jokin hyppäsi viereisen rosvon päälle ja tumma, lämmin, tahmainen neste sotki kapteenin valkoisen takin ja kasvot. Seilir hoippui taaksepäin kiroten ja pyyhkien silmistään verta. Hiisi rääkyi kimeällä äänellä hänen vieressään ja yritti repiä häntä kädestä kohti uloskäyntiä. Ympärillä kaikuvat laukaukset ja huudot olivat kuurouttavia. Kaiken keskeltä saattoi kuulla epäinhimillisiä äännähdyksiä - vinkaisuja ja sihahduksia. Lopulta Seilir sai veren pois silmistään. Tuttujen kallopäiden ruumiita lojui siellä täällä, seassa muutamia piikikkäitä, monikätisiä ja limaisia olioita. Kaksi hirviöistä seisoi vielä kaiken hävityksen keskellä. Hitaasti ne kääntyivät tuijottamaan suoraan kohti veristä kapteenia. Toisella oli neljä pitkää, teräviin kynsiin päättyvää kättä ja purppura, raateluhampailla varustettu pää. Sen silmät olivat vain mustat kuopat joiden pohjalta loistivat himmeät, punaiset pupillit. Toinen kammotus seisoi neljällä jalalla ja piteli käsissään kummallista asetta, joka sekin tuntui olevan osa sen ruumista. Pitkä häntä alkoi heilua villisti sen nähdessä Seilirin. Kapteeni kohotti voimamiekan, joka oli jäänyt hänen käteensä, sillä oliot olivat liian lähellä vyökoteloissa olevia pistooleja ajatellen. Jokin toisen olion asennossa muuttui ja toinen kyyristyi kuin valmistautuen loikkaan. Samassa nelikätinen oli jo syöksähtänyt miekan etäisyydellä. Epätoivoisesti karjaisten Seilir huitaisi miekalla. Ase upposi syvälle otuksen oletettuun vatsaan. Valitettavasti miekan konehenki ei ollut herännyt ja se juuttui kiinni irroten kapteenin kädestä. Olion ruumis tuuppasi Valkoisen kumoon hypyn voimalla ja jäi makaamaan liikkumatta, lukiten kapteenin lattiaa vasten. Kapteeni työnsi limaista ruumista päältään, mutta hetken ponnistelun jälkeen se muuttui kaksi kertaa raskaammaksi ja toisen olion iljettävä pää kurottautui näkyviin lajitoverinsa olkapään takaa. Jonkinlaista happoa tihkuva aseen piippu nousi osoittamaan Seilirin kasvoja. Olio päästi pienen naksuttavan äänen ja kapteeni oli jo mielessään lausumassa epätoivoista rukousta Keisarille, kun jylisevä sarja paiskasi molempien hirviöiden ruumiit hänen päältään. Gorrau astui keho verisiä naarmuja täynnä, jättimäistä sikaria polttaen kapteenin viereen ja ojensi kätensä. ”Tarviiko kapu apua?”, hän kysyi virne kasvoillaan. Seilir ei pystynyt edes naurahtamaan vaan tarttui rosvon jättimäiseen käteen joka kiskoi hänet jaloilleen.