Herääminen, III ja viimeinen osa

[kanitsia]

Herääminen III



Oli yö. Mustalla taivaalla ei ollut tähtiä, mutta suuri täysikuu valaisi niidenkin edestä. Yleensä kapea hiekkatie oli täysin tyhjä tähän aikaan vuorokaudesta, mutta nyt sillä oli kulkijoita. Heitä oli kuusi ja he kulkivat ratsain. Hevoset kulkivat kevyttä käyntiä, sillä ratsastajat seurasivat jälkiä, mikä olisi ollut vaikeampaa nopeammassa tahdissa.
He olivat pukeutuneet täysin mustiin vaatteisiin. Aina saappaista kaapuun ja lierihattuun heidän olemuksensa oli yhtä musta kuin yö heidän ympärillään.
He olivat seuranneet näitä jälkiä jo monta kilometriä, eivätkä ne tuntuneet johtavan minnekään. Ensisilmäyksellä jäljet näyttivät tavallisilta saappaanpainalluksilta, mutta jos niitä tutki tarkemmin, huomasi niissä olevan jotain omituista. Ensinnäkin jälkien väli oli poikkeuksellisen pitkä, kuin kulkija olisi ollut todella pitkä tai sitten todella nopea. Ne olivat myös kummallisen syviä. Näytti siltä, kuin maa olisi paennut askeleen alta. Painallus oli myös hieman palanut. Joku muu olisi hämmentynyt tästä, mutta nämä ratsastajat tiesivät täsmälleen, mikä jäljet oli tehnyt. Vain yksi olento sai aikaiseksi tuollaisia jälkiä, eikä se ollut maallinen olento.

Äkkiä joukon johtaja pysähtyi, jolloin myös muut seurueesta pysäyttivät hevosensa. Hänen kulmakarvansa olivat ohuet, samoin kuin huulet. Ilme hänen naamallaan oli niin synkkä, että se olisi saanut kenen tahansa hymyn hyytymään.
Vaikka täysikuu oli poikkeuksellisen kirkas, pienikin valonsäde oli silti kuin majakka tässä pimeydessä. Joukon johtaja oli nyt nähnyt tällaisen pienen valon ja siksi hän oli pysähtynyt. Valonlähde oli kaukana, mutta kokeneen jäljittäjän oli helppo päätellä, että se tuli mökin ikkunasta. Kukaan ei jättänyt tulta palamaan yöksi ja mennyt itse nukkumaan, joten tuon mökin asukkaan täytyi olla hereillä. Tähän aikaan kaikki kunnonihmiset olivat nukkumassa, jollei heillä ollut seuraa. Joukonjohtajasta oli epäilyttävää, että joku olisi vierailulla tähän aikaan, paitsi jos vierasta ei oltu kutsuttu. Jotain epäilyttävää tuossa mökissä oli, varsinkin kun ratsastajien seuraamat jäljet kulkivat suoraan tuota mökkiä kohti.

Äkkiä toinen ratsastaja tuli ensimmäisen vierelle. Tämän kasvot olivat peitetty huivilla niin, että vain silmät näkyivät. Ne olivat vihreät ja erottuivat selvästi synkästä naamasta.

”Luuletko, että se on mennyt tuohon taloon?”

Ensimmäinen ratsastaja mietti vastausta muutaman sekunnin ja vastasi sitten kolealla äänellä.

”En tiedä, mutta se selviää sitten kun menemme sisään. Käske muiden pitää aistit valppaina ja aseet käden ulottuvilla.

Sanaakaan sanomatta toinen ratsastaja kääntyi ja meni puhumaan muille.
Muut seurueesta laittoivat ruudin ja hopealuodit pistooleihinsa ja varmistivat, että valkosipulilla sivellyt miekat olivat löysästi huotrissaan.
Sitten he jatkoivat kohti mökkiä, jossa Derek edelleen kertoi tarinaansa Willille.

Yö oli alkanut mennä kylmäksi, jolloin Will oli pannut tulen takkaan ja mennyt istumaan sen viereen. Derek taas seisoi edelleen.
Häntä eivät väsymys tai kylmä vaivanneet.

”Annettuani demonille täyden vallan ruumiistani, alkoi se taas viedä minua kohti kaupungin portteja. Talot vilisivät kummallakin puolellani, kun juoksin varjoisia kujia.
Koko ajan pelkäsin, että herättäisimme yövahdin huomion, jolloin riivaajani luultavammin tappaisi tämän armotta. Tiesin sen tappavan, koska olisin antanut sen tapahtua. Jos olisi pitänyt valita uuden murhan ja helvetin väliltä, oli päätös jo tehty.
Onneksi näin ei kuitenkaan tapahtunut. Juostuamme jonkin aikaa tulimme kaupungin portille, jolla kumma kyllä ei näkynyt vartioita. mietin hetken, miten demoni oli osannut kaupungin porteille. Kaupunki kylläkin näytti tutulta minulle, mutta minun oli vaikea uskoa, että kaaoksen demoni osaisi kulkea Keisarikunnan kaupungissa ilman vaikeuksia. Kohta nämä ajatukset kuitenkin pyyhkiytyivät mielestäni.
Demoni hidasti nyt vauhtiamme ja veti meitä samalla syvemmälle varjoihin. Ensin ihmettelin tätä, mutta sitten tajusin demonin aikeet, kun näin kolmen sotilaan juttelemassa lyhyen matkan päässä meistä. Oli mahdotonta mennä portista ilman, että nuo kolme huomaisivat. Niinpä tajusin demonin aikeet jo ennen kuin se puhui minulle.

”Valmis uuteen syntiin, kuolevainen?”

”En tiennyt, mitä vastata. Tiesin, että jos jäisimme kaupunkiin, meidät kyllä löydettäisiin ennemmin tai myöhemmin. Se taas johtaisi ruumiini tuhoamiseen, jolloin sieluni joutuisi helvettiin.”

Tässä kohdassa Derek piti tauon ja katsoi Williä. Hänen silmissään oli kovuutta, mutta myös hiukan katumusta.

”Et ehkä ymmärrä, miten pystyin edes harkitsemaan kolmen ihmisen murhaa oman etuni kustannuksella, mutta sinä et ole nähnyt sitä paikkaa. Siellä on kauhuja, joita et voi edes kuvitella. Älä siis tuomitse minua ennen kuin olet itse käynyt siellä.”

”Demoni oli tulkinnut vaiteliaisuuteni hyväksymisenä ja kulki nyt kohti vartioita.
Kun näin vartijat paremmin, huomasin heidän olevan paitsi armeijan eliittiä, myös oman armeijani eliittiä. Heillä oli päällään kotikaupunkini Nulnin musta univormu, eli sama kuin minulla. Heillä oli raskaat kahdenkädenmiekat ja myös heidän panssarinsa oli parhaasta päästä. Hetken mietin, miten noin korkea-arvoisat sotilaat oli pantu vartioon ja että pärjäisikö demoni noille miekoille ja niiden käyttäjille. Tiesin hyvin, mitä sellainen tekisi osuessaan hyvin. Kohta kuitenkin huomasin, mitä maata demoni todella oli. Ensimmäiseksi meidät huomasi mies, jolla oli lyhyt musta parta ja baretti.

”Kuka kulkee? Ilmoita nimesi ja asiasi.”

”Mielelläni, kuolevainen.”

”Mies ei ehtinyt tehdä elettäkään, kun iskin hänen päänsä irti muusta ruumiista yhdellä nyrkiniskulla. Punainen veri roiskahti minun ja kahden muun sotilaan päälle. Ennen kuin barettipäisen miehen ruumis oli kaatunut maahan, olivat toiset kaksi jo kuolleet. Näky oli kauhea. Sotilaiden naamat eivät edes olleet ehtineet vääristyä kauhusta, kun he olivat jo kuolleet.
Minä en olisi pystynyt liikkumaan järkytykseltäni, mutta demoni jatkoi matkaansa, kuin mitään ei olisi tapahtunut. Päästyään portille se hyppäsi sen yli kuin se olisi ollut vain sentin korkuinen. Sitten se aloitti juoksunsa kohti kaupungin edessä levittäytyvää metsää.”

Will tuijotti Derekiä. Tämä oli juuri tunnustanut hänelle murhanneensa epäsuorasti kolme keisarikunnan sotilasta. Will oli aina pitänyt veljenpoikaansa kunniallisena miehenä, mutta nyt hänen käsityksensä alkoi muuttua.

”Mitä sen jälkeen tapahtui?”

”Juoksimme koko yön. Välillä menimme tiellä, välillä metsässä, mutta kertaakaan demoni ei hiljentänyt vauhtia. Sillä tuntui olevan selvä suunnitelma minne mennä ja jota se ei kertonut minulle, vaikka kysyin useaan otteeseen matkan aikana.
Vasta kun aamu alkoi sarastaa, se etsi meille syvän luolan, johon jäimme odottamaan yötä. Siellä luolan kätköissä aloin taas udella määränpäätämme.”

”Mihin sinä viet meitä?”

”Toistaiseksi en minnekään, kuolevainen.”

”Jäämmekö tänne? Kuinka pitkäksi aikaa?”

”Kunnes olen saanut selville oikean suunnan, kuolevainen.”

”Suunnan minne?”

”Näet sitten, kuolevainen.”

”Enempää se ei puhunut siitä aiheesta. Sillä ei ilmeisesti ollut kiirettä paljastaa suunnitelmiaan minulle. Muutaman tunnin olimmekin hiljaa. Sitten aloin kysellä demonin alkuperästä. En tiedä miksi tein sen, ehkä minulla vain oli tylsää.”

”Kuka sinut vangitsi tähän medaljonkiin?”

”Haltiat sen tekivät, kuolevainen. Tuhansia vuosia ennen syntymääsi he kirosivat minut tuohon vankilaan.”

”Miksi?”

”Mitä luulet, kuolevainen? Tapoin heitä suuren sodan aikana ja he kostivat minulle vangitsemalla minut.”

”Miksi he eivät tuhonneet sinua?”

”Koska olin heille liian vahva. Niiden kirottujen haltiasikojen voimat olivat liian heiveröiset karkottamaan minut. Siksi heidän oli pakko vangita minut tuohon koruun ja vaivuttaa minut horrokseen, jonka pystyi rikkomaan ainoastaan taialla.”

”Se kuolleista manaaja herätti sinut siis vahingossa?”

”Niin, kuolevainen.”

”Mutta jos sinut kerran on vangittu tähän medaljonkiin, niin tuhoutuisitko sinä sen myötä?”

”Kyllä, jos se tuhottaisiin. Se kylläkin on vaikeampaa, kuin luulet.”

”Katsoin medaljonkia kädessäni. Se ei näyttänyt kovinkaan kestävältä. Se oli myös niin kevyt, että tuntui kuin olisin voinut murskata sen kämmenelleni.
Tosin silloin minäkin lopulta joutuisin helvettiin, kun demonin voima ei enää pitäisi minua tässä maailmassa. Tämä ajatus sai minut piilottamaan korun visusti paitani sisään.”

”Sen kun yrität, kuolevainen. Haltiasepät tekivät työnsä hyvin. Niin kauan, kun minut on vangittu tuohon koruun, se on tuhoutumaton.”

”Joudunko siis ikuisesti kulkemaan kanssasi?”

”Et, kuolevainen.”

”Mitä tarkoitat?”

”Vaikka miten yritin saada vastausta irti demonista, ei se puhunut minulle enää koko päivänä.
Näin jatkuivat seuraavat päivät. Sain hallita omaa ruumistani, kun oleskelimme pimeässä luolassa, ja kun demoni ei suostunut viemään meitä muualle, enkä minä uskaltanut lähteä kävelemään metsään.
Pelkäsin, että en löytäisi toista piilopaikkaa ennen aamua, jolloin auringonsäteet polttaisivat minut tuhkaksi.
Demoni taas väitti lähtevänsä liikkeelle vasta, kun oli saanut selville oikean suunnan. Sitä mikä oikea suunta oli, se ei minulle suostunut selittämään.
Parin päivän päästä jouduimme kuitenkin jättämään luolamme.”

”Aamu oli juuri valkeamassa ja minä makasin luolani lattialla. Yksinäisinä päivinäni olin tutkinut luolaa ja olin huomannut, että se oli yllättävän syvä. Kauan sen jälkeen, mihin päivänvalo ei enää yltänyt, luola vain jatkui syvemmälle maan alle. Välillä se nousi hiukan, muta suurimman osan ajasta se vain laski. En ollut koskaan ennen kulkenut luolan loppuun saakka. En ennen sitä kirottua päivää, kun he löysivät minut.

”Makasin siis luolan lattialla ja tuijotin sen kattoon. Demoni oli jättänyt ruumiini minun haltuuni, koska se kuulemma keskitti kaikki voimansa ”oikean suunnan” löytämiseen.
Äkkiä kuulin, kun askeleet kaikuivat luolan suulla. Ensin luulin sitä vain joksikin eläimeksi, mutta sitten kun askeleiden joukossa alkoi kuulua puhetta, aloin kiinnittää niihin enemmän huomiota. En osannut sanoa heidän tarkkaa lukumääräänsä, mutta ihmisiä he olivat.

”Pitäkää silmät auki, se voi vieläkin lymytä täällä.”

”Täällä on pirun pimeää, se voisi olla metrin päässä meistä emmekä tietäisi sitä.”

”Olet oikeassa. Sytyttäkää soihdut.”

”Näin, kuinka useat soihdut syttyivät ja valaisivat luolaa. He alkoivat kävellä kohti olinpaikkaani hitaasti, mutta varmasti. En tiennyt keitä he olivat tai mitä he etsivät, enkä aikonut ottaa siitä selvää. Nyt he olivat jo niin lähellä, etten voinut lähteä karkuun heidän huomaamattaan ja vaikka pääsisinkin karkuun en olisi tiennyt, minne mennä. Ulkona paistoi aurinko, joten sinne en voinut mennä.
Ainoa vaihtoehtoni olikin yrittää mennä syvemmälle luolaan. Tämä kylläkin arvelutti minua, sillä vaikka tiesinkin sen olevan poikkeuksellisen pitkä, täytyi senkin joskus loppua.
Myös aikani alkoi loppua, sillä kuulin jo heidän hengityksensä. Heidän soihtunsa valaisivat kiviä ympärilläni ja olin jo lähdössä juoksemaan, kun kuulin demonin äänen päässäni.

”Saimme siis seuraa, kuolevainen.”

”En ehtinyt edes ajatella vastausta, kun huomasin seisovani ja tuijottavani miehiä edessäni. Ensisilmäyksellä laskin heitä olevan kymmenen. Kaikki olivat pukeutuneet mustiin kaapuihin, saappaisiin ja lierihattuun. Muutamalla oli soihtu kädessään ja kaikilla oli jonkinlainen ase. Yhdellä oli vaarallisen näköinen moukari, toisilla miekka ja muutamalla pistooli. Kaikki näyttivät hämmästyvän huomatessaan minut.
Muuhun heillä ei sitten juuri ollutkaan aikaa, kun jo hyökkäsin heidän kimppuunsa.”

”Tartuin minua lähinnä ollutta miestä kädestä ja repäisin sen irti muusta ruumiista. Tällä irtokädellä sitten löin toista päähän kovalla voimalla. Hänen kallonsa täytyi murtua siitä iskusta. Kolmas mies taas kohtasi loppunsa, kun tartuin häntä kurkusta ja murskasin hänen päänsä kattoon.
Olin tappanut kolme heistä, ennekuin ensimmäinen oli ehtinyt huutaa.
Loput miehistä perääntyivät kauhun vallassa kohti luolan suuta.
Demoni ei lähtenyt heidän peräänsä vain siitä syystä, että auringon säteet tulivat vastaan.”

”Sain oikean suunnan selville, kuolevainen. Lähdemme heti, kun aurinko laskee.”

”Mutta entä nuo miehet? He tietävät nyt että, olemme täällä eivätkä varmasti anna meidän vain olla omissa oloissamme, koska tapoit heistä kolme!”

”Väärin, kuolevainen. Sinä halusit heidän kuolevan ja minä tein tahtosi mukaan, joten olet yhtä syntinen kuin minäkin ja jos he vielä yrittävät tulla luvatta luoksemme, tapamme loputkin heistä.”

”Taas yritin saada demonin sanat mielestäni, mutta turhaan. Se tuntui lukevan ajatukseni, sillä se tiesi täsmälleen, mitä ajattelin ja halusin. Toivoin vain, että ilta tulisi nopeasti ja että kukaan ei enää yrittäisi tunkeutua luolaan.
Toisin kuitenkin kävi.”

Will kuunteli Derekin tarinaa herkeämättä. Sen alkamisesta oli jo kulunut monta tuntia, mutta siltä se ei ollut tuntunut. Will katsoi ulos ikkunasta. Kuu oli vielä taivaalla ja valaisi kirkkaasti. Ulkona näytti olevan rauhallista, mikä sopi mainiosti Willille. Häntä ei kiinnostanut alkaa selittämään vierailijoille, miksi hänen kuollut veljenpoikansa kertoi hänelle kummallista tarinaansa. Hetkeksi Willin katse harhautui hänen taloaan lähellä olevalle kukkulalle. Silloin hän jähmettyi.
Hetken hän oli varma, että kukkulalla oli ollut ratsastajia, jotka kulkivat kohti hänen taloaan. Sitten hän rauhoittui vähän ja uskotteli itselleen nähneensä harhoja. Hän käänsi päänsä takaisin Derekiin, joka ei ollut huomannut hänen säikähdystään. Hänkin oli keskittynyt kertomaan tarinaansa.

”Muutaman tunnin saimme olla rauhassa luolassamme ja olin juuri alkamassa uskoa, että säästyisimme enemmältä verenvuodatukselta, kun kuulin puhetta luolan suulta.
Miehet yrittivät taas hyökätä kimppuumme ja samalla, kun tajusin sen, demoni otti taas ruumiini valtaansa, enkä edes yrittänyt estää sitä.
He tulivat taas soihtujensa kanssa, mutta tällä kertaa varovaisemmin. Minä taas seisoin selkä suorana heitä vastassa. Nähtyään minut koko joukko pysähtyi siihen paikkaan. Heillä oli edelleen samat mustat vaatteet, mutta niissä oli tällä kertaa jotain erilaista. Ne olivat yltä päältä märkiä. Ensimmäinen heistä alkoi puhua minulle.”

”Epäpyhä kaaoksensikiö, kaikkoa herran Sigmarin palvelijan vihan edessä!”

”Demoni vastasi suullani, mutta omalla kylmällä äänellään.”

”En, kuolevainen.”

”Sanottuani sen kävin taas hyökkäykseen kohti minua lähinnä olevaa miestä.
Tartuin häntä olkapäästä aikomuksenani rutistaa se murskaksi, mutta sitten jotain outoa tapahtui.
Tunsin kipua, jonka luulin jättäneeni iäksi taakse. Luulin, että en enää koskaan tuntisi lämpöä, kipua tai mitään muutakaan tunnetta, mutta koskettuani tuon miehen märkään kaapuun, kipu oli hirvittävä. Myös demoni tuntui tuntevan tuskaa, koska se päästi kovan ja kimeä huudon ja päästi irti kaavusta. Tuijotin miestä jonka olin aikeissa tappaa ja hän vastasi tuijotukseen vihan ja vahingonilon sekoituksella. Kipu kädessäni jatkui, vaikka olin päästänyt uhrini irti. Katsoin sitä ja huomasin sen palaneen kohdasta, jolla koskin miestä.
Silloin tajusin sen. Miesten kaavut ja muutkin vaatteet oli kasteltu jollain pyhällä nesteellä. Ehkä se papin siunaamaa vettä tai sitten jotain muuta, mutta lopputulos oli sama. En voinut koskea miehiä.”

”Tappakaa tuo hirviö! SIGMARIN NIMEEN, TAPPAKAA SE!”

”Yhtenä rintamana miehet hyökkäsivät kimppuuni. Itse olisin lähtenyt karkuun, mutta demoni hallitsi edelleen ruumistani. Onneksi sekin näytti saaneen saman idean. Pitkin harppauksin lähdin juoksemaan syvemmälle luolan uumeniin samalla, kun yksi vainoojistani ampui minua pistoolilla. Luoti osui minua selkään ja taas tunsin sitä aiheutuvaa kipua. Onneksi demoni kuitenkin juoksi yhtä nopeasti pimeässä luolassa, kuin tiellä. Kohta olimme jättäneet miehet jälkeemme, mutta äänistä päätellen he tulivat yhä perässämme.
Yhtäkkiä pysähdyimme. Taaskin pysähdys oli niin nopea, että minulla meni hetki sen tajuamiseen. Sanaakaan sanomatta demoni alkoi hakata nyrkeilläni luolan seinämää.

”Oletko menettänyt järkesi! Meidän täytyy yrittää löytää tie pois täältä, ennen kuin ne miehet löytävät meidät!”

”Tämä luola päättyy umpikujaan. Minun täytyy viivyttää heitä, kunnes ilta koittaa.”

”Silloin vasta tajusin, mitä demoni teki. Se oli alkanut hakata kiviseinämää kohdasta, jossa se työntyi sisäänpäin luoden pullonkaulan. Lyötyään vielä muutaman voimakkaan iskun kallio halkesi ja tukki käytävän. Saimme nyt olla rauhassa, kunnes ilta koittaisi.”

”Mistä tiedät, että tunneli päättyy umpikujaan? En koskaan käynyt sen perällä.”

”Minä näin sen, kuolevainen.”

”Näit sen? Mutta luolan perällehän täytyy olla vielä satoja metrejä?”

”Ehkä sinun silmillesi se on pitkä matka täydellisessä pimeydessä, kuolevainen, mutta minä näen pimeässä kaiken.”

”Mutta keitä ne miehet olivat, jotka yrittävät tuhota sinut?”

Derek nosti katseensa lattiasta ja katsoi Williä. Tarinan kertominen tuntui hänestä kuin eläisi sen uudestaan. Kertoessaan tarinaa hän oli miettinyt, miksi tämä oli tapahtunut juuri hänelle. Mitä hän oli tehnyt ansaitakseen tällaisen kohtalon? Derek oli tehnyt asioita, joista hän tiesi joutuvansa maksamaan kovan hinnan. Ihan tällaiseen hän ei kuitenkaan ollut varautunut.
Willin kysymys nosti Derekin ajatuksistaan ja sai hänet taas ajattelemaan nykyhetkeä.

”He olivat noidanmetsästäjiä. Luultavammin Nulnista, missä tapoin ne sotilaat.”

Will pyöritteli sanaa noidanmetsästäjä mielessään. Hän tiesi kokemuksesta liiankin hyvin, minkälaista joukkoa he olivat.

”Mutta miten he löysivät sinut?”

”En tiedä, mutta sattumaa se ei voinut olla.”

”No, jätetään se asia rauhaan. Ehkä saamme siihen vielä joskus vastauksen.”

Derek ei uskonut niin käyvän, muttei maininnut siitä.

”Kun ilta sitten koitti, demoni hakkasi tiensä tekemänsä tukon läpi ja jatkoi matkaansa kohti luolan suuta. En tiedä mistä se tiesi illan tulleen, mutta se ei minua silloin kiinnostanut. Päällimmäisenä mielessäni oli päästä pois luolasta ja pakoon vainoajiani.
Heitä ei kylläkään näkynyt missään, ennen kuin tulimme luolan suulle. Siellä näin heidän tehneen nuotion vähän matkan päähän luolasta ja siellä he istuivat kaikki. He eivät olleet yrittäneet tunkeutua sortuman läpi koko päivänä, mikä hämmästytti minua. Ehkä he luulivat sortumaa luonnolliseksi ja että olin jäänyt sinne lopullisesti loukkuun.
Vastoin odotuksiani demoni lähti kulkemaan poispäin nuotiosta, vaikka luulin sen tappavan loputkin miehistä.

”Miksi sinä et tappanut heitä?”

”Heidän tappamisestaan ei ole meille hyötyä nyt, kuolevainen. Siispä vasten tahtoasi en nyt tapa heitä.”

”Vasta silloin tajusin, että olin todella halunnut niiden miesten kuolemaa. Ennen en olisi koskaan ajatellut niin, mutta demonin läsnäolo ilmeisesti kasvatti minussa olevaa pahuutta, tai sitten vain odotin demonin tappavan kaikki, jotka olisivat sen tiellä. En tiedä.
Juoksimme taas koko yön, samoin kuin seuraavan. Demoni vei taas ruumistani haluamaansa suuntaan, enkä enää pystynyt estämään sitä. Se ilmeisestikin alkoi saada voimiaan takaisin, koska minun oli päivä päivältä vaikeampi pitää mieleni vapaana. Taaskaan se ei suostunut kertomaan minulle määränpäätään, kunnes eräänä yönä saavuimme sinne.

”Minne te saavuitte?”

Derek katsoi Williä suoraan silmiin.

”Me saavuimme tänne.”

Will tuijotti Derekiä takaisin hämmennyksen vallassa.

”Mutta miksi se toi sinut tänne?”

”Se toi minut tänne tappaakseen sinut.”

Will tuijotti Derekiä silmät suurina. Hänen mielensä tulvi kysymyksistä, mutta ainoa mitä hänen suustaan tuli oli käheä kysymys.

”Mitä?”

”Se tarvitsee kuolevaisten sieluja kerätäkseen tarpeeksi voimia vapautuakseen vankilastaan. Niinpä se toi minut tänne, jotta se voisi viedä sielusi.”

”Mutta miksi juuri minun? Olisihan se saanut sieluja vaikka niiltä haudanryöstäjiltä, joten miksi tehdä pitkä matka hakemaan minun sieluani?”

”Mitkä tahansa sielut eivät kelpaa, vaan niiden on oltava ihmisiltä, jotka minä tunnen ja joista välitän. Loitsu vaatii sitä.”

”Mutta… miten sinä tiedät tämän?”

”Koska pystyn lukemaan demonin ajatuksia ja usko pois, ne eivät ole mitään kaunista katseltavaa. Se ei ajattele muuta, kuin palavia kaupunkeja ja kuolemaa.”

”Mutta miten teet sen? Luulin, että vain hyvin mahtavat velhot ja noidat voivat lukea toisen ajatuksia.”

”Mitä kauemmin demoni on ruumiissani, sitä vahvemmaksi sen valta minuun käy. Se pystyy paitsi liikuttamaan lihaksiani myös lukemaan ajatuksiani. Sitä se tekikin ne päivät ollessamme luolassa. Silloin se etsi asuinpaikkaasi mielestäni.
Tämä käy myös toisin päin ja silloin tällöin minä näen osan demonin ajatuksista.
Niin minä siis sain tietää, minne olimme menossa ja miksi.”

”Mutta miksi juuri minun luokseni? Tunnethan sinä monia muitakin ihmisiä, joista välität.”

”Kuten jo sanoin, demoni etsi ajatuksistani asuinpaikkasi ja huomasi, että olet lähinnä meitä ja asut yksin. Sen mielestä sinä olit helpoin saalis.”

Samalla kun Derek ja Will puhuivat, kuusi miestä saapui mökin pihaan. He olivat jättäneet hevoset vähän matkan päähän, jotta heitä ei huomattaisi. Kaikilla oli jokin ase kädessä ja sama kysymys mielessä. Kaksi heistä puhui hiljaa keskenään.

”Luuletko että se on sisällä, Hans?”

”Jäljet vievät mökkiin sisään, mutteivät ulos. Se on tarpeeksi minulle, vaikkei sinulle olekaan, Krieg”

”Mutta ne ovat kummallisen selvät, entä jos se on ansa? Emme ole pyhän veden suojaamia ja meitä on vain kuusi. Sinä tiedät kyllä, mihin se pystyy.

Hans tiesi kyllä mihin tämä demoni pystyi. Ensimmäisellä kerralla se oli tappanut kolme hänen ystäväänsä kuin karitsat. Toinen kerta olikin jo tasaisempi, kun he olivat kastelleet itsensä jokivedellä, jonka Krieg oli siunannut. Silloin he olivat tyhmyyttään luulleet demonin kuolleen maanvyörymään, mutta se olikin päässyt pakoon, mutta onneksi tämä demoni jätti selviä jälkiä.
Ilman niitä sen seuraaminen olisi ollut mahdotonta.
Tällä kertaa heillä ei ikävä kyllä ollut mahdollisuutta suojata itseään pyhällä vedellä, koska lähellä ei ollut jokea tai muuta sopivaa paikkaa.
Tämä tosin oli epäolennaista Hansin mielessä, kun hän muisteli kolmen ystävänsä julmaa kuolemaa ja vihaa, jota tunsi tuota kaaoksen hirviötä vastaan. Tarttuen vyöllään olevaan pistooliin Hans latasi sen hopealuodilla.
Hän oli tehnyt päätöksensä.

Mökin sisällä Will kuunteli Derekin outoa tarinaa, kun sen ovi avautui äkkiä.
Hän sekä Derek kääntyivät heti kohti ovea ja näkivät kokonaan mustiin vaatteisiin pukeutuneen miehen, joka Derekin nähtyään ampui tätä pistoolilla rintaan.
Tämä tapahtui niin äkkiä, että Will jäi sanattomaksi. Hans sen sijaan heitti pistoolin maahan ja hyökkäsi miekan kanssa Derekin kimppuun.

Sillä sekunnilla kun Derek näki Hansin, hän tiesi noidanmetsästäjien jotenkin löytäneen hänet. Samaan aikaan hän myös tunsi demonin alkavan ottaa hänen ruumistaan hallintaansa. Jos Will ei olisi ollut paikalla, olisi hän antanut tämän tapahtua. Tämän läsnäolo kuitenkin mutkisti asioita sillä Derek tiesi, ettei ehkä saisi ruumistaan takaisin omakseen ajoissa luovutettuaan sen demonille. Tämä taas merkitsisi, että se ehtisi viedä Willin sielun. Jos hän taas käyttäisi kaikki voimansa demonin hallintaan, noidanmetsästäjä taatusti tappaisi hänet, eikä luodin aiheuttama polttava kipu helpottanut hänen ahdinkoaan.

Hans hyökkäsi kohti Derekiä valkosipulilla kyllästetty miekka kädessään ja palava viha sydämessään.
Vihansa yli hän kuitenkin aisti, että hänen vastustajansa epäröi. Tästä kuitenkaan välittämättä hän survaisi miekkansa Derekin kurkkuun, jolloin tämän ote demonista häiriintyi sen verran, että se sai hetkeksi vallan. Tämä taas johti Hansin sinkoutumiseen ulos ikkunasta.

”Hölmö kuolevainen! He tappavat sinut, jos en estä heitä! Anna ruumiisi minulle ja rentoudu.”

”En ikinä! Sinä vain tapat heidät ja sitten Willin!”

”Se on selviytymisen hinta, kuolevainen…”

”VAITI!”

Tahdon voimallaan Derek sai demonin pysymään taka-alalla, mutta polttavat haavat rinnassa ja kurkussa saivat hänen keskittymisensä horjumaan.

Ulkona Krieg näki ystävänsä ensin juoksevan yllättäen sisään mökkiin ja juuri, kun hän aikeissa lähteä muiden kanssa perään, tämä lensikin ulos ikkunasta hänen eteensä.

”Hans!”

Krieg polvistui ystävänsä viereen peläten, että tämä oli kuollut. Helpotuksekseen hän kuitenkin huomasi, että Hans oli elossa, mutta oli menettänyt tajuntansa.
Vihan aalto hyökyi Kriegin yli ja tarttuen moukariinsa hän alkoi juosta kohti mökkiä huutaen muut mukaansa.

”Tappakaa se! Sigmarin nimeen TAPPAKAA SE KAAOKSEN HIRVIÖ!”

Will oli juuri saanut puhe- ja liikkumiskykynsä takaisin, kun loput noidanmetsästäjistä hyökkäsivät Derekin kimppuun. Sillä hetkellä hänen päässään oli vain yksi ajatus. Estää heitä.

”EI! Ette ymmärrä, hän ei ole kokonaan pahan vallassa!”

Will syöksyi Kriegin eteen kädet levällään, mutta tämä vain töytäisi hänet voimakkaasti edestään.

”Pois tieltä, vanha hölmö!”

Will kaatui ja löi päänsä pöydänkulmaan, jolloin hän alkoi vuotaa verta.
Derek huomasi tämän ja sillä sekunnilla hänet täytti pohjaton viha tuota miestä kohtaan. Se olikin kaikki, mitä demoni tarvitsi.
Krieg oli juuri päässyt iskuetäisyydelle ja kohottanut moukarinsa, kun Derek nousi salamannopeasti tämän eteen. Krieg hämmästyi tästä niin, että keskeytti iskunsa. Hän katsoi nyt suoraan verenpunaisiin silmiin ja naamaan, joka oli muotoutunut kauhealla tavalla hulluuden ja ilon ilmeeseen.
Sitten hän kuuli kylmän äänen korvissaan. Äänen, joka oli hänen viimeisensä.

”Iltaa, kuolevainen.”

Hans avasi silmänsä. Hänen päätään koski edelleen ja hän makasi maassa, mutta ainakin hän oli tajuissaan. Jostain hänen edestään kuului ääniä, joita hän nousi katsomaan. Hän ehti juuri sopivasti nähdä, kuinka Krieg repäistiin kahtia, kirjaimellisesti. Ensin hän luuli olevansa unessa, mutta kipu päässä tuntui aidolta. Pikkuhiljaa hän alkoi tajuta, mitä oli tapahtumassa.
Muut noidanmetsästäjät yrittivät panna Derekille kampoihin, mutta turhaan.
Sillä ei ollut mitään kiirettä tappaa heitä, vaan se tappoi heidät yksikerrallaan, kuin karitsat.
Se leikki miehillä kuin kissa hiirellä, jonka se on saanut kiinni. Hetken Hans tunsi voimakasta pelkoa paeta noin ylivoimaista vastustajaa, mutta vain hetken. Sitten viha sai vallan.
Tällä kertaa Hans ei kuitenkaan rynnännyt suoraan taisteluun, vaan hän alkoi miettiä parasta tapaa tappaa Derek. Hänen ensimmäinen ajatuksensa oli pysyä mahdollisimman kaukana sen voimakkaista käsistä. Niinpä hän alkoi kaivaa toista pistoolia vyöstään.
Saatuaan otteen pistoolista hän nousi seisomaan ja tähtäsi Derekiä. Hänen seurueestaan oli enää yksi mies elossa, mutta silti tämä jatkoi taistelua. Hänen naamansa oli verinen ja katkeruuden synkistämä.
Derekillä taas oli sairaalloisen leveä hymy huulillaan ja se kierteli uhrinsa ympärillä epäinhimillisen nopeasti väistellen iskuja.
Hans oli hyvä ampuja, mutta Derekin nopea liike teki tähtäämisestä melkein mahdotonta. Se ei ollut vielä huomannut Hansia, mutta se olisi vain ajan kysymys.
Äkkiä Derek kuitenkin pysähtyi selkä Hansia päin. Hän ehti juuri nähdä, miten se taittoi onnettoman miehen niskan, ennekuin hän ampui.
Luoti kiiti kohti Derekiä ja raapaisi tätä niskan reunasta. Hans kirosi huonoa laukausta ja valmistautui myymään henkensä kalliisti. Hän tarttui miekkaansa ja odotti Derekin hyökkäystä.
Mitään ei kuitenkaan tapahtunut. Äkkiä Derek vain kaatui maahan koko pituudeltaan. Ensin Hans luuli tätä vain demonin juoneksi, mutta kun vähään aikaan ei tapahtunut mitään, meni hän Derekin luokse. Tämä makasi maassa, kuolleena. Hänen silmänsä olivat harmaansiniset.
Hans oli ymmällään. Luoti oli vain raapaissut Derekin niskaa, mutta silti tämä oli kuollut.
Tietämättään Hans oli luodillaan katkaissut narun, jolla medaljonki oli ollut kiinni Derekin kaulassa. Tämä pakotti demonin jättämään Derekin ruumiin ja palaamaan koruun, mutta myös Derek oli jättänyt ruumiinsa, kun musta magia ei enää sitonut sielua ja ruumista yhteen.
Aamulla koko mökki ja ruumiit sen sisällä olivat palaneet.


Epilogi

Oli keskipäivä. Tavallisesti hiljaiselta mökin rauniolta kuului ääniä.
Kaksi poikaa läheisestä kylästä oli tullut leikkimään edesmenneen Willin mökin raunioille. Kylässä kerrottiin edelleen huhuja vuoden takaisesta mysteeristä, jolloin tavallisesti harmittoman vanhuksen mökin raunioista oli löytynyt seitsemän ihmisen hiiltyneet ruumiit. Useimmat ihmiset pysyivätkin pois mökiltä peläten kirousta tai jotain sen tapaista, mutta jotkut lapset tulivat leikkimään sinne silloin tällöin.

”Vielä minä sinut kiinni saan, kurja lurjus!”

”Et, jos se minusta riippuu!”

Kaverukset Filip ja David juoksentelivat pitkin ja ympäri raunioita. Äkkiä David kompastui vanhaan lankkuun ja kaatui rähmälleen maahan.

”Mitäs minä sanoin!”

David oli juuri nousemassa ylös jatkamaan leikkiä, kun hänen silmänsä osuivat johonkin kiiltävään. Kaivettuaan esineen ylös maasta hän haukkoi henkeään.
Hän oli löytänyt pienen, kultaisen medaljongin.