Fantsu-entry: Kirottu Kaupunki

[Crescent]

Eli tässä on oma tämän vuoden tarinakisaan postaamani teos. Olen oikeastaan pettynyt, odottelin jotain enemmän (Jaettu 3. viimeinen tila) . Itse olin kuitenkin ihan tyytyväinen tarinaan, mutta te näköjään ette. Eli mitä vikaa tässä sitten oli? Ja tietty myös mikä onnistui?

___________________________________________


Kirottu Kaupunki

Usvaa oli kaikkialla. Kun hengitti, se tuntui tukkivan kaiken ilman pois keuhkoista. Kun koetti liikkua, se tuntui hidastavan jokaista liikettä, ikään kuin se olisi pannut vastaan. Mutta pahinta oli, että se peitti kaiken näkyvyyden niin täydellisesti, ettei omaa kättä saattanut nähdä kasvojensa edestä. Tuntui kuin olisi menettänyt näkönsä.
Yhtäkkiä usvan keskeltä kajahti huuto. Huuto, jossa ei ollut sanoja, sellainen, joka viesti pelkkää tuskaa. Sen jälkeen oli hetken hiljaista. Vähitellen kun kuunteli tarkkaan, saattoi erottaa hiljaisuuden keskeltä rahisevan vaikeroinnin. Kulkiessa sitä kohti, se alkoi voimistua. Ajoittaiset yskähdykset tauottivat välillä epätasaista hengitystä. Lopulta lähestyessä, sumu hälveni hiljalleen ja alkoi nähdä äänen lähteen. Maassa lojui mies, rintaansa pidellen. Rintakehä oli veren peitossa, samoin kädet, jotka täristen koettivat hidastaa vuotoa painamalla keuhkojen kohdalla olevaa haavaa. Sumu painoi vastaan, vaikka miestä kohti koetti liikkua. Juuri, kun hänen luokseen oli pääsemässä, mies vetäisi viimeisen korisevan hengityksensä ja lysähti liikkumattomana maahan.


Hän oli hereillä. Maailma oli pimeä, mutta kyllä, hän oli hereillä. Hän vain piti silmänsä kiinni. Hän ei halunnut herätä. Hän kääntelehti hiukan löytääkseen paremman asennon, voidakseen nukahtaa uudelleen. Pysyä unen maailmassa, joka oli lämmin ja ihana, toisin kuin todellisuus. Mutta mitä enemmän hän kieri paikallaan, sitä tietoisemmaksi hän tuli valveilla olostaan. Nyt silmäluomien kiinni pitäminen kävi jo työstä, väsymys ei enää vetänyt niitä alas. Hän yritti taistella vielä hetken, mutta turhaan. Lopulta hän raotti varovasti silmänsä auki, kuin toivoen, että heräisi jossain muualla. Silmäluomien takaa avautui hiljalleen synkkä ja kuollut maailma. Tummat pilvet, joiden läpi aurinko ei koskaan paistanut, purjehtivat hitaasti taivaan poikki. Kaikki maa niiden alla oli harmaata. Yksikään lintu ei laulanut, yhdenkään puun lehvät eivät havisseet, vaikka olikin kesä. Toinen toistaan kolkomman näköiset talojen rauniot kurkottelivat kohti taivasta, kuin puhkaistakseen paksun pilvikerroksen ja saadakseen auringon jälleen heittämään säteensä tänne, niin kuin joskus kauan sitten ne olivat vielä tehneet. Hän avasi silmänsä ja näki kaiken tämän. Kuolleen maan, jonka kammottavaa ulkonäköä kenties ainoa kuvottavampi asia oli sen haju. Ilmassa leijaili tuhkan ja mädäntyneen lihan sekainen löyhkä, johon ei pystynyt tottumaan edes kaikkien näiden päivien jälkeenkään. Hän avasi silmänsä ja näki Morheimin.

”Perkele! Genrad on kuollut!”
”Mitä hiivattia? Karl, tänne sieltä!”
Karl työnsi itsensä hieman poissaolevana ylös nukkumapaikastaan. Juuri heränneenä hän kääntyi tovereidensa puoleen huudon kutsumana. Siinä mihin hän oli eilen nukkumaan mennessään jättänyt kolme ystäväänsä kerääntyneenä hiipuvan leiritulen luo, odotti hieman toisenlainen näky. Kaksi miestä, Kurt ja Henrik, olivat ponnahtaneet ylös makuualustoiltaan ja kyyristyneet kolmannen miehen, Genradin kehon luo. Genradin sivuun heitetyissä turkiksissa oli tummanpunainen tahra. Karl polvistui ystäviensä viereen. Kaikki kolme tuijottivat vaitonaisina kuolonkankeaa ruumista, jonka rintakehä ei kohoillut. Sen sijaan sitä peitti laajalle levinnyt tummanpunaisen nesteen lätäkkö. Karlin mieleen läjähti hänen viimeöinen unensa. Kuolemaa tehnyt mies, verta vuotava haava rintakehässä. Hän ei muistanut miehen kasvoja, mutta saattoi hyvin kuvitella Genradin kasvot unen miehelle.

Henrik veti Genradin silmäluomet peittämään ylös taivaisiin tuijottamaan jääneet ammottavat silmät. Hän mutisi nopean rukouksen Sigmarille ja nousi pystyyn.
”Tarkistakaa ovatko tavaranne tallella.”
Jokainen kävi oman reppunsa läpi todetakseen saman.
”Mitään ei ole viety.” Karl totesi kolkosti.
”Sama Genradin repun kanssa.” Kurt täydensi.
”Mitään ei ole viety. Meillä on yksi ruumis, tappajasta ei tietoa, puhumattakaan syystä.” Henrik mutisi.
Leirissä oli hiljaista. Hento tuulen vire pyyhki sinne sitä ympäröivien talonraunioiden väleistä. Henrik rikkoi hiljaisuuden jatkamalla.
”Petojen tai hiisien työtä tämä ei ole. Ne olisivat vain surutta tappaneet meidät kaikki. Katsoitko kaulan vampyyrien varalta Kurt?
”Kyllä, ei mitään. Ja haava oli tehty veitsellä.”
”Entä jos Genradilla oli mukanaan jotain, mistä me emme tienneet? Jotain, mikä sai jonkun tappamaan hänet.” Karl ehdotti. Hänen äänensä tärisi niin kolean aamuilman, kuin häntä järkyttäneen tapahtuman vuoksi.
”Oli mitä oli, sen olisi täytynyt olla arvokkaampaa kuin kaikki täältä keräämämme saastakivi.” Henrik tokaisi. ”Täällä ei ole enää mitään meille. Haudataan Genrad ja jatketaan matkaa.”

Toveruksilla kesti aamupäivän kaivaa yksinkertainen kuoppa maahan kohtaan, jossa katukivetys oli halkeillut pois paikaltaan. Siihen he hautasivat ystävänsä ja peittivät hänen ruumiinsa maalla. Lopuksi Henrik piirsi maahan haudan kohdalle Sigmarin symbolin, auttamaan elämän jättänyttä sielua löytämään jumalansa luo. Sen jälkeen he söivät nopeasti, keräsivät tavaransa ja lähtivät liikkeelle. Karl ei oikeastaan tiennyt, minne he olivat matkalla. Aina yhtä päättäväisen näköinen Henrik johti heitä. Alun perin he olivat tulleet etsimään saastakiveä ja rikkauksia. He olivat kuulleet, että niitä löytyisi runsaasti Mordheimistä. Olihan niitä vähän löytynytkin, mutta todellisuudessa täällä ei ollut muuta kuin kuolemaa. Hiidet, peto- ja rottamiehet olivat vallanneet niin kadut, kuin niiden alapuolisenkin maailman. Epäkuolleista Karl oli myös kuullut huhuttavan, mutta, kiitos Sigmarin, hän ei ollut törmännyt sellaisiin. Koko matka oli lähes alusta asti vain mennyt huonompaan suuntaan. Heidän ruokatavaransa olivat huvenneet odotettua nopeammin, eikä tästä kirotusta kaupungista löytynyt uusia. Satunnaiset kamppailut yksittäisten katujen asukkien kanssa olivat verottaneet miesten voimia entisestään ja nyt vielä tämä. Genrad oli kuollut. Heidän ei olisi koskaan pitänyt lähteä Marienburgista. Heidän ei olisi koskaan pitänyt tulla Mordheimiin.

Päivän matkan aikana Karl tunsi pahoinvointia. Aamun ruoka ei ollut hänen kanssaan yhtä mieltä siitä, että sen olisi pitänyt pysyä vatsassa. Henrik ja Kurt arvelivat sen johtuvan Genradin ruumiin näkemisestä. Karl ei kuitenkaan jakanut täysin heidän mielipiteitään. Hän oli nähnyt ruumiita ennenkin, eikä muistanut sen aiheuttaneen hänelle pahoinvointia ensimmäisen kerran jälkeen. Toisaalta, olihan tämä ensimmäinen kerta kun hän näki ystävänsä ruumiin. Tilanteen järkeily ei kuitenkaan parantanut hänen oloaan ja niinpä kävely kuolleen kaupungin halki sujui vaivalloisesti. Kukin miehistä oli hiljaa, vaipuneena omiin aatoksiinsa, synkkä ilme kasvoillaan.

Hylätty kaupunki oli sinä päivänä tavallistakin hiljaisempi. Kolmikko ei joutunut vetämään miekkojaan kertaakaan esiin, sillä edes raunioiden uusista asukeista ei näkynyt vilaustakaan. Autioilla kaduilla kantautui kolmen saapasparin tasainen töminä. Karl koetti kävellä mahdollisimman joustavasti, etteivät hänen repussa olevat tavaransa olisi kolisseet niin äänekkäästi. Jotenkin hänestä tuntui, että hänen oli käveltävä mahdollisimman äänettömästi. Jokainen voimakkaampi tavaroista lähtenyt kolaus sai hänet nopeasti vilkaisemaan ympärilleen, kuin nähdäkseen, oliko heitä huomattu. Karlin omatoimiset vakuuttelut itselleen siitä, että kaikki oli hyvin, tuottivat yhtä vähän tulosta kuin koko tämä kahden viikon retki tähän mennessä.

Harmaan maan ja niukan syömisen väsyttämät miehet eivät jaksaneet kulkea koko päivää ja iltapäivällä he pysähtyivät ja pystyttivät leirinsä. He söivät aterian puhuen vähän ja syöden vielä vähemmän.
”Tarvitsemme unta jaksaaksemme huomenna, mutta tämän aamuisen jälkeen en tohtisi nukkua ilman vahtia.” Henrik sanoi ruoan jälkeen.
”Minä voin vahtia. En kuitenkaan saisi unta.” Karl ilmoitti, ajatellen viimeöistä untaan, mutta pitäen ajatuksensa omana tietonaan. Kurtilla ja Henrikillä ei ollut mitään tätä vastaan ja niinpä he asettuivat makuulle turkistensa alle. Karl heitti oman turkisviittansa olalleen ja istuutui nuotion ääreen. Miekkansa hän laski maahan viereensä. Vaikka ei ollut vielä kovinkaan myöhä, alkoi jo pimetä. Tässä Sigmarin hylkäämässä loukossa oli aina synkkää ja yöt olivat tavallista pimeämpiä. Nuotio rätisi hiljaisesti ja sen liekit heittelivät muodottomia varjoja yksinäisen vahdin kasvoille. Pian alkoi kuulua myös hiljaista kuorsausta Kurtin ja Henrikin nukahdettua. Vaikka Karl ei ollut tuntenut itseään vielä hetki sitten ollenkaan uniseksi, nyt hänen kuunnellessaan kahden miehen tasaista hengitystä, hänen omatkin silmänsä alkoivat painua umpeen. Tietäen velvollisuutensa Karl ravisti päätään karistaakseen väsymyksen. Hän laskeutui selälleen, koettaakseen nähdä tähtiä. Kaikki oli mustaa. Mutta se johtui siitä, että hänen silmänsä olivat taas painuneet kiinni aivan hänen huomaamattaan. Hän avasi silmänsä, mutta tähtiä ei silti näkynyt, vain taivaan peittävää pilviverhoa silmänkantamattomiin. Sitä Karl oli jo nähnyt aivan tarpeeksi täällä ollessaan, joten niinpä hän lepuutti silmiään hetkisen ja antoi niiden painua kiinni.

Hento usva leijaili ilmassa. Se ei ollut ahdistavaa, ei tukehduttavaa. Sen läpi saattoi nähdä, siinä saattoi liikkua. Askel ja toinen eteenpäin. Kaikki oli aivan kuten äskenkin. Kolmas ja neljäs. Mikään ei muuttunut. Viides ja kuu… Kiinteä pohja petti ja alkoi upota. Vaikka alapuolella ei ollut mitään, sinne putosi. Vain käsittämätön vajoamisen tunne. Mitä alemmas upposi, sitä paksummaksi sumu kävi. Hitaasti, hitaasti, se tunki keuhkoihin, hidasti toivottomia vastusteluliikkeitä, peitti näkökentän. Usva alkoi kuristaa. Se tukehdutti ja puristi kaiken elämän pois. Viimeinen karmaiseva tuskanhuuto kajahti ilmoille.
Mutta se ei ollutkaan oma. Se tuli vähän matkan päästä. Vajoaminen oli loppunut, sumu hälventynyt. Edessäpäin näkyi tumma kasa maassa. Kasan luota kuului hiljaista vaikerrusta. Sumu väistyi juostessa kohti kasaa. Lähempänä sen tunnisti ruumiiksi. Tuore veri pulppusi rinnan kohdalta ulos leviten kaikkialle. Kun ruumiin luokse pääsi, jatkuva verivirta oli jo peittänyt koko yläkehon kasvoja myöten. Ruumiin saattoi nostaa syliin ja pidellä sitä, mutta elämä oli jo virrannut ulos siitä. Kasvoja ei saattanut tunnistaa niitä peittävän veren alta.

Oli aamu. Ainakin siltä osin, että Karl oli juuri herännyt. Ensimmäinen asia, joka hänen mieleensä iski, oli hänen nukahtamisensa vartiossa. Pikaisesti ennemminkin näyttääkseen siltä, että oli ollut koko yön valppaana kuin tarkistaakseen ystäviensä hyvinvoinnin hän ponkaisi ylös. Karlin ystävät makasivat juuri siinä, mihin hän oli heidät jättänytkin, viittojensa alle. Hän astahti lähemmäs ja katsoi. Henrik nukkui vielä, hänen rintakehänsä kohoili tasaisesti ylös ja alas. Seuraavaksi Karl kääntyi Kurtin puoleen. Tämäkin makasi vielä paikoillaan. Liian paikoillaan.
”Ei, ei, ei, ei…” Karl loikkasi miehen ruumiin luo. Tämän kehoa peittävässä turkisviitassa oli himmeä punainen tahra. Karl putosi polvilleen. Hän kiskaisi peitteen kehon yltä paljastaen kalpean ruumiin, jonka rintakehässä oli syvä viilto. Katsoen ystäväänsä, jonka kuolema oli hänen nukahtamisensa syytä, Karl ei voinut tehdä muuta, kuin istua paikallaan täristen ja nyyhkyttäen.

Karl ja Henrik hautasivat Kurtin samalla tavalla, kuin he olivat päivä sitten tehneet Genradille. He söivät vähän ja lähtivät liikkeelle. Karl kertoi Henrikille nukahtaneensa, mutta tämä ei syytellyt häntä. Hän vain sanoi Karlin arvioineen väärin unentarpeensa. Kaikille sattuu joskus virheitä. Se, mitä Henrik ei sanonut, mutta oli Karlille kuitenkin selvää, oli se, että tämä virhe vain oli maksanut liikaa.

Ystävysten huvennut joukko, jos sitä enää sellaiseksi saattoi kutsua, teki nyt matkaa entistä nopeammin autioiden katujen läpi. Henrikin ehdotuksesta he olivat jättäneet kaiken ylimääräisen repuistaan pois, jopa osan saastakivestä, mikä oli heidän syynsä täällä oloon. Se, mikä ikinä heidän kimppuunsa olikaan käynyt, ei selvästi ollut kiinnostunut vain Genradista. Henrikin mielestä heidän tuli tänään taivaltaa niin pitkälle kuin vain mahdollista, karistaakseen vainoajansa. Niinpä kaksikko venytti voimavaransa äärimmilleen ja he kävelivät tauotta eteenpäin niin kovaa kuin vain jaksoivat.

Tänään Karl ei kärsinyt pahoinvoinnista. Sen sijaan hänellä oli outo, tyhjä olo. Hän oli peloissaan. Kaupungin ilma oli pahaenteisen sumuinen, eikä se suinkaan helpottanut Karlin tilaa. Korkeat katujen molemminpuoliset rakennukset tuntuivat piirittävän häntä. Ikään kuin ne olisivat pitäneet välissään yhden reitin ohjaten kaksikon kulkua sinne minne halusivat. Raunioista sojottelevat lautojen pätkät näyttivät sumussa piilossa odottavien vihollisten keihäiltä, avonaiset rikkoutuneet ikkunaluukut taas saalista väijyvien petojen kidoilta. Karl kuvitteli näkevänsä jokaisessa pimeässä rauniossa heitä tarkkailevan silmäparin. Hänen oikea kätensä oli puristunut rystyset valkeina miekan kahvan ympärille.

Lopulta, vasta kun pimeys oli jo peittänyt maan, miehet pysähtyivät. Karl kaatui lähes suoraan maahan heitettyään repun selästään. Myös Henrik istuutui matkan uuvuttamana irronneen rakennuskiven päälle. He olivat aikaa sitten tuhoutuneen talon alakerrassa. Paikka, joka oli Henrikin mielestä ollut turvallinen. Siellä he olivat piilossa ja voisivat tarpeen vaatiessa puolustautua.
”Minä vahdin tämän yön.” Henrik sanoi. ”Sinä tarvitset unta vuorostasi.”
Karlilla ei ollut mitään tätä vastaan. Hän oli niin väsynyt, etteivät edes häntä viimeöinä vaivanneet unet pystyneet valvottamaan häntä. Sinä iltana he eivät pystyttäneet nuotiota nähdyksi tulemisen pelossa. Syötyään Karl asettui makuulle, veti peitteet ylleen ja ummisti silmänsä. Viimeinen asia, jonka hän näki, oli Henrik istumassa kyyryssä miekka käsissään.

Sumua. Sitä oli kaikkialla. Edessä, takana, ylhäällä ja alhaalla. Se tuntui seisovan ilmassa liikkumatta. Aivan kuin aika ei olisi kulunut. Ainuttakaan ääntä ei kuulunut. Oli aivan hiljaista, kunnes hiljalleen alkoi kuulua tasaisia tömähdyksiä jostain kaukaa, askeleita. Ne tulivat hiljalleen lähemmäs ja pikkuhiljaa edessäpäin alkoi sumun lävitse hahmottua miehen siluetti. Sen tullessa lähemmäs se alkoi selkeytyä ja saamaan värejä. Lopulta sumun läpi asteli mies. Hän oli keskipituinen ja pukeutunut koristeellisiin vaatteisiin. Hänet tunnisti saman tien Henrikiksi. Henrik käveli vielä hetken eteenpäin ja pysähtyi. Hän tuijotti ilmeettömästi kaukaisuuteen. Hetkeen mitään ei tapahtunut. Yhtäkkiä Henrik kääntyi katsomaan alaspäin. Hänen vaatteisiinsa rintakehänkohdalle oli muodostunut pieni punainen tahra. Hitaasti se alkoi laajeta ja kohta punaista nestettä tippui jo paidan läpi. Henrikin kädet hakeutuivat rinnan päälle ja hänen ilmeensä vääntyi tuskaiseen irvistykseen. Silti hän ei päästänyt ääntäkään. Hetken mies seisoi siinä veren pulputessa ulos hänen kehostaan, kunnes viimein hän kaatui selälleen usvan keskelle. Siihen hän jäi liikkumattomana makaamaan, verenpunaan peittyneenä kaiken harmaan keskelle.

Hän oli hereillä. Maailma oli pimeä, mutta kyllä, hän oli hereillä. Hän vain piti silmänsä kiinni. Helpotus virtasi Karlin kehon läpi hänen tajutessaan selvinneensä yön läpi. Hän hymyili hetken itsekseen. Lopulta hän raotti varovasti silmänsä auki. Silmäluomien takaa avautui näkymä, joka pysäytti hänet kauhusta. Suoraan Karlin naaman edessä olivat Henrikin kasvot. Ne olivat vääntyneet kamalaan asentoon ja suupielessä oli verta. Henrik ei liikkunut. Nopeasti ensi järkytyksen jälkeen Karl vei kätensä nopeasti Henrikin kylkien kohdalle työntääkseen tämän pois päältään. Samalla hänen kätensä kostuivat johonkin märkään. Henrikin elottoman ruumiin rojahdettua syrjään Karl toi kätensä silmiensä eteen. Ne olivat punaisen veren peitossa. Hän työnsi itsensä istumaan ja katsoi ympärilleen levennein silmin. Hänen vaatteensa olivat tahrautuneet vereen, joka oli peräisin hänen vieressä lojuvan ystävänsä rinnassa olevasta haavasta. Ruumiin vieressä oli niin ikään vereen sotkeutunut tikari. Karlin oma tikari.

Karl haukkoi henkeä tuijottaen vain ympärilleen. Hiljalleen, jostain hänen mielensä sopukoista alkoi kuulua ikään kuin naurua. Se voimistui hiljalleen ja vaikka kaikkialla oli aivan äänetöntä, hän kuuli sen edelleen. Se ei ollut ihmisen naurua, vaan jotain määrittelemättömämpää, mutta silti, siitä saattoi kuulla iloisuuden. Nyt hän näki sen. Vaikka koko tämän ajan, melkein koko heidän Mordheimissä olonsa ajan se oli ollut hänessä, hän ei ollut tietoinen siitä. Vaikka se oli irvaillut hänen silmiensä edessä, hän ei ollut nähnyt sitä. Vaikka se oli kuiskinut hänen korvassaan, hän ei ollut kuullut sitä. Vaikka se oli pilannut maun ruuasta, jota hän oli syönyt, hän ei ollut maistanut sitä. Hän ei tiennyt mistä se oli tullut, tai miten se oli päässyt häneen, mutta siellä se oli ollut. Demoni hänen sisällään.

Vasta nyt hän näki sen. Nyt kun se antoi hänen nähdä itsensä. Tuo demoni oli toiminut hänen kauttaan hänen nukkuessaan, käyttäen hänen ruumistaan omaan hupiinsa. Se oli saanut nautintoa saadessaan Karlin tappamaan ystävänsä, mutta nyt kun he olivat kaikki kuolleet, sen hupi oli ohi. Lukuun ottamatta loppuhuipennusta. Sillä oli vielä yksi uhri jäljellä. Vaikka Karl nyt näki sen, hän tiesi, että se saisi tahtonsa läpi, se saisi uhrinsa. Hitaasti hän tarttui tikariinsa neljättä kertaa, ensimmäistä kertaa omasta vapaasta tahdostaan. Hän vei sen rintakehänsä kohdalle. Hän ei haluaisi, hän ei kestäisi elää ystäviensä veret käsissään. Tämä oli juuri se, mitä demoni halusi ja Karl antaisi sen sille.
Hän veti syvään henkeä ja iski kaikin voimin itseään rintaan. Verta pulpahti ulos ja Karl ähkäisi kivusta. Hänen otteensa tikarista kirposi ja se putosi ilman halki maahan kolisten äänekkäästi hiljaisessa kaupungissa. Karl lysähti maahan ja yski hetken verta keuhkoistaan. Viimein, iäisyydeltä tuntuneen ajan jälkeen hänen tajuntansa alkoi sumeta ja näkökenttä pimetä. Viimeisten elämän rippeiden valuessa ulos hänestä hän tunsi myös, kuinka demoni jätti hänen kehonsa. Se oli saanut nautintonsa ja lähti nyt etsimään uutta pahaonnista uhria tästä kirotusta kaupungista.

[pamp-pu]

Kun luin aloituskappaletta, odotin jotain lovecraftmaisen kosmista kauhua. Kauhu on kuitenkin vaikea taiteenala kirjallisuudessa, ja sitä on hankala kirjoittaa hyvin. Tämäkin tarina alkoi lupaavasti, mutta velloi lopulta ennalta-arvattavuuteen ja tyhjiksi kuoriksi jääneisiin henkilöhahmoihin.

[Kronstadt]

Annoin pisteen, sillä tarina oli hyvä. Olen kuitenkin erittäin kehno kriitikko, joten en muutenkin köyhään "viralliseen" palautteeseeni keksi mitään lisättävää:

"Jälleen piste tuli lähinnä omaperäisestä ideasta, vaikka en muista kyllä mitään hirmuisia ”virheitä” tekstin rakenteessa tai muussakaan. Itse tajusin (harmikseni!) juonikuvion heti alkutarinasta, mutta jännitys oli selvästi silti mukana. Aavekaupungit ovat loistava aihe, kunpa vain muutkin osaisivat kirjoittaa yhtä hienoja ja uniikkeja novelleja tästä."

[Skrixqueek]

Tarina oli psykologinen trilleri, mutta toit sen kuitenkin esiin erittäin pinnallisesti. Tämänkaltaisessa teoksessa pitäisi minusta keskittyä juurikin päähenkilön ajatuksen kulkuun, sekä siihen miten ihmiset reagoivat kuolemaan. Tunnelma ei tiivistynyt kovin hyvin loppua kohden, vaikka tämä oli varmaan tarkoitus?

Kieli oli aika riisuttua, joka toimii ehkä joissain teksteissä, mutta kauhukirjallisuus on juurikin sellaista tekstiä, jossa asioita ei voi vain luetella, vaan pitää tehdä korostuksia ja päättää, millainen painottaminen saa lukijan selkäpiin karmimaan.

Dialogi oli aika kamalaa. "ohoh X kuoli!" "no voi perkele!"
Tuli mieleen, että joltakulta meni kengästä pohja tai housuntakamus repesi, eikä että näinkin pienen ihmisjoukon jäsen kuoli.

Kaikki hahmot olivat copypastella sama persoona, eri nimen alla. Kenenkään kuolema ei oikein merkinnyt lukijalle mitään. Ihminen on muutakin kuin kengänpohja.

[Hollo]

Terve, tämä yllätti.

Kirottu kaupunki: Tämä herätti tuntemuksia. Tarina oli paikoin aika hyvin kerrottu, hiipivää tunnelmaa oli luotu aika hyvin. Hahmojen toiminta oli aika mukavaa, ne saivat yllättävän hyvin ilmaa allensa, vaikkeivät persooniksi kerenneetkään rakentua. Loppu oli melko ennalta-arvattava mutta silti melko hyvä. Melkein sai viimeiset pisteet.

Heh, onpa kämäisesti kirjoitettu kommentointi: "Melko, aika, pläpläplä." No kuitenkin, tarina oli liian lyhyt tuolla kerrontatyylillä, vaikka se toimikin hyvin. Jokin tässä tosiaan veti puoleensa.

[IRiaD]

Liian... tavallinen. Mordheimin loottaus on vanha juttu. Olisi tullut edes tappelua. Loppu (Karl huomaa demonin) meni ohi liian nopeasti. Tästä saisi hyvän ropen.

[Karl Van Dieter]

Hellosta, Itsekin jäin kaipaamaan jotakin syvyyttä hahmoista, joita tarinassa esiintyi. Tällaisia elementtejä olisivat olleet esim. syy miksi poijaat olivat päättäneet riskeerata henkensä saadakseen tuota haluttua saastakiveä, myöskin hahmojen luonteita olisi voinut korostaa enemmän, nyt nämä kaverit jäivät "kasvottomiksi". Tunnelma oli kuitenkin kohdallaan tarinassa.

[Nilarakh]

Otsikoinnista saat kuulla kunniasi virallisissa kommenteissani.

Kyllähän tämä oli selvästi niitä panostetumpia tarinoita. Mukana oli kivat henkilöt, mutta juoni kompuroi hieman näihin kuvailun puutteisiin, jotka esimerkiksi tuossa loppu suolestuskohtauksessa olisi voinut olla sitä hajua enemmän mukana. Nyt ei oikein koskettanut.

-Nilarakh

[The Captain]

Liian... tavallinen. Mordheimin loottaus on vanha juttu.

Kertoiko tämä tarina sinusta Mordheimin loottauksesta?

Periaatteessa settingi olisi voinut olla mikä tahansa, mutta Mordheim on vain niin luonnollinen vaihtoehto horrorille FB-maailmassa. Mistä herääkin kysymys: oliko tämä pakko sijoittaa Warhammerin maailmaan?

Tarinassa oli potentiaalia. Sitä vain ei saatu hyödynnettyä. Turha kai enää valittaa siitä, että idea on liian moneen kertaan käytetty; kaikki on jo nähty, koettu ja luettu joka tapauksessa. Omaperäisiä tarinoita tuottavat vain hullut, ja niiden tarinat ovat yleensä huonoja. Huussi on poikkeus.