Mustan tornin kellari.

[Anaheim]

Noesta tummat pisarat pommittivat harmaata mukulakivettyä katua lokakuisessa illassa. Sade värjäsi viimeisiäkin kemobetoni-elementeistä valmistettujen kerrostalojen seiniin jääneitä puhtaan vaaleita läikkiä tummiksi. Tummat pilvet ajelehtivat verenpunaisella taivaalla, kaukaisuudessa jyrähteli lähestyvä ukkonen.
Katu oli eloton, yksikään valonsäde ei halkonut pimeyttä. Kadunkulman ränsistyneestä lehtikioskista lähti jolkottamaan kadun yli tumma koira, jonka joskus musta turkki oli pahoin kärsinyt ja sen häntä roikkui, märkä, nälkiintynyt ja säälittävä se otus totisesti oli.

Surkeana koira pysähtyi kadun toiselle puolelle, vilkaisten molempiin suuntiin ja lähtien jolkottamaan katua ylöspäin, kohti kukkulaa jolla kohosi uhkaavana musta torni, suorana taivaalle. Koiralla ei ollut kiirettä, se tiesi aikansa tulevan. Se muisti isäntäperheensä, miten he olivat olleet koiralleen kilttejä, pitäneet siitä hyvää huolta ja paijanneet.
Koiran matka jatkui, mutta sen ajatukset olivat pysähtyneet. Se muisteli emäntäänsä, nuorta armeijan lupaavaa upseeria, ja isäntäänsä, joka oli lähtenyt pois, sanaakaan sanomatta vain kadonnut. Ja nuoren Emilian, perheen viisivuotiaan tyttären joka oli ollut sille erityisen rakas.

Koiran muistelot keskeytti taivasta halkova salama; ukkonen oli jo melkein yläpuolella. Koira luikahti tornin raollaan olevasta ovesta sisään, suojaan ukkoselta. Tornin sisusta oli vähintäänkin yhtä musta kuin ulkokuori, eikä mitään näkyvää reittiä vienyt ylöspäin. Vain ontto pimeys, joka kohosi tornin ylimpään nipukkaan, jossa matkan katkaisi musta huipulle vievä luukku. Koiraa ei ympäristö haitannut, se oli usein käynyt täällä ennenkin. Koira kipitti parinkymmenen metrin levyisen hallin toiseen päähän, ja livahti avoimeksi jätetystä lattialuukusta sisään, alas kivisiä portaita.

Hitaasti alkoi koiran portaita edetessä kaikua hiljaista ääntelyä alhaalta, voimistuen pikkuhiljaa, ja jopa alkoi koira erottaa ihmisääniä kaikua syvyyksistä. Kiviset liukkaat portaat eivät koiraa hidastaneet, kun se innosta sekaisin syöksyi ihmisääniä kohti; Ehkäpä emäntä ja Emilia ja jopa Isäntäkin siellä olisivat. Portaiden alapäässä oli raollaan oleva ovi. Koira syöksähti sisään, ja siellähän ihmiset olivatkin. Muutama ihminen, nälkiintynyt ja vähintään yhtä heikossa kunnossa kuin koirakin, kerääntyneenä palavan kokon eteen.

Ihmiset keskustelivat hätääntynein äänin keskenään, ja koira pääsi aivan lähelle ilman huomioiduksi tulemista. Voimiaan keräten se haukahti hyväntahtoisesti, ja ihmiset suorastaan hyppäsivät ilmaan säikähdyksestä, kaksi hapuili käteensä tulikepin, samanlainen mikä isännällä oli ollut. Se oli vaarallinen, koira tiesi. Se sylki tulen saattelemana pieniä metallikuulia. Ihmiset näyttivät kuitenkin helpottuneilta, ja toinen tulikepin kannattelija laski aseensa. Tämä oli sotilasunivormuun pukeutunut mies, rääsyinen ja parransänki rehottaen.

Ihmiset syventyivät jälleen keskusteluun, ja silloin koira ehti tarkkailla nuotiota. Siellä oli puita ja rakenteen paloja. Ja kolme ruumista. Irvokkaasti vääntyneitä, haavoittuneita ja arpikudoksisia ihmisiä, joiden iho oli paiseilla. Koira katsoi järkyttyneenä ihmisiä; Miten joku saattoi tehdä noin, yksi kokossa olijoista oli vasta lapsi, ehkä kaksitoista.

Koira jolkotti piirissä seisovan naisen vierelle, katsoi suurin kostein silmin ylös, yrittäen näyttää niin kiltiltä kuin mahdollista, ja antoi tassua; Ehkäpä heillä olisi jotain syötävää. Naisen katse kiinnittyi koiraan, ja hän laskeutuikin polvilleen silittelemään. Ruokaa ei ollut, sen koira nyt vainusi. Surkeana se kävellä jolkotti pois, varjoihin. Ihmisten keskustelu jatkui, ja koira oli nälkäinen.

Kun koira katosi varjoihin, ei kuulunut ääntäkään hetkeen ihmisten jutustelun lisäksi. ”Koira” oli poistunut huoneesta, mutta eräs toinen eläin oli saapunut sen tilalle. Sotilasasuinen mies sanoi jotain, ja kaikki muut hiljenivät. Hitaasti joukkio kääntyi katsomaan varjoon, johon koira oli kadonnut. Siellä varjossa hehkui kaksi punaista hiiltä. Sotilasasuinen tulikeppimies huusi, ja kaikki hamusivat käteensä aseen, alkaen ampua metallikuulia suuliekkien valaistessa huonetta. Laukaukset loppuivat pikkuhiljaa, ja joukko vetäytyi kohti kokkoa, etsien noita tulisia silmiä silmiä.

Yht`äkkiä, jokin osui kokkoon, temmaten sen kekäleiksi ympäri kivistä huonetta, ja valonlähde sammui. Sotilaspukuisen ääni huusi ohjeita, ja hetken niihin kaikui vastauksia, epätoivoisia ja pelon peittämiä. Sitten ne loppuivat. Sotilaspukuinen huusi kauhusta, mutta huuto katkesi kuin seinään. Kolahdus kaikui huoneessa. Se oli sellainen kolahdus, joka syntyy, kun kylläinen ja äärimmäisen harvinainen Xeno-loinen, vampyyri, sulkee mustan tornin kellarin oven.