Kylmä tuuli riepotteli Archaonin viittaa, kun hänen väsymätön ratsunsa puski eteenpäin jäisessä tuulessa. Archaonin valtaisa armeija marssi hänen takanaan hornamaiset kuviot lipuissaan ja kilvissään. Hänen takanaan marssi neljän mustan jumalan koko mahti ja se todellakin oli suurin mahti maailmassa tällä hetkellä. Satoja tuhansia sotilaita, sotilaiden irvikuvia, verenhimoisia petoja, hornamaisia hirviöitä ja muita kauhistuksia marssi jäätävästä tuulesta välittämättä synkän kenraalinsa perässä.
Archaonin suunnitelmat uloittuivat Kislevistä aina tulikuumille dyyniaavikoille Arabyyn, Arbystä Ulthuan maagisille haltiamaille, sieltä tukahduttavan kosteisiin viidakkoihin Lustriaan ja Lustriasta synkkään ja ikävään Naggarothiin, jossa pelätyt pimentohaltiat majailivat.
"Hmm-hmm..." Mutisi keisarikunnan keisari Kral Mars III kuultuaan hovivelho Jyrys Dodmannin puhinat kaaoksen saapumisesta. "Kerätkäämme kaikki maamme kanuunat ja muut sotakoneet kohtaamaan tuota joukkoa, tykki on miekkaa mahtavampi!"
Kral nauroi mielettömästi "vitsilleen" hovinkin oli pakko nauraa, mikäli tahtoivat säilyttäää henkensä.
Niin kuljetettiin kaikki empiren tykit asemiin kohtaamaan kaaosta.
Valtaisa armeija oli niin suuri, että se ulottui horisonttiin asti.
"Suunnatkaa kaikki tykit kenraaliin!", käski Kral Mars III. Häntä toteltiin.
"Ampukaa!"
Kaikki tykit laukesivat samanaikaisesti, luoden niin suuren pölypilven, että näkökenttä sumeni kokonaan kaikilta osin. Kaikki kuuroutuivat laukauksesta, mukaanlukien Archaonin armeija, joka ei sitten kuullut archaonin käskyä hyökätä. Keisarikunnan miehet latasivta tykit ja ampuivat taas. He ampuivat niin kauan, että kuulta loppuivat. Sitten he jäivät odottamaan, että savu hälvenisi. Siihen meni päivä.
Kun tuuli lopulta puhalsi savun pois, oli keisarikunnalla syytä iloita, koko Archaonin armeija kuollut, paitsi archaon. Hänen uskollinen ratsunsa oli kuitenkin kaatunut.
"Hah, tappakaa hänet," määräsi Kral. Eliittisoturit kävivät Archaonin kimppuun miekat huitoen, kaatuakseen vain kaaoskenraalin hurjaan demonimiekkaan.
Archaon silppusi loputkin keisarikunnan sotilaista, eli ne kolmetuhatta keihäsmiestä.
"Onpa minulla hyvä onni..." hän tuumi katsellessaan keisarin pakoa.
Archaon ymmärsi, että keisarikunta oli nyt valloitettu, hän suuntasi kulkunsa kohti Arabya. Normaalisti hänen haarniskansa olisi sulanut näillä
aavikoilla, mutta kuinka ollakaa, alkoi sataa, ja hiekka menetti kuollettavan ominaisuutensa.
"Onpa minulla hyvä tuuri..." Hän mumisi taas kypäräänsä.
Aavikolla Archaon tapasi yhdistyneiden hautakuninkaiden luurankoarmeijan, joka oli lievästi sanottuna aivan mielettömän suuri.
Mutta kuinka ollakaan, sade oli muuttanut hiekan upottavaksi mudaksi ja luurangot juuttuivat siihen, eivätkä päässeet minnekään. Pääkallonheittimet menivät kaikki yht-aikaisesti epäkuntoon ja velhot eivät onnistuneet millään loitsuissaan.
Archaon tyytyi tappamaan liche papit, jolloin koko luuarmeija romahti kasaan.
"Onpa minulla hyvä tuuri...", hän mutisi itsekseen.
Archaon lähti kävelemään merenpohjaa pitkin, rukoiltuaan ensin jumaliaan. Hän nousi ylös Ulthuan rannasta ja katsoi ympärilleen. Havaittuaan Ulthuan pääkaupungin, Lothernin, hän lähti kävelemään sitä kohti, mutta kuinka ollakaan, Archaonin paino oli Ulthualle liikaa ja se upposi, tappaen suurhaltiat sukupuuttoon.
"Onpa minulla hyvä tuuri..." hän mutisi jälleen.
Käveltyään taas meren ali, hän päätyi Lustriaan. Häntä vastassa olivat yhdistyneet slannit ja heidän armeijansa.
Kuinka ollkaan, muuan slanni sattui taikomaan cassandoran komeetan hieman väärään paikkaan ja se kajahti keskelle liskoarmeijaa, tuhoten satoja kilometrejä metsää. Jostain kumman syystä Archaonille ei taaskaan käynyt mitään.
"Onpa minulla hyvä tuuri...", hän tuumaili.
Enää oli jäljellä Naggaroth. Siispä sinne.
Noitakuningas Malekith oli saanut kuulla Archaonista ja lähetti parhaan salamurhaajansa tappamaan Archaonin.
Eräänä tyynenä yönä, kun Archaon uinui metsässä, salamurhaaja lähestyi häntä myrkkytikari kourassaan. Olivatpa hänen askeleensa kuinka keveutä ja tasapainoisia tahansa, silti hän kaatui Archaonin illalla syömään banaanin kuoreen, lyöden päänsä. Muistinsa menettänyt salamurhaaja koetti saada selkoa siitä, kuka oli. Hän kaivoi taskustaan mustan kukan. Mustan lootuksen.
"Olen siis kasvitieteilijä!", ymmärsi salamurhaaja mielissään ja katosi metsään.
Kuullessaan salamurhaajansa epäonnistuneen, Malekith lähetti maansa parhaan miekkamestarin tappamaan Archaonin.
Tämä miekkamestari oli Malekithin henkivartokaartin, mustien vartioiden (siis mustat vartiat ovat tummaihoisia) kapteenin, Korhliuksen, tappamaan Archaonin.
Korhelius tapasi Archaonin ja siitä alkoi hurja taistelu, jollaista ei oltu ennen nähty.
Taistelu kesti useita tunteja, eikä kumpikaan näkynyt saavan yliotetta. Lopulta Archaonin tasapainoon ilmestyi aukko ja Korhelius potkaisia Archaonin kumoon. Demonimiekka irtosi Archaonin otteesta ja tippui alas kalliolta. Korhelius kohotti voitokkaana miekkansa ja iski. Archaon torjui kilvellään. Korhelius iski taas, toisen, kolmannen, neljännen, viidennen, kuudennen, seitsämännen... .... .... .... kahdeksannentuhannenseitsämännensadankuudenkymmenennenviidennen kerran. Archaonin kilpi hajosi tomuksi.
"Olet vainaa", KOrhelius lupasi ja kohtti miekkansa viimeiseen iskuun.
Yksi isku, ja maailma olisi vapaa suuresta riesasta. Yksi isku, ja Korhelius ylennettäisiin vaikka miksi. Yksi isku ja Korheliuksen nimi muistettaisiin ikuisesti. "Enpä lyökkään."
Sen sanottuaan Korhelius vain käveli pois, eikä hänestä senkoomin kuultu.
"Onpa minulla hitonmoinen tuuri", Archaon huokasi.
Näin Archaon valloitti maailman (skavenit ja kääpiöt kuolivat maanjäristyksiin).
Lopulta old onet loivat maailman uudelleen jumalten avustuksella ja tekivät sopimuksen, ettei ward save saisi olla neljää pienempi.
Joopa joo, täyttä soopaa...
