"Epäkelpo lomake" tyyliset virheet kirjautumisessa pitäisi olla nyt historiaa. T. ylläpito

Edellä aikaansa -tarinakisatarina

Onko kynä (tai näppäimistö) miekkaa mahtavampi? Tule ja todista, että näin on - muuten emme usko.
Avatar
Nilarakh
Peliporukkavalvoja
Viestit: 1508
Liittynyt: Ma 11.04.2005 20:45

Edellä aikaansa -tarinakisatarina

Viesti Kirjoittaja Nilarakh »

Jou. Aikas pitkälti huonolla omatunnolla lähdin matkaan tämän tarinan kanssa. Jäi vaisuksi viritelmäksi alkuperäissuunnitelmasta ja potentiaali voittoon mureni sen mukana. Sijoittui kuitenkin toiseksi fantasia -kategoriassa, joten jotain onnistui kaiken jälkeenkin. Jos olisi ollut mukana ne ennakkosuosikit, niin tuskin viidettä sijaa ylemmäksi olisin kirinyt.

Pitemmittä puheitta, kärsikää:

Se teki huonoa kuolemaa, kolmattatoista kärsimystään.

Sivellin liidähteli paperilla muodostaen viivojen kakofoniaa. Tumma ääriviiva teki valööriä punaisen vaaleammalle sävylle ja siten myös taustalle. Jäntevä ranneliike viimeisteli naispuolisen henkilön kasvoja, jotka olivat vääristyneet pelonsekaiseen ilmeeseen. Äänettömäksi huudoksi sitä kutsuttiin sen ajan ateljeissa.

Muste ja öljyiset värit kastoivat näädänkarvat kerta toisensa jälkeen pölyn pinnoittamissa pulloissa, joita pelkästään tyhjinä lojui osittain kelopuusta veistetyllä lattiatasolla kymmeniä ja taas kymmeniä. Taiteilijaa kansa tahtoo, lyriikan ja kauneuden ilmentymää, joka osaa puhua kädellään.

Tummaksi pinttynyt kantapään iho repesi viiltävän kivun säestämänä ruosteiseen naulaan, joka törrötti järsityn ja irtonaisen laudankappaleen päässä kuin saalistaan odottaen. Jalka ponnahti nopeasti ilmaan singoten laudan kudosnesteineen jonnekin huoneen ainoan penkin taakse. Vaimea kumahdus ja kiljahdus nousivat yläoktaaveihin verrattuna miehen sadattelun rommin hiomaan karjaisuun.

”Koira!”, mies huusi jääden tuijottamaan varjoisaan nurkkaan, josta kiljahdus oli kantautunut. Sylkeä lennähti lattialle, lähelle puista jakkaraa. ”Mitä me olemmekaan keskustelleet niin monet kerrat herra vasaran kanssa siitä, miten ja ennenkaikkea mihin jätetään sinulle osoitetut lahjat ja rakkaus?”, hän jatkoi osoittaen säälittävään olentoon hamuillen toisella kädellään jotain sivellinhyllyn perukoilta. Sormet koskettivat puista vartta sykäyttäen tuntoaistinsignaalin miehen aivoihin. Pilkallinen hymy levisi ihmisen kasvoille, kun kynttilänvalo tavoitti suuripäisen, hieman päästään pyöristyneen vasaran, joka irvisti vihaisesti takaisin.

Nälkiintynyt päästään pitkäkarvainen koira ulvahti kivusta, kun metallinen rautapää iskeytyi alimpien kylkiluiden kohdalle yhteensä kolme kertaa. Se itki suolaisia pisaroitaan matolle ja ryömi sitten alistuneesti sängyn alle. Vasara kolahti kolkosti tutulle paikalleen, mutta sitä pitänyt käsi jatkoi uurastusta vaihtaen työkalun naisen hiuksista luotuun siveltimeen. Karvat sukelsivat punaiseen musteeseen ja suuntasivat sitten kärkensä kohti valkoista koskemattomuutta.

Veri valui naisen puolikkaasta päästä alastomalle ruumiille. Sitä oli paljon. Keho retkotti luonnottoman sairaassa asennossa sidottuna kahteen seipääseen nojaten samalla kevyesti tiiliseinään ehjällä ohimollaan. Hahmoa ympäröi kymmeniä sormia, jotka kaivoivat uusia aukkoja ihoon ja sinne, missä niitä ei valmiiksi jo ollut. Yksi sormi kosketti naista taas. Aluksi hellästi silittäen, mutta siltikin jännittyneenä.

Ukko työnsi luisen etusormensa naisen navanalustan läpi viiltäen samalla haavan kynsinauhan seutuville puista telinettä vasten. Kirosanat oksensivat itsensä miehen suusta täristellen rautaisilla nyrkeillään laudoitettuja ikkunoita. Ihmiskunta, loisten paratiisi, joka siittää itseään lakkaamatta, oli syypää tähänkin sivistyksen piilottamiseen. Teos oli valmis, työ tehty ja mikä parasta, koira piesty.

Hän tunsi sanoinkuvaamatonta mielihyvää, kun tarkka kynänkärki revitteli käsivarren ihoa pitkin puolelta toiselle veto toistaan syvemmälle raastaen. Oikean käden sormet pitelivät instrumenttia lujasti ja järkähtämättömästi, mutta löysäsivät kipukynnyksen korkean listan ylitettyä. Punainen neste tulvahti ryppyiselle kudokselle täyttäen kynän mustesäiliön piripintaan. Tuttu kivusta nauttiva hymy revitteli ihmisen kasvoja silkasta helpotuksesta, kun kynän kursivoitu jälki muodosti paperille päiväyksen ja työn nimen.

”Kolmastoista yö ilman jumalan ruokintaa tai hänen suomia housuja”, kuvasti ehkä paremminkin taiteilijan vapautta ja tilannetta, kuin kuvaa itsessään. Koukku ihmisten mieliin tiesi signeerauksen pienellä präntillä naisen vasempaan rintaan, joka löytyi kaikista niistä luomuksista, mitkä olivat johtaneet hänet tähän tilanteeseen. Alfred Heidrun tiesi, mitä kansa tahtoi.

Pienet sormet nappasivat punaisella maalilla päällystetyltä pöydältä puulastun ja työnsivät sen tasaisilla hampailla varustettuun suuhun. Olento mutusteli kuivaa puuta hetken aikaa ja nielaisi sen kakistelematta kumartuen samalla nelinkontin lattialle. Se ryömi tyytyväisenä, toista jalkaansa ontuen sängyn alle pimeään, turvaan.

Uusi päivä teki tuloaan auringonsäikeiden merkeissä, jotka tunkeutuivat pimeään mökkipahaseen lautojen lomitse. Kultaiset rihmat silittelivät pergamentin kellastuneita palasia lattialla, jotka lojuivat epäjärjestyksessä siellä täällä. Inkvisition leimat korostuivat sinisellä jokaisesta lapusta, mitkä eivät pimeään hukkuneet.

”Kansanlietsonnasta oraaliseen noituuteen, maallikkojen kapinaan kiihottamisesta, yleisestä huonosta käyttäytymisestä, epäsiveellisten asioiden törkeällä tavalla esille tuomisesta sekä papiston vastaisesta aatteellisuudesta tuomittakoon Alfred Heidrun lukittavaksi virallisine perheenjäsenineen ja synnininstrumentteineen karanteeniin muusta maailmasta ruoatta, juomatta ja ilman ihmisyyttä viideksitoista auringonkiertämäksi.”, mies luki piinaavalla äänensävyllä sillä samalla temmolla, jolla hän oli lukenut sen jo ensimmäisestä päivästä lähtien.

”Ja jos keisarikunnalta saa kysyä, niin mikä onkaan tuomio naisentapolle!”, Alfred jatkoi huutaen. Nyrkki takoi seinää sanojen tahtiin. ”Sekö, että omainen, huolehtija ja ainoa rakastaja teljetään kuolemaan rottien sekaan ilman jumalaa? Sekö, että oma veli saa kärsiä siitä, että hänen suojattinsa tapetaan!”

Vääristyneet kasvot nauroivat hänelle. Niiden poskipäät olivat paisuneet verestä, joka oli pakkautunut niihin paineen alla. Hirvenpäinen nainen ilman jalkoja itki vauvanpäitä penkkiin sidottu ruumis köysistä kiristyen. Hän käveli ympyrää taulujensa keskellä kiroten sitä hetkeä, jolloin mieli tippui hänen niskaansa. Mies valkoisessa lakanassa uppoutui mietteisiinsä.

Röyhelökauluksinen ja hieman pullea miehenalku kiskaisi hätääntyneen oloista käsityöläisnaista kädestä työntäen sänkistä päätään sen rintoihin. Minun siskooni et koske edes vaimosi kädellä. Purin huulta ja tunsin, kuinka veri purskahti sen läpi kielen päälle. Rauta maistui samalta, ei ehkä yhtä makealta. Riuhtaisin käsiäni sitovan miehen parrasta hampaillani ja puskin sitä solisluun kohdalle. Sattui todennäköisesti enemmän minuun, mutta pääasia, että irtosin. Sänkimies oli jo kuollut, ainakin ajatuksissani.

Alfred hätkähti hereille kylmän raajan kosketukseen. Hetken aikaa mies luuli katselevansa nälkiintynyttä ihmistä, mutta pettyikin hahmon osoittautuneen koiraksi. ”Paikka.”, hän tokaisi etsien jotain kättä pidempää. Taiteilija käännähti ovelasti ja potkaisi eläintä voimiensa takaa takajalan seutuville lennättäen sen muutaman jalan päähän lattialle. Hymyn kare kiipeili Alfredin suupielien kulmissa.

Hän ei edes muistanut enää, miksi oli alkanut hakkaamaan koiraa. Siitä oli tullut tapa jo kuukausien ajan. Erään kerran jälkeen hurtta oli kadonnut ja palannut takaisin istuntopäivänä, mikä oli sekin oma pieni ja kiemurainen runonsa. Tuolin lahonnut selkänoja antoi periksi vasemman käden kurottaessa sivellintä ja saatteli miehen lattialle. Kaljuuntunut takaraivo iskeytyi naarmuuntuneeseen puulattiaan. Koira istui paikallaan. Se odotti alistuneena käskyjä ja kipua.

Tartuin sen nahkatakkiin ja siihen typerään röyhelökaulukseen takaapäin. Se saisi kärsiä. Vartija takanani huusi jotain selkä maata vasten siististi asetettuna, en kuullut mitä. Typertynyt ihmisnaama ehti vain hetken aikaa näyttää ihmetystään minulle, kun rakas oikea koukkuni musersi siitä sen viimeisenkin komeuden lyttyyn. Vilkaisin tulistuneesti nuorta naista, joka itki vuolaasti halvoille kankaillensa. Minulla ei ollut varaa parempaan, toivottavasti hän tiesi sen.


Eläimen silmät tuijottivat häntä anelevasti. Ruoanpuutteen pystyi lukemaan sen ilmeiltä. Se kerjäsi tietäen, ettei tule saamaan kerjättäväänsä. Alfred nousi vaivalloisesti pystyyn ja löi avokämmenellä koiraa poskelle. Se vingahti. Kämmenselkä alkoi punottamaan verenkierron lisääntyessä. Miehen pupillit kasvoivat suunnattoman euforian liukuessa varpaista päähän. Sormet löysivät lattiarajasta tuolinjalan, jota puristaa. Jäntevä ranneliike ojensi sen käden puisena jatkeena pysäyttäen sen matkan mustaturkkisen luontokappaleen selkärankaan. Eläin vingahti uudelleen.

Se kyyhötti jälleen nurkassa suuret silmät vettä vuotaen. Sen raajat tärisivät ja karvoitus peitti kasvot. Alfred loi viivaa paperille. Hän oli päättänyt ruveta vapaan taiteilijan tittelin suomissa vapauksissa jokapäiväiseksi kirjailijaksi ja yhdistää nämä kaksi suuntausta. Pieni poika hänen sisällään kyhersi ja hihitteli sille, mitä ei ajatuksissaan tajunnut. Vaaleahko pergamentti sai itseensä ensin yhtä ja sitten useampia luonnonläheisiä värjeä, jotka liukuivat toistensa päälle vailla kovaa reunaa teroitettavaksi.

Teräväksi vuoltu sulka upposi rääkyvän pölykerroksen läpi ja joi sitten itsensä täyteen varjoa. Musta tiesi paikkansa paperilla ja mies sen suunnan, joka mutkitteli koukeroista kirjainta harjoittaen. Sanat seikkailivat hänen päässään ristiin rastiin eikä niiden hedelmälliselle viinilähteelle ollut loppua. Riimit eivät olleet se asia, joka tulisi tukemaan taidetta.

Alfred Heidrun signeerasi jälleen uuden ihmisenilluusion epätavalliseen ruumiinosavaihtoehtoon kaikista valinnoista. Vasen pakara täyttyi pienistä kirjaimista, jotka tihkuivat mustista aukoistaan silkkaa mätää ja verta. Ihmisen sormet olivat täynnä paiseita, visvaa tihkuvia onteloita, jotka korvasivat nivelien normaalin paksuntumisen. Se huusi olematonta sairauttaan ja oksensi samalla lattialle mahansa kohdalle viilletystä reiästä. Ryhmä lapsia kärsivän ympärillä osoitteli sitä pienillä käsillään, joita maailma ei ollut vielä tahrinut lakeihin.

Ja he kaikki nauroivat sille.

Nero rehki luovuudentuskissaan orjan lailla itseään siveltimellä piiskaten. Hahmot muodostuivat toistensa perään ja synnyttivät kokonaisuuksia, joita pelkästään lattialla lojui rullalle kuivuneina tusinoittain. Niiden kaoottinen kauneus ja epäjärjestelmällisyys kostutti mieltä. Ne olivat yhdessä ja niin yksin. Miehen kasvot eivät säkenöineet iloa ja nautintoa enää. Kaikki se kurjuus oli veistänyt nautinnon elämästä yhdellä rajulla tunteensykäyksellä iskien. Epätoivo ja elämäänkyllästyminen sekä ravinnonpuute ajoivat mieltä ahtaalle kujalle. Kaikki pimeni samettiverhon laskeutuessa maalauksen päälle.

He paiskasivat hänet keskelle sitä rottaista loukkoa, johon pantiin pelkät huoranpenikat ja sisäsiittoiset äpärät. Ne olivat heti Saran kimpussa ja sisko huusi. Purin hampaani miltei poikki suukapulaan ja itkin silkasta vihasta. Kahleet pitivät minua kiinni pulteilla seinässä. Ne puristivat ranteita ja veri pakkautui niihin tehden niistä miltei punaisia muun ruumiin valkeuden keskellä. Muutin muut mielessäni eläimiksi, siten pystyin pakenemaan tilannetta. Kuvittelin raastavani niiden kurkut auki saksilla ja lävistäväni hännät neuloilla, joista laitoin vielä elämää sykkivät olennot kattoon roikkumaan. Niiden veri täytti peltiset ämpärit, joiden reunat olivat kuivuneet entisistä pahuuden ilmentymistä ja kudosnesteet värjäsivät lattialaudat tummaan visvaan.

Tuska sen kuin yltyi. Juoksin ympäri huonetta ja raastoin elukoiden raajoja saaveihin. Itkin siskoni puolesta, jonka ruumiilla riivatut leikkivät sairaita leikkejään. Anelin armoa tuhanteen kertaan ja jos ajatukseni olisivat tulleet toteen, koko maailma olisi uinut punaisessa ja kiehunut ruskeissa mahanesteissä. Kaikki se infernaalisuus tuntui kasautuneen kuulusteluhuoneiden takaosiin, sairautta valuviin koppeihin.

Anna anteeksi tipahti huuliltani jälleen ja sekoittui suolaisten kyynelten virtaan. Oviaukkoon muodostui siluetti miehestä. Sen käden jatkeena oli rautatanko, jonka pää hehkui oranssina samanlaisella loisteella, kuin ahkio sen takana. Otaksuin vieraan papiksi komeettapolttomerkistä. Sekin symboli oli saastunut ajat sitten. Sänkimies seurasi paremman matkaa ja myhäili varmasti mielessään rautatangon upotessa vasempaan käsivarteeni. Se ei ollut mitään sen tuskan rinnalla, mitä ne tekivät Saralle. Kärsin, kunnes huutoni peitti ajatukseni ja sänkimies sai tyydytystä kantamalleen kiväärinperälle. Naisen kirkuminen kuului kaiken yli, mutta päättyi nopeasti.


Alfred heräsi äkisti tuntien vihreän maalin valuvan pitkin hänen kasvojaan. Aurinko ei enää paistanut lautojen lomitse eikä sisällä nähnyt mitään. Hän nousi hoiperrellen ja otti kulauksen maalinsekaisesta vesiruukusta, jonka oli pitänyt riittää vain muutamaan päivään, mutta mies oli annostellut sen maalauksiinsa antaen niille palan omaa elämäänsä. Koko vesi oli ollut siunauksena siltä ainoalta mieheltä, joka häntä sääli maailmassa, mutta samalla tahtoi tämän kärsivän vielä enemmän.

Ohuen ihoharson päällystämä luinen käsi penkoi pimeää etsien öljyvaloa sitä kuitenkaan löytämättä. Jokin humahti hänen vasemman jalkansa ohi sitä hieman tönäisten. Alfred menetti tasapainonsa yrittäen ottaa tukea tyhjyydestä, mutta kaatui refleksinomaisesti säärensä päälle, joka antoi perksi lattialaudoituksen tieltä. Raksahtava kivun sykkivä aalto vavautteli miestä varpaista päähän ja takaisin katkelmakohtaan vain sekuntien ajan, jonka jälkeen ruumis yritti huijata miestä euforialla, joka syntyi verenpurkauman auetessa iholle.

Hän käännähti väkinäisesti selälleen lattialle, jonka pinta kostui lämpimästä ruumiinnesteestä. Jokin liikahti taas huoneen toisella puolella. Se hengitti tiheään. Sitä ei voinut nähdä kaiken sen varjon tieltä. Alfred poisti sen mielestään ja onnistui paikkaamaan ajatuksensa uudella motivaation puuskalla. Hän repäisi palan vaaleaa lakanavaatettaan tunkien sen tuppona hyytymättömään haavakohtaansa. Vaivalloisesti mies kertasi mielessään öiden lukumäärää, mutta sekosi aina laskuissaan kivun sykähtäessä pintaan entistä kovemmin.

Hän nosti oikean jalkansa polvensa varaan ja punnersi itsensä pystyyn. Se osoittautui erityisen hankalaksi pimeässä, jolloin ei ollut kiintopistettä katseelle. Maailma pyöri jälleen miehen ympärillä ja tökki likaisilla raajoillaan hänen haavojaan. Jokin tönäisi hänen tauluaan, joka kaatui räsähtäen puujakkaraa päin. Hän käännähti olettaen näkevänsä ihmishahmon hänen takanaan, mutta unohti jälleen pimeyden tuomat rajoitukset. Tuttu hengitys kuului äkkiä lähempää, mutta loittoni taas.

Maailma riuhtaisi taiteilijaa kädestä ja saatteli tämän matkalle varjojen halki. Alfred Heidrun tunsi hetken aikaa nousevansa ilmaan ja sen, kuinka pehmeät kädet tuudittivat häntä ja kuinka lempeä ääni lauloi uudelle lapselleen tuutulaulua. Takaraivo pamahti jälleen lattiaan ja kaikki se unelma pirskoutui luunsirujen tavoin ropisten vanhaan verilätäkköön. Koira.

En tiennyt kuinka kauan olin ollut poissa tästä maailmasta. Käteni oli turtana ja punoitti. Ympärillä ihmiset olivat kerääntyneet istumaan laminoiduille penkkirivistöille kuin odottamaan ihmettä ja ihmeiden tekijää. Minä tiesin kyllä. Ne odottivat tuomioita, joita keisarin kätyrit jakoivat rahvaalle.

Nyt.

Suurta viittaa kantava mustaan ja punaiseen verhoiluun sommistautunut inkvisition edustaja asteli huonolla ryhdillä portaita ylös puhujanpaikalle. Se nautti siitä varmasti, koska ryhti ja rypyt kertoivat sen tehneen tätä työtä vuosia. Sen vieressä oli aitio, jossa seisoi joukko noidanmetsästäjiä. Edustaja alkoi puhumaan: ”Malcolm Austin Donnerheim. Sinua syytetään kahden naisen pahoinpitelystä, neljän lapsen murhasta ja jumalanpilkasta Sigmaria kohtaan.” Sanat seurasivat toisiaan ja vasta nyt huomasin, missä syytetty istui. Pieni kahletuoli oli monta jalkaa alempana herrojen aitiota ja siinä istui pienikokoinen mies. En jaksanut enää kuunnella tuomitsemista.

”Alfred Johan Heidrun”, se huusi. Viilsin sen kaksoisleuan ja heltat auki sahalaitaisilla puukoilla. Vartija kiristi otettaan ja solmuja, jotka pitivät ranteet yhdessä. Äijä tönäisi minua selkään ja käski istua penkille. Vilkaisin sitä ja sanoin sille syöväni sen lapset. Se piti sormusta ja vaikutti leppoisalta koti-isän mallilta, jonka työ vain sattui olemaan vähän erilainen. Istuin nahkapäällysteiseen tuoliin ja annoin kärsivällisesti koti-isän asettaa vyön minun ja penkin ympärille. Se kiristi hieman.

Selasin ihmisten kasvot läpi tuomarinaitiosta ja yleisöstä. En tosin nähnyt taakseni, mutta muistelin penkkirivistöjen naamoja, joiden ilmeet ilkkuivat sairasta iloaan ja sitä, että joillain muilla meni huonommin kuin heillä. Annoin heille sen ilon. Viha kiehui yli jo ja tärisin tuolissa levittäen vartioivat ihmiset luotani loitommalle.

Koira?

Saran koira istui noidanmetsästäjien viereisellä puupenkillä muun yleisön seassa. ”Alfred Heidrun sinua syytetään...”, rahisevan naisäänen soinnut kajahtivat korviini pidättäen samalla muiden äänet hiljaisiksi. Mitä koira teki täällä? ”...kansanlietsonnasta oraaliseen...” Missä Sara on? Kylmä hiki kihosi kasvoilleni ja ravisteli poskipäitä. Vanhan naisen kasvoille kihosi itserakas hymy. Se luuli, että se sai minut hikoilemaan puheellaan. ”...sekä papiston vastaisesta aatteellisuudesta...”, isoäiti sekoili ja veti hatustaan. Se varmaan kostui koko puheesta. Miksi koira oli yleisössä?

Se näytti kärsineen. Sen tassut olivat kuivuneen veren peitossa ja karvaa oli irtoillut sen mustasta turkista päälaen alueelta. Siskon hiuksetkin oli mustat. Tuomarointi ja jumalaa leikkimen oli loppumassa. Ne antoivat minulle syliin pergamentin, jota ei edes tarvinnut allekirjoittaa. En viitsinyt lukea sitä, mitä se enää hyödyttäisi. Inkvisition edustaja palasi taas paikalleen huutamaan nimiä.

Istunto osaltani oli päättynyt ja pyhiinvaellus kärsimykseen alkanut. Olin syntipukki koko maailman paheille ja rakkaan menetykselle. Sain tuttua seuraa sänkimiehen liittyessä seurueeseen, joka teki lähtöä minä heidän mukanaan. Se antoi minulle vesiruukun ja köyden pätkän, jonka mies itse oli todennäköisesti sitonut lenkille, ja sanoi, että enköhän tiedä niiden käyttötarkoituksen. Jos se olisi ollut viisaampi ja verbaalisesti lahjakkaampi ihminen, olisin kunnioittanut sen ajatusta, mutta kaiken pilasi röhönauru, jonka se päästi ikäänkuin kruunaukseksi hienolle lohkaisulle. Ajatellut sitä useaan otteeseen kuitenkin, pyytänyt jotain prostituutioitua ilotyttöä sanomaan, että enkö olekin viisas ja nokkela. Olin avaamassa suutani, mutta tyydyin tarrautumaan hampaillani sen vyönsolkeen, joka oli ehkä jalan päässä suustani pääni korkeudella.

Purin sen irti ja puskin miestä mahaan. Ihmiset olivat pysähtyneet vankkureiden lähelle ympyrään. He kaikki katsoivat vankeja kuin näytelmää. Vastaiskuksi sain pistoolinperästä ohimoon, mutta se häpeä, joka tulee alastomuudesta, ei pyyhkiydy väkivallalla. Mustat reunat verhot laskeutuivat uuden iskun mukana.

Ne työnsivät minut tavaroineni hirsimökkiin, jonka seinät olivat tahrittu täyteen solvauksia ja kaiverruksia. Joku vartijoista katkaisi siteet ranteistani veitsellä nirhaten. Veri pääsi taas virtaamaan käsissä vapaasti ja tunto palasi niihin kihelmöiden. Ne päästivät sisälle myös koiran useista kielloistani huolimatta.

Katkeruus peitti jo vihaa. Ne perkeleet tappoivat Saran. Ne tappoivat siskon, mutta säästivät koiran. Loin siihen murhaavan katseen ja potkaisin sitä rintalastan seutuville. En ollut varma oliko sillä rintalastaa. Koira vingahti ja luikki sisemmälle ryömien lopulta sängyn alle kyyhöttämään. Aloin maalata, sillä sitä kautta mieleni pystyisi rauhoittumaan. Antaisin mielihyvää niille, jotka sitä halusivat. Niin urhoollinen saattueeni naulasi ovea kiinni. Ikkunat olivat jo valmiiksi laudoitettuja. Kastoin siveltimen mustaan ja vedin seinään viivan. Ensimmäinen päivä loppuelämää alkoi. Enkä pitänyt siitä.


Hän nousi ylös jalastaan välittämättä, kivuistaan välittämättä. Jalka piti hänen allaan, sillä painoa ei enää ollut sitäkään, mitä silloin joskus oli ollut. Äkkiä kaikki oli niin selvää. Alfred hapuili pimeää ja löysi puisen kaapin huoneen perältä. Ihmiskäden jatkeeksi muodostui pitkä varsi ja sen päässä kulunut, metallinen nuppi. He olivat jättäneet sen tahallaan.

”Tiedätkö, mikä meidät kaksi erottaa?”, mies kysyi hiljaa pimeyteen. Kitkan hampaiden välistä pystyi kuulemaan. ”Eräänä mitättömänä pikkuseikkana on tietenkin, ettet voi vastata, mutta se, mitä ajan takaa ei keskity siihen.”, Alfred jatkoi ottaen vakaita askelia halki vereen tahriutuneen huoneen. Olennot huusivat hänelle valkoisista peileistään.

”Toinen meistä haluaa elää.”

Hän käveli hieman horjuen taulujen muodostaman kujan läpi ja pysähtyi sitten hetkeksi paikalleen. Hän pystyi näkemään. Kuu oli tullut jostain puiden takaa esiin ja valaisi nyt mökkiä kattotiilten lomitse. Hopeainen ja kuultava valo silitteli sen rakenteita, kuin uneen tuudittaen. Alfred potkaisi vanhoja sänkyrakenteita kärsivällisesti odottaen. Verisuonet pullistelivat sykkeen tahtiin vasaraa puristavassa nyrkissä.

Niiskaisu rikkoi hiljaisuuden kaikuen selvästi vuoteen alta. Hän tiputtautui yllättävän kevyesti lattian tasolle ja tunki vasemman kätensä varjoon tarraten sormensa lämpimään sykkyrään. Mies vetäisi luontokappaleen riuhtaisten esille ja käänsi sen kasvotusten häntä vastaan. Surulliset ja verestävät naisen kasvot katsoivat häntä anelevasti ja kysyvästi takaisin.

Alfred iski vasaransa koiran turkkiin ja nainen kiljahti yrittäen potkaista takaisin. Vasaran pää mursi hänen kylkiluitaan ja kyyneleet valuivat mustien hiuksien päälle vuolaana virtana. ”Miksi koiran pitäisi elää, jos ne eivät antaneet sitä mahdollisuutta Sarallekaan? Miksi ne eivät tappaneet hurttaa vaan siskon!”, Alfred Heidrun itki ja takoi koiraa yhä uudelleen. Jokaista iskua seurasi toinen lujempi.

Nainen kiljui ja rimpuili, muttei jaksanut enää yrittää pakoon. Mies oli liian vahva ja häntä isompi. Alfred otti vasemmalla kädellä eläimen kaulasta ja iski vasarallaan voimiensa takaa. Metallinen kärki kastui vereen murtaen yläleuan murusiksi. Hän huusi ja kirosi maailmaa ja yritti peittää eläimen ulinan äänellään.

Hakattava kiljaisi vielä kerran jäi sitten paikoilleen nyyhkyttämään. Veri valui hänen kasvoillaan raitoina ja teki pieniä polkuja pölyn värjäämiin kasvonpiirteisiin. Kaikki tuntui hetken ajan pehmeältä ja rauhalliselta. ”Alf... Minä elän.” Alfred ei enää lyönyt. Koiraa ei näkynyt missään. Hän istui turmeltuneen ihmiskehon päällä kädet yhä verestä valuen. ”Sara?”, hän kysyi epäilevästi täristen. Epätoivo nousi pintaan hyvin nopeasti. Naisen pää kääntyi lattiaa vasten paljastaen verisen kraaterin oikeassa ohimossa. Lämmin veri pulppusi vielä hetken, mutta lakkasi sitten ja jätti jäljelle miltei valkoiseksi muuttuneen ihon.

Hän nousi säikähtäen ylös, mutta kaatui miltei heti takaisin lattialle vammautuneen jalkansa takia. Alfred Heidrun konttasi hädissään ympyrää ja huusi. Mies hänen yllään katsoi häntä syyttävästi ja sitoi samalla eläintä hirttopuuhun. Luisevat raajat tarttuivat naisen ympärille ja painoivat tämän lähelle Alfredia. Hän ulvahti jälleen. Tuska, se hirvittävä ikävä ja suru alkoi vavahdutella miestä. Saran silmät sulkeutuivat ja koko keho rentoutui. Nainen valahti lattialle ja jäi siihen kuunvalon valaisemaan verilätäkköön pitkälleen. Alfred purskahti hervottomaan huutoon.

Taiteilija tarttui lahjaansa ensimmäistä kertaa elämässään. Hän siirsi taulut tarkoituksellisesti toistensa vierille ja nousi maalaustelineiden varaan seisomaan. Siitä oli viisitoista yötä, kun hänet oli langetettu karanteeniin muusta maailmasta. Viisitoista päivää ja yötä ilman kunnon ruokaa ja juomaa. Ihmisellä oli sisua ja samalla sisulla hän nousisi ylösnousemuksensa köydenjatkeeksi.

Alfred kietoi paksun punosköyden kaulansa ympärille ja kiristi sen kattoa pitelevän parrun ympärille. Hän vilkaisi vielä sivustalle, jossa sängyllä hänen siskonsa makasi. Anteeksipyyntöä ei koskaan voisi toteuttaa. Ulkoa kuului askelia. Ilmeisesti kolme ihmistä oli tullut irroittamaan ovea pitelevät kahleet. Rangaistus oli ohi, mutta entä se kärsimys, mikä hänelle kuului naisentaposta? Oman sisarensa taposta?

Hän astui lyhyen askeleen eteenpäin ja jäi rauhallisesti odottamaan. Köysi pyöri hetken ja Alfred saattoi nähdä vielä kerran tuttujen inkvisitoedustajien myhäilevät kasvot ja papiston vaakunat, joiden takaa erottui mustahiuksinen nainen, joka yritti väkisin tulla miesten läpi ja repiä loppujakin lautoja oviaukosta. Nainen kiljui, että se on hänen veljensä. Uusi aalto sekaannusta ja epätoivoa muodostui hänen sisällään. Alfred vilkaisi vielä hätääntyneenä sängylle, josta erottui vereen tahriutuneen eläimen musta turkki. Miehen pupillit laajenivat hätäännyksestä ja tekonsa alkuvaikutuksista.

Vielä niiden viimeisien sekuntien ajan hän yritti nostaa kätensä uudelleen ja uudelleen irroittamaan kahleet, kunnes elämä ei enää halunnut sitä. Pieni tuulenvire uskaltautui sisään ja silitteli hänen poskiaan. Äänetön huuto virittäytyi taiteilijan kasvoille. Euforia tuli ja täytti mielen.
________________________________________________________________________________________________________
Kaikenlainen kommaus sallittu.
"ytimekäs ja hyvä *näyttää vaemman sormen peukaloa*" - Hovinarri

Cynae-aeaelioe
Poistuja
Viestit: 101
Liittynyt: Su 10.02.2008 20:06

Re: Edellä aikaansa -tarinakisatarina

Viesti Kirjoittaja Poistuja »

Minä sanon että tästä tarinasta pidin ehdottomasti eniten, ja pidän edelleen. Jotenkin onnistuin samastumaan tuohon mielipuoleen päähenkilöön, en tiedä pitäisikö huolestua...
Avatar
WHAM
Viestit: 406
Liittynyt: Ti 01.08.2006 18:11
Paikkakunta: Tampere
Viesti:

Re: Edellä aikaansa -tarinakisatarina

Viesti Kirjoittaja WHAM »

Tiukalle se veti, mutta toiseksi tämä tarina valitettavasti jäi.

Itse pidin Fantasiapuolen tarinoista ehdottomasti eniten ja nautin tämän lukemisesta ja erityisesti niistä vatsanpohjalta kouraisevista pahanolon sykähdyksistä, joita tarinan tapahtumien kuvittelu ja päähenkilöön samaistuminen aiheuttivat joissakin hetkissä, sekä loppuratkaisusta joka sai miltei kyynelen nousemaan silmäkulmaan...

Nilarakh, I salute you!
This galaxy is full of hidden secrets. It takes a vivid imagination and some pure insanity to uncover them all, yet the cost to ones sanity in uncovering them is... immense...
Avatar
Nilarakh
Peliporukkavalvoja
Viestit: 1508
Liittynyt: Ma 11.04.2005 20:45

Re: Edellä aikaansa -tarinakisatarina

Viesti Kirjoittaja Nilarakh »

Kiva juttu, ettei ihan tuubaa tullut kirjoitettua. :) On se tosi mukava nähdä, että jotkut ihmiset tykkäävät näinkin paljon ja tuo mukavaa kontrastia bashaavaan kritiikkiin. Tosin kritiikkikin kommenteissa oli sellaista, mitä osasin odottaa, joten hyvin onnistunut kisa siltäkin kannalta.
"ytimekäs ja hyvä *näyttää vaemman sormen peukaloa*" - Hovinarri

Cynae-aeaelioe
Viikate
Sotavasaran WH40k-tarinamestari
Viestit: 410
Liittynyt: Su 02.02.2003 20:16

Re: Edellä aikaansa -tarinakisatarina

Viesti Kirjoittaja Viikate »

Minä en oikein jaksanut innostua päähenkilöstä. Vähän tiiviimpi juttu olisi ehkä toiminut itselleni paremmin, tai sitten yllättävämpi hulluuden kuvaus. Nyt tällä tarinalla ei ollut oikein mitään uutta tai kovin yllättävää tarjottavanaan. Tarkempi keskittyminen oikeusjutun muisteluun olisi ehkä tehnyt tarinasta kokonaisemman ja keskittänyt juonen paremmin, pitäen jonkinlaista jännitettä yllä. Jotkut varmaan tykkäsivät pitkästä tunnelmoinnista, minä olisin pitänyt hulluuden ytimeen syöksymisestä. Tarina oli toki taidolla kirjoitettu, juonen kanssa taitaa olla kyse makuasioista.
"Ja tarkemmin silmäillen löydykkään ei mitään naurettavaa"
Vastaa Viestiin

Palaa sivulle “Tarinat ja novellit”