Matka, I ja II osa (FaBa)

[kanitsia]

Terve.
Ensimmäinen osa tarinaa on tässä, toinen ja viimeinen ilmestyy noin viikon päästä. Kommenttia, niin risuja kuin ruusujakin, luonnollisesti arvostetaan.







Matka, osa I



Iloinen ja hieman humalainen nauru katkesi kuin leikattuna, kun ulko-ovelta kuului kaksi kovaa koputusta. Kaikkien kahdeksan merimiehen katseet nauliintuivat siihen ja heidän käsissään olleet pelikortit tai kolpakot laskettiin pöydälle. Hetki kului hiljaisuuden vallitessa ja jotkut jo luulivat kuulleensa harhoja, mutta joku laski kätensä puukon kahvalle.

Sitten kuului kaksi vaativampaa koputusta, jotka aiheuttivat väristyksen pienen kapakan asiakkaissa. Kohta vilkaistuaan toisiaan kaksi rotevaa miestä lähti kävelemään kohti ovea, katseet tiukasti siinä. Nuorempi, noin kaksikymppinen, tarttui metalliseen salpaan ja katsoi vanhempaa, jo neljänkympin ohittanutta kaveriaan. Tämä nyökkäsi tuskin näkyvästi ja irrotti puukon tupestaan mutta pitäen sen piilossa selkänsä takana. Nuorukainen nielaisi ja avasi salvan. Ovi aukeni hiljaa naristen ja kaikki kurkottivat katsomaan siitä ulos.
Huoneen jokainen kynttilä sammui kovan tuulenpuuskan tulvahtaessa sisään ja syntyneessä pimeydessä kukaan ei nähnyt kunnolla tulijan hupun peittämiä kasvoja. Kaikki kuitenkin huomasivat hänen miekkansa, joka riippui laiskasti huotrassaan tämän vyöllä. Molemmat oven avanneet miehet perääntyivät vaistomaisesti muutaman askeleen.
Hetken vallitsi hiljaisuus osapuolten tarkkaillessa toisiaan.
Sitten vanhempi merimies puhui hiukan vapisevalla äänellä.

”Mitä asiaa, muukalainen? Jos haluat sisään, niin luovutat sekä tuon kalpasi että muutkin aseet – jos sinulla niitä on - minulle.”

Tulijan kasvot olivat edelleen hämärän peitossa, mutta mies jotenkin aavisti tämän tuijottavan juuri häntä. Taas seurasi hiljaisuus, jonka aikana tulija irrotti huotransa vyöstä ja ojensi sen merimiehelle. Sitten hän kaivoi viittansa kätköistä toisen vyön, joka ilmeisesti oli kulkenut hänen olkapäänsä yli ja jossa kiilteli kymmenkunta heittoveistä.

”Ei muita aseita”, hän sanoi rauhallisella äänellä ja jatkoi: ”Haluaisin nähdä herra Timbertonin, hänhän omistaa tämän kuppilan?”

Vanhempi merimies piti katseensa tiukasti miehessä ja ojensi tämän aseet viereisessä pöydässä istuvalle, joka alkoi heti tutkia niitä.

”Tutkipa vieraamme, Sven”, hän sanoi ja osoitti sanansa nuorukaiselle, joka taas teki pikaisen ruumiintarkastuksen miehelle. Kun mitään muuta piipun ja rahapussin lisäksi ei löytynyt, rentoutuivat merimiehet selvästi ja alkoivat taas hiljalleen tarttua tuoppeihinsa ja kortteihinsa, pitäen kuitenkin silmäkulmansa vieraassaan.
Kun joku ensin sytytti kynttilät uudestaan ja muukalainen otti hupun päästään, paljastuivat hänen harvinaisen komeat piirteensä kaikille. Lyhyt, tummanruskea tukka oli osittain otsalla ja jätti varjoonsa samanväriset, valppaat silmät. Leuka oli vahva ja poskipäät ulottuivat korkealle.
Jos jätti laskuista muutaman arven poskissa ja leuassa, olisi hän saanut naaman jolla hurmata kuka tahansa nainen täältä Brettoniaan lähtemään mukaansa pelkällä hymyllä.
Hän ei kuitenkaan halunnut kuin yhden.

”Herra Timberton on omassa huoneessaan toisessa kerroksessa”, sanoi vanhempi merimies.
”Tulkaa perässä.”

Kahdestaan he lähtivät kohti huoneen perällä olevia portaita, vieras jälkimmäisenä. Ohitettuaan muutaman meriaiheisen taulun sekä seinälle nostetun ankkurin he tulivat ovelle, joka muistutti hyvin paljon ulkona olevaa, lukuun ottamatta karmin yläpuolella olevaa tekstiä, jossa seisoi:

”Velkoojille sisäänpääsy vain kuun ensimmäisenä päivänä.”

Kahden koputuksen jälkeen huoneesta jylisi ukkosen kaltainen ääni, joka sanoi:

”Sisään!”

Merimies katsoi miestä ja käski odottamaan, kun taas itse meni sisään ja sulki oven perässään. Hän kuuli tämän kertovan vieraan saapuneen, jonka jälkeen kuului taas sama jylisevä ääni.

”Eivätkö ne osaa enää lukeakaan, kautta keisarin kruunun! Jos se on sen Oliverin tyyppejä, niin minä heitän sen tukastaan kadulle!”

Samassa kuului kivivyöryn kaltainen ääni, joka tuntui lähestyvän oven takaa. Vaistomaisesti mies astui yhden porrasaskelman taaksepäin ja juuri ajoissa, ennen kuin ovi hänen edessään paukahti auki ja siitä työntyi liki kaksimetrinen miehen köriläs, pukeutuneena valkoiseen, löysään paitaan ja mustiin housuihin. Hänen naamansa vaihtui kuitenkin karhunkaatajasta suureen hämmästykseen ja siitä kovaan nauruun, kun hän tunnisti vieraansa.

”FRIEDRICH! Friedrich, oletko se todella sinä?! Kaiken tämän ajan jälkeen! Ha ha ha! Ei voi olla totta! Tule sisään, tule!

Juuri muuta vaihtoehtoa Friedrichillä ei juuri ollutkaan, kun limpun kokoiset kädet tarttuivat häntä olkapäistä ja vetivät mukanaan huoneeseen. Hymynkare suupielissään hän seurasi toisen merimiehen hämmästystä, kun Timbertonin valtava hahmo kiirehti yhdelle seinustalle, missä lojui huomattava kokoelma tyhjiä, täysiä ja puolitäysiä pulloja.

”Jätänkö teidät kahden, pomo”, hän sai kysyttyä hämmennykseltään.

”Kyllä, kyllä, se sopii mainiosti… Minne minä laitoin sen pullon sitä… Sano muille pojille, että saavat juoda, kunnes sammuvat. Ja hankkikoot musiikkia! Käske Svenin ja Juhanin hakea soittopelinsä tänne! Nyt pidetään juhlat!”

Jos merimies oli äsken hämmästynyt, niin nyt hänen suunsa oli loksahtaa auki.

”Ju - juhlat, pomo?

Timberton kääntyi äkkiä ja tuijotti merimiestä.

”Niin, juhlat! Etkö ymmärrä? Friedrich on tullut takaisin! Ala jo kalppia siitä ja tee jotain!”

Vihdoinkin merimies näytti ymmärtävän tilanteen ja lähti kiireen vilkkaa kohti rappusia.
Friedrich katseli tämän perään ja hymyili huomattuaan, ettei Timbertonin värikäs persoona ollut muuttunut niinä vuosina, jolloin hän oli ollut poissa tämän luota. Oli hyvä tietää, että jotain hänen menneisyydestään oli vielä jäljellä.

”Ahaa! Tuolla se on”, hän sanoi ja otti keskihyllyltä pullollisen jotain, mikä värinsä puolesta näytti rommilta. Kaapattuaan vielä lasit toisesta kaapista hän asteli muutamalla loikalla Friedrichin vierelle, viittilöi tämän istumaan häntä vastapäätä ja kaatoi lasit täyteen meripihkan väristä nestettä. Miehet skoolasivat tammisen pöydän päällä, jonka jälkeen
Friedrich otti ensin pienet maistiaiset Timbertonin hulauttaessa koko lasin kerralla kurkkuunsa. Tämä ihmetytti hiukan Friedrichiä, koska muisti tämän varoneen liikaa juomista herkän humaltumisensa takia. Kun hän kaatoi uutta lasillista, sai hän ensimmäisen tilaisuuden katsoa ystäväänsä tarkemmin.

Charles Timberton ja Friedrich Helmenstein olivat ystäviä vuosien takaa. Heidän ystävyytensä alkuaikoina Charles oli ollut luonteeltaan samanlainen, kuin tämä oli nyt hänen edessään. Vain hänen ruumiinsa oli hieman pulskistunut. Tukka ei enää ollut niin kullankeltainen ja pitkä, vaan se oli alkanut harmaantua ja vetäytyä kohti päälakea.
Silmätkin olivat muuttuneet: ne kyllä tunnisti sinisiksi, mutta se kirkkaus, joka niissä joskus oli asunut, oli kuollut lopullisesti. Surukseen hän joutui myös huomaamaan mustat pussit niiden alla.
Ääni oli tosin vielä ukkosen veroinen.

”Tämä se vasta on jotakin, aitoa Lustrian rommia! Säästin tätä häihini, mutta niihin kelpaa jokin halpa viini tämän tapahtuman rinnalla!”

Molemmat nauroivat enemmän tai vähemmän sydämestään.

Seuraavat puoli tuntia menivät jutustelun merkeissä, kun molemmat halusivat kuulla kaiken toisen tapahtumista. Molemmille selvisi pian, että kymmeneen vuoteen mahtui enemmän tapahtumia, kun kumpikaan oli tajunnut.
Kun he olivat nähneet toisensa viimeksi, Charles oli ollut kolmekymmentäviisi vuotta täyttänyt, uuden kauppalaivan kapteeni ja Friedrich kaksikymmentä vuotias lupaava upseeri keisarillisessa armeijassa.
Silloin oli käynnissä suuri örkkien ja hiisien invaasio valtakunnan eteläosissa. Hyökkäys oli vaatinut jopa rannikon kaupunkien osittaista tyhjennystä ja hän oli ensimmäisten vapaaehtoisten joukossa. Silloin kaikki oli vielä tuntunut helpolta ja edessä oli ehkä muutaman vuoden pesti. Vähänpä hän oli silloin aavistanut edessään olevista kauhuista.

Jo ennen ensimmäisen sotavuoden loppua keisarin kenraalit olivat ymmärtäneet, että tästä sodasta tulisi luultua pidempi.
Paljon pidempi, kuten historia osoitti.
Örkit oli saatu vihdoin lyötyä takaisin, kun oli sodittu viisi talvea. Keisarin armeija oli ajanut sen takaisin vuorille ja monet odottivat jo sodan loppua. Johtavien kenraalien kesken tuli kuitenkin riitaa siitä, miten tulisi edetä. Toiset halusivat samaa kuin sotilaansa, eli kampanjan lopettamista ja jälleenrakentamisen aloittamista. Loput taas väittivät, että nyt olisi mahdollisuus lyödä koko örkkien rotu pois maailmankartalta tai ainakin aiheuttaa niin paljon vahinkoa, ettei se enää nousisi tämän sukupolven aikana.
Tilanne oli lopulta niin kärjistynyt, että armeija jakautui kahtia: toiset lähtivät kotiin ja loput kohti örkkejä.
Yksi fanaattisimmista kampanjan jatkajista oli kenraali nimeltään Herman Reinheim, suuruudenhulluuden riivaama mies, joka uhmasi keisarin suoraa käskyä. Lopulta hän sai suostuteltua muutaman muun mukaansa ja kaiken kaikkiaan örkkien perään lähti noin seitsemäntuhannen miehen kokoinen armeija, Friedrich yhtenä heistä. Hänkin oli liiaksi Hermanin lupausten pauloissa, jotta ymmärtäisi valintansa todellisen merkityksen.
Neljän lisävuoden, viidentuhannen kuolleen ja lukemattomien taistelujen jälkeen Herman ei ollut yhtään lähempänä tavoitettaan. Vaikkakin örkkejä oli tapettu kuin kärpäsiä, niitä tuli joka kesä lisää.
Eivätkä he kyenneet tappamaan niitä kaikkia.

Eräässä viimeisistä taisteluista Friedrichin johtama yksikkö olikin lyöty pahasti ja hän oli juossut karkuun eloonjääneiden kanssa kesken taistelun. Yhteensä tusina hänen yksiköstään selvisi.
Tietäen, että Herman teloituttaisi heidät armotta, jos he noudattaisivat ohjesääntöä ja ilmoittautuisivat leiriin, päättivät he alkaa karkureiksi ja yrittää omin neuvoin pois tästä Jumalan hylkäämästä paikasta.

Vain kaksi muuta Friedrichin lisäksi selvisivät kauhuista, joita he kohtasivat vuorien öissä ja notkoissa, eikä hän suostunut selittämään Charlesille niitä sen enempää, vaikka tämä pyysikin.
”Laskeuduttuamme vuorilta huomasimme saapuneemme jonkin kyläpahasen raunioille, joka oli ilmeisesti tuhoutunut invaasion ensipäivinä. Etsiessämme sieltä tarvikkeita törmäsimme hyvin paljon itseämme muistuttavaan ryhmään.”

”Kävi ilmi, että hekin olivat karanneet Hermannin sotaretkeltä samassa taistelussa kuin me, mutta emme jostain syystä olleet kohdanneet kertaakaan aiemmin. Heitä oli yhteensä viisi, sillä moni oli kuollut matkalla. He olivat pysähtyneet kylän keskellä olevalle kaivolle viime yönä ja aikoneet lähteä parin tunnin päästä, joten meillä taisi olla onnea, kun kohtasimme.”
”Päätimme, että koska ruoka oli melkein lopussa, pyrkisimme nopeinta reittiä seuraavaan kaupunkiin, joka vielä olisi pystyssä. Yksi meistä oli asunut koko ikänsä tällä seudulla, joten suunnistaminen kävi kohtuullisen helposti. Kuljimme päivisin metsässä ja vain öisin teillä, koska pelkäsimme kohtaavamme muita sotilaita, jotka luultavammin ihmettelisivät kahdeksan sotilaan joukkoa, jotka eivät kuuluneet mihinkään täkäläiseen komppaniaan. Metsästimme ja kalastimme aina, kun pystyimme. Kerran olimme jäädä kiinni, mutta onneksi saimme eksytettyä partion metsässä, jossa onnistuimme siihen törmäämään.”
”Noin kahden kuukauden matkanteon jälkeen pääsimme vihdoin isompaan kaupunkiin, jossa joukkiomme erosi omille teilleen.
Luonnollisesti rahani olivat kutakuinkin lopussa, joten jouduin varastamaan ruokani ensimmäiset päivät ja nukkumaan kadulla, mutta kolmantena päivänäni kaupungissa törmäsin kauppiaaseen, joka haki palkkasotilaita turvakseen kohti länttä.”

”Mutta kuinka hän – suo anteeksi keskeytykseni – uskalsi luottaa sinuun”, Charles sanoi. ”Tarkoitan, että sinähän olit täysi vieras hänelle.”

Hymyilin hiukan ja kerroin hänelle kohtaamisestamme.

”Törmäsin häneen, kuten sanoin, kolmantena päivänä, jolloin pari varasta uhkasi hänen henkeään. Minussa oli vielä sen verran oikeudentajua mennäkseni väliin ja ajaakseni ne rotat takaisin koloonsa ja äläkä näytä noin kunnioittavalta. Olinhan sentään sotinut melkein yhdeksän vuotta: kyllä minä aina pari rottaa voitan.”

”Kauppias oli tietenkin ylitsevuotavan kiitollinen ja melko ihastunut miekkailutaitoihini, joten hän tarjosi vuoden pestiä henkivartijanaan. Koska minulla ei ollut suurempia suunnitelmia, päätin hypätä hänen kelkkaansa ainakin toistaiseksi, jotta saisin riittävästi rahaa kotiin paluuseen.”

”Sen verran minä sitten hänen kanssaan olinkin, kunnes kuukausi sitten törmäsin Heleniin…”

”Pikkusiskooni? Kävit siis Fernissä, Charles kysyi täyttäen taas lasiaan.

”Kyllä, siellä kyläpahasessa minä hänet tapasin. Olin kävelemässä kylän torin lähellä, kun huomasin hänet kävelemässä torilla. Hän ei ole muuttunut juuri yhtään – onneksi – joten tunnistaminen oli helppoa.”

”Rakastatko häntä yhä?”

Kysymys sai koko huomioni tarttumaan Charlesin ystävällisesti hymyileviin kasvoihin. Hän lausui kysymyksen arkipäiväiseen sävyyn, mutta pelkkä kysymyksen odottamattomuus sai minut hämmennyksiin.

”Tiesitkö sinä”, sanoin takellellen. ”Tiesitkö sinä, että rakastin häntä? Silloin kymmenen vuotta sitten?”
Charles vain hymyili ystävällisesti ja hetken vain tuijotimme toisiamme.

”Kyllä, minä tiesin. Nyt minua kiinnostaa vain, rakastatko häntä yhä.”
Ystäväni ilme koveni aavistuksen, kun hän lopetti lauseensa. Hän selvästi odotti vastaustani, vaikka yrittikin kätkeä sen.

Minä puolestani olin kuin ällikällä lyöty. Mieleeni ei putkahtanut muuta, kuin välkkyviä kuvia Helenistä tämän ollessa kahdeksantoista, eromme hetkellä.
Kymmenen vuotta sitten.

”Minä rakastan häntä edelleen. Olen aina rakastanut. Mutta kerro, kuinka oikein sait sen selville?”

Vastaukseni kuullessaan Charles näytti rentoutuvan taas ja otti ryypyn lasistaan.

”Hän kertoi sen melkein heti, kun olit lähtenyt. Silloin minä ymmärsin. Hän itki viikon lähtösi jälkeen.”

”Etkö, etkö ole vihainen?” Mieleeni juolahtivat ne kymmenet rakkaudenkipeät nuorukaiset, jotka olivat tavoitelleet Helenin rakkautta turhaan. Ja kuinka Charles oli heitä kohdellut.

”En sinulle, en nyt. Olen tuntenut sinut liian kauan heittääkseni sinut ulos, mutta myönnän, että silloinen tekosi sai minut vihaiseksi. Mursit ainoan siskoni sydämen.”

Nielaisin. En pelosta tai helpotuksesta, vaan häpeästä ja katumuksesta. Mitkään sanat tai selitykset eivät kuittaisi silloisia ylpeyden sekaisia päätöksiäni ja me molemmat tiesimme sen. Hiljaisuuden venyessä teimme sanattoman sopimuksen olla puhumatta siitä asiasta enää tänä iltana.
Vartin päästä keskustelumme pääsi taas vanhoihin uomiinsa.
Katsahdin näyttävästi ympärilleni ja sanoin: ”Sinulla näyttää pyyhkineen hyvin sen jälkeen, kun viimeksi kuulin sinusta”, viitaten samalla huoneen hoidettuihin seiniin ja lukuisiin arvoesineisiin, kuten kultaiseen kaukoputkeen jalustallaan ja taitavasti koristeltuun kaappiin, jossa hänen pullovarastonsa lojui.

Charles näytti yllättävän välinpitämättömältä omistamiinsa rikkauksiin ja tyytyi kuittaamaan sen käden heilautuksella.

”Pelkkää silmänlumetta, ne ovat vain kuolleen isäni pienoinen korvaus muista hänen minulle jättämistään ongelmista!, hän sanoi viitaten tällä kertaa takan päällä tuijottavaan tauluun, joka esitti Henrik Timbertonia, Charlesin isää.

”Onko isäsi kuollut, kysyin liioitellun välittävästi”. Emme kummatkaan olleet hänen suuria ihailijoitaan.

”Kuoli muutama kuukausi sitten ja jätti kyllä aikamoisen sotkun, jos vähätellään! Olen korviani myöten veloissa ja tämäkin toimisto on kohta sen kirotun Oliverin omaisuutta!”

”Oliverin”, sanoin nostaen toista kulmaani. Hänhän oli isäsi pahin kilpailija jo silloin, kun olimme lapsia?”

”Niin, mutta se vanha jäärä painaa vielä täydellä höyryllä”, parkaisi ystäväni. ”Hänelle olen (tai isäni oli) eniten velkaa.”

Tässä vaiheessa alakerrasta alkoi kuulua vaimeaa musiikkia, joka herätti meidän molempien huomion.

”Ovat näköjään saaneet pelit kuntoon”, huomautin.

Charles vaipui syvemmälle tuolissaan, tyhjensi puolet lasistaan ja huokaisi hiljaa.

”Saapumisesi tänne osui hyvään aikaan”, hän sanoi. ”Me kaikki tarvitsimme jonkin syyn juhlia nyt, kun vararikko uhkaa ja sää on mitä on. Pojat ovat olleet hermona, kun eivät pääse merille.”

”He tosiaan tuntuvat olevan kireällä. Kuulitko, miten he käyttäytyivät, kun tulin ovelle,
pelokkaita kuin lampaat. Miksi he eivät muuten pääsisi merille?”

Charles liikahti hermostuneesti tuolillaan ja nuolaisi kuivia huuliaan. Yhtäkkiä hänen kasvonsa vanhentuivat ainakin muutaman vuoden.

”Etkö, etkö ole kuullut? Kukaan ei enää kulje laivalla näillä seuduilla. Kauppa on pysähtynyt koko rannikolla.”

Charlesin äänensävy, harmaat silmät ja hermostunut liikehdintä herättivät huomioni. Se kaikki oli niin kaukana siitä itsevarmasta ja suorapuheisesta miehestä jonka joskus olin tuntenut, että en voinut kuin ihmetellä hänen yhtäkkiä muuttunutta käytöstään. Vaadittuani selitystä hän alkoi puhua oudon katkonaisesti, tosin se saattoi johtua runsaasta määrästä alkoholia, joka kuohusi hänen suonissaan.

”No, asiahan on niin, että kaikki johtuu siitä yhdestä laivasta, joka katosi muutama viikko sitten merellä.”

Tämän kuullessani olin tukehtua kurkussani olevaan rommiryyppyyn.

”Mitä tarkoitat? Laivojahan katoilee tuon tuostakin, eihän se mikään esto kaupalle ole! Jonkun pelokkaamman ja nuoremman suusta tuon vielä nielisin, mutta en sinun! Teetkö minusta jotain pilaa, vai?”

Charles näytti saavan hitusen tarmoa pilkastani ja loi minuun tuiman katseen. Alhaalta kuuluva musiikki sekoittui nesteen lorinaan, kun hän täytti lasiaan ikään kuin voimia saadakseen.

”Kuules nyt… Enhän minä nyt yhtä katoamista pelkäisi mutta kun pojat vain ovat taikauskoisia – ei vesille ennen täyttä kuuta laivan katoamisen jälkeen, muistathan.
Mutta yksi asia minua vaivaa ylitse muiden: sen laivan nimi oli Jasmine. Kolmikantinen. Miehistöä reilut kaksisataa ja sata palkattua sotilasta: katosi yhdessä yössä, arviolta parin mailin päässä rannikolta.”

”Ja (tässä välissä Charles läikäytti juomaansa valkealle paidalleen) vain yksi selvisi.”

Seurasi hiljaisuus, jonka aikana vain alakerrasta kuuluva musiikki sai minut varmistumaan, etten ollut tullut kuuroksi.

”Vain yksi”, sanoin lopulta (enemmänkin itselleni kuin Charlesille). ”Entä mitä hän pystyi kertomaan?”

”Ei paljoakaan. Miesparka löydettiin harhailemasta rannalta, jossa löytäjät (muutama pojan nulikka) talutti hänet tähän kaupunkiin, jossa joku tunnisti hänet Jasminen kapteeniksi. Siitä miehestä ei paljoa saatu irti! Höpisi vain itsekseen ja yhtäkkiä kävi paikallaolijoiden kimppuun. Valitettava tapaus, hän oli hieno mies ennen.”

”Ja tämänkö takia kukaan ei enää uskalla käydä kauppaa merellä”, kysyin.

”Niin. Monet merimiehet kieltäytyvät lähtemästä ulapalle niskurointi -syytteen uhallakin.
Mokomat lampaat!”

Charles vahvisti mielipidettään lyömällä nyrkkinsä pöydän pintaan saaden aikaan komean kumauksen.

Tässä välissä keskustelussa seurasi pieni tauko, kun Charles pyyhki kaatuneen pullon viimeisiä tippoja lattialta ja minä mietin juuri kuulemiani uutisia. Itse asiassa olin kuullut tämänkaltaisia huhuja jo matkallani tänne, mutta hänen selontekonsa (jos sitä siksi voi kutsua) oli paras tähänastisista. Joka tapauksessa nyt aloin vihdoin saada kirkkaan kuvan ideasta, joka jo jonkin aikaa oli kypsynyt päässäni. Havahduin ajatuksistani Charlesin noustessa pystyyn selkäänsä samalla valitellen.

”Charles…”

”Niin?”

”Olen tässä vähän miettinyt… ehkä meidän pitäisi varustaa laiva tällä rannikolla. Sinulla varmasti on vielä ainakin yksi kunnon rahtilaiva satamassa?”

Charles näytti yhtäkkiä unohtavan selkänsä. Hän katsoi minua tutkiva ilme naamallaan, selaten minua kuin kirjaa. Vastasin tuijotukseen tyynesti, osoittaen olevani tosissani.

”Niin, minulla on tosiaan vielä yksi laiva, jota en ole myynyt. Helen odottaa satamassa, tosin ilman miehistöä.”

”Helen?”

”Laiva siis. Nimesin sen hänen mukaansa, koska hän antoi oman osan perinnöstään sen ostamiseen.”
”Mutta tärkein: meillä ei ole miehistöä, joka lähtisi mukaan. Saisimme etsiä kuukausia pelkkiä aliupseereja!”

Tässä vaiheessa hymyilin leveästi. Tällä oli Charlesiin kuitenkin päinvastainen vaikutus, kuin olin toivonut. Hän erehtyi luulemaan, että pidin hänen puheitaan liioitteluna tai mikä pahempaa, pelkurin äänenä. Jouduin käyttämään muutaman minuutin pelkkiin vakuutuksiin, että tarkoitin juuri päinvastaista.

”Kuule nyt, kuoma: pois se minusta, että pitäisin sinua pelkurina! Jätä jo ne puheet ja anna minun selittää!”

”Noniin. Sanoit siis – täysin totuudenmukaisesti – että tällä alueella ei ole ketään tarpeeksi rohkeaa – sinun lisäksesi - joka lähtisi miehistöksi kauppalaivaan. Mutta minäpä tunnen erään porukan, jota voisi kiinnostaa sellainen. Muistat varmaan, kun äsken kerroin siitä kauppiaasta, jonka henkivartijana toimin? Voisimme ottaa hänet osakkaaksi.
Ja ajattele, kuinka paljon voisimme tienata! Satamavarastojen täytyy pursuta kaikista lähetyksistä, joita ei ole voitu lähettää. Riittää, kun otamme parhaiten maksavat ensimmäiselle matkalle ja jatkamme siitä alaspäin. Sinä säästyt konkurssilta ja minä saan tarvittavan eläkkeen, jotta voin asettua aloilleni Helenin kans…”

Innostuksissani olin möläyttänyt suustani suunnitelman, jonka olin salannut sopivalle hetkelle ja kirosin samalla ääneti typeryyttäni. Charles näytti kuitenkin siltä, kuin ei olisi kuullut lipsaustani, tosin en ollut varma. Hänellä oli vielä sulattelemista ehdotuksessani.

Olikin hyvä merkki, että Charles ei tuominnut ehdotusta suoralta kädeltä. Muistin nimittäin, että hän ei mielellään ottanut kovin monia kärkkymään osaansa, saati sitten tuntematonta kauppiasta. Kuta kuitenkin hän harkitsi sitä.

”Ja hänenkö porukkansa toimisi miehistönä, vai? Joku onneton maakrapu lauma, joka ei ole viettänyt päivääkään merellä? Sellaisia minä en nimittäin laivaani päästä.”

Hymyilin taas, tosin varovaisemmin.

”Eivät kaikki. Monet heistä ovat olleet merillä vuosia tai asuneet rannikolla. He osaavat kyllä asiansa ja muutamassa viikossa, kunhan vanhat taidot palautuvat, he ovat kultaakin kalliimpia ja parempia merimiehiä.”

”Hyviä merimiehiä meillä on täälläkin. Kysymys on vain siitä, riittääkö näillä sinun urhoillasi kantti?”

”Usko pois, he eivät petä sinua. Eivät varsinkaan, jos maksat vasta matkan jälkeen.”

Charles hymähti ja käännähti ympäri tuijottamaan lyijylasin takana vellovaa pimeyttä.
Kuulin hänen mutisevan jotain enemmänkin itsekseen ja naputtelevan sormillaan ikkunalautaa, joka oli merkki siitä, että hän mietti tarkkaan.
Viimein hän kääntyi kasvoillaan kivinen ilme. Pidättäessäni hengitystäni hän veti keuhkonsa täyteen ennen kuin aloitti.

”Hyvä on, olen mukana. Muutamalla ehdolla, tietenkin.”

”Ensinnäkin, minä olen laivan kapteeni eikä siitä neuvotella. Muuten saat etsiä toisen laivan.
Sitten palkkio: me kaksi otamme puolet (joista minä otan kuusi kymmenystä) ja miehistö saa loput plus ruoan matkan aikana. Nämä ovat ehtoni.”

Minulla ei ollut kovin suurta halua alkaa väittelemään Charlesin näyttävän päättäväistä naamaa vastaan, varsinkaan rommin jo painaessa silmiäni kiinni. Suostuin siis hymyillen hänen ehtoihinsa, tosin mielessäni ajattelin Helmutilla (palkanantajallani) olevan muutama oma ehdotuksensa.
Ne saisivat kuitenkin odottaa toiseen päivään.

Kun Charles huomasi saaneensa tahtonsa helposti läpi, parani hänen mielialansa muutaman pykälän. Hän tietenkin vaati minua liittymään juominkeihin alakerrassa, mutta kerroin olevani kuoleman väsynyt tämänpäiväisestä matkasta tänne.
Joimme vielä muutamat lasilliset, kuuntelimme alhaalta nousevaa musiikkia ja painuimme lopulta huoneisiimme. Minä sain kunnian nukkua ahtaalla ja kovalla punkalla, joka lojui vierashuoneen nurkassa. Silti se antoi minulle parhaat unet, jotka olin pitkään aikaan saanut.

Seuraava viikko meni kuin siivillä. Helmut suostui melkein heti kerrottuani hänelle yön suunnitelmista ja hän lupasi aloittaa valmistelut omalta osaltaan viipymättä. Hänellä oli Charlesin kanssa paljonkin yhteistä, vastoin ensiolettamusta, jonka muun muassa Charles oli tehnyt tavattuaan hänet ensimmäisen kerran.

Ruumiiltaan Helmut oli Charlesia vanhempi, lyhyempi ja laihempi. Hänen vihreät silmänsä kuitenkin kielivät nuoruuden veroisesta innosta ja samalla iän tuomasta kokemuksesta, luoden hämmentävän ja läpitunkevan katseen. Tukkaa oli vielä jonkin verran ja se oli sidottu tuhkanharmaaksi poninhännäksi taakse. Kasvojen rypyt ja poimut tekivät niistä kuluneemman näköiset, kuin ne olivat.
Vaikutelmaa vanhasta kääkästä lisäsi vielä kumara ryhti, vanhat ja kuluneet (tosin tyylikkäät) vaatteet ja kultapäinen kävelysauva, johon hän mielellään nojasi.

Kun unohti tämän pettävän ulkokuoren, paljastui sisältä kauppias henkeen ja vereen, kovia mullistuksia ja onnettomuuksia kokenut sydän ja äly, joka jätti monet taakseen. Hän oli mies, joka rakasti seikkailua varsinkin silloin, kun samalla oli mahdollista tienata rahaa.
Tämä piirre olikin vaikuttava tekijä hankkeemme onnistumisessa, niin Helmutin kuin Charlesin osalta.

Hänen palkatut sotilaansa olivat keski-iältään kolmissakymmenissä olevia kokeneita sotureita, jotka olivat tottuneet taisteluun maalla ja voittamaan siellä. Charlesille kävi kuitenkin nopeasti selväksi, että olin liioitellut heidän merimies kykyjään. Monet heistä eivät olleet koskaan asuneet rannikolla, saati sitten astuneet laivaan.
Tämä oli kuitenkin pieni ongelma, kun opettajana toimivat sekä Charlesin omat merimiehet (joista osa oli suostunut mukaan hankkeeseen) sekä hän itse.

Vaikka kuinka yritimme pitää työmme salassa nuuskijoilta ja haaskalinnuilta, aina joku miehistä (Charlesin tai Helmutin) puhui humalapäissään sivu suunsa, kun yritti tehdä vaikutuksen kavereihinsa. Charles oli erityisen sydämistynyt tällaisten vuotojen sattuessa ja uhkasi evätä jokaiselta lörpöttelijältä kuukauden palkan. Tämä uhkaus oli kuitenkin huonosti valittu, koska monien palkka oli jo ennestään myöhässä. Siksi kieltoa toteltiinkin lähinnä kunnioituksesta eikä pelosta.
Kuitenkin, jonkun suurisuisen tolvanan kautta, Oliver sai tietää pyrkimyksistämme. Niinpä hän eräänä kauniina päivänä tuli keskeyttämään suunnitelmamme rahdin valinnasta ja vaati saada rahansa takaisin ennen lähtöämme. Istuimme kaikki kolme Charlesin työhuoneessa, kun ovi lennähti auki ja hän astui sisään.

Kuten jo kerroin, Oliver oli ollut kauppias jo lapsuudessani. En tiedä, pitikö häntä pystyssä loppumaton voitonjano vai pelkkä tieto siitä, että jossain oli hänelle maksamattomia velkoja. Joka tapauksessa hän näytti muumiolta, jota enää jokin tällainen näkymätön voima pystyi pitämään kasassa. Hän oli huoneen ihmisistä lyhin, nojasi Helmutin tapaan koristeltuun kävelykeppiin mutta muuten muistutti vain hiukan tämän arvokkaampaa ja miellyttävämpää olemusta. En kuitenkaan sano, että Oliver olisi ollut ruma, ehei. Vanhuus vain saa uljaimmankin uroon kurtistumaan ja vetäytymään kuoreensa, jättäen Oliverin tapauksessa vain teräviä piikkejä muistuttamaan tämän olennon vielä kirkkaasta mielestä.

Hän teki nopeasti selväksi, että Charles oli ilmeisen kirkkaasti jo ylittänyt velan perintäpäivän, loukannut häntä verisesti ja nyt aikovan livistää matkan aikana.
Jos Oliver oli huoneen vanhin, niin Charles oli taatusti vihaisin. Nämä kaksi riitelivät kovaan ääneen noin puolisen tuntia, jonka aikana vannoin useaan otteeseen sen johtavan lopulta tappeluun. Oliverin onneksi näin ei kuitenkaan käynyt, vaan kiistan ratkaisi lopulta, yllättävää kyllä, Helmut. Hän astui näyttämölle säteillen puolueettomuutta ja optimismia, johon minä en enää olisi kyennyt, en niin monen sotaisan vuoden jälkeen.

Helmut oli kuitenkin vielä säilyttänyt ainakin osan siitä ja saikin lopulta sovinnon aikaan noiden kahden tervaskannon välille. Oliver tosin vaati korkoa velkaansa mutta suostui lopulta alkuperäiseen summaan, kun Oliver lupasi taata Charlesin maksut. Charles taas väitti kivenkovaan, että Oliver valehteli jo nyt velan todellista suuruutta, mutta mykistyi nähtyään tämän esiin vetämän kopion tilauksesta, joka oli kirjoitettu hänen isänsä käsialalla ja jossa komeili tämän sinetti. Saatuaan tahtonsa läpi Oliver tuntui menevän heti paremmalle tuulelle ja poistui nopeasti rakennuksesta hyräillen jotain vanhaa säveltä, Charlesin tikarin kaltainen katse selässään.

Mutta huhut matkastamme toivat mukanaan muutakin, kuin huolestuneita velkoojia. Olin juuri tullut kadulle mainitsemastani tapaamisesta, jossa valitsimme parhaat palat rahdiksemme ensimmäiselle matkalle, kun tunsin pehmeän kosketuksen olkapäälläni. käännähdin samassa ympäri käsi miekankahvalla (taito, joka on minulle nykyään yhtä erottamaton kuin hengittäminen), valmiina kaikkeen. Edessäni olivat kuitenkin kasvot, jotka olivat kaukana vihamielisyydestä, pettymyksestä tai pahasta. ne olivat kasvot, jotka olivat pitäneet minut järjissäni läpi veristen öiden, pitäneet minut elossa.
Niiden kauneutta vastasivat vain niiden kaukaisuus, joka minut niistä erotti.
Ne olivat Helenin kasvot.

Ensireaktioni niiden kohtaamiseen oli luonnollisesti yllättyminen, jota seurasi melkein heti syvä rauhallisuuden tunne, jonka vain rakastunut voi tuntea.

”Hyvää päivää, arvon herra Helmenstein.”

Hänen äänensä oli melko hento, kuin tuulen kuiskaus, joka uhkaa hukkua kadun vilinän merkityksettömiin ääniin. Siinä oli lievä kunnioituksen vivahde, jonka kuitenkin tiesin vain muodollisuudeksi, sillä olihan välillämme jotain kunnioitusta suurempaa. Vastasin kuitenkin kohteliaisuuteen ja hymyyn samalla mitalla.

”Hyvää päivää, arvon leidi Timberton. Todella miellyttävä yllätys nähdä teidät täällä.”

”Samoin, arvon herra. Satuin kulkemaan tästä ohi juuri, kun te astuitte ulos suoraan eteeni. Olin juuri menossa asunnolleni kaupungin laidalla sijaitsevaan talooni, haluatte ehkä saattaa minut sinne? Voisimme syödä päivällisen siellä.”

”Taloonne? Mutta arvon neiti, luulin, että asutte tätä nykyä Fernissä?”

”Voi, en suinkaan! Olin vain käymässä siellä, ymmärrättehän. Saavuin juuri tänne ja onnekseni tapasin teidät uudestaan.”

Jokin sai minut epäilemään, ettei kohtaamisemme ollut sattuman kauppaa. Joka tapauksessa se sopi minulle mainiosti varsinkin, kun en ollut syönyt vielä tänään. Hyväksyttyäni kutsun kohteliaan pidättäytyvästi lähdimme molemmat kävelemään kohti Helenin taloa. Tässä syvän rauhan tilassa en luonnollisesti huomannut repaleisiin vaatteisiin pukeutunutta miestä, joka lähti seuraamaan meitä kadun ihmisvilinään kätkeytyen.

Helen Timberton ei oikeastaan ollut aatelinen tai edes kovin varakas porvariksi, tosin hän piti mielellään yllä sellaista kuvaa niin käyttäytymisellään, pukeutumisellaan kuin asumisellaankin. Hänen maahan asti ulottuva leninkinsä oli koristelu pitseillä ja silkillä niin upeaksi, ettei sillä ollut mitään asiaa kaupungin varjoisimmille kujille yöllä tai muunakaan vuorokaudenaikana.
Helen ei kuitenkaan ollut turhan ylpeä tai edes turhamainen (ainakaan omasta mielestäni, tosin Charlesilla oli usein ollut toisenlainen mielipide). Kuvittelin aina, että hänen näennäinen taipumuksensa esittää osaansa arvokkaampaa juonti juurensa hänen lapsuuteensa, joka oli ollut köyhä. Henrik Timberton ei ollut rikas mies meidän nuoruudessamme, aikana, jolloin tapasimme toisemme. Niihin aikoihin tällä oli kova kilpailu Oliverin kanssa ja suvun varat menivät pitkälti taisteluun laivavarustamon tulevaisuuden puolesta.
Itse asiassa tämä oli syynä siihen, että ylipäätään tapasimme. Helen oli jouduttu lähettämään kaupunkiin myymään suvun harvoja arvoesineitä, kuten mattoja ja koruja. Näin hänet ensikerran torikojun takana ja rakastuin saman tien, ollessani vasta yhdeksäntoista ja hänen seitsemäntoista. Silloin vannoin ottavani hänet vaimokseni heti, kunnes olisin riittävän varakas elättämään sekä hänet että perheensä, sillä omani olin menettänyt jo ollessani lapsi.
Tämä oli pääsyy sille, että vuotta myöhemmin liityin keisarin armeijaan.

Ja nyt, kymmenen vuoden jälkeen, olin yhtä köyhä kuin lähtiessäni sotaan. Minulla oli enää yksi mahdollisuus tehdä Helenin korkeasta elintasosta lopullisesti tämän arvoinen ja tiesin sen.
Enkä tällä kertaa epäonnistuisi.

Jos oli kuvaillut hänen asuaan mieltäylentäväksi, oli hänen talonsa kymmenkertainen siihen verrattuna. Tai no, ainakin kolminkertainen.
Sijainti oli melko syrjäinen, kaupungin pohjoispuolella oleva kukkula, jolle useimmat rikkaista talonsa (tai oikeammin palatsinsa) rakennuttivat. Osa näistä rakennuksista oli satoja vuosia vanhoja sukujensa ylpeydenmerkkejä, joita pidettiin pystyssä lukuisilla korjauksilla. Jotkut niistä taas olivat vain muutamia vuosia vanhoja nousukkaiden tai kaupunkiin muuttaneiden rakennuttamia taloja, joissa he viettivät ylellistä elämäänsä.
Jokainen oli uniikki kappale ihmisten parasta rakennustaitoa, oman sukunsa helmi ja kuva.
Niiden arkkitehtuurista pystyi pitkälti päättelemään, miten sen omistaja oli omaisuutensa haalinut. Rahvas ei tietenkään näitä helmiä kuitenkaan koskaan päässyt ihailemaan, kiitos korkeiden muurien, jotka erottivat näitä yhteiskuntaluokkia.

Helenin talo oli melko lähellä tätä muuria, koska ne tontit olivat halvimpia sillä alueella. Henrik Timberton, jolta Helen luultavammin oli turhamaisuutensa perinyt, oli vararikon uhallakin halunnut pitää oman paikkansa tässä ylhäisten paratiisissa. Niinpä se oli huonoimpinakin aikoina säästynyt myynniltä ja jäänyt Timbertonin suvulle. Kun hän sittemmin oli kuollut, oli talo siirtynyt Helenin omistukseen Charlesin saadessa yrityksen. Kuten useimmilla taloilla täälläpäin, oli tälläkin oma persoonallinen nimi.
”Kirngrad”, tai tammilinna, kuten sen käännös vanhasta Estalian murteesta (sillä sieltä Timbertonin suku oli peräisin) kuului, oli vastoin nimeään rakennettu pyökistä. Se ei ollut niin suuri tai mahtava, kuin muut talot sen ympärillä ja joidenkin mielestä näytti näin jäävän näiden varjoon. Minusta se kuitenkin oli muita kaltaisiaan inhimillisempi ja sopusuhtaisempi pienine ikkunoineen, parvekkeineen ja puutarhoineen.

Astuttuamme sisään jouduin pakostakin muuttamaan käsitystäni siitä varakkuudesta, josta jo luulin Helenin nauttivan. Suuri eteishalli ja ruokasali, johon se päättyi, olivat molemmat riisuttu enimmistä huonekaluista, matoista ja tauluista. Säännöllisen muotoiset pölyttömät kohdat lattiassa ja seinillä paljastivat näiden siirron. Myös verhot oli poistettu.
Näin syntynyt tyhjä tila loi vaikutelman eräänlaisesta surumielisyydestä, tosin ei alistuneesta sellaisesta. Helen näytti sopivan tähän taustaan kuin valettu: hänen rauhallisesti hymyilevät kasvonsa peilinä näkemälleni materian aukealle.
Eikä hän antanut pienintäkään merkkiä häpeästä tai säälinkaipuusta. Juuri tämä sai minut lopullisesti varmistumaan siitä, että rakastin häntä enemmän kuin mitään muuta tässä maailmassa.
Enemmän kuin elämää itseään.

Suuren ruokasalin takana oli huomattavasti pienempi huone, joka ilmeisesti oli tarkoitettu lukukammioksi. Sen seinät olivatkin täynnä kirjahyllyjä ja niistä notkuvia teoksia, joista oli selvästi pidetty hyvää huolta. Tilan keskellä taas oli tavallinen pöytä, jonka ääressä seisoi kaksi tuolia. Kutsua totellen istuuduin yhteen näistä yksinkertaisista mutta mukavista istuimista ja jäin odottamaan Heleniä, joka halusi välttämättä toimia hyvänä emäntänä ja hakea itse syötävää ruokakellarista. Pian hän palasikin käsissään tarjotin täynnä herkkuja. Syötyämme loput paistetusta hanhesta, vihanneksista ja perunoista juttelimme iltaan asti sekä tulevasta seikkailustani, että niistä, jotka olin jo kokenut. Helen tuntui olevan aidosti kiinnostunut molemmista, mikä teki mieleni entistä paremmaksi. Itse asiassa olisin voinut viettää loppuelämäni siten. Minä puolestani halusin tietää kaiken sen, mistä olin jäänyt paitsi sotiessani. Jostain syystä Helen kuitenkin vältteli kysymyksiäni tästä ajanjaksosta, joten ollakseni kohtelias lopetin hyvissä ajoin.

Kuitenkin, kaikki hyvät asiat loppuvat aikanaan, niin myös päivä. Helen kylläkin pyysi minua jäämään yöksi, mutta sanoin, etten voinut käyttää hänen vieraanvaraisuuttaan enää hetkeäkään hyväkseni. Hymyillen lämpimästi hän sitten saattoi minut kuistille.

Ja antoi minulle pitkän, lämpimän ja kiihkeän suudelman.

Hassua, miten kevyeltä katukiveys voikaan tuntua.

Friedrichin astellessa kevyesti öistä ja hiljaista katukuvaa pitkin, jäi häneltä huomaamatta varjo, joka liikkui hänen tahdissaan muutaman talon päässä hänestä. Normaalissa tilassa hän, kokenut sotilas, olisi luultavasti huomannut tämän kömpelön varjostajan silmänräpäyksessä. Nyt hän oli kuitenkin liiaksi Helenin lumoissa kiinnittääkseen huomiota mihinkään niin vähäpätöiseen asiaan kuin varovaisuus. Joskus hän itsekin ihmetteli, miten hänessä enää saattoi herätä jotain niin väkevää, että se peitti jopa tämän perusvaistoista tärkeimmän. Useat hänen sotilastovereistaan olivat jo aikoja sitten vajonneet tunteiden ulottumattomiin, muuttuen paatuneiksi tappajiksi, joille vain veren vuodattaminen enää tarjosi minkäänlaista sävähdystä. Niinpä he viettivät veteraaniaikansa tappelemalla kapakoissa, liittymällä roskasakkiin tai palkkasotureihin. Friedrich oli kuitenkin poikkeus ja tämän hän itsekin oli jo varhain huomannut: häneltä puuttui se tappamaan yllyttävä vaisto, joka sotilaalle jo ensimmäisen taistelun kuluessa kehittyy. Tämä ei tosin tarkoittanut, että hän oli pelkuri tai epäpätevä riistämään hengen. Hän ei vain nauttinut siitä, eikä se toisaalta kuvottanutkaan häntä. Hän kyllä ymmärsi siihen liittyvät eettiset ongelmat, mutta ne eivät häntä juuri vaivanneet: olihan hän sotinut ja tappanut pelastaakseen oman kansansa henkiä.
Tai niin hän ainakin itselleen uskotteli.

Joka tapauksessa hän ei huomannut seuraajaansa, ennen kuin tämä koputti häntä varovaisesti selkään. Onnentunne katosi siinä hetkessä ja samassa hän käännähti ympäri, veti kätensä miekan kahvalle ja otti taisteluasennon, tosin turhaan.
Heti käännyttyään hän huomasi, ettei muukalaisesta olisi hänelle vaaraa. Mies näytti enemmänkin pelokkaalta, murretulta ja väsyneeltä, kuin uhkaa valtavarkaalta. Pituudeltaan hän olisi ollut suunnilleen Friedrichin mittainen, mutta jostain syystä hän käveli kumarassa, päällään sään syömä viitta.
Ja silmät… Friedrich ei heti keksinyt sanoja noille niin pelokkaan, väsyneen ja lyödyn sielun peileille, sillä niissä kuvastui näiden tunteiden lisäksi vahva määrätietoisuuden palo, jonka syytä oli vaikea arvata.

Hetken miehet vain tuijottivat ja mittailivat toisiaan. muukalainen näytti olevan aseeton, joten Friedrich laski kätensä miekankahvalta vilkaisten kuitenkin sitä ennen ympärilleen. Paikalliset varkaat olivat kuulemma oikeita piruja, kun tuli kyseeseen keksiä harhautuksia uhreille. Ketään ei kuitenkaan näkynyt, ei hyökkääviä varjoja kujien suunnalta tai juoksuaskeleita takaa.

”Friedrich Helmenstein?” Muukalaisen ääni oli matala ja selvä, mikä ei sopinut yhteen silmien kanssa. Se, että tämä tiesi hänen nimensä ei sinänsä ollut yllätys, sillä hän oli Charlesin kanssa saanut aikamoista mainetta viime viikkojen myötä.

”Niin? Rahaako haluat?” Vaikkei hän jostain syystä uskonut muukalaista kerjäläiseksi, tuntui se luonnolliselta tavalta vastata tällaisessa tilanteessa. Uskomus osoittautui oikeaksi, kun miehen silmissä välähti pieni loukkaantumisen ilme.

”Ei, ei. Minä… Minun tulin varoittamaan teitä…”

”Uhkailetteko te minua?”

”En! Olkaa nyt hiljaa ja kuunnelkaa! Minä tulin varoittamaan teitä tulevasta matkastanne. Te ette saa lähteä sille matkalle.”

Nyt Friedrich tunsi saavansa tarpeekseen. Oliko tässä taas yksi auguuri? Niitä ennustajia ja poppamiehiä oli jo muutama käynyt sekä hänen että Charlesin luona, luvaten maailmanloppua ja vaatien tietty maksua tiedoistaan. Joissain määrin heidän kauppamatkansa oli saanut miltei eeppisiä piirteitä, mitä hänen oli vaikea ymmärtää. Kyseessähän oli pelkkä laivamatka, kautta Sigmarin! Silti kaiken maailman hihhulit saivat puheillaan sen muuttumaan pahan voimia uhmaavaksi ristiretkeksi, mikä tietenkin sai paljon liikettä aikaan laarinpohjalla. Mikä siellä merellä heitä odottikin, se oli ainakin jo saanut tämän yhden kaupungin sekaisin.

”Kuulkaa, minä olen jo saanut riittävät tiedot siitä hirviöstä, jota me olemme menossa tappamaan. Kiitos avuntarjouksesta, mutta meil-”


Äkkiä muukalainen näytti saavan jonkin hillittömän raivokohtauksen. Sanaakaan sanomatta hän kävi kiinni Friedrichiin ja tuuppasi hänet voimakkaalla työnnöllä läheisen talon seinää vasten sellaisella voimalla, että tämän keuhkot tyhjenivät. Sitten alkoi sanojen tulva, jossa ei ollut enää merkkiäkään siitä pelosta tai arkuudesta, joka niissä aiemmin oli pesinyt. Nyt kuvassa oli hulluutta hipova vimma.

”Hiljaa minä sanoin! Ettekö te ymmärrä?! minä en ole saarnaaja tai profeetta! Minä olen entisen kauppalaiva Jasminen kapteeni ja sen viimeinen eloonjäänyt! Minä tiedän mikä siellä merellä odottaa! Ne helvetin M-”

Tällä kertaa oli Friedrichin vuoro yllättää. Nopealla liikkeellä hän sai oikean kätensä vapaaksi muukalaisen rautaisesta puristuksesta ja löi tätä rystysillä leukaan. Seuraava isku pakotti tämän polvilleen ja tämän jälkeen hänellä olikin jo miekka kädessä. Seuraavan hetken hän vietti katsellen maassa makaavaa, kipujaan valittavaa ihmisrauniota. Nyt tarvittaisiin enää pieni miekan liike ja elämä virtaisi ulos tuosta säälittävästä lihasäkistä, joka ehkä joskus oli ollut enemmän. Kukaan ei koskaan saisi tietää, kuka sen oli tehnyt: olihan katu heitä kahta lukuun ottamatta autio. Jokin kuitenkin sanoin Friedrichille, ettei se olisi ollut oikein. Tämä ihminen ei selvästikään ollut paha luonnoltaan, vaikka juuri äsken oli hänen kimppuunsa käynytkin. Tämä ilta oli joka tapauksessa liian kaunis verenvuodatukseen.

Sulavalla liikkeellä hän työnsi miekan takaisin huotraansa ja kumartui lähemmäs maassa makaavaa muukalaista. Tämä näytti olevan taas omassa pelon ja vihan sekaisessa tilassaan ja yritti suojata itseään viemällä kätensä naaman suojaksi.

”Lopeta, lopeta! Sinä voitit jo! Anna minun olla!”, hän sanoi.

”Ole rauhassa. En tee sinulle enää pahaa, enkä olisi tehnytkään, jos et olisi käynyt kimppuuni. Miksi teit sen?”

”Minä, minä luulin, ettette te usko minua… Kukaan ei usko minua… Kyselevät vain. ”Mitä laivalle tapahtui, Isaskar?” ”Missä kaikki muut ovat, Isaskar?” Minähän sanoin jo! Ne tappoivat ne! Tappoivat kaikki!”

Friedrich pelkäsi jo hetken, että mies saisi taas uuden raivonpuuskan. Pelko osoittautui kuitenkin aiheettomaksi: mies oli vaipunut omiin maailmoihinsa ja käveli lopulta hiljaa tiehensä, mumisten itsekseen.
Friedrich katseli kotvan hänen peräänsä ja lähti lopulta kohti Charlesin kapakkaa.

Koputettuaan oveen tuli sen muutaman hetken kuluttua avaamaan sama mies, joka oli niin sydämellisesti ottanut hänet viime kerrallakin vastaan. Tällä kertaa hän selvisi pelkällä mulkaisulla ja sai jopa pitää aseensa. Pian hän huomasi Charlesin pelaamassa korttia parin muun merimiehen kanssa nurkkapöydässä. Hän luonnollisesti liittyi mukaan peliin, tosin hävisi melkein kaikki taskurahansa Charlesille ja eräälle nuoremmalle miehelle. Tämä ei kuitenkaan harmittanut, sillä hän tiesi saavansa tarpeeksi rahaa tulevasta matkasta enemmän, kuin jaksaisi tuhlata. He olivat nimittäin saaneet täyden lastin puutavaraa, rommia sekä mitä vain, mistä sai eniten rahaa. Yllättävän monet olivat halunneet tuotteensa vesille mikä Charlesin mielestä todisti, ettei heidän matkansa voisi mennä pieleen. Helmut olisi jopa halunnut, että he olisivat vuokranneet toisen tai kolmannenkin laivan saadakseen entistä isomman voiton, mutta Charles oli ollut ehdoton sanoessaan, että Helen riitti hyvin kantamaan tarpeeksi ja että muut laivat vain hidastaisivat sitä. Itse kuitenkin luulen, ettei hän halunnut enää enempää päitä saaliinjaolle. Joka tapauksessa meillä oli miehistö vain yhteen alukseen.
Ilta meni silti myönteisissä tunnelmissa eikä kenessäkään näkynyt huomisen lähdön aiheuttamaa jännitystä.

Kun Charles ja Friedrich sitten lopulta hoipertelivat viimeisten mukana yläkertaan ja vaihtoivat vielä muutaman sanasen, kysyi Friedrich asiaa, joka häntä oli tullessa vaivannut, mutta jota hän ei selvin päin ollut pitänyt kysymisen arvoisena. Humalassa asia oli kuitenkin toinen.

”Vielä, vielä yksi juttu ennen maate menoa, Charles ystäväni. Muistatko, mikä oli sen kauppalaivan kapteenin nimi? Siis sen, josta tämä kaikki alkoi, Jasminen?”

Kun sain Charlesin ensin lopettamaan merimiesviisunsa ja toistettuani kysymyksen muutaman kerran, sain lopulta selvän vastauksen.

”Jasminen… Aivan niin tietysti! Isaskar, Isaskar Ewigkeit. Siinä vasta hieno mies! Tai siis oli, nythän on hullu… Merihirviöitä muka… Henkilökohtaisesti luulen, että tyyppi ajoi jollansa karille eikä kestä totuutta! Mutta se siitä. Menkäämme nukkumaan, ystäväni.”

”Kyllä, aivan niin kuin sanot…”

Äkkiä Friedrichin mielessä häilyi varjo, jota vahva humalakaan, ei saanut peitettyä.
Se oli epäilyksen varjo. Mutta niin kuin useimmilla epäilyksillä, niin tämäkin hukkui melko nopeasti juovuttavaan nesteeseen, kadoten ja vaipuen pinnan alle.
Eikä hän enää aamulla edes muistanut sen olemassaoloa.

Aamu, jona heidän tuli aika lähteä, oli miltei täydellinen purjehdukseen. Lämmin kesäaurinko loi jo punaista hehkuaan idässä, ikään kuin raottaen maailmankaton kantta.
Tuuli oli sopiva ja vesi heidän allaan kirkasta. Sataman läheisyyteen oli kerääntynyt vähemmän ihmisiä, kuin Friedrich oli odottanut. Vain muutama kauppias availi kojujaan ja jotkut yksittäiset ihmiset muodostivat ryhmiä kauemmas satamalaiturista. Ainoat kunnon saattajat olivat Oliver (Charlesin harmiksi), Helmut, sekä näiden henkivartijat, jotka
tyytyivät mulkoilemaan toisiaan. Oliver valitteli aikaista nousua sekä siitä aiheutuvaa nivelten jäykkyyttä. Charles kuittasi tämän turhan ininän vahvana kääkkiintymisen merkkinä, josta Oliver ei tietenkään pitänyt. Hän vastasikin palvelukseen arvioimalla kovaan ääneen, jos Helen selviäisi edes tästä lahdesta, johon satama oli rakennettu, pois.

En juurikaan jaksanut välittää noiden kahden sanaharkasta ja tyydyinkin vain nyökkäilemään, kun Charles haki tukeani jollekin väitteelleen. Minulle oli tärkeämpää viivyttää lähtöä sen verran, että se yksi ihminen, josta välitin, ehtisi saapua paikalle. Siksi heidän kinastelunsa vältti paremman viivyttelyn puitteissa. Tuon tuostakin vilkuilin kohti rantaa ja hain katseellani tuttua hahmoa, turhaan.

Aika kului ja aloin jo huolestua, olihan hän luvannut saapua. Tilannetta ei helpottanut se, että Helmut oli ilmeisesti huomannut hermostuneisuuteni. Ehkä juuri sitä avuliaasti lievittääkseen hän alkoi jutella kanssani.

”Hieno ilma purjehdukseen eikö olekin, herra Helmenstein”, hän sanoi.

”Todellakin. Meillä oli onnea, kun saimme näin hienon ilman lähtömme kunniaksi. Purjeet oikein taistelevat pullistuakseen.”
Vaikka olin tuntenut Helmutin jo yli vuoden, en ollut koskaan oikein saanut yhteyttä häneen. Tarkoitan, että jokin hänessä esti minua ystävystymästä häneen, oli se sitten noiden läpitunkevien silmien tai arvoituksellisten puheiden aikaansaannos. En myöskään osannut edes aavistaa, mitä hän minua kohtaan tunsi, jos ylipäätään välitti kohtalostani kärpästä enempää.

”Jotkut ovat onnekkaita, herra Helmenstein…”

”Oletteko te onnekas?”

Vaikka oli heittänyt kysymyksen ilmaan puolihuolettomin aikein, oli sillä yllättävän vahva vaikutus Helmutiin. Ikään kuin hän olisi hetkeksi vaipunut muistoihinsa.

”Niin, sitä on ihmisen itse vaikea sanoa. Ehkä onkin vain parempi toivoa, että muut ovat onnekkaita ja itse saa jäädä nauttimaan niiden hedelmistä.”

Vastaus olisi jonkun toisen korvaan tuntunut oudolta, mutta omasta puolestani olin jo tottunut jättämään Helmutin puheet omaan arvoonsa.
Seurasi hiljaisuus, jonka aikana Oliverin ja Charlesin kinastelua säesti vain lokkien nauru ja aaltojen kohina. Kun Heleniä ei edelleenkään kuulunut, päätin jatkaa keskusteluamme.

”Haluaisin tietää vielä yhden asian, ennekuin matkaamme. Jos saan kysyä, miksi ette lähde mukaan?”

”Minäkö? Voi, ne ajat, kun olisin vielä lähtenyt, ovat jo kaukana takana”, hän sanoi nauraen.

”Nyt olen tyytyväinen, kun voin nauttia vanhuuden tuomasta arvokkuudesta ja hedelmistä. En tosin väitä, etten kadehtisi teitä, herra Helmenstein. Olette onnekas, kun saatte olla nuori.”

”Mutta olettehan toki tekin joskus olleet nuori.”

”Tietenkin olen, enhän minä sitä kiellä. Tarkoitan vain, että te saatte olla nuori juuri tänä aikana.”

Tähän olisin saattanut vastatakin, jollen olisi kuullut jotain paljon ilahduttavampaa. Käännyttyäni ympäri ja varmistettuani kuulohavaintoni oikeaksi, lähdin viipymättä kohti Helenin nimeäni kutsuvaa hahmoa. Syleilimme ja suutelimme pitkään, ennekuin kävelimme takaisin laiturille, jolla Oliver ja Charles olivat jostain syystä lopettaneet riitelynsä ja seisoivat odottavasti. Helmut hymyili omaa, ystävällistä hymyään.

Hyvästelyt jäivät lyhyiksi, kun kaikki vain kättelivät (Helmut tosin suuteli Helenin kättä) ja lausuivat muutamia kohteliaisuuksia. Minä tyydyin vielä yhteen pitkään syleilyyn Helenin kanssa, johon hän vastasi lämpimästi.

Lopulta kävelimme Charlesin kanssa lankkua pitkin Helenin kannelle, jossa pikamerimieskoulutuksen saaneet Helmutin (ja jotkut Charlesin) miehet odottivat käskyä lähteä liikkeelle. Kuten sopimukseen kuului, Charlesin tulisi antaa tämä käsky.
Hän veti ensin hitaasti henkeä, puhalsi sitä ulos ja sanoi sitten kuuluvalla, käskevällä äänellä: ”Noniin, pojat! Osa teistä tuntee minut ja tietää, etten ole pitkien puheiden suosija. Minun puolestani olemme valmiit. Mitä vastaatte!”

”Kyllä, herra kapteeni!”, vastasi koko miehistö yhtenä kurkkuna.

Silmäkulmastani näin Charlesin hymyilevän, kun hän antoi lähtökäskyn.

”Nostakaa purjeet!”

Aamuauringon noustessa lähdimme matkaan, valkoiset purjeet täydessä komeudessaan.

Ja Isaskar Ewigkeitin katsellessa sitä tyhjin, surullisin silmin.

[kanitsia]

Ja luvattu toinen osa. Tästä tuli kaavailtua pidempi, mutta toivottavasti jaksatte lukea.







Matka, II osa


Matkamme ensimmäiset päivät kuuluivat koko elämäni parhaimpiin. Niitä päiviä ei montaa ole tähän saakka ollut.
Tuuli oli sopiva pitämään purjeet pulleina ja miehistön tyytyväisenä. Aurinko paistoi täydeltä terältä ja lokkien kirkuna sekoittui aaltojen murskautumisesta laivan keulaan johtuvan pauhun kanssa, miehistön aiheuttama melu säestyksenä tälle matkamme laululle. Helmutin palkkasotilaat olivat yllättäneet jopa itsensä uusilla merimiestaidoillaan ja matka taittui ennätysvauhtia. Tämän johdosta Charleskin oli tyytyväinen ja näytti silmissäni nuorentuneen ainakin kymmenen vuotta maista lähdettyämme. Päivät hän joko kuljeskeli ympäri laivaa antamassa käskyjä ja neuvoja tai sitten kirjoittamassa lokikirjaansa uutta sivua. Palkkasotilaat olivat ilmeisestikin hyväksyneet hänet johtajakseen (joskin väliaikaiseksi sellaiseksi) ja käyttäytyivät kunnioittavasti hänen seurassaan.

Minä taas olin ikionnellinen tietäissäni, että sain vihdoin todellisen tilaisuuden todistaa rakkauteni palon Helenille ja ansaitsevani tarpeeksi rahaa aloittaaksemme uuden elämän joko täällä tai missä vain mielisimme.
Kaikki oli hyvin.

Kunnes eräänä yönä kaikki romahti.

Nojasin kyynärpäilläni laivan reelinkiä vasten, hyräillen jotain päähäni pälkähtänyttä laulua ja katsellen sumun ympäröimää merta. Tänä yönä siitä normaalista selkeästä säästä, joka meitä oli matkan neljä ensimmäistä päivää kohdannut, ei ollut tietoakaan. Tämä sakea sumu oli alkanut hiipiä luoksemme illan myötä, samoin kuin tuuli oli puhaltanut itsensä tyhjiin. Laiva seisoi keskellä merta, harmaan verhon ympäröimänä.
Tämä ei kuitenkaan ollut huolestuttavaa, koska meillä oli ruokaa ja juotavaa viikoiksi. Tavallisesti pessimistinen Charleskaan ei menettänyt hyvää mieltään, vaan oli puheidensa puolesta varma, ettei tyyni voisi kestää paria päivää kauempaa.

Ja millainen tyyni se olikaan. Meri oli kuin peili, jonka synkistä syvyyksistä pystyin melkein näkemään oman kuvajaiseni. Sumu kuitenkin piti huolen, ettei näin käynyt.
Siinä hyräillessäni kuulin, kuinka joku käveli vierelleni puisten kenkien kolistessa kantta vasten. Yritin tunnistaa tulijan, mutta siinä onnistuin vasta tämän astuttua läpi untuvaisen verhon, joka hukutti hänen hahmonsa.
Se oli Juhan, yksi Charlesin merimiehistä. Nähtyäni hänen nuorekkaat kasvonsa, jotka olivat tervehtineet minua muutama viikko sitten, mieleeni välkähti muistikuva itsestäni samanikäisenä, ylpeänä ja innokkaana tottelemaan käskyjä.
Se aiheutti pienen särön onnellisuuteeni.

Juhan käveli rauhallisesti vierelleni ja nojasi minun laillani kyynärpäillään kaiteeseen, joka esti meitä putoamasta kohti pehmeää synkkyyttä. Hetken olimme vaiti.
Arvasin kuitenkin, ettei hän ollut tullut ihailemaan sumua ja kohta hän alkoikin keskustella.

”Aikamoinen sumu, vai mitä sanotte? Hän sanoi.”

”Onhan tämä. Voisi melkein luulla, että olemme ajaneet pilveen, joka jotenkin on laskeutunut näin alas.”

”Niinpä. Kaverit sanovat, että tällainen sumu on pahojen henkien tapa tehdä merimiehet hulluiksi. Joku taas väitti, että näin Jasminekin kohtasi loppunsa: sumun keskellä joku tuli hulluksi ja hakkasi reiän laivan pohjaan.”

”Et kai sinä usko heitä?”

”En tietenkään. Onhan Isaskar – Jasminen entinen kapteeni - oma isäni. Hän ei koskaan tekisi mitään sellaista.”

Mielenkiintoni nousi samassa hetkessä muutaman pykälän. Oliko tässä tosiaan Isaskar Ewigkeitin poika?
Esitin mieleeni nousseen kysymyksen nuorukaiselle ja hänen vastattuaan myöntävästi jokin liikahti mielessäni.
Varjo.

”Sanopas, yrittikö isäsi estää sinun tulosi matkallemme?”

Juhan näytti hivenen vaivautuvan kysymyksestäni, mutta katsoi silti suoraan silmiini vastatessaan.

”Se olisi lievin mahdollinen ilmaus asialle. Ensin hän raivosi ja sitten rukoili polvillaan estääkseni lähtöni. Hän meni aivan tolaltaan kerrottuani aikeistani.”

”Miksi sitten lähdit mukaan, vastoin isäsi käskyä? Et vaikuta epäuskolliselta luonteelta.”

”Uskollisuus minut tänne juuri ajoi. Herra Timberton on työnantajani, jota lupasin totella aina ja kaikkialla.”

Tämän jälkeen hän empi hetken, mutta päätti lopulta sanoa sanottavansa.

”Sekä raha. Perheeni kukkaro on tyhjä, herra Helmenstein. Siskoni on liian nuori, äitini liian sairas ja isäni…No, tiedätte varmaan, että hänen tilansa ei ole aivan vakaa. Olettehan muistaakseni tavanneet hänet.”

Jollain oudolla tavalla koin vahvaa sympatiaa tätä nuorta sielua kohtaan. Hänen elämänsä muistutti hermostuttavan paljon omaani, tosin nuorempaa sellaista.
Vai vanhempaa? Emmekö molemmat olleet lähteneet mukaan antaaksemme rakkaillemme elämisen arvoisen elämän? Vai oliko lojaalius työnantajaa kohtaan sittenkin vahvempi tekijä Juhanin elämässä, sitä en tiennyt tai katsonut sopivaksi kysyä.
Minulla se (suureksi häpeäkseni) oli ollut.
Kymmenen vuotta sitten.

Välillemme laskeutui taas hiljaisuus, jonka aikana vain aaltojen kevyt liplatus laivan kylkeä vasten oli havaittavissa oleva ääni. Muu miehistö vietti aikaansa joko kannen alla tai muualla sen päällä, pelaten ja kertoen merimiestarinoita.

Kaksi mustaa esinettä suhahti korvani vierestä. Sekuntia myöhemmin olisin saanut seuraavat kaksi otsaani, jollen olisi vaiston varassa heittäytynyt kaiteen taakse suojaan. Hetken en edes tajunnut väistäneeni varman kuoleman, enkä edes tajunnut tilanteen todellista luonnetta.
Sitten näin Juhanin makaavan verilammikossa, kaksi lyhyttä, mustaa nuolta kurkussaan. Vaistomaisesti kumarruin päätäni matalana pitäen hänen ylleen: turhaan. Mitkään tekoni eivät enää olisi voineet pelastaa häntä elämännesteen virratessa hiotuille lankuille. Hänen kasvonsa olivat jähmettyneet hämmästyksen ja pelon sekaiseen ilmeeseen.
Nuo sanat kuvasivat tarkasti omia tunteitani sillä hetkellä.
Kohta kuulin, kuinka muualta laivan kannelta alkoi kuulua huutoja ja nopeita askeleita. Sumu kuitenkin peitti koko näkökenttäni harmaaseen vaippaansa.
Vihdoin aloin todella tiedostetusti ymmärtää, mitä oli tapahtumassa: joku tai jokin hyökkäsi tämän aluksen kimppuun.
Ja minä vain kyyhötin tässä Juhanin ruumiin vieressä.

Jotain oli tehtävä, tiesin sen. Sotilaan harkintakykyni kehotti minua juoksemaan kannen alla oleviin miehistön tiloihin ja varoittaa näitä, hyökkääjillä ei voinut olla vielä kovin montaa miestä laivalla, keitä he sitten olivatkin.
Hengissä selviytymisvaistoni taas huusi minua pysymään matalana. Kuinka ne olivat voineet ampua niin tarkasti? Tällaisessa säässä?

Äkkiä tajusin huutojen ja juoksuaskeleiden loppuneen. Koko kansi oli kuolemanhiljainen.
Missä kaikki muut olivat? Olivatko he kuolleet? Miten saisin viestin Charlesille ja muille?
Kysymykset risteilivät mielessäni kuin parvi vauhkoontuneita lintuja. Samassa huomasin käsieni alkaneen vapista. Pelkoako se oli? Oli totta, etten ollut koskaan eläissäni tuntenut itseäni näin avuttomaksi.
Paitsi silloin kerran maailmanreunavuorilla.

Ei, en voinut vain jäädä tähän. Jos muut kannella olijat olivat kuolleita, jäisi minun vastuulleni varoittaa muuta miehistöä. Voisimme vielä ajaa hyökkääjät takaisin.
Tämä heikko toivo mielessäni lähdin ryömimään nopeinta mahdollista tahtia suuntaan, jossa tiesin alas johtavan oven ruumaan ja miehistön tiloihin sijaitsevan. Vaikein osuus oli ensin ylittää Juhanin ruumis, koska hänen verensä oli tehnyt lankut liukkaiksi.
Kaikki tuntui menevän hyvin: minua ei ilmeisesti oltu huomattu. En tosin ollut aivan varma suunnasta, sumu ja viime hetkiset tapahtumat huolehtivat siitä.

Taas kaksi suhahdusta. Tällä kertaa en ollut yhtä onnekas ja viiltävä kipu osui hetkessä kylkeeni, jota toinen nuolista oli raapaissut. En kuitenkaan huutanut tai panikoinut, vaan kierähdin nopealla liikkeellä eteenpäin. Rämähdin vasten puista ovea, jonka tunnistin hyttien oveksi. Hakkasin ovea nyrkeilläni ja huusin avaamaan sen. Kaksi mustaa nuolta iskeytyi oven paksuihin lankkuihin.
Tuuman päähän rinnastani.

”Sigmarin nimeen! Avatkaa tämä ovi! Avatkaa! AVATKAA!”

Äkkiä tunsin kaatuvani eteenpäin. Kierin lyhyet rappuset alas ja pysähdyin lopulta kipeästi paksuun pylvääseen, joka oli osa alakannen tukirakennetta. Avattuani silmäni huomasin olevani sisällä ruokasalissa, jossa muutama kymmenen miestä söi ilta-ateriaansa. Kaikki heistä nauroivat makeasti, särpivät olutta ja leipää. Kynttilät paloivat ja tunnelma tuntui olevan kevyt.
Hetkeksi luulin saapuneeni toiselle planeetalle.

Sitten todellisuus iski minuun ja kompuroin pystyyn. Oven avannut merimies tuli kysymään vointiani.

”Mitä te nyt tuolla tavalla ryntäilette, herra Helmenstein? Kyllä minä olisin sen oven ilm-”

”Sulje se! Sulje se ovi ja telkeä millä ikinä löydät! Nopeasti!” Huusin hänelle.

Merimies vain toljotti minua. Ilmeisesti vauhkoontunut ilmeeni, veren tahrimat vaatteeni ja äänensävyni tekivät päinvastaisen vaikutuksen, kuin toivoin.
Jouduin siis itse sulkemaan oven. Hetken kiireisen etsinnän jälkeen sain paksun lankun paikalleen toimimaan salpana. Se kestäisi tarpeeksi kauan.
Toivottavasti.

”Mene hakemaan Charles! Sano hänelle, että hälyttää kaikki mahdolliset miehet tänne aseiden kanssa. Nukkuvat herätettäköön. Tulkoot kaikki tähän ruokasaliin niin nopeasti, kuin mahdollista.” Ääneni sävy oli jo hiukan rauhallisempi, mutta merimies toimi silti raivostuttavan hitaasi.

”Onko, onko laivaan hyökätty, herra Helmenstein?”

”En kai minä muuten tällaista käskisi! Tämä ei ole harjoitus! Ala mennä tai tapatat meidät kaikki!”

Vihdoin mieheen näytti tulevan eloa, kun hän pinkaisi kohti huoneen perällä olevaa ovea.

Ilmeistä päätellen muutkin paikalla olijat olivat panneet merkille erikoisen käyttäytymiseni. Jotkut (lähinnä Helmutin palkkasotilaat) olivat jo nousseet ylös ja näyttivät odottavan käskyä. Hengitin kerran sisään ja ulos ja aloin sitten puhua.

”Kuunnelkaa tarkasti! Hetki sitten tähän laivaan hyökättiin ja ketkä tuolla ylhäällä sitten ovatkin, osaavat asiansa. Jokainen, jolla on jonkinlainen ase jäävät luokseni puolustamaan tätä ovea. Loput hakevat sellaisen ja hälyttävät samalla muut laivalla olijat. Menoksi!”

Kahdeksan Helmutin palkkasotilasta jäi luokseni. Useimmilla oli miekka, mutta kaksi oli aseistautunut vain veitsillä. Kilpiäkään heillä ei ollut. Olin juuri käskemässä heitä kaatamaan pöytä oven eteen, kun yksi heistä, Hans nimeltään, astui eteeni. Hän oli minua pidempi ja selvästikin lihaksikkaampi, mikä ei ollut vähän sanottu. Nuorempi tosin.

”Herra Helmenstein? Sanoitte, että hyökkäys on vasta alussaan. Jos menemme nyt ulos, voimme yllättää heidät ja estää heitä tuomasta lisää miehiä laivalle.”

Samalla hetkellä sekä ihailin, että inhosin hänen urheuttaan. Hänen sanansa saivat minut tuntemaan itseni hetkeksi pelkuriksi, koska olin juossut tänne turvaan.
Sitten järkeni voitti ja sekunnin empimisen jälkeen tein päätökseni.

”Ei. Nämä tyypit eivät ole tavallisia piraatteja. Sitä paitsi heillä on jonkinlaisia varsijousia, joita osaavat käyttää sumusta huolimatta. Meidän tehtävämme on puolustaa tätä ovea ja odottaa vahvistuksia. Sen jälkeen voimme yrittää rynnäkköä.”

Hans nyökkäsi lyhyesi ja astui muutaman askeleen taaksepäin. Olin tutustunut häneen ja muihin Helmutin sotilaisiin ollessani hänen palveluksessaan vajaan vuoden verran ja tiesin, että voisin luottaa heidän noudattavan käskyjäni. Olihan Charles julistanut minut kakkosmiehekseen heti ensimmäisenä päivänä merellä.

”Nostakaa tämä pöytä oven eteen. Sen jälkeen voimme -”
Jokin raskas osui oveen, jota olimme juuri linnoittamassa. Jysähdys sai kaikkien katseet kääntymään siihen ja jännittämään lihaksensa. Sekunnin ajan sydämeni löi tyhjää, kun luulin salvan murtuvan. Se kuitenkin piti vielä seuraavankin lyönnin ajan, jonka jälkeen olimme jo saaneet pöydän paikoilleen.
Peräännyimme muutaman askeleen, kun kolmas lyönti vavahdutti koko huonetta. Charlesista tai muista ei kuulunut mitään. Sulavalla liikkeellä vedin miekkani huotrasta ja otin tukevan asennon, keskittäen kaiken voimani edessä olevaan taisteluun.
Samaan aikaan enemmänkin vaistosin kuin huomasin muiden läsnäolijoiden tekevän samoin, asettuen joko vierelleni tai eteeni.

Mielessäni kävi äkkiä yllättävä havainto: emme edes tienneet, ketä vastaan tulisimme taistelemaan. Kannella ollessani en ollut nähnyt tästä vihollisesta muuta, kuin muutaman tarkasti ammutun vasaman. Neljäs kumahdus.
Mikä helvetti meitä tuolla odotti?

Samassa kuulin juoksuaskeleita ja huutoja takanani olevasta käytävästä. Suureksi helpotuksekseni erotin Charlesin äänen tuosta sekamelskasta. Ilmeisesti hän karjui käskyjä muulle porukalle.
En kuitenkaan voinut irrottaa katsettani ovesta, johon jo ilmestyi ensimmäinen särö.
Silmäkulmastani näin Charlesin suuren hahmon ilmestyvän oikealle puolelleni. Huomasin hänen pitävän kädessään miekkaa ja päällään rengaspaitaa.

”Mikä on tilanne? Missä ne perkeleet ovat?” Hänen kysymyksensä kuulosti hengästyneeltä ja vastaus siihen tuli sekunnissa, kun osa oven saranoista irtosi.

”Mene taaksepäin, Charles. Tässä huoneessa on jo tarpeeksi porukkaa…”

”Turpa kiinni, poika! Minä en lähde minnekään.”

”Turpa kiinni itsellesi ja kuuntele! Kunnialla ei tässä tilanteessa paljon tehdä. Sitä paitsi tarvitsemme jonkin verran tilaa miekoille, jottemme osu omiin. Jos kaikki merimiehesi tulevat tänne heilumaan veitsineen, osuvat he suuremmalla todennäköisyydellä meihin.
Me Hansin ja muiden kanssa aloitamme etulinjassa ja vaihdamme tarpeen tullessa paikkoja. Nyt mene taaksepäin!”

Järki näytti tosiaan saavan otteen Charlesista, koska hän tosiaan perääntyi pois huoneesta. Hetken jo luulin, että olisin joutunut tainnuttamaan hänet.

Seurasi viimeinen jymähdys ennen oven aukenemista saranoiltaan. ”Odotin kuulevani raivoista huutoa, karjumista tai muuta vastaavaa. Mitään muuta nopeiden juoksuaskelten lisäksi ei sitten kuulunutkaan, kun ne olivat jo kimpussamme. Etummaiset miehet ehtivät juuri ja juuri torjua kurkkuihinsa kohdistetut iskut miekoillaan. Samassa heidät löi maahan kaksi muuta tummanpuhuvaa hahmoa, jotka olivat ilmestyneet kuin tyhjästä.

Miten kuvailisin näitä olentoja, jotka kimppuumme kävivät? Varjot olisi ehkä osuva sana. Tai paholaiset. Varjopaholaiset, kuten joskus olin niitä kuullut kutsuttavan.
Mustat haltiat.

Ensisilmäykseltä (todella nopealla sellaisella) ne kaikki näyttivät samanlaisilta, pukeutuneina mustiin levyhaarniskoihinsa, kaapuihinsa ja kasvoillaan sama, jäinen ilme. Itse asiassa se ei ollut ilme lainkaan, ei sellainen, joka ihmisellä olisi voinut olla. Enemmänkin se muistutti patsaan kivistä ja armotonta katsetta.
Ja silmät… Ne olivat kuin kaksi pohjatonta lampea kalpeissa kasvoissa, kaukana lämmöstä.

Varjoiksi niitä monet kutsuvat siitä syystä, että ne kuvailemilla tavalla muistuttavat läheisesti näitä. Siihen on kuitenkin myös toinen syy, josta olin monet kerrat kuullut kerrottavan niin vanhusten kansantaruissa, kuin sotilastoverieni iltanuotioilla.
Ne nimittäin jopa liikkuivat niiden lailla, äänettömästi, huomaamattomasti.
Ja toisin kuin varjot, tappavasti.

Kuten kerroin, olin joskus kuullut kerrottavan tarinoita näistä tunteettomista ja mystisistä tappajista. En vain koskaan ollut odottanut kohtaavani sellaista. Ne olivat tuntuneet ikään kuin kaukaisilta, toiseen maailmaan kuuluvilta olennoilta joita kyllä oli, mutta joita ei juuri ajatellut.

Lyhyt ja oudonmuotoinen miekka näytti kylläkin hyvin vakuuttavalta, kun se yritti tunkeutua sydämeeni. Hämmästykseltäni sain sen torjuttua vain vaivoin. Seuraava isku yritti katkaista kaulavaltimoni, mutta nopea väistö säästi minut siltä. Yritin saada hiukan tilaa väliimme, mutta vastustajani painoi armotta päälle, seuraten jokaista iskua uudella.
Silmäkulmastani näin, että muilla tovereillani oli sama ongelma.
Paniikki häilyi mielessäni: kauanko voisimme pidätellä näin armottomia olentoja? Kuinka monta niitä edes oli laivalla?

Ei. En antaisi periksi. En vaikka näitä samanlaisia vihollisia tulisi tuhat päin lisää. Pelissä oli muutakin, kuin vain laivan lasti.
Kuten jo kerroin, olivat nämä mustat haltiat taidoiltaan ja nopeudeltaan ylivertaisia tavalliseen ihmiseen nähden. Kyse olisi siis tahdosta.
En voinut peitota vastustajaani miekalla, mutta muitakin keinoja olisi. Saatuani ensimmäisen, noin sekunnin pituisen tauon taistelusta, polkaisin koko painollani vastustajani jalkaterälle. Tämän ilmekään ei värähtänyt, mutta jotain tehoa iskullani silti oli. Se häiritsi hänen tasapainoaan, rytmiään. Minun taas oli vielä tallella.
Yhdellä sivalluksella vapautin hänet päästään.

Riemuni loppui lyhyeen, kun sain taas torjua uuden vastustajani raivoisia lyöntejä. Tällä kertaa onni ei ollut puolellani ja sain pitkän haavan käsivarteeni. Samassa sain potkun rintaani ja lensin selälleni, jättäen alleni jonkun merimiehen ruumiin. Toverini nopean toiminnan ansiosta en saanut kolmatta iskua vatsaani, vaan sain aikaa kammeta itseni ylös. Nyt eteeni aukeni järkyttävä, miltei painajaismainen näky.

Veri oli vuotanut. Nopeasti laskettuna kahdeksan meistä ja kolme niistä makasi maassa. Veri oli jo peittänyt koko lattian ja osan seinistä. Ruokasali oli täynnä miekkoja, huutoja ja vihaa. Ja suoraan vastapäätäni, saranoiltaan kammetun oven takaa, näin vähintään kymmenien mustien, tappavien varjojen hahmojen odottavan vuoroaan.

Joku veti minut pois tästä verisestä näytelmästä. Charles. Hän näytti vanhenneen kymmenen vuotta lisää.
Sanotaan, että taistelu tuo sekä ihmisen parhaimmat että huonoimmat puolet esiin. Joistakuista tulee pelkureita, toisista sankareita.
Minuun sellaiset runot eivät koskaan olleet uponneet, sillä tiesin, mistä taistelussa todella oli kysymys.
Pysy hengissä.
Ja tapa.

”Friedrich! Friedrich! Olet haavoittunut! Odota, niin sidon haavasi.” Charles oli ilmeisesti vetänyt minut syrjemmälle, huomaamattani, ja repi nyt kaistaletta paidastaan. Joka puolella, minne katsoinkin, näin haavoittuneita miehiä. Kauanko olimme jo taistelleet? Tuntui, kuin aikaa olisi kulunut vasta muutama minuutti, mutta todellisuus puhui muuta. Olimme ahtaassa käytävässä aivan ruokasalin takana. Melu, hien ja veren haju sekä tilanteen painajaismaisuus tekivät useimpien olon sietämättömäksi, minun mukaan lukien. Ei siten, että taistelussa sinänsä olisi mitään uutta minulle tarjottavanaan.

Charles sitoi haavani nopeasti, jonka jälkeen hän huusi muutamia ohjeita taistelun etulinjaan. Sitten hän kääntyi puoleeni, kuten olin odottanutkin.

”Mikä on olo?” Hän kysyi.

”Eipä kehuttava. Olen tosin kokenut pahempaakin…”

”Komensin osan porukasta vahtimaan laivan kylkiä ja ikkunoita, jotteivät ne saisi piiritettyä meitä. Toistaiseksi ne eivät olo sitä tehneet.”

”Eivätkö?”

Sarkastinen sävyni näytti hämmentävän Charlesia. Hän arvatenkin oli odottanut, että tarttuisin taistelun ohjaksiin sankarin elkein, pelastaen koko miehistön.
Siksi hänen oli ensi alkuun vaikea ymmärtää sanojani.

”Mitä tuollainen puhe on olevinaan?”, hän sylkäisi. Tämä taisteluhan on vasta alussa!”

”Montako kuollutta meillä on? Entä haavoittunutta?”

”Noin kymmenen ja viisitoista, joilla on eriasteisia haavoja…” ”Minä luulen, että joillakin niistä paskiaisista on myrkkyä aseissaan: muutama tyyppi kuoli, vaikka olivat saaneet vain muutaman pintanaarmun.”

Tämä uusi tieto ei ainakaan helpottanut oloani. Tahtomattani vilkaisin omia siteitäni. Voisin vain toivoa, etteivät niiden aiheuttamat miekat olleet myrkytettyjä.

”Entä montako me niistä olemme saaneet?”

”En minä ehdi jokaista helvetin raatoa laskea, saati sitten pysty! Nekin ovat varmaan vieneet niitä pois jaloista…” ”Niiden on ollut pakko…”

”Montako, Charles?”

Hän katsoi minua uhmakkaasti, ikään kuin haastaakseen minut. Samalla hänestä kuitenkin tahattomasti paistoi epätoivon himmeä palo.

”Laskin kolme.”

Tartuin Charlesia olkapäästä ja vedin lähemmäs kasvojani. Kipu kädessä yltyi sekunniksi, mutta purin vain huultani.

”Kuuntele minua, Charles. Tämä taistelu on hävitty. Tiesin sen heti, kun miekkailin yhden noista kanssa.”

Hän yritti heti vetää itseään kauemmas kasvoistani, ikään kuin ne olisivat jotain saastaista ja likaista. Pidin kuitenkin tiukasti kiinni, vaikka käteni olikin kuin liekeissä.

”juma, Charles! Nyt kuuntelet minua! Kaikki ei ole vielä menetetty. Montako miestä meillä olikaan laivalla?”

”Kahdeksankymmentäkuusi, jos sillä sinulle on mitään väliä. Aiotko lähteä uimalla karkuun?” Charlesin äänensävy oli myrkkyä korvilleni, mutta nyt sille ei voisi mitään.

”Olipa vitsikästä. Minulla on kuitenkin toisenlainen suunnitelma: onko meillä ruutia laivalla?”

”Näyttääkö tämä sotalaivalta? Eihän tässä ole edes tykkiluukkuja!”
”Mutta…” ”Kyllä, niin se oli…” ”Ruumassa on muutama tynnyrillinen sitä ainetta.” Joku vanha sotilas halusi saada ne perille nopeasti, ei tosin kertonut syytä.”
”Mitä sinä suunnittelet?”

”Jos voimme houkutella ne syvemmälle laivaan samalla, kun itse peräännymme hiljakseen, voisimme paeta laivan perän kautta ja sitten räjäyttää sen merenpohjaan. Saisimme aikaan sen verran hämminkiä, että ne eivät pääsisi hetkessä takaa-ajoon.”

”Mutta millä me pakenisimme? Soutuveneet ovat kannella!”

”Käske osa pojista repimään kaikki mahdollinen puutavara irti ja tekemään lauttoja. Mahdollisimman isoja. Käyttäkööt vaikka lastina olevia tukkeja ja väliseiniä.”

Charles tuijotti silmiini samalla, kun mietti päätöstään. Tiesimme molemmat, että suunnitelmassa oli riskinsä, jotka voisivat käydä kalliiksi.

”Oletko varma, että emme voi voittaa taistelemalla? Tai emmekö voisi – viimeisenä vaihtoehtona – vain antautua?”

”En usko, että edes keisarillinen henkivartiokaarti pärjäisi noille piruille, ne ovat kuin toiselta planeetalta. Antautuminen voisi onnistua, jos ne olisivat ihmisiä, mutta nyt ne luultavasti vain teloittaisivat meidät ja jatkaisivat matkaansa.”

”Siinä tapauksessa en näe muuta keinoa, kuin juuri ehdottamasi. Annan käskyn mitä pikimmiten. Voitko sinä tehdä jotain?”

”Nousen heti, kunhan olen saanut tilkan vettä. Tämä pikku naarmu ei minua estä.”

Todellisuudessa kättäni viiltelevä kipu vain voimistui, mutta koska sille ei kuitenkaan olisi voinut mitään, ei siitä ollut itua mainita. Charlesilla oli nyt muutakin huolehdittavaa.
Ennen kuin hän lähti välittämään käskyä, vilkaisi hän minua ja tuijotti silmiini.

”Ja Friedrich…”

”Niin?”

”Anteeksi, että epäilin sinua pelkuriksi.”

Ja niine sanoineen hän lähti.

Suunnitelmani näytti alkuun toimivan hyvin: aloitimme hitaan perääntymisen kohti laivan takaosia, pidätellen vainoojia henkemme kaupalla. Taistelut käytiin jatkuvina kahakoina laivan käytävillä ja ahtaissa huoneissa, joista osaan olimme pystyttäneet hätäisiä barrikadeja. Näillä oli kuitenkin vähäinen vaikutus vastustajiimme, joiden nopeus ja ketteryys olivat ylivoimaisia Helmutin sotilaisiin verrattuna, kokemattomista merimiehistä puhumattakaan. He antoivat kuitenkin kaikkensa ja toivoivat, että se riittäisi.

Laivan perässä vapaana olevat tai haavoittuneet miehet taas olivat tehneet reiän laivan perään, viiden metrin korkeuteen vesirajasta. Meri oli edelleen sumun peittämää, mutta onneksi tyyni. Väliseinät sekä osa lastista hajotettiin ja koottiin uudestaan lautoiksi, joista riippuisi loppuelämämme pituus. Ruudin kasasimme yhteen kasaan ruuman keskelle, yhteensä kahdeksan tynnyrillistä. Ne olisi tarkoitus räjäyttää, kun saisimme kaikki pois laivalta.
Mielessäni kuitenkin tiesin, että kaikki eivät millään ehtisi mukaan, vaikka olimmekin järjestäneet olosuhteet mahdollisimman suotuisiksi.
Joidenkin olisi pakko jäädä pidättelemään vihollista siksi aikaa, kunnes loput pääsisivät turvallisen matkan päähän.

Kaatuneita oli viimeisimmän laskun mukaan jo kaksikymmentä ja haavoittuneita jonkin verran enemmän. Seisoin yhden viimeisimmän barrikadin takana, lyöden miekallani aina sen takana odottavaa vihollista, kun Charles jo toistamiseen veti minut kauemmas. Astuttuani syrjemmälle Hans otti välittömästi paikkani. Hänkin oli kuin ihmeen kaupalla vielä pystyssä, vaikka olikin viettänyt eniten aikaa etulinjassa.

”Lautat ovat valmiina, Friedrich. Myös suurin osa eloonjääneistä on jo siirtynyt niille, enää me täällä barrikadilla olemme jäljellä.”

”Hekö siis jäävät suojaamaan selustamme?” Hiljensin tahattomasti ääntäni, vaikka tiesinkin noiden miesten suostuneen tehtävään vapaaehtoisesti.

”Niin. He…” Charlesin ääni muuttui oudon rauhalliseksi, mutta samalla päättäväiseksi.

”Ja minä.”

En löytänyt sanoja ilmaisemaan hämmästystäni. Tai oikeammin, en löytänyt sanoja kuvaamaan järkytystäni. Minä vain tuijotin Charlesin ilottomia, vakavia kasvoja.
Ne minulle viimeistään jo kertoivat, etten voisi muuttaa hänen mieltään.
Mutta omaani voisin.

”Minä jään kanssasi.”

Nyt oli hänen vuoronsa tuijottaa minua. Mutta toisin kuin minä, hän oli jo ajatellut asiaa.
”Ei, et sinä voi. Enkä minä anna. Muistatko, kun kysyin sinulta, rakastatko edelleen siskoani? Vastasit silloin myöntävästi, enkä usko sinun muuttaneesi mieltäsi noin vain. Et edes minun vuokseni. Ja ketäpä hän enää rakastaisi, jos me molemmat uppoamme?”

”Sitä paitsi…” Charlesin onnistui luoda värisevä hymy kasvoilleen.

”Minähän se kapteeni olen.”

Havahduimme molemmat todellisuuteen, kun barrikadi takanamme rutisi pahaa enteilevästi. Enää Hansin ja kolmen muun ponnistelujen takia se pysyi pystyssä.

”No, tämä asia on nyt loppuun käsitelty. Ala mennä, Friedrich!”

Hän tuuppasi minut matkaan, mutta jostain syystä jalkani eivät tahtoneet totella. Tarvittiinkin muutama hetki, ennekuin vihdoin pystyin jättämään vanhimman ystäväni kuolemaan itseni puolesta.
Lopulta se oli niin helppoa.

Juoksin laivan perään, jossa enää muutamat odottivat vuoroaan lautoille, joita oli kaikkiaan kolme. Kaikki täpötäynnä haavoittuneita ja joitakuita onnekkaita, jotka olivat säästyneet naarmuitta. Käännähdin vielä vilkaiseman suuntaan, jossa tiesin Charlesin taistelevan. Sieltä suunnalta kuului vielä miekkojen kalinaa ja – surukseni – tuskan huutoja.
Lopulta annoin käskyn.

”Sytyttäkää se.”

Charles Timberton löi iskun toisensa perään jo heikoksi käyneen barrikadin takana oleville vihollisille, turhaan. Jokainen isku torjuttiin sitä mukaa, kun hän niitä löi. Itse hän oli jo saanut muutaman haavan käsiinsä, mutta niiden kipu tuntui etäiseltä, merkityksettömältä. Sillä hän oli jo hyväksynyt oman kuolemansa. Enää ei ollut jäljellä muuta kuin tämä taistelu.
Hans oli kaatunut muutama hetki sitten joten jäljellä olivat hänen lisäkseen enää kolme muuta Helmutin sotilasta. Heidän rohkeutensa todella oli ukon puheiden veroista, Charles ajatteli iskiessään uudestaan vihollistaan kohti. Tällä kertaa tämä väisti ja löi salamannopeasti piston hänen rintaansa. Myös toinen noista oudon muotoisista miekoista löysi tiensä sinne.
Kivusta ähkäisten hän maksoi samalla mitalla ja survaisi miekkansa kahvaa myöten vastustajansa läpi, murhanhimoinen hymy huulillaan. Sitten hän kaatui raskaasti maahan.
Ja kuoli paineaallon saavuttaessa paksut laudat, joille hänen verensä virtasi..

Friedrich tuijotti tulista palloa, joka joskus oli ollut Helenin nimikkolaiva. Muut hengissä selviytyneet seurasivat hänen esimerkkiään kauhun ja järkytyksen sekaisin tuntein. Tulen aiheuttama rätinä kantautui hyvin vettä pitkin heidän korviinsa, peittäen laineiden vienon liplatuksen lautan reunoihin.

En saanut silmiäni irti tuosta liekkihelvetistä, en vaikka yritin. Minulta kesti hetki edes tajuta, missä tilanteessa todella olimme. Minulle tuo laiva oli nyt hauta, polttorovio.
Charlesin rovio.
Pakotin itseni ajattelemaan käytännöllisesti muistuttamalla itselleni, että jos vihollisen laiva ei ollut syttynyt palamaan tuossa räjähdyksessä, niin se saattaisi meidät huomatessaan upottaa meidät kuin kaarnalaivat, mitä todellisuudessa olimmekin.
Annoin käskyn toisille meloa eri suuntiin seuraamisen vaikeuttamiseksi, mahdollisimman lujaa ja ääneti. Mutta lauttoja oli kolme ja kompasseja vain kaksi, ne, jotka saimme pelastetuksi Charlesin hytistä.
Tämä takia kaksi lautoista sidottiin yhteen ja ne jakoivat saman reitin. Minä olin yksi niistä kahdeksasta, jotka katsoivat noiden kohtalotovereidemme katoavan sumuun kuin neulan heinäsuovaan. Toivotimme toisillemme onnea.
Jonka jälkeen olimme yksin.

Ensimmäinen yö lautalla oli vaikein: soudimme niin nopeasti ja ääneti kuin kykenimme, rukoillen samalla, etteivät vainoojamme löytäisi meitä. Outoa oli, että tässä takaa-ajossa sumusta ei tuntunut olevan mitään apua, päinvastoin. Olimme näkevinämme sen kätköissä piileviä haamukuvia, outoja valoja jotka yrittivät vetää meitä kohti kareja, sekä (vannon sen) aavemaista laulua ja ääniä.
Tuntui, kuin se olisi meitä vastaan, kuin se olisi itsessään paha.

En tiedä, johtuiko selviytymisemme satumaisesta tuurista tai sitten siitä, että vihollisen laiva oli myös vahingoittunut räjähdyksessä, mutta selvisimme ensimmäisen yön läpi, jolloin sumu oli jo kaikonnut. Muista lautoista ei tosin kuulunut tai näkynyt mitään.
Arvioin, että koska olimme purjehtineet melko rannikon tuntumassa, saavuttaisimme maata jalkojemme alle noin parin päivän soudun jälkeen. Muut ryhmästä suhtautuivat tietoon sekalaisin tuntein. Osa oli kiitollisempi kuin koskaan, osa oli edelleen järkyttynyt tapahtumista ja loput eivät halunneet muuta kuin kostaa vihollisillemme, noille mustille haltioille.
Minä kuuluin siihen ryhmään, joka ei vielä täysin käsittänyt tapahtuman seurauksia.
Charles ja moni muu oli kuollut, laiva ja kallis lasti meren pohjassa. Minä olisin nyt vastuussa tästä kaikesta, minä.
Eikä Helen koskaan saisi ansaitsemaansa elämää, vaan Oliver luultavammin repisi kuolleen veljen velat ainoan sukulaisen selkänahasta.
Äkkiä olin oksentaa mereen, kun tajusin kaiken tämän. Epätoivo alkoi saada yhä suuremman osan sydämestäni.
Eikä asiaa auttanut myrsky, joka yllätti meidät toisen päivän iltana.

En tiedä, kuinka kauan sitä kesti, mutta neljä meistä oli huuhtoutunut mereen sen päätyttyä, olimme luultavasti kymmenien mailien päässä rannikolta ja ilman ruokaa tai juomakelpoista vettä.
Voisi siis sanoa, että se oli tehnyt tehtävänsä. Kuolisimme tälle puiselle alttarille, jolle Jumalat meidät olivat heittäneet. Toverini jakoivat mielialani hiukan vahvemmin: jouduimme sitomaan yhden, kun hän yritti tappaa meidät muut kuristamalla yöllä. En vieläkään tiedä, miksi hän teki sen.
Päivät kuluivat. Olimme enää pelkkiä varjoja entisistämme. Hitaasti, mutta varmasti, ajatuksemme alkoivat harhailla omatoimisen armahduksen puolelle: olisiko se parempi ratkaisu verrattuna nälkäkuolemaan tai hulluuteen? Hulluksi tullut ystävämmekin kuoli lopulta: hän oli ilmeisesti purrut kielensä katki yöllä ja tukehtunut siihen. Joku ehdotti, että söisimme hänen maalliset jäännöksensä, mutta pelkkä ajatuskin sai minut oksentamaan. Lopulta työnsimme hänet mereen, jossa kalat kävivät nokkimassa hänestä paloja.

Lopulta olimme tilassa, jossa pystyimme enää makaamaan ja odottamaan kuolemaa. Siinä minä lojuin, katse kohti polttavaa aurinkoa. Tietämättä edes, hengittivätkö toverini. Miekkani painoi raskaasti kylkeäni vasten: se kutsui minua.
Kutsui kohti pohjaa.

Ja sitten näin sen: pitkän, kapean ja valkoisen laivan. Ei sittenkään, en laivaa, se oli enemmänkin pilvi. Laivan muotoinen pilvi, joka hohti outoa valkoista valoa.
Tiesin, että se oli tullut hakemaan minua kohti Morrin valtakuntaa. Menetin tajuntani, kun minut nostettiin sen kannelle.

Näin unta. Niin sen täytyi olla. Mutta miten voi nähdä unta, jos on kuollut? Vai onko kuolema ikuista uneksimista? Sillä tämän täytyi olla unta. Missä muualla voisi olla tällaista?
Tuijotin ilmeisesti pyöreän huoneen lumen valkoisia seiniä. Tai oikeastaan seinät olivat vain hyvin vaaleaa puuta ja niiden päälle oli kiinnitetty valkoisia, kuvioituja kankaita. Vaikutelma sai koko huoneen ikään kuin valaisemaan itse itsensä.
Ja valoa siellä tosiaan riitti: se miltei sokaisi minut. Myös vaatteeni olivat valkoiset. Päälläni oli repaleisen takin sijasta vitivalkoinen kaapu, joka ulottui koko ruumiini yli, jättäen paljaat varpaatkin peittoon.
Ja mikä oudointa, tunsin itseni levänneeksi, tokkuraiseksi, mutta en kuoleman kielissä lojuvaksi ihmisraunioksi, jona itseni muistin viimeksi olleen. Makasin puoliksi istualtani huoneen värisellä sängyllä ja kysyin hiljaa itseltäni kysymyksen, joka oli ainoa looginen jatke tällaiselle herätykselle: ”Olenko kuollut?”

Nousin hitaasti ylös. Silmäni olivat jo tottuneet huoneen valaistukseen ja pystyin erottamaan siellä olevia huonekaluja. Pöytä, tuoli ja kaappi olivat kaikki kauniisti veistettyjä, oikeita taideteoksia, joista yhdenkin myymällä olisi tienannut omaisuuden. Yllätyksekseni jalkani kantoivat hyvin, tosin voimiani oli selvästi koeteltu muutamina päivinä. Mutta, ajattelin, unessa en kai voisi tuntea mitään saati sitten kuolleena.
Siispä mielessäni muotoutui uusi kysymys.

”Missä helvetissä minä oikein olen?”

Kävelin kaapille. Se aukeni vaivattomasti ja hiljaa, paljastaen sisällökseen muutamia vaatteita (samankaltaisia kuin päälläni oleva) mutta ei juuri muuta.

”Olette näköjään herännyt.”

Olin huudahtaa säikähdyksestä. Sekunnissa olin kääntynyt ympäri ja perääntynyt muutaman askeleen äänen suunnasta.
Jos olin äsken kuvaillut hämmästystäni, niin nyt voisin toistaa sen kaiken kahdesti uudelleen, siltikään täysin pystyen kuvailemaan tunteitani. Edessäni seisoi hyvin paljon huoneeni kaltainen olento: sekin oli pukeutunut kauttaaltaan valkoiseen ja näytti hohtavan ikään kuin sisäistä valoa, jota oli vaikea kuvailla.
Olento muistutti ihmistä jopa hyvin pitkälti ruumiinsa puolesta, mutta tiesin kuitenkin heti, ettei se ollut lähelläkään minua. Sen vartalo oli hoikka mutta pitkä, samalla hauraan ja vahvan tuntuinen. Sormet olivat pitkät mutta eivät epäsopusuhtaiset muuhun ruumiiseen nähden. Itse asiassa kaikki siinä oli mittasuhteiltaan täydellistä.
Täydellistä minuun verrattuna. Minä tosiaan vertasin kaikkia sen ominaisuuksia itseeni, mitä ei ehkä olisi pitänyt tehdä. Se nimittäin sai minut tuntemaan itseni likaiseksi, vajavaiseksi ja kömpelöksi.
Suurin ero välillämme olivat sen kasvot, jotka olivat sirot. Sen silmät olivat tummat enkä ollut varma, johtuiko näkemäni jostain heijastuksesta, mutta siltä näyttivät puuttuvan pupillit.
Joka tapauksessa niiden läpitunkeva vaikutus olisi voittanut jopa Helmutin silmien tuijotuksen, jonka tiesin tehokkaaksi. Ja ääni, taas… Mitä voisinkaan siitä kertoa? En oikeastaan muuta kuin, että se ei vaikuttanut vihamieliseltä tai pahaa tarkoittavalta. Lämminkään se ei toisaalta ollut. Eniten se muistutti sävyltään neutraalia, rauhallista sekä hiukan uteliasta. Kuten ruumiinkin tapauksessa, tuota ääntä oli kuitenkin mahdotonta verrata ihmiseen, vaikka sillä monia samankaltaisuuksia olikin.

Saatatte huomata kuvaukseni epäselviksi, jopa ymmärtämättömiksi. Syy ei kuitenkaan ole kokonaan huonojen puhetaitojeni, vaan kohteeni monimutkaisuuden, jota parhaalla runoilijallakin olisi ollut vaikeuksia kuvailla.

Sen olemus oli todellakin häkellyttävä. Sen takia jäinkin hetkeksi sanattomaksi, tuijottaen samalla tätä olentoa, joka vastasi katseeseeni hätkähtämättä.
Lopulta sain kieleni ojennukseen ja luonnollisesti käytin sitä tilanteeni selvittämiseen.

”Missä minä oikein olen?”

”Olette tällä hetkellä turvassa, jos se tieto teitä huojentaa. Huomaan, että olette vielä uupunut matkanne koettelemuksista. Siksi pyydänkin teitä lepäämään vielä tämän päivän, jonka jälleen saatte haluamanne vastaukset.” Olento sanoi omituisella äänellään.

Sen sävy ei edelleenkään ollut niin ystävällinen kuin vihainenkaan, enemmänkin toteavan kaltainen. Ja tuo olento todella puhui totta, tunsin itseni heikoksi, tuskin pystyssä pysyväksi. Siispä tyydyin odottamaan vuoroani ja menin toistamiseen makaamaan vuoteelleni, joka otti minut avosylin vastaan. Nukahdin melkein heti tuon olennon lähdettyä ovesta, jota en ollut aikaisemmin huomannut. Miten se oli mahdollista?

Nukuin sikeästi, unia näkemättä. Itse asiassa ne olivat parhaat uneni sen jälkeen, kun olin lähtenyt Helenin luota. Tunsin kaikkien huolieni vaipuvan unohduksiin yön ajaksi, kaikkien kysymyksien vaikenevan. Aamulla tunsin itseni jo huomattavan virkeämmäksi, tosin en täysien voimieni haltijaksi. Tälläkin kertaa sama olento tuli luokseni melkein heti herättyäni, kysyi vointiani ja toi jopa ruokaa. Söin tarjotun lihan, leivän ja veden suurella halulla ja kumma kyllä tuo pieni ateria riitti tyydyttämään ruokahaluni, jonka luulisi olleen valtava. Isäntäni seisoi koko aterian ajan luonani, sanaakaan sanomatta. Syötyäni hän korjasi tarjottimeni ja lähti huoneesta. Olin jo aikeissa seurata häntä, mutta hän pysäytti minut nostamalla kätensä eteeni. Sitten hän katosi.

Aloin jo hieman turhautua: olinko muka vanki tässä valkoisessa huoneessa? Miksi en saanut lähteä täältä? Jostain syystä en kuitenkaan tuntenut itseäni uhatuksi, joten tottelin käskyä.
Aika kului ja tiedonjanoni kasvoi sietämättömäksi. Huoneessani, vaikka se kaunis olikin, ei ollut juurikaan tekemistä. Jos en maannut silmät auki vuoteellani, kävellyt ympyrää tai hyräillyt jotain laulua, mietin muiden lautalla olijoiden kohtaloa. Olivatko he vielä jossain, ehkä tällä samalla laivalla, suljettuina huoneisiinsa kuten minä? Vai olinko minä ainoa hengissä selvinnyt?
Ja mistä edes tiesin, että tämä huone edes oli osa laivaa? Tarkemmin ajateltuna minulla ei ollut sitä mitään varmuutta. En kuullut lokkien tai aaltojen ääniä, lattiat eivät keinuneet.
Juuri, kun ajatukseni olivat ajaneet minut tilaan, jossa olisin voinut murtaa sen, ovi avautui.
Sisään astui sama olento, joka oli ainoa yhteyteni ulkomaailmaan. Kasvoillaan sama, posliininen ilme se sanoi:

”Kapteeni ottaa teidät nyt vastaan. Seuratkaa minua.”

Olisin voinut syleillä tuota sanansaattajaa, jollen olisi edelleen ollut loputtoman halukas saamaan vastauksia. Sanaakaan sanomatta lähdin seuramaan häntä.
Oven ulkopuolella avautui käytävä, joka kulki molempiin suuntiin. Sen varrella oli samanlaisia ovia tasaisin välein. Sielläkö mahdolliset eloonjääneet toverini olisivat?
Käännyimme oikealle ja kuljimme näiden ovien ohi. Kaikkialla oli valkoista: seinät lattia ja katto olivat kaikki huoneeni värisiä. Valkoisia tylsistymiseen asti.

Käytävän päässä olivat portaat, jotka johtivat ylös ja alas. Me otimme ylös menevät ja nousimme niitä pitkin toiselle kannelle. Siellä oli taas käytävä, jonka päässä oli ovi. Tämä käytävä oli lyhyempi ja sen varrella oli vain muutama ovi, jotka kaikki oli koristeltu upeilla kaiverruksilla. Niissä oli myös ikään kuin jonkinlaista riimukirjoitusta, jonka tarkoitusta en osannut edes arvailla. Saavuimme ovelle käytävän päässä. Se ikään kuin huokui arvovaltaa pelkällä olemuksellaan.
Tajusin vasta nyt, että emme olleet kohdanneet ketään toista sielua matkalla tänne, ei edes vartijoita.
Missä kaikki olivat?
Saattajani avasi oven koputtamatta, jonka jälkeen astui siitä sisään pitämään sitä minulle auki. Nielaisin astuessani valaistuun huoneeseen, pyöreään sellaiseen.

Minua oli vastassa pitkä, hoikka ja valoa hohtava hahmo, ilmiselvä haltia, joiksi olin myös saattajani lopulta tunnistanut. Hän muistutti hyvin pitkälti saattajaani, tosin hänessä oli myös jotain ylevää, jotain melkein minun silmissäni jumalaista. Hän katsoi minua vaaleansinisillä silmillään, arvioiden minua. Pysähdyin vaistomaisesti heti kynnykselle, melkein perääntyen muutaman askeleen.
Hänen äänensä oli puhdas kuin lumi.

”Hyvää päivää, arvon vieras. Voit kutsua minua Lathaiaksi.”

Kapteeni Lathaia katseli tätä hänen tielleen sattunutta ihmisolentoa. Hän ei ollut nähnyt sellaista vähään aikaan. Eivät olleet muuttuneet neljässäsadassa vuodessa juurikaan, hän ajatteli.
Ehkäpä niin olikin parempi.

”Mikä on nimesi, arvon vieras?” Hän kysyi.

”Friedrich Helmenstein.” Kuului vastaus.

”Kuulkaa, haluaisin tietää, mikä tämä paikka on? Ja keitä te olette? Miksi minä olen täällä?” Sanoin.

Lathaia huomasi Friedrichin kärsimättömyyden, vaikka ei ymmärtänytkään sitä. Hänelle ihmisten tunteet olivat aina olleet mysteeri. Mieshän oli nyt turvassa, eikö se riittänyt tälle? Ihmiset eivät koskaan osaa arvostaa omaa onneaan, hän ajatteli.
Toisaalta, miksei hän voisi vastata noihin turhilta tuntuviin kysymyksiin.

”Olet turvassa, kuten sinulle on jo kerrottu. Jos kuitenkin haluat tietää tarkan sijaintisi, niin se on noin seitsemänkymmentä kilometriä maasi rannikolta. Sinähän olet Keisarikunnasta, etkö olekin?”

”Seitsemänkymmentä… Kautta Sigmarin… Mitä? Kyllä minä olen kotoisin Keisarikunnasta, Bergenin satamakaupungista itse asiassa, mutta miten te sen arvasitte?”

”Minä en arvaile. Erotin vain korostuksestasi, että voisit olla sieltä päin.”

”Miten te edes osaatte kieltäni? Tehän olette haltioita, vai?”

”Jos sinä siksi meitä haluat kutsua. Te kuolevaiset olette antaneet meille muitakin nimiä aikojen saatossa. Opiskelin kieltäsi joskus varhaisilla ajoilla, samoin palvelijani, joka on pitänyt huolta hyvinvoinnistasi.”

”Sanoit, että olemme seitsemänkymmentä kilometriä rannikolta… Miten se on mahdollista?
Oma laivani, joka upotettiin, seilasi vain muutaman kilometrin päässä sieltä.”

”Sinä ja ne kolme muuta, jotka mukanasi tulivat, ajauduitte ilmeisesti myrskyyn, joka raivosi siellä jokin aika sitten. Se luultavasti heitti teidät meidän reitillemme, jolloin eräs kotkistamme huomasi teidät. Se pelasti henkesi.”

”Selvisivätkö muut toverini hengissä?”

Lathaia piti pienen tauon, ennen kuin vastasi. Hänen katseensa muuttui myös asteen uteliaammaksi. Friedrich ei kuitenkaan huomannut tätä pientä muutosta.

”Eivät. Olen pahoillani. Teimme kaikkemme, mutta epätoivo oli jo vallannut heidän sydämensä. Sinä olit ainoa, jolla oli vielä hitunen elämänhalua…”

Friedrich nielaisi. Hän olisi siis Helenin viimeinen eloonjäänyt, viimeinen todistaja siitä hirmutyöstä.
Se ei saisi unohtua.

”Jos haluat pitää tauon surraksesi heitä, saat sen.”

”Ei, ehkä minun pitäisi, mutta en voi. Sen ehtii myöhemminkin. Olen teille ikuisesti kiitollinen henkeni pelastamisesta, mutta minun pitää jo palata kotiini… Siellä minua jo varmasti kaivataan.”

”Ymmärrän kyllä halunne palata kotiin, mutta se joutuu nyt odottamaan. Meidät on määrätty välittömästi palaamaan kotisatamaan ja sellainen mutka viivyttäisi meitä kohtuuttomasti. Henkesi pelastaminen vielä meni, mutta tästä emme voi neuvotella.”

Friedrich olisi halunnut panna vastaan, mutta pani merkille Lathaian toteavan äänensävyn ja ilmeen, joka puhui omasta puolestaan. Kummallista, miten noiden olentojen kasvot pystyivät samalla olemaan niin puhumattomat ja seuraavassa hetkessä niin merkitsevät.
Joka tapauksessa se asia olisi loppuun käsitelty.

”Kuinka kauan minä sitten joudun olemaan täällä?”

Friedrich tajusi vasta lauseen lopussa sanojensa loukkaavuuden. Lathaia ei kuitenkaan silmäänsä räpäyttänyt.

”Muutaman kuukauden. Sen jälkeen voit ehkä päästä jonkin kauppalaivan kyytiin, joita meidän satamassamme käy. Siihen asti olette meidän vieraanamme.”

Ajatus viilsi häntä kuin veitsi. Muutaman kuukauden? Helen varmasti luulisi koko sen ajan, että hän oli kuollut… Eikä edes Charles lohduttaisi häntä tällä kertaa. Muutamassa kuukaudessa koko hänen maailmansa voisi romahtaa.
Mutta ilmeisesti asialle ei ollut paljon tehtävissä. Siispä hän voisi yhtä hyvin vaihtaa puheenaihetta.

”Miksi te sitten purjehditte näillä vesillä? Ette varmaankaan pelastelemassa minunkaltaisiani merimiehiä, joiden kimppuun on hyökätty.”

”Me olemme täällä vartioimassa pohjoista aluetta. Se tieto riittää sinulle. Sanoit, että kimppuunne hyökättiin? Keitä he olivat?”

”Ne, nekin olivat haltioita – mutta eivät teidän lajianne! – ” Friedrich joutui korjaamaan nopeasti lausettaan, kun näki Lathaian silmien kaventuvan.

”Me kutsumme niitä Mustiksi Olennoiksi.” Hän sanoi kolkosti.

Äkkiä Lathaian ilme koveni. Hänen kasvonsa synkkenivät tavalla, jota Friedrich ei olisi uskonut todeksi, jos ei olisi itse sitä todistanut. Myös hänen äänensä muuttui tumma sävyisemmäksi.

”Minun kansani ei tunnusta niitä olentoja vertaisikseen. Ne eivät ole haltioita enempää kuin sinäkään, jos mitään niistä ymmärrät.”

”Olivat ne mitä tahansa, tappoivat ne koko miehistöni ja parhaan ystäväni. Minä vihaan niitä yhtä paljon kuin tekin.”

Lathaia huokasi hiljaa. Kieltämättä hän aisti tässä ihmisessä vihaa, silkkaa vihaa niitä olentoja vastaan, jotka olivat tehneet pahaa häntä vastaan.
Se ei kuitenkaan ollut mitään verrattuna siihen, mitä Lathaia niitä kohtaan tunsi. Se oli jotain, mikä ylittää inhimillisen tunteen nimeltä viha. Jotain, mikä oli synnynnäistä.
Kuin luonnonlaki.

”Ymmärrän. Suo anteeksi äkkipikaiset sanani. Olen pahoillani, että ne olennot sattuivat sinun ja toveriesi tielle, mutta enää et voi sen asian eteen mitään tehdä. Opettele ennemmin hallitsemaan muistojasi ja tunteitasi, sen neuvon sinulle nyt annan. ”

Ovi aukeni yllättäen ja sisään astui sama palvelija, jonka olin jo aiemminkin kohdannut. Hän ei vilkaissutkaan minua, vaan puhui suoraan Lathaialle heidän omalla kiellellään.
Tämä oli ensimmäinen kerta, kun kuulin aitoa puhuttua haltiakieltä. Minun korviini se kuulosti enemmänkin laululta, kuin järkevältä puheelta. En edes erottanut yksittäisiä sanoja, vaan puhe ikään kuin virtasi yhtenäisenä, rikkoutumattomana virtana. Ilmeisesti tiedossa oli jotain tärkeää, koska sekä palvelija että Lathaia lähtivät kohti portaita melkein välittömästi. Olin aikeissa lähteä heidän peräänsä, mutta hän käski minun odottaa kunnes palaisi.

”Mieluummin tulisin mukaan. Jos minun kerran täytyy jäädä tälle laivalle pitemmäksi aikaa, en halua vain istua jossain huoneessa koko sen ajan. Minun on pakko saada tehdä jotain muutakin.”

En voinut välttyä mielikuvalta, jossa lapsi yrittää itsepäisesti aikuisen mukaan kinuamalla ja mutisemalla, koska siten uskoin Lathaian tilanteen näkevän. Uteliaisuus peri kuitenkin voiton hyvistä tavoista. Lathaialla ei ilmeisesti ollut aikaa jäädä väittelemään, joten hetken epäröinnin jälkeen hän nyökkäsi hyväksyvästi ja lähti siltä seisomalta kohti portaita.
Taas kuljimme vitivalkoisessa käytävässä, tällä kertaa nousten toiset portaat kannelle, jolla minua kohtasi ihmeellinen näky.

Kansi, masto ja jokainen havaittavissa oleva pinta oli valkoinen. Jokainen lauta sopi virheettömästi seuraavaan. Koko alus oli kuin todeksi tullut unelma.
Kokoluokaltaan se oli hiukan Heleniä pienempi, tosin pidempi. Se oli myös huomattavasti sirompi ja varmasti nopeampi. Purjeet olivat – luonnollisesti – valkoisia ja niissä komeili sinipunainen lohikäärmetunnus, joka ikään kuin eli omaa elämäänsä tuulen valtakunnassaan. Pitkin kantta kulki kiireisiä haltioita, osa sotisovassa ja toiset vain valkoisissa vaatteissa, omani kaltaisissa. Aurinko heijastui heidän puhtaasta ihostaan ja kiiltävistä haarniskoistaan, peittäen koko kannen kiiltoon ja valoon.

Ja keskellä tuota valoa tulvivaa kantta makasi kotka, jättiläismäinen kotka. Sen siipien väli olisi ollut vähintään neljä viisi metriä, jos se ei olisi nyt maannut kannella pitäen niitä supussa. Sen ympärillä hääri joitakin haltioita, jotka tekivät jotain sen siiville ja ruumiille.
Ensimmäinen ajatukseni oli, että sotilaat olivat ampuneet sen. Sitten tajusin, että haltiat hoitivat sitä ja sen vasemmassa siivessä olevaa, pahasti vuotavaa haavaa.
Laskeuduin Lathaian perässä tasanteelta, jolta laivaa ilmeisesti ohjattiin ja melkein juoksimme tuon haavoittuneen olennon luokse. Muut haltiat katsoivat minua pitkään, ikään kuin ihmetellen läsnäoloani. Tai paheksuen. Joka tapauksessa en huomannut heidän katseitaan, sillä omani oli nauliintunut tuohon lintuun, jolla ilmeisesti oli kovia tuskia. Silti se ei pyristellyt edes silloin, kun haltiat irrottivat pitkän nuolen sen haavasta. Se vain makasi hiljaa, katsellen kotkan silmillään haltioita ja sitten minua.

Hätkähdin huomatessani, miten ihmismäinen sen katse oli. Ikään kuin noiden keltaisten silmien takana olisi elänyt tajunta, joka ymmärsi ja muisti, koki ja tunsi.
Ehkä se oli vain kuvittelua.

Lathaia kumartui nopeasti sen viereen, mutta pysäytti minut katseellaan. Sitten hän tutki kotkan haavaa, sanoi muutaman sanan lähimmille haltioille, jotka lähtivät juoksemaan jonnekin. Tämä kaikki tuntui järkeenkäyvältä, mutta se mitä seuraavaksi tapahtui, hämmästyttää minua vielä tänäkin päivänä.
Lathaia puhui tuolle eläimelle. Todellakin, hän puhui joko omaa tai jotain muuta kieltä suoraan kotkan korvaan ja mikä ihmeellisempää, se näytti kuuntelevan, mitä sille sanottiin.
Se jopa vastasi hänelle.
Se vähä, mitä haltioista olin joskus kuullut, sisälsi hämärän huhun niiden kyvystä keskustella eläinten kanssa. Sitäkö tämä nyt oli? Ainakin siltä se vaikutti.
Lyhyen juttutuokion jälkeen Lathaia nousi hitaasti täyteen pituuteensa (ohittaen minut joillakin tuumilla), synkkä ilme kasvoillaan. Saman ilmeen huomasin myös muilla ympärillä olevilla haltioilla, ymmärtämättä tosin sen syytä. Sitten kiinnitin huomioni uudestaan nuoleen, joka makasi viattoman näköisenä kannella, kotkan veren muodostamassa lammikossa. Miten en ollutkaan huomannut sen erikoista muotoa ja väriä, vaikka samanlainen oli ollut lähellä naulata minut kiinni vain joitakin päiviä sitten.
Mustan haltian nuoli.

Lathaia poimi tuon kuoleman välikappaleen kasvoillaan inhon täyttämä ilme. Sitten hän heitti sen kohti merta niin pitkälle, kuin vain jaksoi. Hän kääntyi lähimpien haltioiden puoleen, lausui näille muutaman sanan, jonka tuloksena he jatkoivat kotkan haavan hoitoa, ja lähti kävelemään nopeaa tahtia takaisin hyttiään kohti.
Koska minun ei ilmeisesti ensialkuunkaan olisi pitänyt olla kannella, seurasin häntä läpi saman käytävän, jonka olin jo kolmasti nähnyt ja kulkenut, mutta mikä joka kerta näytti hieman erilaiselta.
Olin jo varma, ettei Lathaia antaisi minun toista kertaa astua hyttiinsä, ennemminkin passittaen minut omaani, joten yllätyin, kun sainkin astua sisälle tuohon valkeaan huoneeseen. Vasta nyt sain tilaisuuden luoda kunnollisen silmäyksen siihen: ensimmäisellä kerralla sen omistaja oli vienyt kaiken mielenkiintoni.
Se todellakin oli valkoinen, jopa valkoisempi, kuin muu laiva. Se melkein hohti valkoisuuttaan.
Kuvauksistani voisi päätellä, että laivan värien yksipuolisuus olisi pitemmän päälle ikävystyttävää, jopa rumaa, mutta näin ei ollut. Kaikki ei tosiaankaan ollut saman sävyistä valkoista, ehei. Pikemminkin koko alus ikään kuin kylpi vaalean jokaisessa eri sävyssä, luoden oikean paratiisin silmälle.

Lathaia ei tälläkään kertaa istunut, vaikka huoneessa oleva tuoli oikein houkutteli siihen. Hän seisoi edessäni, tuijottaen minua värähtämättä. Tunsin olevani eräänlaisen lasin alla, tarkkailtavana. Tunne ei ollut kovin mieluisa, pikemminkin se sai minut vaivautuneeksi ja melkein punastumaan. Jännittäen itseni vastasin katseeseen parhaimpani mukaan.
Koska hän ei tehnyt elettäkään keskustelun jatkamiseksi, rohkenin itse aloittaa sen.

”Ne olivat mustia hal-, tarkoitan olentoja, jotka ampuivat kotkaanne?”

Hän vain katsoi minua vaalean sinisillä silmillään, jotka jo tuntuivat tunkeutuneen kaikkein syvimmälle sisimpääni.

”Kyllä ne olivat, arvon Helmenstein.” Hän vastasi tulkitsemattomalla äänellä

Taas seurasi hiljaisuus. En ymmärtänyt alkuunkaan, mihin Lathaia pyrki tällä sanattomalla tapaamisella.

”Kuulkaa, en oikein ymmärrä, miksi te katsotte minua tuolla tavalla. Mitä te haluatte minusta?”

”Minä yritän ymmärtää teitä, Helmenstein. Yritän ymmärtää, voinko luottaa teihin.”

”Mitä?”

”Haavoittunut tiedustelijamme, jonka juuri tapasitte, kertoi minulle törmänneensä mustien olentojen laivaan. Koska se on ainoa lähimailla oleva alus, on se luultavasti sama, joka upotti aluksesi. Se purjehtii tällä hetkellä lähellä maasi rannikkoa.”

”Miksi te kerrotte minulle tämän?”

”Koska on todennäköistä, että se aikoo hyökätä jonnekin rannikon pienistä kaupungeista ryöstääkseen tämän.”

Aloin aavistaa pahaa.

”Eräs Bergen niminen kaupunki on lähinnä heidän nykyistä sijaintiaan. Sanoitte hetki sitten, että se on kotikaupunkinne.”

Sydämeni jätti lyönnin väliin. Bergen todella oli kotikaupunkini, sama, josta olimme tälle kirotulle matkalle lähteneet.
Sama, jossa Helen tällä hetkellä oli.
Nielaisten pelkoni sain ääneni pysymään kohtuullisen normaalina, tosin se ei Lathaiaa luultavasti hämäisi.

”Entä mitä te aiotte tehdä sille?”

”Kuten jo aiemmin sanoin, saimme käskyn palata välittömästi kotisatamaan. Kuljemme siis tälläkin hetkellä poispäin Bergenistä.”

”Te siis hylkäätte ne sadat, tuhannet ihmiset niiden pirujen armoille?”

”Käsky ei antanut valinnanvar-”

”juma! Miksi Sigmarin nimeen te ensin kerrotte minulle, että kotikaupunkini on vaarassa ja sen jälkeen, ettette aio tehdä asialle mitään!? Te ette voi tehdä sitä!”

Lathaia pysyi tyynenä sen myrskyn edessä, joka hänen huoneessaan nyt riehui. Miksi hän tosiaan kertoi asiasta tälle ihmiselle, joka ei omannut alkeellisimpiakaan tunteiden peittämisen taitoja? Ja miksi häntä edes vaivasi tuon onnettoman olennon surkean lyhyen elämän varrella tapahtunut onnettomuus? Mitä väliä sillä olisi mihinkään, vaikka se kylä tuhottaisiinkin. Ihmiset jatkaisivat elämäänsä, samoin haltiat. Itse asiassa siitä voisi olla jopa hyötyä, kun ajattelisi pidemmälle. Keisarikunnan ihmiset luultavasti aseistautuisivat paremmin rannikkojensa ryöstöjen varalta, mikä taas ehkäisisi niiden kirottujen mustien olentojen toimia myöhemmin.

Ja silti, jopa näiden tosiasioiden valossa, hän ei voinut ummistaa silmiään nykyisyydelle, vaikka hänet niin olikin opetettu. Tosin toimimalla niin kuin tuo ihminen ehdotti, tunteiden vallassa, rikkoisi hän samalla suoraa käskyä.
Tosin niin hän oli tehnyt jo poimiessaan hänet ja tehden tarpeettoman lisän matkaan.
Arpa oli siis heitetty.
”Kuuntele minua, Friedrich Helmenstein. Unohda hetkeksi vihasi, niin selitän toimieni syyn.”

Friedrich, vihansa vimmassakin, pakotti itsensä ajattelemaan järkevästi. Tuo haltia olisi ainoa mahdollisuus päästä Helenin luo eikä olisi siis järkevää suututtaa häntä ilman hyvää syytä, tosin tämä todella tuntui sellaiselta. Rautaista itsekuria käyttäen hän vaikeni ja tuijotti tätä palavin, terävin silmin.

”Vastoin kaikkea, mitä edustan, olen päättänyt auttaa sinua tässä asiassa. Ymmärrä kuitenkin, että tekemällä niin uhraan kunniani ja maineeni kansani silmissä ikuisiksi ajoiksi. Moni kaltaiseni pitäisi toimiani vastuuttomina sekä, mikä pahinta, omahyväistä kunniaa tavoittelevina.”

Vaikka huojennus kuulla nuo sanat Lathaian huulilta oli suuri, ei Friedrich edelleenkään voinut käsittää, miten hän oli edes ajatellut muuta mahdollisuutta. Tässäkö oli haltioiden kuulu kunnioitus elämää kohtaan? Tässäkö oli kaikki se ylistys ja mystiikka, jota hän oli niistä kuullut kerrottavan?
Oli miten oli, sillä ei olisi väliä, sillä nyt olisi tärkeintä päästä Helenin luo.

”Kauanko meiltä menee saapua Bergeniin?”

”Ylihuomenna olemme perillä. Emme luultavasti ehdi estää hyökkäystä, mutta ehdimme vähintään saada ne kiinni.”

”Ylihuomenna? Mutta sanoitte, että matkaa on-”

”Tiedän, mitä sanoin. Nyt ei kuitenkaan ole mitään, mitä voitte asian eteen tehdä. Siksi pyydänkin, että menette huoneeseenne matkan ajaksi. Minun tulee selittää päätökseni miehistölle ja upseereille.”

”Olen ikuisesti kiitollinen avustanne.”

Kumarsin parhaan kykyni mukaan ja peräännyin huoneesta mitä kunnioittavimmin. Ovella mieleeni nousi kuitenkin yksi kysymys, mikä minua jo heräämisestäni alkaen oli askarruttanut.

”Lathaia, sanokaas, mitä vaatteilleni ja miekalleni on tapahtunut? Haluaisin saada ne takaisin, vaikka en ylenkatsokaan teidän minulle antamianne vaatteita.”

”Vaatteenne, jos siksi niitä haluatte kutsua, ovat korjattavina. Miekkanne taas odottaa teitä hytissänne. Nyt, kun tiedän voivani luottaa teihin, saatte sen mielihyvin takaisin.”

Kiitän vielä kerran. Sitten astun ulos, kuljen sen saman käytävän ja sisään huoneeseeni nähdäkseni minulle niin tutun miekan makaamassa vuoteellani. Nostan sen ja lyön muutaman kerran ilmaa.
Veri tulisi vielä vuotamaan Charlesin ja niiden merimiesten takia, jotka kuolivat sinä
sumuisena yönä, jonka tulisin aina muistamaan.

Helen Timberton käveli öisellä satamalaiturilla. Kuutamo oli vielä kirkas, vaikka mereltä olikin tulossa sumua, joka kietoisi Bergenin hellään, pehmeään syliinsä. Vielä se saisi kuitenkin odottaa ja nauttia kuun suomasta hopeisesta kylvystä.
Hän käveli yksin, vain oma varjonsa seuranaan. Vain soihtujen ja joidenkin eläinten varjojen liikehdintä seurasi häntä, kun hän käveli varastojen tummien varjojen alta. Muutama partio ohitti hänet silloin tällöin, tervehtien kohteliaasti ja kysyen, jos hän olisi sattunut huomaamaan mitään erikoista. Tämä alue oli varkaiden ja juoppojen kenttää ja kuulu siitä, minkä takia rehelliset ihmiset harvoin uskaltautuivat sinne öisin.
Helen ei kuitenkaan pelännyt heitä. Hän oli nuoruudessaan jo tavannut sellaista roskasakkia ja tiesi, miten puolustautua. Tästä muistuttivat sekä huomaamaton arpi vasemmassa poskessa, että Charlesin vanha pistooli, joka lepäsi viattomasti hänen vyöllään, vaatteiden alla.

Ilman syytä hän ei tosin ottanut riskiä tullessaan tänne. Nyt hän oli pysähtynyt eräälle tietylle paikalle tätä kivistä laituria. Tältä paikalta Charles ja Friedrich, kaksi hänen eniten rakastamaansa miestä koko elämässään, olivat lähteneet yli viikko sitten. Yöllä täällä oli sopivan rauhallista, kun ilma oli vapaa kauppiaiden, lasten ja lokkien äänistä.
Helen käveli aivan laiturin reunalle. Vesi alhaalla oli mustaa, heijastaen Helenin oman kuvan tämän silmille.
Siinä hän oli: paljastettuna kaikista kuvitelmistaan ja unelmistaan. Vesi paljasti sen, minkä hän oli yrittänyt jopa itseltään piilottaa.
Mitä hän oli yrittänyt esittää muuttaessaan tammilinnaan, tuohon isän rakentamaan turhamaisuuden ja ylpeyden esikartanoon? Eikö hän ollut tarpeeksi onnellinen eläissään Fernissä, vaikka se olikin pienempi ja vaatimattomampi, kuin Bergen. Siellä hänellä oli ollut talo, joka tosin nyt oli myyty. Hänen oli täytynyt myydä se, jotta saisi tammilinnan edes väliaikaisesti itselleen.
Jotta saisi Friedrichin vakuuttuneeksi siitä, että hän olisi hyvä vaimo.
Ja mihin se kaikki turhamaisuus olikaan johtanut? Molemmat hänen elämänsä tärkeimmistä ihmisistä olivat merellä, ehkä jopa hengen vaarassa.

”Kirottu olen, jos heille jotain tapahtuu”, hän sanoi hiljaa.

Äkkiä veteen piirtyi uusi hahmo. Joku tuli hänen taakseen hiljaa, varoittamatta. Nopeasti Helen palautui maanpinnalle ja kääntyi kohtaamaan muukalaisen.

”Hei, hei, älkääs nyt! En minä tee teille pahaa, arvon neiti.”

Puhuja oli yksi vartijoista, jotka kiersivät satamaa joko yksin tai pareittain. Huomattuaan tämän Helen hengitti taas normaalisti ja laski kätensä vyötäröltään.
Mies oli häntä nuorempi, viiksekäs ja ilmeisesti hyväntuulinen. Koska hänellä ei ollut muutakaan tekemistä eikä unikaan tuntunut vielä voittavan, päätti hän vaihtaa muutaman sanan.

”Olen pahoillani, jos säikäytin, arvon neiti. Toimitte kyllä aivan oikein: näillä kulmilla pitää olla varovainen.”

”Totta. Kiitos teille, että pidätte huolta turvallisuudestamme. Meitä ei olekaan esitelty: nimeni on Helen Timberton.”

”Karl Möller palveluksessanne, Neiti Timberton. Saanko udella, mitä teette täällä tähän aikaan, vaikka asia ei minulle kuulukaan.”

”Olen vain kävelyllä. Unenlahjani ovat vain olleet heikonlaiset viimeaikoina. Johtuu varmaan ruuasta.”

”Oletteko kokeilleet yrttejä? Niistä voi olla suurikin apu.”

”Ei, en ole. Kiitos neuvosta, käyn heti huomenna yrttikauppiaan luona.”

Pieni valhe oli tarpeen: hänellähän oli hädin tuskin rahaa ruokaankaan, saati sitten ylihintaisiin lääkkeisiin, joita hän ei edes tarvitsisi. Unettomuus johtui pikemminkin omastatunnosta, mutta sitä ei tarvitsisi jokaiselle vastaantulijalle kertoa.
Ehkä olisi aika vaihtaa aihetta.

”Nyt todellakin on kirkas yö, tosin tuo sumu taitaa peittää sen piankin”, hän sanoi.

”Olette oikeassa. Outoa tosin, sumua tähän vuodenaikaan… Maailma ei ole enää entisensä.”

”Kuulostatte huolestuneelta, onko kenties jotain vakavampaakin sattunut?”

Karl tuntui hivenen vaivautuneelta ja haluttomalta puhumaan asiasta, mutta pieni hymy ja maanittelu Helenin suunnalta teki tehtävänsä.

”No, jos kerran lupaatte ystävällisesti vaieta asiasta, olkoon. Saimme kuulla huhun, jonka mukaan naapurikylä Ferniin olisi hyökätty viime yönä. Jotkut sielläpäin käyneet kauppiaat väittivät nähneensä tulipaloja yöllä, mutta avunpyyntöä ei ole toistaiseksi lähetetty. Kaupungin johtajat päättivät eilen lähettää sotilaita tutkimaan tilannetta, kunhan aamu valkenee.”

”Kauheaa! Fern liekeissä? Miksi kauppiaat eivät käyneet tarkistamassa asiaa? Ja mitä he edes tekivät siellä keskellä yötä?”

”Ei niin kovaa, pyydän. Ne kauppiaat olivat juuri palaamassa pitkältä matkalta ja heillä oli leiri noin kilometrin päässä Fernistä kukkuloilla. Sieltä he näkivät keskellä yötä palon hehkua rannikolta päin, mutta eivät lähteneet tutkimaan asiaa. Mitäpä he siellä olisivat tehneet? Aamulla he olivat tulleet suoraan tänne kertomaan asiasta.”

”Jos se todella oli hyökkäys, voisivatko asialla olla villi-ihmiset pohjoisesta? Hehän joskus tekevät iskuja tälle rannikolle. Entä onko tämä kaupunki vaarassa?”

”Tuon takia asiasta päätettiinkin vaieta. Huhu hyökkäyksestä voisi levittää paniikkia, jota kukaan ei halua. Varotoimiin on sitä paitsi jo ryhdytty: vahtien määrä on kaksinkertaistettu ja läheinen ritarikunta saa tiedon tästä heti aamulla. Voitte siis nukkua yönne turvassa, arvon neiti Timberton.”

Vaikka Karlin puheet rauhoittivatkin Heleniä hiukan, tuntui satama yhtäkkiä huomattavasti vaarallisemmalta, kuin hetki sitten. Tämän takia hän viipyi vartijan luona enää hetken, lausui hyvästit ja kiitokset, jonka jälkeen kiirehti kotiinsa tammilinnaan. Siellä hän unettomuuttaan luki tunnin kirjastossa, jonka jälkeen nukahti yhteen sen mukavista tuoleista.

Karl Möller käveli kohti vartioiden tupaa, joka lepäsi sataman länsipäädyssä olevan muurin varjossa. Se oli kotoinen, huomaamaton puurakennelma, ei kovin iso, jossa vahdit kävivät vuorojensa välissä pelaamassa korttia tai nukkumassa muutaman tunnin.
Möller oli kuitenkin virkeä, eikä hän myöskään aikonut hävitä rahojaan pöydässä. Nyt olisi tärkeämpääkin tekemistä.
Koputtaen kolmesti paksuun oveen kuului sen takaa matala, vahva ääni.

”Tunnussana.”

”Herttaässä. Vartija Möller ilmoittautuu.”

Ovi aukeni narahtaen ja sen takaa paljastui harteikas, kolmikymppinen mies päällään rengaspaita. Ilman kypärää hänen mustat hiuksensa valuivat arpisen naaman päälle osittain peittäen ruskeat silmät, jotka olivat nauliintuneet Mölleriin. Hän ei välittänyt tästä, vaan astui sisään valaistuun ja lämpimään tupaan, jossa kymmenkunta vartijaa vietti aikaansa.

”Terve Igor.” Karl sanoi.

”Terve itsellesi. Onko mitään uutta kuulunut?”

”Ei. Ei edes tavallisia juoppoja. Yö on hiljainen, johtuu varmaan tuosta sumusta.”

Igor katsoi ovesta ulos, vain nähdäkseen harmaan sumuseinämän peittävän koko näkökentän. Murahtaen itsekseen hän sulki sen.

”Miksi sinä tänne tulit, vuorosi loppuu vasta kahden tunnin kuluttua.”

”Tiedän, mutta majakka pitäisi sytyttää, eikä sitä ole vielä tehty. Tulin hakemaan sen avaimia.”

”Minkä takia? Ei tänne ole tulossa ketään, ei yöllä tai päivällä. Kai sinä sen tiedät?”

”Ei sitä tiedä, lähtihän täältä yli viikko sitten se yksi laiva, Helen. Jos se aikoo palata tänä yönä, majakan täytyy toimia. Tuo sumu on liian petollinen. Anna nyt vain ne avaimet.”

Igor murahti uudelleen, kaivoi sitten vyöstään paksun avainnipun, josta irrotti yhden avaimen. Tämän hän antoi Karlille.

”Varo putoamasta veteen.”

Nyökäten vastauksen hän astui taas samaan, harmaaseen sumuun, joka nielaisi hänet kursailematta.
Ilman laiturin päästä päähän sidottua köyttä veteen putoaminen olisi todella ollut uhka, mutta nyt se oli lähinnä pelote nuoremmille vartijoille. Avain toisessa kädessään hänen ainoa kiintopisteensä suunnistamiseen oli tämä nuora, jota hän piti tiukasti vasemmassa kädessään. Majakka olisi laiturin vastakkaisessa päässä, mikä oli korkeammalla. Kavuttuaan sille johtavan mäen hän saapui ovelle, joka osoittautui oikeaksi.
Sekin narisi avattaessa ja riipivä ääni huusi harmauteen. Kierreportaat veivät tornin huipulle, jonne tuli sytytettäisiin.
Huippu oli avoin, tosin sille oli rakennettu katto sateensuojaksi. Tämän pyöreän tasanteen keskellä oli kasa öljyllä valeltuja puita. Karl nappasi läheiseltä pöydältä tulukset, joilla tuli sytytettäisiin. Se syttyi melkein heti.
Kun tuli levisi nopeasti roihuavaksi kokoksi, Karl oli aikeissa lähteä. Hän päätti kuitenkin viipyä hetken ja varmistaa, että se todella syttyisi. Samalla hän vilkaisi reunan yli laiturille.
Kumma kyllä, täältä ylhäältä katsottuna sumu näytti ikään kuin harvemmalta ja sen läpi pystyi jopa erottamaan liikettä. Todellakin, tuolla käveli yksi vartijoista, nuoran luona. Ilmeisesti hän oli menossa lepotupaan.
Karlista tuntui oudolta, että sumun läpi olisi helpompi nähdä sen päältä. Olisiko tulella jotain tekemistä asian kanssa? Joka tapauksessa se olisi nyt tarpeeksi kirkas ja hän voisi lähteä. Vielä kerran vilkaisten alas hän kuitenkin näki jotain, mikä pysäytti hänet välittömästi.
Äskeinen vartija makasi maassa, kaksi nuolta selässään. Asiasta ei voinut erehtyä: vartijaa oli ammuttu selkään aivan Karlin silmien edessä. Hän painautui äkkiä mahalleen kivistä lattiaa vasten. Oliko hän sittenkään nähnyt oikein? Niin sen täytyi olla, kuka muka voisi osua mihinkään tällaisessa sumussa? Mutta miksi vartija muka olisi maannut maassa, jos ei kerran kuolleena? Karl tunsi sydämensä lyövän kovempaa ja hien nousevan otsalle ja kainaloihin.
Mitä hänen pitäisi tehdä?

Minuutin maassa maattuaan Karl lopulta päätti, että jotain olisi tehtävä. Jos kaupunkiin todella hyökättiin, muita vartijoita olisi varoitettava. Hitaasti hän alkoi raahautua kohti portaita. Lähellä majakkaa olisi kello, jonka soittaminen saisi aikaan hälytyksen. Jos hän pääsisi sinne, kuhisisi laituri vartijoita alle kymmenessä minuutissa.
Kierreportaista kuului askelia. Hiljaisia sellaisia, mutta kuitenkin, joku nousi niitä ylös.
Kohti häntä.
Se voisi olla joku vartijoista, mutta kuka muka? Hänhän oli sulkenut oven sisään tullessaan. Vai oliko? Muisti tuntui hataralta, kun sydän hakkasi rintaa vasten. Tulen rätinä melkein peitti lähestyvien askeleiden kopinan.
Ei, asialla ei voisi olla vartija. Hän oli lukinnut oven ja hänellä oli ainoat avaimet. Jäi siis vain yksi mahdollisuus. Karl nousi pystyyn niin varovaisesti, kuin vain kykeni. Jokainen lihas jännittyneenä hän kiersi aukon toiselle puolelle. Nyt pitäisi enää vetää miekka vyöstä. Tulen rätinän peittäessä kaiken syntyneen melun hän sai sen huotrastaan. Askeleita ei enää kuulunut. Vain tulen rätinä.
Aukosta nousi jotakin. Kypärä. Musta ja suippo kypärä. Se oli kääntynyt poispäin Karlista, joten hän ei nähnyt olennon kasvoja. Samassa hän löi kypärää voimiensa takaa. Kuului metallinen kalahdus ja sitten luun murtumista vastaava ääni. Karl tunsi miekkansa lävistäneen kypärän. Olento meni veltoksi ja kaatui aukosta alas portaisiin. Koko ruumis jännittyneenä Karl potkaisi luukun kiinni ja vapisevin käsin sulki salvan. Hän ehti juuri nousta, kun käyrä miekka lävisti puisen luukun. Ja uudestaan. Ja uudestaan. Puu alkoi säröillä. Karl puristi miekkaansa kuin hukkuva köyttä.

Sitten hän muisti, että majakasta ulottui köysi hälytyskelloon. Se oli tarkoitettu juuri tällaisten tilanteiden varalle. Hän etsi tuota köyttä katseellaan, sydän hakaten kuin hullu. Puu alkoi antaa periksi. Tuolla. Sidottuna yhteen pylväistä, jotka kannattelivat kattoa. Karl melkein kompastui syöksyessään sen luo. Vapisevin ja hikoilevin käsin hän yritti avata solmun, kunnes ymmärsi leikata sen miekallaan. Luukku räsähti pelottavasti. Karl kiskaisi köydestä kaikin voimin. Seurasi sekunnin hiljaisuus. Sitten pimeydestä kaikui hälytyskellon kirkas ääni. Hän ehti soittaa sitä neljästi ja oli jo kääntymässä kohti luukkua, kun käyrä terä lävisti hänen rintansa. Ja toinen, kolmas. Ennen kuolemaansa hän ehti nähdä kalpeat, hoikat kasvot ja mustat, jäisen mustat silmät, jotka toivoivat vain kuolemaa.
Hänen kuolemaansa.

Igor höristi korviaan ja irrotti katseensa takkatulesta. Seuraava kuulohavainto vahvisti äskeisen. Vielä kaksi. Sitten hiljaisuus. Joku oli soittanut yhtä hälytyskelloista. Vaimeasta äänestä päätellen sataman toisessa päässä olevaa. Muutama muukin oli pannut merkille raukean hiljaisuuden rikkojan ja nousi hitaasti ylös vuoteiltaan, tosin monet vain jatkoivat toimiaan. Igorin olisi johtavana upseerina tehtävä päätös. Sekunnin kuluttua hän jo karjui vielä makaaville miehille näiden hitaudesta ja uhkasi piestä jokaisen, joka ei olisi alle minuutissa täydessä haarniskassa ulkona. Tämä sai moneen liikettä.
Igor itse poimi vain kypäränsä, koska piti rautapaitaansa päälle joskus nukkuessaankin. Miekkavyön hän poimi sängynpäädystä. Tarkistettuaan terän olevan löysästi huotrassaan hän vilkaisi ympärilleen, huomatakseen suurimman osan olevan jo samassa vaiheessa. Hitaimmat tulisivat, kun ehtisivät.

”Noniin pojat, hälytys on annettu! Jokainen tietää paikkansa, joten menoksi!”


Kymmenkunta sotilasta rynnisti ulos ovesta, valmiina tappamaan. He olivat valmiit puskemaan mitä tahansa lihallista muuria vasten, mutta heitä odottava sumuseinä osoittautui yllättävän epäilyjä herättäväksi vastukseksi. Näkyvyys oli vain muutamia metrejä. Sotilaat pysähtyivät melkein vaistomaisesti, mutta Igor piti heidät liikkeessä.

”Sumua se vain on! Riviin järjesty! Älkää harhailko ja varokaa reunaa!”

Hänen käskynsä tehosivat ja pian miehet olivat siisteissä riveissä, edeten hitaasti sumun läpi. Hän epäili hyökkääjien olevan ennemminkin kopla rosvoja, jotka kännipäissään olivat käyneet vartijoiden kimppuun. Järjestäytynyt hyökkäyshän olisi melkein mahdotonta tällaisessa säässä. Siksi hän teki päätöksen olla varoittamatta muita tupia, joita oli siellä täällä sataman alueella. Jos he olivat kuulleet kellon, tulisivat he luultavasti muutenkin.
Sotilasrivistö eteni hillitysti, koko laiturin leveydellä. Igor määräsi muutamia miehiä sivustaan talojen kujille, ettei heitä saarrettaisi. Kaikki tuijottivat herkeämättä eteensä, etsien liikkeen merkkejä sumun keskeltä. Mitään ei kuitenkaan näkynyt.
Jännitys oli käsin kosketeltavaa.

”Jos tämä on pilaa, niin minä nyljen sen tehneen nahjuksen elävältä…” Mutisi Igor. Samalla hän tajusi, että majakan valo ei palanut. Vai nielikö sumu senkin?

Jokin kolahti hänen kilpeensä. Ensin hän luuli sitä kiveksi, mutta vilkaistuaan kilpeään hän tajusi, että siitä törrötti kaksi pikimustaa nuolta. Suunnilleen samaan aikaan ensimmäiset haavoittuneet huusivat rikkoen kuplan. Miekka löi Igorin kilpeen. Hän sai sen eteen enemmän vaistolla, kuin taidolla. Äkkiä sumusta alkoi työntyä teriä, jotka löivät ja viilsivät häkeltyneitä sotilaita. Kaikki tapahtui niin nopeasti, ettei edes Igor ehtinyt antaa mitään käskyä. Nyt he olivat kaikki taistelussa vihollista vastaan, joka oli ilmestynyt tyhjästä.
Ja millainen vihollinen se olikaan.

Igor oli ollut toisessa rivissä, kun taistelu oli alkanut. Hän oli nähnyt, kun nuolet ja terät olivat leikanneet suurimman osan ensimmäisestä rivistä kappaleiksi. Sitten olikin jo hänen vuoronsa näyttää taitonsa.
Nämä viholliset löivät nopeammin, kuin hän oli koskaan kenenkään nähnyt lyövän. lisäksi he perääntyivät silloin tällöin muutaman askeleen, kadoten sumuun ja lyöden salamannopeasti uudelleen, odottamattomista ja oudoista kulmista. Hänellä oli täysi työ pitää tappavat terät loitolla, vaikka olikin hyvä miekkailija. Mitä nämä olennot olivat? Hän ei edes ollut nähnyt yhdenkään kasvoja vielä!
Ihmisiä ne eivät ainakaan olleet.

”Perääntykää! Hillitysti ja tasaisesti! Perääntykää!” Hän huusi. Samalla hän survaisi miekkansa sumuun, jossa oletti vastustajansa lymyävän. Miekka osui johonkin pehmeään, mutta hän joutui vetämään sen heti takaisin torjumaan uutta iskua, joka tuli sivulta. Tämän jälkeen hän sai vihdoin tilaisuuden irrottautua taistelusta ja perääntyä muutaman rivin. Sumu peitti näkyvyyden tehokkaasti, mutta äänistä ja siitä, mitä näki, hän päätteli, että taistelu oli vielä jotakuinkin tasapainossa. Hän tarttui yhtä vierellään olevaa sotilasta olkapäästä ja käänsi hänet kasvokkain itsensä kanssa. Sotilas oli nuori, ehkä juuri ja juuri kaksikymmentä ja hänellä oli pieni viiltohaava olkapäässä.

”Sinä, osaatko tien kasarmeille kaupungin eteläpäässä? Hyvä. Juokse sinne ja tee hälytys.
Välitä sana kapteeni Wernherille, että kaupunki on hyökkäyksen kohteena. Ainakin satama menetetään, jos vahvistuksia ei saada. Lähettäköön sanan kaikille, jotka voivat tulla auttamaan. Ymmärsitkö? Ala sitten mennä!”

Viestinviejä lähti siltä seisomalta, kiertäen taistelun ja lähtien juoksemaan kohti kasarmeja.
Sumu nielaisi hänet melkein heti. Igor toivoi, että poika osaisi juosta lujaa, ja että vahvistukset saapuisivat pian. Satama olisi luultavasti menetetty siihen mennessä, mutta ehkä he voisivat pysäyttää vihollisen etenemisen kaupungin kujille.
Kaupunki… Talot… Siviilit. Koko kaupungin asukkaiden henki voisi olla vaarassa.
Se tieto antoi hänelle lisää voimia jatkaa taistelua.

Lathaia seisoi laivansa kannella ja antoi tuulen heitellä pitkiä, vaaleita hiuksiaan. Meren tuoksu, tämä tuuli ja aaltojen kohina olivat parasta sielunruokaa hänelle. Hänellä ja merellä tuntui olevan jonkinlainen side, jota kuolevaisten olisi mahdoton ymmärtää. Hän rakasti sitä kuin sukulaistaan.
Ja se huolehtisi hänestä niin kauan, kuin hän sen huomassa olisi.
Tällä hetkellä hän todella tarvitsi meren hyväilyä. Tuo ihminen, Friedrich Helmenstein, oli todellakin saanut rikottua hänen ja muiden läsnäolijoiden rauhan pelkällä olemuksellaan. Hän ei kuulunut tänne, eikä Lathaia yrityksistään huolimatta saanut vastausta siihen, miksi tuo kuolevainen oli heitetty hänen tielleen. Kohtalo taisi tehdä ivaa hänestä.
Muutkin aluksen upseerit vain vaivoin sietivät hänen läsnäoloaan. Heille oli ollut järkytys kuulla, että Lathaia rikkoisi neuvoston suoraa komentoa vain ja ainoastaan siksi, että joukko ihmisiä saisi pidentää elämänkaartaan joillakin vuosikymmenillä, jos niilläkään. Huomenna he voisivat jo kuolla ruttoon tai pahempaa, toistensa tappamina.
Hän ei koskaan tulisi ymmärtämään ihmisiä, mutta silti he jollain tasolla kiinnostivat häntä suuresti. Heillä oli myös hyvät puolensa, mutta valitettavasti he käyttivät niitä harvakseltaan.
Tosin tämä yksilö, Friedrich, tuntui olevan ainakin hiukan keskivertoa siedettävämpi yksilö. Hänessä ei oltu havaittavissa sen suurempaa omahyväisyyttä saati petturuutta. Tämä teki hänestä mielenkiintoisen ja arvaamattomamman, kuin Lathaia olisi ehkä toivonut. Silloin asiat olisivat olleet yksinkertaisempia.
Oli miten oli, hän oli päättänyt auttaa tuota kuolevaista. Se ei luultavasti tulisi muuttamaan mitään pitkällä tähtäimellä, mutta sekään ei enää ollut niin varmaa, kiitos tämän epätavallisen luonnon.
Ihmiset… Heitä oli todellakin vaikea ymmärtää.

Friedrich käveli ympyrää huoneessaan. Se oli helppoa, koska huonehan oli jo valmiiksi ympyrän muotoinen. Tarkemmin katsottuna se oli itse asiassa hieman ovaali.
Näillä asioilla ei kuitenkaan ollut hänelle mitään merkitystä. Nyt hänen mielessään pyöri vain yksi ajatus: Helenin kohtalo. Eikö tämä paatti todellakaan kulkenut kovempaa? Hänestä tuntui, kuin se olisi seissyt paikallaan. Halu mennä edes kannelle jaloittelemaan oli melkein sietämätön. Hän kuitenkin kunnioitti Lathaian neuvoa pysyä poissa jaloista. Ja silmistä. Todellakin, muut haltiat, jopa se palvelija, suhtautuivat häneen selvästi etäisemmin ja viileämmin. Tämäkin oli asia, jolle hän ei pannut paljon painoa, tosin se teki hänen olonsa entistä tukalammaksi. Osa, elleivät kaikki noista olennoista, tulisivat varmasti kuolemaan, jos päädyttäisiin taisteluun niiden toisten olentojen kanssa. Ja se taistelu käytäisiin hänen takiaan. Se oli sietämätön ajatus.
Muttei yhtä sietämätön kuin se, että Helen olisi hyökkäyksen kohteeksi joutuvassa kaupungissa.

Armeijassa ollessaan Friedrich oli ollut luotettu upseeri omassa yksikössään. Hänen päätöksiinsä ja sanaansa oli uskottu miltei sokeasti, koska hän oli useasti osoittanut taitonsa niin miekan kuin taktisen osaamisensakin puolesta.
Kerran taistelussa hän oli sitten tehnyt vaikean päätöksen koukata erään solan kautta yksikkönsä kanssa.
Mutta örkit olivat virittäneet ansan: muutamassa hetkessä koko sola oli täynnä vihernahkoja. Siitä seurasi verilöyly, joka maksoi usean kymmenen miehen hengen ja melkein hänen omansa. Vielä nykyäänkin hän heräsi yöllä, hiestä märkänä ja omaan huutoonsa, mielessään kuvat irtojäsenistä ja armoa kirkuvista miehistä. Miehistä, jotka olivat kuolleet hänen päätöksensä puolesta.
Sen jälkeen hän ei enää pystynyt katsomaan muita sotilaita silmiin.

Ovi huoneeseen aukeni ääneti. Friedrich kääntyi ja huomasi tutun palvelija tulleen sisään.
Hänen katseensa oli tutkimaton.

”Komentaja pyytää teitä nousemaan kannelle.” Sitten hän katosi yhtä nopeasti, kuin oli ilmestynytkin.

Hetken vain seisoin paikallani. Mitä asiaa Lathaialla olisi? Ja miksei siitä voinut puhua sisällä, vaan kannella, kaikkien nähtävillä? Sillä emmehän me voineet vielä olla perillä, emmehän? Joka tapauksessa olin jo valmistautunut pukemalla vanhat vaatteeni, nyt korjattuina ja pestyinä, päälleni. Otin vain miekkani sängyn päädystä, kiinnitin huotran vyöhön, puin päälle rengaspaitani ja lähdin ylös, sulkien oven perässäni.

Noustessani kannelle kohtasin häikäisevän näyn. Oli yö. Kuut olivat pilvien peitossa, mutta kannelle sytytetyt lyhdyt valaisivat hyvin. Niiden valossa seisoi rivi rivin perään haltioita täydessä sotisovassa. Heillä oli pitkät, suipot kypärät, joiden pinnalla liekit tanssivat. Kilvet olivat valkoisia ja jokaiseen oli maalattu jonkinlainen riimu, kaikki erilaisia. Torso oli peitetty levyhaarniskalla, mutta alavatsasta nilkkoihin ulottui kaapu, jonka päällä oli rautarenkaista kudottu hame. Kaapu oli valkoinen ja peitti kädetkin, joiden suojana olivat vielä yhdet levyt, kauniisti muotoillut ja koristellut.
Aseinaan heillä jokaisella oli pitkä keihäs, miekka vyöllä ja jousi viineineen selässä. Kasvot olivat ilmeettömät kuin tyyni meri.
He näyttivät pelottavilta vastustajilta.
Huomasin Lathaian seisovan selkä merelle päin, katsellen näiden sotilaiden päiden yli. Hänelläkin oli päällään samankaltainen, tosin koristeellisempi, sotisopa, kuin sotilaillaan. Lonkallaan hän kantoi miekkaa ja pitkä kilpi lepäsi hänen selässään. Hänen katseensa laski ja se pysähtyi vuorotellen jokaisen sotilaan kohdalla. Nämä vastasivat katseeseen yhtä ilmeettömästi. Kun kaikki oli käyty läpi, hän lausui muutaman kansansa sanan, jonka päätteeksi hän – yllätyksekseni – kumarsi heille. Sotilaat eivät vastanneet millään tavalla. Sitten hän viittasi minut vierelleen. Ele sai jostain syystä mieleni kohoamaan kunnioituksen ja ihailun tasolle. Hänen olemuksessaan oli tapahtunut muutos viime näkemän jälkeen: nyt hän olisi elementissään, johtamassa miehiään taisteluun.
Ja ylpeys paistoi hänestä.

Kiipesin portaita pitkin hänen vierelleen. Kun sain katseeni irti hänestä, huomasin rannikon olevan jo lähellä. Haltioiden alukset todellakin olivat maineensa veroisia. Samassa huomasin myös savukiehkuran, joka nousi tietystä pisteestä tuolta rannikolta. Sydämeni jäätyi: olimmeko sittenkin myöhässä? Oliko Helen kuollut ja Bergen poltettu?

”Tiedättekö, mikä kaupunki tuo on?” Kysyin vapisevalla äänellä.

”Meidän karttoihimme se on merkitty pelkällä luvulla. Satun kuitenkin tietämään jotain näistä alueista, joten tiedän sen teidän kielellänne olevan kutsuttavan Ferniksi.”

Ensireaktioni oli helpotus. Sitten vasta tajusin, miten sairaalta se vaikutti. Fern poltettu… Monien on täytynyt kuolla ja minä vain helpotun siitä!

”Luuletteko, että sen tekivät ne?” Kysyin.

”He ovat todellakin käyneet täällä. Jos oletan oikein, he ovat luultavasti jatkaneet suoraan seuraavaan kaupunkiin, Bergeniin.”

Sydäntäni kouristi ja hän huomasi sen.

”Luultavasti siellä taistellaan tälläkin hetkellä. Ehdimme sinne noin kahdessa tunnissa.” Hän sanoi.

Kolme tuntia kuulosti ikuisuudelta, mutta sen nopeampaa tuskin olisi mahdollista mennä. Kuitenkin jokainen minuutti merkitsisi minuuttia, jolloin Helenin ja muiden kaupunkilaisten, mukaan lukien Helmutin ja jopa Oliverin henki olisi vaarassa. Onneksi Helen sentään olisi hieman paremmassa turvassa tammilinnassaan, koska se sijaitsi kaukana satamasta (jonne oletin olentojen hyökkäävän) ja sitä aluetta ympäröi korkea muuri. Yrittäisin päästä hänen turvakseen heti, kun saisin maata jalkojeni alle.

”Sotilaanne näyttävät olevan valmiita taisteluun, Lathaia.”

”He eivät ole minun sotilaitani. Minulle on vain annettu kunnia komentaa heitä vielä tämän kerran.”

”Vielä tämän kerran? Mitä tarkoitatte?”

”Tein valan, jonka mukaan jättäisin tehtäväni tämän aluksen komentajana heti, kun olemme tappaneet ne olennot, jotka uhkaavat rakkaiden kyläläistesi henkiä. Siirryn muihin tehtäviin ja uusi komentaja astuu tilalleni.”

”Olen pahoillani, että sain sen aikaan.” Sanoin ja todella tarkoittaen sitä.

”Et sinä sitä tehnyt. Päätös oli minun.”

”Mutta ilman minua teidän ei olisi täytynyt tehdä tuota valintaa…”

”Se teissä ihmisissä on vikana, että te panette liikaa painoa itsellenne.”

Vilkaisin Lathaiaa syrjäsilmällä. Haltiat todella olivat ainutlaatuisia olentoja.
Mutta toisaalta, niin ihmisetkin ovat.

Igor taisteli henkensä edestä. Hiki ja veri helmeilivät hänen otsallaan, molemmat hänen omaansa. Lyönti, pisto, väistö, torjunta. Hänen miekkansa leikkasi ilmaa ja aina silloin tällöin osui metalliin. Hänen kilpensä oli halkeamispisteessä ja verinen. Kuinka kauan tätä olikaan jatkunut? Oli miten oli, se tuntui ikuisuudelta. Hän oli miehineen onnistunut pidättelemään vihollista tähän asti, tosin he olivat perääntyneet useita kujia satamasta. Tässä mylläkässä muutama talo oli syttynyt palamaan ja niistä oli aluillaan kokonainen helvetin tulimeri. Kalske ja huudot olivat myös herättäneet jokaisen asukkaan kymmenen korttelin päässä. Nämä pakokauhusta kärsivät ihmiset sitten levittivät paniikkia ympäri kaupunkia paetessaan sekä liekkejä että noiden outojen olentojen teriä. Jos jompikumpi näistä ei tappaisi heitä, niin sitten he tallautuisivat toistensa jalkoihin, ajatteli Igor katkerasti. Koko kaupunki juoksisi sokeana, huutaen Jumalaansa. Sumu sentään oli hellittänyt hiukan, samaan aikaan, kun tulipalo oli alkanut riehua.

Ja missä helvetissä Wernher viipyi? Kysymys poltti hänen mielessään niin, että hän melkein huusi sen ääneen. Oliko viestinviejä kuollut? Olisi pitänyt lähettää toinen eri reittiä, mutta se olisi nyt myöhäistä. Hänen miehistään oli enää alle puolet jäljellä, vaikka he olivatkin saaneet vahvistuksia loppujen vartioiden liittyessä kahakkaan, jota käytiin nyt sumuisilla, kuumilla ja ahtailla kujilla ja kaduilla. Linja ei kestäisi enää kauaa. Ja silloin suurin osa kaupunkilaisista kuolisi tukkeutuneille kaduille… Hänen omat lapsensa olivat heidän joukossaan, jollei heidän äitinsä ollut vielä päässyt pakoon.
Äkkiä Igor päästi vertahyytävän huudon. Vihansa vimmassa hän hakkasi edessään olevia hahmoja voimiensa rippeillä, katkoen jäseniä ja halkaisten kilpiä. Niin hirveä oli hänen raivonsa, että edessä olevat joutuivat taidoistaan huolimatta perääntymään muutaman askeleen. Tämä taas valoi uutta toivoa hänen vierellään oleviin ja hekin antoivat loput voimansa hänen ja muiden kaupunkilaisten puolesta.

”Ei ikinä! Te ette tule tästä läpi, kuuletteko! Ette ikinä, ETTE KOSKAAN!” Hän huusi voimiensa pohjalta.

Helen avasi silmänsä. Hän räpytteli ja hieroi niitä, jonka jälkeen tajusi nukahtaneensa lukutuoliinsa. Mutta mikä hänet oli herättänyt? Ulkoa kuuluva etäinen melu sai hänet nousemaan raukeasti ylös ja kävelemään ikkunan luo. Ulkona näkyi liikettä, mutta hän ei erottanut, mikä sen sai aikaan. Jotain oli kuitenkin tekeillä.
Tarttuen päällystakkiinsa hän käveli rauhallisesti eteiseen, mutta pysähtyi huomattuaan ulko-oven roikkuvan saranoillaan. Sisään eteisenpaljaalle lattialle oli varissut maata. Samassa hän kuuli kolinaa vastakkaisesta huoneesta. Ja puhetta. Riisuen kenkänsä hänen onnistui hiipiä oven taakse salakuuntelemaan sitä. Hän erotti kahden eri äänen keskustelun, jossa molemmat olivat miehiä.

”On tämäkin perkele… Missä tämän talon huonekalut ovat? Entä edes matot? Taisi olla Timbertoneilla huonommat oltavat, kuin luultiinkaan…”

”Joo. Onneksi tultiin tänne vasta nyt, eikä tavallisella keikalla. Oltaisiin voitu jäädä jopa kiinni. Tarkistitko jo keittiön?”

”Fred meni sinne. Tuskinpa mitään löytää.”

”No entä se yksi huone? Se, jossa näytti olevan kirjoja, mennäänkö sinne?”

”Joo! Ehkä siellä on jokin jemma, jota ne eivät ehtineet tyhjentää.”

Helen tajusi miesten puhuvan kirjastosta. Kauhukseen hän huomasi askelten lähenevän ovea, jonka takana hän kuunteli. Aikaa oli muutama sekunti, eikä piilopaikasta ollut tietoakaan. Paniikki häilyi jo mielessä, kun hän äkkiä tajusi ulko-oven ja ryntäsi siitä niin hiljaa kuin uskalsi ulos. Hänen onnistui juuri ja juuri kadota kulman taakse, kun toinen ovi aukesi. Askeleet kulkivat puulattiaa pitkin ja katosivat kirjastoon, josta alkoi taas kuulua puhetta.

”Varkaita”, oli Helenin ensimmäinen ajatus. Varkaita hänen kodissaan. Eivät kylläkään löytäisi mitään ”jemmoja” sieltä, mutta silti ajatus tuntemattomista miehistä hänen talossaan oli sietämätön. Ja jos hän ei olisi herännyt…
Ja miten he edes olivat päässeet tänne, koko hienostoalueenhan piti olla tarkoin suojeltu. Missä olivat vahdit?
Äkkiä hän tajusi, että edessä avautuvassa katukuvassa oli jotain hyvin outoa. Jokaisen talon edessä hääri puolipukuisia ihmisiä, pakaten kaikkea mahdollista tauluista vaatteisiin suuriin vankkureihin, joita oli ilmestynyt pitkin katua. Äidit tai sisäköt pitelivät kiinni lapsista ja estivät näitä käyttämästä kaaosta hyöyksi isäntien auttaessa palvelijoita rahtaamaan kuormaa. Muutamassa muussakin talossa oli ilmeisesti varkaita, jotka tekivät parhaansa tyhjentääkseen sen arvotavaroista. Helen näki erään tutun talon isännän käyvän käsiksi yhteen varkaista, joka kantoi täyttä rasiallista koruja. Nujakka päättyi, kun varkaan apuri löi isäntää nuijalla takaapäin.
Mies ei noussut enää ja tämän vaimo ryntäsi kirkuen hänen viereensä. Jotkut muutkin huomasivat tapauksen, mutta eivät tehneet mitään, tosin joku otti pistoolinsa esille.

Helen oli oksentaa järkytyksestä, oliko maailma tullut hulluksi hänen nukkuessaan? Nojattuaan hetken ovenkarmiin hän pakotti ajatuksensa järjestäytymään. Ensinnäkin olisi selvitettävä, mikä oli kaaoksen syy. Hän meni puolijuoksua vastapäätä olevan talon eteen, jossa vanha pariskunta valvoi omaisuutensa kuormaamista hevosen vetämiin vaunuihin.
Molemmat näyttivät yhtä pelokkailta ja hämmentyneiltä, kuin hän tunsi itsensä olevan, mutta hän päätti silti kysyä heiltä.

”Anteeksi arvon herra ja rouva, että häiritsen teitä nyt, mutta heräsin juuri enkä tiedä, mitä ihmettä täällä on tapahtunut nukahtamiseni jälkeen. Voitteko olla ystävälliset ja kertoa, jos tiedätte jotain tilanteesta.”

Pariskunta näytti ensin kavahtavan hänen tuloaan, mutta hakien turvaa toisistaan he vastasivat Helenille.

”Joku sotilas koputti ovellemme jokin aika sitten ja kertoi, että meidän täytyy lähteä kaupungista heti. Palvelijamme nukkuvat samassa talossa ja he suostuivat auttamaan meitä pakkaamaan osan tavaroistamme. Siunattuja ihmisiä.” Mies sanoi.

”Sama vartija herätti muutkin kadun asukeista.” Nainen jatkoi.

”Minua hän ei herättänyt. Minä heräsin, kun varkaat murtautuivat kotiini…”

”Se on minun vikani. Olen hirvittävän pahoillani, mutta luulin, että ette asu siellä enää. Talohan on ollut autiona pitkään… Siispä sanoin sille miehelle, että teidän taloanne ei tarvitse varoittaa. Anteeksi vielä kerran.” Nainen näytti jopa pelkonsa yli, että oli aidosti pahoillaan. Sitä paitsi Heleniä ei nyt kiinnostanut, mitä olisi voinut tapahtua, vaan, mitä nyt olisi tehtävä.

”Ne varkaat ovat todellinen riesa. Ne ilmestyivät tänne heti, kun alueen omat vahdit oli määrätty satamaan. Siellä on kuulemma jokin kapina tai taistelu…” Mies sanoi.

”Taistelu satamassa?” Toisti Helen. Äkkiä hänen muistiinsa kohosivat Karlin sanat: voisivatko kyseessä olla samat, jotka tuhosivat Ferninkin? Se vaikutti tällä hetkellä ainoalta mahdollisuudelta. Se taas tarkoittaisi, että kaupunki olisi todellisessa vaarassa.

”Unohtakaa huonekalunne. Ottakaa vain vaatteenne ja sen verran rahaa, että voitte ostaa ruokanne seuraavat päivät.” Helen sanoi.

”Ja paetkaa niin kauas, kuin kykenette!” Hän huusi vielä, kun juoksi takaisin taloonsa.

Oliver Fritz ei pitänyt siitä, että hänet herätettiin aikaisin. Vielä vähemmän hän piti siitä, kun herätys tapahtui kovakouraisesti ravistelemalla. Voidaan siis vain kuvitella, millaisia ajatuksia hänen päässään liikkui – kun muistetaan hänen äkäinen luonteensa – kun hän tajusi palvelijansa Klausin riuhtovan häntä hereille olkapäästä vetäen.

”Herätkää, herra, herätkää! Sigmarin nimeen teidän täytyy lähteä täältä!” Palvelija sanoi hätääntyneellä ja nopealla äänellä.

”Mitä helvettiä sinä onneton luulet tekeväsi herättäessäsi minut tuolla tavalla…” Sammalsi Oliver. ”Paljonko kello on?”

”On yö, herra. Kuunnelkaa minua: ovella kävi mies – sotilas- , joka kertoi – ”

”Yö? Mitä tämä on?”

”Olkaa kiltti ja kuunnelkaa! Se sotilas kertoi, että kaupunkiin on hyökätty! Minä kävin ulkona ja näin, kuinka kaikki aateliset ja kauppiaat pakkaavat tavaransa ja lähtevät!”

Klausin yllätykseksi Oliver läimäisi häntä kädellä kasvoihin. Isku tuli niin yllättäen, että hän vaikeni sillä sekunnilla ja jäi tuijottamaan Oliverin vanhuksen kasvoja suu auki. Ei siten, ettei hän olisi tottunut huonon kohteluun tässä talossa, mutta Oliverin reaktio tässä tilanteessa tuntui käsittämättömältä.

”Herra… Miksi te…?” Hän aloitti.

”Jotta olisit hiljaa ja rauhoittuisit, idiootti! Etkö ymmärrä, että olen juuri herännyt mitä epämiellyttävimmällä tavalla ja heti perään joudun ottamaan selkoa sinun papatuksestasi! Ensinnäkin: anna minulle lasini.”

Klaus totteli, tällä kertaa rauhallisempana, mutta vain pinnallisesti. Tuon ukon käsissä oli vielä jonkin verran voimaa jäljellä. Hän poimi yöpöydältä puolikuun muotoiset silmälasit ja ojensi ne tämän ryppyiselle kädelle.
Saatuaan lasinsa takaisin hän vaikutti heti hieman arvokkaammalta ja tarkkaavaisemmalta.
Hän katsoi Klausia järkähtämättä ja puhui hiljaa. Hänen silmissään oli tarmoa, joka oli säilynyt niissä läpi vuosikymmenten ja tuo tarmo oli osa syytä, jonka takia Klaus ylipäätään sieti herransa vaikeaa luonnetta.

”Selitä minulle kaikki, alusta alkaen.”

Klaus kertoi kaiken, mitä oli sotilaalta hetki sitten kuullut. Tämä sisälsi tiedon, että tuntematon vihollinen oli hyökännyt noin kaksi tuntia sitten satamaan, joka tiettävästi oli nyt menetetty. Tällä hetkellä taistelu käytiin kaupungin kaduilla ja se eteni hetki hetkeltä kohti ”Ylhäisten kukkulaa”, heidän olinpaikkaansa. Muut rikkaat pakkasivat omaisuuttaan minkä ehtivät ja valmistautuivat jättämään kaupungin. Mitään järjestettyä evakuointia ei voitu joukkojen puutteen vuoksi järjestää, vaan ihmiset yksinkertaisesti ajettiin kaduille ja toivottiin parasta.

Oliver kuunteli herkeämättä ja antoi nyt jo selvästi rentoutuneemman Klausin jatkaa keskeytyksettä. Vasta lopuksi hän alkoi tarkentaa tietoja.

”Kuinka kauan vahvistuksia on odotettava?” Hän kysyi.

”Sotilas ei tiennyt. Ilmeisesti jonkin verran, koska suuri osa kaupungin joukoista on sotaharjoituksissa muutaman kilometrin päässä kaupungista, eikä heille olla vielä saatu sanaa. Tällä hetkellä vain satamavartio ja kasarmien rippeet puolustavat kaupunkia.”

”Entä miten lähellä vihollinen jo on? Voitko kuulla taistelun ääniä ikkunasta?”

Klaus totteli isäntänsä viittausta ja avasi toisessa kerroksessa olevan makuuhuoneen ikkunan. Yö oli pilvinen, mutta satamasta levittäytyvät tulipalot valaisivat jo puolet kaupungista.
Niiden rätinän yli oli kuitenkin havaittavissa miekkojen kalsketta ja haavoittuneiden huutoja.

Klaus sulki ikkunan. Hänen ei tarvinnut sanoa mitään, koska ilme kertoi kaiken. Oliver oli hetken vaiti ja sekunnit löivät tyhjää. Sitten hän nosti päänsä ja katsoi palvelijaansa silmiin, sama tarmo katseessaan.

”Herätä muut palvelijat ja käske heidän ensin aseistautua. Anna heille asekaapin avain. Sen jälkeen telkeätte kaikki ovet ja ikkunat. Sen jälkeen tulette kaikki pääsaliin.”

”Saanko kysyä, miksi nähdä kaikki se vaiva? Varkaat kumminkin pääsevät puolustamattomaan taloon, vaikka telkeäisimme ovet kuinka hyvin tahansa.” Klaus sanoi hämmästyneenä.

”Mutta talo ei olekaan puolustamaton.” Oliver vastasi ja hänen silmänsä kiilsivät.
”Me jäämme puolustamaan sitä.”

”Mitä?” Klaus ähkäisi silmät auenneina.

”Kuulit kyllä, Klaus! Me jäämme tänne. Nyt mene ja tee niin kuin sanoin.”

”Kaikella kunnioituksella, isäntä, minä en aio kuolla teidän rahojenne takia!”

Oliver läimäisi häntä uudelleen kipeästi korvalle.

”Turpa kiinni, mieletön! Minä en puhu nyt ahneuden vaan järjen äänellä, tiedä se! Tänne jääminen on tällä hetkellä paras vaihtoehto hengissä selviytymisen kannalta. Kuinka kauaksi luulet meidän pääsevän tuossa ihmismeressä? Sinulta se ehkä onnistuu jotenkuten – jos olet onnekas – mutta entä Eeva sitten? Jos satuit unohtamaan, hän on kahdeksannella kuulla! Jos meillä käy yhtään onni myötä, hyökkääjät jäävät ryöstämään muita taloja siksi aikaa, kunnes apujoukot saapuvat. Siihen asti meidän paras vaihtoehtomme on linnoittaa tämä talo.”

Vaikka ajatus taloon jäämisestä tuntuikin Klausista edelleen jossain mielessä järjettömältä, ei hän voinut vain hylätä Oliverin perusteluja. Ja todellakin, Eeva, Oliverin orpo lapsenlapsi joka asui samassa talossa, ei selviäisi matkasta mitenkään.

”Hyvä on, herra. Teen kuten sanoitte. Tuhannesti anteeksi, että epäilin motiivejanne.” Hän sanoi hiljaa ja lähti makuuhuoneesta.

Oliver katsoi hänen jälkeensä ja vasta tämän kadottua nurkan taa hän salli itsensä tutkia kättään, jolla oli häntä lyönyt. Se vapisi hiukan kivusta. Tuolla pojalla todella oli paksu pää, hän ajatteli. Tai sitten minä olin tulossa heikoksi…
Hän työnsi ajatuksen mielestään, niin kuin usein teki. Nyt ei ollut aikaa heikkoudelle. Nyt oli aika taistella. Nousten pehmeältä vuoteeltaan ja astellen karhun turkin päällä hän meni vanhan, tukevan kaapin eteen, joka lepäsi huoneen nurkassa. Löysä yöpaita laahasi hänen jäljessään. Hän avasi kaapin ovet selälleen. Hyllyllä hänen edessään oli kaunis, pitkäteräinen miekka, jonka kahvassa luki hänen nimensä. Hän hylkäsi ajatukset sen ottamisesta, mutta vetolaatikossa sen alapuolella oli kaksi hyvää kaksintaistelupistoolia, joita hän oli tosin käyttänyt viimeksi kaksikymmentä vuotta nuorempana. Säännöllinen huolto oli kuitenkin pitänyt ne kunnossa.
Niille olisi nyt käyttöä.

Helen hiipi hiljaa takaisin varkaiden valtaamaan taloonsa. Kaikkien kolmen äänet kuuluivat nyt kirjastosta, jossa he heittelivät kirjoja alas hyllyiltä, ilmeisesti kätkettyjä aarteita etsien.
Hän kirosi mielessään. Kauanko varkaat aikoivat viipyä talossa, jossa ei yksinkertaisesti ollut mitään varastettavaa?
Helenin tarvitsisi nimitäin vielä käydä kirjastossaan, koska siellä olivat kaikki ne Friedrichin kirjeet, jotka tämä oli hänelle sotavuosinaan lähettänyt.
Saattaa kuulostaa turhamaiselta tai jopa typerältä, että joku voisi vaarantaa henkensä vain paperinipullisen takia. Sehän kuulostaa hullulta.

Mutta nuo paperinpalat eivät olleet pelkkiä paperinpaloja Helenille. Ne olivat ensinnäkin antaneet hänelle suunnattomasti lohtua noiden kymmenen vuoden aikana, kun tiesi rakkaansa olevan vielä elossa ja järjissään ja rakastavan takaisin. Tämän takia niihin liittyi valtavasti tunnearvoa. Lisäksi ne saattaisivat olla ainoa asia muistojen lisäksi, mikä hänellä Friedrichistä enää oli jäljellä. Hän ei voisi koskaan antaa itselleen anteeksi, jos ne tuhoutuisivat tulipalossa tai varkaat jostain syystä veisivät ne. Se olisi anteeksiantamatonta.
Ainoa kysymys olisi siis, miten hän saisi ne takaisin.
Hänen ongelmansa sai yllättävän ratkaisun, kun kirjaston ovi äkkiä aukeni. Se tapahtui niin nopeasti, että Helen kaatui sekä oven tuuppaamana, että säikähdyksen aiheuttaman reaktion takia. Hän makasi selällään maassa ja tuijotti silmiin melko nuorta, keskipituista ja laihaa miestä, joka näytti yhtä yllättyneeltä, kuin hänestä tuntui. Tämä kuitenkin toipui sekuntia ennemmin ja hänen kasvoilleen levisi leveä virnistys, joka sai Helenin ihon kananlihalle.

”Kappas, kappas, mikäs se täältä löytyi? Talon emäntä, otaksun? Antakaas, niin autan teidät pystyyn, arvon neiti…” Mies sanoi ja otti yhden pitkän askeleen kohti kauhistunutta Heleniä.
Neuvottomaksi hän ei kuitenkaan jäänyt, vaan potkaisi miestä maasta käsin nivusiin.
Mies ähkäisi kivusta ja taittui kaksinkerroin. Seuraava potku osui häntä leukaan kaataen hänet. Helen nousi nopeasti pystyyn ja tajusi samassa, että miehen kaksi toveria olivat ilmestyneet oven suuhun. Hekin vain tuijottivat vuoron perään Heleniä ja lattialla kiemurtelevaa toveriaan, jonka nimi sattui olemaan Thomas, mutta jota usein Tomiksi kutsuttiin.

”Napatkaa se!” Tom huusi kipunsa yli.

Helen ja kaksi muuta lähtivät samaan aikaan juoksemaan samaan suuntaan, kirjaston vastapäisestä ovesta sisään. Helen löi oven kiinni heidän nenänsä edestä, mutta koska lukko puuttui, hidasti se miehiä vain noin kaksi sekuntia.
Helen juoksi huoneesta toiseen, samaan aikaan miettien kuumeisesti ratkaisua hätäänsä. Talo ei ollut järin suuri ja siinä oli vain yksi kerros, joten hän ei voisi pakoilla sen huoneissa kovin pitkään. Kellari siellä tosin oli ja sen ovessa oli lukko, mutta kuinka älykästä olisi lukkiutua pimeään kellariin samaan aikaan, kun kaupunki oli hyökkäyksen kohteena? Huonolla onnella hän voisi palaa elävältä rakkaaseen taloonsa. Ainoa vaihtoehto olisi siis pyrkiä ulos talosta.
Friedrichin kirjeet tosin jäisivät, mutta mitä muuta hän voisi tehdä? Friedrich ei varmaankaan toivoisi, että hän kuolisi niiden takia. Ehkä ne olisi pitänyt jättää alunperinkin.

Tyhjän talon lattiat narisivat, kun niiden päällä käytiin raivokasta takaa-ajoa. Helen oli juuri juoksemassa takaisin käytävään, joka johtaisi ulko-ovelle (toista tietä ulos ei ollut) kun oven pielessä odottava jalka kamppasi hänet. Hän kaatui kipeästi paljaalle lattialle, vain kahden metrin päähän vapaudesta. Hän ei ollut vielä toipunut iskusta, kun sama jalka potkaisi häntä kipeästi kylkeen.

”saakuli huora!” Huusi Tomin ääni. Toinen potku sai Helenin älähtämään kivusta. Käsi tarttui häntä tukasta ja nosti. Päähän osunut isku sai hänet menettämään tajuntansa ja lyyhistymään lattialle.
Pian kaksi muuta varasta ilmestyivät eteiseen. He katsoivat ensin Helenin hakattua hahmoa, joka makasi lattialla, sitten Tomia, joka hieroi leukaansa ja mutisi joitain kirouksia.

”Tapoit sä sen?” Kysyi toinen. Tom vilkaisi häntä välinpitämättömästi.

”En. Potkin vaan vähän.” Hänen katseensa siirtyi taas Heleniin.

”No mitä me nyt tehdään?” Kysyi sama nuorukainen. Hänen äänensä oli hieman pelokas.
”Ne mitä lienevätkin tulee kohta tänne. Minä näin, kun ne teurasti ihmisiä alempana kaupungilla, ei vienyt niiltä kauan. Ne tulee varmasti tännekin ja meidän kannattaisi olla kaukana silloin.”

”Joo, mennään” Sanoi kolmas mies.

”Ota säkki. Siellä on sen verran kamaa, että voidaan jättää tämä kylä. Varastetaan hevoset jostakin ja ratsastetaan sille vanhalle metsästäjän mökille saaliinjaolle.” Tom sanoi.

Toinen varkaista lähti hakemaan säkkiä ,joka oli jäänyt kirjastoon. Siellä olivat niiden talojen arvotavarat, jotka he olivat jo tyhjentäneet. Kolmas mies kuitenkin jäi paikalleen. Hän oli porukan vanhin, noin kolmenkymmenen.

”Entäs likka?”

”Jääköön tänne, mitäs me siitä. Ei aiheuttanut kuin harmeja.” Tom vastasi. Toinen vain nyökkäsi.
Helen jäi makaamaan lattialle, kun miehet juoksivat ulos.

Klaus raotti raskaita samettiverhoja juuri sen verran, kuin uskoi olevan turvallista katsoa ulos tulematta itse huomatuksi. Katu oli edelleen pelokkaan sekaannuksen vallassa. Hän näki rikkaiden kauppiaiden, korkea-arvoisten virkamiesten ja aatelisten melkein törmäilevän toisiinsa palvelijoineen ja läheisineen, kun he kaikki yrittivät samaan aikaan paeta kaupungista ja pakata vähimmäismäärän omaisuutta mukanaan. Tämän kaiken keskellä varkaat käyttivät tilaisuutta hyväkseen ja poimivat helpoimmat palat säkkeihinsä, joskus väkivaltaa käyttäen.
Aikaisemmin yötä hallinnut sumu oli kaikonnut, mutta tilalle oli tullut palava helvetti, joka ei tosin vielä yltänyt tälle alueelle. Ilmassa oli kuitenkin savun pistävä haju. Ja jossain tuon kaiken takana jokin tuntematon vihollinen vaani kaikkia, jotka sen tielle sattuivat.
Katsoessaan ja arvioidessaan tätä kaikkea Isännän ehdotus tuntui Klausista äkkiä paljon järkevämmältä, kuin puoli tuntia sitten. Tästä ei kuitenkaan seurannut se, että hän olisi tuntenut olonsa yhtään turvallisemmaksi, kuin aikaisemmin. Rauhallisempi hän kuitenkin oli.

Sattumalta Klaus huomasi, kuinka epäilyttävän näköinen kolmikko käveli eräästä vastapäätä sijaitsevasta talosta ulos. Taas joku oli menettänyt palan omaisuuttaan, ellei jopa henkensä, hän ajatteli.
Tuo talo viipyi hänen mielessään kuitenkin vielä hetken kahdesta syystä. Ensinnäkin tuo oli Timbertonin suvun talo, jossa nykyään asui varsin kaunis nainen, jonka Klaus oli luonnollisesti pannut merkille. Toisekseen hän ei ollut nähnyt tuon naisen tulevan vielä ulos, vaikka hän oli varmasti mennyt hetki sitten sisään.
Tämä jälkimmäinen asia, ynnä kolmen huomattavasti varkaan näköisen miehen havainto yhdistyivät hänen päässään, tosin melko hitaasti. Tämän johtopäätös sitten taas oli ristiriidassa turvallisuuden tajun kanssa, koska syntynyt johtopäätös liitti itsensä erottamattomasti velvollisuuteen, joka sisälsi astumisen ulos tästä suhteellisen turvallisesta rakennuksesta. Sitten toisaalta velvollisuuden puolelle asettui naisen kauneus, josta jo edellä mainittiin. Räpäyttäen silmiään Klaus antoi verhon liukua taas ikkunan suojaksi. Hän tarttui pöydällä olevaan naulapussiin, poimi naulan, otti vasaran ja oli aikeissa naulata laudan ikkunan suojaksi, kuten oli alunperinkin aikonut tehdä. Sitten hän kirosi puoliääneen, kääntyi toisen ikkunan edessä vasaraa heiluttavan palvelijan puoleen ja sanoi:

”Huolehdi sinä näistä ikkunoista. Minun täytyy… Täytyy käydä ulkona.”

Toinen palvelija kääntyi ja olisi luultavasti kysynyt miksi, mutta ei voinut, koska hänen suussaan oli rivi nauloja. Klaus vastasi silti, koska tämän ilme oletti otaksumaan, mitä hän ajatteli.

”Minä luulen, että, että jonkun henki on vaarassa. Tuolla ulkona siis. Minun täytyy tarkistaa asia.” Näine sanoineen hän lähti huoneesta, meni ulko-ovelle, avasi sen varovasti, juoksi kadun hälinän läpi tammilinnaan, viipyi siellä noin kaksi minuuttia ja palasi takaisin yhteensä viiden minuutin jälkeen yhä tajuton Helen käsivarsillaan ja huohottaen.

”Noniin, eihän se niin vaikeaa ollut.” Hän sanoi hengästyneeseen sävyyn toisen palvelijan sanattomalle ilmeelle.

”Kuka hän on?” Palvelija sai kysytyksi. ”Mitä hän täällä tekee?”

”Hän on Timbertonien sukua. Näin, kuinka hän meni taloonsa, mutten nähnyt hänen lähtevän. Sen sijaan näin kolmen varkaan luikkivan sieltä tiehensä. Arvasin ja arvasin oikein, että hänelle olisi sattunut jotain. Löysin hänet eteisestä.” Klaus oli hiukan hengästynyt, muttei jäänyt paikalleen seisomaan. Hän käveli kiireesti puhuessaan kohti ensimmäistä olohuonetta, jonka tammiselle pöydälle hän hellävaroin laski Helenin. Toinen palvelija seurasi häntä.

”Mitä seuraavaksi?” Mies kysyi. Klaus mietti muutaman sekunnin.

”Hae Hilda tänne ja käske pitämään huolta hänestä. Hoitakoon hänen haavansa ja yrittäköön virvoittaa hänet. Me viimeistelemme työn tässä kerroksessa.” Mies nyökkäsi ja lähti hakemaan sisäkköä. Klaus katsoi vielä kerran Helenin kauniita kasvoja, joille oli vuotanut verta. Hän yritti pyyhkiä sitä, muttei ehtinyt, koska Oliver tuli portaita pitkin eteiseen ja sieltä olohuoneeseen.
Hän pysähtyi kuin naulattuna ovenpieleen, tuijotti Heleniä, tuijotti Klausin hämmästynyttä naamaa ja löi kämmenellä otsaansa kuvastaakseen tunteitaan, mikä oli oikeastaan turhaa. Klaus tiesi, miten hän reagoisi, tiesi jo ennen kuin oli hakenut Helenin. Hän oli silti toiminut.

”Mitä helvettiä sinä nyt olet tehnyt, puolimieli.” Oliver sanoi hiljaa. Hän oli pukeutunut uuteen kaniininnahka takkiinsa, mustiin housuihinsa ja kolmikulma hattuunsa. Kävelykeppikin oli uusi, veistetty jättiläiskarhun luusta. Vyöllään hän piti kahta kaksintaistelupistoolia, mikä hiukan huolestutti Klausia.

”Minä pelastin hänet kadulta…” Aloitti Klaus. Hän ei kuitenkaan ehtinyt jatkaa pitemmälle, kun Oliver jo marssi Helenin viereen, tuuppasi Klausin syrjemmälle, kuunteli Helenin hänen hengitystään ja – Klausin kauhistukseksi – läimäisi tätä kasvoille.

”Mitä te teette?” Hän parkaisi. Se oli virhe.
”Turpa kiinni!” Hän sanoi edes vilkaisematta häntä. ”Jos tämä tyttö kesti edellisen kohtelunsa, niin saa kestää minunkin. On tärkeämpää saada hänet hereille, tuollaisena hänestä on vain harmia.”

Oliver läimäisi uudelleen ja tällä kertaa Helen avasi silmänsä, tosin hitaasti.

”Missä minä olen?” Hän kuiskasi.

”Olette Oliver Fritzin talossa, arvon neiti. Klaus tässä pelasti juuri henkenne, kiittäkää häntä myöhemmin. Nyt yritätte pysyä tajuissanne.” Oliver sanoi ja kääntyi Klausin puoleen.
”Hae Hilda tänne. Sitten naulaat ikkunat loppuun, etkä sen jälkeen enää poistu talosta ilman minun lupaani, ymmärrätkö?” Hänen sävynsä ei antanut sijaa muunlaisille tulkinnoille.

”Kyllä, herra. Hilda on jo tulossa, Gregor meni hakemaan häntä.” Niine sanoineen hän lähti juosten naulaamaan lankkuja ikkunoihin. Oliver katsoi hänen peräänsä ja kääntyi sitten takaisin Helenin puoleen.

”Miten voitte, neiti Timberton?” Hänen äänensä oli rauhallinen, muttei yhtä lämmin tai välittävä, kuin olisi voinut olla.
Helen räpytteli silmiään ja toipui vieläkin saamastaan iskusta. Kylki tuntui olevan tulessa. Näistä asioista huolimatta hän vastasi kysymykseen, tosin hiljaa.

”Olosuhteet huomioon ottaen, hyvin. Sanokaa vielä, miten minä päädyin tänne?”

”Palvelijani Klaus pelasti teidät omasta talostanne ja toi tänne. Käytiinkö kimppuunne? Olivatko hyökkääjät samoja, jotka tuhoavat kaupunkia, vai pelkkiä varkaita?”

”Varkaita, luulen. Ovatko ne hyökkääjät jo täällä asti?”

”Eivät ilmeisesti, mutta tulevat varmasti pian. Levätkää nyt, sisäkköni tulee pitämään teistä huolta.” Oliver kääntyi lähteäkseen, mutta Helen pysäytti hänet.

”Kiitos henkeni pelastamisesta, herra Fritz. Mutta sanokaa, miksi te ette ole lähtenyt kaupungista? Ja mitä te puhuitte ikkunoiden naulaamisesta?”

”Kuten jo sanoin, minä en henkeänne pelastanut. Kiittäkää oikeaa tahoa myöhemmin. Ja mitä pakenemiseen tulee, te olette vapaa lähtemään milloin mielitte. Me jäämme tänne puolustamaan taloa.”

”Mutta miksi?”

”Tyttärentyttäreni on kahdeksannella kuulla, eikä selviytyisi matkasta.” Hän puhui tavallista hiljempaa.
”Levätkää nyt.”

Luinen kävelykeppi kopsahteli lattiaan, kun Oliver jätti Helenin omaan rauhaansa. Hän punnitsi tilannetta hetken. Lopulta hän päätti, että jäisi ainakin tilapäisesti taloon kahdesta syystä: Hän ei ollut vielä juoksukunnossa ja hän tunsi olevansa velkaa sille miehelle, joka hänet pelasti, Klausille. Pakoon luikkiminen tuntui pelkurimaiselta ja väärältä.
Sisäkkö tuli huoneeseen ja kysyi Helenin vointia hymyillen. Hänestä tuntui uskomattomalta, että joku voisi hymyillä tällaisessa tilanteessa. Sisäkkö oli ehkä viidenkymmenen. Hän sai Heleninkin hymyilemään.

Friedrich tuijotti edessään aukenevaa näkyä. Kannella hänen vierellään Lathaia ja muutama muu haltia katsoi samaa näytelmää ja heidän takanaan sata aseistautunutta samanlaista seisoi suorana, katse eteenpäin.
Edessä oli liekehtivä Bergenin kaupunki.
Jonka kaduilla ihmiset juoksivat pakoon yliluonnollista vihollistaan.
Ilma haisi savulle.
Ensimmäistä kertaa todella tunsin pelon merkityksen. Jossain tuossa helvetissä olisi ainoa elossa olevan rakastamani ihminen. Pelkkä ajatuskin sai mieleni huutamaan palosta.
Ja kaikki nuo muut ihmiset… Heidän elämänsä oli nyt joko katkennut tai muuttunut loppuelämäksi.
En ollut saada henkeä vihaltani.

Lathaia sen sijaan oli yhtä tyyni kuin ennenkin. Se oli raivostuttavaa. Ymmärsikö tuo ylimielinen olento, mitä näki? Vai eikö vain välittänyt? Kuin lepyttääkseen tunteitani, joita huomasin tuon olennon lukevan kuin kirjaa, hän puhui minulle.

”Rantaudumme kohta, ystäväni. Kun olemme saaneet kosketuksen viholliseen, en halua sinun jäävän meidän seuraamme.” Hän sanoi. Hämmästykseni peitti hetkeksi jopa raivoni.

”Mutta, mitä…” Aloitin.

”Meidän rotumme on taistellut noita olentoja vastaan kauemmin, kuin voit käsittää. Siinä ajassa olemme omaksuneet tietynlaisen tasapainon niitä vastaan. Sinun läsnäolosi olisi särö tuossa tasapainossa, mikä tekee meistä niin vaarallisia niille. Siksi en voi antaa sinun taistella kanssamme. Erkanet siis taistelusta ja menet minne mielit. Kun olet lähtenyt, en halua enää nähdä sinua.” Hänen äänensä oli rauhallinen, kuten aina, mutta nyt siinä oli tiettyä päättäväisyyden sävyä, joka ei antanut varaa neuvotteluihin.

Tämä taas sopi minulle mainiosti. Minulla ei ollut mitään halua pitkittää aikaa, jona Helen olisi vaarassa. Alunperinkin olin aikonut lähteä etsimään häntä mitä pikimmin.
Hetken verran mietin, josko hän osasi lukea ajatuksiani.

”Hyvä on, Lathaia. Kiitos kaikesta, mitä olette tehneet minun ja näiden ihmisten puolesta.” Sanoin niin kunnioittavasti, kuin kykenin.

Hän pysyi vaiti.

Se oli viimeinen kerta, kun näin hänet.

Laiva työntyi kivisen laiturin viereen hiljaa ja vakaasti. Panin merkille, että satamaan oli sidottu oudon näköisiä veneitä: kokonaan mustia ja kapeita. Ne eivät vastanneet mitään ennen näkemääni alusta, jos Lathaian laivaa ei laskettaisi. Tällöin tajusin, että niiden täytyi olla vihollistemme veneitä.
Äkkiä ne näyttivät huomattavasti vähemmän viattomilta, kuin hetki sitten.
Heti, kun pääsimme tarpeeksi lähelle, kiipesin laivan keulaan ja hyppäsin laiturille. Vilkaisematta taakseni juoksin liekehtivien talojen välistä, hyppien kuolleiden sotilaiden ylitse ja väistellen verilammikoita. En edes vilkaissut heidän kasvojaan. En siksi, etten olisi välittänyt, vaan juuri siksi. En olisi voinut katsoa heidän jähmettyneitä kuoleman ilmeitään tuntematta suurta puistatusta, mihin minulla ei nyt ollut varaa. Kuolleita voisi surra myöhemminkin, nyt elävät olisivat etusijalla.
Olin juossut jo reilut sata metriä, enkä ollut kohdannut vielä yhtään elävää vastustajaa. Nyt kuitenkin tunsin heidän tapansa ja osasin pitää varani, katsoen ensin jokaisen kulman taakse ja kuunnellen parhaani mukaan, vaikka tulen rätinä peittikin hyvin jopa kaukaiset kauhunhuudot, joita kohti suuntasin.

Oletin, että jos Helen ei olisi päässyt ulos kaupungista, hän luultavasti olisi kodissaan, tammilinnassa. Tai ainakin sen lähettyvillä. Toivottavasti.

Oli kiire kuinka suuri tahansa, ei kukaan omatunnon omaava ihminen voi sivuuttaa kuolevan avunpyyntöä. En tietenkään pelkän äänen perusteella tiennyt, että mies olisi kuolemankielissä, päinvastoin.
Järkytyin, kun huomasin avun pyytäjän massiiviset haavat rinnassa ja muualla ruumiissa. Hän makasi keskellä ruumiskasaa, sotilas. Hänen haarniskansa, vaatteensa ja iho olivat kaikki veren peitossa, omaa tai vihollisen, sitä en voinut sanoa. Näin vain hänen naamansa, kun kumarruin hänen ylleen, tähyillen samalla ympärilleni.

”Tule lähemmäs…” Mies sanoi heikosti. Hän oli rotevarakenteinen ja ilmeisesti tavallista rivisotilasta korkea-arvoisempi, tosin se ei häntä enää auttaisi. Hän oli kaiken avun ulottumattomissa.

Kumarruin hänen toiveensa mukaan lähemmäs. Tunsin, että minun pitäisi sanoa jotain, mutta mitä kuolevalle voi sanoa? Lepää rauhassa? Taistelit urhoollisesti? Mieleeni ei tullut mitään korulauseita, vain kuvia Helenistä verissä päin ja kuiskaamassa nimeäni. Tuo mies kuitenkin oli kuolemaisillaan, enhän voisi vain hylätä häntä.

”Oletko Wernherin miehiä? Tulitteko auttamaan meitä?” Mies jatkoi.

”Ei, en ole… Minä tulin halt-” Tajusin samassa, että mitä kuolevalle ikinä kertoisinkaan, ei hän eläisi niin kauan, että ehtisin selittää, miten olin puolivahingossa johdattanut noin sata haltiasotilasta taistelemaan mustia sukulaisiaan vastaan.
Heti perään kuitenkin tajusin, että mies oli jo hyvää vauhtia astumassa Morin puutarhoihin, eikä enää välittänyt siitä, mitä vastaisin.

”Kyllä, kyllä minä olen. Vahvistukset saapuivat ajoissa, pidättelitte niitä juuri tarpeeksi. Kiitos siitä.” Sanoin hiljaa.

Hymy levisi miehen naamalle. Tuskainen, verinen ja helpottunut hymy. Se sai hänen kasvonsa venymään veren ja haavojen keskeltä valoon, jonka vain tieto onnistumisesta voi aiheuttaa.

”Hyvä…” Hän sanoi. ”Sanokaa Victorille, Adanille ja Janelle, että rakastan heitä…”

Friedrich poistui Igorin vielä lämpimän ruumiin luota ja jatkoi matkaansa, mieli entistä synkempänä, jos sellainen oli hänelle enää mahdollista.

Hänen juostessaan pitkin Bergenin liekehtiviä katuja Lathaia ja muut haltiat marssivat maihin täydellisessä järjestyksessä. Ensin he ryhmittyivät yhdeksi sadan haltian ryhmäksi, sen jälkeen joukko jakautui neljään osaan, jotka kaikki ottivat haltuunsa oman katunsa. Kaikki tämä ilman yhtäkään havaittavaa käskyä. Kuin yhtenä olentona he etenivät yli kuolleiden sotilaiden ja joidenkin serkkujensa, joihin he eivät suostuneet koskemaan edes varpaillaan.
Jokaista osastoa johti oma aliupseeri, joka tekisi päätökset, jos ylempää upseeri ei voisi niitä antaa. Näin armeija pysyisi ruodussa jopa taistelun kaoottisissa oloissa, mitä kaupunkisota hyvinkin tulisi olemaan. Lathaia oli antanut jokaiselle aliupseerille määräyksen kutsua vahvistuksia heti, jos hän tuntisi yksikkönsä sitä tarvitsevan.

Hän ei mielellään hajottanut joukkojaan näin, mutta koska vihollinen oli luultavasti tehnyt samoin kerätäkseen mahdollisimman paljon orjia, oli se välttämätöntä asukkaiden henkien pelastamiseksi.

Haltiat etenivät ripeästi savuisilla kaduilla. Tulipalo ympärillä oli jo kauan sitten saavuttanut pisteen, jossa se olisi hengenvaarallinen kaikille uhreilleen, mutta he etenivät silti, unohtaen kuumuuden. He ohittivat Igorin ruumiin vilkaisematta häneen. Lathaia tähysi savun ja ilmavirrassa heittelevän rojun läpi vihollisiaan, tuloksetta. Tämä ei häntä kuitenkaan yllättänyt, sillä kukapa täysjärkinen jäisi tällaisen helvetin keskelle.
Hänen suurin huolensa olikin, että he joutuisivat tekemään sen. Jos mustat olennot saisivat jotenkin tiedon heidän läsnäolostaan, he kävisivät samalta seisomalta kimppuun, se oli varma. Ja olisi vain ajan kysymys, kun se tapahtuisi. Sitä ennen olisi siis viisasta päästä mahdollisimman kauas tästä infernosta.
Tosin ei menisi kauaa, kun se nielisi koko kaupungin, jolloin eloonjäämismahdollisuudet laskisivat nollaan.
Mutta he eivät olleet tulleet tänne pysyäkseen hengissä, silloinhan he olisivat jo kaukana merellä.
He olivat tulleet tänne tappamaan.

Vähitellen haltiat onnistuivat pääsemään kauemmas palon keskipisteestä. Lathaia vilkaisi ympärilleen tällä aukiolla, jolle he olivat saapuneet. Hän tajusi, että se oli kaupungin tori.
Palo ei ollut vielä saavuttanut tätä osaa kaupungista, mutta se olisi vain ajan kysymys. Mutta ei se tuli ollut, joka häntä tässä paikassa huolestutti. Tämän uuden epäilyksen varjon aiheuttajina olivat ihmiset, jotka olivat sidottu kiinni torin keskellä olevaan patsaaseen, mikä esitti jotain ihmisten pyhimystä. Heitä oli kuusi, eikä kukaan liikkunut. Ympärillä oli kuolleita ihmisiä, hevosia ja verta.

Lathaia pysähtyi ja yhdellä merkillä muut kaksikymmentäviisi haltiaa tekivät samoin, asettuen puolustusasentoon. Varjo hänen mielessään kasvoi pidemmäksi.
Mitä nuo kuusi ihmistä tekivät tuolla? Olivatko he orjia, jotka oli jätetty jälkeen myöhemmin kerättäväksi? Mutta miksi heitä sitten oli noin vähän?
Hitaasti hän käveli ihmisten luo. Heidän kätensä oli sidottu taakse ja kaikki olivat painaneet päänsä kumaraan, jolloin kasvoja oli mahdotonta nähdä. Miksi he eivät liikkuneet jos olivat elossa? Ja miksi olivat sidotut, jos olivat kuolleita? Hän käveli erään vanhan miehen luo, jonka räsyiset vaatteet olivat veren peitossa. Kun hän oli puolen metrin päässä, mies nosti yllättäen päätään.

”Missä minä olen! Mitä ne tekivät minulle! Hyvä Jumala, minä en halua kuolla!” Mies huusi kuin kidutettava ja Lathaia joutui perääntymään muutaman askeleen, kun hän riuhtoi villisti siteitään. Hänen silmänsä olivat pelokkaat ja verenpurkaumilla. Niiden eloisa vihreä oli korvattu näillä rääkätyn sielun kuvilla.

”Ole rauhassa, ihminen, ja kerro, tunnetko kipua? Minä olen ystäväsi.” Lathaia sanoi tyynesti, mutta sellaisella äänensävyllä, että sai vanhuksen hiljenemään ja kiinnittämään huomionsa tähän.

”Kuka te olette?” Hän kysyi jo hillitymmin.

”Minun nimeni on Lathaia ja olen tullut auttamaan sinua ja kansaasi. Mikä sinun nimesi on?”

”Minä… Minä olen Helmut… Helmut Stern.”

”Mitä teille ja väellesi tapahtui, Helmut Stern?”

”Minä, minä olin vain rauhallisella iltakävelyllä, kun havaitsin melua satamasta. Kävelin sinne ja huomasin siellä riehuvan taistelun. Se näytti pahalta. En jäänyt katsomaan, vaan päätin juosta kotiini, mutta kyse ei ollutkaan mistä tahansa varkaiden välien selvittelystä!
Kaupunkiin oli hyökätty, niin eräs sotilas minulle kertoi.
Lähdin tietysti heti kotiani kohti hakemaan – no hieman rahaa ja muita tavaroita – koska sotilas sanoi levittävänsä käskyä, jonka mukaan kaikkien liikkeelle kykenevien tulisi paeta kaupungista välittömästi.”

”Menitte siis kotiinne. Mutta miten päädyitte tänne sidottuna? Ja missä ovat vangitsijanne?”

”No, tavaroiden pakkaamiseen meni kauemmin, kuin olin olettanut, ja kun olimme tekemässä lähtöä, ne hyökkäsivät kimppuumme! Ja tappoivat jokaisen, joka jäi heidän kynsiinsä! Se oli hirveää…”

Helmut murtui lopulta ja alkoi itkeä säälittävästi, painaen päänsä. Lathaialla ei kuitenkaan juuri nyt ollut aikaa säälille, mustat olennot voisivat olla hyvinkin lähellä.

”Ymmärrän tuskasi, Helmut Stern. Minä todella ymmärrän. Mutta kerro minulle, koska se on elintärkeää meidän kaikkien takia, onko sinulla mitään käsitystä, missä vihollinen on?”

Lathaian oli hetki hetkeltä vaikeampi saada Helmutin huomio kiinnitetyksi. Hänen itkunsa oli alkanut kasvaa järjettömäksi kirkumiseksi, jonka hän sai vain vaivoin hillittyä. Myös Helmutin silmät alkoivat verestää entistä enemmän ja hänen suunsa – Lathaian inhoksi – vaahtosi hiukan. Lopulta hän sai tuon ihmisraunion puhumaan, tosin katkonaisesti.

”Minä… Ne… Toivat minut tänne… Antoivat… (kirkumista) Jotain… Huumasivat… Lopettakaa! Lopettakaa! LOPETTAKAA JUMALAN NIMEEN!”

Lathaia perääntyi tuon nyt mielettömästi huutavan ja kaiken järkensä menettäneen olennon luota. Helmut ei enää antaisi hänelle vastauksia. Enää hän vain riuhtoi siteitään niin, että kädet hiertyivät verille, hän huusi kunnes ei saanut henkeä ja jatkoi sen jälkeenkin, hänen silmänsä vuotivat verta. Kirjaimellisesti vuotivat. Kauhukseen Lathaia huomasi, että muut viisi sidottua ihmistä olivat alkaneet käyttäytyä samoin.
Sekuntia myöhemmin kuului pitkä, matala ääni. Se soi koko aukion yllä, levittäytyi taivaaseen ja koko kaupunkiin asti. Se sai jokaisen kuulijansa jähmettymään hetkeksi paikoilleen pelkän kauhun voimalla. Jopa sellaiset, jotka eivät tienneet, mitä tuo ääni merkitsi. Lathaia tiesi. Hän tiesi, että se oli mustien olentojen merkki hyökkäyksen aloittamiseksi.
Silti hän ei voinut liikahtaakaan.
Muutaman minuutin kuluttua, voimakkaan äänen lopulta loputtua, Jokaisesta Bergenin torin ovesta, ikkunasta ja kujasta alkoi vyöryä ihmisiä. Ei, ei ihmisiä, hän ajatteli. Nämä eivät voineet olla Bergenin asukkaita. Heille oli tehty jotain. Jotain sanoinkuvaamatonta. Noilla kuolaavilla, kirkuvilla ja järjettömillä olennoilla ei ollut mitään tekemistä ihmisten kanssa, jos ruumista ei oteta lukuun.

Hän oli kuullut kerrottavan, että joskus mustat olennot huumasivat tarkoituksellisesti tuoreita orjiaan – joskus jopa kesken taistelun – vahvoilla hallusinaatioita aiheuttavilla myrkyillä. Tämä helpotti vankien kuljetusta laivoihin, sillä huumatut olennot tunsivat jostain syystä suunnatonta pelkoa vangitsijoitaan kohtaan. Aineella oli myös eräs sivuvaikutus, jota he joskus, tosin harvoin, käyttivät.
Myrkky sai uhrinsa tuntemaan suunnatonta raivoa jokaista muuta kohtaan.
Näitä uhrattavia lihamuureja he sitten käyttivät häikäilemättömästi uuvuttaakseen vihollisensa.
Ja tosiaankin, Lathaia erotti kirkuvien ihmisten takana mustien olentojen hahmoja, jotka tyynesti katselivat, kuinka heidän uhrinsa syöksyivät kohti varmaa kuolemaa. Näky jäi kuitenkin lyhyeksi hänen pinkaistessaan huimaan juoksuun kohti sotilaitaan, huutaen samalla käskyjä näille.

”Asurin lapset, puolustautukaa! Ja tappakaa ihmisiä vain, jos se pelastaa oman henkenne! Tähdätkää jalkoihin ja käsiin!” Hänen huutonsa oli hukkua kiljunnan alle, mutta tarkkakorvaiset haltiat kuulivat sen silti ja tottelivat parhaansa mukaan. He olivat jo valmiiksi ympyrämuodostelmassa, joten ensimmäisen rivin tarvitsi vain tiivistää rivinsä ja lyödä keihäät eteensä toisen rivin ampuessa jousillaan.
Nuolet osuivat tarkasti ihmisiä polviin, jalkoihin ja olkapäihin. Jotkut kaatuivat, mutta useimmat vain jatkoivat juoksemista. Lathaia työnsi itsensä ensimmäiseen riviin ympyrän ulkokehälle, vetäisi miekkansa nopeammin kuin silmä huomasi ja löi vieläkin nopeammin huutaen samalla merkin, jolloin kaikki ensimmäisestä rivistä iskivät keihäänsä eteenpäin kauhein tuloksin.

Huumatut ihmiset oli riisuttu alastomiksi, taivas tietää miksi. Ehkä se noiden mustien olentojen mielestä aiheutti entistä järkyttävämmän vaikutuksen.
Siinä he todella olivat oikeassa.
Kiiltävät keihäät leikkasivat jänteitä, lihaksia ja ihoa kuin voita, tosin haltiat tekivät parhaansa olla aiheuttamatta kohtalokkaita vammoja. Samoin teki Lathaia leikatessaan puolen sentin syvyisen haavan edessään juoksevan naisen rinnan yli. Nainen kaatui taaksepäin, mutta törmäsi takana tuleviin ja tönäistiin taas eteenpäin. Lathaia kaatoi hänet miekkansa lappeella, samoin toisen, kolmannen ja neljännen. Viides yritti iskeä veitsensä hänen poskensa läpi ja olisi onnistunut, jollei hän olisi katkaissut hänen kurkkuaan.
Se repi hänen sydämensä riekaleiksi.
Miksi hän olikaan tullut tähän paikkaan?

Autuaan tietämättömänä torin tapahtumista Friedrich jatkoi juoksuaan kohti tammilinnaa. Täälläkään kadut eivät olleet autioita, vaan niillä juoksenteli ristiin rastiin ihmisiä. He pakenivat vainoajiaan, jotka hyvää tahtia tappoivat kaupungin viimeisiä puolustajia. Sotilaiden avuksi oli ilmestynyt vahvistuksia yllättävältä taholta: jotkut kaupungin siviileistä olivat tarttuneet aseisiin ja rientäneet auttamaan heitä. Näillä miehillä ei tietenkään ollut mitään sen parempaa miekkailukokemusta, kuin mitä he olivat kadulta oppineet, mutta jonka puutteen he korvasivat raivolla ja vihalla hyökkääjiä kohtaan. Ja rakkaudella omaisiaan kohtaan, tietysti.
Friedrichin edessä käytiin nyt yhtä tällaisista taisteluista, joita riehui ympäri kaupunkia. Hänen mielensä oli kahden vaiheilla ja päätös olisi tehtävä nopeasti. Suorin tie tammilinnaan vei suoraan taistelun läpi. Valitessaan tämän tien hän tietenkin joutuisi taistelemaan tiensä selväksi, mikä olisi selvä riski, vaikka ihmiset näyttivätkin olevan voitolla paikallisen ylivoimansa turvin.
Kiertotie taas voisi olla yhtä vaarallinen ja kohtalokkaan pitkä.
Sitten hän muisti, kuinka nuo olennot olivat syyllisiä Charlesin ja kymmenien muiden merimiesten kuolemaan, puhumattakaan tästä kaupungista. Silloin raivo sai vallan hänestä.
Miekka koholla hän syöksyi taisteluun.

Tässä taistelussa mustat haltiat olivat jääneet alakynteen ja heidät oli ahdistettu kapealle kujalle, jossa he taistelivat selkä selkää vasten. Ihmiset kävivät armotta näiden vangeiksi jääneiden olentojen kimppuun, hakaten ja silpoen kaikella voimallaan.
Friedrichiltä kesti hetki päästä etulinjaan, mutta kun niin kävi, muuttui haltioiden olo entistä tukalammaksi. Silti hän ei havainnut heidän kasvoillaan merkkiäkään pelosta.
Vain kylmän ja kovan ilmeen, joka sopi paremmin patsaille.

Lyönti, lyönti, torjunta, lyönti. Miekka kohosi ja laski tasaisessa tahdissa. Hänen ympärillään raivosi kirveiden, puukkojen, vasaroiden ja nuijien myrsky, jolle jopa nuo mustat pirut tuupertuivat. Viimeiset kolme heistä kirjaimellisesti hakattiin kappaleiksi, kunnes heidän ruumiinsa olivat enää verisiä myttyjä.
Silloin, myrskyn laannuttua, Friedrichin valtasi outo tyyneyden tunne. Samoin kävi muille ympärillä oleville. Kukaan ei oikein tiennyt, mitä tehdä seuraavaksi. He olivat astuneet taisteluun enemmän mielen oikusta, kuin järjestäytyneesti, eikä kukaan ollut johtanut heitä. Se asia kuitenkin korjattiin pian.

Joku Friedrichin läheltä, alempi upseeri, vangitsi läsnäolijoiden huomion lyömällä miekallaan pari kertaa kilpeään. Kaikki katsoivat häntä. Ne, jotka eivät nähneet, kurkottivat jotta näkisivät. Mies oli veren peitossa, mutta sillä ei ollut väliä, koska niin oli moni muukin läsnäolija.

”Kuunnelkaa! Kuunnelkaa minua! Minä olen Bergenin kaupungin toisen komppanian ensimmäisen yksikön komentaja Ludwig van Kauffman ja vaikkei minulla siihen normaalisti ole valtuuksia, tämänhetkisen tilanteen pakosta, otan jokaisen taistelemaan kykenevän miehen komentooni! Jokainen tämän kuullut täysi-ikäinen mies ilmoittautukoon minulle ja lähteköön mukaani puolustamaan kaupungin rippeitä!” Miehen ääni oli kova ja päättäväinen.

Ensin oli hiljaista. Nämä miehet eivät olleet sotilaita, Friedrich ajatteli. Ei tuo mies voinut ottaa heitä komentoonsa ja johtaa varmaan kuolemaan. Vaikka järki huusi antamaan asian olla, ei hän voinut antaa sen tapahtua. Hän tiesi, mitä siitä seuraisi.
Olihan hän itse kokenut sen.

”Kuunnelkaa minua hetki, komentaja. Älkää uhmatko onneanne toista kertaa ja siis hyökätkö näiden olentojen kimppuun.” Sanoin niin hiljaa, etteivät lähellä olevatkaan miehet kuulleet.
Hän kääntyi minuun päin kasvoillaan jäätävä ilme.

”Entä kuka olette te, joka uskaltaa sanoa jotain tuollaista?” Hän ei vaivautunut hiljentämään ääntään, jolloin kaikkien silmät kohdistuivat meihin.

”Nimeni on Friedrich Helmenstein. Olen taistellut paitsi kymmenen vuotta örkkejä niin myös kerran aiemmin näitä mustia olentoja vastaan, joten kuulkaa: voitimme tämän pienen kahakan vain ylivoimallamme, jota ne eivät meille toiste suo. Tiedän, mistä puhun.” Koska kaikki jo olivat kiinnittäneet huomionsa meihin, ei ollut väliä hiljentää äänentasoa.

”Minä en ole koskaan kuullutkaan teistä tai urastanne, enkä siis ota vastaan epämääräisiä käskyjä mieheltä, joka puheidensa perusteella ei ole mitään muuta kuin pelkuri. Me ajamme nuo olennot takaisin mereen, minne ne kuuluvatkin.” Komentajan ääni tihkui myrkkyä.

”Etkä ymmärrä, mieletön, että tämä kaupunki on menetetty! Miten kävikään satamavartion, kun se yritti samaa, mihin sinä näitä miehiä johdatat? He makaavat kaikki muutama sata metriä merelle päin!”

”Tämä kaupunki on seissyt paikallaan jo kaksisataa vuotta ja kestänyt hyökkäyksiä ennenkin! Kiittäkää onneanne, että tilanteen kaoottisuus estää minua lähettämästä teitä raudoissa vankilaan! Jos ette vaikene, teloitutan teidät maanpetoksesta!” Kasvomme olivat tässä vaiheessa kymmenen sentin päästä toisistaan.

Koska keskustelu komentajan kanssa muistutti hyvin paljon pään hakkaamista seinään, päätin puhutella suoraan miehiä ympärillämme. Heitähän asia eniten koski.

”Kuunnelkaa kaikki! Jos seuraatte tuota miestä, saatatte tappaa hyvällä onnella oman määränne verran vihollisia, loppujen niistä kantaessaan vaimonne, lapsenne ja vanhempanne orjiksi laivoihinsa tai tappaa siihen paikkaan!
Jos taas – ”

Tässä vaiheessa jouduin keskeyttämään, kun komentaja yritti lyödä minua miekallaan. Tartuin häntä ranteesta pysäyttäen iskun ja annoin toisella iskun naamaan, tosin pelkällä nyrkillä. Mies hoiperteli taemmas kädenmitan päähän ja jäi siihen vain siitä syystä, että minun oli onnistunut vääntää miekka tämän kädestä.
Mutta jos katse olisi voinut tappaa…

”Jos taas”, jatkoin, ”Haluatte heidän selviytyvän, menkää heidän tykönsä ja jättäkää tämä kaupunki!”

Seurasi hiljaisuus, jonka aikana vain kaukainen tulipalon rätinä uskalsi rikkoa sitä. Sitten kaupunkilaisten riveistä astui veren peitossa kylpevä mies, olallaan hakkuukirves ja lonkallaan yhtä verinen miekka. Kun tunnistin hänet, en voinut enää irrottaa katsettani hänestä.
Isaskar Ewigkeit, Jasminen entinen kapteeni.

”Jotkut meistä”, hän aloitti kolkolla äänellä, ”Ovat jo menettäneet perhettään niille.” Hänen
katseensa pyyhki läsnäolijoita, jotka minun laillani tuijottivat häntä sanattomin ilmein.

Hänen tarinansa oli saanut yllättävän käänteen viimeaikaisten tapahtumien valossa ja kaikki tunnistivat hänet.

”En tiedä, onko tällä kysymyksellä mitään järjellistä oikeutusta, mutta kysyn sen silti: onko täällä ketään, joka ei olisi menettänyt jotain noille saakuli olennoille! Minä kannoin poikani eilen kotiini rannalta mailin päästä täältä. Samalta rannalta, jolle minä ajauduin.
Mutta hän olikin jo kuollut…”
Hänen katseensa pysähtyi sekunniksi minuun ja sai aikaan väristyksen. Muistin vielä hyvin viime kohtaamisemme.
Ja tällä kertaa olisimme molemmat aseistettuja.
Tämän havainnon lisäksi muistin Juhanin, Isaskarin pojan, joka oli Helenin ensimmäinen kaatunut. Jo entuudestaan mielensä murtanut isä oli saanut tietää poikansa kohtalosta pahimmalla mahdollisella tavalla.
”Onko täällä siis ketään”, hän karjui, ”JONKA MIELESTÄ NE EIVÄT ANSAITSISI KUOLLA!”

Tällä kertaa seurannut hiljaisuus kesti vain hetken. Sitten sen rikkoi mitä hirvein ääni, jonka olin koskaan kuullut. Pitkän, valittavan matalan huudon jälkeen kaikki katselivat pelokkaasti toisiaan, mutta pahaksi onneksi komentaja toipui siitä ensimmäisenä.
Hänelle ei ollut vaikeuksia tulkita ääntä oman mielensä mukaan.

”Kuulitteko! Sen täytyi olla niiden perääntymismerkki! Vahvistukset ovat siis täällä! Seuratkaa minua viimeiseen rynnäkköön!”

Katselin avuttomana, kuinka miehet yksi toisensa perään lähtivät seuraamaan häntä, Isaskar ensimmäisenä. Muutama tosin jäi kanssani katsomaan, kuinka he juoksivat kohti tuomiotaan.
Minun lähtiessäni kohti tammilinnaa.

Lathaian miekka liikkui silmää nopeammalla vauhdilla, leikaten ja silpoen ihmisiä hänen ympärillään. Hän säästi niin monta, kuin kykeni, mutta se oli liian vähän, aivan liian vähän.
Nämä ihmiset olivat menettäneet pelon käsitteen, eivätkä enää välittäneet mistään. He olivat mielettömiä, hallusinaatioidensa kourissa.
Mustien olentojen juoni oli onnistunut hyvin.
Onneksi he eivät olleet huumanneet lapsia. Se olisi ollut liikaa. Se olisi murtanut hänen sydämensä lopullisesti.
Ihmisten virta alkoi loppua. Ilmeisesti mustat haltiat halusivat säästää osan heistä laivojensa täytteeksi. Lopulta hänen miekkansa leikkasi vain ilmaa. Haltioiden ympärillä oli kasa vainajia ja kivusta valittavia haavoittuneita. Myös Helmut oli siellä, hän oli päässyt kahleistaan revittyään ranteensa verille. Myös kaksi haltiaa oli kuollut: väkijoukko oli repinyt heidät irti rivistä ja raadellut hengiltä.

Mutta nyt alkoi todellinen taistelu: mustat haltiat olivat saaneet tarpeeksi vahvistuksia ja kävivät yhtenä aaltona heidän kimppuunsa. Lathaiakin oli kutsunut vahvistuksia, mutta he saattaisivat menehtyä ennen heidän tuloaan.
Ainakin hän kuolisi taistellessaan rotunsa ikuista vihollista vastaan, hän ajatteli samalla, kun sivalsi miekallaan edessä olevaa mustaan kaapuun ja haarniskaan pukeutunutta olentoa.

Helen raotti samaa samettisen paksua verhoa, josta Klaus oli vain muutama tunti sitten katsomalla lopulta pelastanut hänen henkensä, tosin eihän hän sitä tiennyt. Hänelle se oli vain ikkuna.
Ulkona oli hiljaista. Ensimmäisen kerran hiljaista sen jälkeen, kun koko tämä hulluus oli alkanut. Maassa makasi ihmisiä. Muutama talo paloi, mutta liekit olivat jo sammumassa yllättäen saapuneen sateen myötä. Kivillä päällystetty katu oli jo märkä ja täynnään lätäköitä, joita sadepisarat pommittivat. Mustien haltioiden uhrien veri virtasi näihin pieniin lampiin ja huuhtoutui veden mukana loputa viemäreihin ja mereen.
Mutta Helen ei ajatellut asioita niin pitkälle. Nyt häntä kiinnosti vain, mitä muuta ulkona tapahtui. Olivatko taistelut loppuneet? Oliko hyökkääjä karkotettu?

Hän epäili varsinkin viimeisen kysymyksen myönteistä vastausta, vaikka ulkona ei näistä jälkeä näkynytkään. Kumma kyllä, nuo pirulliset olennot olivat kadonneet näkyvistä heti sen kauhean äänen jälkeen, joka oli leikannut ilmaa. Näiden kahden asian täytyi liittyä toisiinsa. Mutta minne ne olivat kaikonneet?
Klaus ilmestyi viereisestä huoneesta kantaen kynttilää ja miekkaa.

”Näkyykö mitään, Helen neiti?” Hän kysyi.

”Ei, ei mitään. On vielä liian pimeää. Kauanko luulette aamuun kestävän?”

”En tiedä, Helen neiti. Yö on ollut yhtä kaaosta. Mutta tiedän sen, että jos ne, ne hyökkääjät tulevat takaisin, ne saattavat hyvinkin löytää meidät.”

Helen ei tarvinnut muistutusta tästä asiasta, ei todellakaan. Hän muisti hyvin, kuinka nuo olennot – mitä lienevätkin – hyökkäsivät tälle kadulle. Ne tappoivat tai vangitsivat kaikki tielleen osuneet. Suurin osa ihmisistä oli vielä jäänyt pakkaamaan omaisuuttaan ja tungoksessa levinnyt paniikki varmisti, että vain harva selvisi pakoon. Helen oli nähnyt, kuinka lapset revittiin äitiensä syleistä ja vietiin pois. Hän oli nähnyt, kuinka jotkut uhrit pakotettiin hengittämään oudon muotoisesta kartiosta tai pussista, jonka jälkeen he vaipuivat tajuttomuuteen.
Hänellä oli tosiaan ollut onnea, kun hänet oli pelastettu tähän taloon, jonka asukkaat olivat jääneet aloilleen. Hyökkääjät eivät juuri olleet osoittaneet kiinnostusta aution näköiseen taloon ja miksi olisivatkaan, kun helppoa riistaa oli suoraan käden ulottuvilla.
Häntä kuvotti suunnattomasti.

”Tiedän, Klaus. Mutta minne voisimme mennä? Ne olennot voivat vaania jokaisen nurkan takana, jokaisella kujalla.”

Klausia puistatti ja pelotti enemmän, kuin koskaan. Hän oli nähnyt saman kuin Helen, joten reaktion oli luonnollinen. Mitä helvettiä minä tällä teen, hän ajatteli. Miten minä jouduin tähän? Miten tästä pääsisi pois?
Hän ei aikoisi kuolla tänne.

”Me voisimme ottaa riskin…” Hän sanoi.

”Älä unohda, että sekä isäntäsi että tämän tyttärentytär jäisivät armotta jälkeen. Kyllä te sen tiesitte, joten se siitä.”

”Minä tarkoitinkin, äh, no, en niinkään meitä kaikkia… Vaan, no, meitä kahta…” Klausin ääni vapisi hiukan. Helenin kasvot kääntyivät pois kynttilänvalosta. Seurasi hiljaisuus

”Minä… Minä todella olen kiitollinen siitä, mitä teitte minulle. Pelastitte henkeni. En voi koskaan korvata teille sitä.
Mutta minä en voi lähteä kanssanne.”

Taas hiljaisuus. Tällä kertaa sen rikkoi Klaus, jonka ääni oli nyt viileä, melkein kolkko.

”Ymmärrän… Te olette Leidi ja minä vain palvelija… Ymmärrän hyvin selvästi kantanne, neiti Helen.”

”Ei! Älkää luulko minusta sellaista, pyydän! Minä vain… Minulla on jo… Minä…”

Silloin hän murtui. Itkien hervottomasti, esteittä, hän romahti ikkunaruutua vasten, kyyneleensä kilpaillen sadepisaroiden kanssa.
Klaus katsoi häntä eikä tiennyt, mitä tehdä. Mitä hän voisi tehdä? Mitä hänen pitäisi tehdä?
Mitä hän edes halusi tehdä?
Molemmat vain pysyivät paikoillaan sateen hakatessa lyijylasia vasten.
Helen kohotti päätään käsistään. Hänen märät silmänsä katsoivat suoraan sateen, rakennusten ja näkymättömän meren läpi, hakeutuen kohti tuntematonta, jossa hänen onnensa lepäsi. Tietymättömissä, kaukana paikaltaan.
Missä sinä olet?

Ja kuin vastauksena, hän näki hahmon silmäkulmastaan. Oikeastaan se oli ensin vain varjo näkökentän nurkassa, mutta kun sitä katsoi tarkemmin, se muuttui hahmoksi. Sateen ja pimeydenkin läpi oli mahdollista tunnistaa tuo hahmo ihmiseksi tai sen kaltaiseksi.
Se hiipi hänen talonsa kuistilla.
Tuossa hahmossa oli jotain tuttua, jotain kammottavan tuttua. Nyt se katosi tammilinnan ovesta sisään. Taasko yksi varas? Osasivatpa ne olla sitkeitä.
Ajatus iski Heleniin kuin salama. Järjetön, mieletön ja epätoivoinen ajatus. Oli kuin jokin ravistelisi sisältäpäin.
Tuo hahmo vaikutti niin tutulta, liian tutulta ollakseen vain mielen julmaa pilaa.
Heittäen kaiken järjen, varovaisuuden ja pelon ilmaan Helen nousi ja juoksi ulko-ovelle, ennekuin Klaus ehti sanoa mitään. Hänen matkansa kuitenkin katkesi, kun hän tajusi oven olevan naulattu kiinni. Se ei häntä estänyt.
Hurjasti kääntyillen hän etsi katseellaan jotain tiettyä, sitä kuitenkaan tavoittamatta.
Klausin ääni tuntui merkityksettömältä hänen mielessään.

”Mikä teille nyt tuli, Helen neiti? Mitä te teette?” Hän kysyi. Helen kääntyi häneen päin villi kiilto silmissään.

”En ehdi selittää. Minä vain… Minä näin jotain, jonkun, ei sillä väliä, auta nyt minua purkamaan nuo laudat.” Klaus jäi sanattomana tuijottamaan ja Helen tuijotti takaisin, silmissään nyt epätoivon kipinä.

”Mutta mitä taivaiden nimeen te oikein aiotte?”

”Olkaa niin kiltti, minä pyydän…”

Jokin liikahti Klausin päässä. Vaikka tuon lähes tuntemattoman naisen pyyntö soti kaikkea tervettä järkeä vastaan, mikä hänellä vielä oli, ei hän voinut välttyä ajatukselta, että hän toteuttaisi sen. Ajatus valtasi mielen kuin aalto. Kaikki tuntui loksahtavan paikoilleen.
Hänhän oli palvelija.

”Hyvä on, neiti Helen.” Hänastu oven viereen ja laski kynttilän käsistään, tarttuen molemmilla käsillä miekkaansa. Hän ujutti terän lankkujen väliin ja kankesi ne hitaasti paikoiltaan. Helen odotti malttamattomana koko ikuisuudelta tuntuvan ajan. Kun viimeinenkin lauta oli irti, Klaus avasi oven ja astui syrjään.
Helen juoksi sateeseen ja hän sulki oven, jonka jälkeen hän alkoi naulata lautoja takaisin.

Friedrichin märät vaatteet valuivat vettä lattioille hänen seisoessaan tammilinnan eteisessä. Ovi oli väännetty saranoiltaan, mikä ei voinut olla hyvä enne. Kirjasto oli pengottu läpikotaisin ja lattioita pitkin kulki vieraita jälkiä.
Joku oli selvästikin murtautunut taloon.
Eikä Helenistä näkynyt merkkiäkään. Friedrich huusi hänen nimeään, vain hiljaisuus vastasi. Pahat ajatukset kulkivat pitkin hänen selkäydintään, saavuttaen aivot ja luoden kauhistuttavia kuvia. Hän kuitenkin torjui nämä välittömästi, tosin vaivoin, ja ajatteli myönteisiä faktoja.
Helen ei ollut tyhmä. Hän olisi hyvin voinut karata talosta ennen, kuin sinne murtauduttiin. Toisekseen verta ei näkynyt missään. Jos hän siis oli päässyt ulos vahingoittumattomana, minne hän olisi mennyt?
Kauhu viilsi mieltä, kun hän tajusi mitä oli ajatellut.
Jos.
Siis kun. Kun hän oli päässyt talosta. Kun.

Märät askeleet takaapäin havahduttivat hänet. Nopea kääntyminen ja tottunut kädenliike ja hän oli valmis kohtaamaan mitä tahansa.
Miekka putosi lattialle kolahtaen. Aika pysähtyi, sade lakkasi. Märät vaatteet eivät enää kylmänneet. Jokainen lihas jännittyi ja silmät jähmettyivät kohti märkää hahmoa, joka nojasi ovenpieleen.

Helenin kylkeä raastava kipu, joka oli lyhyen juoksun aikana yltynyt kestämättömäksi, helpotti välittömästi. Hengitys pysähtyi. Suu ei tiennyt ollako auki vai kiinni.

He tarttuivat toisiinsa tiukemmin, kuin koskaan. Halaus jäi kuitenkin lyhyeksi Helenin tahattoman äännähdyksen takia. Kylki oli taas tulessa.
Mutta sillä ei enää olisi väliä.
He olivat saaneet toisensa takaisin.












Epilogi



Aamu oli vihdoin koittanut pitkän yön jälkeen. Vielä puolikas aurinko loi ensimmäisiä säteitään horisontissa merellä, kääntäen kasvonsa Bergenin puoleen, jonka kadut olivat vielä noen ja veren peitossa. Sade oli kuitenkin jo aloittanut puhdistuksen ja vienyt osan tästä viemäreihin, mutta paljon olisi vielä siivottavana.
Yöstä selvinneet ihmiset olivat kerääntyneet Bergenin torin lähettyville katsomaan näkyä, jota siellä ei oltu nähty satoihin ellei tuhansiin vuosiin. Heitä oli vielä niin paljon, etteivät läheskään kaikki nähneet keskustan tapahtumia, vaan jotkut kiipesivät vielä ehjien talojen katoille ja lapset nostettiin hartioille.

Ihmisten silmistä pystyi vielä lukemaan sen pelon, jonka he olivat yöllä kokeneet. Kaikkien kasvot olivat väsyneitä, kalpeita mutta jollain käsittämättömällä tavalla toiveikkaita. He olivat selviytyneet siitä, mistä vain harvat olivat ja he tiesivät sen.
Kauankohan tuo ilme kestäisi, mietti Lathaia, kun hän pyyhki katseellaan ihmisjoukkoa. Hänen takanaan olivat osa niistä kahdestakymmenestäviidestä, jotka olivat seisseet hänen vierellään viime yönä. Heitä oli jäljellä yksitoista. Kaiken kaikkiaan he olivat menettäneet neljäkymmentäkahdeksan sadasta sotilaasta.
Yksitoista haltiaa seisoi täydellisessä rivissä, kasvoillaan sama ja ainainen ilme, joka ei paljastanut mitään. Heidän haarniskansa olivat vieläkin veriset, eivätkä kiiltäneet enää.

Lathaia itse oli hieman paremmassa kunnossa, vaikka olikin haavoittunut käteen. Hänenkin ilmeensä oli kuin patsaalla, kun kapteeni Wernher astui hänen eteensä miekkamiestensä riveistä, jotka olivat saapuneet tunti sitten.
Wernher vilkaisi vielä kerran nopeasti Lathaian takana olevia sotilaita. Hän ei vieläkään osannut täysin luottaa noihin olentoihin, vaikka kuuleman mukaan ne olivat pelastaneet suurimman osan kaupungin väestöstä. Aika paljon sanottu sellaisista, jotka käyttivät hameita, hän ajatteli.
Ei kuitenkaan voinut kieltää, että he näyttivät uhkaavilta seisoessaan liikkumattomina tuulessa.
Hän pysähtyi hyvän matkan päähän Lathaiasta.

”Keisarillisen armeijan ja Bergenin kaupungin puolesta suon mitä suurimmat kiitokset teille. Saanen esitäytyä: nimeni on kapteeni Wernher von Kohl. Komenna tällä hetkellä näitä joukkoja.” Hän sanoi selvästi ja kuuluvasti.
Tämä virallinen – jos sitä siksi voitiin kutsua – kiitostilaisuus oli järjestetty lähinnä asukkaiden raivoisan vaadinnan takia. He todellakin nostivat tämän hameväen pelastajikseen, eikä se Wernherin mielestä välttämättä ollut hyvä asia.

”Otan kiitoksenne kunnioittavasti vastaan, arvon kapteeni.” Lathaian ääni soi tuulessa ja sitä seurannut hiljaisuus sai Wernherin vaivautumaan, koska hänellä oli tunne, että jotain pitäisi sanoa, mutta ei keksinyt mitään. Ainakaan mitään, mitä olisi voinut väkijoukon kuullen sanoa.

”Lähdemme mitä pikimmiten näiltä mailta, emmekä luultavasti palaa enää teidän elinaikananne. Meillä on kuitenkin muutama ehto, jota haluaisimme teidän noudattavan.” Lathaian ääni kantautui selvästi jokaisen kuulijan korvaan, vaikkei hänen tarvinnut edes korottaa ääntään. Aukiolla oli hiirenhiljaista.

Vai ehtojakin vielä? Wernher ajatteli. Mitä nämä tyypit kuvittelivat olevansa määrätessään ehtoja hänelle ja Keisarikunnalle? Niistä ei ollut mitään puhetta niissä aiemmissa keskusteluissa, jotka hän oli Lathaian kanssa käynyt. Tämän tilaisuuden piti olla vain lyhyt muodollisuus.

”Ensinnäkin”, Lathaia aloitti, ”Kaikki hyökkääjien ruumiit on poltettava, jonka jälkeen niitä ei haudata maahan, vaan jätetään metsään luonnon hoideltaviksi. Omat kuolleemme me viemme mukanamme.
Toisekseen teidän on varauduttava sen varalta, että nuo olennot aikovat kostaa kaupungillenne. Samoin teidän on varoitettava kaikkia muita rannikon kyliä.
Ja viimeiseksi haluamme, että aina, kun jonkin aluksistamme on näillä vesillä pakko päästä satamaan turvaan, te päästätte sen sellaiseen. Kertokaa lapsillenne, että he kertovat tämän lapsilleen, jotta he kertovat tämän lapsilleen aina ihmisten viimeiseen sukupolveen asti.” Ihmiset aukiolla puristivat lapsiaan tiukemmin itseään vasten.

Wernherin posket alkoivat punottaa, kun hän seisoi paikallaan kuulemassa ohjeita tuolta olennolta kuin pahainen poikanen. Oliko noiden haltioiden asia puuttua heidän elämäänsä?
Hyvin hän oli korttinsa kuitenkin pelannut, siitä ei voinut moittia. Tilanne tekisi sellaisen vaikutuksen, että kaikkiin Lathaian ehtoihin oli jo suostuttu. Mutta eihän hän voinut vastaakaan sanoa aiheuttamatta mellakkaa. Niinpä hän tyytyi ainoaan vaihtoehtoon.

”Voitte olla varma, että ehtojanne noudatetaan.” Hän sanoi niin virallisesti, kuin kykeni.

Lathaia ei vastannut mitään, vaan käänsi katseensa hänestä ja suuntasi sen väkijoukkoon. Kaikki katseet olivat hänessä.

”Te olette Bergenin kaupungin selviytyjät. Muistakaa se ja eläkää sen mukaisesti.” Hänen äänensä oli kuin silkkiä, joka tanssi tuulessa.

Niine sanoineen hän kääntyi ja käveli sotilaidensa välistä hurraahuudot korvissaan. Ne saattoivat hänet ja muut haltiat aina satamaan asti ja lopulta horisonttiin, auringon nousevaan syliin.
Laivan kadottua olikin aika aloittaa siivous ja jälleenrakentaminen.
Sitä todellakin riittäisi.

[kanitsia]

Ja tässä luvattu toinen osa, josta tulikin aiottua pidempi. Toivottavasti jaksatte lukea.





Matka, II osa


Matkamme ensimmäiset päivät kuuluivat koko elämäni parhaimpiin. Niitä päiviä ei montaa ole tähän saakka ollut.
Tuuli oli sopiva pitämään purjeet pulleina ja miehistön tyytyväisenä. Aurinko paistoi täydeltä terältä ja lokkien kirkuna sekoittui aaltojen murskautumisesta laivan keulaan johtuvan pauhun kanssa, miehistön aiheuttama melu säestyksenä tälle matkamme laululle. Helmutin palkkasotilaat olivat yllättäneet jopa itsensä uusilla merimiestaidoillaan ja matka taittui ennätysvauhtia. Tämän johdosta Charleskin oli tyytyväinen ja näytti silmissäni nuorentuneen ainakin kymmenen vuotta maista lähdettyämme. Päivät hän joko kuljeskeli ympäri laivaa antamassa käskyjä ja neuvoja tai sitten kirjoittamassa lokikirjaansa uutta sivua. Palkkasotilaat olivat ilmeisestikin hyväksyneet hänet johtajakseen (joskin väliaikaiseksi sellaiseksi) ja käyttäytyivät kunnioittavasti hänen seurassaan.

Minä taas olin ikionnellinen tietäissäni, että sain vihdoin todellisen tilaisuuden todistaa rakkauteni palon Helenille ja ansaitsevani tarpeeksi rahaa aloittaaksemme uuden elämän joko täällä tai missä vain mielisimme.
Kaikki oli hyvin.

Kunnes eräänä yönä kaikki romahti.

Nojasin kyynärpäilläni laivan reelinkiä vasten, hyräillen jotain päähäni pälkähtänyttä laulua ja katsellen sumun ympäröimää merta. Tänä yönä siitä normaalista selkeästä säästä, joka meitä oli matkan neljä ensimmäistä päivää kohdannut, ei ollut tietoakaan. Tämä sakea sumu oli alkanut hiipiä luoksemme illan myötä, samoin kuin tuuli oli puhaltanut itsensä tyhjiin. Laiva seisoi keskellä merta, harmaan verhon ympäröimänä.
Tämä ei kuitenkaan ollut huolestuttavaa, koska meillä oli ruokaa ja juotavaa viikoiksi. Tavallisesti pessimistinen Charleskaan ei menettänyt hyvää mieltään, vaan oli puheidensa puolesta varma, ettei tyyni voisi kestää paria päivää kauempaa.

Ja millainen tyyni se olikaan. Meri oli kuin peili, jonka synkistä syvyyksistä pystyin melkein näkemään oman kuvajaiseni. Sumu kuitenkin piti huolen, ettei näin käynyt.
Siinä hyräillessäni kuulin, kuinka joku käveli vierelleni puisten kenkien kolistessa kantta vasten. Yritin tunnistaa tulijan, mutta siinä onnistuin vasta tämän astuttua läpi untuvaisen verhon, joka hukutti hänen hahmonsa.
Se oli Juhan, yksi Charlesin merimiehistä. Nähtyäni hänen nuorekkaat kasvonsa, jotka olivat tervehtineet minua muutama viikko sitten, mieleeni välkähti muistikuva itsestäni samanikäisenä, ylpeänä ja innokkaana tottelemaan käskyjä.
Se aiheutti pienen särön onnellisuuteeni.

Juhan käveli rauhallisesti vierelleni ja nojasi minun laillani kyynärpäillään kaiteeseen, joka esti meitä putoamasta kohti pehmeää synkkyyttä. Hetken olimme vaiti.
Arvasin kuitenkin, ettei hän ollut tullut ihailemaan sumua ja kohta hän alkoikin keskustella.

”Aikamoinen sumu, vai mitä sanotte? Hän sanoi.”

”Onhan tämä. Voisi melkein luulla, että olemme ajaneet pilveen, joka jotenkin on laskeutunut näin alas.”

”Niinpä. Kaverit sanovat, että tällainen sumu on pahojen henkien tapa tehdä merimiehet hulluiksi. Joku taas väitti, että näin Jasminekin kohtasi loppunsa: sumun keskellä joku tuli hulluksi ja hakkasi reiän laivan pohjaan.”

”Et kai sinä usko heitä?”

”En tietenkään. Onhan Isaskar – Jasminen entinen kapteeni - oma isäni. Hän ei koskaan tekisi mitään sellaista.”

Mielenkiintoni nousi samassa hetkessä muutaman pykälän. Oliko tässä tosiaan Isaskar Ewigkeitin poika?
Esitin mieleeni nousseen kysymyksen nuorukaiselle ja hänen vastattuaan myöntävästi jokin liikahti mielessäni.
Varjo.

”Sanopas, yrittikö isäsi estää sinun tulosi matkallemme?”

Juhan näytti hivenen vaivautuvan kysymyksestäni, mutta katsoi silti suoraan silmiini vastatessaan.

”Se olisi lievin mahdollinen ilmaus asialle. Ensin hän raivosi ja sitten rukoili polvillaan estääkseni lähtöni. Hän meni aivan tolaltaan kerrottuani aikeistani.”

”Miksi sitten lähdit mukaan, vastoin isäsi käskyä? Et vaikuta epäuskolliselta luonteelta.”

”Uskollisuus minut tänne juuri ajoi. Herra Timberton on työnantajani, jota lupasin totella aina ja kaikkialla.”

Tämän jälkeen hän empi hetken, mutta päätti lopulta sanoa sanottavansa.

”Sekä raha. Perheeni kukkaro on tyhjä, herra Helmenstein. Siskoni on liian nuori, äitini liian sairas ja isäni…No, tiedätte varmaan, että hänen tilansa ei ole aivan vakaa. Olettehan muistaakseni tavanneet hänet.”

Jollain oudolla tavalla koin vahvaa sympatiaa tätä nuorta sielua kohtaan. Hänen elämänsä muistutti hermostuttavan paljon omaani, tosin nuorempaa sellaista.
Vai vanhempaa? Emmekö molemmat olleet lähteneet mukaan antaaksemme rakkaillemme elämisen arvoisen elämän? Vai oliko lojaalius työnantajaa kohtaan sittenkin vahvempi tekijä Juhanin elämässä, sitä en tiennyt tai katsonut sopivaksi kysyä.
Minulla se (suureksi häpeäkseni) oli ollut.
Kymmenen vuotta sitten.

Välillemme laskeutui taas hiljaisuus, jonka aikana vain aaltojen kevyt liplatus laivan kylkeä vasten oli havaittavissa oleva ääni. Muu miehistö vietti aikaansa joko kannen alla tai muualla sen päällä, pelaten ja kertoen merimiestarinoita.

Kaksi mustaa esinettä suhahti korvani vierestä. Sekuntia myöhemmin olisin saanut seuraavat kaksi otsaani, jollen olisi vaiston varassa heittäytynyt kaiteen taakse suojaan. Hetken en edes tajunnut väistäneeni varman kuoleman, enkä edes tajunnut tilanteen todellista luonnetta.
Sitten näin Juhanin makaavan verilammikossa, kaksi lyhyttä, mustaa nuolta kurkussaan. Vaistomaisesti kumarruin päätäni matalana pitäen hänen ylleen: turhaan. Mitkään tekoni eivät enää olisi voineet pelastaa häntä elämännesteen virratessa hiotuille lankuille. Hänen kasvonsa olivat jähmettyneet hämmästyksen ja pelon sekaiseen ilmeeseen.
Nuo sanat kuvasivat tarkasti omia tunteitani sillä hetkellä.
Kohta kuulin, kuinka muualta laivan kannelta alkoi kuulua huutoja ja nopeita askeleita. Sumu kuitenkin peitti koko näkökenttäni harmaaseen vaippaansa.
Vihdoin aloin todella tiedostetusti ymmärtää, mitä oli tapahtumassa: joku tai jokin hyökkäsi tämän aluksen kimppuun.
Ja minä vain kyyhötin tässä Juhanin ruumiin vieressä.

Jotain oli tehtävä, tiesin sen. Sotilaan harkintakykyni kehotti minua juoksemaan kannen alla oleviin miehistön tiloihin ja varoittaa näitä, hyökkääjillä ei voinut olla vielä kovin montaa miestä laivalla, keitä he sitten olivatkin.
Hengissä selviytymisvaistoni taas huusi minua pysymään matalana. Kuinka ne olivat voineet ampua niin tarkasti? Tällaisessa säässä?

Äkkiä tajusin huutojen ja juoksuaskeleiden loppuneen. Koko kansi oli kuolemanhiljainen.
Missä kaikki muut olivat? Olivatko he kuolleet? Miten saisin viestin Charlesille ja muille?
Kysymykset risteilivät mielessäni kuin parvi vauhkoontuneita lintuja. Samassa huomasin käsieni alkaneen vapista. Pelkoako se oli? Oli totta, etten ollut koskaan eläissäni tuntenut itseäni näin avuttomaksi.
Paitsi silloin kerran maailmanreunavuorilla.

Ei, en voinut vain jäädä tähän. Jos muut kannella olijat olivat kuolleita, jäisi minun vastuulleni varoittaa muuta miehistöä. Voisimme vielä ajaa hyökkääjät takaisin.
Tämä heikko toivo mielessäni lähdin ryömimään nopeinta mahdollista tahtia suuntaan, jossa tiesin alas johtavan oven ruumaan ja miehistön tiloihin sijaitsevan. Vaikein osuus oli ensin ylittää Juhanin ruumis, koska hänen verensä oli tehnyt lankut liukkaiksi.
Kaikki tuntui menevän hyvin: minua ei ilmeisesti oltu huomattu. En tosin ollut aivan varma suunnasta, sumu ja viime hetkiset tapahtumat huolehtivat siitä.

Taas kaksi suhahdusta. Tällä kertaa en ollut yhtä onnekas ja viiltävä kipu osui hetkessä kylkeeni, jota toinen nuolista oli raapaissut. En kuitenkaan huutanut tai panikoinut, vaan kierähdin nopealla liikkeellä eteenpäin. Rämähdin vasten puista ovea, jonka tunnistin hyttien oveksi. Hakkasin ovea nyrkeilläni ja huusin avaamaan sen. Kaksi mustaa nuolta iskeytyi oven paksuihin lankkuihin.
Tuuman päähän rinnastani.

”Sigmarin nimeen! Avatkaa tämä ovi! Avatkaa! AVATKAA!”

Äkkiä tunsin kaatuvani eteenpäin. Kierin lyhyet rappuset alas ja pysähdyin lopulta kipeästi paksuun pylvääseen, joka oli osa alakannen tukirakennetta. Avattuani silmäni huomasin olevani sisällä ruokasalissa, jossa muutama kymmenen miestä söi ilta-ateriaansa. Kaikki heistä nauroivat makeasti, särpivät olutta ja leipää. Kynttilät paloivat ja tunnelma tuntui olevan kevyt.
Hetkeksi luulin saapuneeni toiselle planeetalle.

Sitten todellisuus iski minuun ja kompuroin pystyyn. Oven avannut merimies tuli kysymään vointiani.

”Mitä te nyt tuolla tavalla ryntäilette, herra Helmenstein? Kyllä minä olisin sen oven ilm-”

”Sulje se! Sulje se ovi ja telkeä millä ikinä löydät! Nopeasti!” Huusin hänelle.

Merimies vain toljotti minua. Ilmeisesti vauhkoontunut ilmeeni, veren tahrimat vaatteeni ja äänensävyni tekivät päinvastaisen vaikutuksen, kuin toivoin.
Jouduin siis itse sulkemaan oven. Hetken kiireisen etsinnän jälkeen sain paksun lankun paikalleen toimimaan salpana. Se kestäisi tarpeeksi kauan.
Toivottavasti.

”Mene hakemaan Charles! Sano hänelle, että hälyttää kaikki mahdolliset miehet tänne aseiden kanssa. Nukkuvat herätettäköön. Tulkoot kaikki tähän ruokasaliin niin nopeasti, kuin mahdollista.” Ääneni sävy oli jo hiukan rauhallisempi, mutta merimies toimi silti raivostuttavan hitaasi.

”Onko, onko laivaan hyökätty, herra Helmenstein?”

”En kai minä muuten tällaista käskisi! Tämä ei ole harjoitus! Ala mennä tai tapatat meidät kaikki!”

Vihdoin mieheen näytti tulevan eloa, kun hän pinkaisi kohti huoneen perällä olevaa ovea.

Ilmeistä päätellen muutkin paikalla olijat olivat panneet merkille erikoisen käyttäytymiseni. Jotkut (lähinnä Helmutin palkkasotilaat) olivat jo nousseet ylös ja näyttivät odottavan käskyä. Hengitin kerran sisään ja ulos ja aloin sitten puhua.

”Kuunnelkaa tarkasti! Hetki sitten tähän laivaan hyökättiin ja ketkä tuolla ylhäällä sitten ovatkin, osaavat asiansa. Jokainen, jolla on jonkinlainen ase jäävät luokseni puolustamaan tätä ovea. Loput hakevat sellaisen ja hälyttävät samalla muut laivalla olijat. Menoksi!”

Kahdeksan Helmutin palkkasotilasta jäi luokseni. Useimmilla oli miekka, mutta kaksi oli aseistautunut vain veitsillä. Kilpiäkään heillä ei ollut. Olin juuri käskemässä heitä kaatamaan pöytä oven eteen, kun yksi heistä, Hans nimeltään, astui eteeni. Hän oli minua pidempi ja selvästikin lihaksikkaampi, mikä ei ollut vähän sanottu. Nuorempi tosin.

”Herra Helmenstein? Sanoitte, että hyökkäys on vasta alussaan. Jos menemme nyt ulos, voimme yllättää heidät ja estää heitä tuomasta lisää miehiä laivalle.”

Samalla hetkellä sekä ihailin, että inhosin hänen urheuttaan. Hänen sanansa saivat minut tuntemaan itseni hetkeksi pelkuriksi, koska olin juossut tänne turvaan.
Sitten järkeni voitti ja sekunnin empimisen jälkeen tein päätökseni.

”Ei. Nämä tyypit eivät ole tavallisia piraatteja. Sitä paitsi heillä on jonkinlaisia varsijousia, joita osaavat käyttää sumusta huolimatta. Meidän tehtävämme on puolustaa tätä ovea ja odottaa vahvistuksia. Sen jälkeen voimme yrittää rynnäkköä.”

Hans nyökkäsi lyhyesi ja astui muutaman askeleen taaksepäin. Olin tutustunut häneen ja muihin Helmutin sotilaisiin ollessani hänen palveluksessaan vajaan vuoden verran ja tiesin, että voisin luottaa heidän noudattavan käskyjäni. Olihan Charles julistanut minut kakkosmiehekseen heti ensimmäisenä päivänä merellä.

”Nostakaa tämä pöytä oven eteen. Sen jälkeen voimme -”
Jokin raskas osui oveen, jota olimme juuri linnoittamassa. Jysähdys sai kaikkien katseet kääntymään siihen ja jännittämään lihaksensa. Sekunnin ajan sydämeni löi tyhjää, kun luulin salvan murtuvan. Se kuitenkin piti vielä seuraavankin lyönnin ajan, jonka jälkeen olimme jo saaneet pöydän paikoilleen.
Peräännyimme muutaman askeleen, kun kolmas lyönti vavahdutti koko huonetta. Charlesista tai muista ei kuulunut mitään. Sulavalla liikkeellä vedin miekkani huotrasta ja otin tukevan asennon, keskittäen kaiken voimani edessä olevaan taisteluun.
Samaan aikaan enemmänkin vaistosin kuin huomasin muiden läsnäolijoiden tekevän samoin, asettuen joko vierelleni tai eteeni.

Mielessäni kävi äkkiä yllättävä havainto: emme edes tienneet, ketä vastaan tulisimme taistelemaan. Kannella ollessani en ollut nähnyt tästä vihollisesta muuta, kuin muutaman tarkasti ammutun vasaman. Neljäs kumahdus.
Mikä helvetti meitä tuolla odotti?

Samassa kuulin juoksuaskeleita ja huutoja takanani olevasta käytävästä. Suureksi helpotuksekseni erotin Charlesin äänen tuosta sekamelskasta. Ilmeisesti hän karjui käskyjä muulle porukalle.
En kuitenkaan voinut irrottaa katsettani ovesta, johon jo ilmestyi ensimmäinen särö.
Silmäkulmastani näin Charlesin suuren hahmon ilmestyvän oikealle puolelleni. Huomasin hänen pitävän kädessään miekkaa ja päällään rengaspaitaa.

”Mikä on tilanne? Missä ne perkeleet ovat?” Hänen kysymyksensä kuulosti hengästyneeltä ja vastaus siihen tuli sekunnissa, kun osa oven saranoista irtosi.

”Mene taaksepäin, Charles. Tässä huoneessa on jo tarpeeksi porukkaa…”

”Turpa kiinni, poika! Minä en lähde minnekään.”

”Turpa kiinni itsellesi ja kuuntele! Kunnialla ei tässä tilanteessa paljon tehdä. Sitä paitsi tarvitsemme jonkin verran tilaa miekoille, jottemme osu omiin. Jos kaikki merimiehesi tulevat tänne heilumaan veitsineen, osuvat he suuremmalla todennäköisyydellä meihin.
Me Hansin ja muiden kanssa aloitamme etulinjassa ja vaihdamme tarpeen tullessa paikkoja. Nyt mene taaksepäin!”

Järki näytti tosiaan saavan otteen Charlesista, koska hän tosiaan perääntyi pois huoneesta. Hetken jo luulin, että olisin joutunut tainnuttamaan hänet.

Seurasi viimeinen jymähdys ennen oven aukenemista saranoiltaan. ”Odotin kuulevani raivoista huutoa, karjumista tai muuta vastaavaa. Mitään muuta nopeiden juoksuaskelten lisäksi ei sitten kuulunutkaan, kun ne olivat jo kimpussamme. Etummaiset miehet ehtivät juuri ja juuri torjua kurkkuihinsa kohdistetut iskut miekoillaan. Samassa heidät löi maahan kaksi muuta tummanpuhuvaa hahmoa, jotka olivat ilmestyneet kuin tyhjästä.

Miten kuvailisin näitä olentoja, jotka kimppuumme kävivät? Varjot olisi ehkä osuva sana. Tai paholaiset. Varjopaholaiset, kuten joskus olin niitä kuullut kutsuttavan.
Mustat haltiat.

Ensisilmäykseltä (todella nopealla sellaisella) ne kaikki näyttivät samanlaisilta, pukeutuneina mustiin levyhaarniskoihinsa, kaapuihinsa ja kasvoillaan sama, jäinen ilme. Itse asiassa se ei ollut ilme lainkaan, ei sellainen, joka ihmisellä olisi voinut olla. Enemmänkin se muistutti patsaan kivistä ja armotonta katsetta.
Ja silmät… Ne olivat kuin kaksi pohjatonta lampea kalpeissa kasvoissa, kaukana lämmöstä.

Varjoiksi niitä monet kutsuvat siitä syystä, että ne kuvailemilla tavalla muistuttavat läheisesti näitä. Siihen on kuitenkin myös toinen syy, josta olin monet kerrat kuullut kerrottavan niin vanhusten kansantaruissa, kuin sotilastoverieni iltanuotioilla.
Ne nimittäin jopa liikkuivat niiden lailla, äänettömästi, huomaamattomasti.
Ja toisin kuin varjot, tappavasti.

Kuten kerroin, olin joskus kuullut kerrottavan tarinoita näistä tunteettomista ja mystisistä tappajista. En vain koskaan ollut odottanut kohtaavani sellaista. Ne olivat tuntuneet ikään kuin kaukaisilta, toiseen maailmaan kuuluvilta olennoilta joita kyllä oli, mutta joita ei juuri ajatellut.

Lyhyt ja oudonmuotoinen miekka näytti kylläkin hyvin vakuuttavalta, kun se yritti tunkeutua sydämeeni. Hämmästykseltäni sain sen torjuttua vain vaivoin. Seuraava isku yritti katkaista kaulavaltimoni, mutta nopea väistö säästi minut siltä. Yritin saada hiukan tilaa väliimme, mutta vastustajani painoi armotta päälle, seuraten jokaista iskua uudella.
Silmäkulmastani näin, että muilla tovereillani oli sama ongelma.
Paniikki häilyi mielessäni: kauanko voisimme pidätellä näin armottomia olentoja? Kuinka monta niitä edes oli laivalla?

Ei. En antaisi periksi. En vaikka näitä samanlaisia vihollisia tulisi tuhat päin lisää. Pelissä oli muutakin, kuin vain laivan lasti.
Kuten jo kerroin, olivat nämä mustat haltiat taidoiltaan ja nopeudeltaan ylivertaisia tavalliseen ihmiseen nähden. Kyse olisi siis tahdosta.
En voinut peitota vastustajaani miekalla, mutta muitakin keinoja olisi. Saatuani ensimmäisen, noin sekunnin pituisen tauon taistelusta, polkaisin koko painollani vastustajani jalkaterälle. Tämän ilmekään ei värähtänyt, mutta jotain tehoa iskullani silti oli. Se häiritsi hänen tasapainoaan, rytmiään. Minun taas oli vielä tallella.
Yhdellä sivalluksella vapautin hänet päästään.

Riemuni loppui lyhyeen, kun sain taas torjua uuden vastustajani raivoisia lyöntejä. Tällä kertaa onni ei ollut puolellani ja sain pitkän haavan käsivarteeni. Samassa sain potkun rintaani ja lensin selälleni, jättäen alleni jonkun merimiehen ruumiin. Toverini nopean toiminnan ansiosta en saanut kolmatta iskua vatsaani, vaan sain aikaa kammeta itseni ylös. Nyt eteeni aukeni järkyttävä, miltei painajaismainen näky.

Veri oli vuotanut. Nopeasti laskettuna kahdeksan meistä ja kolme niistä makasi maassa. Veri oli jo peittänyt koko lattian ja osan seinistä. Ruokasali oli täynnä miekkoja, huutoja ja vihaa. Ja suoraan vastapäätäni, saranoiltaan kammetun oven takaa, näin vähintään kymmenien mustien, tappavien varjojen hahmojen odottavan vuoroaan.

Joku veti minut pois tästä verisestä näytelmästä. Charles. Hän näytti vanhenneen kymmenen vuotta lisää.
Sanotaan, että taistelu tuo sekä ihmisen parhaimmat että huonoimmat puolet esiin. Joistakuista tulee pelkureita, toisista sankareita.
Minuun sellaiset runot eivät koskaan olleet uponneet, sillä tiesin, mistä taistelussa todella oli kysymys.
Pysy hengissä.
Ja tapa.

”Friedrich! Friedrich! Olet haavoittunut! Odota, niin sidon haavasi.” Charles oli ilmeisesti vetänyt minut syrjemmälle, huomaamattani, ja repi nyt kaistaletta paidastaan. Joka puolella, minne katsoinkin, näin haavoittuneita miehiä. Kauanko olimme jo taistelleet? Tuntui, kuin aikaa olisi kulunut vasta muutama minuutti, mutta todellisuus puhui muuta. Olimme ahtaassa käytävässä aivan ruokasalin takana. Melu, hien ja veren haju sekä tilanteen painajaismaisuus tekivät useimpien olon sietämättömäksi, minun mukaan lukien. Ei siten, että taistelussa sinänsä olisi mitään uutta minulle tarjottavanaan.

Charles sitoi haavani nopeasti, jonka jälkeen hän huusi muutamia ohjeita taistelun etulinjaan. Sitten hän kääntyi puoleeni, kuten olin odottanutkin.

”Mikä on olo?” Hän kysyi.

”Eipä kehuttava. Olen tosin kokenut pahempaakin…”

”Komensin osan porukasta vahtimaan laivan kylkiä ja ikkunoita, jotteivät ne saisi piiritettyä meitä. Toistaiseksi ne eivät olo sitä tehneet.”

”Eivätkö?”

Sarkastinen sävyni näytti hämmentävän Charlesia. Hän arvatenkin oli odottanut, että tarttuisin taistelun ohjaksiin sankarin elkein, pelastaen koko miehistön.
Siksi hänen oli ensi alkuun vaikea ymmärtää sanojani.

”Mitä tuollainen puhe on olevinaan?”, hän sylkäisi. Tämä taisteluhan on vasta alussa!”

”Montako kuollutta meillä on? Entä haavoittunutta?”

”Noin kymmenen ja viisitoista, joilla on eriasteisia haavoja…” ”Minä luulen, että joillakin niistä paskiaisista on myrkkyä aseissaan: muutama tyyppi kuoli, vaikka olivat saaneet vain muutaman pintanaarmun.”

Tämä uusi tieto ei ainakaan helpottanut oloani. Tahtomattani vilkaisin omia siteitäni. Voisin vain toivoa, etteivät niiden aiheuttamat miekat olleet myrkytettyjä.

”Entä montako me niistä olemme saaneet?”

”En minä ehdi jokaista helvetin raatoa laskea, saati sitten pysty! Nekin ovat varmaan vieneet niitä pois jaloista…” ”Niiden on ollut pakko…”

”Montako, Charles?”

Hän katsoi minua uhmakkaasti, ikään kuin haastaakseen minut. Samalla hänestä kuitenkin tahattomasti paistoi epätoivon himmeä palo.

”Laskin kolme.”

Tartuin Charlesia olkapäästä ja vedin lähemmäs kasvojani. Kipu kädessä yltyi sekunniksi, mutta purin vain huultani.

”Kuuntele minua, Charles. Tämä taistelu on hävitty. Tiesin sen heti, kun miekkailin yhden noista kanssa.”

Hän yritti heti vetää itseään kauemmas kasvoistani, ikään kuin ne olisivat jotain saastaista ja likaista. Pidin kuitenkin tiukasti kiinni, vaikka käteni olikin kuin liekeissä.

”juma, Charles! Nyt kuuntelet minua! Kaikki ei ole vielä menetetty. Montako miestä meillä olikaan laivalla?”

”Kahdeksankymmentäkuusi, jos sillä sinulle on mitään väliä. Aiotko lähteä uimalla karkuun?” Charlesin äänensävy oli myrkkyä korvilleni, mutta nyt sille ei voisi mitään.

”Olipa vitsikästä. Minulla on kuitenkin toisenlainen suunnitelma: onko meillä ruutia laivalla?”

”Näyttääkö tämä sotalaivalta? Eihän tässä ole edes tykkiluukkuja!”
”Mutta…” ”Kyllä, niin se oli…” ”Ruumassa on muutama tynnyrillinen sitä ainetta.” Joku vanha sotilas halusi saada ne perille nopeasti, ei tosin kertonut syytä.”
”Mitä sinä suunnittelet?”

”Jos voimme houkutella ne syvemmälle laivaan samalla, kun itse peräännymme hiljakseen, voisimme paeta laivan perän kautta ja sitten räjäyttää sen merenpohjaan. Saisimme aikaan sen verran hämminkiä, että ne eivät pääsisi hetkessä takaa-ajoon.”

”Mutta millä me pakenisimme? Soutuveneet ovat kannella!”

”Käske osa pojista repimään kaikki mahdollinen puutavara irti ja tekemään lauttoja. Mahdollisimman isoja. Käyttäkööt vaikka lastina olevia tukkeja ja väliseiniä.”

Charles tuijotti silmiini samalla, kun mietti päätöstään. Tiesimme molemmat, että suunnitelmassa oli riskinsä, jotka voisivat käydä kalliiksi.

”Oletko varma, että emme voi voittaa taistelemalla? Tai emmekö voisi – viimeisenä vaihtoehtona – vain antautua?”

”En usko, että edes keisarillinen henkivartiokaarti pärjäisi noille piruille, ne ovat kuin toiselta planeetalta. Antautuminen voisi onnistua, jos ne olisivat ihmisiä, mutta nyt ne luultavasti vain teloittaisivat meidät ja jatkaisivat matkaansa.”

”Siinä tapauksessa en näe muuta keinoa, kuin juuri ehdottamasi. Annan käskyn mitä pikimmiten. Voitko sinä tehdä jotain?”

”Nousen heti, kunhan olen saanut tilkan vettä. Tämä pikku naarmu ei minua estä.”

Todellisuudessa kättäni viiltelevä kipu vain voimistui, mutta koska sille ei kuitenkaan olisi voinut mitään, ei siitä ollut itua mainita. Charlesilla oli nyt muutakin huolehdittavaa.
Ennen kuin hän lähti välittämään käskyä, vilkaisi hän minua ja tuijotti silmiini.

”Ja Friedrich…”

”Niin?”

”Anteeksi, että epäilin sinua pelkuriksi.”

Ja niine sanoineen hän lähti.

Suunnitelmani näytti alkuun toimivan hyvin: aloitimme hitaan perääntymisen kohti laivan takaosia, pidätellen vainoojia henkemme kaupalla. Taistelut käytiin jatkuvina kahakoina laivan käytävillä ja ahtaissa huoneissa, joista osaan olimme pystyttäneet hätäisiä barrikadeja. Näillä oli kuitenkin vähäinen vaikutus vastustajiimme, joiden nopeus ja ketteryys olivat ylivoimaisia Helmutin sotilaisiin verrattuna, kokemattomista merimiehistä puhumattakaan. He antoivat kuitenkin kaikkensa ja toivoivat, että se riittäisi.

Laivan perässä vapaana olevat tai haavoittuneet miehet taas olivat tehneet reiän laivan perään, viiden metrin korkeuteen vesirajasta. Meri oli edelleen sumun peittämää, mutta onneksi tyyni. Väliseinät sekä osa lastista hajotettiin ja koottiin uudestaan lautoiksi, joista riippuisi loppuelämämme pituus. Ruudin kasasimme yhteen kasaan ruuman keskelle, yhteensä kahdeksan tynnyrillistä. Ne olisi tarkoitus räjäyttää, kun saisimme kaikki pois laivalta.
Mielessäni kuitenkin tiesin, että kaikki eivät millään ehtisi mukaan, vaikka olimmekin järjestäneet olosuhteet mahdollisimman suotuisiksi.
Joidenkin olisi pakko jäädä pidättelemään vihollista siksi aikaa, kunnes loput pääsisivät turvallisen matkan päähän.

Kaatuneita oli viimeisimmän laskun mukaan jo kaksikymmentä ja haavoittuneita jonkin verran enemmän. Seisoin yhden viimeisimmän barrikadin takana, lyöden miekallani aina sen takana odottavaa vihollista, kun Charles jo toistamiseen veti minut kauemmas. Astuttuani syrjemmälle Hans otti välittömästi paikkani. Hänkin oli kuin ihmeen kaupalla vielä pystyssä, vaikka olikin viettänyt eniten aikaa etulinjassa.

”Lautat ovat valmiina, Friedrich. Myös suurin osa eloonjääneistä on jo siirtynyt niille, enää me täällä barrikadilla olemme jäljellä.”

”Hekö siis jäävät suojaamaan selustamme?” Hiljensin tahattomasti ääntäni, vaikka tiesinkin noiden miesten suostuneen tehtävään vapaaehtoisesti.

”Niin. He…” Charlesin ääni muuttui oudon rauhalliseksi, mutta samalla päättäväiseksi.

”Ja minä.”

En löytänyt sanoja ilmaisemaan hämmästystäni. Tai oikeammin, en löytänyt sanoja kuvaamaan järkytystäni. Minä vain tuijotin Charlesin ilottomia, vakavia kasvoja.
Ne minulle viimeistään jo kertoivat, etten voisi muuttaa hänen mieltään.
Mutta omaani voisin.

”Minä jään kanssasi.”

Nyt oli hänen vuoronsa tuijottaa minua. Mutta toisin kuin minä, hän oli jo ajatellut asiaa.
”Ei, et sinä voi. Enkä minä anna. Muistatko, kun kysyin sinulta, rakastatko edelleen siskoani? Vastasit silloin myöntävästi, enkä usko sinun muuttaneesi mieltäsi noin vain. Et edes minun vuokseni. Ja ketäpä hän enää rakastaisi, jos me molemmat uppoamme?”

”Sitä paitsi…” Charlesin onnistui luoda värisevä hymy kasvoilleen.

”Minähän se kapteeni olen.”

Havahduimme molemmat todellisuuteen, kun barrikadi takanamme rutisi pahaa enteilevästi. Enää Hansin ja kolmen muun ponnistelujen takia se pysyi pystyssä.

”No, tämä asia on nyt loppuun käsitelty. Ala mennä, Friedrich!”

Hän tuuppasi minut matkaan, mutta jostain syystä jalkani eivät tahtoneet totella. Tarvittiinkin muutama hetki, ennekuin vihdoin pystyin jättämään vanhimman ystäväni kuolemaan itseni puolesta.
Lopulta se oli niin helppoa.

Juoksin laivan perään, jossa enää muutamat odottivat vuoroaan lautoille, joita oli kaikkiaan kolme. Kaikki täpötäynnä haavoittuneita ja joitakuita onnekkaita, jotka olivat säästyneet naarmuitta. Käännähdin vielä vilkaiseman suuntaan, jossa tiesin Charlesin taistelevan. Sieltä suunnalta kuului vielä miekkojen kalinaa ja – surukseni – tuskan huutoja.
Lopulta annoin käskyn.

”Sytyttäkää se.”

Charles Timberton löi iskun toisensa perään jo heikoksi käyneen barrikadin takana oleville vihollisille, turhaan. Jokainen isku torjuttiin sitä mukaa, kun hän niitä löi. Itse hän oli jo saanut muutaman haavan käsiinsä, mutta niiden kipu tuntui etäiseltä, merkityksettömältä. Sillä hän oli jo hyväksynyt oman kuolemansa. Enää ei ollut jäljellä muuta kuin tämä taistelu.
Hans oli kaatunut muutama hetki sitten joten jäljellä olivat hänen lisäkseen enää kolme muuta Helmutin sotilasta. Heidän rohkeutensa todella oli ukon puheiden veroista, Charles ajatteli iskiessään uudestaan vihollistaan kohti. Tällä kertaa tämä väisti ja löi salamannopeasti piston hänen rintaansa. Myös toinen noista oudon muotoisista miekoista löysi tiensä sinne.
Kivusta ähkäisten hän maksoi samalla mitalla ja survaisi miekkansa kahvaa myöten vastustajansa läpi, murhanhimoinen hymy huulillaan. Sitten hän kaatui raskaasti maahan.
Ja kuoli paineaallon saavuttaessa paksut laudat, joille hänen verensä virtasi..

Friedrich tuijotti tulista palloa, joka joskus oli ollut Helenin nimikkolaiva. Muut hengissä selviytyneet seurasivat hänen esimerkkiään kauhun ja järkytyksen sekaisin tuntein. Tulen aiheuttama rätinä kantautui hyvin vettä pitkin heidän korviinsa, peittäen laineiden vienon liplatuksen lautan reunoihin.

En saanut silmiäni irti tuosta liekkihelvetistä, en vaikka yritin. Minulta kesti hetki edes tajuta, missä tilanteessa todella olimme. Minulle tuo laiva oli nyt hauta, polttorovio.
Charlesin rovio.
Pakotin itseni ajattelemaan käytännöllisesti muistuttamalla itselleni, että jos vihollisen laiva ei ollut syttynyt palamaan tuossa räjähdyksessä, niin se saattaisi meidät huomatessaan upottaa meidät kuin kaarnalaivat, mitä todellisuudessa olimmekin.
Annoin käskyn toisille meloa eri suuntiin seuraamisen vaikeuttamiseksi, mahdollisimman lujaa ja ääneti. Mutta lauttoja oli kolme ja kompasseja vain kaksi, ne, jotka saimme pelastetuksi Charlesin hytistä.
Tämä takia kaksi lautoista sidottiin yhteen ja ne jakoivat saman reitin. Minä olin yksi niistä kahdeksasta, jotka katsoivat noiden kohtalotovereidemme katoavan sumuun kuin neulan heinäsuovaan. Toivotimme toisillemme onnea.
Jonka jälkeen olimme yksin.

Ensimmäinen yö lautalla oli vaikein: soudimme niin nopeasti ja ääneti kuin kykenimme, rukoillen samalla, etteivät vainoojamme löytäisi meitä. Outoa oli, että tässä takaa-ajossa sumusta ei tuntunut olevan mitään apua, päinvastoin. Olimme näkevinämme sen kätköissä piileviä haamukuvia, outoja valoja jotka yrittivät vetää meitä kohti kareja, sekä (vannon sen) aavemaista laulua ja ääniä.
Tuntui, kuin se olisi meitä vastaan, kuin se olisi itsessään paha.

En tiedä, johtuiko selviytymisemme satumaisesta tuurista tai sitten siitä, että vihollisen laiva oli myös vahingoittunut räjähdyksessä, mutta selvisimme ensimmäisen yön läpi, jolloin sumu oli jo kaikonnut. Muista lautoista ei tosin kuulunut tai näkynyt mitään.
Arvioin, että koska olimme purjehtineet melko rannikon tuntumassa, saavuttaisimme maata jalkojemme alle noin parin päivän soudun jälkeen. Muut ryhmästä suhtautuivat tietoon sekalaisin tuntein. Osa oli kiitollisempi kuin koskaan, osa oli edelleen järkyttynyt tapahtumista ja loput eivät halunneet muuta kuin kostaa vihollisillemme, noille mustille haltioille.
Minä kuuluin siihen ryhmään, joka ei vielä täysin käsittänyt tapahtuman seurauksia.
Charles ja moni muu oli kuollut, laiva ja kallis lasti meren pohjassa. Minä olisin nyt vastuussa tästä kaikesta, minä.
Eikä Helen koskaan saisi ansaitsemaansa elämää, vaan Oliver luultavammin repisi kuolleen veljen velat ainoan sukulaisen selkänahasta.
Äkkiä olin oksentaa mereen, kun tajusin kaiken tämän. Epätoivo alkoi saada yhä suuremman osan sydämestäni.
Eikä asiaa auttanut myrsky, joka yllätti meidät toisen päivän iltana.

En tiedä, kuinka kauan sitä kesti, mutta neljä meistä oli huuhtoutunut mereen sen päätyttyä, olimme luultavasti kymmenien mailien päässä rannikolta ja ilman ruokaa tai juomakelpoista vettä.
Voisi siis sanoa, että se oli tehnyt tehtävänsä. Kuolisimme tälle puiselle alttarille, jolle Jumalat meidät olivat heittäneet. Toverini jakoivat mielialani hiukan vahvemmin: jouduimme sitomaan yhden, kun hän yritti tappaa meidät muut kuristamalla yöllä. En vieläkään tiedä, miksi hän teki sen.
Päivät kuluivat. Olimme enää pelkkiä varjoja entisistämme. Hitaasti, mutta varmasti, ajatuksemme alkoivat harhailla omatoimisen armahduksen puolelle: olisiko se parempi ratkaisu verrattuna nälkäkuolemaan tai hulluuteen? Hulluksi tullut ystävämmekin kuoli lopulta: hän oli ilmeisesti purrut kielensä katki yöllä ja tukehtunut siihen. Joku ehdotti, että söisimme hänen maalliset jäännöksensä, mutta pelkkä ajatuskin sai minut oksentamaan. Lopulta työnsimme hänet mereen, jossa kalat kävivät nokkimassa hänestä paloja.

Lopulta olimme tilassa, jossa pystyimme enää makaamaan ja odottamaan kuolemaa. Siinä minä lojuin, katse kohti polttavaa aurinkoa. Tietämättä edes, hengittivätkö toverini. Miekkani painoi raskaasti kylkeäni vasten: se kutsui minua.
Kutsui kohti pohjaa.

Ja sitten näin sen: pitkän, kapean ja valkoisen laivan. Ei sittenkään, en laivaa, se oli enemmänkin pilvi. Laivan muotoinen pilvi, joka hohti outoa valkoista valoa.
Tiesin, että se oli tullut hakemaan minua kohti Morrin valtakuntaa. Menetin tajuntani, kun minut nostettiin sen kannelle.

Näin unta. Niin sen täytyi olla. Mutta miten voi nähdä unta, jos on kuollut? Vai onko kuolema ikuista uneksimista? Sillä tämän täytyi olla unta. Missä muualla voisi olla tällaista?
Tuijotin ilmeisesti pyöreän huoneen lumen valkoisia seiniä. Tai oikeastaan seinät olivat vain hyvin vaaleaa puuta ja niiden päälle oli kiinnitetty valkoisia, kuvioituja kankaita. Vaikutelma sai koko huoneen ikään kuin valaisemaan itse itsensä.
Ja valoa siellä tosiaan riitti: se miltei sokaisi minut. Myös vaatteeni olivat valkoiset. Päälläni oli repaleisen takin sijasta vitivalkoinen kaapu, joka ulottui koko ruumiini yli, jättäen paljaat varpaatkin peittoon.
Ja mikä oudointa, tunsin itseni levänneeksi, tokkuraiseksi, mutta en kuoleman kielissä lojuvaksi ihmisraunioksi, jona itseni muistin viimeksi olleen. Makasin puoliksi istualtani huoneen värisellä sängyllä ja kysyin hiljaa itseltäni kysymyksen, joka oli ainoa looginen jatke tällaiselle herätykselle: ”Olenko kuollut?”

Nousin hitaasti ylös. Silmäni olivat jo tottuneet huoneen valaistukseen ja pystyin erottamaan siellä olevia huonekaluja. Pöytä, tuoli ja kaappi olivat kaikki kauniisti veistettyjä, oikeita taideteoksia, joista yhdenkin myymällä olisi tienannut omaisuuden. Yllätyksekseni jalkani kantoivat hyvin, tosin voimiani oli selvästi koeteltu muutamina päivinä. Mutta, ajattelin, unessa en kai voisi tuntea mitään saati sitten kuolleena.
Siispä mielessäni muotoutui uusi kysymys.

”Missä helvetissä minä oikein olen?”

Kävelin kaapille. Se aukeni vaivattomasti ja hiljaa, paljastaen sisällökseen muutamia vaatteita (samankaltaisia kuin päälläni oleva) mutta ei juuri muuta.

”Olette näköjään herännyt.”

Olin huudahtaa säikähdyksestä. Sekunnissa olin kääntynyt ympäri ja perääntynyt muutaman askeleen äänen suunnasta.
Jos olin äsken kuvaillut hämmästystäni, niin nyt voisin toistaa sen kaiken kahdesti uudelleen, siltikään täysin pystyen kuvailemaan tunteitani. Edessäni seisoi hyvin paljon huoneeni kaltainen olento: sekin oli pukeutunut kauttaaltaan valkoiseen ja näytti hohtavan ikään kuin sisäistä valoa, jota oli vaikea kuvailla.
Olento muistutti ihmistä jopa hyvin pitkälti ruumiinsa puolesta, mutta tiesin kuitenkin heti, ettei se ollut lähelläkään minua. Sen vartalo oli hoikka mutta pitkä, samalla hauraan ja vahvan tuntuinen. Sormet olivat pitkät mutta eivät epäsopusuhtaiset muuhun ruumiiseen nähden. Itse asiassa kaikki siinä oli mittasuhteiltaan täydellistä.
Täydellistä minuun verrattuna. Minä tosiaan vertasin kaikkia sen ominaisuuksia itseeni, mitä ei ehkä olisi pitänyt tehdä. Se nimittäin sai minut tuntemaan itseni likaiseksi, vajavaiseksi ja kömpelöksi.
Suurin ero välillämme olivat sen kasvot, jotka olivat sirot. Sen silmät olivat tummat enkä ollut varma, johtuiko näkemäni jostain heijastuksesta, mutta siltä näyttivät puuttuvan pupillit.
Joka tapauksessa niiden läpitunkeva vaikutus olisi voittanut jopa Helmutin silmien tuijotuksen, jonka tiesin tehokkaaksi. Ja ääni, taas… Mitä voisinkaan siitä kertoa? En oikeastaan muuta kuin, että se ei vaikuttanut vihamieliseltä tai pahaa tarkoittavalta. Lämminkään se ei toisaalta ollut. Eniten se muistutti sävyltään neutraalia, rauhallista sekä hiukan uteliasta. Kuten ruumiinkin tapauksessa, tuota ääntä oli kuitenkin mahdotonta verrata ihmiseen, vaikka sillä monia samankaltaisuuksia olikin.

Saatatte huomata kuvaukseni epäselviksi, jopa ymmärtämättömiksi. Syy ei kuitenkaan ole kokonaan huonojen puhetaitojeni, vaan kohteeni monimutkaisuuden, jota parhaalla runoilijallakin olisi ollut vaikeuksia kuvailla.

Sen olemus oli todellakin häkellyttävä. Sen takia jäinkin hetkeksi sanattomaksi, tuijottaen samalla tätä olentoa, joka vastasi katseeseeni hätkähtämättä.
Lopulta sain kieleni ojennukseen ja luonnollisesti käytin sitä tilanteeni selvittämiseen.

”Missä minä oikein olen?”

”Olette tällä hetkellä turvassa, jos se tieto teitä huojentaa. Huomaan, että olette vielä uupunut matkanne koettelemuksista. Siksi pyydänkin teitä lepäämään vielä tämän päivän, jonka jälleen saatte haluamanne vastaukset.” Olento sanoi omituisella äänellään.

Sen sävy ei edelleenkään ollut niin ystävällinen kuin vihainenkaan, enemmänkin toteavan kaltainen. Ja tuo olento todella puhui totta, tunsin itseni heikoksi, tuskin pystyssä pysyväksi. Siispä tyydyin odottamaan vuoroani ja menin toistamiseen makaamaan vuoteelleni, joka otti minut avosylin vastaan. Nukahdin melkein heti tuon olennon lähdettyä ovesta, jota en ollut aikaisemmin huomannut. Miten se oli mahdollista?

Nukuin sikeästi, unia näkemättä. Itse asiassa ne olivat parhaat uneni sen jälkeen, kun olin lähtenyt Helenin luota. Tunsin kaikkien huolieni vaipuvan unohduksiin yön ajaksi, kaikkien kysymyksien vaikenevan. Aamulla tunsin itseni jo huomattavan virkeämmäksi, tosin en täysien voimieni haltijaksi. Tälläkin kertaa sama olento tuli luokseni melkein heti herättyäni, kysyi vointiani ja toi jopa ruokaa. Söin tarjotun lihan, leivän ja veden suurella halulla ja kumma kyllä tuo pieni ateria riitti tyydyttämään ruokahaluni, jonka luulisi olleen valtava. Isäntäni seisoi koko aterian ajan luonani, sanaakaan sanomatta. Syötyäni hän korjasi tarjottimeni ja lähti huoneesta. Olin jo aikeissa seurata häntä, mutta hän pysäytti minut nostamalla kätensä eteeni. Sitten hän katosi.

Aloin jo hieman turhautua: olinko muka vanki tässä valkoisessa huoneessa? Miksi en saanut lähteä täältä? Jostain syystä en kuitenkaan tuntenut itseäni uhatuksi, joten tottelin käskyä.
Aika kului ja tiedonjanoni kasvoi sietämättömäksi. Huoneessani, vaikka se kaunis olikin, ei ollut juurikaan tekemistä. Jos en maannut silmät auki vuoteellani, kävellyt ympyrää tai hyräillyt jotain laulua, mietin muiden lautalla olijoiden kohtaloa. Olivatko he vielä jossain, ehkä tällä samalla laivalla, suljettuina huoneisiinsa kuten minä? Vai olinko minä ainoa hengissä selvinnyt?
Ja mistä edes tiesin, että tämä huone edes oli osa laivaa? Tarkemmin ajateltuna minulla ei ollut sitä mitään varmuutta. En kuullut lokkien tai aaltojen ääniä, lattiat eivät keinuneet.
Juuri, kun ajatukseni olivat ajaneet minut tilaan, jossa olisin voinut murtaa sen, ovi avautui.
Sisään astui sama olento, joka oli ainoa yhteyteni ulkomaailmaan. Kasvoillaan sama, posliininen ilme se sanoi:

”Kapteeni ottaa teidät nyt vastaan. Seuratkaa minua.”

Olisin voinut syleillä tuota sanansaattajaa, jollen olisi edelleen ollut loputtoman halukas saamaan vastauksia. Sanaakaan sanomatta lähdin seuramaan häntä.
Oven ulkopuolella avautui käytävä, joka kulki molempiin suuntiin. Sen varrella oli samanlaisia ovia tasaisin välein. Sielläkö mahdolliset eloonjääneet toverini olisivat?
Käännyimme oikealle ja kuljimme näiden ovien ohi. Kaikkialla oli valkoista: seinät lattia ja katto olivat kaikki huoneeni värisiä. Valkoisia tylsistymiseen asti.

Käytävän päässä olivat portaat, jotka johtivat ylös ja alas. Me otimme ylös menevät ja nousimme niitä pitkin toiselle kannelle. Siellä oli taas käytävä, jonka päässä oli ovi. Tämä käytävä oli lyhyempi ja sen varrella oli vain muutama ovi, jotka kaikki oli koristeltu upeilla kaiverruksilla. Niissä oli myös ikään kuin jonkinlaista riimukirjoitusta, jonka tarkoitusta en osannut edes arvailla. Saavuimme ovelle käytävän päässä. Se ikään kuin huokui arvovaltaa pelkällä olemuksellaan.
Tajusin vasta nyt, että emme olleet kohdanneet ketään toista sielua matkalla tänne, ei edes vartijoita.
Missä kaikki olivat?
Saattajani avasi oven koputtamatta, jonka jälkeen astui siitä sisään pitämään sitä minulle auki. Nielaisin astuessani valaistuun huoneeseen, pyöreään sellaiseen.

Minua oli vastassa pitkä, hoikka ja valoa hohtava hahmo, ilmiselvä haltia, joiksi olin myös saattajani lopulta tunnistanut. Hän muistutti hyvin pitkälti saattajaani, tosin hänessä oli myös jotain ylevää, jotain melkein minun silmissäni jumalaista. Hän katsoi minua vaaleansinisillä silmillään, arvioiden minua. Pysähdyin vaistomaisesti heti kynnykselle, melkein perääntyen muutaman askeleen.
Hänen äänensä oli puhdas kuin lumi.

”Hyvää päivää, arvon vieras. Voit kutsua minua Lathaiaksi.”

Kapteeni Lathaia katseli tätä hänen tielleen sattunutta ihmisolentoa. Hän ei ollut nähnyt sellaista vähään aikaan. Eivät olleet muuttuneet neljässäsadassa vuodessa juurikaan, hän ajatteli.
Ehkäpä niin olikin parempi.

”Mikä on nimesi, arvon vieras?” Hän kysyi.

”Friedrich Helmenstein.” Kuului vastaus.

”Kuulkaa, haluaisin tietää, mikä tämä paikka on? Ja keitä te olette? Miksi minä olen täällä?” Sanoin.

Lathaia huomasi Friedrichin kärsimättömyyden, vaikka ei ymmärtänytkään sitä. Hänelle ihmisten tunteet olivat aina olleet mysteeri. Mieshän oli nyt turvassa, eikö se riittänyt tälle? Ihmiset eivät koskaan osaa arvostaa omaa onneaan, hän ajatteli.
Toisaalta, miksei hän voisi vastata noihin turhilta tuntuviin kysymyksiin.

”Olet turvassa, kuten sinulle on jo kerrottu. Jos kuitenkin haluat tietää tarkan sijaintisi, niin se on noin seitsemänkymmentä kilometriä maasi rannikolta. Sinähän olet Keisarikunnasta, etkö olekin?”

”Seitsemänkymmentä… Kautta Sigmarin… Mitä? Kyllä minä olen kotoisin Keisarikunnasta, Bergenin satamakaupungista itse asiassa, mutta miten te sen arvasitte?”

”Minä en arvaile. Erotin vain korostuksestasi, että voisit olla sieltä päin.”

”Miten te edes osaatte kieltäni? Tehän olette haltioita, vai?”

”Jos sinä siksi meitä haluat kutsua. Te kuolevaiset olette antaneet meille muitakin nimiä aikojen saatossa. Opiskelin kieltäsi joskus varhaisilla ajoilla, samoin palvelijani, joka on pitänyt huolta hyvinvoinnistasi.”

”Sanoit, että olemme seitsemänkymmentä kilometriä rannikolta… Miten se on mahdollista?
Oma laivani, joka upotettiin, seilasi vain muutaman kilometrin päässä sieltä.”

”Sinä ja ne kolme muuta, jotka mukanasi tulivat, ajauduitte ilmeisesti myrskyyn, joka raivosi siellä jokin aika sitten. Se luultavasti heitti teidät meidän reitillemme, jolloin eräs kotkistamme huomasi teidät. Se pelasti henkesi.”

”Selvisivätkö muut toverini hengissä?”

Lathaia piti pienen tauon, ennen kuin vastasi. Hänen katseensa muuttui myös asteen uteliaammaksi. Friedrich ei kuitenkaan huomannut tätä pientä muutosta.

”Eivät. Olen pahoillani. Teimme kaikkemme, mutta epätoivo oli jo vallannut heidän sydämensä. Sinä olit ainoa, jolla oli vielä hitunen elämänhalua…”

Friedrich nielaisi. Hän olisi siis Helenin viimeinen eloonjäänyt, viimeinen todistaja siitä hirmutyöstä.
Se ei saisi unohtua.

”Jos haluat pitää tauon surraksesi heitä, saat sen.”

”Ei, ehkä minun pitäisi, mutta en voi. Sen ehtii myöhemminkin. Olen teille ikuisesti kiitollinen henkeni pelastamisesta, mutta minun pitää jo palata kotiini… Siellä minua jo varmasti kaivataan.”

”Ymmärrän kyllä halunne palata kotiin, mutta se joutuu nyt odottamaan. Meidät on määrätty välittömästi palaamaan kotisatamaan ja sellainen mutka viivyttäisi meitä kohtuuttomasti. Henkesi pelastaminen vielä meni, mutta tästä emme voi neuvotella.”

Friedrich olisi halunnut panna vastaan, mutta pani merkille Lathaian toteavan äänensävyn ja ilmeen, joka puhui omasta puolestaan. Kummallista, miten noiden olentojen kasvot pystyivät samalla olemaan niin puhumattomat ja seuraavassa hetkessä niin merkitsevät.
Joka tapauksessa se asia olisi loppuun käsitelty.

”Kuinka kauan minä sitten joudun olemaan täällä?”

Friedrich tajusi vasta lauseen lopussa sanojensa loukkaavuuden. Lathaia ei kuitenkaan silmäänsä räpäyttänyt.

”Muutaman kuukauden. Sen jälkeen voit ehkä päästä jonkin kauppalaivan kyytiin, joita meidän satamassamme käy. Siihen asti olette meidän vieraanamme.”

Ajatus viilsi häntä kuin veitsi. Muutaman kuukauden? Helen varmasti luulisi koko sen ajan, että hän oli kuollut… Eikä edes Charles lohduttaisi häntä tällä kertaa. Muutamassa kuukaudessa koko hänen maailmansa voisi romahtaa.
Mutta ilmeisesti asialle ei ollut paljon tehtävissä. Siispä hän voisi yhtä hyvin vaihtaa puheenaihetta.

”Miksi te sitten purjehditte näillä vesillä? Ette varmaankaan pelastelemassa minunkaltaisiani merimiehiä, joiden kimppuun on hyökätty.”

”Me olemme täällä vartioimassa pohjoista aluetta. Se tieto riittää sinulle. Sanoit, että kimppuunne hyökättiin? Keitä he olivat?”

”Ne, nekin olivat haltioita – mutta eivät teidän lajianne! – ” Friedrich joutui korjaamaan nopeasti lausettaan, kun näki Lathaian silmien kaventuvan.

”Me kutsumme niitä Mustiksi Olennoiksi.” Hän sanoi kolkosti.

Äkkiä Lathaian ilme koveni. Hänen kasvonsa synkkenivät tavalla, jota Friedrich ei olisi uskonut todeksi, jos ei olisi itse sitä todistanut. Myös hänen äänensä muuttui tumma sävyisemmäksi.

”Minun kansani ei tunnusta niitä olentoja vertaisikseen. Ne eivät ole haltioita enempää kuin sinäkään, jos mitään niistä ymmärrät.”

”Olivat ne mitä tahansa, tappoivat ne koko miehistöni ja parhaan ystäväni. Minä vihaan niitä yhtä paljon kuin tekin.”

Lathaia huokasi hiljaa. Kieltämättä hän aisti tässä ihmisessä vihaa, silkkaa vihaa niitä olentoja vastaan, jotka olivat tehneet pahaa häntä vastaan.
Se ei kuitenkaan ollut mitään verrattuna siihen, mitä Lathaia niitä kohtaan tunsi. Se oli jotain, mikä ylittää inhimillisen tunteen nimeltä viha. Jotain, mikä oli synnynnäistä.
Kuin luonnonlaki.

”Ymmärrän. Suo anteeksi äkkipikaiset sanani. Olen pahoillani, että ne olennot sattuivat sinun ja toveriesi tielle, mutta enää et voi sen asian eteen mitään tehdä. Opettele ennemmin hallitsemaan muistojasi ja tunteitasi, sen neuvon sinulle nyt annan. ”

Ovi aukeni yllättäen ja sisään astui sama palvelija, jonka olin jo aiemminkin kohdannut. Hän ei vilkaissutkaan minua, vaan puhui suoraan Lathaialle heidän omalla kiellellään.
Tämä oli ensimmäinen kerta, kun kuulin aitoa puhuttua haltiakieltä. Minun korviini se kuulosti enemmänkin laululta, kuin järkevältä puheelta. En edes erottanut yksittäisiä sanoja, vaan puhe ikään kuin virtasi yhtenäisenä, rikkoutumattomana virtana. Ilmeisesti tiedossa oli jotain tärkeää, koska sekä palvelija että Lathaia lähtivät kohti portaita melkein välittömästi. Olin aikeissa lähteä heidän peräänsä, mutta hän käski minun odottaa kunnes palaisi.

”Mieluummin tulisin mukaan. Jos minun kerran täytyy jäädä tälle laivalle pitemmäksi aikaa, en halua vain istua jossain huoneessa koko sen ajan. Minun on pakko saada tehdä jotain muutakin.”

En voinut välttyä mielikuvalta, jossa lapsi yrittää itsepäisesti aikuisen mukaan kinuamalla ja mutisemalla, koska siten uskoin Lathaian tilanteen näkevän. Uteliaisuus peri kuitenkin voiton hyvistä tavoista. Lathaialla ei ilmeisesti ollut aikaa jäädä väittelemään, joten hetken epäröinnin jälkeen hän nyökkäsi hyväksyvästi ja lähti siltä seisomalta kohti portaita.
Taas kuljimme vitivalkoisessa käytävässä, tällä kertaa nousten toiset portaat kannelle, jolla minua kohtasi ihmeellinen näky.

Kansi, masto ja jokainen havaittavissa oleva pinta oli valkoinen. Jokainen lauta sopi virheettömästi seuraavaan. Koko alus oli kuin todeksi tullut unelma.
Kokoluokaltaan se oli hiukan Heleniä pienempi, tosin pidempi. Se oli myös huomattavasti sirompi ja varmasti nopeampi. Purjeet olivat – luonnollisesti – valkoisia ja niissä komeili sinipunainen lohikäärmetunnus, joka ikään kuin eli omaa elämäänsä tuulen valtakunnassaan. Pitkin kantta kulki kiireisiä haltioita, osa sotisovassa ja toiset vain valkoisissa vaatteissa, omani kaltaisissa. Aurinko heijastui heidän puhtaasta ihostaan ja kiiltävistä haarniskoistaan, peittäen koko kannen kiiltoon ja valoon.

Ja keskellä tuota valoa tulvivaa kantta makasi kotka, jättiläismäinen kotka. Sen siipien väli olisi ollut vähintään neljä viisi metriä, jos se ei olisi nyt maannut kannella pitäen niitä supussa. Sen ympärillä hääri joitakin haltioita, jotka tekivät jotain sen siiville ja ruumiille.
Ensimmäinen ajatukseni oli, että sotilaat olivat ampuneet sen. Sitten tajusin, että haltiat hoitivat sitä ja sen vasemmassa siivessä olevaa, pahasti vuotavaa haavaa.
Laskeuduin Lathaian perässä tasanteelta, jolta laivaa ilmeisesti ohjattiin ja melkein juoksimme tuon haavoittuneen olennon luokse. Muut haltiat katsoivat minua pitkään, ikään kuin ihmetellen läsnäoloani. Tai paheksuen. Joka tapauksessa en huomannut heidän katseitaan, sillä omani oli nauliintunut tuohon lintuun, jolla ilmeisesti oli kovia tuskia. Silti se ei pyristellyt edes silloin, kun haltiat irrottivat pitkän nuolen sen haavasta. Se vain makasi hiljaa, katsellen kotkan silmillään haltioita ja sitten minua.

Hätkähdin huomatessani, miten ihmismäinen sen katse oli. Ikään kuin noiden keltaisten silmien takana olisi elänyt tajunta, joka ymmärsi ja muisti, koki ja tunsi.
Ehkä se oli vain kuvittelua.

Lathaia kumartui nopeasti sen viereen, mutta pysäytti minut katseellaan. Sitten hän tutki kotkan haavaa, sanoi muutaman sanan lähimmille haltioille, jotka lähtivät juoksemaan jonnekin. Tämä kaikki tuntui järkeenkäyvältä, mutta se mitä seuraavaksi tapahtui, hämmästyttää minua vielä tänäkin päivänä.
Lathaia puhui tuolle eläimelle. Todellakin, hän puhui joko omaa tai jotain muuta kieltä suoraan kotkan korvaan ja mikä ihmeellisempää, se näytti kuuntelevan, mitä sille sanottiin.
Se jopa vastasi hänelle.
Se vähä, mitä haltioista olin joskus kuullut, sisälsi hämärän huhun niiden kyvystä keskustella eläinten kanssa. Sitäkö tämä nyt oli? Ainakin siltä se vaikutti.
Lyhyen juttutuokion jälkeen Lathaia nousi hitaasti täyteen pituuteensa (ohittaen minut joillakin tuumilla), synkkä ilme kasvoillaan. Saman ilmeen huomasin myös muilla ympärillä olevilla haltioilla, ymmärtämättä tosin sen syytä. Sitten kiinnitin huomioni uudestaan nuoleen, joka makasi viattoman näköisenä kannella, kotkan veren muodostamassa lammikossa. Miten en ollutkaan huomannut sen erikoista muotoa ja väriä, vaikka samanlainen oli ollut lähellä naulata minut kiinni vain joitakin päiviä sitten.
Mustan haltian nuoli.

Lathaia poimi tuon kuoleman välikappaleen kasvoillaan inhon täyttämä ilme. Sitten hän heitti sen kohti merta niin pitkälle, kuin vain jaksoi. Hän kääntyi lähimpien haltioiden puoleen, lausui näille muutaman sanan, jonka tuloksena he jatkoivat kotkan haavan hoitoa, ja lähti kävelemään nopeaa tahtia takaisin hyttiään kohti.
Koska minun ei ilmeisesti ensialkuunkaan olisi pitänyt olla kannella, seurasin häntä läpi saman käytävän, jonka olin jo kolmasti nähnyt ja kulkenut, mutta mikä joka kerta näytti hieman erilaiselta.
Olin jo varma, ettei Lathaia antaisi minun toista kertaa astua hyttiinsä, ennemminkin passittaen minut omaani, joten yllätyin, kun sainkin astua sisälle tuohon valkeaan huoneeseen. Vasta nyt sain tilaisuuden luoda kunnollisen silmäyksen siihen: ensimmäisellä kerralla sen omistaja oli vienyt kaiken mielenkiintoni.
Se todellakin oli valkoinen, jopa valkoisempi, kuin muu laiva. Se melkein hohti valkoisuuttaan.
Kuvauksistani voisi päätellä, että laivan värien yksipuolisuus olisi pitemmän päälle ikävystyttävää, jopa rumaa, mutta näin ei ollut. Kaikki ei tosiaankaan ollut saman sävyistä valkoista, ehei. Pikemminkin koko alus ikään kuin kylpi vaalean jokaisessa eri sävyssä, luoden oikean paratiisin silmälle.

Lathaia ei tälläkään kertaa istunut, vaikka huoneessa oleva tuoli oikein houkutteli siihen. Hän seisoi edessäni, tuijottaen minua värähtämättä. Tunsin olevani eräänlaisen lasin alla, tarkkailtavana. Tunne ei ollut kovin mieluisa, pikemminkin se sai minut vaivautuneeksi ja melkein punastumaan. Jännittäen itseni vastasin katseeseen parhaimpani mukaan.
Koska hän ei tehnyt elettäkään keskustelun jatkamiseksi, rohkenin itse aloittaa sen.

”Ne olivat mustia hal-, tarkoitan olentoja, jotka ampuivat kotkaanne?”

Hän vain katsoi minua vaalean sinisillä silmillään, jotka jo tuntuivat tunkeutuneen kaikkein syvimmälle sisimpääni.

”Kyllä ne olivat, arvon Helmenstein.” Hän vastasi tulkitsemattomalla äänellä

Taas seurasi hiljaisuus. En ymmärtänyt alkuunkaan, mihin Lathaia pyrki tällä sanattomalla tapaamisella.

”Kuulkaa, en oikein ymmärrä, miksi te katsotte minua tuolla tavalla. Mitä te haluatte minusta?”

”Minä yritän ymmärtää teitä, Helmenstein. Yritän ymmärtää, voinko luottaa teihin.”

”Mitä?”

”Haavoittunut tiedustelijamme, jonka juuri tapasitte, kertoi minulle törmänneensä mustien olentojen laivaan. Koska se on ainoa lähimailla oleva alus, on se luultavasti sama, joka upotti aluksesi. Se purjehtii tällä hetkellä lähellä maasi rannikkoa.”

”Miksi te kerrotte minulle tämän?”

”Koska on todennäköistä, että se aikoo hyökätä jonnekin rannikon pienistä kaupungeista ryöstääkseen tämän.”

Aloin aavistaa pahaa.

”Eräs Bergen niminen kaupunki on lähinnä heidän nykyistä sijaintiaan. Sanoitte hetki sitten, että se on kotikaupunkinne.”

Sydämeni jätti lyönnin väliin. Bergen todella oli kotikaupunkini, sama, josta olimme tälle kirotulle matkalle lähteneet.
Sama, jossa Helen tällä hetkellä oli.
Nielaisten pelkoni sain ääneni pysymään kohtuullisen normaalina, tosin se ei Lathaiaa luultavasti hämäisi.

”Entä mitä te aiotte tehdä sille?”

”Kuten jo aiemmin sanoin, saimme käskyn palata välittömästi kotisatamaan. Kuljemme siis tälläkin hetkellä poispäin Bergenistä.”

”Te siis hylkäätte ne sadat, tuhannet ihmiset niiden pirujen armoille?”

”Käsky ei antanut valinnanvar-”

”juma! Miksi Sigmarin nimeen te ensin kerrotte minulle, että kotikaupunkini on vaarassa ja sen jälkeen, ettette aio tehdä asialle mitään!? Te ette voi tehdä sitä!”

Lathaia pysyi tyynenä sen myrskyn edessä, joka hänen huoneessaan nyt riehui. Miksi hän tosiaan kertoi asiasta tälle ihmiselle, joka ei omannut alkeellisimpiakaan tunteiden peittämisen taitoja? Ja miksi häntä edes vaivasi tuon onnettoman olennon surkean lyhyen elämän varrella tapahtunut onnettomuus? Mitä väliä sillä olisi mihinkään, vaikka se kylä tuhottaisiinkin. Ihmiset jatkaisivat elämäänsä, samoin haltiat. Itse asiassa siitä voisi olla jopa hyötyä, kun ajattelisi pidemmälle. Keisarikunnan ihmiset luultavasti aseistautuisivat paremmin rannikkojensa ryöstöjen varalta, mikä taas ehkäisisi niiden kirottujen mustien olentojen toimia myöhemmin.

Ja silti, jopa näiden tosiasioiden valossa, hän ei voinut ummistaa silmiään nykyisyydelle, vaikka hänet niin olikin opetettu. Tosin toimimalla niin kuin tuo ihminen ehdotti, tunteiden vallassa, rikkoisi hän samalla suoraa käskyä.
Tosin niin hän oli tehnyt jo poimiessaan hänet ja tehden tarpeettoman lisän matkaan.
Arpa oli siis heitetty.
”Kuuntele minua, Friedrich Helmenstein. Unohda hetkeksi vihasi, niin selitän toimieni syyn.”

Friedrich, vihansa vimmassakin, pakotti itsensä ajattelemaan järkevästi. Tuo haltia olisi ainoa mahdollisuus päästä Helenin luo eikä olisi siis järkevää suututtaa häntä ilman hyvää syytä, tosin tämä todella tuntui sellaiselta. Rautaista itsekuria käyttäen hän vaikeni ja tuijotti tätä palavin, terävin silmin.

”Vastoin kaikkea, mitä edustan, olen päättänyt auttaa sinua tässä asiassa. Ymmärrä kuitenkin, että tekemällä niin uhraan kunniani ja maineeni kansani silmissä ikuisiksi ajoiksi. Moni kaltaiseni pitäisi toimiani vastuuttomina sekä, mikä pahinta, omahyväistä kunniaa tavoittelevina.”

Vaikka huojennus kuulla nuo sanat Lathaian huulilta oli suuri, ei Friedrich edelleenkään voinut käsittää, miten hän oli edes ajatellut muuta mahdollisuutta. Tässäkö oli haltioiden kuulu kunnioitus elämää kohtaan? Tässäkö oli kaikki se ylistys ja mystiikka, jota hän oli niistä kuullut kerrottavan?
Oli miten oli, sillä ei olisi väliä, sillä nyt olisi tärkeintä päästä Helenin luo.

”Kauanko meiltä menee saapua Bergeniin?”

”Ylihuomenna olemme perillä. Emme luultavasti ehdi estää hyökkäystä, mutta ehdimme vähintään saada ne kiinni.”

”Ylihuomenna? Mutta sanoitte, että matkaa on-”

”Tiedän, mitä sanoin. Nyt ei kuitenkaan ole mitään, mitä voitte asian eteen tehdä. Siksi pyydänkin, että menette huoneeseenne matkan ajaksi. Minun tulee selittää päätökseni miehistölle ja upseereille.”

”Olen ikuisesti kiitollinen avustanne.”

Kumarsin parhaan kykyni mukaan ja peräännyin huoneesta mitä kunnioittavimmin. Ovella mieleeni nousi kuitenkin yksi kysymys, mikä minua jo heräämisestäni alkaen oli askarruttanut.

”Lathaia, sanokaas, mitä vaatteilleni ja miekalleni on tapahtunut? Haluaisin saada ne takaisin, vaikka en ylenkatsokaan teidän minulle antamianne vaatteita.”

”Vaatteenne, jos siksi niitä haluatte kutsua, ovat korjattavina. Miekkanne taas odottaa teitä hytissänne. Nyt, kun tiedän voivani luottaa teihin, saatte sen mielihyvin takaisin.”

Kiitän vielä kerran. Sitten astun ulos, kuljen sen saman käytävän ja sisään huoneeseeni nähdäkseni minulle niin tutun miekan makaamassa vuoteellani. Nostan sen ja lyön muutaman kerran ilmaa.
Veri tulisi vielä vuotamaan Charlesin ja niiden merimiesten takia, jotka kuolivat sinä
sumuisena yönä, jonka tulisin aina muistamaan.

Helen Timberton käveli öisellä satamalaiturilla. Kuutamo oli vielä kirkas, vaikka mereltä olikin tulossa sumua, joka kietoisi Bergenin hellään, pehmeään syliinsä. Vielä se saisi kuitenkin odottaa ja nauttia kuun suomasta hopeisesta kylvystä.
Hän käveli yksin, vain oma varjonsa seuranaan. Vain soihtujen ja joidenkin eläinten varjojen liikehdintä seurasi häntä, kun hän käveli varastojen tummien varjojen alta. Muutama partio ohitti hänet silloin tällöin, tervehtien kohteliaasti ja kysyen, jos hän olisi sattunut huomaamaan mitään erikoista. Tämä alue oli varkaiden ja juoppojen kenttää ja kuulu siitä, minkä takia rehelliset ihmiset harvoin uskaltautuivat sinne öisin.
Helen ei kuitenkaan pelännyt heitä. Hän oli nuoruudessaan jo tavannut sellaista roskasakkia ja tiesi, miten puolustautua. Tästä muistuttivat sekä huomaamaton arpi vasemmassa poskessa, että Charlesin vanha pistooli, joka lepäsi viattomasti hänen vyöllään, vaatteiden alla.

Ilman syytä hän ei tosin ottanut riskiä tullessaan tänne. Nyt hän oli pysähtynyt eräälle tietylle paikalle tätä kivistä laituria. Tältä paikalta Charles ja Friedrich, kaksi hänen eniten rakastamaansa miestä koko elämässään, olivat lähteneet yli viikko sitten. Yöllä täällä oli sopivan rauhallista, kun ilma oli vapaa kauppiaiden, lasten ja lokkien äänistä.
Helen käveli aivan laiturin reunalle. Vesi alhaalla oli mustaa, heijastaen Helenin oman kuvan tämän silmille.
Siinä hän oli: paljastettuna kaikista kuvitelmistaan ja unelmistaan. Vesi paljasti sen, minkä hän oli yrittänyt jopa itseltään piilottaa.
Mitä hän oli yrittänyt esittää muuttaessaan tammilinnaan, tuohon isän rakentamaan turhamaisuuden ja ylpeyden esikartanoon? Eikö hän ollut tarpeeksi onnellinen eläissään Fernissä, vaikka se olikin pienempi ja vaatimattomampi, kuin Bergen. Siellä hänellä oli ollut talo, joka tosin nyt oli myyty. Hänen oli täytynyt myydä se, jotta saisi tammilinnan edes väliaikaisesti itselleen.
Jotta saisi Friedrichin vakuuttuneeksi siitä, että hän olisi hyvä vaimo.
Ja mihin se kaikki turhamaisuus olikaan johtanut? Molemmat hänen elämänsä tärkeimmistä ihmisistä olivat merellä, ehkä jopa hengen vaarassa.

”Kirottu olen, jos heille jotain tapahtuu”, hän sanoi hiljaa.

Äkkiä veteen piirtyi uusi hahmo. Joku tuli hänen taakseen hiljaa, varoittamatta. Nopeasti Helen palautui maanpinnalle ja kääntyi kohtaamaan muukalaisen.

”Hei, hei, älkääs nyt! En minä tee teille pahaa, arvon neiti.”

Puhuja oli yksi vartijoista, jotka kiersivät satamaa joko yksin tai pareittain. Huomattuaan tämän Helen hengitti taas normaalisti ja laski kätensä vyötäröltään.
Mies oli häntä nuorempi, viiksekäs ja ilmeisesti hyväntuulinen. Koska hänellä ei ollut muutakaan tekemistä eikä unikaan tuntunut vielä voittavan, päätti hän vaihtaa muutaman sanan.

”Olen pahoillani, jos säikäytin, arvon neiti. Toimitte kyllä aivan oikein: näillä kulmilla pitää olla varovainen.”

”Totta. Kiitos teille, että pidätte huolta turvallisuudestamme. Meitä ei olekaan esitelty: nimeni on Helen Timberton.”

”Karl Möller palveluksessanne, Neiti Timberton. Saanko udella, mitä teette täällä tähän aikaan, vaikka asia ei minulle kuulukaan.”

”Olen vain kävelyllä. Unenlahjani ovat vain olleet heikonlaiset viimeaikoina. Johtuu varmaan ruuasta.”

”Oletteko kokeilleet yrttejä? Niistä voi olla suurikin apu.”

”Ei, en ole. Kiitos neuvosta, käyn heti huomenna yrttikauppiaan luona.”

Pieni valhe oli tarpeen: hänellähän oli hädin tuskin rahaa ruokaankaan, saati sitten ylihintaisiin lääkkeisiin, joita hän ei edes tarvitsisi. Unettomuus johtui pikemminkin omastatunnosta, mutta sitä ei tarvitsisi jokaiselle vastaantulijalle kertoa.
Ehkä olisi aika vaihtaa aihetta.

”Nyt todellakin on kirkas yö, tosin tuo sumu taitaa peittää sen piankin”, hän sanoi.

”Olette oikeassa. Outoa tosin, sumua tähän vuodenaikaan… Maailma ei ole enää entisensä.”

”Kuulostatte huolestuneelta, onko kenties jotain vakavampaakin sattunut?”

Karl tuntui hivenen vaivautuneelta ja haluttomalta puhumaan asiasta, mutta pieni hymy ja maanittelu Helenin suunnalta teki tehtävänsä.

”No, jos kerran lupaatte ystävällisesti vaieta asiasta, olkoon. Saimme kuulla huhun, jonka mukaan naapurikylä Ferniin olisi hyökätty viime yönä. Jotkut sielläpäin käyneet kauppiaat väittivät nähneensä tulipaloja yöllä, mutta avunpyyntöä ei ole toistaiseksi lähetetty. Kaupungin johtajat päättivät eilen lähettää sotilaita tutkimaan tilannetta, kunhan aamu valkenee.”

”Kauheaa! Fern liekeissä? Miksi kauppiaat eivät käyneet tarkistamassa asiaa? Ja mitä he edes tekivät siellä keskellä yötä?”

”Ei niin kovaa, pyydän. Ne kauppiaat olivat juuri palaamassa pitkältä matkalta ja heillä oli leiri noin kilometrin päässä Fernistä kukkuloilla. Sieltä he näkivät keskellä yötä palon hehkua rannikolta päin, mutta eivät lähteneet tutkimaan asiaa. Mitäpä he siellä olisivat tehneet? Aamulla he olivat tulleet suoraan tänne kertomaan asiasta.”

”Jos se todella oli hyökkäys, voisivatko asialla olla villi-ihmiset pohjoisesta? Hehän joskus tekevät iskuja tälle rannikolle. Entä onko tämä kaupunki vaarassa?”

”Tuon takia asiasta päätettiinkin vaieta. Huhu hyökkäyksestä voisi levittää paniikkia, jota kukaan ei halua. Varotoimiin on sitä paitsi jo ryhdytty: vahtien määrä on kaksinkertaistettu ja läheinen ritarikunta saa tiedon tästä heti aamulla. Voitte siis nukkua yönne turvassa, arvon neiti Timberton.”

Vaikka Karlin puheet rauhoittivatkin Heleniä hiukan, tuntui satama yhtäkkiä huomattavasti vaarallisemmalta, kuin hetki sitten. Tämän takia hän viipyi vartijan luona enää hetken, lausui hyvästit ja kiitokset, jonka jälkeen kiirehti kotiinsa tammilinnaan. Siellä hän unettomuuttaan luki tunnin kirjastossa, jonka jälkeen nukahti yhteen sen mukavista tuoleista.

Karl Möller käveli kohti vartioiden tupaa, joka lepäsi sataman länsipäädyssä olevan muurin varjossa. Se oli kotoinen, huomaamaton puurakennelma, ei kovin iso, jossa vahdit kävivät vuorojensa välissä pelaamassa korttia tai nukkumassa muutaman tunnin.
Möller oli kuitenkin virkeä, eikä hän myöskään aikonut hävitä rahojaan pöydässä. Nyt olisi tärkeämpääkin tekemistä.
Koputtaen kolmesti paksuun oveen kuului sen takaa matala, vahva ääni.

”Tunnussana.”

”Herttaässä. Vartija Möller ilmoittautuu.”

Ovi aukeni narahtaen ja sen takaa paljastui harteikas, kolmikymppinen mies päällään rengaspaita. Ilman kypärää hänen mustat hiuksensa valuivat arpisen naaman päälle osittain peittäen ruskeat silmät, jotka olivat nauliintuneet Mölleriin. Hän ei välittänyt tästä, vaan astui sisään valaistuun ja lämpimään tupaan, jossa kymmenkunta vartijaa vietti aikaansa.

”Terve Igor.” Karl sanoi.

”Terve itsellesi. Onko mitään uutta kuulunut?”

”Ei. Ei edes tavallisia juoppoja. Yö on hiljainen, johtuu varmaan tuosta sumusta.”

Igor katsoi ovesta ulos, vain nähdäkseen harmaan sumuseinämän peittävän koko näkökentän. Murahtaen itsekseen hän sulki sen.

”Miksi sinä tänne tulit, vuorosi loppuu vasta kahden tunnin kuluttua.”

”Tiedän, mutta majakka pitäisi sytyttää, eikä sitä ole vielä tehty. Tulin hakemaan sen avaimia.”

”Minkä takia? Ei tänne ole tulossa ketään, ei yöllä tai päivällä. Kai sinä sen tiedät?”

”Ei sitä tiedä, lähtihän täältä yli viikko sitten se yksi laiva, Helen. Jos se aikoo palata tänä yönä, majakan täytyy toimia. Tuo sumu on liian petollinen. Anna nyt vain ne avaimet.”

Igor murahti uudelleen, kaivoi sitten vyöstään paksun avainnipun, josta irrotti yhden avaimen. Tämän hän antoi Karlille.

”Varo putoamasta veteen.”

Nyökäten vastauksen hän astui taas samaan, harmaaseen sumuun, joka nielaisi hänet kursailematta.
Ilman laiturin päästä päähän sidottua köyttä veteen putoaminen olisi todella ollut uhka, mutta nyt se oli lähinnä pelote nuoremmille vartijoille. Avain toisessa kädessään hänen ainoa kiintopisteensä suunnistamiseen oli tämä nuora, jota hän piti tiukasti vasemmassa kädessään. Majakka olisi laiturin vastakkaisessa päässä, mikä oli korkeammalla. Kavuttuaan sille johtavan mäen hän saapui ovelle, joka osoittautui oikeaksi.
Sekin narisi avattaessa ja riipivä ääni huusi harmauteen. Kierreportaat veivät tornin huipulle, jonne tuli sytytettäisiin.
Huippu oli avoin, tosin sille oli rakennettu katto sateensuojaksi. Tämän pyöreän tasanteen keskellä oli kasa öljyllä valeltuja puita. Karl nappasi läheiseltä pöydältä tulukset, joilla tuli sytytettäisiin. Se syttyi melkein heti.
Kun tuli levisi nopeasti roihuavaksi kokoksi, Karl oli aikeissa lähteä. Hän päätti kuitenkin viipyä hetken ja varmistaa, että se todella syttyisi. Samalla hän vilkaisi reunan yli laiturille.
Kumma kyllä, täältä ylhäältä katsottuna sumu näytti ikään kuin harvemmalta ja sen läpi pystyi jopa erottamaan liikettä. Todellakin, tuolla käveli yksi vartijoista, nuoran luona. Ilmeisesti hän oli menossa lepotupaan.
Karlista tuntui oudolta, että sumun läpi olisi helpompi nähdä sen päältä. Olisiko tulella jotain tekemistä asian kanssa? Joka tapauksessa se olisi nyt tarpeeksi kirkas ja hän voisi lähteä. Vielä kerran vilkaisten alas hän kuitenkin näki jotain, mikä pysäytti hänet välittömästi.
Äskeinen vartija makasi maassa, kaksi nuolta selässään. Asiasta ei voinut erehtyä: vartijaa oli ammuttu selkään aivan Karlin silmien edessä. Hän painautui äkkiä mahalleen kivistä lattiaa vasten. Oliko hän sittenkään nähnyt oikein? Niin sen täytyi olla, kuka muka voisi osua mihinkään tällaisessa sumussa? Mutta miksi vartija muka olisi maannut maassa, jos ei kerran kuolleena? Karl tunsi sydämensä lyövän kovempaa ja hien nousevan otsalle ja kainaloihin.
Mitä hänen pitäisi tehdä?

Minuutin maassa maattuaan Karl lopulta päätti, että jotain olisi tehtävä. Jos kaupunkiin todella hyökättiin, muita vartijoita olisi varoitettava. Hitaasti hän alkoi raahautua kohti portaita. Lähellä majakkaa olisi kello, jonka soittaminen saisi aikaan hälytyksen. Jos hän pääsisi sinne, kuhisisi laituri vartijoita alle kymmenessä minuutissa.
Kierreportaista kuului askelia. Hiljaisia sellaisia, mutta kuitenkin, joku nousi niitä ylös.
Kohti häntä.
Se voisi olla joku vartijoista, mutta kuka muka? Hänhän oli sulkenut oven sisään tullessaan. Vai oliko? Muisti tuntui hataralta, kun sydän hakkasi rintaa vasten. Tulen rätinä melkein peitti lähestyvien askeleiden kopinan.
Ei, asialla ei voisi olla vartija. Hän oli lukinnut oven ja hänellä oli ainoat avaimet. Jäi siis vain yksi mahdollisuus. Karl nousi pystyyn niin varovaisesti, kuin vain kykeni. Jokainen lihas jännittyneenä hän kiersi aukon toiselle puolelle. Nyt pitäisi enää vetää miekka vyöstä. Tulen rätinän peittäessä kaiken syntyneen melun hän sai sen huotrastaan. Askeleita ei enää kuulunut. Vain tulen rätinä.
Aukosta nousi jotakin. Kypärä. Musta ja suippo kypärä. Se oli kääntynyt poispäin Karlista, joten hän ei nähnyt olennon kasvoja. Samassa hän löi kypärää voimiensa takaa. Kuului metallinen kalahdus ja sitten luun murtumista vastaava ääni. Karl tunsi miekkansa lävistäneen kypärän. Olento meni veltoksi ja kaatui aukosta alas portaisiin. Koko ruumis jännittyneenä Karl potkaisi luukun kiinni ja vapisevin käsin sulki salvan. Hän ehti juuri nousta, kun käyrä miekka lävisti puisen luukun. Ja uudestaan. Ja uudestaan. Puu alkoi säröillä. Karl puristi miekkaansa kuin hukkuva köyttä.

Sitten hän muisti, että majakasta ulottui köysi hälytyskelloon. Se oli tarkoitettu juuri tällaisten tilanteiden varalle. Hän etsi tuota köyttä katseellaan, sydän hakaten kuin hullu. Puu alkoi antaa periksi. Tuolla. Sidottuna yhteen pylväistä, jotka kannattelivat kattoa. Karl melkein kompastui syöksyessään sen luo. Vapisevin ja hikoilevin käsin hän yritti avata solmun, kunnes ymmärsi leikata sen miekallaan. Luukku räsähti pelottavasti. Karl kiskaisi köydestä kaikin voimin. Seurasi sekunnin hiljaisuus. Sitten pimeydestä kaikui hälytyskellon kirkas ääni. Hän ehti soittaa sitä neljästi ja oli jo kääntymässä kohti luukkua, kun käyrä terä lävisti hänen rintansa. Ja toinen, kolmas. Ennen kuolemaansa hän ehti nähdä kalpeat, hoikat kasvot ja mustat, jäisen mustat silmät, jotka toivoivat vain kuolemaa.
Hänen kuolemaansa.

Igor höristi korviaan ja irrotti katseensa takkatulesta. Seuraava kuulohavainto vahvisti äskeisen. Vielä kaksi. Sitten hiljaisuus. Joku oli soittanut yhtä hälytyskelloista. Vaimeasta äänestä päätellen sataman toisessa päässä olevaa. Muutama muukin oli pannut merkille raukean hiljaisuuden rikkojan ja nousi hitaasti ylös vuoteiltaan, tosin monet vain jatkoivat toimiaan. Igorin olisi johtavana upseerina tehtävä päätös. Sekunnin kuluttua hän jo karjui vielä makaaville miehille näiden hitaudesta ja uhkasi piestä jokaisen, joka ei olisi alle minuutissa täydessä haarniskassa ulkona. Tämä sai moneen liikettä.
Igor itse poimi vain kypäränsä, koska piti rautapaitaansa päälle joskus nukkuessaankin. Miekkavyön hän poimi sängynpäädystä. Tarkistettuaan terän olevan löysästi huotrassaan hän vilkaisi ympärilleen, huomatakseen suurimman osan olevan jo samassa vaiheessa. Hitaimmat tulisivat, kun ehtisivät.

”Noniin pojat, hälytys on annettu! Jokainen tietää paikkansa, joten menoksi!”


Kymmenkunta sotilasta rynnisti ulos ovesta, valmiina tappamaan. He olivat valmiit puskemaan mitä tahansa lihallista muuria vasten, mutta heitä odottava sumuseinä osoittautui yllättävän epäilyjä herättäväksi vastukseksi. Näkyvyys oli vain muutamia metrejä. Sotilaat pysähtyivät melkein vaistomaisesti, mutta Igor piti heidät liikkeessä.

”Sumua se vain on! Riviin järjesty! Älkää harhailko ja varokaa reunaa!”

Hänen käskynsä tehosivat ja pian miehet olivat siisteissä riveissä, edeten hitaasti sumun läpi. Hän epäili hyökkääjien olevan ennemminkin kopla rosvoja, jotka kännipäissään olivat käyneet vartijoiden kimppuun. Järjestäytynyt hyökkäyshän olisi melkein mahdotonta tällaisessa säässä. Siksi hän teki päätöksen olla varoittamatta muita tupia, joita oli siellä täällä sataman alueella. Jos he olivat kuulleet kellon, tulisivat he luultavasti muutenkin.
Sotilasrivistö eteni hillitysti, koko laiturin leveydellä. Igor määräsi muutamia miehiä sivustaan talojen kujille, ettei heitä saarrettaisi. Kaikki tuijottivat herkeämättä eteensä, etsien liikkeen merkkejä sumun keskeltä. Mitään ei kuitenkaan näkynyt.
Jännitys oli käsin kosketeltavaa.

”Jos tämä on pilaa, niin minä nyljen sen tehneen nahjuksen elävältä…” Mutisi Igor. Samalla hän tajusi, että majakan valo ei palanut. Vai nielikö sumu senkin?

Jokin kolahti hänen kilpeensä. Ensin hän luuli sitä kiveksi, mutta vilkaistuaan kilpeään hän tajusi, että siitä törrötti kaksi pikimustaa nuolta. Suunnilleen samaan aikaan ensimmäiset haavoittuneet huusivat rikkoen kuplan. Miekka löi Igorin kilpeen. Hän sai sen eteen enemmän vaistolla, kuin taidolla. Äkkiä sumusta alkoi työntyä teriä, jotka löivät ja viilsivät häkeltyneitä sotilaita. Kaikki tapahtui niin nopeasti, ettei edes Igor ehtinyt antaa mitään käskyä. Nyt he olivat kaikki taistelussa vihollista vastaan, joka oli ilmestynyt tyhjästä.
Ja millainen vihollinen se olikaan.

Igor oli ollut toisessa rivissä, kun taistelu oli alkanut. Hän oli nähnyt, kun nuolet ja terät olivat leikanneet suurimman osan ensimmäisestä rivistä kappaleiksi. Sitten olikin jo hänen vuoronsa näyttää taitonsa.
Nämä viholliset löivät nopeammin, kuin hän oli koskaan kenenkään nähnyt lyövän. lisäksi he perääntyivät silloin tällöin muutaman askeleen, kadoten sumuun ja lyöden salamannopeasti uudelleen, odottamattomista ja oudoista kulmista. Hänellä oli täysi työ pitää tappavat terät loitolla, vaikka olikin hyvä miekkailija. Mitä nämä olennot olivat? Hän ei edes ollut nähnyt yhdenkään kasvoja vielä!
Ihmisiä ne eivät ainakaan olleet.

”Perääntykää! Hillitysti ja tasaisesti! Perääntykää!” Hän huusi. Samalla hän survaisi miekkansa sumuun, jossa oletti vastustajansa lymyävän. Miekka osui johonkin pehmeään, mutta hän joutui vetämään sen heti takaisin torjumaan uutta iskua, joka tuli sivulta. Tämän jälkeen hän sai vihdoin tilaisuuden irrottautua taistelusta ja perääntyä muutaman rivin. Sumu peitti näkyvyyden tehokkaasti, mutta äänistä ja siitä, mitä näki, hän päätteli, että taistelu oli vielä jotakuinkin tasapainossa. Hän tarttui yhtä vierellään olevaa sotilasta olkapäästä ja käänsi hänet kasvokkain itsensä kanssa. Sotilas oli nuori, ehkä juuri ja juuri kaksikymmentä ja hänellä oli pieni viiltohaava olkapäässä.

”Sinä, osaatko tien kasarmeille kaupungin eteläpäässä? Hyvä. Juokse sinne ja tee hälytys.
Välitä sana kapteeni Wernherille, että kaupunki on hyökkäyksen kohteena. Ainakin satama menetetään, jos vahvistuksia ei saada. Lähettäköön sanan kaikille, jotka voivat tulla auttamaan. Ymmärsitkö? Ala sitten mennä!”

Viestinviejä lähti siltä seisomalta, kiertäen taistelun ja lähtien juoksemaan kohti kasarmeja.
Sumu nielaisi hänet melkein heti. Igor toivoi, että poika osaisi juosta lujaa, ja että vahvistukset saapuisivat pian. Satama olisi luultavasti menetetty siihen mennessä, mutta ehkä he voisivat pysäyttää vihollisen etenemisen kaupungin kujille.
Kaupunki… Talot… Siviilit. Koko kaupungin asukkaiden henki voisi olla vaarassa.
Se tieto antoi hänelle lisää voimia jatkaa taistelua.

Lathaia seisoi laivansa kannella ja antoi tuulen heitellä pitkiä, vaaleita hiuksiaan. Meren tuoksu, tämä tuuli ja aaltojen kohina olivat parasta sielunruokaa hänelle. Hänellä ja merellä tuntui olevan jonkinlainen side, jota kuolevaisten olisi mahdoton ymmärtää. Hän rakasti sitä kuin sukulaistaan.
Ja se huolehtisi hänestä niin kauan, kuin hän sen huomassa olisi.
Tällä hetkellä hän todella tarvitsi meren hyväilyä. Tuo ihminen, Friedrich Helmenstein, oli todellakin saanut rikottua hänen ja muiden läsnäolijoiden rauhan pelkällä olemuksellaan. Hän ei kuulunut tänne, eikä Lathaia yrityksistään huolimatta saanut vastausta siihen, miksi tuo kuolevainen oli heitetty hänen tielleen. Kohtalo taisi tehdä ivaa hänestä.
Muutkin aluksen upseerit vain vaivoin sietivät hänen läsnäoloaan. Heille oli ollut järkytys kuulla, että Lathaia rikkoisi neuvoston suoraa komentoa vain ja ainoastaan siksi, että joukko ihmisiä saisi pidentää elämänkaartaan joillakin vuosikymmenillä, jos niilläkään. Huomenna he voisivat jo kuolla ruttoon tai pahempaa, toistensa tappamina.
Hän ei koskaan tulisi ymmärtämään ihmisiä, mutta silti he jollain tasolla kiinnostivat häntä suuresti. Heillä oli myös hyvät puolensa, mutta valitettavasti he käyttivät niitä harvakseltaan.
Tosin tämä yksilö, Friedrich, tuntui olevan ainakin hiukan keskivertoa siedettävämpi yksilö. Hänessä ei oltu havaittavissa sen suurempaa omahyväisyyttä saati petturuutta. Tämä teki hänestä mielenkiintoisen ja arvaamattomamman, kuin Lathaia olisi ehkä toivonut. Silloin asiat olisivat olleet yksinkertaisempia.
Oli miten oli, hän oli päättänyt auttaa tuota kuolevaista. Se ei luultavasti tulisi muuttamaan mitään pitkällä tähtäimellä, mutta sekään ei enää ollut niin varmaa, kiitos tämän epätavallisen luonnon.
Ihmiset… Heitä oli todellakin vaikea ymmärtää.

Friedrich käveli ympyrää huoneessaan. Se oli helppoa, koska huonehan oli jo valmiiksi ympyrän muotoinen. Tarkemmin katsottuna se oli itse asiassa hieman ovaali.
Näillä asioilla ei kuitenkaan ollut hänelle mitään merkitystä. Nyt hänen mielessään pyöri vain yksi ajatus: Helenin kohtalo. Eikö tämä paatti todellakaan kulkenut kovempaa? Hänestä tuntui, kuin se olisi seissyt paikallaan. Halu mennä edes kannelle jaloittelemaan oli melkein sietämätön. Hän kuitenkin kunnioitti Lathaian neuvoa pysyä poissa jaloista. Ja silmistä. Todellakin, muut haltiat, jopa se palvelija, suhtautuivat häneen selvästi etäisemmin ja viileämmin. Tämäkin oli asia, jolle hän ei pannut paljon painoa, tosin se teki hänen olonsa entistä tukalammaksi. Osa, elleivät kaikki noista olennoista, tulisivat varmasti kuolemaan, jos päädyttäisiin taisteluun niiden toisten olentojen kanssa. Ja se taistelu käytäisiin hänen takiaan. Se oli sietämätön ajatus.
Muttei yhtä sietämätön kuin se, että Helen olisi hyökkäyksen kohteeksi joutuvassa kaupungissa.

Armeijassa ollessaan Friedrich oli ollut luotettu upseeri omassa yksikössään. Hänen päätöksiinsä ja sanaansa oli uskottu miltei sokeasti, koska hän oli useasti osoittanut taitonsa niin miekan kuin taktisen osaamisensakin puolesta.
Kerran taistelussa hän oli sitten tehnyt vaikean päätöksen koukata erään solan kautta yksikkönsä kanssa.
Mutta örkit olivat virittäneet ansan: muutamassa hetkessä koko sola oli täynnä vihernahkoja. Siitä seurasi verilöyly, joka maksoi usean kymmenen miehen hengen ja melkein hänen omansa. Vielä nykyäänkin hän heräsi yöllä, hiestä märkänä ja omaan huutoonsa, mielessään kuvat irtojäsenistä ja armoa kirkuvista miehistä. Miehistä, jotka olivat kuolleet hänen päätöksensä puolesta.
Sen jälkeen hän ei enää pystynyt katsomaan muita sotilaita silmiin.

Ovi huoneeseen aukeni ääneti. Friedrich kääntyi ja huomasi tutun palvelija tulleen sisään.
Hänen katseensa oli tutkimaton.

”Komentaja pyytää teitä nousemaan kannelle.” Sitten hän katosi yhtä nopeasti, kuin oli ilmestynytkin.

Hetken vain seisoin paikallani. Mitä asiaa Lathaialla olisi? Ja miksei siitä voinut puhua sisällä, vaan kannella, kaikkien nähtävillä? Sillä emmehän me voineet vielä olla perillä, emmehän? Joka tapauksessa olin jo valmistautunut pukemalla vanhat vaatteeni, nyt korjattuina ja pestyinä, päälleni. Otin vain miekkani sängyn päädystä, kiinnitin huotran vyöhön, puin päälle rengaspaitani ja lähdin ylös, sulkien oven perässäni.

Noustessani kannelle kohtasin häikäisevän näyn. Oli yö. Kuut olivat pilvien peitossa, mutta kannelle sytytetyt lyhdyt valaisivat hyvin. Niiden valossa seisoi rivi rivin perään haltioita täydessä sotisovassa. Heillä oli pitkät, suipot kypärät, joiden pinnalla liekit tanssivat. Kilvet olivat valkoisia ja jokaiseen oli maalattu jonkinlainen riimu, kaikki erilaisia. Torso oli peitetty levyhaarniskalla, mutta alavatsasta nilkkoihin ulottui kaapu, jonka päällä oli rautarenkaista kudottu hame. Kaapu oli valkoinen ja peitti kädetkin, joiden suojana olivat vielä yhdet levyt, kauniisti muotoillut ja koristellut.
Aseinaan heillä jokaisella oli pitkä keihäs, miekka vyöllä ja jousi viineineen selässä. Kasvot olivat ilmeettömät kuin tyyni meri.
He näyttivät pelottavilta vastustajilta.
Huomasin Lathaian seisovan selkä merelle päin, katsellen näiden sotilaiden päiden yli. Hänelläkin oli päällään samankaltainen, tosin koristeellisempi, sotisopa, kuin sotilaillaan. Lonkallaan hän kantoi miekkaa ja pitkä kilpi lepäsi hänen selässään. Hänen katseensa laski ja se pysähtyi vuorotellen jokaisen sotilaan kohdalla. Nämä vastasivat katseeseen yhtä ilmeettömästi. Kun kaikki oli käyty läpi, hän lausui muutaman kansansa sanan, jonka päätteeksi hän – yllätyksekseni – kumarsi heille. Sotilaat eivät vastanneet millään tavalla. Sitten hän viittasi minut vierelleen. Ele sai jostain syystä mieleni kohoamaan kunnioituksen ja ihailun tasolle. Hänen olemuksessaan oli tapahtunut muutos viime näkemän jälkeen: nyt hän olisi elementissään, johtamassa miehiään taisteluun.
Ja ylpeys paistoi hänestä.

Kiipesin portaita pitkin hänen vierelleen. Kun sain katseeni irti hänestä, huomasin rannikon olevan jo lähellä. Haltioiden alukset todellakin olivat maineensa veroisia. Samassa huomasin myös savukiehkuran, joka nousi tietystä pisteestä tuolta rannikolta. Sydämeni jäätyi: olimmeko sittenkin myöhässä? Oliko Helen kuollut ja Bergen poltettu?

”Tiedättekö, mikä kaupunki tuo on?” Kysyin vapisevalla äänellä.

”Meidän karttoihimme se on merkitty pelkällä luvulla. Satun kuitenkin tietämään jotain näistä alueista, joten tiedän sen teidän kielellänne olevan kutsuttavan Ferniksi.”

Ensireaktioni oli helpotus. Sitten vasta tajusin, miten sairaalta se vaikutti. Fern poltettu… Monien on täytynyt kuolla ja minä vain helpotun siitä!

”Luuletteko, että sen tekivät ne?” Kysyin.

”He ovat todellakin käyneet täällä. Jos oletan oikein, he ovat luultavasti jatkaneet suoraan seuraavaan kaupunkiin, Bergeniin.”

Sydäntäni kouristi ja hän huomasi sen.

”Luultavasti siellä taistellaan tälläkin hetkellä. Ehdimme sinne noin kahdessa tunnissa.” Hän sanoi.

Kolme tuntia kuulosti ikuisuudelta, mutta sen nopeampaa tuskin olisi mahdollista mennä. Kuitenkin jokainen minuutti merkitsisi minuuttia, jolloin Helenin ja muiden kaupunkilaisten, mukaan lukien Helmutin ja jopa Oliverin henki olisi vaarassa. Onneksi Helen sentään olisi hieman paremmassa turvassa tammilinnassaan, koska se sijaitsi kaukana satamasta (jonne oletin olentojen hyökkäävän) ja sitä aluetta ympäröi korkea muuri. Yrittäisin päästä hänen turvakseen heti, kun saisin maata jalkojeni alle.

”Sotilaanne näyttävät olevan valmiita taisteluun, Lathaia.”

”He eivät ole minun sotilaitani. Minulle on vain annettu kunnia komentaa heitä vielä tämän kerran.”

”Vielä tämän kerran? Mitä tarkoitatte?”

”Tein valan, jonka mukaan jättäisin tehtäväni tämän aluksen komentajana heti, kun olemme tappaneet ne olennot, jotka uhkaavat rakkaiden kyläläistesi henkiä. Siirryn muihin tehtäviin ja uusi komentaja astuu tilalleni.”

”Olen pahoillani, että sain sen aikaan.” Sanoin ja todella tarkoittaen sitä.

”Et sinä sitä tehnyt. Päätös oli minun.”

”Mutta ilman minua teidän ei olisi täytynyt tehdä tuota valintaa…”

”Se teissä ihmisissä on vikana, että te panette liikaa painoa itsellenne.”

Vilkaisin Lathaiaa syrjäsilmällä. Haltiat todella olivat ainutlaatuisia olentoja.
Mutta toisaalta, niin ihmisetkin ovat.

Igor taisteli henkensä edestä. Hiki ja veri helmeilivät hänen otsallaan, molemmat hänen omaansa. Lyönti, pisto, väistö, torjunta. Hänen miekkansa leikkasi ilmaa ja aina silloin tällöin osui metalliin. Hänen kilpensä oli halkeamispisteessä ja verinen. Kuinka kauan tätä olikaan jatkunut? Oli miten oli, se tuntui ikuisuudelta. Hän oli miehineen onnistunut pidättelemään vihollista tähän asti, tosin he olivat perääntyneet useita kujia satamasta. Tässä mylläkässä muutama talo oli syttynyt palamaan ja niistä oli aluillaan kokonainen helvetin tulimeri. Kalske ja huudot olivat myös herättäneet jokaisen asukkaan kymmenen korttelin päässä. Nämä pakokauhusta kärsivät ihmiset sitten levittivät paniikkia ympäri kaupunkia paetessaan sekä liekkejä että noiden outojen olentojen teriä. Jos jompikumpi näistä ei tappaisi heitä, niin sitten he tallautuisivat toistensa jalkoihin, ajatteli Igor katkerasti. Koko kaupunki juoksisi sokeana, huutaen Jumalaansa. Sumu sentään oli hellittänyt hiukan, samaan aikaan, kun tulipalo oli alkanut riehua.

Ja missä helvetissä Wernher viipyi? Kysymys poltti hänen mielessään niin, että hän melkein huusi sen ääneen. Oliko viestinviejä kuollut? Olisi pitänyt lähettää toinen eri reittiä, mutta se olisi nyt myöhäistä. Hänen miehistään oli enää alle puolet jäljellä, vaikka he olivatkin saaneet vahvistuksia loppujen vartioiden liittyessä kahakkaan, jota käytiin nyt sumuisilla, kuumilla ja ahtailla kujilla ja kaduilla. Linja ei kestäisi enää kauaa. Ja silloin suurin osa kaupunkilaisista kuolisi tukkeutuneille kaduille… Hänen omat lapsensa olivat heidän joukossaan, jollei heidän äitinsä ollut vielä päässyt pakoon.
Äkkiä Igor päästi vertahyytävän huudon. Vihansa vimmassa hän hakkasi edessään olevia hahmoja voimiensa rippeillä, katkoen jäseniä ja halkaisten kilpiä. Niin hirveä oli hänen raivonsa, että edessä olevat joutuivat taidoistaan huolimatta perääntymään muutaman askeleen. Tämä taas valoi uutta toivoa hänen vierellään oleviin ja hekin antoivat loput voimansa hänen ja muiden kaupunkilaisten puolesta.

”Ei ikinä! Te ette tule tästä läpi, kuuletteko! Ette ikinä, ETTE KOSKAAN!” Hän huusi voimiensa pohjalta.

Helen avasi silmänsä. Hän räpytteli ja hieroi niitä, jonka jälkeen tajusi nukahtaneensa lukutuoliinsa. Mutta mikä hänet oli herättänyt? Ulkoa kuuluva etäinen melu sai hänet nousemaan raukeasti ylös ja kävelemään ikkunan luo. Ulkona näkyi liikettä, mutta hän ei erottanut, mikä sen sai aikaan. Jotain oli kuitenkin tekeillä.
Tarttuen päällystakkiinsa hän käveli rauhallisesti eteiseen, mutta pysähtyi huomattuaan ulko-oven roikkuvan saranoillaan. Sisään eteisenpaljaalle lattialle oli varissut maata. Samassa hän kuuli kolinaa vastakkaisesta huoneesta. Ja puhetta. Riisuen kenkänsä hänen onnistui hiipiä oven taakse salakuuntelemaan sitä. Hän erotti kahden eri äänen keskustelun, jossa molemmat olivat miehiä.

”On tämäkin perkele… Missä tämän talon huonekalut ovat? Entä edes matot? Taisi olla Timbertoneilla huonommat oltavat, kuin luultiinkaan…”

”Joo. Onneksi tultiin tänne vasta nyt, eikä tavallisella keikalla. Oltaisiin voitu jäädä jopa kiinni. Tarkistitko jo keittiön?”

”Fred meni sinne. Tuskinpa mitään löytää.”

”No entä se yksi huone? Se, jossa näytti olevan kirjoja, mennäänkö sinne?”

”Joo! Ehkä siellä on jokin jemma, jota ne eivät ehtineet tyhjentää.”

Helen tajusi miesten puhuvan kirjastosta. Kauhukseen hän huomasi askelten lähenevän ovea, jonka takana hän kuunteli. Aikaa oli muutama sekunti, eikä piilopaikasta ollut tietoakaan. Paniikki häilyi jo mielessä, kun hän äkkiä tajusi ulko-oven ja ryntäsi siitä niin hiljaa kuin uskalsi ulos. Hänen onnistui juuri ja juuri kadota kulman taakse, kun toinen ovi aukesi. Askeleet kulkivat puulattiaa pitkin ja katosivat kirjastoon, josta alkoi taas kuulua puhetta.

”Varkaita”, oli Helenin ensimmäinen ajatus. Varkaita hänen kodissaan. Eivät kylläkään löytäisi mitään ”jemmoja” sieltä, mutta silti ajatus tuntemattomista miehistä hänen talossaan oli sietämätön. Ja jos hän ei olisi herännyt…
Ja miten he edes olivat päässeet tänne, koko hienostoalueenhan piti olla tarkoin suojeltu. Missä olivat vahdit?
Äkkiä hän tajusi, että edessä avautuvassa katukuvassa oli jotain hyvin outoa. Jokaisen talon edessä hääri puolipukuisia ihmisiä, pakaten kaikkea mahdollista tauluista vaatteisiin suuriin vankkureihin, joita oli ilmestynyt pitkin katua. Äidit tai sisäköt pitelivät kiinni lapsista ja estivät näitä käyttämästä kaaosta hyöyksi isäntien auttaessa palvelijoita rahtaamaan kuormaa. Muutamassa muussakin talossa oli ilmeisesti varkaita, jotka tekivät parhaansa tyhjentääkseen sen arvotavaroista. Helen näki erään tutun talon isännän käyvän käsiksi yhteen varkaista, joka kantoi täyttä rasiallista koruja. Nujakka päättyi, kun varkaan apuri löi isäntää nuijalla takaapäin.
Mies ei noussut enää ja tämän vaimo ryntäsi kirkuen hänen viereensä. Jotkut muutkin huomasivat tapauksen, mutta eivät tehneet mitään, tosin joku otti pistoolinsa esille.

Helen oli oksentaa järkytyksestä, oliko maailma tullut hulluksi hänen nukkuessaan? Nojattuaan hetken ovenkarmiin hän pakotti ajatuksensa järjestäytymään. Ensinnäkin olisi selvitettävä, mikä oli kaaoksen syy. Hän meni puolijuoksua vastapäätä olevan talon eteen, jossa vanha pariskunta valvoi omaisuutensa kuormaamista hevosen vetämiin vaunuihin.
Molemmat näyttivät yhtä pelokkailta ja hämmentyneiltä, kuin hän tunsi itsensä olevan, mutta hän päätti silti kysyä heiltä.

”Anteeksi arvon herra ja rouva, että häiritsen teitä nyt, mutta heräsin juuri enkä tiedä, mitä ihmettä täällä on tapahtunut nukahtamiseni jälkeen. Voitteko olla ystävälliset ja kertoa, jos tiedätte jotain tilanteesta.”

Pariskunta näytti ensin kavahtavan hänen tuloaan, mutta hakien turvaa toisistaan he vastasivat Helenille.

”Joku sotilas koputti ovellemme jokin aika sitten ja kertoi, että meidän täytyy lähteä kaupungista heti. Palvelijamme nukkuvat samassa talossa ja he suostuivat auttamaan meitä pakkaamaan osan tavaroistamme. Siunattuja ihmisiä.” Mies sanoi.

”Sama vartija herätti muutkin kadun asukeista.” Nainen jatkoi.

”Minua hän ei herättänyt. Minä heräsin, kun varkaat murtautuivat kotiini…”

”Se on minun vikani. Olen hirvittävän pahoillani, mutta luulin, että ette asu siellä enää. Talohan on ollut autiona pitkään… Siispä sanoin sille miehelle, että teidän taloanne ei tarvitse varoittaa. Anteeksi vielä kerran.” Nainen näytti jopa pelkonsa yli, että oli aidosti pahoillaan. Sitä paitsi Heleniä ei nyt kiinnostanut, mitä olisi voinut tapahtua, vaan, mitä nyt olisi tehtävä.

”Ne varkaat ovat todellinen riesa. Ne ilmestyivät tänne heti, kun alueen omat vahdit oli määrätty satamaan. Siellä on kuulemma jokin kapina tai taistelu…” Mies sanoi.

”Taistelu satamassa?” Toisti Helen. Äkkiä hänen muistiinsa kohosivat Karlin sanat: voisivatko kyseessä olla samat, jotka tuhosivat Ferninkin? Se vaikutti tällä hetkellä ainoalta mahdollisuudelta. Se taas tarkoittaisi, että kaupunki olisi todellisessa vaarassa.

”Unohtakaa huonekalunne. Ottakaa vain vaatteenne ja sen verran rahaa, että voitte ostaa ruokanne seuraavat päivät.” Helen sanoi.

”Ja paetkaa niin kauas, kuin kykenette!” Hän huusi vielä, kun juoksi takaisin taloonsa.

Oliver Fritz ei pitänyt siitä, että hänet herätettiin aikaisin. Vielä vähemmän hän piti siitä, kun herätys tapahtui kovakouraisesti ravistelemalla. Voidaan siis vain kuvitella, millaisia ajatuksia hänen päässään liikkui – kun muistetaan hänen äkäinen luonteensa – kun hän tajusi palvelijansa Klausin riuhtovan häntä hereille olkapäästä vetäen.

”Herätkää, herra, herätkää! Sigmarin nimeen teidän täytyy lähteä täältä!” Palvelija sanoi hätääntyneellä ja nopealla äänellä.

”Mitä helvettiä sinä onneton luulet tekeväsi herättäessäsi minut tuolla tavalla…” Sammalsi Oliver. ”Paljonko kello on?”

”On yö, herra. Kuunnelkaa minua: ovella kävi mies – sotilas- , joka kertoi – ”

”Yö? Mitä tämä on?”

”Olkaa kiltti ja kuunnelkaa! Se sotilas kertoi, että kaupunkiin on hyökätty! Minä kävin ulkona ja näin, kuinka kaikki aateliset ja kauppiaat pakkaavat tavaransa ja lähtevät!”

Klausin yllätykseksi Oliver läimäisi häntä kädellä kasvoihin. Isku tuli niin yllättäen, että hän vaikeni sillä sekunnilla ja jäi tuijottamaan Oliverin vanhuksen kasvoja suu auki. Ei siten, ettei hän olisi tottunut huonon kohteluun tässä talossa, mutta Oliverin reaktio tässä tilanteessa tuntui käsittämättömältä.

”Herra… Miksi te…?” Hän aloitti.

”Jotta olisit hiljaa ja rauhoittuisit, idiootti! Etkö ymmärrä, että olen juuri herännyt mitä epämiellyttävimmällä tavalla ja heti perään joudun ottamaan selkoa sinun papatuksestasi! Ensinnäkin: anna minulle lasini.”

Klaus totteli, tällä kertaa rauhallisempana, mutta vain pinnallisesti. Tuon ukon käsissä oli vielä jonkin verran voimaa jäljellä. Hän poimi yöpöydältä puolikuun muotoiset silmälasit ja ojensi ne tämän ryppyiselle kädelle.
Saatuaan lasinsa takaisin hän vaikutti heti hieman arvokkaammalta ja tarkkaavaisemmalta.
Hän katsoi Klausia järkähtämättä ja puhui hiljaa. Hänen silmissään oli tarmoa, joka oli säilynyt niissä läpi vuosikymmenten ja tuo tarmo oli osa syytä, jonka takia Klaus ylipäätään sieti herransa vaikeaa luonnetta.

”Selitä minulle kaikki, alusta alkaen.”

Klaus kertoi kaiken, mitä oli sotilaalta hetki sitten kuullut. Tämä sisälsi tiedon, että tuntematon vihollinen oli hyökännyt noin kaksi tuntia sitten satamaan, joka tiettävästi oli nyt menetetty. Tällä hetkellä taistelu käytiin kaupungin kaduilla ja se eteni hetki hetkeltä kohti ”Ylhäisten kukkulaa”, heidän olinpaikkaansa. Muut rikkaat pakkasivat omaisuuttaan minkä ehtivät ja valmistautuivat jättämään kaupungin. Mitään järjestettyä evakuointia ei voitu joukkojen puutteen vuoksi järjestää, vaan ihmiset yksinkertaisesti ajettiin kaduille ja toivottiin parasta.

Oliver kuunteli herkeämättä ja antoi nyt jo selvästi rentoutuneemman Klausin jatkaa keskeytyksettä. Vasta lopuksi hän alkoi tarkentaa tietoja.

”Kuinka kauan vahvistuksia on odotettava?” Hän kysyi.

”Sotilas ei tiennyt. Ilmeisesti jonkin verran, koska suuri osa kaupungin joukoista on sotaharjoituksissa muutaman kilometrin päässä kaupungista, eikä heille olla vielä saatu sanaa. Tällä hetkellä vain satamavartio ja kasarmien rippeet puolustavat kaupunkia.”

”Entä miten lähellä vihollinen jo on? Voitko kuulla taistelun ääniä ikkunasta?”

Klaus totteli isäntänsä viittausta ja avasi toisessa kerroksessa olevan makuuhuoneen ikkunan. Yö oli pilvinen, mutta satamasta levittäytyvät tulipalot valaisivat jo puolet kaupungista.
Niiden rätinän yli oli kuitenkin havaittavissa miekkojen kalsketta ja haavoittuneiden huutoja.

Klaus sulki ikkunan. Hänen ei tarvinnut sanoa mitään, koska ilme kertoi kaiken. Oliver oli hetken vaiti ja sekunnit löivät tyhjää. Sitten hän nosti päänsä ja katsoi palvelijaansa silmiin, sama tarmo katseessaan.

”Herätä muut palvelijat ja käske heidän ensin aseistautua. Anna heille asekaapin avain. Sen jälkeen telkeätte kaikki ovet ja ikkunat. Sen jälkeen tulette kaikki pääsaliin.”

”Saanko kysyä, miksi nähdä kaikki se vaiva? Varkaat kumminkin pääsevät puolustamattomaan taloon, vaikka telkeäisimme ovet kuinka hyvin tahansa.” Klaus sanoi hämmästyneenä.

”Mutta talo ei olekaan puolustamaton.” Oliver vastasi ja hänen silmänsä kiilsivät.
”Me jäämme puolustamaan sitä.”

”Mitä?” Klaus ähkäisi silmät auenneina.

”Kuulit kyllä, Klaus! Me jäämme tänne. Nyt mene ja tee niin kuin sanoin.”

”Kaikella kunnioituksella, isäntä, minä en aio kuolla teidän rahojenne takia!”

Oliver läimäisi häntä uudelleen kipeästi korvalle.

”Turpa kiinni, mieletön! Minä en puhu nyt ahneuden vaan järjen äänellä, tiedä se! Tänne jääminen on tällä hetkellä paras vaihtoehto hengissä selviytymisen kannalta. Kuinka kauaksi luulet meidän pääsevän tuossa ihmismeressä? Sinulta se ehkä onnistuu jotenkuten – jos olet onnekas – mutta entä Eeva sitten? Jos satuit unohtamaan, hän on kahdeksannella kuulla! Jos meillä käy yhtään onni myötä, hyökkääjät jäävät ryöstämään muita taloja siksi aikaa, kunnes apujoukot saapuvat. Siihen asti meidän paras vaihtoehtomme on linnoittaa tämä talo.”

Vaikka ajatus taloon jäämisestä tuntuikin Klausista edelleen jossain mielessä järjettömältä, ei hän voinut vain hylätä Oliverin perusteluja. Ja todellakin, Eeva, Oliverin orpo lapsenlapsi joka asui samassa talossa, ei selviäisi matkasta mitenkään.

”Hyvä on, herra. Teen kuten sanoitte. Tuhannesti anteeksi, että epäilin motiivejanne.” Hän sanoi hiljaa ja lähti makuuhuoneesta.

Oliver katsoi hänen jälkeensä ja vasta tämän kadottua nurkan taa hän salli itsensä tutkia kättään, jolla oli häntä lyönyt. Se vapisi hiukan kivusta. Tuolla pojalla todella oli paksu pää, hän ajatteli. Tai sitten minä olin tulossa heikoksi…
Hän työnsi ajatuksen mielestään, niin kuin usein teki. Nyt ei ollut aikaa heikkoudelle. Nyt oli aika taistella. Nousten pehmeältä vuoteeltaan ja astellen karhun turkin päällä hän meni vanhan, tukevan kaapin eteen, joka lepäsi huoneen nurkassa. Löysä yöpaita laahasi hänen jäljessään. Hän avasi kaapin ovet selälleen. Hyllyllä hänen edessään oli kaunis, pitkäteräinen miekka, jonka kahvassa luki hänen nimensä. Hän hylkäsi ajatukset sen ottamisesta, mutta vetolaatikossa sen alapuolella oli kaksi hyvää kaksintaistelupistoolia, joita hän oli tosin käyttänyt viimeksi kaksikymmentä vuotta nuorempana. Säännöllinen huolto oli kuitenkin pitänyt ne kunnossa.
Niille olisi nyt käyttöä.

Helen hiipi hiljaa takaisin varkaiden valtaamaan taloonsa. Kaikkien kolmen äänet kuuluivat nyt kirjastosta, jossa he heittelivät kirjoja alas hyllyiltä, ilmeisesti kätkettyjä aarteita etsien.
Hän kirosi mielessään. Kauanko varkaat aikoivat viipyä talossa, jossa ei yksinkertaisesti ollut mitään varastettavaa?
Helenin tarvitsisi nimitäin vielä käydä kirjastossaan, koska siellä olivat kaikki ne Friedrichin kirjeet, jotka tämä oli hänelle sotavuosinaan lähettänyt.
Saattaa kuulostaa turhamaiselta tai jopa typerältä, että joku voisi vaarantaa henkensä vain paperinipullisen takia. Sehän kuulostaa hullulta.

Mutta nuo paperinpalat eivät olleet pelkkiä paperinpaloja Helenille. Ne olivat ensinnäkin antaneet hänelle suunnattomasti lohtua noiden kymmenen vuoden aikana, kun tiesi rakkaansa olevan vielä elossa ja järjissään ja rakastavan takaisin. Tämän takia niihin liittyi valtavasti tunnearvoa. Lisäksi ne saattaisivat olla ainoa asia muistojen lisäksi, mikä hänellä Friedrichistä enää oli jäljellä. Hän ei voisi koskaan antaa itselleen anteeksi, jos ne tuhoutuisivat tulipalossa tai varkaat jostain syystä veisivät ne. Se olisi anteeksiantamatonta.
Ainoa kysymys olisi siis, miten hän saisi ne takaisin.
Hänen ongelmansa sai yllättävän ratkaisun, kun kirjaston ovi äkkiä aukeni. Se tapahtui niin nopeasti, että Helen kaatui sekä oven tuuppaamana, että säikähdyksen aiheuttaman reaktion takia. Hän makasi selällään maassa ja tuijotti silmiin melko nuorta, keskipituista ja laihaa miestä, joka näytti yhtä yllättyneeltä, kuin hänestä tuntui. Tämä kuitenkin toipui sekuntia ennemmin ja hänen kasvoilleen levisi leveä virnistys, joka sai Helenin ihon kananlihalle.

”Kappas, kappas, mikäs se täältä löytyi? Talon emäntä, otaksun? Antakaas, niin autan teidät pystyyn, arvon neiti…” Mies sanoi ja otti yhden pitkän askeleen kohti kauhistunutta Heleniä.
Neuvottomaksi hän ei kuitenkaan jäänyt, vaan potkaisi miestä maasta käsin nivusiin.
Mies ähkäisi kivusta ja taittui kaksinkerroin. Seuraava potku osui häntä leukaan kaataen hänet. Helen nousi nopeasti pystyyn ja tajusi samassa, että miehen kaksi toveria olivat ilmestyneet oven suuhun. Hekin vain tuijottivat vuoron perään Heleniä ja lattialla kiemurtelevaa toveriaan, jonka nimi sattui olemaan Thomas, mutta jota usein Tomiksi kutsuttiin.

”Napatkaa se!” Tom huusi kipunsa yli.

Helen ja kaksi muuta lähtivät samaan aikaan juoksemaan samaan suuntaan, kirjaston vastapäisestä ovesta sisään. Helen löi oven kiinni heidän nenänsä edestä, mutta koska lukko puuttui, hidasti se miehiä vain noin kaksi sekuntia.
Helen juoksi huoneesta toiseen, samaan aikaan miettien kuumeisesti ratkaisua hätäänsä. Talo ei ollut järin suuri ja siinä oli vain yksi kerros, joten hän ei voisi pakoilla sen huoneissa kovin pitkään. Kellari siellä tosin oli ja sen ovessa oli lukko, mutta kuinka älykästä olisi lukkiutua pimeään kellariin samaan aikaan, kun kaupunki oli hyökkäyksen kohteena? Huonolla onnella hän voisi palaa elävältä rakkaaseen taloonsa. Ainoa vaihtoehto olisi siis pyrkiä ulos talosta.
Friedrichin kirjeet tosin jäisivät, mutta mitä muuta hän voisi tehdä? Friedrich ei varmaankaan toivoisi, että hän kuolisi niiden takia. Ehkä ne olisi pitänyt jättää alunperinkin.

Tyhjän talon lattiat narisivat, kun niiden päällä käytiin raivokasta takaa-ajoa. Helen oli juuri juoksemassa takaisin käytävään, joka johtaisi ulko-ovelle (toista tietä ulos ei ollut) kun oven pielessä odottava jalka kamppasi hänet. Hän kaatui kipeästi paljaalle lattialle, vain kahden metrin päähän vapaudesta. Hän ei ollut vielä toipunut iskusta, kun sama jalka potkaisi häntä kipeästi kylkeen.

”saakuli huora!” Huusi Tomin ääni. Toinen potku sai Helenin älähtämään kivusta. Käsi tarttui häntä tukasta ja nosti. Päähän osunut isku sai hänet menettämään tajuntansa ja lyyhistymään lattialle.
Pian kaksi muuta varasta ilmestyivät eteiseen. He katsoivat ensin Helenin hakattua hahmoa, joka makasi lattialla, sitten Tomia, joka hieroi leukaansa ja mutisi joitain kirouksia.

”Tapoit sä sen?” Kysyi toinen. Tom vilkaisi häntä välinpitämättömästi.

”En. Potkin vaan vähän.” Hänen katseensa siirtyi taas Heleniin.

”No mitä me nyt tehdään?” Kysyi sama nuorukainen. Hänen äänensä oli hieman pelokas.
”Ne mitä lienevätkin tulee kohta tänne. Minä näin, kun ne teurasti ihmisiä alempana kaupungilla, ei vienyt niiltä kauan. Ne tulee varmasti tännekin ja meidän kannattaisi olla kaukana silloin.”

”Joo, mennään” Sanoi kolmas mies.

”Ota säkki. Siellä on sen verran kamaa, että voidaan jättää tämä kylä. Varastetaan hevoset jostakin ja ratsastetaan sille vanhalle metsästäjän mökille saaliinjaolle.” Tom sanoi.

Toinen varkaista lähti hakemaan säkkiä ,joka oli jäänyt kirjastoon. Siellä olivat niiden talojen arvotavarat, jotka he olivat jo tyhjentäneet. Kolmas mies kuitenkin jäi paikalleen. Hän oli porukan vanhin, noin kolmenkymmenen.

”Entäs likka?”

”Jääköön tänne, mitäs me siitä. Ei aiheuttanut kuin harmeja.” Tom vastasi. Toinen vain nyökkäsi.
Helen jäi makaamaan lattialle, kun miehet juoksivat ulos.

Klaus raotti raskaita samettiverhoja juuri sen verran, kuin uskoi olevan turvallista katsoa ulos tulematta itse huomatuksi. Katu oli edelleen pelokkaan sekaannuksen vallassa. Hän näki rikkaiden kauppiaiden, korkea-arvoisten virkamiesten ja aatelisten melkein törmäilevän toisiinsa palvelijoineen ja läheisineen, kun he kaikki yrittivät samaan aikaan paeta kaupungista ja pakata vähimmäismäärän omaisuutta mukanaan. Tämän kaiken keskellä varkaat käyttivät tilaisuutta hyväkseen ja poimivat helpoimmat palat säkkeihinsä, joskus väkivaltaa käyttäen.
Aikaisemmin yötä hallinnut sumu oli kaikonnut, mutta tilalle oli tullut palava helvetti, joka ei tosin vielä yltänyt tälle alueelle. Ilmassa oli kuitenkin savun pistävä haju. Ja jossain tuon kaiken takana jokin tuntematon vihollinen vaani kaikkia, jotka sen tielle sattuivat.
Katsoessaan ja arvioidessaan tätä kaikkea Isännän ehdotus tuntui Klausista äkkiä paljon järkevämmältä, kuin puoli tuntia sitten. Tästä ei kuitenkaan seurannut se, että hän olisi tuntenut olonsa yhtään turvallisemmaksi, kuin aikaisemmin. Rauhallisempi hän kuitenkin oli.

Sattumalta Klaus huomasi, kuinka epäilyttävän näköinen kolmikko käveli eräästä vastapäätä sijaitsevasta talosta ulos. Taas joku oli menettänyt palan omaisuuttaan, ellei jopa henkensä, hän ajatteli.
Tuo talo viipyi hänen mielessään kuitenkin vielä hetken kahdesta syystä. Ensinnäkin tuo oli Timbertonin suvun talo, jossa nykyään asui varsin kaunis nainen, jonka Klaus oli luonnollisesti pannut merkille. Toisekseen hän ei ollut nähnyt tuon naisen tulevan vielä ulos, vaikka hän oli varmasti mennyt hetki sitten sisään.
Tämä jälkimmäinen asia, ynnä kolmen huomattavasti varkaan näköisen miehen havainto yhdistyivät hänen päässään, tosin melko hitaasti. Tämän johtopäätös sitten taas oli ristiriidassa turvallisuuden tajun kanssa, koska syntynyt johtopäätös liitti itsensä erottamattomasti velvollisuuteen, joka sisälsi astumisen ulos tästä suhteellisen turvallisesta rakennuksesta. Sitten toisaalta velvollisuuden puolelle asettui naisen kauneus, josta jo edellä mainittiin. Räpäyttäen silmiään Klaus antoi verhon liukua taas ikkunan suojaksi. Hän tarttui pöydällä olevaan naulapussiin, poimi naulan, otti vasaran ja oli aikeissa naulata laudan ikkunan suojaksi, kuten oli alunperinkin aikonut tehdä. Sitten hän kirosi puoliääneen, kääntyi toisen ikkunan edessä vasaraa heiluttavan palvelijan puoleen ja sanoi:

”Huolehdi sinä näistä ikkunoista. Minun täytyy… Täytyy käydä ulkona.”

Toinen palvelija kääntyi ja olisi luultavasti kysynyt miksi, mutta ei voinut, koska hänen suussaan oli rivi nauloja. Klaus vastasi silti, koska tämän ilme oletti otaksumaan, mitä hän ajatteli.

”Minä luulen, että, että jonkun henki on vaarassa. Tuolla ulkona siis. Minun täytyy tarkistaa asia.” Näine sanoineen hän lähti huoneesta, meni ulko-ovelle, avasi sen varovasti, juoksi kadun hälinän läpi tammilinnaan, viipyi siellä noin kaksi minuuttia ja palasi takaisin yhteensä viiden minuutin jälkeen yhä tajuton Helen käsivarsillaan ja huohottaen.

”Noniin, eihän se niin vaikeaa ollut.” Hän sanoi hengästyneeseen sävyyn toisen palvelijan sanattomalle ilmeelle.

”Kuka hän on?” Palvelija sai kysytyksi. ”Mitä hän täällä tekee?”

”Hän on Timbertonien sukua. Näin, kuinka hän meni taloonsa, mutten nähnyt hänen lähtevän. Sen sijaan näin kolmen varkaan luikkivan sieltä tiehensä. Arvasin ja arvasin oikein, että hänelle olisi sattunut jotain. Löysin hänet eteisestä.” Klaus oli hiukan hengästynyt, muttei jäänyt paikalleen seisomaan. Hän käveli kiireesti puhuessaan kohti ensimmäistä olohuonetta, jonka tammiselle pöydälle hän hellävaroin laski Helenin. Toinen palvelija seurasi häntä.

”Mitä seuraavaksi?” Mies kysyi. Klaus mietti muutaman sekunnin.

”Hae Hilda tänne ja käske pitämään huolta hänestä. Hoitakoon hänen haavansa ja yrittäköön virvoittaa hänet. Me viimeistelemme työn tässä kerroksessa.” Mies nyökkäsi ja lähti hakemaan sisäkköä. Klaus katsoi vielä kerran Helenin kauniita kasvoja, joille oli vuotanut verta. Hän yritti pyyhkiä sitä, muttei ehtinyt, koska Oliver tuli portaita pitkin eteiseen ja sieltä olohuoneeseen.
Hän pysähtyi kuin naulattuna ovenpieleen, tuijotti Heleniä, tuijotti Klausin hämmästynyttä naamaa ja löi kämmenellä otsaansa kuvastaakseen tunteitaan, mikä oli oikeastaan turhaa. Klaus tiesi, miten hän reagoisi, tiesi jo ennen kuin oli hakenut Helenin. Hän oli silti toiminut.

”Mitä helvettiä sinä nyt olet tehnyt, puolimieli.” Oliver sanoi hiljaa. Hän oli pukeutunut uuteen kaniininnahka takkiinsa, mustiin housuihinsa ja kolmikulma hattuunsa. Kävelykeppikin oli uusi, veistetty jättiläiskarhun luusta. Vyöllään hän piti kahta kaksintaistelupistoolia, mikä hiukan huolestutti Klausia.

”Minä pelastin hänet kadulta…” Aloitti Klaus. Hän ei kuitenkaan ehtinyt jatkaa pitemmälle, kun Oliver jo marssi Helenin viereen, tuuppasi Klausin syrjemmälle, kuunteli Helenin hänen hengitystään ja – Klausin kauhistukseksi – läimäisi tätä kasvoille.

”Mitä te teette?” Hän parkaisi. Se oli virhe.
”Turpa kiinni!” Hän sanoi edes vilkaisematta häntä. ”Jos tämä tyttö kesti edellisen kohtelunsa, niin saa kestää minunkin. On tärkeämpää saada hänet hereille, tuollaisena hänestä on vain harmia.”

Oliver läimäisi uudelleen ja tällä kertaa Helen avasi silmänsä, tosin hitaasti.

”Missä minä olen?” Hän kuiskasi.

”Olette Oliver Fritzin talossa, arvon neiti. Klaus tässä pelasti juuri henkenne, kiittäkää häntä myöhemmin. Nyt yritätte pysyä tajuissanne.” Oliver sanoi ja kääntyi Klausin puoleen.
”Hae Hilda tänne. Sitten naulaat ikkunat loppuun, etkä sen jälkeen enää poistu talosta ilman minun lupaani, ymmärrätkö?” Hänen sävynsä ei antanut sijaa muunlaisille tulkinnoille.

”Kyllä, herra. Hilda on jo tulossa, Gregor meni hakemaan häntä.” Niine sanoineen hän lähti juosten naulaamaan lankkuja ikkunoihin. Oliver katsoi hänen peräänsä ja kääntyi sitten takaisin Helenin puoleen.

”Miten voitte, neiti Timberton?” Hänen äänensä oli rauhallinen, muttei yhtä lämmin tai välittävä, kuin olisi voinut olla.
Helen räpytteli silmiään ja toipui vieläkin saamastaan iskusta. Kylki tuntui olevan tulessa. Näistä asioista huolimatta hän vastasi kysymykseen, tosin hiljaa.

”Olosuhteet huomioon ottaen, hyvin. Sanokaa vielä, miten minä päädyin tänne?”

”Palvelijani Klaus pelasti teidät omasta talostanne ja toi tänne. Käytiinkö kimppuunne? Olivatko hyökkääjät samoja, jotka tuhoavat kaupunkia, vai pelkkiä varkaita?”

”Varkaita, luulen. Ovatko ne hyökkääjät jo täällä asti?”

”Eivät ilmeisesti, mutta tulevat varmasti pian. Levätkää nyt, sisäkköni tulee pitämään teistä huolta.” Oliver kääntyi lähteäkseen, mutta Helen pysäytti hänet.

”Kiitos henkeni pelastamisesta, herra Fritz. Mutta sanokaa, miksi te ette ole lähtenyt kaupungista? Ja mitä te puhuitte ikkunoiden naulaamisesta?”

”Kuten jo sanoin, minä en henkeänne pelastanut. Kiittäkää oikeaa tahoa myöhemmin. Ja mitä pakenemiseen tulee, te olette vapaa lähtemään milloin mielitte. Me jäämme tänne puolustamaan taloa.”

”Mutta miksi?”

”Tyttärentyttäreni on kahdeksannella kuulla, eikä selviytyisi matkasta.” Hän puhui tavallista hiljempaa.
”Levätkää nyt.”

Luinen kävelykeppi kopsahteli lattiaan, kun Oliver jätti Helenin omaan rauhaansa. Hän punnitsi tilannetta hetken. Lopulta hän päätti, että jäisi ainakin tilapäisesti taloon kahdesta syystä: Hän ei ollut vielä juoksukunnossa ja hän tunsi olevansa velkaa sille miehelle, joka hänet pelasti, Klausille. Pakoon luikkiminen tuntui pelkurimaiselta ja väärältä.
Sisäkkö tuli huoneeseen ja kysyi Helenin vointia hymyillen. Hänestä tuntui uskomattomalta, että joku voisi hymyillä tällaisessa tilanteessa. Sisäkkö oli ehkä viidenkymmenen. Hän sai Heleninkin hymyilemään.

Friedrich tuijotti edessään aukenevaa näkyä. Kannella hänen vierellään Lathaia ja muutama muu haltia katsoi samaa näytelmää ja heidän takanaan sata aseistautunutta samanlaista seisoi suorana, katse eteenpäin.
Edessä oli liekehtivä Bergenin kaupunki.
Jonka kaduilla ihmiset juoksivat pakoon yliluonnollista vihollistaan.
Ilma haisi savulle.
Ensimmäistä kertaa todella tunsin pelon merkityksen. Jossain tuossa helvetissä olisi ainoa elossa olevan rakastamani ihminen. Pelkkä ajatuskin sai mieleni huutamaan palosta.
Ja kaikki nuo muut ihmiset… Heidän elämänsä oli nyt joko katkennut tai muuttunut loppuelämäksi.
En ollut saada henkeä vihaltani.

Lathaia sen sijaan oli yhtä tyyni kuin ennenkin. Se oli raivostuttavaa. Ymmärsikö tuo ylimielinen olento, mitä näki? Vai eikö vain välittänyt? Kuin lepyttääkseen tunteitani, joita huomasin tuon olennon lukevan kuin kirjaa, hän puhui minulle.

”Rantaudumme kohta, ystäväni. Kun olemme saaneet kosketuksen viholliseen, en halua sinun jäävän meidän seuraamme.” Hän sanoi. Hämmästykseni peitti hetkeksi jopa raivoni.

”Mutta, mitä…” Aloitin.

”Meidän rotumme on taistellut noita olentoja vastaan kauemmin, kuin voit käsittää. Siinä ajassa olemme omaksuneet tietynlaisen tasapainon niitä vastaan. Sinun läsnäolosi olisi särö tuossa tasapainossa, mikä tekee meistä niin vaarallisia niille. Siksi en voi antaa sinun taistella kanssamme. Erkanet siis taistelusta ja menet minne mielit. Kun olet lähtenyt, en halua enää nähdä sinua.” Hänen äänensä oli rauhallinen, kuten aina, mutta nyt siinä oli tiettyä päättäväisyyden sävyä, joka ei antanut varaa neuvotteluihin.

Tämä taas sopi minulle mainiosti. Minulla ei ollut mitään halua pitkittää aikaa, jona Helen olisi vaarassa. Alunperinkin olin aikonut lähteä etsimään häntä mitä pikimmin.
Hetken verran mietin, josko hän osasi lukea ajatuksiani.

”Hyvä on, Lathaia. Kiitos kaikesta, mitä olette tehneet minun ja näiden ihmisten puolesta.” Sanoin niin kunnioittavasti, kuin kykenin.

Hän pysyi vaiti.

Se oli viimeinen kerta, kun näin hänet.

Laiva työntyi kivisen laiturin viereen hiljaa ja vakaasti. Panin merkille, että satamaan oli sidottu oudon näköisiä veneitä: kokonaan mustia ja kapeita. Ne eivät vastanneet mitään ennen näkemääni alusta, jos Lathaian laivaa ei laskettaisi. Tällöin tajusin, että niiden täytyi olla vihollistemme veneitä.
Äkkiä ne näyttivät huomattavasti vähemmän viattomilta, kuin hetki sitten.
Heti, kun pääsimme tarpeeksi lähelle, kiipesin laivan keulaan ja hyppäsin laiturille. Vilkaisematta taakseni juoksin liekehtivien talojen välistä, hyppien kuolleiden sotilaiden ylitse ja väistellen verilammikoita. En edes vilkaissut heidän kasvojaan. En siksi, etten olisi välittänyt, vaan juuri siksi. En olisi voinut katsoa heidän jähmettyneitä kuoleman ilmeitään tuntematta suurta puistatusta, mihin minulla ei nyt ollut varaa. Kuolleita voisi surra myöhemminkin, nyt elävät olisivat etusijalla.
Olin juossut jo reilut sata metriä, enkä ollut kohdannut vielä yhtään elävää vastustajaa. Nyt kuitenkin tunsin heidän tapansa ja osasin pitää varani, katsoen ensin jokaisen kulman taakse ja kuunnellen parhaani mukaan, vaikka tulen rätinä peittikin hyvin jopa kaukaiset kauhunhuudot, joita kohti suuntasin.

Oletin, että jos Helen ei olisi päässyt ulos kaupungista, hän luultavasti olisi kodissaan, tammilinnassa. Tai ainakin sen lähettyvillä. Toivottavasti.

Oli kiire kuinka suuri tahansa, ei kukaan omatunnon omaava ihminen voi sivuuttaa kuolevan avunpyyntöä. En tietenkään pelkän äänen perusteella tiennyt, että mies olisi kuolemankielissä, päinvastoin.
Järkytyin, kun huomasin avun pyytäjän massiiviset haavat rinnassa ja muualla ruumiissa. Hän makasi keskellä ruumiskasaa, sotilas. Hänen haarniskansa, vaatteensa ja iho olivat kaikki veren peitossa, omaa tai vihollisen, sitä en voinut sanoa. Näin vain hänen naamansa, kun kumarruin hänen ylleen, tähyillen samalla ympärilleni.

”Tule lähemmäs…” Mies sanoi heikosti. Hän oli rotevarakenteinen ja ilmeisesti tavallista rivisotilasta korkea-arvoisempi, tosin se ei häntä enää auttaisi. Hän oli kaiken avun ulottumattomissa.

Kumarruin hänen toiveensa mukaan lähemmäs. Tunsin, että minun pitäisi sanoa jotain, mutta mitä kuolevalle voi sanoa? Lepää rauhassa? Taistelit urhoollisesti? Mieleeni ei tullut mitään korulauseita, vain kuvia Helenistä verissä päin ja kuiskaamassa nimeäni. Tuo mies kuitenkin oli kuolemaisillaan, enhän voisi vain hylätä häntä.

”Oletko Wernherin miehiä? Tulitteko auttamaan meitä?” Mies jatkoi.

”Ei, en ole… Minä tulin halt-” Tajusin samassa, että mitä kuolevalle ikinä kertoisinkaan, ei hän eläisi niin kauan, että ehtisin selittää, miten olin puolivahingossa johdattanut noin sata haltiasotilasta taistelemaan mustia sukulaisiaan vastaan.
Heti perään kuitenkin tajusin, että mies oli jo hyvää vauhtia astumassa Morin puutarhoihin, eikä enää välittänyt siitä, mitä vastaisin.

”Kyllä, kyllä minä olen. Vahvistukset saapuivat ajoissa, pidättelitte niitä juuri tarpeeksi. Kiitos siitä.” Sanoin hiljaa.

Hymy levisi miehen naamalle. Tuskainen, verinen ja helpottunut hymy. Se sai hänen kasvonsa venymään veren ja haavojen keskeltä valoon, jonka vain tieto onnistumisesta voi aiheuttaa.

”Hyvä…” Hän sanoi. ”Sanokaa Victorille, Adanille ja Janelle, että rakastan heitä…”

Friedrich poistui Igorin vielä lämpimän ruumiin luota ja jatkoi matkaansa, mieli entistä synkempänä, jos sellainen oli hänelle enää mahdollista.

Hänen juostessaan pitkin Bergenin liekehtiviä katuja Lathaia ja muut haltiat marssivat maihin täydellisessä järjestyksessä. Ensin he ryhmittyivät yhdeksi sadan haltian ryhmäksi, sen jälkeen joukko jakautui neljään osaan, jotka kaikki ottivat haltuunsa oman katunsa. Kaikki tämä ilman yhtäkään havaittavaa käskyä. Kuin yhtenä olentona he etenivät yli kuolleiden sotilaiden ja joidenkin serkkujensa, joihin he eivät suostuneet koskemaan edes varpaillaan.
Jokaista osastoa johti oma aliupseeri, joka tekisi päätökset, jos ylempää upseeri ei voisi niitä antaa. Näin armeija pysyisi ruodussa jopa taistelun kaoottisissa oloissa, mitä kaupunkisota hyvinkin tulisi olemaan. Lathaia oli antanut jokaiselle aliupseerille määräyksen kutsua vahvistuksia heti, jos hän tuntisi yksikkönsä sitä tarvitsevan.

Hän ei mielellään hajottanut joukkojaan näin, mutta koska vihollinen oli luultavasti tehnyt samoin kerätäkseen mahdollisimman paljon orjia, oli se välttämätöntä asukkaiden henkien pelastamiseksi.

Haltiat etenivät ripeästi savuisilla kaduilla. Tulipalo ympärillä oli jo kauan sitten saavuttanut pisteen, jossa se olisi hengenvaarallinen kaikille uhreilleen, mutta he etenivät silti, unohtaen kuumuuden. He ohittivat Igorin ruumiin vilkaisematta häneen. Lathaia tähysi savun ja ilmavirrassa heittelevän rojun läpi vihollisiaan, tuloksetta. Tämä ei häntä kuitenkaan yllättänyt, sillä kukapa täysjärkinen jäisi tällaisen helvetin keskelle.
Hänen suurin huolensa olikin, että he joutuisivat tekemään sen. Jos mustat olennot saisivat jotenkin tiedon heidän läsnäolostaan, he kävisivät samalta seisomalta kimppuun, se oli varma. Ja olisi vain ajan kysymys, kun se tapahtuisi. Sitä ennen olisi siis viisasta päästä mahdollisimman kauas tästä infernosta.
Tosin ei menisi kauaa, kun se nielisi koko kaupungin, jolloin eloonjäämismahdollisuudet laskisivat nollaan.
Mutta he eivät olleet tulleet tänne pysyäkseen hengissä, silloinhan he olisivat jo kaukana merellä.
He olivat tulleet tänne tappamaan.

Vähitellen haltiat onnistuivat pääsemään kauemmas palon keskipisteestä. Lathaia vilkaisi ympärilleen tällä aukiolla, jolle he olivat saapuneet. Hän tajusi, että se oli kaupungin tori.
Palo ei ollut vielä saavuttanut tätä osaa kaupungista, mutta se olisi vain ajan kysymys. Mutta ei se tuli ollut, joka häntä tässä paikassa huolestutti. Tämän uuden epäilyksen varjon aiheuttajina olivat ihmiset, jotka olivat sidottu kiinni torin keskellä olevaan patsaaseen, mikä esitti jotain ihmisten pyhimystä. Heitä oli kuusi, eikä kukaan liikkunut. Ympärillä oli kuolleita ihmisiä, hevosia ja verta.

Lathaia pysähtyi ja yhdellä merkillä muut kaksikymmentäviisi haltiaa tekivät samoin, asettuen puolustusasentoon. Varjo hänen mielessään kasvoi pidemmäksi.
Mitä nuo kuusi ihmistä tekivät tuolla? Olivatko he orjia, jotka oli jätetty jälkeen myöhemmin kerättäväksi? Mutta miksi heitä sitten oli noin vähän?
Hitaasti hän käveli ihmisten luo. Heidän kätensä oli sidottu taakse ja kaikki olivat painaneet päänsä kumaraan, jolloin kasvoja oli mahdotonta nähdä. Miksi he eivät liikkuneet jos olivat elossa? Ja miksi olivat sidotut, jos olivat kuolleita? Hän käveli erään vanhan miehen luo, jonka räsyiset vaatteet olivat veren peitossa. Kun hän oli puolen metrin päässä, mies nosti yllättäen päätään.

”Missä minä olen! Mitä ne tekivät minulle! Hyvä Jumala, minä en halua kuolla!” Mies huusi kuin kidutettava ja Lathaia joutui perääntymään muutaman askeleen, kun hän riuhtoi villisti siteitään. Hänen silmänsä olivat pelokkaat ja verenpurkaumilla. Niiden eloisa vihreä oli korvattu näillä rääkätyn sielun kuvilla.

”Ole rauhassa, ihminen, ja kerro, tunnetko kipua? Minä olen ystäväsi.” Lathaia sanoi tyynesti, mutta sellaisella äänensävyllä, että sai vanhuksen hiljenemään ja kiinnittämään huomionsa tähän.

”Kuka te olette?” Hän kysyi jo hillitymmin.

”Minun nimeni on Lathaia ja olen tullut auttamaan sinua ja kansaasi. Mikä sinun nimesi on?”

”Minä… Minä olen Helmut… Helmut Stern.”

”Mitä teille ja väellesi tapahtui, Helmut Stern?”

”Minä, minä olin vain rauhallisella iltakävelyllä, kun havaitsin melua satamasta. Kävelin sinne ja huomasin siellä riehuvan taistelun. Se näytti pahalta. En jäänyt katsomaan, vaan päätin juosta kotiini, mutta kyse ei ollutkaan mistä tahansa varkaiden välien selvittelystä!
Kaupunkiin oli hyökätty, niin eräs sotilas minulle kertoi.
Lähdin tietysti heti kotiani kohti hakemaan – no hieman rahaa ja muita tavaroita – koska sotilas sanoi levittävänsä käskyä, jonka mukaan kaikkien liikkeelle kykenevien tulisi paeta kaupungista välittömästi.”

”Menitte siis kotiinne. Mutta miten päädyitte tänne sidottuna? Ja missä ovat vangitsijanne?”

”No, tavaroiden pakkaamiseen meni kauemmin, kuin olin olettanut, ja kun olimme tekemässä lähtöä, ne hyökkäsivät kimppuumme! Ja tappoivat jokaisen, joka jäi heidän kynsiinsä! Se oli hirveää…”

Helmut murtui lopulta ja alkoi itkeä säälittävästi, painaen päänsä. Lathaialla ei kuitenkaan juuri nyt ollut aikaa säälille, mustat olennot voisivat olla hyvinkin lähellä.

”Ymmärrän tuskasi, Helmut Stern. Minä todella ymmärrän. Mutta kerro minulle, koska se on elintärkeää meidän kaikkien takia, onko sinulla mitään käsitystä, missä vihollinen on?”

Lathaian oli hetki hetkeltä vaikeampi saada Helmutin huomio kiinnitetyksi. Hänen itkunsa oli alkanut kasvaa järjettömäksi kirkumiseksi, jonka hän sai vain vaivoin hillittyä. Myös Helmutin silmät alkoivat verestää entistä enemmän ja hänen suunsa – Lathaian inhoksi – vaahtosi hiukan. Lopulta hän sai tuon ihmisraunion puhumaan, tosin katkonaisesti.

”Minä… Ne… Toivat minut tänne… Antoivat… (kirkumista) Jotain… Huumasivat… Lopettakaa! Lopettakaa! LOPETTAKAA JUMALAN NIMEEN!”

Lathaia perääntyi tuon nyt mielettömästi huutavan ja kaiken järkensä menettäneen olennon luota. Helmut ei enää antaisi hänelle vastauksia. Enää hän vain riuhtoi siteitään niin, että kädet hiertyivät verille, hän huusi kunnes ei saanut henkeä ja jatkoi sen jälkeenkin, hänen silmänsä vuotivat verta. Kirjaimellisesti vuotivat. Kauhukseen Lathaia huomasi, että muut viisi sidottua ihmistä olivat alkaneet käyttäytyä samoin.
Sekuntia myöhemmin kuului pitkä, matala ääni. Se soi koko aukion yllä, levittäytyi taivaaseen ja koko kaupunkiin asti. Se sai jokaisen kuulijansa jähmettymään hetkeksi paikoilleen pelkän kauhun voimalla. Jopa sellaiset, jotka eivät tienneet, mitä tuo ääni merkitsi. Lathaia tiesi. Hän tiesi, että se oli mustien olentojen merkki hyökkäyksen aloittamiseksi.
Silti hän ei voinut liikahtaakaan.
Muutaman minuutin kuluttua, voimakkaan äänen lopulta loputtua, Jokaisesta Bergenin torin ovesta, ikkunasta ja kujasta alkoi vyöryä ihmisiä. Ei, ei ihmisiä, hän ajatteli. Nämä eivät voineet olla Bergenin asukkaita. Heille oli tehty jotain. Jotain sanoinkuvaamatonta. Noilla kuolaavilla, kirkuvilla ja järjettömillä olennoilla ei ollut mitään tekemistä ihmisten kanssa, jos ruumista ei oteta lukuun.

Hän oli kuullut kerrottavan, että joskus mustat olennot huumasivat tarkoituksellisesti tuoreita orjiaan – joskus jopa kesken taistelun – vahvoilla hallusinaatioita aiheuttavilla myrkyillä. Tämä helpotti vankien kuljetusta laivoihin, sillä huumatut olennot tunsivat jostain syystä suunnatonta pelkoa vangitsijoitaan kohtaan. Aineella oli myös eräs sivuvaikutus, jota he joskus, tosin harvoin, käyttivät.
Myrkky sai uhrinsa tuntemaan suunnatonta raivoa jokaista muuta kohtaan.
Näitä uhrattavia lihamuureja he sitten käyttivät häikäilemättömästi uuvuttaakseen vihollisensa.
Ja tosiaankin, Lathaia erotti kirkuvien ihmisten takana mustien olentojen hahmoja, jotka tyynesti katselivat, kuinka heidän uhrinsa syöksyivät kohti varmaa kuolemaa. Näky jäi kuitenkin lyhyeksi hänen pinkaistessaan huimaan juoksuun kohti sotilaitaan, huutaen samalla käskyjä näille.

”Asurin lapset, puolustautukaa! Ja tappakaa ihmisiä vain, jos se pelastaa oman henkenne! Tähdätkää jalkoihin ja käsiin!” Hänen huutonsa oli hukkua kiljunnan alle, mutta tarkkakorvaiset haltiat kuulivat sen silti ja tottelivat parhaansa mukaan. He olivat jo valmiiksi ympyrämuodostelmassa, joten ensimmäisen rivin tarvitsi vain tiivistää rivinsä ja lyödä keihäät eteensä toisen rivin ampuessa jousillaan.
Nuolet osuivat tarkasti ihmisiä polviin, jalkoihin ja olkapäihin. Jotkut kaatuivat, mutta useimmat vain jatkoivat juoksemista. Lathaia työnsi itsensä ensimmäiseen riviin ympyrän ulkokehälle, vetäisi miekkansa nopeammin kuin silmä huomasi ja löi vieläkin nopeammin huutaen samalla merkin, jolloin kaikki ensimmäisestä rivistä iskivät keihäänsä eteenpäin kauhein tuloksin.

Huumatut ihmiset oli riisuttu alastomiksi, taivas tietää miksi. Ehkä se noiden mustien olentojen mielestä aiheutti entistä järkyttävämmän vaikutuksen.
Siinä he todella olivat oikeassa.
Kiiltävät keihäät leikkasivat jänteitä, lihaksia ja ihoa kuin voita, tosin haltiat tekivät parhaansa olla aiheuttamatta kohtalokkaita vammoja. Samoin teki Lathaia leikatessaan puolen sentin syvyisen haavan edessään juoksevan naisen rinnan yli. Nainen kaatui taaksepäin, mutta törmäsi takana tuleviin ja tönäistiin taas eteenpäin. Lathaia kaatoi hänet miekkansa lappeella, samoin toisen, kolmannen ja neljännen. Viides yritti iskeä veitsensä hänen poskensa läpi ja olisi onnistunut, jollei hän olisi katkaissut hänen kurkkuaan.
Se repi hänen sydämensä riekaleiksi.
Miksi hän olikaan tullut tähän paikkaan?

Autuaan tietämättömänä torin tapahtumista Friedrich jatkoi juoksuaan kohti tammilinnaa. Täälläkään kadut eivät olleet autioita, vaan niillä juoksenteli ristiin rastiin ihmisiä. He pakenivat vainoajiaan, jotka hyvää tahtia tappoivat kaupungin viimeisiä puolustajia. Sotilaiden avuksi oli ilmestynyt vahvistuksia yllättävältä taholta: jotkut kaupungin siviileistä olivat tarttuneet aseisiin ja rientäneet auttamaan heitä. Näillä miehillä ei tietenkään ollut mitään sen parempaa miekkailukokemusta, kuin mitä he olivat kadulta oppineet, mutta jonka puutteen he korvasivat raivolla ja vihalla hyökkääjiä kohtaan. Ja rakkaudella omaisiaan kohtaan, tietysti.
Friedrichin edessä käytiin nyt yhtä tällaisista taisteluista, joita riehui ympäri kaupunkia. Hänen mielensä oli kahden vaiheilla ja päätös olisi tehtävä nopeasti. Suorin tie tammilinnaan vei suoraan taistelun läpi. Valitessaan tämän tien hän tietenkin joutuisi taistelemaan tiensä selväksi, mikä olisi selvä riski, vaikka ihmiset näyttivätkin olevan voitolla paikallisen ylivoimansa turvin.
Kiertotie taas voisi olla yhtä vaarallinen ja kohtalokkaan pitkä.
Sitten hän muisti, kuinka nuo olennot olivat syyllisiä Charlesin ja kymmenien muiden merimiesten kuolemaan, puhumattakaan tästä kaupungista. Silloin raivo sai vallan hänestä.
Miekka koholla hän syöksyi taisteluun.

Tässä taistelussa mustat haltiat olivat jääneet alakynteen ja heidät oli ahdistettu kapealle kujalle, jossa he taistelivat selkä selkää vasten. Ihmiset kävivät armotta näiden vangeiksi jääneiden olentojen kimppuun, hakaten ja silpoen kaikella voimallaan.
Friedrichiltä kesti hetki päästä etulinjaan, mutta kun niin kävi, muuttui haltioiden olo entistä tukalammaksi. Silti hän ei havainnut heidän kasvoillaan merkkiäkään pelosta.
Vain kylmän ja kovan ilmeen, joka sopi paremmin patsaille.

Lyönti, lyönti, torjunta, lyönti. Miekka kohosi ja laski tasaisessa tahdissa. Hänen ympärillään raivosi kirveiden, puukkojen, vasaroiden ja nuijien myrsky, jolle jopa nuo mustat pirut tuupertuivat. Viimeiset kolme heistä kirjaimellisesti hakattiin kappaleiksi, kunnes heidän ruumiinsa olivat enää verisiä myttyjä.
Silloin, myrskyn laannuttua, Friedrichin valtasi outo tyyneyden tunne. Samoin kävi muille ympärillä oleville. Kukaan ei oikein tiennyt, mitä tehdä seuraavaksi. He olivat astuneet taisteluun enemmän mielen oikusta, kuin järjestäytyneesti, eikä kukaan ollut johtanut heitä. Se asia kuitenkin korjattiin pian.

Joku Friedrichin läheltä, alempi upseeri, vangitsi läsnäolijoiden huomion lyömällä miekallaan pari kertaa kilpeään. Kaikki katsoivat häntä. Ne, jotka eivät nähneet, kurkottivat jotta näkisivät. Mies oli veren peitossa, mutta sillä ei ollut väliä, koska niin oli moni muukin läsnäolija.

”Kuunnelkaa! Kuunnelkaa minua! Minä olen Bergenin kaupungin toisen komppanian ensimmäisen yksikön komentaja Ludwig van Kauffman ja vaikkei minulla siihen normaalisti ole valtuuksia, tämänhetkisen tilanteen pakosta, otan jokaisen taistelemaan kykenevän miehen komentooni! Jokainen tämän kuullut täysi-ikäinen mies ilmoittautukoon minulle ja lähteköön mukaani puolustamaan kaupungin rippeitä!” Miehen ääni oli kova ja päättäväinen.

Ensin oli hiljaista. Nämä miehet eivät olleet sotilaita, Friedrich ajatteli. Ei tuo mies voinut ottaa heitä komentoonsa ja johtaa varmaan kuolemaan. Vaikka järki huusi antamaan asian olla, ei hän voinut antaa sen tapahtua. Hän tiesi, mitä siitä seuraisi.
Olihan hän itse kokenut sen.

”Kuunnelkaa minua hetki, komentaja. Älkää uhmatko onneanne toista kertaa ja siis hyökätkö näiden olentojen kimppuun.” Sanoin niin hiljaa, etteivät lähellä olevatkaan miehet kuulleet.
Hän kääntyi minuun päin kasvoillaan jäätävä ilme.

”Entä kuka olette te, joka uskaltaa sanoa jotain tuollaista?” Hän ei vaivautunut hiljentämään ääntään, jolloin kaikkien silmät kohdistuivat meihin.

”Nimeni on Friedrich Helmenstein. Olen taistellut paitsi kymmenen vuotta örkkejä niin myös kerran aiemmin näitä mustia olentoja vastaan, joten kuulkaa: voitimme tämän pienen kahakan vain ylivoimallamme, jota ne eivät meille toiste suo. Tiedän, mistä puhun.” Koska kaikki jo olivat kiinnittäneet huomionsa meihin, ei ollut väliä hiljentää äänentasoa.

”Minä en ole koskaan kuullutkaan teistä tai urastanne, enkä siis ota vastaan epämääräisiä käskyjä mieheltä, joka puheidensa perusteella ei ole mitään muuta kuin pelkuri. Me ajamme nuo olennot takaisin mereen, minne ne kuuluvatkin.” Komentajan ääni tihkui myrkkyä.

”Etkä ymmärrä, mieletön, että tämä kaupunki on menetetty! Miten kävikään satamavartion, kun se yritti samaa, mihin sinä näitä miehiä johdatat? He makaavat kaikki muutama sata metriä merelle päin!”

”Tämä kaupunki on seissyt paikallaan jo kaksisataa vuotta ja kestänyt hyökkäyksiä ennenkin! Kiittäkää onneanne, että tilanteen kaoottisuus estää minua lähettämästä teitä raudoissa vankilaan! Jos ette vaikene, teloitutan teidät maanpetoksesta!” Kasvomme olivat tässä vaiheessa kymmenen sentin päästä toisistaan.

Koska keskustelu komentajan kanssa muistutti hyvin paljon pään hakkaamista seinään, päätin puhutella suoraan miehiä ympärillämme. Heitähän asia eniten koski.

”Kuunnelkaa kaikki! Jos seuraatte tuota miestä, saatatte tappaa hyvällä onnella oman määränne verran vihollisia, loppujen niistä kantaessaan vaimonne, lapsenne ja vanhempanne orjiksi laivoihinsa tai tappaa siihen paikkaan!
Jos taas – ”

Tässä vaiheessa jouduin keskeyttämään, kun komentaja yritti lyödä minua miekallaan. Tartuin häntä ranteesta pysäyttäen iskun ja annoin toisella iskun naamaan, tosin pelkällä nyrkillä. Mies hoiperteli taemmas kädenmitan päähän ja jäi siihen vain siitä syystä, että minun oli onnistunut vääntää miekka tämän kädestä.
Mutta jos katse olisi voinut tappaa…

”Jos taas”, jatkoin, ”Haluatte heidän selviytyvän, menkää heidän tykönsä ja jättäkää tämä kaupunki!”

Seurasi hiljaisuus, jonka aikana vain kaukainen tulipalon rätinä uskalsi rikkoa sitä. Sitten kaupunkilaisten riveistä astui veren peitossa kylpevä mies, olallaan hakkuukirves ja lonkallaan yhtä verinen miekka. Kun tunnistin hänet, en voinut enää irrottaa katsettani hänestä.
Isaskar Ewigkeit, Jasminen entinen kapteeni.

”Jotkut meistä”, hän aloitti kolkolla äänellä, ”Ovat jo menettäneet perhettään niille.” Hänen
katseensa pyyhki läsnäolijoita, jotka minun laillani tuijottivat häntä sanattomin ilmein.

Hänen tarinansa oli saanut yllättävän käänteen viimeaikaisten tapahtumien valossa ja kaikki tunnistivat hänet.

”En tiedä, onko tällä kysymyksellä mitään järjellistä oikeutusta, mutta kysyn sen silti: onko täällä ketään, joka ei olisi menettänyt jotain noille saakuli olennoille! Minä kannoin poikani eilen kotiini rannalta mailin päästä täältä. Samalta rannalta, jolle minä ajauduin.
Mutta hän olikin jo kuollut…”
Hänen katseensa pysähtyi sekunniksi minuun ja sai aikaan väristyksen. Muistin vielä hyvin viime kohtaamisemme.
Ja tällä kertaa olisimme molemmat aseistettuja.
Tämän havainnon lisäksi muistin Juhanin, Isaskarin pojan, joka oli Helenin ensimmäinen kaatunut. Jo entuudestaan mielensä murtanut isä oli saanut tietää poikansa kohtalosta pahimmalla mahdollisella tavalla.
”Onko täällä siis ketään”, hän karjui, ”JONKA MIELESTÄ NE EIVÄT ANSAITSISI KUOLLA!”

Tällä kertaa seurannut hiljaisuus kesti vain hetken. Sitten sen rikkoi mitä hirvein ääni, jonka olin koskaan kuullut. Pitkän, valittavan matalan huudon jälkeen kaikki katselivat pelokkaasti toisiaan, mutta pahaksi onneksi komentaja toipui siitä ensimmäisenä.
Hänelle ei ollut vaikeuksia tulkita ääntä oman mielensä mukaan.

”Kuulitteko! Sen täytyi olla niiden perääntymismerkki! Vahvistukset ovat siis täällä! Seuratkaa minua viimeiseen rynnäkköön!”

Katselin avuttomana, kuinka miehet yksi toisensa perään lähtivät seuraamaan häntä, Isaskar ensimmäisenä. Muutama tosin jäi kanssani katsomaan, kuinka he juoksivat kohti tuomiotaan.
Minun lähtiessäni kohti tammilinnaa.

Lathaian miekka liikkui silmää nopeammalla vauhdilla, leikaten ja silpoen ihmisiä hänen ympärillään. Hän säästi niin monta, kuin kykeni, mutta se oli liian vähän, aivan liian vähän.
Nämä ihmiset olivat menettäneet pelon käsitteen, eivätkä enää välittäneet mistään. He olivat mielettömiä, hallusinaatioidensa kourissa.
Mustien olentojen juoni oli onnistunut hyvin.
Onneksi he eivät olleet huumanneet lapsia. Se olisi ollut liikaa. Se olisi murtanut hänen sydämensä lopullisesti.
Ihmisten virta alkoi loppua. Ilmeisesti mustat haltiat halusivat säästää osan heistä laivojensa täytteeksi. Lopulta hänen miekkansa leikkasi vain ilmaa. Haltioiden ympärillä oli kasa vainajia ja kivusta valittavia haavoittuneita. Myös Helmut oli siellä, hän oli päässyt kahleistaan revittyään ranteensa verille. Myös kaksi haltiaa oli kuollut: väkijoukko oli repinyt heidät irti rivistä ja raadellut hengiltä.

Mutta nyt alkoi todellinen taistelu: mustat haltiat olivat saaneet tarpeeksi vahvistuksia ja kävivät yhtenä aaltona heidän kimppuunsa. Lathaiakin oli kutsunut vahvistuksia, mutta he saattaisivat menehtyä ennen heidän tuloaan.
Ainakin hän kuolisi taistellessaan rotunsa ikuista vihollista vastaan, hän ajatteli samalla, kun sivalsi miekallaan edessä olevaa mustaan kaapuun ja haarniskaan pukeutunutta olentoa.

Helen raotti samaa samettisen paksua verhoa, josta Klaus oli vain muutama tunti sitten katsomalla lopulta pelastanut hänen henkensä, tosin eihän hän sitä tiennyt. Hänelle se oli vain ikkuna.
Ulkona oli hiljaista. Ensimmäisen kerran hiljaista sen jälkeen, kun koko tämä hulluus oli alkanut. Maassa makasi ihmisiä. Muutama talo paloi, mutta liekit olivat jo sammumassa yllättäen saapuneen sateen myötä. Kivillä päällystetty katu oli jo märkä ja täynnään lätäköitä, joita sadepisarat pommittivat. Mustien haltioiden uhrien veri virtasi näihin pieniin lampiin ja huuhtoutui veden mukana loputa viemäreihin ja mereen.
Mutta Helen ei ajatellut asioita niin pitkälle. Nyt häntä kiinnosti vain, mitä muuta ulkona tapahtui. Olivatko taistelut loppuneet? Oliko hyökkääjä karkotettu?

Hän epäili varsinkin viimeisen kysymyksen myönteistä vastausta, vaikka ulkona ei näistä jälkeä näkynytkään. Kumma kyllä, nuo pirulliset olennot olivat kadonneet näkyvistä heti sen kauhean äänen jälkeen, joka oli leikannut ilmaa. Näiden kahden asian täytyi liittyä toisiinsa. Mutta minne ne olivat kaikonneet?
Klaus ilmestyi viereisestä huoneesta kantaen kynttilää ja miekkaa.

”Näkyykö mitään, Helen neiti?” Hän kysyi.

”Ei, ei mitään. On vielä liian pimeää. Kauanko luulette aamuun kestävän?”

”En tiedä, Helen neiti. Yö on ollut yhtä kaaosta. Mutta tiedän sen, että jos ne, ne hyökkääjät tulevat takaisin, ne saattavat hyvinkin löytää meidät.”

Helen ei tarvinnut muistutusta tästä asiasta, ei todellakaan. Hän muisti hyvin, kuinka nuo olennot – mitä lienevätkin – hyökkäsivät tälle kadulle. Ne tappoivat tai vangitsivat kaikki tielleen osuneet. Suurin osa ihmisistä oli vielä jäänyt pakkaamaan omaisuuttaan ja tungoksessa levinnyt paniikki varmisti, että vain harva selvisi pakoon. Helen oli nähnyt, kuinka lapset revittiin äitiensä syleistä ja vietiin pois. Hän oli nähnyt, kuinka jotkut uhrit pakotettiin hengittämään oudon muotoisesta kartiosta tai pussista, jonka jälkeen he vaipuivat tajuttomuuteen.
Hänellä oli tosiaan ollut onnea, kun hänet oli pelastettu tähän taloon, jonka asukkaat olivat jääneet aloilleen. Hyökkääjät eivät juuri olleet osoittaneet kiinnostusta aution näköiseen taloon ja miksi olisivatkaan, kun helppoa riistaa oli suoraan käden ulottuvilla.
Häntä kuvotti suunnattomasti.

”Tiedän, Klaus. Mutta minne voisimme mennä? Ne olennot voivat vaania jokaisen nurkan takana, jokaisella kujalla.”

Klausia puistatti ja pelotti enemmän, kuin koskaan. Hän oli nähnyt saman kuin Helen, joten reaktion oli luonnollinen. Mitä helvettiä minä tällä teen, hän ajatteli. Miten minä jouduin tähän? Miten tästä pääsisi pois?
Hän ei aikoisi kuolla tänne.

”Me voisimme ottaa riskin…” Hän sanoi.

”Älä unohda, että sekä isäntäsi että tämän tyttärentytär jäisivät armotta jälkeen. Kyllä te sen tiesitte, joten se siitä.”

”Minä tarkoitinkin, äh, no, en niinkään meitä kaikkia… Vaan, no, meitä kahta…” Klausin ääni vapisi hiukan. Helenin kasvot kääntyivät pois kynttilänvalosta. Seurasi hiljaisuus

”Minä… Minä todella olen kiitollinen siitä, mitä teitte minulle. Pelastitte henkeni. En voi koskaan korvata teille sitä.
Mutta minä en voi lähteä kanssanne.”

Taas hiljaisuus. Tällä kertaa sen rikkoi Klaus, jonka ääni oli nyt viileä, melkein kolkko.

”Ymmärrän… Te olette Leidi ja minä vain palvelija… Ymmärrän hyvin selvästi kantanne, neiti Helen.”

”Ei! Älkää luulko minusta sellaista, pyydän! Minä vain… Minulla on jo… Minä…”

Silloin hän murtui. Itkien hervottomasti, esteittä, hän romahti ikkunaruutua vasten, kyyneleensä kilpaillen sadepisaroiden kanssa.
Klaus katsoi häntä eikä tiennyt, mitä tehdä. Mitä hän voisi tehdä? Mitä hänen pitäisi tehdä?
Mitä hän edes halusi tehdä?
Molemmat vain pysyivät paikoillaan sateen hakatessa lyijylasia vasten.
Helen kohotti päätään käsistään. Hänen märät silmänsä katsoivat suoraan sateen, rakennusten ja näkymättömän meren läpi, hakeutuen kohti tuntematonta, jossa hänen onnensa lepäsi. Tietymättömissä, kaukana paikaltaan.
Missä sinä olet?

Ja kuin vastauksena, hän näki hahmon silmäkulmastaan. Oikeastaan se oli ensin vain varjo näkökentän nurkassa, mutta kun sitä katsoi tarkemmin, se muuttui hahmoksi. Sateen ja pimeydenkin läpi oli mahdollista tunnistaa tuo hahmo ihmiseksi tai sen kaltaiseksi.
Se hiipi hänen talonsa kuistilla.
Tuossa hahmossa oli jotain tuttua, jotain kammottavan tuttua. Nyt se katosi tammilinnan ovesta sisään. Taasko yksi varas? Osasivatpa ne olla sitkeitä.
Ajatus iski Heleniin kuin salama. Järjetön, mieletön ja epätoivoinen ajatus. Oli kuin jokin ravistelisi sisältäpäin.
Tuo hahmo vaikutti niin tutulta, liian tutulta ollakseen vain mielen julmaa pilaa.
Heittäen kaiken järjen, varovaisuuden ja pelon ilmaan Helen nousi ja juoksi ulko-ovelle, ennekuin Klaus ehti sanoa mitään. Hänen matkansa kuitenkin katkesi, kun hän tajusi oven olevan naulattu kiinni. Se ei häntä estänyt.
Hurjasti kääntyillen hän etsi katseellaan jotain tiettyä, sitä kuitenkaan tavoittamatta.
Klausin ääni tuntui merkityksettömältä hänen mielessään.

”Mikä teille nyt tuli, Helen neiti? Mitä te teette?” Hän kysyi. Helen kääntyi häneen päin villi kiilto silmissään.

”En ehdi selittää. Minä vain… Minä näin jotain, jonkun, ei sillä väliä, auta nyt minua purkamaan nuo laudat.” Klaus jäi sanattomana tuijottamaan ja Helen tuijotti takaisin, silmissään nyt epätoivon kipinä.

”Mutta mitä taivaiden nimeen te oikein aiotte?”

”Olkaa niin kiltti, minä pyydän…”

Jokin liikahti Klausin päässä. Vaikka tuon lähes tuntemattoman naisen pyyntö soti kaikkea tervettä järkeä vastaan, mikä hänellä vielä oli, ei hän voinut välttyä ajatukselta, että hän toteuttaisi sen. Ajatus valtasi mielen kuin aalto. Kaikki tuntui loksahtavan paikoilleen.
Hänhän oli palvelija.

”Hyvä on, neiti Helen.” Hänastu oven viereen ja laski kynttilän käsistään, tarttuen molemmilla käsillä miekkaansa. Hän ujutti terän lankkujen väliin ja kankesi ne hitaasti paikoiltaan. Helen odotti malttamattomana koko ikuisuudelta tuntuvan ajan. Kun viimeinenkin lauta oli irti, Klaus avasi oven ja astui syrjään.
Helen juoksi sateeseen ja hän sulki oven, jonka jälkeen hän alkoi naulata lautoja takaisin.

Friedrichin märät vaatteet valuivat vettä lattioille hänen seisoessaan tammilinnan eteisessä. Ovi oli väännetty saranoiltaan, mikä ei voinut olla hyvä enne. Kirjasto oli pengottu läpikotaisin ja lattioita pitkin kulki vieraita jälkiä.
Joku oli selvästikin murtautunut taloon.
Eikä Helenistä näkynyt merkkiäkään. Friedrich huusi hänen nimeään, vain hiljaisuus vastasi. Pahat ajatukset kulkivat pitkin hänen selkäydintään, saavuttaen aivot ja luoden kauhistuttavia kuvia. Hän kuitenkin torjui nämä välittömästi, tosin vaivoin, ja ajatteli myönteisiä faktoja.
Helen ei ollut tyhmä. Hän olisi hyvin voinut karata talosta ennen, kuin sinne murtauduttiin. Toisekseen verta ei näkynyt missään. Jos hän siis oli päässyt ulos vahingoittumattomana, minne hän olisi mennyt?
Kauhu viilsi mieltä, kun hän tajusi mitä oli ajatellut.
Jos.
Siis kun. Kun hän oli päässyt talosta. Kun.

Märät askeleet takaapäin havahduttivat hänet. Nopea kääntyminen ja tottunut kädenliike ja hän oli valmis kohtaamaan mitä tahansa.
Miekka putosi lattialle kolahtaen. Aika pysähtyi, sade lakkasi. Märät vaatteet eivät enää kylmänneet. Jokainen lihas jännittyi ja silmät jähmettyivät kohti märkää hahmoa, joka nojasi ovenpieleen.

Helenin kylkeä raastava kipu, joka oli lyhyen juoksun aikana yltynyt kestämättömäksi, helpotti välittömästi. Hengitys pysähtyi. Suu ei tiennyt ollako auki vai kiinni.

He tarttuivat toisiinsa tiukemmin, kuin koskaan. Halaus jäi kuitenkin lyhyeksi Helenin tahattoman äännähdyksen takia. Kylki oli taas tulessa.
Mutta sillä ei enää olisi väliä.
He olivat saaneet toisensa takaisin.












Epilogi



Aamu oli vihdoin koittanut pitkän yön jälkeen. Vielä puolikas aurinko loi ensimmäisiä säteitään horisontissa merellä, kääntäen kasvonsa Bergenin puoleen, jonka kadut olivat vielä noen ja veren peitossa. Sade oli kuitenkin jo aloittanut puhdistuksen ja vienyt osan tästä viemäreihin, mutta paljon olisi vielä siivottavana.
Yöstä selvinneet ihmiset olivat kerääntyneet Bergenin torin lähettyville katsomaan näkyä, jota siellä ei oltu nähty satoihin ellei tuhansiin vuosiin. Heitä oli vielä niin paljon, etteivät läheskään kaikki nähneet keskustan tapahtumia, vaan jotkut kiipesivät vielä ehjien talojen katoille ja lapset nostettiin hartioille.

Ihmisten silmistä pystyi vielä lukemaan sen pelon, jonka he olivat yöllä kokeneet. Kaikkien kasvot olivat väsyneitä, kalpeita mutta jollain käsittämättömällä tavalla toiveikkaita. He olivat selviytyneet siitä, mistä vain harvat olivat ja he tiesivät sen.
Kauankohan tuo ilme kestäisi, mietti Lathaia, kun hän pyyhki katseellaan ihmisjoukkoa. Hänen takanaan olivat osa niistä kahdestakymmenestäviidestä, jotka olivat seisseet hänen vierellään viime yönä. Heitä oli jäljellä yksitoista. Kaiken kaikkiaan he olivat menettäneet neljäkymmentäkahdeksan sadasta sotilaasta.
Yksitoista haltiaa seisoi täydellisessä rivissä, kasvoillaan sama ja ainainen ilme, joka ei paljastanut mitään. Heidän haarniskansa olivat vieläkin veriset, eivätkä kiiltäneet enää.

Lathaia itse oli hieman paremmassa kunnossa, vaikka olikin haavoittunut käteen. Hänenkin ilmeensä oli kuin patsaalla, kun kapteeni Wernher astui hänen eteensä miekkamiestensä riveistä, jotka olivat saapuneet tunti sitten.
Wernher vilkaisi vielä kerran nopeasti Lathaian takana olevia sotilaita. Hän ei vieläkään osannut täysin luottaa noihin olentoihin, vaikka kuuleman mukaan ne olivat pelastaneet suurimman osan kaupungin väestöstä. Aika paljon sanottu sellaisista, jotka käyttivät hameita, hän ajatteli.
Ei kuitenkaan voinut kieltää, että he näyttivät uhkaavilta seisoessaan liikkumattomina tuulessa.
Hän pysähtyi hyvän matkan päähän Lathaiasta.

”Keisarillisen armeijan ja Bergenin kaupungin puolesta suon mitä suurimmat kiitokset teille. Saanen esitäytyä: nimeni on kapteeni Wernher von Kohl. Komenna tällä hetkellä näitä joukkoja.” Hän sanoi selvästi ja kuuluvasti.
Tämä virallinen – jos sitä siksi voitiin kutsua – kiitostilaisuus oli järjestetty lähinnä asukkaiden raivoisan vaadinnan takia. He todellakin nostivat tämän hameväen pelastajikseen, eikä se Wernherin mielestä välttämättä ollut hyvä asia.

”Otan kiitoksenne kunnioittavasti vastaan, arvon kapteeni.” Lathaian ääni soi tuulessa ja sitä seurannut hiljaisuus sai Wernherin vaivautumaan, koska hänellä oli tunne, että jotain pitäisi sanoa, mutta ei keksinyt mitään. Ainakaan mitään, mitä olisi voinut väkijoukon kuullen sanoa.

”Lähdemme mitä pikimmiten näiltä mailta, emmekä luultavasti palaa enää teidän elinaikananne. Meillä on kuitenkin muutama ehto, jota haluaisimme teidän noudattavan.” Lathaian ääni kantautui selvästi jokaisen kuulijan korvaan, vaikkei hänen tarvinnut edes korottaa ääntään. Aukiolla oli hiirenhiljaista.

Vai ehtojakin vielä? Wernher ajatteli. Mitä nämä tyypit kuvittelivat olevansa määrätessään ehtoja hänelle ja Keisarikunnalle? Niistä ei ollut mitään puhetta niissä aiemmissa keskusteluissa, jotka hän oli Lathaian kanssa käynyt. Tämän tilaisuuden piti olla vain lyhyt muodollisuus.

”Ensinnäkin”, Lathaia aloitti, ”Kaikki hyökkääjien ruumiit on poltettava, jonka jälkeen niitä ei haudata maahan, vaan jätetään metsään luonnon hoideltaviksi. Omat kuolleemme me viemme mukanamme.
Toisekseen teidän on varauduttava sen varalta, että nuo olennot aikovat kostaa kaupungillenne. Samoin teidän on varoitettava kaikkia muita rannikon kyliä.
Ja viimeiseksi haluamme, että aina, kun jonkin aluksistamme on näillä vesillä pakko päästä satamaan turvaan, te päästätte sen sellaiseen. Kertokaa lapsillenne, että he kertovat tämän lapsilleen, jotta he kertovat tämän lapsilleen aina ihmisten viimeiseen sukupolveen asti.” Ihmiset aukiolla puristivat lapsiaan tiukemmin itseään vasten.

Wernherin posket alkoivat punottaa, kun hän seisoi paikallaan kuulemassa ohjeita tuolta olennolta kuin pahainen poikanen. Oliko noiden haltioiden asia puuttua heidän elämäänsä?
Hyvin hän oli korttinsa kuitenkin pelannut, siitä ei voinut moittia. Tilanne tekisi sellaisen vaikutuksen, että kaikkiin Lathaian ehtoihin oli jo suostuttu. Mutta eihän hän voinut vastaakaan sanoa aiheuttamatta mellakkaa. Niinpä hän tyytyi ainoaan vaihtoehtoon.

”Voitte olla varma, että ehtojanne noudatetaan.” Hän sanoi niin virallisesti, kuin kykeni.

Lathaia ei vastannut mitään, vaan käänsi katseensa hänestä ja suuntasi sen väkijoukkoon. Kaikki katseet olivat hänessä.

”Te olette Bergenin kaupungin selviytyjät. Muistakaa se ja eläkää sen mukaisesti.” Hänen äänensä oli kuin silkkiä, joka tanssi tuulessa.

Niine sanoineen hän kääntyi ja käveli sotilaidensa välistä hurraahuudot korvissaan. Ne saattoivat hänet ja muut haltiat aina satamaan asti ja lopulta horisonttiin, auringon nousevaan syliin.
Laivan kadottua olikin aika aloittaa siivous ja jälleenrakentaminen.
Sitä todellakin riittäisi.

[kanitsia]

Sori tupla postauksesta.

[Weedeeo]

Aivan mahtava tarina. Ensimmäinen osa oli vähän tylsähkömpi, mutta kuitenkin mielenkiintoinen.
Tarinan pituus ei haitannut yhtään, kun oli niin mukaansatempaava.
Toivottavasti kirjoittelet vielä lisää tarinoita.

[Pummi]

Lukeminen kesti pidempään kuin osasin millään uskoa, mutta kieltämättä oli sen arvoista. Ihan uteliaisuudesta kysyn kuinka kauan tämän kirjoittamiseen meni? Tarina oli kyllä kutkuttavan hyvä, ei tehnyt mieli lopettaa kesken vaikka olikin huiman pitkä.

[kanitsia]

Kirjoitin noin sivun päivässä, ja kun sivuja on yhteensä 68, noin kaksi kuukautta tuli tuota työstettyä, aika löyhällä aikataululla tosin. Tosta piti alunperin tulla joku 10 tai 15 sivun juttu, mutta sitten henkilöitä alkoi tulla lisää jne. Kiva että piditte, seuraavasta tulee varmaan jo lyhyempi.

[Wisva]

Todella hyvä tarina, parhaita täällä lukemiani. Ja olet kyllä jaksanut pitkän kirjoittaa. Kiva ja fluffivirheetön (ainakin minun silmääni) juoni sekä ok henkilöhahmot. Muutamia yhdys sana virheitä, sekä hieman erikoisia lauseenrakennuksia tekstissä oli, mutta ei mikään mikä olisi muuttanut tämän hyvän tarinan huonoksi. Hianoa kaiken kaikkiaan.

[[duskwalker]]

Kyllä pakko sanoa että aivan mahtava tarina.. Paras minkä minä olen lukenut :D Ja mielestäni on enemmänkin hienoa ,kuin turhauttavaa ,että olet kirjoittanut pitkän. aivan mahtava :D