Tarinakisa -08: Demoniprinsessa

[IRiaD]

Kun muutkin niin minäkin. Arvostelkaa, te kirotut!

Sanotaan, että kuolemansa hetkellä koko elämänsä näkee uudestaan. Sisar Katherine tiesi nyt, ettei se ollut totta. Hän makasi täydellisessä pimeydessä hipelöiden kaulassaan olevaa Hopearuusun Luostarin tunnusta, jonka hän oli saanut asuessaan Auroralla. Hän ei muistanut, miten oli joutunut pimeyteen; warppihyppy oli aina ollut hänelle niin turvallinen ja varma tapa matkustaa, kun Keisari oli suojelemassa häntä ja hänen sisariaan. Nyt hän ei kuitenkaan ajatellut asiaa sen tarkemmin. Hän ei ajatellut mitään muuta kuin päässään takovia pieniä ääniä, jotka tulivat hänen edestään ja takaansa ja kaikkialta hänen ympäriltään. Hän toivoi, että hän kestäisi. Rukoilemalla.

Samassa hän näki edessään silmän. Kauhuissaan hän tuijotti sitä ja sen ympärille piirtyvän tunnuksen äärimerkkejä. Hän tunnisti sen. Kaikki Imperiumin asukkaat tunnistivat sen. Merkki laajeni ja valaisi hänen ympäristönsä. Katherine tajusi olevansa hyvin pieni ja mitätön.

Sisar Katherine näki miljoonia unohdettuja maailmoja, miljardeja uusia rotuja ja kaziljoonia uusia ajatuksia, tapahtumia ja ideologioita pyörivän ympärillään. Pienet galaksit ja niissä tuikkivat tähdet olivat myrskyn pelinappuloita ja leikkikenttiä, ja kaikenaikaa tuo myrsky valtasi universumia itselleen viimeistä atomia myöten. Sen voitto oli selvästi vääjäämätön, ja vain siellä täällä pienet alueet olivat vielä vapaita mustien pilvien ikeestä.

Ja kaiken sen keskellä oli häntä tuijottava silmä, Kaaos. Tuo suuri maailmankaikkeuden virtaa ohjaava voima valvoi koko Universumin äärirajoja sen keskellä olevasta valtaistuimesta, ja kaiken aikaa sen silmä levitti mahtavaa, pysäyttämätöntä voimaa ympäristöönsä. Sen valtaistuimen edessä, kaikkien kuviteltavien värien ja muotojen pyöriessä ympärillään, sisar tunsi olevansa alasti ja raadeltu. Hänet oli tuotu mahtavimman olemuksen eteen, ja ympärillään hän näki kuinka se ulotti mustat lonkeronsa maailman joka kolkkaan aiheuttaen asioita, joita hän ei voinut kuvitellakaan. Tyranidien rotu oli sen edessä pieni mitätön hyttynen, vihernahat olivat sille maan ruohoa, Eldarien mahtavat psyykkiset suojakilvet pieniä seittejä jättimäisen linnakkeen nurkassa. Keisarin valo, puolustus, johon ihmismieli oli tukeutunut jo kymmenentuhatta vuotta, oli lonkeroiden ja silmän edessä pelkkä kynttilänliekki, joka oli ahmaistavissa millä tahansa hetkellä. Kaaoksesta aaltoileva voima repi sisar Katherinen lihan irti hänen luistaan viimeistä solua myöten, se sai musersi hänet maahan valtavalla voimalla ja puri hänen ajatuksensa pieniksi mitättömiksi tiedon hippusiksi.

Ja kaiken tämän aikana monet eri jumaluudet tanssivat kahdeksansakaraisen Kaaoksen ja sen tähden ympärillä suuren pillin tahtiin, ja kukaan maailmassa Kaaosta lukuun ottamatta ei tiennyt koska pilli lakkaisi soimasta. Tanssijoista neljä erkani ryhmästä ja kukin niistä tuli taistelusisaren luo pilkkaamaan hänen murhettaan ja Keisarille suomia ajatuksiaan.

Ja niin ensimmäinen olento astui sisaren eteen. Se oli jättimäinen punainen paholainen, jonka siivet sulivat Katherinen ympärille luoden mustan, läpipääsemättömän varjon. Kädessään sillä oli suuri kirves ja malja, jonka sisältö oli vihasta kuplivaa verta. Malja höyrysi, ja höyry oli punaista. Tämä olento oli Khorne, maailmankaikkeuden yksinkertaisimman ja suorimman vietin jumala. Silmät raivoa palaen se alkoi puhua:

”Miksi valehtelet itsellesi niin paljon? Uskottelette, Keisarinne uskottelee, että harjoittamanne raakuus on jotenkin parempaa ja puhtaampaa kuin se yksinkertainen ja inhimillinen asia, mitä minä ja alamaiseni toteutamme? On turhaa ruveta pohtimaan väkivallan oikeutta ja sen syvempää tarkoitusta, koska se ei tunnista sellaisia asioita! Tajua, että sota ja raakuus ovat ihmismielen alin vaisto, niitten kaunistelu tai oikeuttaminen huolellisuudella ja puhtaudella ei muuta sitä totuutta mitenkään. Miksi turhaan kaunistella ja ajatella mitä te teette sen tekemisen sijaan? Tule mukaani niin minä annan sinulle voimaa, annan sinulle mahdollisuuden seurata syntymästäsi asti piilottamaasi viettiä katumatta, sitä viettiä jota te niin suuresti yritätte välttää siinä kuitenkaan onnistumatta!” Tämän sanottuaan Khorne lähti pois, ja perässään hän jätti Katherinen mieleen pettymystä ja hämmennystä.

Sen jälkeen toinen olento astui sisaren eteen. Tämä olento oli kauniimpi kuin mikään mahdollisuuden rajoissa oleva ajatus. Se näytti yhtä aikaa komealta mieheltä, kauniilta naiselta ja kaikelta niiden välissä ja niiden ulkopuolella. Olennon iho oli väritön: se koostui sen sijaan kaikista mahdollisista tunteista ja toiveista mitä maailmankaikkeus oli ikinä itsessään herättänyt. Katsoessaan olentoa silmiin sisar Katherine näki omat syvimmät himonsa ja nautintonsa, yksinkertaisimmista tunteista asioihin, jotka ajoivat itsensä Eldradin sielun ikuiseen kadotukseen. Tämä olento oli Slaanesh, hedonismin valtias, kaiken kauniin ja miellyttävän alku, suudelma, rakkaus, menetetty toivo ja viimeinen yö. Näin Slaanesh puhui taistelusisarelle:

”Miksi olet niin uskollinen aatteillesi? Ei sokea usko ja kaiken kieltäminen ole mitään todellisen nautinnon rinnalla. Heikko keisarisi tietää, ettei pystyisi vahtimaan omia susiaan ellei hän pitäisi niitä nälässä ja janossa koko ajan. Sinä et ole ikinä kokenut mitään niin täydellistä tai niin unenomaista kuin minä voin sinulle tarjota. Tule mukaani tanssimaan hedonismin unohdetuissa piireissä, niin näytän sinulle kuinka täydellisenä ja nautittavana voit nähdä jokaisen auringonlaskun ja vesipisaran, kuinka hellänä pystyt tuntemaan tuulenhenkäyksen ihollasi. Minä olen nähnyt sinun mieleesi, ja tiedän, että pakotettujen uskomustesi ja lupaustesi takana himoat nähdä, mitä minulla ja koko maailman kokemuksilla on tarjottavana. Etkö siis ottaisi tarjousta vastaan ja liittyisi mukaamme nauttimaan elämästä ja sen tarjoamista asioista? Mitä menetettävää sinulla on? Keisarin alaisuudessa kuihdut harmaassa ankeudessa ja kuolet surullisena tavoittamatta koskaan mitään kaunista. Onko se elämää? ” Tämän sanottua Slaanesh lähti, ja perässään hän jätti Katherinen mieleen toiveita ja unelmia.

Sen jälkeen kolmas olento raahautui sisar Katherinen viereen. Se oli todella kuvottava otus: muodoltaan se muistutti liikkuvaa kasaa mätää, hajoavaa lihaa, sen löyhkä riitti sulattamaan kaiken ympäriltään ja vartalossaan sillä oli suuria, visvaisia haavoja. Hihittäen se oksensi rinnassaan olevaan reikään saaden sisälmyksiensä sisällä mässäilevät pikkudemonit nauramaan kimeää nauruaan lian ja saastan tuomasta ilosta. Tämä olento oli Nurgle, kaiken hajoavan herra, joka henkilökohtaisesti ja huolellisesti valvoi kaiken hiljaista, vääjäämätöntä rappeutumista ja kuolemista. Nurgle avasi suunsa, ja mädän mukana ulos tanssivat seuraavat sanat:

”Kerro, miksi pakenette kohtaloanne? Ette millään pysty muuttamaan sitä tosiseikkaa, että lopuksi te ja kaikki saavutuksenne olette mennyttä. Keisarinne, aseenne tai uskonne ovat vain pisara ajassa, jossa mikään ei säily ikuisesti. Lopullisesti te ja kaikki teistä olevat muistot haihtuvat, ja mitä hyötyä saavutuksistanne silloin enää on? Miksi turhaan taistella sitä vastaan, mitä ette pysty voittamaan tai muuttamaan? Ponnistelunne ovat hyödyttömiä minun valtani edessä. Eikö olisi järkevintä vain luovuttaa ja antaa minun huolehtia siitä, että te ja teidän saavutuksenne, joiden vuoksi niin taistelitte, säilyisivät ikuisesti minun kanssani?” Tämän sanottuaan Nurgle lähti, ja perässään hän jätti Katherinen mieleen epäilystä ja pelkoa.

Sen jälkeen sisar Katherinen luokse ilmestyi neljäs ja viimeinen olento Sitä oli mahdotonta kuvailla; se oli yhtä aikaa olemassa ja kadoksissa, ja sen ympärillä tanssi kokoajan tuli. Muodoltaan (sen verran kun sillä muotoa oli) se muistutti suurta siivekästä lintua, mutta lintu se ei ollut: kaikki sen vieressä olevat vaistosivat olennon suuren tiedon ja ymmärryksen, ja sen tajuttuaan he muuttuivat itse tuon tiedon edessä joksikin alhaiseksi ja mitättömäksi. Sillä sellainen oli Tzeentchin, muutoksen herran, voima: kaikki hänen lähellään oleva muuttui ja kehittyi hänen tahdostaan joksikin toiseksi, ja mikään ei pysynyt ennallaan. Hänen tahdostaan magian tulet tanssivat polttaen ja mutatoiden kaikki tielleen osuvat. Kädessään Tzeentchillä oli sateenkaarenvärinen käärme ja suuri, kultainen sauva. Avaamatta suutaan Katherine kuuli mielessään olevan ja olemattoman Tzeentchin äänen:

”Onko järkevää yrittää pysyä elossa? Onko järkevää yrittää säilyttää asiat sellaisina, kun te tunnette ne? Te ihmiset olette niin pelokkaita. Ette uskalla kohdata puhdistavaa ja auttavaa muutosta sellaisena kuin se on, vaan peloissanne yritätte säilyttää vanhat, toimimattomat tapanne luullessanne sen auttavan. Minä sanon teille: katsokaa! Eikö muutos ole juurikin ainut tapa voittaa ja parantua? Eikö se ole maailman kantava voima! Liittykää minuun, antakaa minun auttaa! Yhdessä saisimme luotua Imperiumistanne täydellisen! Ei ole syytä väittää vastaan. Muutos on pysäyttämätöntä!” Tämän sanottuaan Tzeentch lähti, ja perässään hän jätti ymmärryksen.

Ja silloin Katherine murtui. Hänen kuvansa keisarista haihtui pölyksi hänen edessään, ja viimein hän näki kuinka väärässä hän oli ollut, ja hän pelkäsi. Eihän ihmiskunta ollut ikinä tehnyt mitään väärää, mutta nyt nuo olennot kivenkovaan väittivät ja todistivat että hän ei ollut tehnyt mitään oikein. Tajutessaan tämän Katherine itki, ja hiljaa hän kuiskasi neljälle olennolle: ”Mitä minä sitten teen?” Ja jumalat vastasivat hänelle. Katherine ymmärsi, että se olisi parasta kaikille.

Niin Katherine liisi halki ajan ja avaruuden. Kaikki neljä olentoa katselivat häntä ja muovasivat häntä omiin tarkoituksiinsa heidän valitsemiinsa tehtäviin. Sisar ei vastustellut. Näin oli paras. Vaikka hänen ruumiinsa kävi läpi kammottavia mutaatioita, vaikka hänen mielensä raiskattiin Kaaoksen tuulissa yhä uudelleen ja uudelleen, hän ei vastustellut. Kaaos hallitsi häntä. Hän ei voinut sille mitään. Se oli liian vahva, liian selvä ja ylivoimainen. Voittamaton.

Lopulta Katherine tuli perille. Tätä hän oli tullut tekemään. Kymmenentuhannen vuoden ihmiskunnan helvetti oli hänen ulottuvillaan, ja Kaaos oli valinnut hänet korjaamaan tämän hetken. Ainoan hetken, jolloin Kaaoksen silmä oli ollut sokea tapahtumille ja omalle kannattajalleen, omalle pojalleen. Koko ajan Neljä Suurta seurasivat häntä nälkäisinä ja turvasivat häntä, janoten selitystä sen hetken tapahtumista mikä oli johtanut siihen, että kynttilän liekkiä ei oltu saatu sammutettua.

Horuksen ja Keisarin viimeinen taistelu.

Siellä Katherine seisoi, viimeisen lippulaivan viimeisellä kannella, jossa kultainen ja musta taistelivat maailman kohtalosta. Vaikka hänen hento ruumiinsa oli infernaalisen panssarin peittämä, sisaren askeleet olivat kevyet ja vakaat. Hän tunsi kuinka Neljä jäivät pois hänen ulottuviltaan Keisarin psyykkisen suojakentän ympäröidessä hänet. Kädessään hänellä oli Kaaoksen hammas, miekka, joka oli taottu olemuksesta juuri tätä hetkeä ja tehtävää varten. Hän oli demoniprinsessa, jonka oli määrä tappaa keisari ja muuttaa maailman kohtalo.

Mutta miksi Horus ei voittanut, sisar ihmetteli. Hiljaa hän katsoi vierestä kuinka musta jättiläinen repi Keisaria kappaleiksi parhaimpansa mukaan. Ihmiskunnan kultainen johtaja oli voimaton, hyödytön, heikko. Ei ollut tapaa jolla Horus pystyi häviämään.

Hetken ajaksi hän katsoi Keisaria silmiin. Kookas, mustahiuksinen mies oli hänestä säälittävä. Vasta nyt hän näki kuinka väärässä hän oli ollut. Keisarin silmissä ei ollut hänen mielestään kuin typerää jääräpäisyyttä. Hetken päästä hän näki siellä kuitenkin jotain muuta. Uskoa. Toivoa. Järkähtämätöntä vakaumusta omaa aatettaan kohtaan. Aina oli toivoa voittaa Kaaos. Aina. Niin hän uskoi. Se näkyi silmistä. Uuden demonittaren mielestä se oli varsin tyhmää. Juurihan hänelle oli todistettu kuinka kaikki oli turhaakin turhempaa. Mutta hän ei voinut siltikään kohottaa miekkaansa. Hän tahtoi selityksen. Ja hän tiesi, että näkisi sen katseesta.

Hän näki.

Hän teki päätöksen.

Hän kohotti miekan.

Hän heilautti sitä.

Kun terä upposi Horuksen kylkeen, Keisarin psyykkinen suojakilpi murtui ja Kaaos näki tapahtuman koko kauheudessaan. Taistelusisarten sokean uskon menettäneenäkin Katherine oli nähnyt Keisarin syyn, toivon, vahvemmaksi kuin minkään todisteen. Horus kaatui.

Neljä suurta kirkuivat raivoissaan valittunsa kuoleman johdosta ja uuden demoninsa petturuudesta. Ajatukset ja kiroukset syöksyivät sisaren mieleen yhtenä hulluuteen johtavana tulvana. Hänen ruumiinsa revittiin riekaleiksi. Hänen mielensä hajotettiin sirpaleiksi. Mutta hän tiesi tehneensä oikein.

Kuolemassa kaikki välkkyy silmien ohi. Katherine tiesi sen olevan valetta.

[Skidi]

Hieno tarina, mutta tuo kaaoksen jumalien ilmestyminen alkoi pikkuhiljaa puuduttaa. Kaikki toistui neljä kertaa saman kaavan mukaan:

Olento tuli, ja sen nimi kerrotaan. Olentoa kuvaillaan ja kerrotaan miten se puhuu. Olento puhuu. Olento menee pois jättäen jälkeensä sitä ja tätä.

Muuta huomautettavaa ei oikeastaan ollut. Oikeinkirjoitus oli kohdallaan ja tarinaa oli mukava lukea.

[IRiaD]

Hieno tarina, mutta tuo kaaoksen jumalien ilmestyminen alkoi pikkuhiljaa puuduttaa. Kaikki toistui neljä kertaa saman kaavan mukaan:

Olento tuli, ja sen nimi kerrotaan. Olentoa kuvaillaan ja kerrotaan miten se puhuu. Olento puhuu. Olento menee pois jättäen jälkeensä sitä ja tätä.

No siis tuollainen mantramainen toisto tässä vähän hieman olikin tavoitteena. Tarkoituksena ei ollut vain luoda pelkkää geneeristä tarinaa hyvästä aiheesta, vaan yritin saada siihen piirteitä mm. erilaisista uskonnollisista teksteistä, joissa tuota toistoa käytetään.

[Veripallo]

Minusta tämä tarina oli yksi kisan parhaimpia. Jumalien puheet olivat hyviä, ne sopivat hyvin juuri sille jumalalle joka sen sanoi. Tzeensh oli niistä laimein, jos jotain pitää valikoida, siinä et onnistunut saamaan minua ajattelemaan että 'mitä jos sittenkin noin'.

Tarinan loppu ei tehnyt sille kunniaa. Kaikki tapahtui tosi nopeasti, enkä todellakaan tuntenut olevani mukana eeppisessä taistelussa, jossa ratkaistaan ihmiskunnan kohtalo, niinkuin aiemmin tarinassa olin tuntenut olevani siellä missä mentiin. Lisäksi ärsytti se että sisko voitti lopulta neljän jumalan tahdon, ja vaihtoi puolta, mutta se on vain minun puhdas mielipide, eikä se vaikuta siihen onko tariva hyvä vai huono.

Kokonaisuudessaan tämä oli minusta kisan parhaimmistoa, ja kakkos sija on mennyt minusta ihan oikeaan osoitteeseen.

[Da Big Boss]

Itselläni tämä oli paras tarina mielestäni turinakisassa. Kyllä tämä ansaitsi toisen paikan.

Itse pidin toistosta, ainakaan kaaosta ei pidetty väistämättömänä pahana koko ajan, siitä olen iloinen. Muutenkin tarinankerronta oli vain täydellistä, lopussa vain rupesi tylsistyttämään, en vain pitänyt Horus ja Keisari taistelusta.

[Andy the great]

Loistava. Kuvailu oli hyvää,teksti oikeinkirjoitettu ja juoni oli mahtaisa.
Tuo Horuksen kuolema tosin oli vähän random, mutta muuten täydellinen:)

[vindikaattori]

mulla jäi vähä kyl mielee et oliks tää Chaos Marsujen alku vai jotain joka tapahtu jälkeenpäin?