Pikkutytöstä ja Arvokkuudesta

[IRiaD]

Hei.

Minä ja Gilaelin päiviteltiin hieman Tarinaosaston nykytilannetta, ja päätettiin koettaa josko meillä riittäisi rahkeita ja tahdonvoimaa saada aikaan hieman parannusta. Postaamme kumpikin tarinan/tarinoita, jotka (toivottavasti) ovat hieman korkeammalla Tarinaosaston nykyisestä trollitasosta, ja samalla toivomme että inspaamme ihmisiä kirjoittamaan ihan oikeasti hyviä novelleja, joita tämä paikka ansaitsee ollakseen vakavasti otettava.

Itse aloitan potin kasvattamisen laittamalla tänne tämmöisen tyttösen. Se ei kuulu mihinkään figumaailmaan, mutta sen on tarkoitus olla hyvä ja se on toiminut minulle inspiksenä kirjoittaessani paria tarinaa. Toivottavasti se tekee sen myös muille. Osa käyttäjistä saattaa tunnistaa tämän Majatalon puolelta, jossa se eleli ihan oikeasti vakavasti otettavan Tarinaosaston syövereissä. Toivottavasti kelpaa, palautetta saa antaa.

Ihmiset, pelastakaa tämä osio. Pyydän. Kiitos. Nyt laitan sen tarinan. Toivottavasti tämä auttaa edes hieman.




Pikkutytöstä ja Arvokkuudesta

Askel osuu kosteaan tiehen nostaen ilmoille äänen säestämiä vesipisaroita. Sitä seuraa toinen. Sitten saapuu kolmas. Äänet eivät olisi tärkeitä muille, mutta minä ajattelen niitä silti. Ne muistuttavat minua siitä, mitä olen saanut aikaan. Niillä on merkitys. Jokainen pisaran hajoamisen tällä maailmantasolla aiheuttama pieni kristallinkirkas ääni on minulle tarina elämästä - ja elämään mahtuu hyvin monenlaisia asioita.

Täysikuu valvoo kulkemistani. Katulamput valvovat kulkemistani. Jopa kaikkialla olevat jättimäiset kerrostalot valvovat kulkemistani. Siitäkin huolimatta yksikään silmäpari ei tarkenna katsettaan kulkiessani ohi. Yksi pimeä matkalainen suurkaupungissa keskiyöllä ei enää herätä ansaittua huomiota. Se on oikeastaan aika sääli. Ihmiskunta oli mielestäni moninkertaisesti mielenkiintoisempi menneisyydessä, ja eihän kukaan halua nähdä oman luomuksensa rappeutuvan. Juuri tuon ahdistavan rappeuman takia olen täällä tänään. Yleensä jätän nämä työt paljon alemmille voimille, mutta tänään tahdon tehdä sen itse eräästä tietystä syystä. Alan olla huolissani siitä, onko tämä kaikki vain yhtä suurta virhettä?

Käännyn uudesta kulmasta ja jatkan matkaani. Kaikkialla on nyt hiljaista lukuunottamatta omien askelieni kaikuvaa soitantoa. En pidä kiirettä. Tiedän että ehdin ajoissa sinne minne pitääkin. Hän odottaa minua vaikka maailman loppuun asti, silloin kun päätän maailman lopettaa. Voisin hyvin tehdä sen. Siksi olenkin täällä.

Ihmiset kutsuisivat askeleitani varmoiksi. Se on kuitenkin ihmisten käsite, eikä minulla ole tapana kuvata itseäni semmoisilla asioilla. Minä sanoisin niitä Kohtaloksi. Työksi. Miettimiseksi. Ihmiset eivät ymmärtäisi. He ovat toisinaan aivan yhtä heikkoja kuin alleni rikkoutuvat vesilammikot, joita särjen taas yhden. En pelkää saappaitteni kastumista. En pelkää mitään. Ei ole olemassa asiaa, jota voisin pelätä. Tämän yön pimeys tai sen nurkissa kuiskuttelevat varjot eivät harmita minua. Läheisen kujan liassa tovereitaan syövät rotat eivät kuvota minua. Ylhäältä hornanmustista pilvistä iskevä kärsineen katukiven halkova salama saattaisi saada minut katsomaan ylöspäin. En tiedä. Kaiken olemassaolevan ja -olemattoman Alkuna ja Loppuna on hyvin vähän asioita, joita en olisi kokenut, tuntenut tai nähnyt. Joku voisi sanoa sitä surulliseksi. Itse en ajattele sitä niin.

Minusta surullista on tämä kaupunki ja maa, jossa se lepää. Juuri nyt kuljen vanhan rappeutuneen kirjastorakennuksen läpi: sen monet teokset pitäisivät sisällään kauneutta, viisautta ja hämmästystä lukemattomille ihmisille, mutta he eivät jaksa etsiä viihdykettä tai sisältöä elämäänsä. He ovat turruttaneet itsensä "mediaksi" kutsumallaan asialla, joka on heille täydellisen väärä totuus aikakaudella, jolloin ihmiskunnan valistus on huonoimmillaan.

Ajattelen asiaa kävellessäni eteenpäin. En piittaa välkkyvistä katuvaloista, nukkuvista tähdistä tai ihmiskunnan haaveista. Niillä ei ole minulle enää mitään merkitystä.

Ihmettelen kun vaistoan takanani ihmisen. Uskalsiko joku sittenkin huomioida minut?

"Pitkätukka homo", luinen mies sanoo selkäni takaa, "saat antaa nyt rahas mulle tuolta homotaskustas". En jaksa kääntyä. Tiedän tällä hetkellä varsin hyvin kaiken takanani olevasta miehestä, vaikka en ole ikinä nähnytkään häntä. Tuo valta-asema saa minut hymyilemään. Ihmiskunnan rappeutunut osio saa tänään opetuksen, miksi minua ei kannata suututtaa. Huutelija jatkaa virttään tullen pikkuhiljaa selkääni kohti. Satiirinen onneni huuta kun kaivan mielestäni uutta tietoa: hänellä on kaulassaan risti.

"Älä käytä väärin Herrasi, jumalasi nimeä", sanon yölle. Mies pysähtyy vapisten kuin näkymättömän käden toimesta. "Ootko sä jokin helvetin Jeesus kun tollasta yrität?" Hän ähkäisee vastaukseksi. Tiedän tehneeni vaikutuksen, tai saaneeni aikaan ainakin syvää hermostuneisuutta. Ja mitä tulee kysymykseen, en jaksa vastata. Jeesus on minuun verrattuna pelinappula. Jeesus ei ole minuun verrattuna yhtään mitään. Alan kuitenkin harmistua. Mitä pidemmälle yö kulkee, sitä enemmän alan epäillä tämän maailman arvollisuutta olemassaoloon. Nostan pääni ja käännyn ympäri. Nyt alan todella suuttua.

Kohdatessaan katseeni silmästä silmään mies jäykistää ja pudottaa kädessään olleen puukon, jonka olemassaoloa en ollut edes jaksanut huomata. Hän katseensa on liimautunut silmiini. Hän vapisee. Hän näkee. Ja hän ei todellakaan ymmärrä.

Miltä tuntuu katsoa maailmankaikkeutta silmiin? Miltä tuntuu nähdä totuus oman mielesi ja valtakuntasi mitättömyydestä suuren ajan ja paikan muodostelmassa? Tunne, kun mielesi revitään irti ruumiistasi näkemään olemuksen yhdeksän eri tasoa ja hipaisemaan kymmenennen, kielletyn tason porttia ja se, kuinka käyt läpi kaikki ajatukset ja tunteet yksinkertaisesta pelosta ja vihasta niinkiin monimutkaiseen asiaan kuin Unen Ytimen Keskukseen olisi enemmän kuin tarpeeksi repimään kenen tahansa ihmisen mielen palasiksi. On olemassa vain yksi ihminen, joka pystyi katsomaan silmiini, näkemään totuuden maailman syvimmästä olemuksesta, ei - minun olemuksestani, ja pysymään järjissään. Tuo mies kävi Viimeisellä Portilla - yhdeksännen tason ovella, joka johtaa kymmenenteen, kaikkeen suurimpaan ja kauheimpaan: minun valtakuntaani. Mutta hän ei koskaan päässyt läpi portista. Niinpä hän uskoi, ettei sen takana ollut mitään, ja tuli tulokseen että maailmankaikkeudessa on yhdeksän tasoa, josta viimeisessä on olemassa suuri portti, läpipääsemätön, täydellinen kiusaus, joka vaivaisi ihmiskunnan uteliaisuutta maailman loppuun asti. Myöhemmin tuo mies loi kokemuksensa pohjalta ihmiskunnan omasta mielestäni parhaimman luomuksen: Danten Helvetin ja sen pohjalla olevan arkkikiusauksen Luciferin.

Mutta tämä ihminen ei ollut Dante Alighieri. Hänellä ei ole mielenvoimaa estää omaa sieluaan kuolemasta totuuden suureen miekkaan. Tiedän sen. Olen siitä hyvilläni. Vapisten ja ilmaa yskien mies kaatuu maahan. "Ku-kuka helvetti sä olet?" hän kysyy yrittäessään nousta polvilleen. Pysyn ilmeettömänä. Hänelle minä olen juurikin se.

Nostan hänet ilmaan yhdellä kädellä. Toisella kosken häntä suoraan sydämen kohdalle. Koska hän on nähnyt olemuksen toisen tason, Kuoleman tason ja tullut hulluksi, kuolema olisi hänelle huono rangaistus. Tahdon hoitaa tämän hienommin. Hiljaa hänen hengityksensä alkaa taantua. Lopulta se lakkaa. Jalat ja sormenpäät alkavat murenemaan tuhkaksi kadoten tuuleen. Muu ruumis seuraa perässä. Sen tapahduttua tiedän, että hänestä ei ole jäljellä mitään. Ei mitään mikä voisi kärsiä. Hänen mielensä, sielunsa, muistonsa, ruumiinsa ja tunteensa ovat mennyttä. Pyyhin hänet olemasta aivan täydellisesti yhtä helposti kuin olisin poiminut maasta kiven. Hänestä ei ole enää minkäänlaista merkkiä millään olemuksen tasolla. Kuolemaakin pahempi rangaistus, sillä kuolemassa sielu, mieli ja muistot olisivat jatkaneet seuraavalle tasolle. Ei kipua, ei sielua, ei tyhjyyttä. Ei yhtään mitään.

Hiljalleen alan miettiä miehen kysymystä. Kukako olen? Uskon, että vain minä tiedän oikean ratkaisun. Ulkoapäin olen ihmisille tummanpuhuva, yössä kulkeva mieshenkilö. Taiteilijat ja rakastavaiset kutsuvat minua pelkäksi väriksi vaatteideni perusteella. Joillekin olen Kaaos ja sen sakarat. Toisille olen Kaikentietävä. Unet kutsuvat minua Kuvittajaksi. Viisaat sanovat minua Aluksi, Lopuksi, Menneisyydeksi ja Tulevaisuudeksi. Uskovaiset Kaikkivoipaiseksi Jumalaksi, Herraksi. Totuudessa olen maailmankaikkeus, lähtökohta, Ensimmäinen ja Viimeinen, olemuksen jokikisen ulottuvuuden luoja, kaikki mikä on oleva kunnes tasot murenevat ja kuolemattomat katoavat. Minä olen kaikki ja minä en ole mitään. Olen tunne, aisti, vaisto, ruumis ja mieli. Itselleni ja kauan sitten sinetöidyille teksteille, suurimmille oppineille ja mahtavimmille olennoille tasolla millä hyvänsä olen tunnettu yhdellä ainoalla tosi nimellä, ja se nimi on Cuchularactu.

Olen hetken hiljaa ja ajattelen. Varmistan että todellakin tuhosin hänet täydellisesti.

Olen tyytyväinen. Jatkan matkaa.

Ihmismiehen kohtaaminen jäi vaivaamaan minua. Se oli selvä esimerkki siitä, miksi miellän tämän maailman rappeutuneeksi, miksi haluan tuhota sen. Olen itseasiassa päättänyt jo tehdä sen. Tämä viimeinen suuri matka maan kamaralla on pelkkä epätoivoinen pyyntö kuolleelta hengeltä, joka pyysi minua tekemään sen mitä olen tekemässä. Kunnioitan naiselle annettua lupausta. Se on määrittelemieni ja valvomieni kohteliaisuuksien ylin käsky.

En voisi sanoa, että olen iloinen tai innostunut siitä mitä olen tekemässä. En usko, että se tulee muuttaamaan tämän ihmisrodun kohtaloa. Olen nähnyt tässä maailmassa niin paljon törkeää käyttäytymistä ja sokeaa tyhmyyttä, että olen kyllästynyt siihen. Ihmisrodusta ei enää löydy uutta Dantea, joka voisi näkyjensä pohjalta luoda uuden Helvetin. He ovat sokeita lampaita, helposti kaikenlaisten voimien johdateltavana ja käytettävänä. Ihmisrotu ei ole enää se sama intohimoinen, suurempiaan kunnioittava joukko joka se ennen oli - se on taantunut omasta oikeudestaan sokeisiin ja ylimielisiin skeptikoihin, jotka jopa nähtyään kuolemanjälkeisen olemuksen toisen tason uskottelevat itselleen sen olevan taivas tai tuonpuoleinen. He ovat heikkoja, vastuuttomia ja lyhytnäköisiä, ja minusta ne kaikki ovat myrkkyä.

Kiihdytän askeliani ja kävelen poispäin miehen viimeisestä olinpaikasta. Nyt olen varma siitä: tämä maailma saa kuolla. Tuo röyhkeys ja lapsellisuus olivat tarpeeksi murtaakseen vastauksia pitelevän padon. Nyt vastaukset vyöryivät vapaana, ja jokainen huusi, raapi ja potki samaa asiaa: tuhoa ne, tuhoa ne! Olin viimein ymmärtänyt. Ihmisrotu nykyisessä muodossaan, yksilönä tai yhdessä, on arvoton asia. Mutta mietteitteni keskelläkin kunnioitan naiselle antamaani lupausta. Saatan työni loppuun - ja sitten alan tehdä pitkää, pitkää puhdistusta.

Kuu valvoo askeliani, kuten se on tehnyt jo pitkän aikaa. Olen käynyt maassa lukuisia kertoja: aina eri hahmossa. Olen tappanut, pelastanut ja valvonut ihmisiä ja eläimiä. En voi selittää kellekkään syitäni, koska kohtalo ja sen oikut kuuluvat vain minulla ja niille, jotka jo valmiiksi tietävät mitä teen: Kohtaloille itselleen. Ne muistot olivat joskus tärkeitä, mutta nyt kiiruhtaessani pikaisesti sieluttoman betonilabyrintin läpi ne tuntuvat hyvin kaukaisilta. Tällä hetkellä ne ovat mitättömyyksiä. Havahdun ajatuksistani. Ihmettelen, kuinka nopea osaan olla tahtoessani.

Olen viimein sapunut määränpäähäni.

Seisoessani sen portinpielellä vanha hämärä leikkikenttä tuo mieleeni kaiken sen, mitä olen nähnyt ihmisissä, kaiken sen, miksi he vielä ovat täällä. Ilon, sisun, toivon - ja rakkauden. Vaikka ne ovat nykyään varsin harvinaisia tunteita, tiedän, että ne ovat täällä. Tunnen niiden karkottavan yötä. Varsin kylmää yötä. Yllätyn. En osannut odottaa niitä.

Tällaisena yönä leikkikenttä on tyhjä, kuten aina. Puiden lehvistöt heiluvat ohkaisessa tuulenvireessä laulaen viimeiset hyvästinsä eräällä penkillä makaavalle mytylle. Niitä säestävät hiljaa natisevat keinut, tuulessa juoksevat lehdet ja veteen tippuva kastepisara. Kaikilla niillä äänillä on minulle merkityksensä, ja siksi muistan ne ikuisesti. Astun varovaisesti portin läpi avaamatta sitä. Ruumiini liukuu raudan läpi kuin sitä ei olisi olemassakaan. En tahdo rikkoa tätä täydellistä hetkeä mitenkään. Ajattelen hänen ansaitsevan sen.

Kävelen hiljaa vanhan, lahonneen puistonpenkin työ. Kuten tämä maailma itsessään, penkki on rappeutunut, vanha ja voimaton - mutta sen päällään kantama valo edustaa silti kaikkea hyvää ja tärkeää mitä tässä maailmassa on jäljellä. Nuori seitsenvuotias tyttö makaa penkillä hiljaa nukkuen kasvot huokuen rauhaa ja viattomuutta. Ei ole mitenkään mahdollista että hän olisi selvinnyt tästä yöstä hengissä. Ei, tämä pieni enkeli ei selvinnyt. Oli hänen aikansa jatkaa matkaa.

Laskeudun äänettä polvilleni ja kumarrun suutelemaan hengetöntä poskea. Vaikka se tuntuu kylmältä, en vaistoa sen alla pelkoa tai surua. Tyttö on rauhallinen. Utuiset silmät avautuvat ja katsovat minuun.

"Ku-kuka sinä olet?" Hän kysyy noustessaan äkisti istumaan. Repaleinen sanomalehti tippuu hänen päältään lähtien leikkimään tuulen kanssa. Hänellä on päällään vain ohut takki. Se on lahja hänen edesmenneeltä äidiltään joka opetti hänelle kaiken minkä vuoksi hän on nyt tässä. Jopa alkoholista kituvan isänsä kanssa tyttö jaksoi muistaa ne opetukset. Hän muisti ne silloinkin, kun isä heitti ainoan tyttärensä ulos. Jopa silloinkin, kun hän käpertyi nälissään ja kylmissään puistonpenkille nukkumaan viimeistä, tärkeintä yötään. Tuo takki ei suojannut tarpeeksi tältä maailmantasolta. Se ei kuitenkaan ole tärkeää.

Tiedän, että minun ei tarvitse vastata tytön esittämään kysymykseen. Hän näki vastauksen silmistäni samalla hetkellä kun katsoi niihin. Toisin kuin muut, hän ei pelännyt vastausta. Hän otti totuuden olemuksesta vastaan avosylein, pelottomana. Hän on toinen siihen pystynyt. Olen syvästi vaikuttunut. Enemmän kuin syvästi vaikuttunut. Ehkä heillä on vielä toivoa.

Varovainen kysymys sytyttää kynttilän hänen silmissään: "Olenko kuollut?". Nyökkään tietäen että se riittää. Annan hänen sulatella vastausta. Kyyneleet valuvat hänen poskilleen ja jäätyvät kiinni, mutta eivät surusta. Ne valuvat rakkaudesta.

"Saanko nyt nähdä äidin?" Tyttö kysyy vapisten. Nyökkään uudestaan. Pelkään, että ääneni rikkoisi kaiken. Tämä on hänen hetkensä ja kohtalonsa. Kyyneleet valuvat yhä vuolaampina pienille kasvoille. Ne näkivät tätä maailmaa vain seitsemän vuotta, mutta olen varma, että muilla tasoilla ne saavat itkeä onnesta ikuisesti. Se on ansaittu kohtalo.

Ojennan käteni ja kiedon ne hänen ympärilleen. Tyttö takertuu syliini väsyynenä, mutta otteessa on silti jotain syvempää, jotain lämmintä. Hän nukahtaa melkein samantien. Hetken aikaa en kuule mitään muuta kuin hänen tasaisen hengityksensä ja omien askeleideni ääneen hiekkaan tulleissa lammikoissa. Ne ovat asioita, jotka eivät olisi tärkeitä, mutta niillä on minulle merkitys. Ja niiden kautta myös tällä maailmalla on minulle merkitys. Se saa elää parempaan paikkaan kantamani tytön takia. Ihmiskunta ei koskaan lakkaa vakuuttamasta minua. Se saa minut silloin tällöin jopa tuntemaan.

Lähdettyäni tuuli ja puut laulavat kauniita hyvästejään pitkälle yöhön.

['Neljäviitonen]

Täytyy myöntää, että tämä oli paras lukemani novelli pitkiin aikoihin.

Juoni oli erinomainen, pikaisella vilkaisulla en huomannut kirjoitushäröjä, ja lisäksi tarinan tunnelma oli loistava. Vaikea tästä on mitään kritiikkiä antaa. :)

[IRiaD]

Kiitoksia.

Sivunotena voisin huomauttaa, että tämäkin on pienehkö spinoff pidemmästä Cuchularactu-saagasta, jonka joskus varmaan kokeilen saada ihan julkaistuksi kirjaksi olettaen että skillitaso riittää vielä yliopiston jälkeen. Kirjailijanura kun olisi haaveena :)

[Häkä-Ässä]

Juoni etenee kankeasti. Staattinen hahmo ei onnistu pitämään mielenkiintoa yllä. Kuvailu ei pelaa, liikaa tilaa kuvailun tarpeessa. Järjettömän oloinen kaiken sanahelinän takia. Kirjoitusvirheitä.

Tällainen se oli minun väsyneestä katselmusvinkkelistäni, jätti kylmäksi.

[Da Big Boss]

Parasta. Joitain viittauksia figumaailmaan oli, muttei niistä oikein tarvitse välittää.

Erinomainen, erittäin hyvin kirjoitettu kuvailuillaan erityisesti. Taidokasta.

Perfecto. Samaa ei voi sanoa Yrsan ja kumppanien trollailuista, toivotaan että ne hautautuvat aikanaan arkistoihin ja täytetään tämä tämmöisillä.

[Usermaatra]

: S : S

Kai sitä vois sitten itsekin yrittää kirjoittaa jotain vähän laadukkaampaa kuin vain puoliväkisin väännettyjä omien armeijoiden pörröjä, vaikka ihan mukava niitäkin on pakertaa.

Mutta olen kyllä samaa mieltä siinä että tason tulisi nousta, ja nostan hattua ponnistuksillenne.

Ja läpsäytän henkseleitäni.

[Allu-Hemmo]

Hyvinhän tuo on kirjoitettu, mutta mielestäni liikaa psykologista pohdintaa elämästä ja kuolemasta. Figuilunkin olisin jättänyt etäisyydessäänkin pois, koska jumala ja tavismaailma ei soinnu yhdessä. Keskivaiheessa alkoi vähän tylsistyttämään ihan vain tuon liian psykologisen ajattelun takia. Niin eikä tuohon päähenkilöön voinut millääntavalla samaistua, kun se oli persoonaton. Muutenkin tuo maailma oli tosi synkkä (tarkoituksella olettaisin) joka taas teki semmoisen rankkasade+katu fiiliksen.

Munmielestä elämästä pitää nauttia, kuitenkin me ollaan vain pelinappuloita isossa universumissa. :)

http://www.youtube.com/watch?v=u2UP86bciVA <-- Näin se menee.

[Yrsa]

tämä paikka ansaitsee ollakseen vakavasti otettava.

Miksi sen pitäisi olla vakavasti otettava?

Näiden tarinoidenhan PITÄÄ littyä figumaailmaan...joten jos tarkoituksena on parantaa tätä aluetta, niin voisitte "parantaa" tätä aluetta vaikkapa niillä tarinoilla jotka tänne kuuluvat.

Niin ja Da Big Boss, se että Yrsa ja kumppanit hautautuisivat arkistoon ei ole vielä varmaa. Varoitan tässä nyt teitä kaikkia Ööbersblöön vihaajia, että Ööbersblöö palaa vielä, kunhan aika on oikea, odottakaa vain...Ööbersblöö strickes back!!!

[Stifler]

tämä paikka ansaitsee ollakseen vakavasti otettava.

Miksi sen pitäisi olla vakavasti otettava?

Näiden tarinoidenhan PITÄÄ littyä figumaailmaan...joten jos tarkoituksena on parantaa tätä aluetta, niin voisitte "parantaa" tätä aluetta vaikkapa niillä tarinoilla jotka tänne kuuluvat.

Niin ja Da Big Boss, se että Yrsa ja kumppanit hautautuisivat arkistoon ei ole vielä varmaa. Varoitan tässä nyt teitä kaikkia Ööbersblöön vihaajia, että Ööbersblöö palaa vielä, kunhan aika on oikea, odottakaa vain...Ööbersblöö strickes back!!!

Ja samalla tulee toivon mukaan lukko the abloy back!!!!


Mutta tarinasta: Oli ihan mukava lukea,kuvailu tosin huonoa osittain , ja liika `dramaattisuuden` tunne koko tarinassa, en keksi miten muuten selittäisin sen mikä siinä vaivasi :D lopputulos kuitenkin hyvä jota jaksaa lukea vioistaan huolimatta!

[Häkä-Ässä]

Missä siellä on viittauksia figumaailmaan? Ja mihin figumaailmaan?

[Vilkku92]

Mmm... Hyvinkirjoitettu tarina jossa on filosofista pohdintaa elämästä ja kuolemasta. Tykkäsin kovasti, jopa enemmän kuin mustikoista.

Mmm... Mustikoita...

[Jodi91]

*Snif...
Siis... aivan uskomatonta. Hienoa. Suurta. Pientä. Kaikkea jännää. huh. Pitäisi kai lukea enemmän novelleja, jos löytyisi jostain muitakin tämäntapaisia helmiä :) Tämän osaston taso on kyllä laskenut hitusen alaspäin, mutta ei se mitään, kyllä aina välillä tämän tapaisia elämää suurempia teoksia tupsahtelee. Jatka vaan samaan malliin, sinussa on selvästi kirjailijan vikaa!

Figumaailmaanhan tämä ei liity, mutta toisaalta eipä tuo taida sääntö ollakkaan, threadin nimi kun on "yleisiä ohjeita..." eikä "yleisiä sääntöjä...".

[Lefaa]

Parhautta. Ei tähän oikein muuta voi kommentoida, mutta koitetaan silti. Ehkä pientä suitsuttelua? Sait kylmät väreet kyllä kulkemaan kehon läpi; sen verta hyvä novelli oli.


Ja mitä nyt tulee kritisoijille: Ei sen täydy olla vakavasti otettava, mutta voisi sille suoda mahdollisuuden olla. Vinkvink.

[kartza]

Suorastaan hyvä novelli!
Se tässä vain jäi mietityttämään, että:

-kun ei tämä tosiaankaan kuulu figumaailmaan (vai??)
-päähenkilöä, tahi muitakaan henkilöitä ei kuvailtu paljon pask*n vertaa
-syvällinen ajattelu olisi muuten ollut oikein hyvästä, mutta ne nyt eivät vaikuttaneet liittyvän otsikkoon mitenkään, joten eikö otsikko voisi olla vaikka ''elämästä ja kuolemasta''?(muuten en olisi tätä maininnut, mutta se oli etusijalla omassa lukukokemuksessa)
-paikottaisia kirjoitusvirheitä

Jos noita ei mieti, on tarina tosiaankin mainio, näitä lisää eikös joo?

[Jodi91]

Suorastaan hyvä novelli!
Se tässä vain jäi mietityttämään, että:

-kun ei tämä tosiaankaan kuulu figumaailmaan (vai??)
Ei kuulukkaan, mutta sieltä voi kyllä löytää viittauksen Warhammerien suuntaan ;)
-päähenkilöä, tahi muitakaan henkilöitä ei kuvailtu paljon pask*n vertaa
Tässä on käytetty tyylikeinona kuvailematta jättämistä. Kirjoittaja antaa lukijan itse nähdä tarinan päähenkilön sellaisena kuin kukin sattuu sen mielessään näkemään. Ja kyllä päähenkilön olemusta ainakin minun lukemani mukaan kuvailtiin aika paljonkin. Eivätkä muutkaan henkilöt ihan ilman kuvailua jää, se ei vain ole kovin pikkutarkkaa.
-syvällinen ajattelu olisi muuten ollut oikein hyvästä, mutta ne nyt eivät vaikuttaneet liittyvän otsikkoon mitenkään, joten eikö otsikko voisi olla vaikka ''elämästä ja kuolemasta''?(muuten en olisi tätä maininnut, mutta se oli etusijalla omassa lukukokemuksessa)
Arvokkuus... mites se nyt sanakirjan mukaan määritellään? Ei löytyny sanakirjasta, mutta jos jokin on arvokas, sillä on jotain merkitystä jollekkin, eikö vain? Ja tässähän juuri kerrotaan siitä, kuinka päähenkilö, jolla olisi voima tuhota tämä maailma, löytää siitä jotain arvokasta? Ja pikkutyttöhän on tarinassa varsin tärkeässä roolissa, eikö vain?
-paikottaisia kirjoitusvirheitä

Jos noita ei mieti, on tarina tosiaankin mainio, näitä lisää eikös joo?

Boldaukset omiani. Odotas vaan niitä lukion äidinkielen kursseja, siellä opit lukemaan ja arvioimaan novelleja enemmän kun koppa kestää XD

[Kolmastoista]

Joskus aiemmin olen tähän kai jollain foorumilla törmännytkin, ellen erehdy.

Oikein onnistunut pätkä, jonka luki uudestaankin mielellään. Sen syvällisempää analysointia en taida nyt alkaa kirjoittamaan, siihen kun menisi aikaa melkoisesti kaivellessani pieniä ongelmia hyvästä tekstistä. Kerronta ja kuvailut olivat ehkä hitusen jäykkiä paikoitellen, mutta kokonaisuutena en valita lainkaan.

Hieno novelli.

[susivaara]

Hyvin kirjoitettu.
Mutta toisaalta rivien välistä voi lukea,
mitä itse olet lukenut. Teknisesti ihan
mukavaa tekstiä, ja uskonpa, että jokin
päivä tulevaisuudessa, kun olet hieman
vanhempi, alkaa myös löytyä se ihan oma
tyyli ja aihemaailma. Nyt oli vielä paljon
viittauksia ja aavistuksia joistakin muista
kirjailijoista ja maailmoista. :)
Oli tämä nyt kuitenkin ihan eri tasolla,
kuin nämä kolme riviä ja enter tarinat.

[Nilarakh]

Aika pinnallinen vaikka syvyyttä pyrittiin raapaisemaan enemmänkin. Hienoa kuitenkin nähdä, että motivaatiota löytyy ja kehityskelpoisuutta tarjotaan mahdollisuutena eikä välttämättömyytenä suorina solvauksina niin kutsutuille peikoille. Toisaalta tällainen yritteliäisyys ja potentiaalisuuden näyttö antaa lisäpotkua minunlaisillenikin satunnaissatuilijoille, joilla muuten kirjoittaminen jäisi entistä vähemmälle.

[Dru Perim]

Työtä tarinan eteen on selvästi tehty ja monet tarinasta näyttävät aidosti pitävän. Pisteet siitä. Valitettavasti tarina ei kuitenkaan yllätä ja suuhun jää itseään toistava, saarnava ja teiniangstinen maku. Tarinassa on myös liikaa kliseitä. Kirjoitappa sama vaihtaen pikkutytön ja ryöstäjän roolit. Jonkun lapsiahan tässä ollaan kaikki ja lapsen viattomuuteen vetoaminen on liian vanha ja helppo juttu.

Jos ammatiksesi haluat kirjoittaa suomessa fiktiota, niin seuraavaksi sitten harjoittelemaan ankarasti erilaisten ihmistyyppien dialogia. Nämä tällaiset valmiiksi pureskellut kuvauksella eteenpäin menevät tarinat ovat parhaimmillaankin aika puuduttavia ja lukijalle epäkiitollisia. Dialogilla pystyy paljon paremin sanomaan asioita niin, ettei sano niitä, vaan jättää asiat lukijan itse keksittäväksi. Kuvaavalla tarinan kuljettamisella sortuu helposti riistämään lukijalta itse keksimisen ilon.

Itselläni ei ole kirjoittamisen saralla mitään kredittejä, mutta paljon lukeneena koen, että uskottavan dialogin kirjoittaminen on merkki kirjailijasta.

Stsemppiä. :-)

[Isompi Arska]

Hm varsin jees tekstiä. Tosin kyllä toun luettuani olen myös sitä mieltä että Haka-SS on oikeessa omissa jutuissaan. Tarina etenee laussa hiukan liian kankeasti, päähenkilö on varsin epäselvä. Voin kyllä itse ihan hyvällä mielin tunnustaa etten saanut selvää kuka helvetti hän on :P. Hän on epävarma? Epäröi tuon miehen hävittämistä... Mikä tää päähenkilö on miehiään, voitko valaista :)?
Tuossa yhdessä kappaleessa on ihan tajuttoman kankea lause, Tuossa missä mainitaan tuo Uni jne muuta, en nyt löydä sitä tässä viestiä kirjoittaessani, mutta siellä se on. Kuvailu saisi olla hiukan suorempaa, koska nyt se tuntuu kompastuvan itseensä välillä oikeastaan aika hankalan pahasti. Nilarakhin kanssa yhdyn siihen että kuitenkin tuo jää vaikuttamaan suhteellisen pinnalliselta vaikka syvemmälle yritettiin päästä, mutta kyllä sekin onnistuu.
Kuulostaa aika omalta kirjoittelultani, minkä kanssa saa tapella äikänmaikkoja vastaan :D...

Mutta soz, tuossa oli kritiikkiä, mutta kyllä susta kirjailija voisi tulla, veikkoseni. Eiköhän tämän foorumin taso tuollaisella nouse, tuleepa ainakin vaihteluväliä teksteihin, niin keskiarvo nousee :P...
Ei tänne kyllä omasta mielestäni tarvitse aina jotain figuihin liittyvää sontaa tuottaa, hyvä että tulee jotain ihan muutakin, Saahan tuostakin vedettyä figuviittauksia, mutta paskaako sillä on sitten väliä.

Well done :)

"Munmielestä elämästä pitää nauttia, kuitenkin me ollaan vain pelinappuloita isossa universumissa. :)"
- Allu-hemmo

Tuohon mä yhdyn, tuollaisen synkistelyn sijaan, se meidät taas nostaa pois rappiosta :P