Erään haltian tarina (osa X)

[Lord Mikke]

Hyvää, vaikkakin sateista iltapäivää kaikille!

Kirjoitin tuonne Ostiumin turnaukseen nyt sitten tarinanpätkän, joka loppupeleissä kasvoi liki seitsensivuiseksi selittämiseksi. Sitten kun jotkut nopeine toimintoineen ilmoittautuivat ennen minua enkä päässyt messiin, päätin olla haaskaamatta viiden tunnin työtäni (tai 4,5 h ja kahvihetket), eli, ensimmäistä kertaa, laitan tarinaa teidän luettavaksenne. Siitä vähän lisää seuraavassa.

Olen siis aina pitänyt kirjoittamisesta, ja päätin nyt mielenkiinnosta katsoa mitä ihmiset sanovat. Luin tekstin uudelleen ja aina löytää kohtia joita voisi parantaa, työt eivät siis koskaan ole valmiita, se on hyväksyttävä. Mutta aina voi kokeilla uusia asioita, ja tämä on innostuksessani tekemä fantasianovelli, tai jotain sellaista. Kirjoitan toisinaan kärkästä tekstiä, joskus puran kaikki paperille, ja sitten toisinaan tarinoita joissa mitään ei tapahdu mutta jossa kuvailua on enemmän kuin sielu voi ymmärtää. Mikäs se klassinen, 6 sivua ja ainut asia mitä tapahtuu on tupakan sytytys- en muista tätä suomalaista kirjaa nimeltä, mutta pidän ideasta yli kaiken. Nyt sitten päädyin fantasiaan, jota olen viimeksi kirjoittanut 8. Luokalla.

Tarina itsessään saattaa vaikuttaa kliseiseltä, suorastaan naurettavan typerältä selittelyltä, mutta laitan sen silti. Mokia ei tekstissä silmäilyjeni mukaan pitäisi paljoa olla, muutama pilkkukämmi tai väärän kokoinen kirjain ehkä. Kyseessä on joka tapauksessa oma näkemykseni maailman asioista Fantasy Battlessa, eikä tarvitse olla Holmes havaitakseen kuka on inspiroinut minua. Se mies on muuten sankari (kuten Holmeskin).

Pitemmittä puheitta, tarina siis perustuu armeijalistaan kuten pitääkin, mutta en spoilaa sitä:

-------------------------

Ennen äärettömyyttä

Ilmapiiri säilyi tyynenä kaukaisilla rannikoilla alueella, joka parhaiten tunnettiin Vanhana Maailmana. Oli yöaika, ja vain kuu ja tähdet antoivat muodot maailman kolkille, sen metsille ja vuorille, ja vain tuo valo todisti aaltojen kallioseinämään osumasta aiheutuvan äänen jylinää ja meren syvyyksistä kantautuvaa lempeää laulua. Laulu kertoi omaa kylmää mutta runoiltua kieltä maailmasta joka oli jo moneen kertaan muuttunut, maailmasta jossa kerran kulkivat ensimmäiset ja suuret, maailmasta jossa pahuudella ei ollut sijaa. Tuo kaikki oli kuitenkin jo kaukana menneisyydessä, ja vain maailman vanhimmat kykenivät muistamaan tuon ajan tarinat. Mutta näillä tarinoilla oli vain vähän merkitystä kovia kokeneen mantereen asukkien jokapäiväisessä elämässä, jossa tuhoutuminen ja säilyvyys olivat elämän keskeisimmät teemat. Tuolla maalla pimeyden valta oli suuri, ja kyseisen vallan varjo levittäytyi kaikkien siellä olevien sielujen ylle. Tuolla maalla sääli oli jumaluuden veroinen lahja, ja vähäiset kansat sotivat barbaarisella tavalla alueiden omistuksesta.

Tuo kaikki ja aiemmin mainitut tarinat olivat varsin hyvin tuttuja eräälle ylvään laivan kannella seisovalle ylväälle hahmolle. Vähäinenkin valo pimeyden rauhaa ammentavina hetkinä antoi loisteen Elthamarin uljaalle sotisovalle: Hänen jalo kypäränsä hehkui kullankimaltavaa loistetta lukemattomien pienten yksityiskohtien sävyttämänä aina pienistä riimujen kaltaisista kielisymboleista kypärän sivuja koristeleviin siipien muotoisiin ulokkeisiin. Rintahaarniska käsien ja jalkojen suojuksia myöten puolestaan valaisi hopean värisenä pientä aluetta ylvään soturin ympärillä. Sinivioletissa viitassa paistoi tähtivalo ja niiden viestit viisauden kansalle, pitkien kullankeltaisten hiusten ollessa niiden toverina. Pitkä ja Jumalallinen toden totta oli Elthamar kaikkine ulkonäköön liittyvine yksityiskohtineen. Kaiken tämän kruunasi massiivinen kahden käden miekka, sulava ja kevyt kuin putoavan lehden liike tuulen viemänä, mutta terävä ja tappava kuin Khainen kosketus. Laaja ja koristeltu kilpi täydensi sotisopaa hienosti, sen liikkeet tottelivat mestaria taianomaisen tarkasti, suojaten aina siellä missä suojaa eniten toivottiin ja vähiten odotettiin.
Elthamar tuli rikkaasta suvusta: panssarin hän oli hankkinut kauan sitten Caledorin kuningaskunnasta, jossa kerran lohikäärme oli tyypillisempi näky kuin vuoren rastas ja jossa kylmäveriset prinssit matkasivat kuoleman selässä läpi tulen ja pimeyden. Sukunsa merkit ilmenivät myös pienistä ja isoista asioista joita hän kantoi mukanaan: pieni mutta kauniisti hohtava kivi oli asetettu tarkoin kiinni hänen panssariinsa. Kivi oli monelle mysteeri, eikä sen alkuperää osannut kukaan Elthamarin suvusta kertoa, mutta usein oli ylhäisemme huomannut taistelun synkimpinäkin hetkinä säilyttäneensä vireytensä, ja kuin taikaiskusta saanut epätoivon hetkillä voimansa kevään ja kesän veroiseen suureen kukoistukseen, jossa lumi sulaa sydämen ympäriltä ja jossa vapautta tavoittelevan taistelun halu puhkeaa kukkaansa. Elthamarin taikauskosta ei epäilemättä ollut haittaa eikä arvioinnin tarkkuudessa moitteen sijaa, kun hän valitsi perintökalleuden mukaan, jos ei muuten niin mahdollisesti onnea tuomaan.
Viimeisenä muttei suinkaan vähäisimpänä oli armeijan tunnus, Ulthuanin vallan ja viisauden symbolina toimiva, kauniin sinisenä lepattava monin tavoin koristeltu lippu, jota Elthamar tosin hiukan vastahakoisesti kantoi mukanaan, se nimittäin usein liitettiin vähäisimpiin aatelisiin, Elthamar kun oli jo prinssiksi kypsä, lukemattomien taistelukenttien sankari, kukitettu suojaamattomien suojelija, petojen kaataja ja rajojen vartija. Sellainen oli sankari Elthamar koko komeudessaan.

Synkkien mutta opettavaisten ja lempeyttä tavoittelevien vesien päällä liikkuvien laivojen kansista eräällä toisella seisoi tarkkaavaisine kasvoineen toinen kahdesta veljeksestä, jotka oli lähetetty mukaan Elthamarin neuvonantajiksi ja suuren taikavoiman hallitsijoiksi vaaralliselle sotaretkelle. Anastar oli ylväs hahmo, taikavoimien taidokas kontrolloija joka oli pukeutunut turkoosinsiniseen kaapuun jota reunustivat kultaiset kuviot. Hänelle oli, kenties hieman yllättäen, annettu viimeisin sana sotaretken vaiheita koskevissa päätöksissä, ja hän yleisesti ottaen toimi armeijan kenraalina. Hänen veljensä Allatar johti retkellä kolmannen ja järjestyksessään viimeisen laivan miehistöä pienen matkan päässä. Yleisesti ottaen veljekset olivat hyvin samankaltaisia, vaikkakin Allatarin oli nuoremman ikänsä vuoksi tyypillistä toimia äkkipikaisemmin. Ulkonäöllisestikään nämä kaksi eivät poikenneet merkittävästi toisistaan, ja siunaus taikavoimien hallintaan oli hyvin tasaveroinen, ja kuten arvata saa, maailman taikurien mittapuulla hyvin kadehdittava.
Saphery on mielenkiintoinen alue: vuoret reunustavat alueen Ulthuanin idänpuoleiseen kapeaan sisämaahan, jolloin provinssia voisi yhtä hyvin pitää yhtenä valtakunnan vähäpätöisimmistä alueista, mutta maa kätkee sisäänsä suuret voimat, sillä alueella virtaavat magian tuulet niin vahvana ettei sellaisia monessa muussa paikassa ole taikka ole ollut. Tässä magian maassa syntyvät lapset saavat poikkeuksellisen hyvät edellytykset opiskella taikatuulien hallintaa, ja maassa sijaitseekin myös suuresti kunnioitettu Hoethin torni, jossa opiskelevat ja josta valmistuvat sellaiset jotka ovat viisaita jopa haltioiden keskuudessa. Alue on todellakin sivistyksen, arkkitehtuurin ja tiedon huipentuma, suuri ylpeydenaihe ja eräs kunnianhimoisimmista ja merkittävimmistä asioista joita tämä fyysisesti arka mutta älyllisesti jättiläismäinen ja luonteeltaan rauhaisa rotu on koskaan luonut. Ei siis ole ihmekään että Anastar ja Allatar ovat tunnettuja ja kunnioitettuja hahmoja monellakin tapaa monessakin paikassa, ja edellä mainittujen seikkojen valossa ei kenellekään liene epäselvyyttä, että retkeä johtavat hahmot ovat vähintäänkin oiva valinta, jolleivät suuren taistelutaidon, niin oveluuden, älykkyyden ja sisäisten voimiensa vuoksi.
Tämä kaikki ei kuitenkaan luonut kitkaa ylhäisten välille, sillä viisauden ruumiillistumina ja erityisesti ajan luoman veitsen terällä elävän balanssin vuoksi virheisiin ei ollut varaa, ja näin ollen kukin kolmesta komppanian vaikuttajasta kuunteli tarkoin toisten mielipiteet, ja viimeistä sanaa edelsi aina yhteinen mietintä. Lisäksi ystävykset olivat vanhoja tuttuja: Allatar ja Anastar veljeksinä kunnioittivat ja rakastivat toisiaan syvästi, ja molemmat tunsivat hyvin myös Elthamarin, jonka palveluksessa he olivat usein olleet. Ennen lähtöä Ulthuanin upseerit olivat kuitenkin yksissä tuumin kuninkaan johdolla siunanneet retken veljesten johdettavaksi. Tämä oli tietyllä tavalla erityinen kunnia ja oman parhaan toivotus Eltharionille, sillä hänellä oli suuret tunnukset mukanaan, ja näitä symboleita suojellakseen hän toimi aiempaa vähemmän offensiivisessa virassa.

Haltiat ovat rehellinen ja järkevä kansa, heidän tekonsa ovat kauaskatseisia ja heidän toimensa vaikuttavat koko maailman toimiin enemmän tai vähemmän, eikä koskaan, etenkään nykymaailmassa, tule sotavoimia lähettää muihin maailmankolkkiin kevein perustein. Tietynlainen umpikuja olikin tullut Elthamaria vastaan, kun hän teki valintoja joukkojensa suhteen. Korkean asemansa ja saamansa tuen vuoksi hänen armeijansa oli samaan aikaan pelkoa aiheuttava ja hiottu, eikä lainkaan vähissä määrin, sillä hänen mukanaan kulki useita huomattavan koulutuksen saaneita sotilaita ja eri puolilta valtakuntaa, kiitos pitkien matkojen, useiden puolustusten ja sitä kautta kiitollisuuden velassa ja vapaaehtoisuudessa mukaan astuneiden sotilaiden, Elthamar kun oli kierrellyt ja taistellut milloin missäkin kolkassa maataan, taistellen kuninkaan opastuksen myötä siellä missä reservijoukkoja oli kipeimmin tarvittu.
Kaikki tämä oli kuitenkin ollutta ja mennyttä, oli jälleen aika katsoa eteenpäin. Huolellisesti Elthamar valitsi sotajoukon, josta muodostui lopulta äärimmäisen koulutettu ja pieni eliitti, joka kykeni iskemään vähin äänin mutta tappavan tarkasti. Lisäksi pienen lukumäärän vuoksi hänen oli helppoa luoda kannustusta jokaiseen sotilaaseen henkilökohtaisesti, mikä ilman muuta oli hyvä asia taistelutahdon kannalta. On myös syytä muistaa, että pimeyden voimien vahvistuessa salamyhkäisesti kokeneet sotilaat kykenivät kaikkein parhaiten kestämään kaikki ne kauhut, joita matkan varrella tulisi vastaan.

Elthamar nojasi molemmilla käsillä kannen reunustaa mukailevaan kaiteeseen, antoi vartalonsa venyä mukavasti, ja palasi sen jälkeen suorahkoon asentoon. Hän loi kulmakarvoja kurtistavan katseen syvyyksiin ja kykeni vain kuvittelemaan, mitä tuo valoa läpipäästämätön pimeyden syvyys kätkisi sisäänsä. Äänet johdattelivat aalloilla matkaavia ja kertoivat omia tarinoitaan kuten hyvin tiedämme, mutta haltiat tiesivät vielä paremmin merenkävijöinä ja kaiken luonnon ystävinä vastaavat asiat sekä kielten sanat, eikä meri saatikka eläinkunta aatoksineen jäänyt heiltä salaan. Nyt aallokko oli surullinen ja apea, se eleli menneen muistossa, aivan kuten haltioidenkin sielut elävät, sillä kärsimystä he ovat kokeneet, ja monet kiroukset ja tuskaiset vuodet ovat heitä harventaneet, ja tämä suretti Elthamariakin, sillä hän ajatteli haltioiden parhaiden vuosien olevan jo takana päin, ja ettei Ulthuanin varjoksi kutistunut valta enää koskaan nousisi aiemmille sijoilleen voimiin, joilla se kerran hallitsi koko maailmaa sen äärirajoja myöten. Suru, kärsimys ja pahuus olivat kuitenkin merkkejä jostain äskettäin tapahtuneesta, ja toden totta, sen vuoksi tämä armeija oli matkaan lähetettykin: ottamaan selvää mikä Vanhassa Maailmassa aiheuttaa sellaisen myrskyn joka ravistelee mantereen suuria osia ja lamaannuttaa sen väen.
Niin uppoutui näitä asioita pohtiessaan Elthamar ajatuksiinsa, ja varmasti olisi uppoutunut sarastukseen saakka, ellei kimeä mutta voimakas kiljaisu olisi saanut häntä havahtumaan. Kuitenkin ääni oli tuttu, eikä se yllätyksestään huolimatta saanut täysin aistein valppaasti liikkeellä olevaa haltiaylimystä säikähtämään. Elthamar loi nopean vilkaisun taivaalle ja hymy pääsi hänen kasvoilleen, kun hän havaitsi kuunvalossa lentävän yhden maailman suurista kotkista. Valtava lintu oli liittynyt joukkoon mukaan, mistä Elthamar ei ollut lainkaan pahoillaan, sillä vaikka tavan ihmisille olennot ovat vain jättiläismäisiä lintuja, ovat ne haltioille suuria ystäviä, sillä nuo kaksi maailman asukasta ymmärtävät toinen toisiaan hyvin, ja kotkat auttavatkin haltioita monin tavoin, milloin hyökäten korkeuksista ja repien kynsillään viholliset kappaleiksi ja saaden näin nämä paniikin valtaan, milloin tiedustellen ja välittäen tarkat tiedot haltioille vihollisen saapumisesta. Kotkien suhteellisen suuren määrän vuoksi yksikään vihollinen ei pääse haltiakuningaskuntiin tai metsiin yllättäen. Asiaa auttaa sekin että valtaosa näistä elää vuorilla, joita on etenkin Ulthuanissa valtaisan paljon. Haltioita on muuallakin, mutta se onkin jo toisen tarinan tietoa.
Kotka kaarteli taivaalla suuren innostuksen vallassa, tiiraili välillä alaspäin laivojen kansille, ja jatkoi sitten lentelyään. Pian se kuitenkin alkoi kaartaa alaspäin, heilautti siipiään elegantisti ja istahti sopivaan kohtaan mastoa, ja alkoi nokkia epämääräisiltä tuntuvia kohtia siivissään, leväten rauhaisasti samalla. Elthamar katseli eläintä hymyillen, kunnes huomasi maston juurella joukon miehiä jutustelemassa, ja ensisilmäys paljastikin mistä oli kysymys, siinä vasta kotkia olikin, ainakin silmiensä puolesta. Eräät armeijan monista ampujista olivat levottomia yön pimeinä aikoina ja juttelivat keskenään. Elthamar katseli näkyä ja saattoi vain ihailla heitä. Vaikka täyden mahdollisen sotakoulutuksen saaneena Elthamar oli asiantuntija aselajeissa taistelukentillä, hän ei koskaan ollut lakannut ihailemasta ampujien kykyä suunnata nuolensa niin tarkasti ja jopa tarkoissa muodostelmissa, nuolten muodostaen milloin millaisenkin muotoisen kuvion, kiitos jokaisen sotilaan tarkkuuden ja ajoituksen rivistössä. nämä ampujat suosivat lohikäärmemuotoa, mutta eipä kotkakaan ollut lainkaan sen harvinaisempi näky. Ampujat ovat hyödystään huolimatta käytännössä Ulthuanin sotavoimissa arvoltaan kaikkein alempiarvoiset joukot, sillä maaseudulta ja kaupungeista värvätyt tavalliset kansalaiset saavat aina ensiksi koulutuksen jousen tehokkaaseen käyttöön, ennen muihin aselajeihin siirtymistä. Elthamar näki tietynlaisen epävarmuuden miestensä silmissä, muttei puuttunut asiaan sen kummemmin, hermostuneisuus oli tavallista ja ymmärrettävää eikä siitä saanut moittia, ja lisäksi tämä oli monelle ensimmäinen retki suuren meren itäpuolelle. Osa joukon kaikkein suurimmista taistelijoista oli kerran sotinut meren länsipuolella pimeyden haltioita vastaan. kyseisen kansan syntymä ja olemassaolo oli järkyttävin asia Ulthuanin historiassa eikä sen nimeä koskaan mainittu hyvässä mielessä, ja sen vuoksi siellä olevilla taistelukentillä sotineet otettiin vastaan ruhtinaallisesti. Keitä nämä urhot olivat, siitä seuraavassa.
Ampujien keskustelu jatkui pitkään ja hartaasti, kun Elthamar jo käänsi katseensa uudelleen kohti Vanhaa Maailmaa, jonka pitäisi piakkoin näkyä horisontissa. Hän tiesi päivien käyvän vähiin ennen kuin totuus paljastuisi, mutta mitä se ikinä olikaan, sen he kokisivat yhdessä. Taistelun syy epäilemättä oli pienoinen mysteeri jopa viisaimmillekin, mutta siksi joukko ajoikin asiaansa parhaillaan täällä kaukana kotoa. Maailman kauhut tuntien Elthamar ei odottanut mitään mieluisaa, mutta tyytyi ajattelemaan, että mikäli kaikki menee pieleen, he antavat kaikkensa. Maailman muuttuminen ei ehkä tulisi olemaan heidän elinaikansa asia, mutta ainakin he voisivat muuttaa jotain noilla kaukaisilla mailla. Viime hetken uroteot saattaisivat pelastaa tuhansien hengen. Totta vie, haltioiden uhrautumista on vaikeaa käsittää: lähes paratiisimaisesta valtakunnan sisäosasta lähtee retkikunta kauhujen mantereelle vailla lainkaan varmuutta selviämisestä elävänä. Uhraus vähäisempien rotujen vuoksi oli mittaamattoman suuri, etenkin noina vaikeina aikoina.

Ajatellessaan sotajoukkojaan Elthamar kuitenkin tiesi, että kyseisenlaisen voiton vihollinen saisi ostaa kovalla hinnalla. Ylimyksemme ei ollut ylimielinen, hän vain kiistatta tunsi sotajoukkonsa paremmin kuin hyvin. Ampujiensa lisäksi hänen laivassaan oleskeli muutamia harvoja hevosia joita sotaväki käytti, mutta myös vaunuja. Yhdessä nämä muodostivat voiman jota Ulthuanin asukit kunnioittivat ja joita vastustajat kauhistelivat: Tiranocin alueiden vaunumiehet. Maan länsiosista värvätyt kovia kokeneet mantereen miehet tunnettiin satumaisesta vaunujenhallintataidostaan, ja nämä olivatkin melkoinen näky taistelukentillä: liput ja tukka liehuen torvien pauhussa he rynnistivät haltiahevosten vauhdittamina taisteluun myrskytuulen voimalla, koko vartalon peittävässä kiiltävässä sotisovassa, suurimmalla innolla mitä maasta löytyy, mutta myös vääryyksistä ilmestyneen palavan vihan siivittämänä. Kauhean voimakas oli heidän sotahuutonsa, ja karhumaisen raivon, salamannopean käsienkäytön ja senttiä hipovan tarkkuutensa vuoksi jokainen keihäänisku (miesten vakioase vaunujen selässä) ja nuoli upposi vastustajaan, terien hohtaessa kalmansinisenä niiden nauttiessa vääryyden aiheuttajien verestä ja mestariensa taidokkuudesta, ja kunnioituksesta niiden terävyyttä kohtaan.
Anastar ja Allatar pitivät huolen siitä, että loput armeijasta pääsisivät turvallisesti perille, mutta tähän huoleen ei juuri syytä ollut, sillä miehistö osasi tehtävänsä hienosti. Merenkävijöiden maine Ulthuanin pohjoisrannikoilla haki vertaistaan muutenkin. Joukko oli päättänyt lähteä täältä eteläisen pääkaupunki Lothernin sijaan ihan vain siksi, että muu maailma saisi mahdollisimman vähän vihiä sotajoukon väliintulosta, ja puuttumisesta tuon karmean mantereen asioihin.
Molemmat veljekset pitivät yhtä suurta kaartia mukanaan, jotka siis samalla toimivat heidän henkivartijoinaan koko matkan ajan. Elthamar oli luonnollisesti ottanut tämän asian huomioon joukkojaan valitessa, eivätkä veljekset aikoneet unohtaa tätä jaloa tekoa, nimittäin kuka hyvänsä olisi ollut iloinen vastaavien sotilaiden mukana olemisesta, etenkin kun Elthamar liikkui aktiivisesti näiden kahden joukko- osaston mukana, taistelukenttiä myöten. Moni piti kaikesta huolimatta tulevaa prinssiä koko joukon pääjohtajana, ainakin kaarteihin hänellä oli joka tapauksessa aina viimeinen komento.
Allatar sai laivaansa joukon erittäin maineikkaita hahmoja: Chracen alueelta kotoisin olevat, Vaaleiksi Leijoniksi kutsutun kaartin jäseniä. Nämä miehet toimivat itse kuninkaan suojelijoina, ja he olivat kaikista Ulthuanin joukoista hurjimpia voimiltaan. He kantoivat leijonan taljaa selässään, mikä oli tehokas suoja vastustajan iskuja vastaan, mutta myös tärkeä symboli joka osoitti kaartilaisen olevan riittävän kyvykäs ja rohkea tehtävään: sotilaan tuli surmata pohjoisilla mailla elävä leijona yksi yhtä vastaan - käytävässä taistelussa, ja todisteeksi voitokkuudestaan, otettava surmanneensa leijonan talja mukaansa. Tästä joukko on saanut nimensä, ja maineikkaiden tekojensa ja luontonsa vuoksi nämä jääräpäiset miehet ovat nyt korkeimmissa viroissa joihin kukaan voi sotarintamalla päästä.
Ihan kuin taljasta ei olisi löytynyt riittävästi suojaa, käyttivät miehet myös täyttä sotisopaa korkeine kypärineen tämän päälle, ja hyvin koristeellista sellaista. Kaiken tämän kruunasivat kaartilaisten aseet: valtavat ja äärimmäisen teroitetut kahden käden kirveet, jotka hajottivat kilvet ja pirstoivat ja leikkasivat panssaria kuin sitä ei olisi lainkaan. Vain näiden miesten kaltainen väkevä soturi olisi voinut ylipäätään käyttää näin raskasta asetta, mutta haltioiden nopeissa käsissä kirveet liikkuivat hengenvaarallisen nopeasti ja ketterästi, tarkkuudesta puhumattakaan. Kirveiden varsien ja vahvojen käsien antamat voimat kykenivät saamaan monin verroin suuremmat vastustajat polvilleen, ja vain kaikkein mahtavimmat olennot kykenivät vastustamaan näiden soturien iskuja. Maineensa vuoksi he kantoivat tunnuksia siinä missä muutkin, rauhallisuutta ja kylmää viileyttä uhkuvan lipun seisoessa ylväänä heidän keskellään, ja valoisan elon paistaessa ja kimmeltäessä heidän liikkeittensä myötäisesti. Kaikki tämä oli yhdessä enemmän kuin kaukainen muistutus siitä, mitä tämä jalo kansa oli kerran ollut ja mihin se kerran oli ollut kykenevä. Totisesti, nämä miehet seisoisivat Ulthuanin ylimysten keskellä maailman loppuun asti.
Mutta tällaisten joukkojen ylläpitoon liittyi suuri vastuu: taidoista, ketteryydestä ja vartalosuojista huolimatta aina jokin nuoli tai tuliase löysi kohteensa, ja yhdenkin haltian menetys taistelussa on menetys kansan huterasta kokonaisuudesta selkeällä tavalla. Tämän vuoksi vain vähän kokenut ihmisampuja saattoi yhdellä nuolellaan tappaa, vaikkakin vain tuurin avulla, yhden suuren sotilaan. Ulthuanilla ei ollut varaa tällaiseen sodankäyntiin, jos sillä kauaskatseisesti ajateltuna olisi ylipäätään ollut varaa sotia lainkaan, ja Elthamar olikin varautunut tähän varaamalla mukaan pitkän matkan taisteluun kansan kuolettavimpia aseita, äärimmäisen hiottuja heittokoneita. Magialla lumotut ja kauneimmista puista valmistetut valtavia nuolia vastustajia kohti sinkoavat laitteet kykenivät surmaamaan vastustajan rivimiehen satojen metrien päästä kohteestaan, ja vaurioittamaan suurimpiakin olentoja kuolettavasti. Tämä ei kuitenkaan ollut aseen ainoa käyttötapa, ja yhden suuren nuolen lisäksi heittokone saattoi laukoa lukuisia pienempiä nuolia, joilla harvennettiin rivejä vähintään yhtä tehokkaasti. Lukkiutumaton ja lumottu ase tulisi antamaan merkittävän panoksen armeijan pitkän matkan sotaan, ja varmistaisi että vihollisjoukko olisi riittävästi harvennettu ennen kuin varsinainen yhteenotto tapahtuisi. Ase kuului yleisesti lähes poikkeuksetta jokaiseen Ulthuanin armeijaan, jotka pyrkivät kaikin keinoin säästämään miehiään, mutta samalla kotkansilmäiset insinöörimiehet saisivat työtä joka vastaisi eniten heidän näkö- ja sorminäppäryysvahvuuksiaan.
Sellainen oli Allatarin sotajoukko, nopea mutta tappava.

Hänen veljellään Anastarilla oli kenties vielä vähemmän syytä huoleen, hänen mukanaan matkustivat nimittäin kaikkein maineikkaimmat sotaurhot maailmassa, entisaikojen suurmiesten veroiset. Muutama oli heidän määränsä, ja aina vähemmän kuin mitä oltaisiin tarvittu tai haluttu, mutta kun he pääsivät kosketuksiin vastustajien kanssa, niin ah ja voi! Silloin katoaisi se viimeinenkin epäilyksen häivä, silloin halkeaisivat maailman muurit, ja silloin suuret teot saisivat kyyneleet silmiinsä onnen myötä, sillä nämä olivat enemmän kuin siunattuja, miltei myyttien ja legendojen veroisia sotaurhoja, taiteiden ja viisauden rakastajia, ja mahtavia ajattelijoita. Ylhäisistä ylhäisimmän historian omistava, mutta nykyään taantunut Caledor oli ollut näiden urhojen koti kun maailma oli nuori, ja sieltä he lähtivät linnunteille kohti todellista sankaruutta ja voiman sekä hallinnan lumoa. Kyllä, nämä ovat he jotka ratsastivat lohikäärmeillä, samaa sotajoukkoa joka mursi maailman suurissa sodissa demonien, kääpiöiden ja pimentohaltioiden rivit, syöksivät heidät rikinkatkuiseen helvettiin, ja pitkillä peitsillä ja lohikäärmeiden mittaamattomilla voimilla löivät maahan kaikki paitsi kaikkein mahtavimmat. Voima oli heidän nimensä, kauneus oli heidän muotonsa ja viisaus oli heidän opettajansa. Mitään he eivät pelänneet, ja minne he ikinä menivätkään, siellä vastustajat menettivät toivonsa. Mahtavat lohikäärmeet elivät heidän aikoinaan suurina, ja monet rodut muistelevat vilpittömällä kunnioituksella kaikkea sitä, mitä nämä suurmiehet saivat aikaan. Sinisissä, suurissa haarniskoissa, valtavat kilvet ja kauniit korkeat kypärät suojinaan sekä partaveitsen terävät peitset kädessään he ratsastivat läpi liekkien ja varjojen, sillä liekit eivät heihin vaikuttaneet eikä pimeys heitä lannistanut. Lentävien käärmeiden voimat elävät enää vain legendoissa, mutta ei ollut nimeä joka kuvastaisi niiden suomujen kestävyyttä, ei olentoa joka vastaisi niiden voimia, taikka tulta joka olisi kuumempaa kuin niiden henkäys, johon yleisesti viitattiin vain kuolemalla.
Näitä olivat suuret soturit joista muutama tuli mukaan, mutta ainoina heitä ei kukaan käskenyt sillä heille ei ollut käskijää, uroteot olivat heidät määrittäneet suurien ja itsenäisten joukkoon, ja he liikkuivat siellä missä halusivat, vaikkakin aina auttaen ja jakaen viisauttaan muillekin. Hiljaisia he olivat siitäkin huolimatta että he paljon tiesivät tai kenties juuri siksi, mutta myös tarkat olivat heidän vainunsa ja päätelmänsä, ja kunniasta he harvoin kieltäytyivät, ja tämän vuoksi he tulivat taisteluun mukaan, mutta hevosien selässä, sillä lohikäärmeiden suku oli pelottavasti harventunut. Kuitenkin nämä olivat maailman nopeimpia hevosia, ja voimat paistoivat ratsujoukoista läpi samalla tavoin kuin ne olivat kauan sitten ilmentyneet vanhoina aikoina.
Eikä hämmennys toden totta loppunut tähän: näiden urhojen mukana matkasivat he joiden paikalle ei myöskään ole määrittäjää, ja jos on niin töin tuskin. Nämä kuuluivat toiseen vartioon, johon itse Elthamar sai johtamisen oikeuden. Tai niin hän ainakin uskoi, sillä todellisuudessa nämä kuuntelivat vain Jumalansa neuvoja ja toimivat niiden mukaan. Avariksi oli heidän mielensä tullut, ja rohkeus noussut mittoihin arvaamattomiin. Näitä olivat Feenixvartijat, itse Asuryan- Jumalan ohjaamat sotilaat. Heidän tehtävänään oli kuninkaan suojelun lisäksi kantaa hänen ruumiinsa pois taistelukentältä, mikäli kaikki päättyisi huonosti, ja epäilemättä he veisivät maallisen herransa Elthamarin pois taistelun siimeksestä, mikäli näin kävisi hänelle. Jumaluuden vuoksi he olivat jotain mitä vain harvat saattoivat käsittää, sillä kuolevaisia he vain vaivoin olivat. Haltioiksikin vanhoja, mutta viisaimpia kaikista, sillä jokainen sai tietää Jumalansa ajatukset tullessaan valistuneeksi että pääsee niihin osalliseksi, mutta suurella hinnalla: koskaan kyseinen henkilö ei enää puhu, eikä hän koskaan siten solmi yhteyksiään muihin. On vain hän, muut samankaltaiset, ja hänen herransa. Mutta tieto on suuri hänenlaisissaan: sanotaan että kukin feexivartija tietää hetken jolloin kuolema korjaa hänet, jonka vuoksi heillä ei ole syytä pelätä yhtään mitään. Kaarti toimii aina kuten heidän mestarinsa käskee, ja jokainen tietää paikkansa taistelukentällä, jossa he toden totta ovat kauheaa katseltavaa, sillä äänettöminä vastaanottavat he kaiken kärsimyksen, heidän silmissään palaa valo ja liekit ympäröivät heidän lähipiiriään vahvana. Jumalan voimat siunaavat heidät ja ovat heidän puolellaan. Vahvakerroksiset kullanhohtoiset panssarit mukailevat pintamuodoillaan liekkien liikkeitä, ja suuret hilparit joita nämä urhot kantavat niittävät vastustajia joka iskulla. Tarunhohtoiset soturit olivat saaneet lähes yhtä suuren arvostuksen ja hämmennyksen osakseen kuin Caledorin prinssit, ja koska kaartin lukumäärä oli aina ollut yhtä suuri, oli syytä luulla että he olivat kuolemattomia. Valitettavasti kaartilaiset eivät koskaan saaneet keskustella asian paikkansa pitävyydestä kenenkään kanssa, mutta kyllä he vastauksen itse tiesivät, kaikesta huolimatta. Silmät ovat heillä säilyvyyden lupaus, mieli on heillä viisauden äärimmäinen totuus, ja taistelu on se välttämätön asia jonka kukin kohtaa. Samalla he etenevät itsevarmasti, sillä kukin kuolee aikanaan. Se on heidän taakkansa, ja sitä he kantavat yksin.

Kukin päälliköistä kantoi myös omia taakkojaan yksin, uppoutuneena ajatuksiinsa, ja miettien tulevien päivien tapahtumia. Osa heistä ei kenties enää palaisi elävänä, jolloin haltiamieliset elivät ajatuksiensa syksyssä, jolloin kauneus hiipuu ja kylmyys ja pimeys ottaa vallan. Mutta aina syksyä ja talvea seuraa kevät ja kesä, ja aina pimeys ja varjo väistyvät ilon ja onnen myötä. Niin olisi myös käyvä tälläkin kertaa, ei vain heille, vaan kaikille muillekin haltioille, he uskoivat.
Elthamar oli jo tottunut tähän ajatukseen, kun yhtäkkiä varjon liike kuului jostain hänen selkänsä takaa, ja tämä ääni puolestaan sai hänet vaistomaisesti kääntymään ympäri. Aluksi hän ei nähnyt ketään, mutta pian hänen tarkat silmänsä erottivat laivan toisella puolella seisovan joukon kaapuihin kääriytyneitä hahmoja, tummina seisovia ja äänettömiä, selät suorana. he olivat rivissä, ja ennen kuin Elthamar ehti sanoa mitään, yksi hahmoista astui eteenpäin, nosti käden ilmaan tervehdyksen merkiksi, ja Elthamarin valtasi kummastus. Hän käänsi katseensa alas ja haukkoi henkeään, miettien nappaisiko miekan vai huutaisiko muukalaisille jotain, mutta vaikka tämä kesti vain murto- osan hetkestä, olivat hahmot yhtäkkiä kadonneet, kun hän sai päänsä takaisin samaan asentoon. Missään ei näkynyt jälkeäkään muukalaisista. Elthamar syöksyi kantta pitkin toiselle puolelle laivaa pitkin mutta varmoin askelin, mutta saavuttuaan perille hän saattoi vain todeta hahmojen kadonneen. Hän tutki kantta, silmäili sen muotoja, ja löysi yllättäen pienen liinan maasta. Hän kurkottautui, nosti sen, ja hetken epäröinnin ja valppaan tarkkailun jälkeen avasi sen varovasti. Liinan sisällä oli tukku mustia hiuksia, jotka puolestaan olivat synkän näköisen ja kylmän veren kostuttamia. Elthamar pohti hetken, ja sitten kaikki oli hänelle selvää.
Murhamiehet valtasivat hänen ajatukset. Avoin viha, silmitön julmuus, tappaminen…

Tappaminen…
- “Elthamar, herrani?” vastasi ääni yhtäkkiä aatelisemme selän takana. Ääni sai hämmentyneen komentajan kääntymään ympäri. Edessä seisoi eräs armeijan monista ampujista. Hän oli kuullut ylvään urhomme askeleet, ja rientänyt kannelle katsomaan, mikä oli tilanne.
- “Aah, Arahnir, vanha ystäväni, ilta on toden totta yllätyksiä täynnä.” Elthamar sanoi, ja lauseen päätyttyä loi mulkoilevan vakavan katseen nuoreen ampujaan, mutta vaihtoi sitten katselukohteen liinaan joka hänellä oli kädessään. Arahnir huomasi tämän ja kysyi:
- “Mikä tuo on? Merkit ovat tutunlaiset, on kuin olisin nähnyt tuollaisen jossain.”
- “Nagarythe“, Elthamar vastasi kylmästi, sulki liinan, ja jatkoi: “emme ole täällä yksin, he ovat mukana, jossakin täällä, ja piileskellen.”
Arahnirin valtasi kylmyys, hän tiesi mitä nuo sanat tarkoittivat. Nagarythen haltiat olivat Ulthuanin kaikista asukkaista julmimpia, kaamean kostonvalan vannoneita, lähes maanpakolaista kansaa valtakunnan luoteisosissa. Pimentohaltioita kohtaan tullut viha oli levinnyt heihin, ja säälimättä he janoivat kostoa heitä kohtaan, sillä nämä viholliset olivat tuhonneet heidän rakkautensa kauan sitten. Viha ei tosin rajoittunut vain näihin synkkiin vihollisiin, vaan kehen tahansa avoimesti, jotka tulivat heidän ja heidän pyrkimyksiensä väliin. Hiljaisia he olivat, salamyhkäisiä, ja hyökkäsivät aina yllättäen, mutta samalla julmimpia ja kylmän viileimpiä tappajia Ulthuanissa. Viha oli osana heitä, ja he olivat osana vihaansa.
Pian kannelle kuitenkin saapui yhä kasvavassa määrin, eikä syyttä, sillä aamun sarastus oli tullut heitä vastaan, ja miehet huusivat Elthamaria laivan etuosaan. Elthamar piilotti liinan nopeasti sotisopaansa ja riensi Arahnirin kanssa katsomaan upeaa näkyä aamun ensi valossa: Vanha Maailma, ja sen rannat, olivat heidän edessään. Samalla he näkivät kaupungin, joka kohosi kallion päällä korkeuksiin, mutta iloiten he eivät katsoneet alueita, sillä manner oli vaatinut monien heidän kansalaistensa hengen. Kaupunki, jota he nyt katsoivat, oli kauan sitten tunnettu Tor Alessina, suurena haltioiden kaupunkina, kun maailma oli vielä kehdossaan. Nyt samoilla paikoilla oli ihmisten kaupunki, sillä haltiat olivat hylänneet kolonialistiset linnoituksensa Vanhan Maailman keskiosissa kauan sitten. Tarpeeton sota oli verottanut kaikkea mitä heillä oli, ja silloin maa oli jäänyt muiden otettavaksi. Muutenkin mannerta hallitsi pohjoisessa kaaoksen joukot. Nuo kylmät kuoleman sotavoimat marssivat läpi kaiken elollisen ja elottoman, ja olivat valmiita tekemään mitä tahansa syöstäkseen maailman pahuuteen. Elthamar puolestaan oli valmis tekemään mitä vain estääkseen sen.

Laiva sivuutti satamaa satojen metrien päästä, jatkoi matkaa rantaa mukailleen, miesten etsiessä sopivaa paikkaa jonne rantautua. Elthamar katsoi toiselle laivalle, ja näki jotain mitä hän ei osannut odottaa: suuren pronssisen kuninkaan, patsaan joka esitti kaukaista kuningas Tethlistä. Feenixvartijat kantoivat tätä suurta symbolia mukanaan, ja näyn vallassa Elthamar nosti miekkansa ylös, kohotti sen tervehdyksen mukaiseen asentoon, ja alkoi laulaa taisteluista. Miehet yhtyivät lauluun, joka täytti pian kaikkien laivojen kannet, ja ainakin toistaiseksi ilo ja toivo saavuttivat vallan kaikkien sydämissä. Sota oli alkanut.