Tulipunainen ruusu

[Weedeeo]

Äikän tehtävänä oli kirjoittaa novelli, taitaapi olla parempilaatuinen kuin aiempi. Arvosanan saan opettajalta vasta myöhemmin.

Tulipunainen Ruusu

Jos katsoo tarkasti kauas suurten metsien taa, saattaa tarkkasilmäinen erottaa kaukaisella kukkulalla tumman hahmon, yksinäisen ratsukon. Kostea tuuli puhaltaa mereltä ja laakson kierrettyään saa ratsastajan kantaman lipun lepattamaan haikeasti. Takana nousevan auringon valo kuultaa haalistuneen lipun läpi ja heijastuu ratsukon haarniskasta luoden valokehän hahmon ympärille.
Ratsastaja nostaa huulilleen sarven muotoisen torven ja puhaltaa pitkän, alakuloisen mylvähdyksen.
Mäen kupeessa yksinäinen ruusu saa juuri ja juuri sen verran valoa, että se vaivautuu avaamaan hieman nuppuaan.
…

Jaloissa pyörii aamun tiheä utu, rikkoutuen lukemattomien jalkojen halkoessa sitä, vain liittyäkseen jälleen yhdeksi ja kadotakseen auringon lämpöön. Mutainen maa antaa periksi marssivien jalkojen alla, raskaat askelet yrittävät pysyä rumpujen tahdissa. Yhtäkkinen kova torven ääni keskeyttää yksitoikkoisen rumpujen paukkeen, miehet tietävät, että kohta ollaan perillä.

Pitkä rivistö vakavan näköisiä miehiä marssii tien kumpaakin piennarta pitkin. Nahkasuojusten ja ketjupanssarien kilinä ja natina liittyvät mukaan rumpujen ja askelten konserttoon, teräskypärien ja nahkamyssyjen alta näkyy väsymyksestä punaisia silmäpareja ja kalpeita poskipäitä. Olalle nostetut varsijouset ja pitkät keihäät muodostavat tasaisesti etenevän teräväkärkisten salkojen viidakon, jonka huipulla liehuu muutama haalistunut punainen viiri.

Auringon ensi säteet valaisevat viimein synkän laaksonkin, jossa alakuloinen armeija vaeltaa. Laakson pohjalla kiemurteleva tie on täynnä eteneviä joukkoja ja rivistöt katoavat vielä toisen kukkulan taakse, missä pääjoukkoa seuraavat lukuisat muonaa ja haavoittuneita kuljettavat vankkurit.
Valonsäteet kiiltävät keskellä tietä ratsastavan ritarin vaillinaisesti verestä putsatusta haarniskasta, kypärän avoin silmikko paljastaa jykevät miehen kasvot. Hän laukkaa marssivien yksiköiden viereltä, ohi etuvartion ja edessä siintävälle kukkulalle, jolla seisoo auringonsäteiden valaisema ylväs ratsukko. Mies ja ratsunsa ovat molemmat verhoiltu lähdevedessä karkaistulla teräksisellä sotisovalla. Kypärän visiirin takaa ei näy kuin kiiluvat silmät. Haarniskan kiillottamista on laiminlyöty jo jonkin aikaa, ja suojusten välissä vihertää sammal. Kädessä olevan mustan peitsen varresta työntyy ulos piikkejä ja kärjessä liehuu kärsinyt ritarisuvun lippu. Vihreää lippua komistaa haalistunut punainen ruusu, joka on veljesten johtaman sotajoukon tunnus.
Virttyneen kokonaisuuden keskeltä pilkottaa yksi väripilkku, joka on ripustettu olalla roikkuvan viitan solkeen, tulipunainen kukka.

Kukkulan laella Filius Picus - suvun veljekset katsovat toisiaan vaitonaisina. He istuvat satulassa ja katsovat yhdessä edessä siintävää suurta metsää. Roland nostaa visiirinsä ja korjaa rinnuksessaan komeilevan punaisen ruusun asentoa. Hän katsahtaa veljeensä Florenceen päin, kääntäen katseensa kuitenkin pois.
”Tuolla, veljeni, laaksossa metsän keskellä on kaiken pahan syntypaikka. Sinne me kuljemme, ja lävistämme itse paholaisen sydämen.”
Florence tarkentaa katsettaan erottaakseen puiden latvojen takaa mustan puhuvan linnoituksen tornit. Hän katsoo maahan ja sanoo: ”Tiedät, että tämä on hulluutta, uhrata nyt satojen, ellei tuhansien henget pelkän onnettoman rakkauden takia. Mitä luulet saavuttavasi kostolla, lisää tuskaa ja verta?”
Roland katsoo kaukaisuuteen. Florence nielaisee ja jatkaa: ”Olet kuitenkin urhea veljeni, ja tiedät, että taistelen sinun, ja suvun kunnian puolesta, vaikka vastassa olisivat itse jumalat.”
”Kiitos tuestasi Florence, tiedän sanasi olevan tosi, ja kunnioitan sitä. Entä miehet? Olemme päivän matkan päässä vihollisesta.”
”Kuolleita tuli jälleen toista kymmentä, pistät miehet liian koville. Ruokavankkurit ovat jääneet jälkeen, ja miehet kärsivät nälästä.”
”Odotamme jälkeen jääneitä osastoja ensi yön, leiriydymme metsän laitaan. Miehet saavat lepoa ja veljemme Clairin pitäisi saavuttaa joukkomme aamuun mennessä. Hän sai kokoon toista tuhatta päätä. Vaihdamme päivämarssiin, anna etenemiskäsky.”, sanoo Ronald, ja lähtee ratsastamaan mäen rinnettä alas. Florence kääntää ratsunsa ja laukkaa armeijan pääjoukon suuntaan. Kohta rummutuksen tahti kiivastuu, ja marssivien sotilaiden askelten äänet kuuluvat yhä kovempina.
…

Aurinko paistaa jo korkealta ja valaisee mäen takaa esiin tulevan armeijan tietä. Rivistö toisensa perään nousee esiin huipun takaa, ensin pitkät keihäät ja niiden kärjissä liehuvat eriväriset viirit, sitten samassa tahdissa marssivat miehet kilvet selässään. Armeijan kärjessä ratsastaa yksinäinen ratsukko peitseensä kiinnitetty lippu liehuen.

Raikas merituuli tuo mereltä pilvenhaituvia taivaalle, ja linnut liitelevät sen armoilla. Kostea puhallus tekee tutun pyörähdyksen puurajassa, ennen kuin se tuo lempeää helpotusta marssiville miehille. Puiden varjoissa viimeiset kastepisarat taistelevat auringon hajottavaa voimaa vastaan. Joku tallaa huomaamattaan rinteessä täysin avautuneen ruusunkukan, ja jossain kuuluu huokaus.
…

Aurinko on jälleen sanonut jäähyväiset ja väistää kuuta. Viimeisetkin armeijan miehistä pääsevät metsän reunaan pystytettyjen telttojen suojiin. Ruokavankkurit ja lisäjoukot ovat saapuneet myös perille, ja nyt suuret nuotiot valaisevat puurajan ja ilmassa leijailee käristyneen sianlihan ja viinin tuoksu. Leirissä on yllättävän hiljaista, eikä se johdu vain viime päivien tuskaisesta marssista. Metsä, ja sen päälle kaartuvat korkeat puut, luovat leirin ylle näkymättömän varjon, joka saa jokaisen selkäpiitä pitkin kulkemaan kylmät väreet.

Korkeimmassa teltassa, leirin keskellä, illastavat Filius Picusin veljekset Roland, Florence ja Clair. Suuri määrä kynttilöitä valaisee teltan keltaisella lepattavalla valolla, pöytä on katettu parhaimmilla antimilla. Miehet keskustelevat sotaretkestä.
”Hienoa, että sait ratsuväkesi näin lyhyellä varoitusajalla kokoon ja liikkeelle, Clair. Nyt meillä saattaa olla mahdollisuuksia pahaa ruhtinasta vastaan.”, sanoo Florence ennen kuin haukkaa kyljystä, ”Vai mitä mieltä sinä olet veljeni?”.
Clair vastaa empien: ”Armeijamme on vahva, ja veljeytemme rikkumaton. Ruhtinas tulee tarvitsemaan kaikki palvomiensa jumalien lahjat. Syökäämme tänään, ja huomenna tulemme voittamaan itse paholaisen!”
Florence ja Clair ottavat lisää viiniä ja leipää, mutta Roland työntää lautasensa sivuun, ja lähtee kävelemään uloskäyntiä kohti.
Raikas öinen ilma tervehtii ulkopuolella, ja kastepisarat kimmeltävät nurmikolla. Roland katsoo teltan huipulla liehuvaa ruusulippua ja sitten punaista ruusua, joka ikipunaisena hohtaa hänen rinnuksessaan.
…

Tuon ruusun hän sai aikoinaan maailman kauneimmalta naiselta, Jocelynelta, jota hän jumaloi. Heidän rakkautensa oli kerran niin mahtavaa, että aurinko ja kuu loistivat heille kateudesta. Heitä sanottiin puolijumaliksi, rakkauden ruumiillistumaksi, ja heidät tunnettiin kauneudestaan.
Niin mahtavaa oli heidän rakkautensa, että jumalatkin olivat kateellisia. Niinpä kauneuden jumala houkutteli Jocelynen myymään sielunsa hänelle tekemällä valheellisia lupauksia. Jocelyne jätti Rolandin ja katosi synkkään metsään, mistä häntä ei ole vieläkään löydetty. Huhut kuitenkin kertovat, että Paha Ruhtinas pitää häntä vallassaan.
Ja yhä tuo ruusu kukkii, tulipunaisena.

Sillä hetkellä näkee Roland metsän reunassa olennon, joka yhtä nopeasti kuin oli ilmestynytkin, katoaa synkkään pusikkoon. Roland katsoo hetken hämmästyneenä, ja sitten juoksee telttaan.
”Clair, Florence, minun pitää mennä. Te saatte armeijani komentoonne, ja hyökkäätte ja lyötte Ruhtinaan. Me näemme toivottavasti huomenna veljet.”
Veljet eivät kunnolla ehdi tajuta mitä Roland sanoi, ja jäävät vain tuijottamaan hälmistyneitä, kun tämän sanottuaan Roland juoksee ulos, ottaa peitsensä ja hevosensa, ja ratsastaa metsään näkemänsä hahmon perään.
Ruusulippu jää roikkumaan salosta yöilmaan.

Hän ratsastaa sysipimeässä metsässä luotettavalla ratsullaan, väistellen kantoja ja juuria. Hän ei tiedä minne mennä, mutta tuntee, kuinka jokin ohjaa häntä. Oksat piiskaavat hänen naamaansa ja verta valuu silmille. Sora rapisee hevosen kavioissa sen laukatessa hullun lailla, tuuliakin nopeammin. Päivä sarastaa, mutta armeliaan auringon valo ei läpäise tiukkaa oksastoa, vaan tyyntyy tirkistelemään avuttomana pienistä raoista. Roland laukkaa yhä, ajattelematta mitään. Hän menettää tietoisuutensa hetkeksi, ja liukuu avuttomana syvemmälle metsän syövereihin.

...

Päivä on jo valjennut ja aurinko on korkealla. Roland virkoaa yksittäiseen auringonsäteeseen, ja avaa vaivalloisesti silmänsä. Hänen kätensä tuntuu murtuneelta ja kasvonsa ovat haavojen peittämät. Suussa maistuu veri, kun Ronald katsoo ympärilleen. Hänen ratsunsa on tipotiessään, eikä paikalla näy muita. Hän istuu pienen metsäaukion reunalla, puun juurella. Aukiota ympäröivät suuret puut, jotka levittävät oksansa katoksi pimentäen auringon valon. Maa on sammalen peitossa, ja utua leijailee maan pinnalla. Se tekee pieniä kiekuroita, ja välillä pakenee puiden taakse.

Roland nousee seisomaan, vaikka jokainen lihas on sitä vastaan. Samassa toisella puolella aukiota liikahtaa joku. Kyyryssä oleva hahmo, jolla on päällään pitkä haalistunut kaapu. Se kävelee kohti haavoittunutta miestä.
”Askelkin vielä, ja menetät pääsi!”, huutaa Roland ja tarttuu miekkansa kahvaan, ”Olet ruhtinaan kätyreitä.”
Hahmo pysähtyy ja nostaa päätään, ja hupun helman alta näkyy siro leuka. Sen sopusuhtaiset huulet aukeavat, ja kuuluvat sanat: ”Mitä teet täällä, kuolevainen. Jumaliani ei yksikään kuolevainen voita, ja Ruhtinas on heidän suojeluksessaan.”
”Päästät suustasi valheita piru, veljeni ovat jo tappaneet Ruhtinaan ja kantavat hänen päätään voitonmerkkinä.”
Kaapuun sonnustautunut hahmo ei sano mitään, vaan katsoo Rolandin maassa makaavaa peistä, ja siinä roikkuvaa lippua, jossa on repaleinen ruusu. Molemmat ovat hiljaa, kunnes köyryselkä jatkaa:
”Olet menettänyt tyhmyydessäsi veljesi ja armeijasi.” Nainen ottaa hupun pois päästään ja Roland näkee kauhistuksekseen Jocelynen, jonka pitkät kutrit ovat vaihtuneet mustiin, ja persikan pehmeän ihon tilalla on harmaa tuhkainen kuori.
”Mitä sinä olisit voinut minulle tarjota? Rahaa ja rakkautta, jotka olisi minulta kuolema vienyt kuitenkin pois. Jumalat antoivat minulle ikuisen elämän.”
Roland on sanaton ja täysin rikkoutunut. Aiemmin niin tulipunainen ruusu hänen rinnuksessaan vähitellen menettää väriään ja lakastuu. Hän ottaa mitään sanomatta miekan huotrasta, ja survaisee sen vatsaansa.
”Mitä oletkaan uhrannut. Ilman rakkautta ei elämä merkitse mitään."
...

Aurinko painuu pois näkyvistä ja tuulikin kaikkoaa vieden pilvet mennessään. Kuu ei viitsi tulla näkyviin ja usva peittää maan.
Jossain yksinäinen itkee rakastaan.

[HerraMauno]

Tämähän on aivan loistava. Eipä tässä muuta.

[Remos]

Tarina oli ihan mukava, ehkä vähän turhan lyhyt ja enemmän pohjatietoa tai tarinaa olisin itse kaivannut, mutta jos kerta koulussa oli kirjoitettu, niin se annettakoon anteeksi. Siellä on niin vaikea keskittyä ;)
No oikeastaan kirjoitusvirheitä en itse niinkään bongannut, yhden oudon lauseen ja yhden lauseen josta puuttui pääverbi. Yksi viimeisistä lauseistasi siis, käy katsomassa ja tarkistamassa.

Melko kliseinen, niin moneen kertaan luettu eri versioilla sama tarina, mutta ihan piristävä ja olennaisuuksiin keskittyvä kuvaus oli mukavaa vaihtelua tylsään kuvailuun mitä yleensä netistä löytyy. Keskity enemmän kuvailuun, niin itse juonen ei tartte ollakaan niin syvällinen ja taustatieto tälläisissä tapauksissa on aina kaivattua.

Muutamia huomautuksia, kannattaa katsoa:

Jos katsoo tarkasti kauas suurten metsien taa, saattaa tarkkasilmäinen erottaa kaukaisella kukkulalla tumman hahmon, yksinäisen ratsukon.

Melko... outo lause omasta mielestäni, koska jos katsoo suurien metsien taakse ja vielä sielläkin näkee sitten yhden kukkulan niin ei kyllä ilman kiikareita onnistu.

vaivautuu

Vaivautuu: jaah, kai nyt tosta ton yhden lehden vois nostaa. Pystyy: JEE, AURINKO IHANAA, LEHDET AUKI ON TAAS SE AIKA VUODESTA!!

pahaa ruhtinasta vastaan

Tämä suuren kamalan kliseyden määrä suorastaan kaataa veneeni jossa istuskelen! Paha ruhtinas on niin käytetty asia, että melkein teki mieli jättää lukeminen kesken.

Sora rapisee hevosen kavioissa sen laukatessa hullun lailla

Okei, sora rapisee kavioiden alla, mutta umpimetsässä ei voi laukata hullunlailla, tahi laukata ollenkaan jos on vielä joku peitsikin mukana. Hevonen tarvitsee yhden kopauksen kavionreunaan ja se kaatuu ja jos se kaatuu ihmisen päälle niin henki lähtee, eikä asialle voi tehdä mitään. Hevosen tasapaino on todella heikko laukatessa ja sen ohjaaminen metsässä laukaten on todella haastavaa jos mitenkään edes mahdollista. Itse sanoisin että niin ei voi tehdä.

Hän ottaa mitään sanomatta miekan huotrasta, ja survaisee sen vatsaansa.

Alussa ilmoitit kuinka hänellä oli teräksestä tehty sotisopa? Pitää keskittyä siihen mitä kirjoittaa tai muuten ilmestyy tälläisiä toivottomia virheitä kuin tämä. Tuo hevosjuttu on täysin ymmärrettävä moka liian fantasiakirjallisuuden ja leffojen vuoksi, mutta tässä on huolimattomuudesta kyse.

(anteeksi author-tason arviointi)

[HerraMauno]

Joo tosiaan onhan tää vähän klisee, mutta silti ihan hyvin kirjoitettu. Ja ei se metsässä laukkaaminen edesmitään ihmeellistä ole.

[Remos]

Ei varmasti jos on polkuja, niinkuin maastoratsastuksessa yleensä mennään isompia tai pienempiä polkuja pitkin. Mutta jos umpi metsään lähtee jumalatonta laukkaa niin aika varma että henki lähtee. Suuret kertoimet että jäis siitä henkiin. En usko ratsastusta harrastaneena sen olevan kovinkaan mahdollista