Enkelin tytär -trilogia I: Enkelin tytär

[The Captain]

Enkelin tytär -trilogia, osa 1:
Enkelin tytär

Tämä tarina on omistettu meidän kaikkien äideille. Ilman heitä me emme olisi mitään.

Luku 1. Koti

Tuuli nostatti punaista tomua ilmaan, mikä sai Rachelin yskimään. Nainen veti huivia tiukemmin kasvoilleen ja yritti tavoittaa katseellaan pientä tyttöään. Hän kuuli kylän kappelin kellojen soivan ja arvasi, että Beatrice oli mennyt sinne. Huokaisten hän päätti seurata tytärtään vaikka tiesikin, mitä edessä oli. Sama juttu joka vuosi.

Äiti löysikin Beatricen kyläläisten joukosta kappelin luota. Yksitellen ihmiset astuivat sisään pieneen rakennukseen ja sytyttivät kynttilän Herransa Sanguiniuksen muistoksi. Rachel oli aina ollut käytännön ihminen ja piti tällaisia ”yleisiä vapaapäiviä” ajanhukkana. Kuka toisi heidän perheelleen ruokaa? Kuka huolehtisi eläimistä? Kuka vartioisi heidän kyläänsä pedoilta ja mutanteilta, kun koko väki kiersi ympyrää rähjäisen kappelin ympärillä veisaten Enkelin virttä? Hänen miehensäkin oli eläessään ollut hurskas mies, ja tyttö oli aina ottanut enemmän mallia isästään kuin äidistään.

Beatrice huomasi äitinsä ja kipitti hänen luokseen. Hän oli vasta yksitoistavuotias, mutta kookas ja vankkarakenteinen ikäisekseen – Rachel ajatteli senkin periytyneen tytön isältä, hän itse oli aina ollut hento – keltahiuksinen ja sinisilmäinen. Kuin pieni enkeli itsekin, äiti ajatteli ja soi itselleen pienen hymyn. Hän vakavoitui kuitenkin heti, kun tyttö alkoi kysellä asioita.

”Äiti, miksi tänään juhlitaan?” ”Tänään on Sanguinala-juhla”, äiti vastasi. ”Kysyt samaa joka vuosi. Tämä on Herramme Sanguiniuksen muistopäivä.” ”Kerro Sanguiniuksesta”, tyttö pyysi, vaikka olikin kuullut tarinat monta kertaa.
”Tänä päivänä kymmenentuhatta vuotta sitten Herramme Sanguinius nousi Taivaaseen taistellakseen siellä paholaista vastaan. Hän taisteli niin urhoollisesti, että taistelun jälkeen hänet kohotettiin jumalien joukkoon.”
”Sanoit viime vuonna, että se tapahtui kymmenentuhatta vuotta sitten. Nyt siitä täytyy olla kymmenentuhatta ja yksi vuotta,” tyttö oikaisi äitiään, joka vain huokaisi alistuneesti.
”Hyvä on sitten, kultaseni. Kymmenentuhatta ja yksi vuotta sitten Herramme Sanguinius nousi Taivaaseen taistelemaan paholaista vastaan.”
”Voittiko hän paholaisen?” tyttö kysyi silmät säihkyen, vaikka pöly tunkeutui niihinkin ja sai ne kirvelemään. Rachel sulki silmänsä hetkeksi. Hän joutui aina miettimään vastausta tuohon kysymykseen, koska hän ei ollut varma. Lapsi kaipasi kysymykseen yksinkertaista vastausta ”kyllä” tai ”ei”. Legendan mukaan Sanguinius oli kuollut, mutta myös hänen vihollisensa oli tuhottu. Kuinka joku voisi voittaa kuollessaan? Kuitenkin olisi harhaoppista sanoa, että Sanguinius ei olisi voittanut. ”Kyllä hän voitti”, Rachel vastasi lopulta. ”Keisari itse tuli hänen avukseen, ja yhdessä he tuhosivat paholaisen.”
Beatrice riemuitsi. ”Minustakin tulee isona sankari. Minäkin haluan päästä jumalien sotureihin ja lähteä Taivaaseen sotimaan Sanguiniuksen rinnalla.” Rachel rypisti otsaansa. ”Olet kuunnellut liikaa isäsi juttuja. Emme me tarvitse enempää sankareita Taivaaseen, sinun pitää auttaa minua huolehtimaan karjasta.” Tyttö nyrpisti nenäänsä. ”Ymasit haisevat. Minä haluan soturiksi. Isäkin olisi halunnut minusta soturin. Siksi hän opetti minua käyttämään pyssyään ja tappelemaan.”

Niinhän hän olisi, Rachel ajatteli. Adam olisi halunnut pojan, joka olisi onnistunut siinä, missä hän itse ei. Aikanaan Adam oli lähtenyt matkaan Sanguinala-juhlan iltana ja taistellut tiensä radioaktiivisen aavikon halki Enkelin Putouksille, jossa suurissa kilpailuissa valittiin parhaat Baal Secunduksen pojista jumalien sotureiksi. Adam oli epäonnistunut, mutta hän oli jäänyt henkiin ja palannut kotiin, ”koska jumalat tarvitsivat suojelijoita myös kansalleen maan päällä”. Hän oli mennyt naimisiin Rachelin kanssa ja rukoillut poikaa, josta tulisi Taivaan soturi. Kun Rachel oli synnyttänyt vain tyttären, Adam oli yrittänyt kasvattaa Beatricesta pojan. Hän oli onnistunut niin hyvin kuin se oli mahdollista luontoa vastaan rikkomatta. Sitten hän oli kuollut vuosi sitten, kun mutanttilauma oli hyökännyt heidän kyläänsä, ja Adam oli johtanut epätoivoista rynnäkköä laumaa vastaan ja onnistunut henkensä hinnalla ajamaan hirviöt tiehensä. Ei mikään ihme, että tytöllä oli hinku päästä sankariksi, kun isänsäkin oli sellainen. Kuolleista sankareista vain ei ollut mitään hyötyä, toisin kuin elävistä paimenista. Rachel manasi mielessään miessukupuolen typeryyttä, joka oli nyt tarttunut Beatriceenkin.

”Vain pojat saavat osallistua valintoihin”, Rachel sanoi tyttärelleen. Beatrice kohotti uhmakkaana leukaansa ja vastasi: ”Minä rupean pojaksi ja sitten pääsen soturiksi.” Päätään puistellen äiti vastasi: ”Et sinä voi ruveta pojaksi. Sinä olet tyttö ja tytöksi syntynyt. Sinusta tulee isona äiti kuten minustakin, ja velvollisuutesi on täällä heimon parissa, ei Taivaassa pyssyjen kanssa.” ”Kylläpäs voin”, tyttö intti. ”Minä voitan tappelussa kaikki kylän samanikäiset pojat ja muutaman vanhemmankin. Ei tytöillä ja pojilla ole muuta eroa kuin se, että pojat pissaavat seisaalleen. Minäpä osaan myös, näytän vaikka!”

Tyttö alkoi jo avata resuisia housujaan, kun Rachel ehti estämään. Hän vakuutti tytölle uskovansa, että tämä osasi kaiken, minkä pojatkin, mutta se ei tehnyt hänestä poikaa. ”Soturit vain kuolevat nuorina, kuten isäsikin”, Rachel muistutti tyttöä. ”Ethän sinä halua kuolla?”
”Antaisit minun edes yrittää!” Beatrice intti. ”Voisin sitten tulla takaisin kuten isä.”
”Ei.” Beatrice oli vahvatahtoinen, ja Rachel oli huomannut tämän saavan tahtonsa läpi useammin kuin oli hyväksi, mutta tässä asiassa hän ei aikonut antaa periksi. Hän oikaisi selkänsä, joka oli painunut jo kumaraan, vaikka hän oli hädin tuskin kolmeakymmentä, ja katsoi tytärtään tiukasti silmiin. ”Sinä pysyt täällä.”

***

Ilta pimeni. Rachel ja Beatrice vetäytyivät juhlista kotiinsa, pieneen mökkiin, jonka tytön isä oli rakentanut vuosia sitten Rachelille häälahjaksi. Niukan illallisen jälkeen äiti peitteli tyttärensä vuoteeseen ja vetäytyi sitten itsekin yöpuulle.

Beatrice makasi vuoteellaan silmät auki ja tuijotti kattoon. Tänä vuonna kylästä ei ollut lähtenyt ketään Enkelin Putouksille. Hänen heimonsa joutuisi häpeään, jos yhtäkään heidän pojistaan ei valittaisi Taivaan soturiksi. Hän odotti, kunnes kuuli äitinsä hengityksen tasaantuvan, ja kierähti sitten vuoteeltaan. Hänen paljaista jaloistaan ei kuulunut ääntäkään, kun hän hiipi varovasti ulos makuuhuoneesta. Hän avasi komeron ja nosti sieltä laatikon, jonka isä oli jättänyt hänelle perinnöksi.

Laatikossa oli raskas kaksipiippuinen rynnäkkökivääri, joka oli periytynyt suvussa isältä pojalle kauemmin kuin kukaan muisti. Beatrice heitti aseen olkahihnasta selkäänsä ja sitoi vyölleen niin monta patruunalipasta kuin sai mahtumaan. Hän otti myös isän vanhan metsästyspuukon. Ensin hän leikkasi keltaiset kiharansa lyhyiksi; koska hänellä ei ollut peiliä apunaan, hän vain nirhaisi kutrit poikki sieltä täältä ja pörrötti sitten loput kädellään takkuiseksi pehkoksi, jollainen melkein kaikilla pojilla oli. Puukon hän sitoi reiteensä. Sitten hän haki keittiöstä suuren nyytillisen ruokaa ja kaksi leilillistä melkein puhdasta vettä. Hänen kantamuksensa painoivat niin paljon, että hänen rohkeutensa oli vähällä pettää heti alkuunsa, mutta hän muistutti itseään, että soturina hän kohtaisi paljon pahempiakin vastuksia kuin painava reppu. Hän avasi oven ja kohtasi yön pimeyden. Onneksi kylän vartijatkin nukkuvat tänään, kun on juhlapäivä, Beatrice ajatteli. Hän oli aina hämmästellyt, miksi viholliset eivät koskaan hyökänneet Sanguinala-päivänä, mutta ehkä jumalien soturit suojelivat heitä silloin.

Hän oli juuri aikeissa astua ulos mökistä, kun hän kääntyikin takaisin. Hän hiipi varovasti äitinsä vuoteen vierelle ja kumartui antamaan suukon tämän otsalle. ”Minä rakastan sinua, äiti”, hän kuiskasi, ja sitten hän kiiruhti ulos ja suuntasi kulkunsa reippaasti kohti itää. Kohti Enkelin Putouksia.

Luku 2. Liittolaiset

Hehkuva aurinko poltti Beatricen ihoa. Hän oli kulkenut koko yön ja palellut kaiken aikaa – autiomaassa oli öisin usein pakkasta. Kylmä ja kuuma eivät kuitenkaan olleet pahin uhka sisukkaalle tytölle. Vaarallisinta oli se, että hiekka oli monin paikoin radioaktiivista, eikä Beatricella ollut säteilymittaria.

Tyttö manasi mielessään typeryyttään. Hänellä ei ollut mitään toivoa selvitä elossa aavikon yli, jos hän ei osannut varoa radioaktiivisimpia paikkoja. Hänen paljaat jalkapohjansa olivat ensimmäisenä yönä tummuneet varoittavasti, ja hän oli repinyt huovastaan suikaleita ja kietonut ne jalkoihinsa edes jonkinlaiseksi suojaksi. Hänen päässään oleva huivi oli likomärkä hiestä, mutta jos Beatrice ottaisi sen vähäksi aikaa pois päästään, Baalin auringon armottomat säteet polttaisivat tiensä hänen vaaleiden hiustensa läpi hänen aivoihinsa, eikä hänen tarvitsisi pelätä hidasta säteilykuolemaa.

Hän oli pysähtynyt hetkeksi syömään pyydystämäänsä liskoa, kun hän näki viistosti edessään liikettä. Kenties siellä oli muita poikia (hän mielsi jo itsensä pojaksi), jotka pyrkivät samaan paikkaan kuin hän. Heillä voisi olla säteilymittari.

Kenties siellä oli mutantteja, jotka väijyivät hänen henkeään, tai vihollisheimolaisia, jotka eivät tyytyisi tappamaan kiinni saamaansa uhria. Beatrice tarkisti aseensa tähtäimet ja lippaan.

Koska näytti kuitenkin siltä, että heidän polkunsa kohtaisivat ennemmin tai myöhemmin, Beatrice päätti, että homma kannattaisi hoitaa nopeasti alta pois, kävi miten kävi. Hän päätti kiiruhtaa saadakseen toiset kiinni.

Ilta yllätti tytön ennen kuin hän saavutti näkemänsä ryhmän. Hän paneutui levolle ase valmiina vierellään, peitteeksi tarkoittamansa huopa allaan suojaamassa hänen ihoaan kenties tappavalta hiekalta. Hän päätti nukkua vain hetken ja jatkaa sitten matkaa, jotta saavuttaisi kohteensa seuraavana päivänä. Nukkumisesta ei vain tahtonut tulla mitään, kun jäätävä tuuli kiusasi suojatonta tyttöä läpi yön.

Oli Beatricen onni, että hän oli tajunnut suojata itsensä hiekalta. Kun hän varhain aamulla jatkoi matkaa, hän löysi lähistöltä ymasinraadon, jonka massiivisessa ruumiissa näkyi selviä merkkejä altistumisesta säteilylle. Kuusijalkaisen märehtijän ihon suomut olivat tummenneet ja lohkeilleet, ja vaikka Beatricen saapumisen hätyyttämät haaskalinnut olivatkin syöneet sen lihaa, Beatrice päätti olla ottamatta riskejä.

Yön viileyttä tuli nopeasti ikävä, kun Beatrice jatkoi tarpomistaan punahehkuisen hiekan halki. Aamuaurinko poltti hänen silmiään ja sokaisi hänet niin, ettei hän kyennyt näkemään, missä hänen edellisenä päivänä näkemänsä ryhmä liikkui. Samalla hän tiesi olevansa näkyvä kohde, jos ryhmä päättäisikin olla vihamielinen. Iltapäivällä tilanne kääntyi Beatricen eduksi, kun aurinko siirtyi hänen taakseen. Hän huomasi saavuttavansa edessä näkyvän ryhmän vielä samana iltana. Ryhmä koostui tosiaan nuorista pojista; heitä oli kymmenkunta. Beatrice kiristi tahtiaan ja hölkkäsi rauhallista tahtia etenevän poikajoukon kiinni.

Ilta-auringosta yhtäkkiä ilmestyvä hahmo säikäytti poikajoukon, ja pojat asettuivat nopeasti tiiviiksi rykelmäksi hakien suojaa toinen toisistaan. Beatrice näytti kämmeniään osoittaen tulevansa rauhan aikeissa, vaikka raskas rynnäkkökivääri olikin selvästi näkyvissä hänen selässään. Pojista kookkain, ruskeahiuksinen ja kapeasilmäinen kaksitoistavuotias, astui eteenpäin ja huusi: ”Kuka olet?”

”Olen matkalla Enkelin Putouksille”, Beatrice vastasi. ”Jos olette menossa samaan suuntaan, toivoisin voivani liittyä joukkoon.” Poika kääntyi oman joukkonsa puoleen ja neuvotteli hetken näiden kanssa. Beatrice ei kuullut, mitä he puhuivat, mutta lopulta sama poika kääntyi taas hänen puoleensa. ”Sopii. Emme halua jättää sinua kuljeksimaan vahtimatta ympäriinsä – ties mitä konnuuksia keksisit.” Poika sanoi nimekseen Mike. Hänen kaksoisveljensä – paljon kiltimmän näköinen poika – oli nimeltään Ralph. Muut ryhmän jäsenet olivat Dave, Luke, John, Paul, Joe, Andy, Matt ja Mark. Mike, joka esiintyi joukon johtajana, kysyi Beatricelta tämän nimeä. Tyttö säpsähti; eihän hän voinut kertoa nimeään – hänenhän kuului olla poika. Hän kokosi itsensä ennen kuin kukaan ehti huomata hänen epäröintiään ja vastasi: ”Ben. Minä olen Ben.”

***

Ben oppi pian, että pojat olivat kovin erilaisia. Mike oli äkkipikainen ja kiivas, eikä hän pitänyt siitä, että hänen käskyjään kyseenalaistettiin. Ainoa, joka saattoi sanoa hänelle vastaan, oli hänen veljensä Ralph. Ralph vaikutti hyvin mukavalta ja älykkäältä kaverilta. Dave oli ilmeisesti joukon nuorin; hän oli arka poika, ja hänellä oli toisinaan vaikeuksia pysyä muun joukon tahdissa. Hänellä oli kuitenkin säteilymittari, ja hän oli ainoa, joka osasi käyttää sitä. Jos Mike olisi onnistunut painostamaan Daven opettamaan hänetkin käyttämään mittaria, Dave olisi luultavasti jätetty joukosta jo kauan sitten. Myöskään Luke ei ollut kovin sitkeää tekoa, ja Mike ärjyi usein molemmille. Kerran, kun Dave pyysi, että he lepäisivät hetken ennen kuin jatkoivat, Mike menetti hermonsa ja löi pienempää poikaa kasvoihin. ”Me lepäämme silloin, kun minä sanon!” hän huusi. Ralph näytti siltä kuin aikoisi sanoa jotain, mutta Mike tiuskaisi hänellekin: ”Ja sinä pidät nyt turpasi kiinni, pikkuveli. Alan saada tarpeekseni teistä kaikista ruikuttajista.”

”Mikset sitten häivy?” Ben kysyi. ”Jos olet niin kova kaveri, selviät varmaan yksinäsi paremmin kuin meidän kanssamme.” Miken naama punehtui. Hän pui nyrkkiä ja karjui – tai yritti karjua, mutta hänen alkava äänenmurroksensa sai äänen sortumaan nöyryyttäväksi kimitykseksi: ”Älä sinä rupea sanomaan, mitä minun pitää tehdä! Jos haluat olla pomo, saat tapella minun kanssani siitä.”

Ben pudisti päätään. ”En minä aio tapella. Keskenämme tappeleminen ei pidä meitä hengissä perille asti. Päinvastoin meidän pitäisi yrittää kannustaa toisiamme, jotta yhteinen matkamme olisi miellyttävämpi ja helpompi kestää. Sinä olet minua vahvempi, en minä sitä häpeä myöntää – mutta johtajalta vaaditaan muutakin kuin voimaa, ja muuta sinulla ei ole.”

Mike raivostui. Hän ryntäsi Benin kimppuun, kaatoi tämän maahan ja alkoi takoa tätä nyrkeillään. Ben tunsi hampaan lohkeavan ja maistoi veren maun suussaan, mutta hän ei lyönyt takaisin. Pian Ralph ja Matt kiskoivat Miken pois hänen päältään, ja Ralph auttoi sitten Benin ylös. Ruhjottu Ben pysyi töin tuskin jaloillaan ja hänen vasen silmänsä oli muurautunut umpeen, mutta hän vakuutti olevansa aivan kunnossa. Hän katsoi synkän totisena Mikea, joka puhisi ja uhosi edelleen Mattin ja Paulin pidellessä häntä. Sitten Ben pudisti keltatukkaista päätään ja kääntyi pois. Kun Mike oli aikeissa karata hänen kimppuunsa takaapäin, Ralph pysäytti päättäväisesti veljensä ja sanoi tiukasti: ”Mike, sinä pieksit hänet jo, mutta se ei muuta sitä tosiasiaa, että hän on oikeassa. Sinä hakkasit hänet, mutta hän voitti.” Mike sähähti ja sylkäisi maahan, mutta asettui sitten.

***

Ben toipui nopeasti. Mike ei ollut aiheuttanut vakavia vammoja, vaikka olikin ilmeisesti lyönyt tosissaan. Hän näytti Benille pistooliaan – ikivanhaa ja ruosteista automaattiasetta, joka käytti hylsyttömiä ammuksia – ja uhkasi käyttää sitä. Ralph kuitenkin vakuutti Benille, että Mike ei tarkoittanut sitä tosissaan. Veli oli kovanaama ja tappelupukari, mutta ei mikään kylmäverinen tappaja – Ralph jopa paljasti toverilleen, että kun veljekset metsästivät, pyydystetyn eläimen joutui aina lopettamaan Ralph.

Parin päivän taivalluksen jälkeen pojat olivat jälleen leiriytyneet. Miken vaatimuksesta kaksi poikaa kerrallaan valvoi vartiossa, ja se oli Beninkin mielestä hyvä ajatus. Hänellä oli nimittäin ollut jo jonkin aikaa tunne, että heitä seurattiin.

Aavistus osoittautui todeksi illalla, kun Mike ja Matt olivat vahdissa (Mike otti aina itse ensimmäisen vahtivuoron, jottei joutuisi heräämään keskellä yötä vahtiin). Pimeydestä kuului ääni, joka oli selvästi nuoren pojan ääni: ”Hei siellä! Mahtuuko joukkoon vielä yksi?” Mike päätti nopeasti noudattaa samaa logiikkaa kuin Benin kanssa (ehdotus, että yksinäisiä kulkijoita ei kannattanut pitää irrallaan, oli tosin ollut Ralphin) ja sanoi muilta kysymättä: ”Liity joukkoon. Minä olen Mike, joukon johtaja.” Matt nielaisi tämän kuullessaan, mutta Mike ei kuullut sitä. Miken itsevarmuus kuitenkin kärsi pienen kolauksen, kun tulija astui leirin lyhdyn valoon. Hän oli lähes päätä pidempi kuin Mike ja hänen paljas yläruumiinsa oli varsin lihaksikas.

”Taidat olla liian vanha kokeisiin”, Mike aloitti heti löytääkseen tulijasta heikon kohdan. Tämä kuitenkin pudisti tarmokkaasti päätään. ”Kuulemma kolmetoista on ylin sallittu raja. Minä en ole vielä täyttänyt kolmeatoista.” Muutkin kuin Mike epäilivät tulijan väitettä, mutta samapa se heille oli. Jos uusi tulokas auttaisi heitä selviämään matkan hankaluuksista mutta ei sitten saisikaan osallistua kokeisiin, sen parempi heille.

Ben sen sijaan otti uusimman tulijan sydämellisesti vastaan, nythän hän ei ollut enää itse ainoa ”ulkopuolinen”. Ehkä uudesta pojasta olisi myös apua Miken suhteen. Poika oli komea ja kultatukkainen, ja hänellä oli suuret, rehelliset silmät. Ben kysyi hänen nimeään. ”Sam”, poika vastasi.

Seuraavana aamuna kaksitoista poikaa lähti matkaan kohti Enkelin Putouksia.

[joppu]

Paras minkä olen lukenut tähän asti. Hyvää työtä ja tuo idea tytöstä, joka haluaisi Blood Angeliksi on kekseliäs muttei silti ainut kertainen.

[Andromedus]

Todella hyvää tavaraa, ja perus kapteeni trademark; ei kirjoitus virheitä. Odotan seuraavaa osaa innolla. Tuli vähän mieleen Joan D´arc.

[Dean Andersson]

Koska on jatko-osaa tulossa?

[Viikate]

Loistava tarina! Yksi asia tosin häiritsi: amerikkalaistyyliset nimet. Luulisin että kymmenien tuhansien vuosien kuluttua vieraalla planeetalla olisi hiukan eksoottisempia nimiä. Mutta se on pientä. Toivottavasti jatkoa seuraa pian.

[The Captain]

Jeanne d'Arc tosiaan on innoittanut minua vuosikaudet, ja onpa Empiren armeijassanikin konversio semmoisesta (en silloin vielä tiennyt, että Bretonnialla on "oikeakin" figu...)

Garoth ja minä suunnittelimme kumpikin naispuolista marineamme samaan aikaan toisistamme tietämättä, ja Garoth pirulainen ehti saada omansa valmiiksi ennen minua. No, Mary on sentään ihan eri tyylinen mimmi kuin "Ben".

Jatkoa tulee varmaan ensi viikolla, tosin en takaa mitään (ensi viikonloppu menee kuitenkin Jyväskylässä häviämässä ensin 40K:ssa Delilan armeijalla ja sitten FB:ssä ylitontuilla).

Loistava tarina! Yksi asia tosin häiritsi: amerikkalaistyyliset nimet. Luulisin että kymmenien tuhansien vuosien kuluttua vieraalla planeetalla olisi hiukan eksoottisempia nimiä.

"Amerikkalaistyyliset" nimet on valittu tarkoituksella ja erityisen huolellisesti. Jääköön vielä toistaiseksi sanomatta, mistä syystä, ettei tule paljastettua liikaa etukäteen. Taitaa jäädä trilogian kolmanteen osaan...

[Fire_Heart]

no niin nyt se teki sen.... mahtava tarina!!

[Andromedus]

Kapteenilla on sana hallussa.

[Peace]

Njooh - täytynee myöntää että paras tähänastinen tuotos täällä foorumilla jonka olen ehtinyt lukea.

Kerronta:9-
Kielioppi ja ulkoasu: 9 1/2 (Vähemmän muita suoranaisia virheitä kuin ilmiselviä typoja - ajoittain hieman kömpelöitä rakenteita)
Omaperäisyys:6 1/2
Kokonaisuus (painotettu keskiarvo ottaen huomioon tekstin vakavuuden?):9

Ei paha mutta omaperäisyyttä voisit hieman lisätä - tyttö joka haluaa pojaksi pojan paikalle on cliché suoraan ah niin hirvittävien Viisikoiden ajalta...

[Garoth]

No sekä minä, että The Captain taistelemme samanlaisen ongelman parissa. Meidän molempien pitää keksiä hyvät perustelut naismarinelle, joita ei fluffin mukaan ole olemassa, mutta armeijoissamme kylläkin. Tarina siitä, miten naisesta saadaan Marine kulkee pakosti parin clichén kautta, itsekkään en näistä eroon päässyt. Omaani tulee eri cliché, mutta silti jouduin sitä käyttämään.

Katsellaan nyt miten tuo tarina jatkuun. Tosin minä kyllä osaan kaivaan tuosta osasta ne vihjeet tarinan jatkumisesta jotta voin päässäni melko hyvin ajatella jatkoa, mutta kuten sanoin, katsellaan nyt.

Ja omasta mielestäni Delila -tarinat olivat vielä parempia, eli jos joku haluaa hyvää luettavaa kannataa kaivaa ne esiin, jos tällainen aukko Sotu-sivistyksessä löytyy.

[Skavengeneral]

Hieno stoori kieltämättä, tarvii lukea jatko-osatkin.

[Icingdeath]

Kapu laatua. Odotan hyvää jatkoa...

[Gabriel]

Hetkinen... 12 henkilöä... Jos Captain on leffamiehiä, voipi olla, että nimet on otettu elokuvasta nimeltä "Likainen Tusina"! Onko joku täällä katsonut kyseisen elokuvan? Voisi nimittäin vaikka kertoa niiden henkilöiden nimiä, niin saataisiin selville onko tarinalla joku yhteys tähän elokuvaan. Voi myös olla, että henkilöiden persoonallisuudetkin on otettu tästä elokuvasta (Olettaen tietysti että näiden kahden välillä tosiaan ON joku yhteys).

[Gabriel]

Ja ehkäpä myös samat henkilöt kuolevat tms.

[xxxxxxx]

perus kapteeni trademark; ei kirjoitus virheitä.

Andromedus, olet väärässä.

[PILK.NUS.]
The Captain, tarinassa on yks typo.

...että se tapahtui kymmenentuhatta vuota sitten...

Korjaahan se, nopeasti ennen kuin muut huomaa .
[/PILK.NUS.]

[Icingdeath]

perus kapteeni trademark; ei kirjoitus virheitä.

Andromedus, olet väärässä.

[PILK.NUS.]
The Captain, tarinassa on yks typo.

...että se tapahtui kymmenentuhatta vuota sitten...

Korjaahan se, nopeasti ennen kuin muut huomaa .
[/PILK.NUS.]

Ei voi olla....!!! Kapuko tehnyt virheen?! No jaa, 1 virhe pitkässä tarinassa on, never the less, todella hyvä suoritus.

Btw: Jypermään! , Miksi vaihoit nimesi?

[Argonath]

Herra olisi varmaankin ollut keisari ja ne olisi voineet mennä kappeliin vaikkapa pyhän sanguiniuksen päivänä

[Peace]

...että se tapahtui kymmenentuhatta vuota sitten...

Korjaahan se, nopeasti ennen kuin muut huomaa .
[/PILK.NUS.]

Ehkä planeetalla on käytössä ajanyksikkö "vuo". Se selittäisi tuonkin. Mieti ennen kuin puhut.

[LAndE]

Loistava tarina ja jatkoa odotellaan mahdollisemman pian...?

[The Captain]

Typo korjattu. Ei varmaankaan ollut ainoa... En vain viitsi tuhlata paperia näiden tarinoiden tulostamiseen, ja kokemus on osoittanut, että typot löytää parhaiten paperiversiota lukemalla.

Likaisen tusinan olen kyllä nähnyt, mutta en edes ajatellut sitä valitessani luvun 12 ja nuo nimet (jotka siis eivät ole Likaisesta tusinasta kuin ehkä vahingossa).

JCL3 tässä välissä hidastaa tuotantolinjaani, mutta 2. osa on kirjoitettu jo puoleenväliin. Varoitus: siitä tulee aika lailla pitempi kuin tästä.

Tuosta kliseisyydestä vielä: minun tyyliini kuuluu nimenomaan hyödyntää olemassaolevia kliseitä (niinhän GW:kin tekee koko ajan) ja toivoa, etteivät ne häiritse ketään kovin pahasti. Viisikko ei taas tullut mieleenikään Benin tarinaa kyhätessäni (ehkä muuten olisinkin antanut sille nimeksi Georgette...). Beatricehän ei tarkalleen ottaen halua olla poika vaan soturi. Koska sotureiksi pääsevät ainoastaan pojat... no, tajuatte pointin.