Mies joka uhmasi Slaaneshia

[Escobar]

Lyht tarina, joka on hautonut aikansa ja on nyt päässyt paperille.

Kun ihmiset katsovat merta, he näkevät luonnollisen kaaoksen parhaimmillaan. He voivat suunnitella kanavia, satamia ja aallonmurtajia, mutta aina lopulta meri vie voiton. Eldareille Verkosto näyttää samalta. Turvalliseksi tarkoitettu kulkureitti, joka elää omaa kaoottista elämäänsä välittämättä siitä, mitä sille yritetään tehdä. Silti, niin kuin satamat merellä, myös Verkostossa on turvasatamia. Suojaisin ja salaisin niistä on Musta Kirjasto. Se ei ole mikä tahansa kirjasto. Sinne on kasattu kokonaisen rodun muisto, kokoelma kaikista niistä tarinoista, jotka eldarit tuntevat kaaoksesta. Ja kuolematon rotu muistaa paljon.

Ulkopuoliset eivät kulje Mustan Kirjaston käytäviä. Se on eldareiden paikka, eldareilta eldareille. Harlekiinit vartioivat sen käytäviä ja vain hullut ovat valmiita uhmaamaan heitä. Silti toisinaan myös muiden rotujen edustajat pääsevät vierailemaan Mustassa Kirjastossa. Ihmiset, joita eldarit pitävät liian nuorina ymmärtämään kaaoksen todellisuutta, ovat huonosti edustettuina kirjastossa. Alle puoli tusinaa heistä on vieraillut siellä. Itse asiassa heitä esiintyy useammin kirjaston teoksissa. Sillä kirjaston tärkein tehtävä on kerätä tietoa kaaoksesta, ja vaikka eldarit omasta mielestään tietävät kaiken kaaoksesta, he ovat tarpeeksi viisaita ymmärtämään, että joku voi silti tietää heitä enemmän. Niinpä myös ihmisten tarinat ovat löytäneet tiensä kirjastoon. Yksi näistä on jopa osa harlekiinien näytäntöä, tarina joka esitetään tavallisille eldareille. Jotta he näkisivät laajemmin. Jotta he ymmärtäisivät ihmisten heikkoudet. Jotta he näkisivät, että ihmisten heikossa sielussa asuu suurempi voima, kuin mitä ihmiset itse ymmärtävät. Tämä on se tarina.

Tarina alkaa aina samoin. Se kertoo nuoresta miehestä. Hän asui pienellä tilalla jossain pienellä planeetalla. Hänen elämänsä oli yksinkertainen ja vaatimaton, hän viljeli maatilaansa ja eli sen tuotoilla. Ihminen, joka tunnettiin Keisarina, oli hänelle suuri ja ylväs esimerkki mutta merkityksetön. Hän välitti vain omasta elämästään ja sisarestaan. Hän ja hänen sisarensa olivat orpoja, heidän vanhempansa oli vienyt rutto vuosikymmeniä aiemmin ja nyt he elivät kahdestaan. Mies elätti heidät molemmat, sisarta kiinnostivat enemmän kevytmielisyydet. Hänen veljensä ei tästä välittänyt, hän oli nöyrä ihminen, joka mielellään auttoi rakasta sisartaan. Mutta miehen huomaamatta Valheiden Prinssi onnistui löytämään tien naisen sydämeen ja hän lankesi. Hänen rikoksiaan ei tunneta, mutta seuraus kyllä. Keisarin nimeen nainen poltettiin elävältä, huolimatta veljen protesteista. Niin mies jäi yksin katsomaan savuavia jäänteitä, joihin jäi hänen rakastamansa nainen.

Mies etsi vastausta tapahtuneeseen ja sai tietää itseään viisaammilta, että hänen sisarensa oli luvannut sielunsa Valheiden Prinssille ja sitä kautta hänen ruumiinsa oli joutunut demonisen voiman kehdoksi. Mies järkeili omassa päässään, että koska sielu oli kaiken lähde, niin pelastamalla sisarensa sielun hän pystyi pelastamaan hänet kokonaan. Niinpä hän sulkeutui kotiinsa ja alkoi paastota. Hän pukeutui harmaaseen kaapuun ja söi vain kuivaa leipää ja joi vain vettä. Kuusi päivää ja kuusi yötä hän istui kotinsa hämärässä huoneessa ja toivoi sydämensä pohjasta näkevänsä sen, joka omisti hänen sisarensa sielun. Ulkona maailma meni menojaan ja vilja kuivui pelloille, mutta mies ei välittänyt. Seitsemännen päivän aamuna joku astui hänen huoneeseensa. Vieras nauroi miehen pyrkimyksille ja sanoi, ettei hän koskaan saisi sisartaan takaisin. Mies totesi, ettei välittänyt mahdollisuuksista. Hän välitti sisarestaan ja oli valmis kulkemaan läpi helvetin hänen vuokseen. Vieras naurahti ja avasi oven siihen, missä sitä ei aiemmin ollut. Hän viittasi miehen kulkemaan pitkin polkua, joka johtaisi sinne, mitä hän halusi. Mies ei sanonut mitään, vaan nousi ja astui ovesta.

Oven toisella puolella hän näki edessään polun ja kaukaisuudessa linnan. Polku johtaisi linnan luokse, hän tiesi sen. Hänen tuli vain kulkea se loppuun asti. Niin hän lähti kulkemaan varmoin askelin. Pian hän saapui alueelle, jota kansoittivat useat patsaat. Kultaiset ihmishahmot tervehtivät häntä ja jopa polku, jota hän kulki, oli siloteltu hopealla. Puutarhan kasvit kukkivat rubiineja ja turkooseja, kuin tarjoten itseään vieraalle. Mies näki tämän kaiken, mutta ei välittänyt. Yksikin näistä kukista, pieninkin osa katukivetyksestä tekisi hänestä rikkaimman miehen hänen kotikylässään. Mutta hän ei ollut täällä sitä varten. Niin hän jatkoi matkaansa taakseen katsomatta. Jossain hänen takanaan kultainen patsas valutti poskilleen kyyneliä.

Seuraavana päivänä hän saapui entistä suurempaan puutarhaan. Hedelmät roikkuivat raskaina puiden oksilta ja raikas vesi virtasi vuolaana puroissa. Mies ohitti useita houkutuksia ja tunsi nälän kalvavan sisällään. Hän oli ravinnut itseään vain leivän rippeillä edellisenä päivänä ja tiesi, etteivät eväät riittäisi matkan loppuun asti. Mutta silti hän piti kätensä kurissa eikä kurkottanut kohti houkutuksia. Hän muistutti itseään siitä, mikä oli hänelle tärkeintä ja jatkoi matkaansa halki tuoksuvan puutarhan. Jos hän olisi katsonut sivuille tarkemmin, hän olisi nähnyt aiemmin kulkeneita, jotka nyt makasivat puiden juurilla ahmien hedelmiä sydämensä kyllyydestä tai lojuivat jokien varsilla juoden kaiken, mitä virta heille kuljetti.

Seuraavan sillan jälkeen mies saapui kukkakedolle. Kauniit miehet ja uhkeat naiset makoilivat pitkin ketoa, antautuneina lihallisiin nautintoihin. Kun he näkivät miehen lähestyvät, he pyysivät häntä liittymään joukkoonsa. Olihan hänen tehtävänsä pyhä ja hän ansaitsisi siitä palkkion. Mies ei vastannut vaan painoi katseensa alas. Vaikka naisen vartalo ei ollut hänelle vieras, ei hän voinut kuvitella poistuvansa polulta ennen kuin oli saavuttanut määränpäänsä. Niin hän jatkoi matkaansa eikä nähnyt miten hänen takanaan kauniit vartalot muuttuivat, paljastaen häntä houkutelleiden demonien todellisen luonteen.

Mies kulki neljännestä portista ja saapui valtaville niityille. Kaikkialla hänen ympärillään ihmiset niittivät viljaa ja kasvattivat karjaa. Mutta he tekivät sen väärin. Yhtäällä rengin viikate osui jatkuvasti kiveen, toisaalla piika ei saanut karjaa pysymään aloillaan lypsyn ajan. Kaikki työntekijät rukoilivat apua itselleen. Mies kuuli rukoukset ja tiesi, että hän pystyisi auttamaan. Hän pystyisi auttamaan renkiä, hän pystyisi auttamaan piikaa, hän pystyisi auttamaan kaikkia. Hän voisi osoittaa olevansa paras neuvoja ja ottamaan ohjat. Mutta hän ei tehnyt niin. Ei niin kauan kun hänellä oli tärkeämpi tehtävä sydämellään. Niin hän kulki halki peltojen ja saapui viidennen kuilun luokse.

Laskeuduttuaan rotkon pohjalle hän näki edessään suoran tien. Tie kutsui häntä kulkemaan ja koska hän näki edelleen edessään päämääränsä, hän päätti seurata sitä. Kuljettuaan tietä eteenpäin useita tunteja hän näki ratsastajan. Mies oli lihava ja pukeutunut kullalla koristeltuihin vaatteisiin. Häntä seurasi kymmeniä palvelijoita ja avustajia, jokainen odottaen käskyä isännältään. Mies kulki kohti ratsastajaa, ja nähdessään hänen kasvonsa, hän laski katseensa. Sillä ratsastaja oli hän itse. Mies näki sen, mikä hän pystyi olemaan, arvostettu ja kunnioitettu. Mutta ei rakastettu. Sillä mies näki myös itsensä sellaisena, kuin hän ei halunnut. Kukaan ei ratsastanut miehen rinnalla, vaan kaikki kulkivat hänen jäljessään, hänen alapuolellaan. Ja sitä hän ei halunnut, sillä mies ratsasti yksin. Niin hän jatkoi matkaansa, kuullen vielä kauan ihailijoiden innokkaat huudot.

Mies avasi kuudennen oven ja näki edessään suuren parven. Ladon yliset oli nostettu täyteen tuoretta heinää, rengit olivat tehneet työnsä hyvin. Kesä tuoksui ihanalta ja kaikki kutsui työn jälkeiseen lepoon. Useat työläiset nukkuivat jo hyvin ansaittua unta parvella kun mies kulki heidän ohitseen. Vaikka hän oli kulkenut mittaamattoman ajan halki demonisen maaperän ja jalat polttivat hänen allaan, hän ei malttanut pysähtyä. Sillä hän tiesi, että jokainen hikipisara, jokainen tuskan kyynel. Ne tulisivat olemaan sen arvoisia.

Niin mies kiipesi ylös viimeistä kielekettä ja saapui suuren linnan ovelle. Laskusilta oli alhaalla ja portin vartijat kumarsivat kohteliaasti nähdessään miehen. Sillä he tiesivät, kuka vieras oli. Kaikki tiesivät. Harva tunkeilija pääsi kulkemaan halki Slaaneshin Kuuden Muurin ja pääsi linnaan asti. Niinpä Valheiden Prinssi itse oli antanut määräyksen siitä, että vieras piti päästää valtaistuin saliin asti. Hän kohtaisi uhmaajansa siellä. Niin mies kulki halki palatsin. Purppuraliekit valaisivat hänen kulkuaan ja kaunisvartaloiset demonit kiertelivät hänen ympärillään, janoten palkintoa jonka vain heidän herransa pystyi myöntämään. Lopulta mies saapui valtaistuinsaliin.

Pyöreän salin keskellä oli kullasta valettu istuin, jonka päällä istui Slaanesh. Hän oli ottanut muodokseen ihmisen hahmon, miellyttääkseen vierastaan. Hänen ihonsa oli kuin ebenpuuta, hänen silmänsä meripihkaa. Ja kun hän tervehti miestä, hänen äänensä oli kuin kullalla silattua hunajaa, niin ihanalta se kuulosti. Mies astui keskelle salia ja polvistui Slaaneshin eteen. Mies puhui ja sanoi tulleensa noutamaan sisarensa sielua. Slaanesh kuunteli hiljaa ja sanoi luovuttavansa ilomielin sielun vastineeksi noin rehellisestä pyynnöstä, kunhan mies esittäisi sen kasvotusten. Mies piti katseensa maassa ja vastasi, ettei pystyisi katsomaan jumalaa kasvoihin.

Slaanesh pyysi vielä kahdesti ja mies kieltäytyi kahdesti. Jumalan houkutukset eivät saaneet miestä lankeamaan sielunsa tieltä. Slaanesh, joka oli ikuisesti jumalista nuorin, mutta silti ikuinen, tunsi raivon kasvavan sisällään, nousi ylös kaikessa kauheudessaan. Samalla kaikki soihdut sammuivat hänen temppelissään. Demonit lakkasivat liikkumasta ja jopa Naamio, jonka kirous oli tanssia ikuisesti, hidasti liikkeensä mateluksi. Slaanesh näki tämän kaiken ja tajusi tappionsa olevan lähellä. Niinpä hän ei sanonut mitään, vaan asteli hitaasti alas valtaistuimeltaan miehen luokse. Mies oli edelleen polvillaan hänen edessään.

Slaanesh puhui miehelle ja sanoi, ettei voisi vapauttaa hänen sisartaan. Nainen oli luvannut sielun Slaaneshille ja huolimatta miehen rehellisistä pyynnöistä sopimus olisi pitävä. Mies vastasi välittömästi, että hän antaisi sielunsa sisarensa sijasta. Slaanesh hymyili ja nyökkäsi hiljaa. Kultainen häkki laskettiin valtaistuinsalin katosta alas ja miehen sisar päästettiin sieltä vapaaksi. Sen jälkeen mies ohjattiin häkkiin istumaan.

Tarina ei kerro, mitä sisarelle kävi eikä sillä ole merkitystä. Vain miehen päätöksellä on eldareille merkitystä. Mies uhmasi Häntä Joka Janoaa ja antoi sielunsa hänelle. Niin kauan, kun hän ei kumartaisi uudelle herralleen, hän olisi vanki. Mutta niin kauan kuin hän säilyisi häkissään, hän olisi turvassa mutta vankina. Eldarit näkevät tässä tanssissa enemmän itseään kuin ihmiset voisivat koskaan tajuta.

[Escobar]

Vau. Likemmäs toista sataa lukemista ilman kommenttia. Onko tarina ilman vikoja mutta silti niin tylsä, ettei sitä jaksa kukaan kommentoida?

[Berzerk]

Mielenkiintoinen, mutta hyvä.

[Escobar]

Mielenkiintoinen, mutta hyvä.

Okei. Seuraava tarinani tulee olemaan tylsä ja hyvä. Tai mielenkiintoinen ja huono.

[Sivious]

Vaikka saatankin hiukan nekrota, niin pitää kommentoida.
Loistava tarina, ainakin omasta mielestäni. Sopii just sopivasti Eldar fluffiin että ne kertoisi tälläistä tarinaa ihmisestä. Hyvin kuvailit Slaaneshin puistoa houkutuksineen ja tyypin päättäväisyyttä.

[Escobar]

Kiitos.

Suurin huoleni oli juuri se, miten osaisin kuvata Slaaneshin puutarhan "oikealla" tavalla siten, että siitä kuvastuu päähenkilön persoona.

[Ruispöllö]

Hieno tarina. Jossain vaiheessa loppua kuvittelin jo että slaanesh häviäisi:D Kirjota pian jatko-osa.

[Escobar]

Jatko-osa? You mad? Miten tästä jatkaa? Tämä on osa Eldareiden mytologiaa.

[v4s4r4]

mielenkiintoinen ja hyvä on ehkä hieman tylsähköäkin tässä on mutta silti tosi hyvä

[Mysterous]

Ehdottomasti mielenkiintoinen ja hyvin onnistunut "personal hell" jossa on osattu käyttää syvällisempiä houkutuksia. Slaaneshin puutarhat ovat tarinan paras anti, mutta myös Eldar puheet ja vertaukset kutkuttavat itseäni.

[Veripallo]

Oon yllättynyt että Slaanesh päästi sisaren kuitenkin pois... Eli voittiko mies sitten tavallaan kuitenkin? Hyvä tarinanpätkä kyllä oli, comppaan sitä että ne puutarhat oli paras osa.