Ostiumfluffi - Tor Shallarath

[IRiaD]

---

Aamun ensimmäiset auringonsäteet pyyhkivät kultaisella valollaan kasteen peittämää niittyä. Kevyt tuuli sai heinät ja kukat aaltoilemaan tuhansissa väreissä kylpevän meren lailla. Sen laineilla keinui kultakirjailtuun silkkiviittaan kietoutunut pari. Heidän solakat ruumiinsa olivat kietoutuneet toistensa syleilyyn ja heidän uljailla kasvoillaan paistoi tyyneys. Prinssi Ellyendin avasi hiljaa silmänsä ja katsoi sylissään nukkuvaa miestä. Hän tunsi rakkaansa lämpimän hengityksen rinnallaan.

Pohjoistuulen noustessa haltia päästi ilmoille liki huomaamattoman hymyn. Vaalean ja ruskean sävyt sekoittuivat toisiinsa rakastajien hiusten tanssiessa yhteistä lemmenleikkiään. Varovasti Ellyendin kumartui antamaan rakkaalleen suudelman, niin hellän kuin vain mies voi miehelle antaa. Hän säpsähti tuntiessaan Ylthamarin liikahtavan ja haki vaistomaisesti silmillään tämän katsetta.

Ylthamarin silmät olivat sysimustat, eikä niissä näkynyt eloa.

---


Caledorin länsirannikolla, Tor Shallarathin suuressa ja kauniissa satamakaupungissa, prinssikunnan valtias Ellyendin säpsähti hereille kaupungin linnoituksen korkeimmassa tornissa.

Haltia tunnusteli sydämenlyöntejään. Oli kulunut monta vuosisataa hänen rakkaansa katoamisesta Vanhaan Maailmaan suuntautuneella kaupparetkellä, mutta painajaiset vainosivat Ellyendiä yhäkin. Repien kylmästä hiestä nihkeät lakanat ympäriltään prinssi nousi vuoteestaan ja hoiperteli ikkunaan. Oli vielä yö, sillä kuu ja lukuisat tähdet kimaltelivat kaupungin alla avautuvat suuren meren pinnalla. Valkeasta marmorista veistetyn kaupungin kadut olivat hiljaiset, mutta se ei ollut mitenkään uutta. Suurhaltiaväestö oli käynyt toivotonta sotaa omaa sukupuuttoaan vastaan aina mahtavan Aenarionin ajoista asti.

Kylmä merituuli hyväili prinssin alastonta ja lihaksikasta vartaloa. Se toi mukanaan tuoksun merestä ja lokeista – ja muistoja yhteisistä retkistä ihmisten äskettäin asuttamaan Keisarikuntaan. Hänen takanaan tuuli rikkoutui Caledorin valtaville, lumihuippuisille vuorenrinteille, joiden sisään oli taidokkaasti koverrettu koko haltiakansan ylpeys. Ylpeys jota hänen pitäisi huomenaamulla lähteä pelastamaan.

Ellyendin tajusi itkevänsä. Hopeiset kyyneleet valuivat valkeita poskia pitkin ja tippuivat avoimen ikkunan marmoriselle karmeille, sitä holtittomasti puristavien rystysten väliin. Prinssin mielestä oli aivan tarpeeksi kauheaa että heidän kansansa oli kuolemassa, mutta siltikin heidän piti lähettää taitavimmat soturinsa kuolemaan liki toivottoman tehtävän perässä. Viime viikolla pohjoiset barbaarit olivat hyökänneet ja onnistuneet varastamaan, Lohikäärmeprinssien lukuisista ja sankarillisista uhrauksista huolimatta, kuusi kappalta arvokkaita lohikäärmeenmunia. Munat oli pakko saada takaisin, sillä niistä riippui koko haltiakansan tehokkaimman aseen – lohikäärmeiden – tulevaisuus. Feenikskuningas Finubar oli valinnut Ellyendinin johtamaan palautusretkeä.

Niellen kyyneleensä Ellyendin kääntyi ja puki itsensä kevyeen aamutakkiin. Hänen mielessään laukkasivat kauaskatseiset unelmat hänen ja rakastajansa jälleennäkemisestä, jonka hän toivoi tällä sotaretkellä saavuttavansa. Ylthamaria ei ollut koskaan julistettu kuolleeksi, sillä häntä kantanut laiva oli vain mystisesti kadonnut matkalla. Kukaan ei tiennyt missä he olivat olleet, mutta nuori ja epätoivoinen soturi toivoi löytävänsä kaipaamansa vastaukset aavan meren takaa.

Sitä ennen hän ei voinut kuin odottaa.

---

“Tämä retki on täysin sekopäinen, ja sinä tiedät sen”, vanha haltia sanoi kävelleessään nuoren Ellyendin vierellä. He vaelsivat Tor Sallarathin vastaanottosalin halki kohti suurta, majesteettista ulko-ovea. Parin lähestyessä kiiltäviin Ithilmar-haarniskoihin sonnustautuneet ovenvahdit avasit valtavat portit vaivattoman näköisesti. Aamuauringon säteet häikäisivät soturikaksikon heidän astuessaan ulos meren ja sotaretkelle valmistautuvien sotureiden ääniin. Ellyendin tiesi vanhuksen puhuvan totta, mutta katsellessaan nuorien jäntevien haltiasotureiden haarniskoitumista ja kuunnellessaan saappaankantojen kopinaa vaaleaa kiveä vasten hän ei voinut olla unohtumatta hetkeksi ajatuksiin rakkaastaan. Äänekäs rykäisy hulmuaviin kaapuihin sonnustautuneelta maagilta sai prinssin lopulta havahtumaan.

”Minä tiedän, Ayreon, mutta päätös tästä retkestä ei ole minun”, Ellyendin sanoi lopulta varovaisesti, ”Feenikskuningas näkee tämän tarpeelliseksi eikä ole minun asiani kapinoida hänen käskyään vastaan”. Nuoren prinssin vastaus ei huvittanut velhoa, jonka vastausta saattoi selvä ärtymys: ”Siltikin, me tapatamme miehiämme turhaan. Ymmärrän lohikäärmeiden arvon, mutta on liki mahdotonta että me saamme ne takaisin. Se mahdollisuus ei ole näin monen hengen arvoinen. Ei sinun henkesi eikä varsinkaan minun henkeni. En matkannut Hoethista tänne asti kuolemaan lohikäärmeiden takia. Kukaan ei matkan-”.

Velho ei ehtinyt saada sanojaan loppuun, sillä juuri sillä hetkellä aurinko peittyi ja haltia-armeijan ylle laskeutui korviahuumaavan rääkäisyn saattelema varjo. Jokainen ylleen katsova saattoi nähdä polttavaa taivasta vasten piirtyvän siluetin kookkaasta punaisesta lohikäärmeestä – yhden Caledorin aurinkokäärmeistä, jonka selässä ratsasti erehtymättä nuori ja hulmuavahiuksinen haltiamaagi.

”Ehkä sinun pitäisi kysyä asiaa häneltä”, Ellyendin sanoi nauraen, viitaten lohikäärmeen selässä ratsastavaan nuoreen käärmemaagi Traganiin. Leiskuvatukkainen haltia oli fanaattinen sodankävijä, fanaattisempi tulimaagi ja fanaattisin lohikäärmeiden puolestapuhuja jonka prinssi kaupungistaan tunsi. Hänen ratsunaan toimi pieni, vastikään herännyt lohikäärme Es'shi, jonka näkeminen oli herättänyt uuden toivon Caledorilaisten haltioiden sydämissä.

Ayreon ei selvästikään pitänyt nuoren prinssin nenäkkyydestä, vaan lähti alas laitureita ja sotalaivoja kohti. Hoethilaisen arkkimaagin mukana tullut turvavartio Miekkamestareita ja Finubarin matkalle määräämiä Valkoleijonia lähtivät seuraamaan velhoa alas kaupungin katuja pitkin.

Ellyendin kääntyi katsomaan palatsinsa taakse jääneitä portteja. Hänen huoneensa lippua, josta kuvastui Caledorin vuorten ylle kohoava palava lintu Feenikskuninkaan kunniaksi, kannettiin juuri linnoituksen sisältä auringonvaloon. Haltia huokaisi ihastuksesta nähdessään silkkikankaaseen neulottujen jalokivien loisteen ja hehkun. Hänen sydämessään hypähti uusi toivo, ja hetken aikaa hän antoi itselleen luvan olla toiveikas. Kun lipunkantajat lähestyivät prinssiään, tämä huokaisi tarttuen vasallinsa tarjoamaan suurmiekkaan. Huutaen itselleen haltia-armeijan huomion Ellyendin nosti miekkansa ilmaan saaden seurakseen hurrauksia ja kunniahuutoja. Käskystä lukuisat sotilaat lähtivät marssimaan alas sotalaivoja, merta ja vanhaa maailmaa kohti. Lohikäärmeenmunat oli löydettävä, maksoi mitä maksoi.

Ellyendinille ne eivät kuitenkaan olleet ainut etsimisen arvoinen asia.

”Olisitpa hengissä”, haltia kuiskasi itselleen.

******************************

Sellasta tällä kertaa. Täydet viisi fluffipistettä, vaikka ennen turnausta pelottikin että olin jättänyt tarinan liian pintapuoliseksi. Lopun lähtökuvausta ja päähahmon suhdetta rakastajaansa oisi voinut vielä yrittää syventää jollain lyhyellä flashbackilla ja vaikka yhdellä arkipäivällä ennen varsinaista lähtöä (en tiedä oisko tää tehnyt sitten tarinasta liian tylsän, mutta miusta se oisi toiminut paremmin suoran ja teflonisen "nyt mennään"-loren sijaan). Harmikseni en edes missään vaiheessa tajunnut raadilta kysyä että mistä pidettiin, mitä vihattiin ja oisiko heidän mielestään toi pidennys toiminut paremmin. Kuunnellaan sit teidän mielipidettä.