Meistä Tuli Sankareita

[Weedeeo]

Kreivin palveluksessa tienaava, pulskahko mies astelee ylös kylän raitilla sijaitsevalle korokkeelle. Syvän siniseen kaapuun sonnustautuneena hän herättää joitakin soraääniä yleisössä, mitä varten hänellä onkin muutama kreivin nihti mukanaan. Miehellä on selvästikin jotain tärkeää sanottavaa, ja hänen rykäistessään bassoäänellään yleisö vaikenee:

Meistä tuli Sankareita

Tämä on vetäjän ensimmäinen ”areena”. Vaikka käytänkin sanaa areena, odotettavissa ei ole kierrosmättöä gladiaattorityyliin, vaan pyrkimyksenä on luoda roolipeli, jossa pelaaja voi kehittää itseään ja hahmoaan, ja jossa hahmon tekemät valinnat vaikuttavat pelinkulkuun. Juonikin on, ja sitä myötäillen tapahtumat saavat uusia käänteitä, vaikka pelaajat voivatkin määrätä tapahtumien kulun. Tämä ei ole pudotuspeli.

Vetäjä käyttää sääntöinä soveltaen WHFB:n 7.(6.?) laitoksen sääntöjä.

Pelaajat valitsevat hahmonsa WHFB:n 7. tai 6. edikan aikaisista armeijakirjoista seuraavasti:
-hahmot valitaan Core-osastosta
-epäkuolleet(TK, VC) ja liskot ovat pannassa, kuten myös Kaaoksen Demonit ja Petomiehet;
WoC/HoC- ja O&G-kirjoista otetut hahmot täytyy fluffata hyvin, muuten eivät pääse mukaan. Vetäjä katsoo joka hahmon kohdalla tapauskohtaisesti, sopiiko rodun edustaja mukaan
[Edit: DE Assassinia tai Skaven Weapontiimejä on turha ehdottaa. Mutta tapauskohtaisesti, tapauskohtaisesti]
-hahmolla ei saa olla minkäänlaista ratsua, eikä mielellään neljää jalkaa
-kaaoskääpiöitä ei oteta mukaan, DoW-kirjasta saa hahmon kyllä valita
-armeijakohtaiset erikoissäännöt ja vastaavat tulee kertoa vetäjälle hahmoja mukaan ilmoitettaessa
-hahmot saavat valita yhden armeijakirjassa yksikölleen tarjolla olevista ase-/muista vaihtoehdoista
-hahmojen pistehinta voi vaikuttaa epäsuorasti peliin
-jokainen lähettää hahmonsa vetäjälle hyväksyttäväksi ennen osallistumista
-vaikka yllä annetaan monia rajoituksia, voi vetäjältä pyytää lupaa poikkeukseen hyvin perusteluin ja hyvän maun rajoissa

Pelaajia otetaan mukaan neljä(4)(ei lukkoon lyöty), vielä ei ole tietoa, voiko peliin liittyä uusia pelaajia kesken kaiken.

Hahmojen ilmoittaminen mukaan

Vetäjälle lähetetään etukäteen YV:nä hahmosta seuraavat tiedot:
-koko nimi
-rotu
-kuva(ei pakollinen mutta melkein)
-stattirivi, erikoissäännöt ja varusteet
-pistehinta
-esittely ja taustatarina
Lisäksi yhteystiedot mesepelaamista varten.

Pelin luonteesta

Peliä pelataan silloin kun vetäjälle sopii, eli esimerkiksi koeviikko saattaa hyvinkin pysäyttää pelaamisen. Peliajoissa voidaan joustaa, mutta vetäjän antamassa aikataulussa suotaisiin pysyttävän hahmoon kohdistuvien sanktioiden uhalla.
Pelaaminen tapahtuu mesessä ja tapahtumat kirjoitetaan Sotavasaraan(kts. Sola, Reach). Myös muita tapoja voi ilmetä pelin edetessä.
Pelaajien tulee kirjoittaa tapahtumista ja hahmoistaan tarpeeksi, ja hyvällä äidinkielellä. Kuvien lisäily fluffiin on suotavaa, vaan ei välttämätöntä. Kuitenkin hyvä fluffi ja kuvien riittoisuus voivat vaikuttaa pelaamiseen vain positiivisesti.
Hahmojen kehittyminen pelin aikana on todennäköistä. Hahmot voivat saada tavaraa ynnä muita apuja interaktaamalla pelin henkilöhahmojen ja tapahtumien kanssa.

Se muodollisuuksista->

Ihmon kylän ja sen ympäristön kartta:


Paikat:
Ihmon Satama
Tämä Vitalin lahden pohjukassa sijaitseva avara satama on suosittu niin merilintujen kuin ihmistenkin keskuudessa. Sataman läpi kulkee paljon ihmisiä ja hyödykkeitä, musta pörssi kukoistaa ja harmaa talous jyllää. Laitureilla saattaa tavata mitä oudoimpia matkaajia ja pimeän tultua monenlaisia hiippareita. Seuraa vain kalan hajua.
Hautausmaa
Kaukainen ja kolkko paikka, jossa kylän asukkaat eivät kovin mielellään käy pois menneitä omaisiaan muistelemassa. Hautausmaan keskellä on kappeli, joka on ollut tyhjillään jo hyvin pitkän aikaa.
Kauppa-aukio
Kauppa-aukion melske ja ihmismäärä lyövät laudalta jopa sataman vastaavat, sieltä löydät lähes kaiken tarvitsemasi ja vähän enemmänkin. Aukiota halkoo joki, jonka molemmin puolin huudetaan kilpaa kojujen takaa tarjouksia. Kaupankäynnin ohella aukiolla tavataan tuttavia ja lukuisia sukulaisia.
Kauppa-aukion reunoilta löytyvät myös tyyris taverna ja ruokapaikka, kuten myös sepän palveluita.
Kirkko
Kylän keskellä sijaitsevan kirkon kellotorni nousee muiden kattojen yläpuolelle ja on kylän tunnusmerkki. Kirkkoon mennään hakemaan suojaa, johdatusta ja hoitoa kipuihin.
Puisto
Innokas puutarhuri pitää huolen siitä, että joen tömällä sijaitseva puisto pysyy tip-top kunnossa. Siellä voit rentoutua ja tavata uusia ihmisiä. Sataman läheisyyden ja pensaiden antaman suojan ansiosta puisto toimittaa joskus myös salaperäisen kohtauspaikan virkaa.
Sahapiha
Syrjäinen työpaikka, jossa raavaat miehet kaatavat tukkia kylän tarpeisiin. Monen asukkaan työpaikkana sahapihalla on tärkeä merkitys kyläläisille.
Halkoma
Ylimystön asuinpaikka ja kateuden kohde. Äkkirikkaiden pakopaikka, jonka tapahtumista harva tietää.
Työläiskortteli
Kylän rähjäinen takapiha, missä asutaan tiheästi ja epämukavasti, ja missä öiset kadut täyttyvät juopoista ja hämäräjengistä. Synkässä kapakassa hillumisen lisäksi kaduilta voi ostaa monenlaisia epämääräisiä palveluita. Väkivallan uhka on suurin tässä kylän osassa.
Kylkiäinen
Pieni asutuskeskus lähempänä luontoa, missä ikkunaluukut pidetään kiinni ja koira vahdissa. Asukaskanta on epäluuloista, muttei vihamielistä. Joku saattaisi ihmetellä koko paikan olemassaoloa.

Suurin osa tämän alueen lukijoista tietää miten homma menee, joten ei siitä sen enempää. Kysyä saa joko ketjussa tai sitten YV:llä, kommentoida saa ja virheistä täytyy huomauttaa.

Kuuma kesäpäivä hellii Ihmon kylää, kivijalustaisten puutalojen väleissä poukkoilee ihmisiä torille päin, missä huudellaan kilpaa päivän tarjouksia. Tuuli heiluttaa puiden heleän vihreitä latvoja edestakaisin, joessa virtaava vesi solisee siltojen alla. Markkina-aukio ja puisto täyttyvät ihmisistä, jotka hakeutuvat joen viilentävään läheisyyteen, jossain soittaa trubaduuri iloisia sävelmiä.

Kohti tätä idyllisyyden kehtoa seilaa Vitalin lahdella pieni, valkopurjeinen karaveli, jolla matkustaa sekalainen joukko kohti Ihmoa ja uusia seikkailuja.


[Edit. Huom! Ei niitä juustoisimpia hahmoja sitten, ellei halua suoraan vetäjän silmätikuksi. Areenan aikana on mahdollisuus kehittyä kyllä]

[El Capitan]

Roskakuskeja vääpeleitä. Tänäääään on taas hetki olllla - kuuuninkaitaaa!

Onpas siitä taas pitkä aika kun viimeksi ollaan oltu pelaajanroolissa, joten eihän tälläistä tilaisuutta voida jättää käyttämättä hyväkseen. Lupasin tulla mukkaan ja tässä sitä ollaan hahmolla, joka on kuin onkin hyvien makujen rajoissa sooloilustani huolimatta.

Nimi: Jonathan Frisby
Rotu: Hiiri
Varusteet: Kevyt nahkanuttu (light armour), Karhunkaataja (hand weapon)
Kyvyt: M5 Ws3 Bs3 S3 T3 I4 A1 W1 Ld5
Erikoissäännöt:

Strenght in numbers
- Skaven-yksikkö saa lisää ld:tä rankkiboonustensa verran. Maks +3Ld.

Life is cheap
- Skaven-yksikkö voi ampua lähitaisteluunkin välittämättä mitään normaaleista kielloista. Osumat heitetään sattumanvaraisesti.

Scurry away
. Skaven saa +1 karkuun juoksemiseen.

Rohkeus on uskontoni!

Oletko koskaan kuullut tarinaa miehestä, jolla olisi elämässään suurta intohimoa jotain vastaan? Oli taivaalla pyöreä aurinko kuivattamassa maan yölliseltä kosteudelta tai myrskyiset pilvet ja taivas täynnä ukkosta, hän ei lepää hetkeäkään ennen kuin on ottanut askeleen edemmäs tuossa elämäntehtävässään. Tämä tarina on aivan samallainen kuin kaikki aikaisemmin kuulemasikin. Ainoana erona sankarimme on komean miehen, jonka rohkeus on suuri ja peräksiantamaton, sijaan pieni hiiri lähellä olevalta niityltä.

Toisin kuin maamme muut hiiret ja samankaltaiset otukset, tämä hiirulainen on kasvanut orpona lähellä ihmisten asutuksia kaukana jalojen ritareiden suojelemilla maalaiskylillä. Pienenä poikasena jokeapitkin kellunut, vanhan pariskunnan säälimä, hän eli nuoruusvuotensa salassa muulta yhteiskunnalta vanhusten navetassa muiden eläinten seassa auttaen isäntäänsä tämän tehtävissään ansaitakseen homeisen leipänsä.

Kaksi silmäparia ja suuri kuono seurasivat likaisten ikkunoiden sisäpuolelta joka kerta henkeä pidätellen kun veroja vaatineet ritarit ylväillä valkoisilla ratsuillaan saapuivat kylään suuret haarniskat kolisten äänekkäästi. Ratsut kaapivat kavioillaan maata ja hirnuivat tuon tuosta kyläläisten killinkien kolistellessa toisiinsa tippuessaan suureen rahasäkkiin yksi kerrallaan.

Hän myös katseli piilostaan miten kylän lapset olivat ottaneet metsästä itselleen keppejä, joita he käyttivät leikeissään miekkoina. Huutaen he löivät toisiaan kohti niillä ja pelastivat kauniita prinsessoja pahojen ritareiden ja lukuisten eri metsänpetojen, lohikäärmeiden ja naapurivaltakunnan suurilta ja mahtavilta armeijoilta. Kateellisena pienenä otuksena, haisevien lantakasojen keskellä hiiri keksi omatkin leikkinsä. Kaikki nämä eläimet olisivat hänen vastustajiaan matkallaan kohti mainetta, kunniaa ja kauniin prinsessan kättä. Harava käsissään kuningaskunnan taikurin lahjoittama lumottu keihäs, hän otti vastaan petojen julmat katseet ja terävät kynnet.

Kasvattuaan isoksi hiireksi, isäntäänsä lonkkaan yltävänä, hän otti askeleen vanhusten talon sisään ja kertoi heille unelmansa, johon liittyi lähtö kylästä lopullisesti. Hiiri halusi kokea seikkailuita kuten kylässä vierailevat ritarit. Hän halusi viettää öitä metsässä tietämättä laisinkaan, mihin hän menisi tai mitä hän tulisi huomenna kokemaan. Hiiri halusi taistella petoja vastaan ja saada mainetta, tulla huomenna kerrottavien tarinoiden sankariksi.

Vaikka hiiren apu olikin korvaamaton vanhuksille, oli hänellä kuitenkin oma oikeutensa elämälleensä. Jos tämä tahtoi nähdä maailmaa ja tutkia mystistä, hän sai sen heidän puolestaan tehdä tämän kylän ulkopuolellakin. Keskustelun lopuksi hiirelle tehtiin selväksi kuitenkin, että hänellä on aina paikkansa vapaana navetassa Mansikan ja muiden eläinten seurassa. Kiittäen ja pakkaamalla kaiket vähäiset tavaransa pöytäliinaan, jonka hän sitoi rikki menneen harjanvarren nokkaan, hiiri otti ensimmäisen askeleen kohti seikkailuita täysikuun valaistessa hänelle tietä.

Plip. Plop. Alkoi sataa. Nuo muutamat pilvet taivaalla kasvoivat kokoa nopeasti yön mittaan tai hiiren kyky arvioida ajankulumista oli paljon odotettua heikompi. Oli kuitenkin miten oli, sadepisarat räjähtivät miljooniksi pienemmiksi pisaroiksi osuessaan hänen päänsä päälle ja hetkessä sankan sateen armoilla hänen päällä oleva vihreä liivinsä värjäytyi paljon alkuperäistä tummemmaksi. Hänen karvansa alkoivat painaa ja luhistuivat kasaan ihoa vastaan. Aikaisemmin ollut tuuhea, vaalean ruskea turkki oli nyt paperinohut ja myötäili hänen ihoaan jokaisesta paikasta.

Suurimman puun alta turvaa hakien hiiri vinkuen juoksi sinne minkä neljästä koivestaan pääsi. Ukkonen jyrisi taivaalla kun hän istui pää jalkojensa välissä silmät ummessa muistellessa niitä huolettomia aikoja navetassa. Vaikka elämä siellä ei ollutkaan urhealle ritarille suunniteltu, oli hänellä kuitenkin ruokaa suuhun pantavaksi, lämpöä ja katto pään päällä muutaman kymmenen oksan ja lehtikerroksen sijaan. Niiskutellen hän jatkoi muistelua miettien ajatusta paluusta ja haaveidensa unohtamista.

Kirkas valo välähti taivaalla muristen kovempaa kuin koskaan aikaisemmin. Sateen keskeltä alkoi myös ukkosenjyrinän lisäksi kuulua hentoa puhetta ja lätäköihin astumisia. Hiiri nosti päänsä jaloistaan ja katse siirtyi maasta ylös korkeammalle tähystämään, mistä nämä uudet äänet kuuluvatkaan. Hiiri näki lähettyvillä miehen, jolla näytti olevan vaikeuksia kulkea eteenpäin. Astuen heikosti ja epävarmasti eteenpäin, miehen jalat eivät kykeneet tukemaan ruumiin painoa jokaisella askeleella samaan tapaan kuin kenenkään terveen kohdalla. Lopulta mies kaatui kuralätäköihin veden loikaten kaikkialle ympärille ja siihen hän jäi makaamaan.

Keräten kaiken rohkeutensa yhteen ajatukseen, hiiri veti keuhkoonsa ilmaa niin paljon kuin vain ikinä kykenikään ja otti aluksi yhden askeleen kohti miestä. Se oli pieni askel näin meidän muiden silmissä, mutta hiiren silmissä tuo ainokainen askel oli jättiläismainen ja aloitti suuren seikkailun hänen ensimmäisessä seikkailussaan ja ritarillisessa teossaan.

Askelta seurasi toinen ja kolmaskin. Piankos hiiri jo juoksikin minkä kintuistaan pääsi kohti sankarillista pelastustekoa ja kaikin voimin hän tarttui miehestä kiinni ja vinkuen minkä pystyi, hän kiskoi miestä suuren puunsa luokse turvaan sateelta ja ukkoselta.

Mies vaikutti olevan hyvin heikossa kunnossa. Vaivoin hän sai avatuksi silmänsä ja niin tehdessään hän näytti olevan myös heikko liikkumaan. Nähdessään pelastajansa, hänen silmistään näkyi säikähdys ystävällisten kasvojen vaihtuessa karvaiseen kuonoon ja suuriin viiksikarvoihin ja sinisen ja viisaat silmät killuivat suurina ja pyöreinä hänen muuten suipossa päässään. Hiiri rauhoitteli häntä ja kertoi, että ei ole hänelle vaaraksi, päinvastoin. Hän on täällä etsimässä itselleen mainetta ja kunniaa pelastamalla kauniita prinsessoja metsänpedoilta kuten lohikäärmeiltä ja pelastamassa voimattomia kyläläisiä ilkeiden varkaiden kynsistä.

Miehen rauhoituttua, hän kertoi hiirelle vähän itsestään. Miehen nimi oli Jonathan Frisby ja hän oli matkaava kirjailija, joka oli myös lähtenyt kodistaan kauan sitten tutkimaan maailmaa samaan tapaan kuin hiiri. Mitä enemmän hän kertoi itsestään ja hiiri omasta elämästään, sitä enemmän he tunsivat olevansa yksi ja sama henkilö. Samat haaveet ja unelmat elämää varten ja he molemmat olivat kotoisin samallaisista vaatimattomista elinympäristöistä.

Hiiri tarjosi miehelle matkaeväistään palasen homehtunutta leipää, mutta mies oli liian heikko kuollakseen. Puhui jopa oman elämänsä loppumisesta ja siitä, miten sitä onkin jo odoteltu. Maailma on vaaroja täynnä ja hiiri varmasti itsekin tulee kohtamaan lukuisia kertoja, jolloin tyhmempi mies tai otus menettäisi henkensä toteuttaessaan elämänkutsumustaan. Hiiri kuitenkin sitkeästi yritti työntää miehen suuhun leipäänsä saadakseen hänen tilansa edes jotenkin kohenemaan, mutta mies tiesi mistä puhui. Silmänsä sulkien, leivänpalasen ulos sylkäisten hän laski kätensä maahan ja poistui hiiren luota kohti uusia seikkailuja.

Aamun koittaessa hiiri kaivoi maahan kuopan ja hautasi miehen ihmisten tapaan, minkä hän oli oppinut asuessaan vanhusten luona. Ennen hautaan laskemista hän kuitenkin oli ottanut kaikki arvokkailta näyttävät tavarat häneltä pois, koska vaikka hänen omaisuuttansa ne olivatkin, oli hänestä kuitenkin tuhlausta jättää hänelle miekka, huuliharppu ja suuri rätti. Hänhän oli kuitenkin kirjailija, joten hän ei tee taisteluaseella ja musiikkia tuottavalla esineellä mitään.

Hiiri katsoi kahdesta oksasta tehnyttä ristiään miettien. Mies oli niin samallainen kuin hän ja jätti tämän maailman kenenkään tuntematta, kuka Jonathan Frisby olikaan. Mitä, jos hänenkin polkunsa vie samallaiseen lopputulokseen? Mitä, jos meidän pienten tovereiden kohtalo on joutua elämään elämänsä joko vaatimattomasti ja tuntemattomana tai jotain tavoitellen, mutta siitä huolimatta tuntemattomana?

Hiiri vuodatti kyyneleen molemmista suurista silmistään ja kiljaisi haudan ääressä, että hänen elinaikansa aikana koko kuningaskunta tulee kuulemaan monia tarinoita Jonathan Frisbystä ja hänen urotöistään, joita hän teki niin ryppyisillä papereilla kuin sen ulkopuolellakin. Jonathan Frisby ei kuollut eilen yöstä vaan hänen elämänsä jatkuu sillä hän tulee viimeistelemään hänen elämäntarkoituksensa niin hänen kuin itsensäkin puolesta!

Hiiri, joka alkoi käyttämään itsestään nimeä Jonathan Frisby, laittoi miekkavyönsä vyötärölleen tiukasti kiinni ettei se vain putoaisi vahingossa matkojensa aikana ja laittoi suuresta rätistä tekemänsä suuren naamion kasvoilleen peittääkseen henkilöllisyytensä ulkomaailmalta. Jos hänen urotyönsä epäonnistuisi ihmisten huomatessa tuon suuren ritarin olevan heitä paljon pienempi hiiri, ei hän koskaan tulisi olemaan se kuuluisa jalo ritari, joka on rohkeimmista rohkein.

Jonathan Frisby jatkoi matkaansa kohti seikkailuita ja uusia urotöitä muistellen eilen tapaamansa miehen tarinoita. Hän ei osannut lukea hyvin, mutta hän oli tykästynyt erään kirjan nimeen, joka oli kuin kenelle tahansa ritarille tehty. Siitä tulisi hänen mottonsa ja taisteluhuutonsa, jonka jokainen ihminen ja eläin tulee tuntemaan tulevien kuunkiertojen aikana.

”Rohkeus on uskontoni!” Jonathan kiljaisi.



Jonathan Frisby

Jonathan Frisby on kaksi ja puoli jalkaa korkea, jonka vuoksi ulkomaailma yleensä luulee hänen olevansa kasvava nuori. Hänellä on tuuhea turkki, joka on väriltään vaalean ruskea, paikoitellen näyttää jopa valkoiselta. Hän on hyvin ylpeä karvoituksestaan ja ei pelkää näyttää suuria ja takkuisia karvakasoja ympäri kehoaan. Poskien päässä, rinnassa, häntänsä pää ja jalkojen yläosissa hänellä on paksuimmat turkit, jotka ovat väriltään muuta kehoa paljon tummemmat ja hän ei pelkää esitellä niitä.

Ihmisten kuitenkin pelästyessä Jonathanin oikea minäänsä, hän ei kuitenkaan kovinkaan usein heidän kylissään ja kaupungeissaan kulje normaaliin tapaan. Häntänsä hän sitoo vyöhönsä kiinni ja kävelee sen vuoksi kuin liikaa viinaa juonut ja kasvonsa hän on peittänyt ruskeanpunaisesta rätistä tehdyllä naamiolla. Hän myös yrittää parhaansa kävellä kahta jalkaa käyttämällä heidän keskuudessaan, mutta luonnossa hän tapaa kulkea neljällä jalallaan sen ollessa nopeampi tapa liikkua tasapaino-ongelmien kadotessa.

Matkojensa aikana Jonathan on iskenyt naamioonsa kiinni kauniin eläimen sulan samaan tapaan kuin ritarit ovat laittaneet kypäriensä päälle paljon värikkäämpiä ja tuuheampia sulkia. Vyöllään hänellä roikkuu häntänsä lisäksi miekan kotelo ja sen sisällä lepää hieno metallinvärinen miekka, jonka terä on hiuksen ohut terävästä päästään. Jonathan on nimennyt miekkansa Karhunkaatajaksi ensimmäisen taistelunsa kunniaksi, jolloin hän karkotti matkoihinsa villin karhun luonnossa.

El edit: Onpas siinä iso kuva. Vaikka kuinka yritin pienentää. Wää. Ei osaa.

[santso]

http://santso.kuvat.fi/kuvat/Gazoom.jpg
Gazoom kujeilija
maahinen(goblin boss)
m4 ws2 bs3 s3 t3 w1 i2 A2 LD6
animosity(heitetään d6 taulukosta jos useampi kuin 5 samassa yksikössä)
fear elves
equipment: shield(kaivonkansi) handweapon(pikkukirves)
pisteet: 2p+8p bossi upgradesta=10pts

pörrö:
Sade rummutti ja valui noroina alas kitukasvuisen männyn oksilta nuotioon, joka sihahti aina uuden pisaran tippuessa kitsaasti palavien puiden päälle. Aurinko alkoi laskea horisontin taa ja pimeys nousi kylmän usvan kera, taas koitti yksi sumuinen ilta vuoristossa.
Gazoom kopautti piippunsa saappaaseen ja varisti tuhkat nuotioonsa; paha ihmisiltä opittu tapa.
Taas oli kuitenkin aika lähteä eteenpäin, kunhan kukaan ei vielläkään huomaisi yksinäistä maahista yössä, kaikki olisi hyvin. Onneksi oli pilvistä niin kuunvalo ei häntä paljastaisi.
Gazoom oli matkannut jo kolmatta viikkoa vauhdilla heimonsa pois ajamana, petturi! Niin kaikki olivat huutaneet, sudet oli usutettu hänen peräänsä ja koko kylä oli ajanut maahista takaa.
Vaikka Gazoom oli saanut yksikön komentoonsa heimonsa sotajoukoissa tämä ''petos'' oli ollut liikaa muille, se oli ollut luonnotonta.
Ensimmäinen pakoviikko oli kauhein kun hän oli viellä kylänsä mailla, jokaista vastaantulijaa piti piiloutua, ruokaa ei saanut kuin varastamalla ja nukahtaminen oli riski jos joku löysin maahisen käpertyneenä johonkin koloon.
Sitten oli tapahtunut jotain, Gazoom oli vavahtunut paukahdukseen ja sitä seuranneeseen rysäykseen ja tömähdykseen hän oli odottanut piilossaan vapisten siihen asti kunnes hiljaisuus ja pimeys laskeutui ja sitten vasta ryömi pois juurakon alta nähdäkseen ihmisen verissään ja kuolleen hevosen tämän vieressä.
Ihmismiehellä oli yllään haarniska ja keisarikunnan tunnukset, hänen vieressään oli laukku sisältöineen levinneenä tantereelle sotkettuina mutaan, ilmeisesti mies oli joutunut rosvojen väijytykseen sillä kultaa ja hopeaa ei näkynyt missään eikä myöskään paukahtavia keppejä jollaisia ihmismiehet kantoivat mukanaan.
Papereita sensijaan oli jäljellä, onneksi Gazoom oli opetellut salaa lukemaan ihmisten kieltä ja jopa puhumaan sitä jotenkuten, sekin luettiin heimon luona rikkeeksi ja luonnottomaksi.
Gazoom tallusteli ja tutki miehen laukkuja ja oli tekemässä lähteöä, sillä maahinen joka pysähtyy liian pitkäksi aikaa oli kuollut maahinen.
Tuulenpuuska puhalsi yhden paperin päin Gazoomin pärstää, paperissa oli isolla maininta Imhosta ja sen tapahtumista, mikäli Gazoom oikein tavasi.
Hmm, ehkäpä tuolta saisin suojaa...

njoo eipä sitä nyt yhtä paljon tullut kuin el kapulla, mut koitetaan parantaa tarinan edetessä

[Darkkiful]

-Sagreth Methran
-Dark elf



M5 WS4 BS4 S3 T3 W1 I5 A2 LD8
-Light armour, Hand weapon, Spear

-Eternal hatred (Saa uudelleen heittää epäonnistuneet ‘To Hit’ heitot ensimmäisellä lähis kierroksella, High elf:jä vastaan, joka kierroksella)

- Hinta: 12 pistettä

-Sagreth on Clar Karondin telakkakaupungin varuskunnan ensimmäisen jalkaväkikomppanian toisen joukkueen johtaja(Lordling). Hän kuuluu Clar Karondin toiseksi suurimpaan mahti sukuun. Sukunsa isosta asemasta huolimatta Sagrethin arvovalta on melko rajoittunut, sillä hän on alhaalla sukunsa hierarkiassa. Hän liittyi kaikkien muiden tapaan armeijaan ja on viimeiset 25 vuotta toiminut joukkueensa johtajana rintamilla Tiranocissa ja pohjoisessa Lustriassa, mutta on noin 130 ikävuotensa aikana ehtinyt myös käydä mm. vanhassa maailmassa. Sagreht on monin puolin tyypillinen Dark elf, hän vihaa muita haltia kansoja ja pitää itseään muiden rotujen edustajia parempana. Ylpeä ja kunnianhimoinen mies ei taistelukentällä kaihda keinoja voiton saavuttamiseksi varsinkaan, jos sen avulla voi nousta ylöspäin armeijan ja samalla koko yhteisön hierarkiassa. Hiuksensa hän menetti erään Lustriaan suuntautuneen retken yhteydessä, kun hän juuri ja juuri selviytyi myrkytyksestä saatuaan pienen nuolen niskaansa liskon puhallusputkesta.

- Naggarothissa nopein tapa nousta arvoasteikossa on ottaa itselleen ylempiarvoisensa paikka tämän verellä. Sagreth yritti murhata komentajansa, kesken Bretonnian länsirannikolle kohdistuvanryöstöretken, noustakseen jalkaväen komentajaksi Clar Karondissa ja osittain myös nostaakseen sukunsa arvoasemaa. Teko oli onnistunut ja hetkellisesti Sagreth oli haluamassaan asemassa. Valitettavasti sana tästä kiiri Lordi Yeurlin, Ryöstöretken järjestäneen nuoren ruhtinaan, korviin. Yeurl ei katsonut hyvällä Sagrethin tekoa ja määräsi tämän teloitettavaksi. Ruhtinasta ei haitannut alaistensa välinen kilpailu, mutta koska edesmennyt komentaja oli hänen suurimpia tukijoitaan – Naggarothin mittapuulla- päätti hän poistaa nousukkaan. Sagreth kuitenkin pakeni ennen tuomion täytäntöön panoa. Lyhyen vartijoiden kanssa vietetyn miekkailu tuokion yhteydessä hän menetti lähes kokonaan vasemman korvansa. Vartijoille kävi huonommin. Hän pakeni viikkoja ruhtinaan partioita. Sagreth oivalsi, ettei häntä huolittaisi takaisin. Pyrkiessään löytämään itselleen uutta paikkaa maailmassa hän nousee pienessä kylänpahasessa karaveliin, joka on matkalla kohti Ihmoa

[Lord of chaos]

Nimi: Micar´afein Do Orly´ar
Rotu: Pimentohaltia
Kuva: http://fav.me/p18067473
Statit: M5, WS4, BS4, S3, T3, W1, I5, A1 ja LD8
Erikois säännöt: Eternal Hatered
Varusteet: kilpi, kevyt haarniska, keihäs, käsiase (lyhyt miekka)
Piste hinta: 7p.
Fluffia:
Päivä oli kääntymässä illaksi, ja ilma oli viilenemässä. Tummiin pukeutunut ratsastaja laukkasi täyttä päätä hämärtyvässä metsässä. Pian takaa päin kuului useiden kavioiden ääniä, jotka rahistelivat tielle pudonneita lehtiä. Ratsastaja vilkaisi olkansa yli taakseen. Siellä näkyikin kuusi pitkää, raskaasti varusteltua vainoajaa, joilla kaikilla oli hohtavan puhtaat kypärät. Mutta takaa ajettu oli varustautunut kevyesti, joten tämä pystyi paljon ketterämpiin liikkeisiin joihin Hopea kypärät eivät pystyneet.
Tieltä erkani pian kapea, yhden hevosen kuljettava polku.
”Aivan kuin tilauksesta” tummiin pukeutunut mies ajatteli. Nyt Suurhaltijoiden olisi pakko kulkea yhdessä rivissä, mikä vain parantaisi mahdollisuuksia päästä pakoon. Kovin pitkään tätä uutta polkua ei oltu ehditty ratsastamaan, kun edestä ilmestyi korkea ja leveä rotko. Takaa kuuluvat äänet kertoivat, ettei takaa ajajilla ollut mitään aikomusta yrittää onneaan ylittää tuota rotkoa. Mutta Micar´afeinilla ei ollut vaihtoehtoja. Hänen olisi päästävä tuosta yli. Kannustaen hevostaan kovempaan vauhtiin ja valmistautuen hyppyyn, samalla irrottaen jalkansa jalustimista. Hyppy jäisi liian lyhyeksi, ja vaihtoehtoja olisi vain yksi. Saatuaan jalkansa irti, Do Orly´ar nousi seisomaan satulan päälle, ja ponnisti eteenpäin, toivoen että saatu lisämatka riittäisi. Hevonen suistui kauhusta kiljuen tulevaan hautaansa. Mies taas pelastautui nippanappa reunan yli törröttävän puun juuren ansiosta, josta sai tukevan otteen, ja kiskoi sitten itsensä ylös. Kääntyen katsomaan rotkon yli takaa ajajiaan, Micar´afein hymähti näille ja katosi metsän pimentoon.

Hamuiltuaan jonkin aikaa metsässä, pimentohaltia saapui sen reunalle, ja näki satama kaupungin.
”Ilmaston vaihdos saattaisi olla hyvä idea” mies mutisi itsekseen.
Niinpä hän hiipi kaupunkiin, etsien laivaa joka voisi kuljettaa hänet pois tältä mantereelta.

Viikon kuluttua Yksinäinen pyhimys- niminen laiva lähestyi kohti rannikkoa.
Laivan kapteeni alkoi huutaa ”Kaikki miehet kannelle, saavumme Ihmoon”
Kohta kansi oli täynnä vilskettä, ja kaapuun pukeutunut henkilö meni keulaan katsomaan maata.
”Ihmo” Micar´afein sanoi kuulemansa kylän(kö?) nimen, kuin maistellakseen sitä.
”Taitaa olla aika aloittaa uusi elämä”

Kuvaus:
Micar’afein on ulkonäöltään samanlainen kuin muutkin kansastaan, solakka jäntevä. Mutta luonteeltaan hän on erilainen. Hän ei katso muita kansoja nenänvarttaan pitkin, sillä on usein kokenut, ettei vastustajaa pidä aliarvioida. Do Orly´ar ei pidä metallisista suojista, jotka rajoittavat liikkumista, vaan käyttää mieluiten nahka varusteita. Poikkeuksena hänen kilpensä, joka on sukunsa perintö esine. Haltia luottaa nopeuteensa ja ketteryyteensä.

[Weedeeo]

Aurinkoinen aamu on herättänyt taas Imhon kylän, tai paremminkin pienikokoisen kaupungin, henkiin, ja tälläkin alkaneella päivällä on taas jotain uutta annettavanaan. Melko tyynellä merellä erottuvat kaukana horisontissa valkoiset purjeet, jotka lähestyvät hitaasti tätä vielä hieman unista kylää. Se Yxinäinen Pyhimys nimellä tunnettu keskikokoinen karaveli lipuu kohti Vitalin lahden perukoilla sijaitsevan sataman laitureita. Laivan kannella on vilskettä sen pysähtyessä pitkän laiturin viereen ja laskiessa rampit, joita pitkin matkustajat astelevat maihin. Askeleet kopisevat tummilla laitureilla joukon hajaantuessa ja jokaisen suunnatessa omalle taholleen. Satamassa työskentelevät miehet alkavat purkaa laivan lastia ja raahata sitä kohti rannan varastoja.

Isohkosta matkustajajoukosta voi erottaa pari vähän epätavallisempaa henkilöä, kuten melkein ihmisjoukon sekaan hukkuvan hiiren ja jopa vihernahan. Satamaan saapuneista osa suuntaa kohti juuri herännyttä ihmisten täyttämää kauppa-aukiota, joko kauppaamaan omia tuotteitaan tai vain kuluttamaan duploneja. Joitakin matkaajia jää kiireiseen satamaan joko odottamaan seuraavaa laivaa, etsimään töitä tai, mitä nyt jäävätkään tekemään.
Pienen kaupungin kaduilla ja etenkin niiden kulmilla vartioivat kiiltäviin haarniskoihin sonnustautuneet valtakunnan toimeenpanovallan edustajat. Heillä on kaikilla käsissään suuret kahden käden miekat, joilla ovat valmiita ylläpitämään kaupungin rauhaa.
Punaisten ja vaaleiden talojen ovista astuu kadulle työläisiä, jotka ovat matkalla arkisiin askareisiinsa. Lapset juoksevat kilpaa puistoon.

Alkamassa näyttäisi olevan täysin tavallinen päivä, vai onko sittenkään?

...

Tästä se lähtee. Sovitaan vaikka niin, että nyt aluksi tutustutaan vaikka Imhoon ja katsotaan mikä on meininki.
Minut tavoittaa ainakin illalla messengeristä, kun haluatte pelata päivän tapahtumia. Siellä voin antaa myös lisäohjeita ja vastata kysymyksiin. Voidaan sopia myös YV:llä erikseen milloin pelataan jos ette mesessä muuten hirveästi pyöri.

[El Capitan]

Weedeo, Jonathan on muiden ihmisten silmissä nuori miehenalku. Hän peittää todellisen henkilöllistyytensä pelätessään ennakkoluuloja.

On se muuten kumma miten tämä pelaaminen on simppeliä. Ei mene kuin hetki ja fluffi onkin sillä selvä. Mitähän ne Solan ja Reachin ihmiset valittaa aina fluffin vaikeudesta ja siitä, että sitä ei tule aina. Kyllähän tätä tulee kun vaan kirjoittaa. Mokomat saisivat kokeilla johtamista ja seuraavan kierroksen aloittamisfluffia. Se on kankea kirjoittaa.

Kuvat mää piirrän, jos piirrän.

Keikkumista, pakkotyötä ja ystäviä

Mies istui tuolissaan pöytänsä takana kaataen pieneen lasiinsa hieman kellertävän väristä nestettä. Hän oli komea nuori mies siisteissä vaatteissa, jotka muistuttivat nuorten ylhäisten käyttämiä pukimia. Hän kuitenkin oli kaikkea muuta kuin onnellinen. Hän joi lasillisen toisensa jälkeen itsesäälissä murheen murtamana alkaen lukea edessä olevaa lokikirjaansa.

Sivuja käännellen hän katsoi päivämääriä välissä naurahtaen muistaessaan kyseisen päivän askareet ja toimet yhtä hyvin, kuin ne oltaisiin hetki sitten koettu. Tässä laivassa oli vietetty hyviä hetkiä, jotka oli ilo kirjoittaa muistiin, mutta jokaista hyvää muistoa kohti oli myös huonompi ja vielä huonompi.

Mies sulki kirjan paiskomalla ja nousi ylös niin nopeasti ja ärhäkkäästi, että tuoli takanaan kaatui selälleen lattiaan. Hän otti askeleen kohti ikkunaa ja katsoi siitä ulos miettien, missä vaiheessa hän oli tehnyt väärän päätöksen? Missä ja milloin tapahtui se hetki, joka oli aloittanut tapahtumien sarja, joka oli tuonut heidät tähän pisteeseen. Oliko se merivirtojen outo käyttäytyminen, meripiraattien takaa-ajo vai pelkkä huono tuuri, että he olivat tunkeutuneet meren suurimman pelon äärelle ottamaan vastaan sen surullisen kuuluisan vieraanvaraisuuden.

Miehen hytin yläpuolelta kuului tuskanhuutoja ja taistelun melskettä. Miehet huusivat toisilleen käskyjä ja pelosta, kaikkialla tuntui vallitsevan kaaos. Vedessä kellui avuttomina monia hyviä ja kokeneita merikarhuja, jotka kykenivät vain rukoilemaan, että vielä laivassa olevat miehet kykenevät selviytymään tästä suuresta meripedosta, joka oli ilmestynyt tyhjästä.

Meripedon suuret lonkareet olivat tarttuneet laivasta kiinni ja se valmistautui rusentamaan sen kappaleiksi puristusvoimallaan miesten epätoivoisesti yrittäessä saada sitä hellittämään otettaan iskemällä sitä miekoilla ja laukaisemalla kiväärinsä.

Pedon pää oli melkein yhtä suuri kuin itse laiva ja sen suu oli ammottava portti tuonpuoleiseen. Keulasta puristaen, perästä syöden laivaa kitansa pimeyteen se yritti saada laivan miehistöstä itselleen ravintoa.

Hytin takaseinä rikkoutui hetkessä kuin jokin olisi puristanut sitä kokoon niin ylhäältä ja alhaalta. Katketen keskeltä puupalkit syöksyivät suoraan tuon meripedon kitaan ja koko hytin seuraaminen oli vain ajan kysymys.

Mies katsoi tuota kitaa paikoillaan tyynen rauhallisesti. Sen lukuisat hampaat, jotka olivat veitsen terävät ja tuo pitkä kieli, joka oli kuin oma lonkeronsa tarttui jokaiseen irtaimeen huonekaluun vetäen sen pedon nielua kohti.

”Jos se vaatii minun ja miesteni kuoleman, olkoon se niin. Sinä et Monicaa syö!” mies huusi ja veti pistoolinsa vyöltään esiin.

Jonathan huokaisi, käänsi sivua ja laittoi pienen paperin palasen sivujen väliin sulkiessaan kirjansa. Hän oli aloittanut tapaamansa miehen kirjallisuuden lukemista ja oli päättänyt aloittaa Rafael Lockheartin tarinoista ja oli uppoutunut niihin täysin. Tarina nuoresta merenkävijästä oli kiintoisa ja täynnä vaaroja. Jokainen päivä toi uusia seikkailuita myrskyn, merirosvojen ja meripetojen uhka oli jokapäiväinen ja piti elämän jännittävänä.

Aarteita ja uusia kauppareittejä kaukaisiin maihin etsivä Rafael ei pelännyt vaaroja vaan rohkeana seikkailijana hän piti kurssinsa kohti niitä meriä, joita kukaan ei koskaan aikaisemmin ollut seilannut. Meripetojen ja kiehuvien merien, maailmanreunan ja kaikkien muiden kauhuisten huhujen kuuleminen kunniakkailtakin merikarhuilta kuulemat tarinat eivät koskaan hänen määrätietoisuutta ja kunnianhimoa horjuttaneet.

Rafael oli seikkailija, tutkimusmatkailija ja ennen kaikkea sankari. Hän teki asioita, mistä muut vain uneksivat ja haaveilivat. Hän koki elämänsä aikana asioita, mitä kykeni vain kuvittelemaan ja lukemaan kirjoista. Rafael oli mies ja eli joka päivä täysin samalla tavalla kuin Jonathan halusi elää omansa.

Jonathan oli värväytynyt erään kaupungin satamassa laivaan töihin kuuraajaksi ja yleiseksi työhöyläksi Rafaelin seikkailijoiden innoittamana. Vaikka hänen toimensa olikin laivan johtamisen sijaan kannen luuttuaminen, astioiden pesemistä ja kaikki muu alhainen pakkotyö, joka muille ei kelvannut, hän oli kuitenkin varma, että myrskyn jälkeen hän näkee sateenkaaren.

Sateenkaari pystyi olemaan mikä tahansa meren tarjotessa monia vaihtoehtoja. He voisivat kohdata meren hurjat merirosvot ja vastustaa heitä urheasti miekoin ja pistoolein. Hän voisi liittyä muiden taistelijoiden joukkoon ja vetää Karhunkaatajan esiin kapteeni Mustaparran edessä.

Jonathan loikkasi erään laatikon päälle ja veti miekkansa esiin. Iskien ilmaa sillä hän kuvitteli taistelevansa merten kauhuja vastaan ja kiljaisi tuon tuosta jotain pienestä suustaan.

”Siitäs sait senkin villi! Laivaamme ette saa! Rohkeus on uskontoni!”

Päivät kuluivat laivalla hitaasti haaveillen ja mielikuvitusten parissa. Lattia kiilsi joka päivä illasta ja auringon laskeuduttua horisontin taakse, se oli jälleen kurainen ja likainen. Täynnä pölyä ja limaisia klönttejä, jotka sisälsivät niin räkää kuin limaakin useiden eri merimiesten kurkusta. Yöt menivät täristen kylmyydestä omassa rakkaassa keikkuvassa riippumatossa. Jonathan oli kaikkea muuta kuin tyytyväinen omaan lämpimään sänkyynsä.

Peittona vain likainen ja koin syömä huopa, hän ei pysynyt lämpimänä vaan tunsi turkkinsa läpi ihollaan kylmän vivahteen aina tasaisin väliajoin. Riippumatto heilui jatkuvasti ja vaikka muut näyttivätkin nauttivan siitä keikkumisesta puolelta toiselle, Jonathan tunsi olonsa turvattomaksi ja pelkäsi tippuvansa sen päältä hetkenä minä hyvänsä. Ainainen liike sai hänet myös hermostuneeksi ja unen saanti oli miltei mahdotonta verrattuna elämään kuivalla maalla. Onneksi kuitenkin päiväsaikaan tehty raskas työ oli joka kerta uuvuttanut hänet täysin, joten nukahtaminen oli uupumuksen vuoksi vaivatonta.

Päivät laivalla eivät kuitenkaan aina olleet tuskaa. Vaikka muu laivanväki pitikin häntä kummallisena nuorena miehenalkuna, ei hän tullut kovinkaan hyvin toimeen muiden ihmisten kanssa. Jonathan ei myöskään pitänyt laivan ruumassa oleskelevasta kissasta, joka näytti samaan aikaan pelkäävän häntä kuin yrittäen pelottaa häntä. Jonathan ei koskaan saanut selville, halusiko kissa syödä hänet vai jättää rauhaan tämän suuren koon vuoksi.

Ystäviä Jonathanilla kuitenkin hänen onnekseen laivalla oli enemmän kuin hän olisi voinut kuvitella. Ystävyyssuhteen luomisen vaikeus niin kissan kuin muunkin miehistön keskuudessa oli ajanut hänet omiin pimeisiin nurkkiinsa yksin, hän oli tavannut laivan muut hiiret, jotka eivät olleet yhtään hänen kaltaisiin. Suuren, puhuvan ja ajattelevan olennon sijaan nämä hiiret olivat aivottomia pieniä tolloja, jotka ajattelivat vain leivät muruja ja turvapaikkaa laivan kissalta.

Jonathan kuitenkin piti veljistään. Vaikka heistä ei ollutkaan juttuseuraksi, nämä kuitenkin kerääntyivät aina taukojen aikana hänen läheisyyteensä. Oliko syynä se, että kissa pysyi kaukana Jonathanista vain katsoen häntä kiiltelevillä silmillään vai seurankaipuu, mutta Jonathan oli iloinen nähdessään heidät aamuin ja illoin välittämättä laisinkaan siitä, oliko hän niille pelkkä suojelija.

Aurinko nousi taivaalle ja illalla se sitten laski takaisin lepoonsa jättäen taivaan kokonaan kirkkaille pienille pisteille ja tuolle suurelle omenalle, joka lumosi loistollaan Jonathanin jokainen kerta. Jonathan piti taivaan katsomisesta auringon laskeutumisen jälkeen. Se vaikutti samaan aikaan niin mystiseltä ja erikoiselta, että hän ei tiennyt parempaa tapaa aloittaa yöllisen leponsa kuin katsomalla hetken aikaa likaisesta pyöreänmuotoisesta ikkunasta ulos kohti taivasta ja sen lukuisia asukkaita.

Lopulta laiva saapui määränpäähänsä. Kaupunkiin nimeltä Imho, joka näytti satamansa perusteella olevan paljon isompi kaupunki kuin mikään aikaisempi, jossa Jonathan oli ollut vierailulla. Matka Imhoon oli ollut suuri pettymys vähäisten merirosvojen ja myrskyjen vuoksi. Jopa merten kauhuisat ja legendaariset merihirviöt olivat olleet poissa heidän kurssiltaan, joka sai Jonathanin ajatuksiin. Laiva ei nähtävästi tarjonnut hänelle laisinkaan toivomiaan seikkailuita ja sankarillisia tekoja. Kenties tämä oli vain matka siihen oikeaan seikkailuun, joka uinui tuon suuren kaupungin kätköissä odottaen vain jotakuta rohkeaa matkailijaa tiellensä.

Jonathan astui kannelle ja katsoi ylös kirkkaan siniselle taivaalle. Hennon tuulen tuntiessaan kaikkialla ruumissaan, hän sulki liivinsä nappeja kiinni estäen sen liihottamisen ja heilumisen selkänsä takana. Imhon kaupunki näytti erittäin kauniilta levätessään lämpimän ja kookkaan auringon alla ja Jonathan oli nyt varma siitä, että tuolla hän kokisi jotain, josta kerrottaisiin myöhemmin tarinoita. Imhon kaupunki, sen lukuisat rakennukset, kookkaat ja pienet, väkimassat sataman laitureilla ja itse kaupuingissa kutsuivat häntä luokseensa.

Kapteenin etsittyään Jonathan kertoi hänelle aikeensa jättää laivaelämä taakseensa ja kiitti matkastaan. Saaden vastaukseksi kaikkea muuta kuin odotettua, Jonathan astui laivasta kaupunkiin johtavalle puupölkylle ja valmistautui uusiin seikkailuihin uusissa maisemissa.

-----------------------------

Nyt mää voin pelata sun kaa Wee.

[Darkkiful]

Aloitetaan oma osuus, laadusta en sano mitään. Joudun kuitenkin sanomaan, että sitä tekstiä tuli omasta mielestäni yllättävänkin paljon. ___________________________________________________________________________________________________________________

Sagreth Methran nousee kannen alta katsomaan uutta elämäänsä. Karaveli on juuri ankkuroitunut Ihmon satamaan. Ilmassa haisee meren suolaisuus ja satamassa myytävä kala, joka alkaa pilaantua auringon noustessa korkeammalle rantakaupungin ylle. Ensi silmäykseltä kaupunki ei vaikuta edellistä kummoisemmalta. Puisia useampikerroksisia asuintaloja, jotka on rakennettu lähelle toisiaan jättäen väleihinsä ahtaita kujia, sekä muutaman pääväylän joista massat kulkevat. Ympärillä liikuskelevat ihmiset ovat askareidensa lumoissa. Satamamiehet purkavat laivaa ja väki alkaa valua laivalta maihin. Vähän matkan päästä rantaa eteenpäin kuuluu meteliä. Arvattavasti kyseessä on paikallinen kapakka. Tuntuu suorastaan surulliselta, että joskus niin suurista eduista nauttinut haltia joutuu tulemaan tällaiseen paikkaan. Saman tien moiset ajatukset kaikkoavat Sagrethin mielestä ja hän alkaa tutkia ympärillään pyörivää väkijoukkoa samalla kun hän nousee laiturille kiikkerää lankkua pitkin. Pienemmälläkin aallokolla laivasta pois pääsy olisi jo hieman hankalaa, mutta nyt se tuntuu muutamasta matkustajasta ylitsepääsemättömältä. Sagrethille se ei ole ongelma ja hän tulee haltioille tyypillisen ketterästi ja sulavasti yli.

Väkijoukko on monenkirjavaa. Laivan keulasta lähtenyt kaapuun pukeutunut ja solakka hahmo liikkuu haltioille tyypillisin kevyin askelin. Häntä on ehkä parasta välttää, sillä oli hänen rotunsa mikä hyvänsä, ei hän kovin suurella todennäköisyydellä olisi halukas tekemään yhteistyötä. Suoraan laiturin päätä vasten rakennetun talon vieressä olevalla laatikko vuorella norkoilee joukko isokokoisia miehiä. Sagreth tuhahtaa halveksivasti. Oli paikka mikä hyvänsä ihmisistä löytyy aina tämän tyyppisiä persoonia. Pelkkää lihasta, massiivisia ruhoja joiden silmissä älystä ei näy pienintäkään pilkahdusta. Tyypillisesti myös yhtä ruokottoman näköisiä, kuin nämä nuhruisiin ja karkeisiin vaatteisiin pukeutuneet yksilöt. Muutamia puolituisia norkoilee kapakan kulmilla. Saastaisia otuksia. Sitten silmäkulmastaan Sagreth huomaa likaisenruskeaan kaapuun pukeutuneen hintelän hahmon. Kaavun muodoista näkee, että kyseessä on mies. Tällä on jaloissaan joukko sekalaisia pussukoita ja laukkuja, ilmeisesti hänen matkatavaransa. Mies ei ole huomannut häntä vaan istuskelee lievästi etukumarassa, mutta rennon oloisena eräällä puulaatikolla. Sagrethia alkaa kylmäämään, sillä kyseinen mies tuntui tuijottavan häntä huppunsa syövereistä koko laivamatkan Ihmoon. Haltia kävelee päättäväisin askelin miehen luo. Huppupää huomaa hänet. Sagreth tuntee miehen mittailevan häntä katseellaan koko lyhyen matkan, vaikkei pystykkään näkemään tämän kasvoja. Päästessään kaapuun kietoutuneen miehen luo tämä esittää kysymyksen hänen asiastaan, minkä haltia ohittaa täysin ja alkaa tivaamaan lievästi uhkaavaan äänensävyyn.

-”Kuka sinä olet?”
-”Mitä se sinulle kuuluu. Missä päin on Kylkiäinen?”
”Sinä tuijotit valta osan matkasta tänne minua ja haluan tietää miksi. Näytänkö minä sitä paitsi siltä, että voisin tietää.” Sagreth ärähtää ja siirtää hetkeksi huppua, joka verhoaa hänen päätään, paljastaen miehelle kasvonpiirteensä.
”Näytät ovelalta häiskältä, ja minä tarvitsisin juuri sellaista saattamaan minut Kylkiäisiin..
Voin tarjota sinulle perillä palkkion.” Haltia hätkähtää hieman ukon pelottomuutta, mutta ei anna tämän huomata sitä.
”Sinä et taida juuri pelätä minun kaltaisiani?” Hän kysyy yrittäen saada lisää selvää tästä oudosta miehestä.
”Minulla ei ole mitään aihetta pelolle” Sanoo kaapumies nojaten hieman eteenpäin ja virnistää niin, että hänen kellastuneet hampaansa näkyvät selvästi. Samassa hupun alta pilkistää hetkellisesti näkyviin poskessa oleva tatuointi. Tatuointi näyttäisi esittävän jonkinlaista tumman vihreää silmää. Siitä on vaikea saada kunnolla selvää niin nopeasti. Jokin miehessä saa Sagrethin muuttamaan mielipiteensä hänestä. Hänessä on muutakin kuin, mitä pinnalle näkyy.
”Voin lähteä mukaasi. Odota niin otan selvää tästä kylkiäisestäsi, mutta tämän on parasta olla vaivan arvoista.”
”Hyvä, tulen palkitsemaan sinut ruhtinaallisesti. Voimmeko lähteä matkaan heti, vai onko sinulla vielä jokin este. Olisi mukavaa päästä matkaan ennen pimeää.”
”Lähdetään heti.” Sagreth peittää hämmennyksensä, kun mies yhtäkkiä ei tarvitsekaan apua suunnan kanssa. Mies ei todellakaan ole miltä näyttää.
-”Hyvä, voin tarjota käyttöösi toisen hevosistani.” Ennen kuin haltia ehtii sanoa enempää astelee laatikoiden takaa kaksi hevosta, jotka kilpailevat helposti uljaudessaan Ellyrionin tai jopa Naggarondin hienoimpien ratsujen kanssa. Kumpainenkin nousee nopeasti ratsunsa selkään ja he suuntaavat kylän läpi etelään. Kulkiessaan kaapumiehen perässä haltia huomaa, että mies ei ole mitenkään erityinen fyysisiltä ominaisuuksiltaan, mutta hänessä on jotain outoa. Lähes heti kylän ulkopuolelle tulon jälkeen tie huononee ja kun pari tulee ison risteyksen ohi se muuttuu kuoppaiseksi ja heidän matkansa hidastuu entisestään.

Matka jatkuu verkkaisesti ja mies jättäytyy hieman jälkeen. Tie ei haaraudu, joten oletettavasti kylä on sen päässä. Jonkin ajan kuluttua mies alkaa puhua melkein kuin itsekseen:
-”Päivällä tämä reitti on turvallisempi, siis.. kuulemani mukaan.” Hän vilkaisee pikaisesti poispäin haltiasta ja alkaa kiroilla tulikiven katkuisesti.
”Saimme seuraa!”


Polku sivuaa pensaikkoa pienen matkan päässä ja sieltä rynnistää kaksi mutanttia kohti ratsastajia. Ne näyttävät etäisesti ihmisiltä, mutta jokin hirveä voima on runnellut niiden ruumiita ja tehnyt niistä irvokkaita. Toisella niistä on pieni lonkero oikean silmän paikalla, sekä sen vasen polvi taipuu väärään suuntaan. Toiselta taas puuttuu vasen käsi ja sen paikalla on vain sykkivä paise, josta vuotaa tumman punaista nestettä. Kumpainenkin kantaa aseenaan karkeatekoista nuijaa, samanlaista joita näkee joskus peikkojen käsissä. Sagreth on kokenut veteraani eikä hänen hermonsa petä häntä, mutta hyökkäyksen yllätyksellisyyden takia hän joutuu heti puolustus kannalle vetäessään hienotekoisen miekkansa huotrastaan. Viime hetkellä hän potkaiseen raudikkoaan kylkiin ja heilahtaa eteenpäin juuri, kun ensimmäinen olennoista on lyömässä häntä. Toinen olennoista tulee vähän perässä jalkansa aiheuttaman ontumisen takia. Se huitaiseen yllättävän nopeasti karkealla aseellaan hieman viistosti ylhäältä alaspäin, mutta jo toistasataa vuotta sotinut haltia saa helposti torjuttua iskun, tosin sen takana oleva voima on niin kova, että hetken miekka on kirvota hänen otteestaan. toivuttuaan haltia vastaa nopeasti ja onnistuu haavoittamaan kehnosta asennostaan huolimatta epämuodostunutta olentoa sen vapaan käden olkapäähän, minkä seurauksena kyseinen käsi valahtaa hervottomaksi olennon kylkeä vasten. Mutantti ei tunnu huomaavan ollenkaan vaan käy uudelleen päälle. Nopeudestaan huolimatta joutuu ponnistelemaan, sillä olento käy hurjalla vimmalla kimppuun. Se huitoo puolelta, sekä toiselta. Sagreth päättää loikata satulasta päästäkseen kunnolliseen asemaan niin, ettei hän joudu kärsimään ollenkaan satulan tuomasta rajoittuvuudesta liikkumiseen. Olento lyö rajusti rystypuolelta. Haltia nojautuu taaksepäin satulassaan väistäen lyönnin ja loikaten alas hevosensa selästä olennon ohi oikealle. Hän laskeutuu ketterästi jaloilleen ja kääntyy kohti olentoa, kun uusi lyönti viuhuu suoraan alas kohti hänen päätään. Sagreth ottaa pienen askeleen etuviistoon pois lyönnin alta. Hetken hän katsoo suoraan epäsikiön silmiin, niissä ei näy merkkiäkään ymmärryksestä. Samantien hän survaisee miekkansa olennon rintaan niille kohdin, jossa ihmisillä on sydän toivoen, että niin olisi tälläkin olennolla.

Pienen hetken ajan mutantti vain seisoo paikallaan ennen kuin se romahtaa mahalleen. Haltia antaa olennon luisua irti terästä ja kääntyy ympäri, kun toinen olennoista rusauttaa karkean aseensa panssaripaidan kylkeen. Osuma vain raapaisee, sillä se luistaa haarniskan pintaa pitkin, mutta riittää hyvin viemään tasapainon haltialta. Sitä seuraa useita rajuja heilautuksia, joita Sagreth joutuu väistämään ennen kuin hän saa tasapainonsa taas haltuunsa. Hänessä herää kylmää raivoa tätä irvokasta luonnonoikkua kohtaan. Seuraavan iskun jälkeen hän aloittaa raivokkaan vastauksensa aiheuttaen olennolle lukuisia haavoja joista osa vuotaa pahastikin, mutta olento ei kuole, hidastuu vain hieman. Parin iskun jälkeen olento saa vielä kerran lyötyä kohti, mutta sen jälkeen se romahtaa maahan.

-”Miekka näyttää pysyvän kädessäsi.” Kaapumies toteaa ja tulee lähemmäs pidellen toista hevosta suitsista.
-”Minunlaisilleni se on elin ehto. Olet varmaan kuullut jotain kansastani?” Sagreth sanoo vailla tunnetta noustessaan ratsaille.
”Kansasi on minulle tuttu, kaikkine vikoineen. Jatketaan matkaa, jotta keritään perille ennen pimeää.” Tämä kommentti saa veren kiehumaan haltian suonissa, mutta viime hetkellä ennen kuin hän tekee mitään peruuttamatonta hän muistaa miehen omituisen varmuuden ja tyytyy tokaisemaan.
”Röykeytesi on varomatonta, mutta jos se vie meidät perille niin olkoon, mutta muista toki hyvin ne ’viat’.”Mies vain katsoo nenänsä vartta pitkin haltiaa silmissään outo katse, ja viittaa kädellään eteenpäin merkkinä matkan jatkamiseksi.

Päivä ehtii pitkälle iltapäivän puolelle ennen kuin Kylkiäisen vartiotornit tulevat näkyviin. Ne ovat hyväkuntoisen näköiset puusta rakennetut ja antavat vaikutelman, että kylässä ollaan valppaita. Portilla paria on vastassa kaksi vartijaa, jotka ovat varustautuneet raskaasti ja vaativat, että kaikki aseet tulee luovuttaa heille ennen kylään pääsyä. Heillä on kummallakin vyötärölle asti ulottuva parta. Pidempi heistä, vaalea partainen, astuu edemmäs käsi ojossa. Haltia vilkaisee ympärilleen. Mies istuu tyynesti satulassaan odottava ilme kasvoillaan. Lähimpien tornien vartijat ovat asettaneet nuolet pienten joustensa jänteille ja kohdistaneet tyynesti ympäristöään tarkkailevaan haltiaan. Mielessään hän ajattelee, että pystyisi helposti kaatamaan portinvartijat, mutta nuolten silkka määrä riittäisi pysäyttämään hänet. Sagreth alkaa tuntea sisällään pientä kiukkua asioiden ottaman käänteen vuoksi, mutta päättää olla hyökkäämättä näiden alemman rodun edustajien kimppuun. Sanaakaan sanomatta hän avaa –vastahakoisesti- miekkavyönsä soljen ja ojentaa sen lähemmälle vartijalle, joka avaa portin yhtä sanattomasti. Kaapumies ratsastaa vartijoiden ja haltian ohi kylään ja viittoo tätä tulemaan perässään. Kulkiessaan vartijoiden ohi Sagreth kuulee selkeästi, kuinka toinen näistä jakaa huolensa muukalaisten päästämisestä kylään toiselle. Ilmeisesti paikalliset eivät erityisemmin tykkää ulkopuolisista.

Kylkiästen kylä koostuu lähinnä muutamista harmaantuneista ja säänpieksemistä taloista. Ne ovat karkeatekoisia, mutta vaikuttavat riittävän vankoilta kestääkseen rajumpiakin myrskyjä. Ratsastajat saapuvat kivisen, muita selkeästi isomman talon eteen. Siitä astelee ulos herran tyyliin harmaaseen ja paljon tatuoidun miehen kaapua puhtaampaan ja hienommasta materiaalista valmistettuun kaapuun pukeutunut mies, jolla on musta parta. Hänellä on myös korkea hiippalakki päässään. Uuden miehen elkeet kielivät korkeasta arvovallasta. Tämä suoraselkäinen tulija alkaa keskustella vieraalla kielellä ruskeakaavun kanssa heti, kun ratsastajat laskeutuvat maahan. Kieli on haltialle täysin uusi. Pitkillä matkoillaan hän ei ole kuullut mitään samankaltaista. Se ei ole yhtä soljuvaa ja nopea tempoista kuin haltia kieli, mutta samantyyppistä ja samalla kuitenkin kaukana siitä. Puhuessaan pari vilkuilee toistuvasti Sagrethia kohti. Ensimmäinen tuntuisi tilittävän päivän tapahtumista toiselle. Harmaakaapu kuuntelee keskittyneesti ja hetken kuluttua hän astelee itsevarmasti kohti haltiaa ja ojentaa tälle kolme duplonia.

- ”Kiitos avustasi, muukalainen.” Miehistä näkee selvästi ja suorastaan tuntee ilmassa, että tässä kylässä on jotain outoa.
-”Mikä paikka tämä on?” Mies näyttää haluttomalta vastaamaan ja kääntyy poispäin lähteäkseen ja vastaa olkapäänsä yli.
”Tämä on Kylkiästen kylä.”
”Täällä on muutakin kuin päällepäin näkyy.” Haltia sanoo sävyyn, joka tekee selväksi, että hän haluaa vastauksia.
”Tapanani ei ole jutella tuntemattomien kanssa. Anteeksi, minun pitää mennä jatkamaan töitäni.” Miehet astelevat sisälle taloon ja jättävät haltian ulos vailla vastausta.


Päivä on jo pitkällä ja kohta alkaa tulla pimeää. Kylkiäisten kaduilla näkyy enää vähän liikettä. Ihmiset sulkevat ikkunoitaan ja muutamat vielä liikkeellä olijat liikkuvat ripeästi. Sagreth arvio, että matka takaisin Ihmoon kestäisi liian kauan jalan, sillä hevonen jäi omistajansa talliin. Hän suuntaa kohti kylän porttia aikeenaan hakea aseensa ja etsiä yösijaa muurien sisäpuolelta. Hän muistelee tiellä sattunutta hyökkäystä ja miettii, kuinka todennäköistä olentoihin törmääminen on yöllä.

-”Sinä siellä, auttaisitko minua saamaan puut sisälle ennen pimeän tuloa?” kysyy eräs vanhaakka, joka raahaa suurta puukoria. Kori on selvästi painava ja liikaa vanhuksen kannettavaksi. Sagreth vain jatkaa matkaansa sanattomasti kohti porttia ja heittää matkalla kylmän vilkaisun naista kohti. Häntä ei kiinnosta palvelijoiden auttaminen yhtään. Portilla olevat vartijat eivät suostu antamaan aseita takaisin.
-”Haluat viettää yösi kylässä, pimeän tultua ei matkaan kannata lähteä.” Toteaa kahdesta pidempi, tummapartainen mies, jolla on ilkeännäköinen arpi vasemmassa poskessa. Haltian mieleen nousee taas kamppailu kahden mutantin kanssa.


-”Sen aionkin heti kun olen saanut aseeni takaisin. Sen perusteella mitä olen nähnyt tämän kylän väki ei juuri pidä ulkopuolisista ja siksi haluaisin jotain takaamaan terveyteni.”
”Aseet pysyvät meillä niin kauan kuin pysyt kylässä. Älä huoli, me pidämme huolen turvallisuudestasi. Majapaikasta saat yösijan. Se ei ole kylän sisältä mitä sinun pitäisi nyt peljätä.” Mies sanoo lopullinen sävy äänessään. Tämä saa Sagrethin naurahtamaan kyynisesti, mitä seuraa välitön vakavoituminen. Nämä ihmiset eivät ilmeisesti aio päästää häntä helpolla, mutta hän ei voi tässä aseettomassa tilassaankaan juuri muuta kuin hyväksyä asioiden ottaman uuden käänteen.

”Pidä kiinni sanastasi.” Haltia tokaisee lähes murhanhimoisesti, käännähtää kannoillaan ja lähtee vartijoiden hänelle osoittaman majapaikan suuntaan.

Majapaikka on kaksikerroksinen kivijuurinen hökkeli, jonka seinät ovat samaa harmaantunutta puuta, mistä muukin kylä on rakennettu. Sen rappusilla äheltää samainen vanha, hieman kumarassa kulkeva, akka polttopuidensa kanssa. Hänellä on likaiset mustat hiukset joiden seassa on muutamia harmaita. Haltian lähestyessä hän kysyy ivallisesti:
-”Yöpymispaikkaako halajat?”
-”Sinäkö ylläpidät tätä paikkaa?” Sagreth kysyy äänessään ärtymystä, sillä häntä inhottaa yleensäkin olla tekemisissä tämän saastaisen vanhan akan kanssa.
”Kyllä.”
”Huone yöksi.” Haltia totea lähes käskevään sävyyn.
”Se tekee.. Hmm, 3 duplonia..” Sagreth alkaa penkoa vähiä rahojaan, kun nainen yhtäkkiä toteaa aivan muuttuneella äänensävyllä.
”En voi kyllä veloittaa sinulta niin paljon. Kuulin sinun tappaneen mutantteja matkalla tänne. 2 duplonia.” Haltia nakkaa akalle kaksi kolikkoa vailla vähäisintäkään kiinnostusta siitä saiko tämä ne.
”Mistä huone löytyy?”
”Ensimmäinen portaiden yläpäässä oleva huone. Nuku hyvin.” Sagreth on hieman yllättynyt äkillisestä muutoksesta akan käytöksessä.

Kavuttuaan kapeat portaat seuraavaan kerrokseen hän tulee raskaalle puuovelle, jossa on yksinkertainen lukko. Huone on sisäpuolelta yhtä karu kuin koko kyläkin. Sillä ei ole juuri yhtään koko ja siltä löytyy pieni pöytä, jonka alla on kolmijalkainen puujakkara, jonka joku vasta aloittanut kisälli on selvästikin veistänyt, sillä yksin sen jaloista on selvästi muita lyhyempi. Huoneessa on vielä myös karkea lankuista koottu sänky, jolla on olkipatja. Kuitenkin se voittaa kovalla maalla nukkumisen, mitä veteraani on sotaretkillä joutunut tekemään. Huoneen ainoa ikkuna on pieni ja sekin suljettu kunnolla, vaikka huone onkin toisessa kerroksessa. Sagreth käy pitkälleen sängylle, mutta hänen mieltään jää kalvamaan kaapuihin pukeutuneet miehet ja se jokin määrittelemätön, joka tässä kylässä on vialla.

[El Capitan]

Kummasti sitä venähti tämä fluffin kirjoittaminen. Mutta vaikka miten fluffin kirjoittaminen onkin hauskaa, ei se pärjää Universalin hirviöklassikkotäytteiselle viikonlopulle kilpailussa illan askareista.

Kohti sankaruutta ja sen yli!

Jonathan katseli ilostaan sokaistuneena Imhon kaupunkia. Sen lukuisat ja korkeat rakennukset eivät olleet mitään verrattuna hänen aikaisemmin näkemiinsä ihmistenasutuksiin. Imhon ilmassa leijui tuo omituinen haju, mikä oli täysin vieras koko elämänsä eläinten keskellä asuneelle nuorelle hiirelle ja nähdä ihmiset näinkin iloisia omiin töihinsä ja asutuksiinsa sai samaan aikaan Jonathanin tuntemaan olonsa iloiseksi, että surulliseksi.

Iloinen hän oli siitä syystä, koska nautti näkevänsä ihmisten iloitsevan elämästään. Kotopuolessaan kaikki näkemänsä ihmiset olivat aina päivisin todella ankean näköisiä tehdessään raskasta työtä myöhään iltaan saakka ja vasta kotinsa lämpöön päästyään heidän mutrusuunsa kääntyivät ylösalaisin. Toisin kuitenkin oli täällä. Vaikka aamu rehotti korkealla taivaalla antaen valoa ja lämpöä toimeliaille asukkaille, kaikki näyttivät nauttivan elämästään sen alapuolella. Jonathan piti siitä, että hänen ympärillään ihmisillä on hauskaa ja mukavaa. Iloisen ihmisen hymy sai aina hänetkin iloiseksi.

Mutta vaikka miten hän halusi iloita tulevista päivistään Imhossa, hän kuitenkin oli surullinen syvällä sisällään juuri heidän ilonsa vuoksi. Siellä missä ihmiset ovat iloisia ja tyytyväisiä, on tietenkin kaikki asiat hyvin. Ulkona ei ole rosvojoukkiota terrorisoimassa kaupunkia, jonkun ylhäisen ja jalon miehen tytär ei ole korkeassa tornissa lohikäärmeen vankina tai mustan ritarin vankina. Siellä missä kaikki on hyvin, tuskin on tarvetta sankaruudelle.

Jonathan kääntyi ympäri ja ihaili kaunista merimaisemaa kaupungin edessä. Voimakas tuuli iskeytyi hänen turkkiinsa saaden ja tuuheaksi ja silmiään siristellen hän nosti katseensa ylös korkealle kirkkaan siniselle taivaalle, jonka valtiaat, lokit lensivät lauleskellen laulujaan vailla mitään huolia.

Maisemassa oli kuitenkin yksi nurkkaus, joka tuntui olevan siihen kuulumaton. Puhdas kohta työläisen käsissä työpäivän jälkeen tai ilkeä ruokatahra ylhäisen miehen kauniissa vaatteissa, tästä kaupungista löytyi eräs nurkkaus, joka oli kaikkea muuta kuin samallainen muualle verrattuna. Yksinäinen vanha mies ongelmista kalastusverkkonsa kanssa. Kiroillen ja huutaen vanhus yritti saada sotkustaan selvää ja verkkonsa ylös Jonathanin ottaessa askel kerrallaan kohti tuota erottuvaa aluetta, joka toimi joko neitona hädässä tai ongelmien lähettiläänä.

Aluksi hieman ujona katsoen miehen ongelmia, Jonathan huomasi vanhuksen selvästi olevan ongelmissa. Kalaverkko selvästi oli hänelle erittäin tärkeä asia, kenties elinkeino, ja hän olisi varmasti kiitollinen, jos joku auttaisi häntä tässä ongelmassaan. Hän ei kuitenkaan tiennyt, mikä oli vanhuksella ongelmana. Verkko ei vaikuttanut olevan kovinkaan solmussa, että vetämisen pitäisi onnistua vaivattomasti ja tuskin se kovinkaan painavakaan voi olla, koska kyse on kuitenkin satamakalastuksesta. Kuinka isoja ja painavia kaloja täältä muka saisi?

Lopulta kuitenkin Jonathan aukaisi suunsa ja kysyi miehen askareesta ja tarvitsiko hän siitä apua. Vanhus kertoi ottavansa avun kuin avun aina vastaan eikä tunne mitään iskua miehisyyttään vastaan. Ikäihmisenä nämä hemmetin kalaverkot ovat päässeet päivä päivänsä jälkeen kummallisemmiksi ja varsinkin tänään se on jostain kohdasta erittäin pahasti ympäri kääntynyt ja solmussa, että yksin hän tuskin tätä ennen iltaa ylös saapi.

Hetken mietittyään miten vanhusta auttaisi, Jonathan päätti vetää Karhunkaatajan esiin ja loikkasi verkon päälle etsimään solmukohtaa. Oli selvää, että jos mies ei yksin jaksaisi vetää verkkoa ja sen saalista ylös, mitä yksi pieni hiiri siinä voisi muuttaa? Ainoa keino oli etsiä tuo solmu ja joko aukaista se tai hoitaa helpommalla ja todennäköisesti viisaammalla tavalla, leikkaamalla.

Verkko vaikutti olevan kääntynyt ympäri ja mennyt rullalle monesta eri kohtaa. Selvittäminen olisi mahdollista, mutta vaatisi niin paljon työtä, Jonathan näki viisaampana vain katkaista tarpeeksi monta kohtaa, että se lähti omalla painollaan avautumaan kiskottaessa. Vaikka verkko olisikin huonommassa kunnossa ylösvedettyään kuin laskemisaikanaan, olisi erona vain tulevissa saaliissa vain muutama hassu kalanen.

Karhunkaatajan tehdyistä rei’istä huolimatta vanhus vaikutti olevan tyytyväinen hiiren aikaansaannokseen. Suuret kiitokset antaessaan ja tarjotessaan palkinnoksi muutaman kolikon takintaskunsa pohjasta, tämä yllättyi Jonathanin ritarillisuudesta. Jalo ja kunniallinen sankari ei kuulemma pelastaisi ja auttaisi ihmisiä näiden hädässä maallisen omaisuuden perässä. He tarjoavat apunsa, koska heidän kunniansa vaatii niin ja täten Jonathan kieltäytyi vastaanottamasta yhtään kolikkoa vanhukselta vaikka miten hän oli aluksi ihmeissään pyöreillä silmillään ihastellut niitä uteliaana vanhuksen kämmenen päällä.

Jonathan oli kuitenkin utelias tietämään tästä kaupungista ja nähdessään vanhuksen haluavan antaa hänelle jotain palkinnoksi tästä suuresta avustaan, he sopivat keskenään vanhuksen antavan palkinnoksi tietoa. Aluksi udellen täysin perinteisiä asioita, Jonathan siirtyi kysymään kysymyksiä koskien seuraavia sankaritekoja ja seikkailuita. Häntä kiinnosti tietää, oliko tässä kaupungissa kaikki tosiaan niin hyvin kuin päälle katsomalla näyttäisi olevan.

Vanhus aukaisi suunsa ja kertoi tarinoita Imhon kaupungista ja sen sankareiden tarpeesta. Itse kylässä olisi kaikki varsin mainiosti, mutta kaukaa vuorilta olisi eräänä kauniina päivänä saapunut suuria ongelmia omituisten tapahtumien merkeissä.

Läheiset metsät olivat antaneet väliaikaisen kodin noille pahan lähettiläille, jotka olivat terrorisoineet kaupungin marjan ja sientenpoimijoita lukuisia kertoja. Vanhus ei tiennyt tarkalleen mitä noissa metsissä asusti, mutta se oli varmaa, että viimeisten viikkojen aikana kaupungin asukkaiden into astua noiden puiden varjoihin on laskenut huomattavasti ja koko metsästä on tullut kielletty paikka, jonne kukaan ei saisi tai edes uskaltaisi astua.

Kyse saattoi hyvinkin olla pelkistä rosvoista karkumatkallaan tai jostain suuremmasta. Metsän villit pedot ovat voineet herätä syvästä unestaan ja ovat valmiina lähteä matkalleen etsimään ravintoa kurnivaan vatsaansa kaupungin asukkaista. Oli metsänasukas kunniaton ja raavas rosvo tai villi metsäneläin, Jonathanin kiinnostus tuota metsää kohti kasvoi sanalta sanalta ja hän päätti palauttavansa järjestyksen ja rauhan noihin metsiin. Oli siellä sitten odottamassa nälkäinen karhu tai suurilukuinen rosvojoukkio, hän ei epäröisi ottaa askeleet heidän eteensä ja vetää Karhunkaatajan esiin.

Ennen kuin Jonathan kerkesi lähteä vanhuksen luota pois, tämä kysyi häneltä apua vielä yhdeen toiseenkin asiaan. Kuulemma kalastus Imhon kaupungissa ei ole palkitsevinta sataman aktiivisilla alueilla vaan siihen nähden paremmat kalastuspaikat ovat tuolla jossain pienen laivareissun kantamilla. Vanhuksen huonon kunnon vuoksi sinne meneminen ei kuitenkaan yksin tule kysymykseenkään, joten hän toivoisi saavansa pienestä ja innokkaasta nuorukaisesta vielä aamupäiväksi sankarinsa.

Satoi tai paistoi taivaalla, metsän vaarat ovat edelleen paikalla jopa illallakin. Vaikka suurempi seikkailu olisikin hänen kätensä ulottuvilla, Jonathan nyökkäsi myöntyvästi vanhuksen avunpyynnölle, koska pienen ihmisen hätä on suurempi kuin kokonaisen kylän tai kaupungin hätä. Jos jotain Jonathan olisi oppinut nuoruusvuosistaan ihmiset maatiloilla, on ehdottomasti se, että suurilla asioilla ei päätänsä saisi sekoittaa sillä pienet asiat ovat yleensä niitä, joille voi oikeasti tehdä jotain. Hyvin usein myös nämä pienet asiat tehtyään, kaikki näyttää paljon paremmalta.

Vanhus ja Jonathan menivät purjeveneellä suurta merta kohti ja kääntyivät salaisille vesille, joissa vanhus oli aikoinaan kalastellut. Oliko syynä apajien salaisuus vai joku muu, vanhus tuntui ohjaavan venettään mitä ihmeellisimpiä reittejä pitkin kohti määränpäätä. Jonathania tämä pieni salamyhkäisyys ei kuitenkaan haitannut laisinkaan sillä hän kykeni nauttimaan jokaisesta sekunnista matkallaan.

Kevyt merituuli, joka oli paikoin todella voimakas paiskautui häntä kohti jatkuvalla syötöllä. Aurinko korkealla taivaalla piti turkin lämpimänä sillä voimakas tuuli olisi voinut hyvinkin saada hänet palelemaan toden teolla. Sen sijaan se tuntui raikkaalta ja virkistävältä yhdessä vesipisaroiden kanssa, joita hän kädellään pärski itseään kohti.

Purjeveneen keulassa istuen, hän työnsi itseään eteenpäin nähdäkseen selvemmin kauas kauas horisonttia kohti ja aina välillä vettä kohti katsoen, hän ihasteli omaa heijastustaan, joka värisi taukoamatta. Vanhuksellakin vaikutti olevan mukavaa ja hän näytti iloitsevan hiiren innokkuudesta heidän merimatkastaan.

Selvästi tämä matka oli Jonathanille paljon nautinnollisempi seikkailu kuin mitä hänen edellinen suuremmassa laivassa. Oliko syynä hänen ainainen pakkotyö ja yöllinen uupumus, mutta tämän reissun aikana Jonathan alkoi todella pitää vedestä ja matkustamisesta sitä pitkin. Nostaen jälleen kerran katseensa kohti kaukaista horisonttia, joka tuntui olevan yhtä kirkkaan sinisen taivaan kanssa, hänen ei ollut lainkaan hankalaa kuvitella itseään Rafaeliksi, merten pelottomaksi kulkijaksi, joka uhmasi vaaroja taikauskoisten keskuudessa.

Apajille päästyään, Jonathan hämmästyi jälleen kerran. Silmät pulleina hän katsoi miten voimakkaat aallot paiskautuivat kalliota vastaan kovempaa kuin hän oli koskaan aikaisemmin nähnyt. Vesi nousi korkealle ilmaan ja ääni, joka lähti jokaisen törmäyksen aikana, varmasti tulee jäämään ikuisiksi ajoiksi Jonathanin mieleen.

Suu aukinaisena ja iloinen hymy kasvoillaan hän heilutteli päätänsä kaikkialle vanhuksen laittaessa verkkoa asemiin ja ohjatessaan venettä oikeisiin paikkoihin. Innokkaana, koskaan mitään tälläistä nähneenä Jonathan auttoi vanhusta verkon paikoilleen laittamisessa niin hyvin kuin ikinä vain kykenikään ja välittömästi sen jälkeen alkoi uudestaan ihastelemaan maisemia. Tällä kertaa vettä kohti katsoessaan hän ei innostunut nähdessään oman heijastuksensa vaan sormellaan osoittaen ja kiljaisten hän mainitsi jokaisen kalan, jonka hän näki vedessä uiskentelevan.

Lopulta tuli aika palata takaisin satamaan ja vaikka he olivat olleet matkallaan muutaman tunnin, se oli Jonathanin mielestä tuntunut vaivaisilta minuuteilta. Hän oli niin iloinen tästä merimatkastaan ja sen aikana kokenut niin paljon uutta, hänen teki mieli sopia vanhuksen kanssa jokapäiväisestä kalastusreissusta noissa maisemissa.

Maisemista puheen ollen, apajat olivat olleet lähellä hyvin mielenkiintoisen näköisillä maisemilla. Kalliota veden lähettyvillä hiekan sijaan ja nuo metsät, niin rauhalliset ja hiljaiset, mutta samaan aikaan pelottavat juuri siitä syystä. Jonathan olisi erittäin mielellään rantautunut ja loikkinut vetisiä kallion kivien päällä kohti kuivaa maata ja Karhunkaataja esillä ottanut askeleen kerrallaan rauhallisen tyynesti tuohon metsään, joka lepäsi hänen edessään hiljaa kuin pieni avuton hiiri kissan ollessa lähettyvillä.

Vanhus oli myös erittäin tyytyväinen tähän reissuun ja ei malttanut itsekkään odottaa sitä hetkeä, kun voi alkaa myymään saamaansa saalista torilla. Moniin päiviin hänellä ei ole ollut tälläistä saalismäärää myytäväksi ja pelkkä ajatus siitä rahamäärästä, minkä hän saisi kaikki myytyään, oli enemmän kuin tarpeeksi hymyn synnyttämiseen. Verkon nostettua sataman puisille lankuille, kaksikko erkani toisistaan toistaiseksi sillä Jonathan ei ollut unohtanut elämänkutsumustaan ja syytä, miksi hän oli saapunut tähän kylään. Hänen tehtävänsä oli poistaa metsästä kaikki kaupunkia häiritsevät pedot ja sitä hän ei kykenisi tekemään myydessään tuoreita kaloja torilla.

[santso]

Noni tässä tä olis, ei ihan keskiviikoksi tullu niinku lupasin, mut toivottavasti ei haittaa


Pitkä päivä, viellä pidempi yö

Gazoom siristeli silmiään aamuauringon valossa, meteli täytti vilkkaan sataman kun matkalaiset astuivat haisevasta laivasta ulos ei-niin-raikkaaseen ilmaan.
Lokit kirkuivat kilpaa kalastajien ja kalamyyjien kanssa, kylä oli heräämässä uuteen aamuun ja kala haisi. Jo tähän aikaan kapakassa rähistiin.
Vihreä maahinen astuu maihin huomaten samalla että haltia astelee kapakkaan rähinän suuntaan.
Hrhh, tuonne en mene, yritin laivallakin jo vältellä tuota haisevaa suippokorvaa. Gazoom huomaa kuitenkin kolme puolituista odottavan näköisenä laitureilla. Ehkä kuitenkin nuo kolme puolituista voisivat auttaa löytämään tienestejä, ainakaan eivät haise oudolle tai teurasta ennen kuin squigia ehtii sanoa.

-Hyvää päivää arvon herrat puolituiset! Tiedättekö kenen puoleen pitäisi kääntyä saadakseen täällä tienestejä? olen vasta saapunut matkalainen harmaavuorilta!huikkaan samalla kun käy kohti puolituis seuruetta.

-Terveppä itsellesi, vastaa isokokoisin puolituisista.

-Nimeni on Gazoom, vaikka nahkani on vihreä on mieleni kirkas, jatkan samalla kun ojennan käteni

-Kirkkaalta näytätkin, sanoo yksi ravistaen jämäkästi kättä, jonka hänelle tarjosin ja jatkaa; -emme ole paikallisia, joten en osaa vastata kysymykseesi, mutta voisitko sinä opastaa meidät johonkin ruokapaikkaan pientä korvausta vastaan?

Ahaa, matkalaisia kuten minäkin, noh kyllä palkkio aina kelpaa.
-Aah, olen kuullut merimiehiltä ylistäviä arvioita tuosta kapakasta, vastaan samalla viisaten rähinän suuntaan

Puolituinen kuitenkin keskeyttää; -Öh, anteeksi

-Niin arvon herra? Vastaan.

-Etsimme jotain... tasokkaampaa paikkaa, sattuisitko tietämään mitään muita paikkoja? Puolituinen jatkaa.

Aah, ison rahan miehiä...ehkäpä joku paikallien osaisi suositella jotain. Katson ympärilleni ja huomaan miehen seisoskelemassa vierelläni.
-Anteeksi. Sanon käänten mieheen päin; tiedättekö paikallista tasokasta ruokapaikkaa, missä nämä korkea-arvoiset herrat voisivat nauttia ateriansa?

Mies kääntyy katsomaan; -kauppa-aukiolta löytyy kylän fiinein ruokapaikka, se on tavernan vieressä.

-Se on mitä me etsimme. Vastaan miehelle ja samalla ohjaan puolituisia kauppa-aukiolle.
-Kuulostaa hyvältä, tokaisee yksi puolituisista joukon taapertaessa perässäni.

Matkalla aukiolle puhumme niitä näitä, itse kehun imhoa kauniiksi paikaksi ja kysäisen miksi he ovat tänne tulleet.
Saavumme kauppa-aukiolle vilinän ja huutojen keskelle, päivä on vilkas aukiolla. Monikerroksiset talot ympäröivät aukiota jota jakaa joki, jonka yli kulkee kaksi siltaa

-Ah tuolla on taverna ja sen vieressä ruokapaikka! Huudahdan samalla osittaen paikkaa. Ja lähden kulkemaan sitä kohti.Toriin tutustun myöhemmin, ajan kanssa, ehkäpä sieltä teen löytöjä.
Saavumme ruokapaikan eteen, jolloin yksi puolituisista sanoo; -Kiitos avustasi herra, tässä pieni lahja palkkioksi. Ojentaen vihreään kankaaseen käärityn esineen.
-Kiitos, oli ilo tutustua teihinkin arvolliset herrat. Puolituisten siirtyessa ruokailemaan jään tutkimaan lahjaa. Hmm mikähän tämä on, tuumin avatessani kääröä. Kuparinen lusikka, mielenkiintoisen näköinen, mietin samalla kun siirrän lahjan varovasti vyölläni roikkuvaan nahkapussukkaan.

Lähden kävelemään kohti lähintä kojua, se näyttää mielenkiintoiselta hmm mystisen näköinen koju.
Äh ennustajan koju, noh eikai ole parempaakaan tapaa kysyä neuvoa, kunhan ei liian kalliiksi tule...
-hyvää päivää rouva, onko hyvä sää tulossa? Kysyn kun saavun ennustajan eteen.
Tämä kääntyy ja vastaa;
Se riippuu siitä mikä on hyväksi kullekkin, haluatko ennustuksen, vai tulitko ostamaan jotakin? Samalla ennustaja tuo pöydälle selvästi jotain rihkamaa.
Ehkä, antaisitko vihjeen matkalaiselle mistä kannattaisi etsiä töitä? Vastaan.
Yksi asia kerrallaan, muukalainen! Ennustaja suhahtaa; Ostatko tavaroita vai otatko neuvon?
Selvä hyvä rouva, ottaisin neuvon jos jaksatte haaskata aikaanne tämmöiseen mitättömään matoon. Vastaan ennustajalle.
Se tekee 2 dublonia,Ennustaja toteaa.
Ihmisten kanssa ei kannata antaa itsestään ylpeää kuvaa, varsinkin kun on puolet pienempi...ja vihreä.
-Yksi, tarvitsen leipäni tänään! Alan tinkiä.
-Pöh ei minulla ole varaa myydä kalliita neuvojani alihintaan, ennustaja vastaa.
Näytänkö minä rikkaalta prinssiltä? Tinkaan edelleen.
Varsinkaan alimittaisille, jatkaa ennustaja lausettaan.

Tinkaaminen jatkuu tovin, kunnes lopulta ennustaja ehdottaa korvaukseksi työtä ja sehän minulle kelpaa, tämmöiseen humpuukiin olisi muutenkaan olisi rahojani pistänyt! Tuumaan.
-Luuletko olevasi valmis vaaralliseen tehtävään? Eukko kysyy pyytäen minut ensin lähemmäs.

en luule vaan tiedän, sanon virnistäen samalla.
Hyvä! Pidän asenteestasi, asia on niin, että tarvitsisin tietynlaista puolijalokiveä. Sitä löytyy vain yhdestä paikasta tästä läheltä. Eukko sanoo madaltaen ääntään.
Aah kivet, niitä löytyy meiltäpäin runsaasti, minkä näköistä tarkoitat? Kysyn
Kiveä, joka tietystä kulmasta katsottuna muuttuu läpinäktväksi, muuten se on tummanvielottia. Eukko kertoo.
Olen kuullut semmoisesta, mutta en ole ikinä päässyt sitä näkemään sanon.
Ennustajan ilmeestä näkee kuinka innoissaan tämä on, ehkäpä yksi neuvo on liian vähän tehtävästä, noh sen näkee sitten vasta kun sen on suorittanut...
Entä mistä löydän tätä kiveä? Kysäisen.
Ennustajan ilme synkkenee; sitä löytyy vain eräältä saarelta, Vitalin lahden rannalla olevalta viistämältä...
Saarelta! Tarvitsisin veneen, vai pääseekö sinne uimalla tai kahlaamalla? Kysyn samalla kun mietin.Jos joku kalastaja ottaisi minut mukaansa.
Satamasta lähtee joka päivä vene, jonka reitti kulkee saaren ohi, saatat jaksaa uidakkin rannalta saarelle Ennustaja tokaisee.
Se ratkaiseekin ongelman, onko vene lähtenyt jo vai lähdössä? Sanon ja kysyn samalla; onko kyse yhdestä kivestä vai isosta lastista?
Vene lähtee aamuisin, kannattaa odottaa huomisaamuun jos kyytiin halajat, tuo mukaasi sen verran kuin saat.

Loppu onkin pelkkää sopimista ja kysäisen lähtiessäni kojulta mitä majapaikkaa ennustaja suosittelisi ja tämä viittaa tyyris taverna nimiseen tavernaan. Lähden kulkemaan kohti kolmi kerroksista tavermaan on se iso mietin samalla kun menes sisään.
Ihmisiä ei ole viellä montaa kerääntynyt nauttimaan tavernan baarin antimista, näyttää mukavalta paikalta kunpa siihen olisi varaa...
Kävelen kohti baaritiskiä vanhan veteraanin viereen nyökäten tälle, mutta veteraani ei näytä huomaavan pientä vihreää otusta vieressään vetäessään olutta.

Kysyn isännältä; -hyvää päivää, onkohan täällä huoneita vapaana?

Tiskin takana isomahainen mies kääntyy minua kohti sanoen samalla; -Tottahan toki, huoneita meillä on. Mikset istuisi vaikka hetkeksi alat ja ota tuopillista!

-kyllähän siitä on viimeksi aikaa kun olutta maistoin, ei teillä sattuisi olemaan tummaa sieniolutta?
Leivän voi nauttia nestemäisenäkin.

Mies tuijottaa kummastuneena; Mitä?

-Ööh tarkoitin, osaatteko suositella jotain paikallista merkkiä, korjaan äkkiä huomatessani miehen ilmeen. - jotain mihin matkalaisen massi venyy.

Iaäntä suosittelee paikallista tyyriin tavernan tynriolutta, otan sitä tuopillisen sen yhteydessä kun maksan huoneeni, kehuessani oluen makua, ei kuitenkaan vedä sienioluelle vertoja! kysyn samalla mistä kannattaisi lähteä etsimään tienestiä.
Isäntä sanoo sahapihan tarvitsevan aina uutta työväkeä, mutta sinne ei enää tänään ehdi.

Tavernaan on tullut illan mittaan enemmän väkeä kun lähden kiertämään paikkoja ja erityisesti kohti kolmea nuorta miesta, jotka yrittävät selvästi keskustella jostain mitä eivät haluaisi muiden kuulevan, Olisi kannattanut valita joku muu paikka, tavernoissa on melua, mutta aina joku kuulee.
Yritän ja pääsenkin huomaamattomasti hiedän viereensä ja samalla kun maistelen oluttani pinnistän kuuloani ja kun sana aarre maisevaisen pohjassa kuuluu, yritän päästä vielläkin lähemmäs.
...kimaltelee kuun valossa...kertoko kellekkään...ensi yönä.
Ei olisi tarvinnutkaan vuokrata huonetta mietin samalla kun käyn kohti miehiä.
-Päivää herrat! Saanko liittyä seuraan?

Kolmikko katsoo minua, ilmeisesti se että kukaan ei tunne minua ja rähjäinen ulkonäköni ei ole haitaksi kun yritän päästä mukaan porukkaan.

-Olen juuri saapunut pitkältä merimatkalta ja haluaisin tutustua paikallisiin ja imhoon muutenkin sanon.
-Siinä tapauksessa emme ole parasta seuraa, olemme imhon alamaailma sanoo yksi nuorukaisista.

Katson miehiä, eivät kovin alamaailmalta näytä uusissa ja puhtaissa vaatteissaan, hiukset sliipattuina...yritystä kuitenkin näkyy olevan.
Jatkan; -en etsi parasta seuraa ja tuskin olette käyneet niin alhaalla kuin minä, Hah innokkaita veijareita olette!
Yksi hyssyttelee hiljaisemmaksi: -Hys! Toimemme eivät aina kestä päivänvaloa...
-Hyvä, ei aina omanikaan, ihoni nimittäin palaa helposti, olisi hauska tutustua teihin paremmin sanon virnistäen samalla: -sitä se vuosikymmen maan alla teettää.

Seurue pyytää minut pöytäänsä ja aloittaa juttunsa hiljaisesti keskustellen tästä ''aarteesta maisevaisen pohjassa...
Vaaleatukkainen nuori mies on tutkinut isoisoisoisänsä vanhoja muistiinpanoja, joista selviää milloin aarre kannattaa nostaa, juuri näinä öinä kuunvalossa.
Päätämme lähteä oitis etsimään sitä ja minut vannotetaan tekemään niinkuin he sanovat, ja sen jälkeen lähdemme tavernasta ja nousemme vaatimattomiin hevoskärryihin ja karautamme matkaan pitkin hiljaista kylänraitia joenvartta pitkin kohti maisevaista. Kärryt pomppivat ja kyyti on nopeaa, mutta hyvin epämukavaa. Ainoa merkittävä asia mikä matkalla tapahtuu kun huomaan lauman koiramaisia petoja kaukana niityllä, ovatkohan koiria sittenkään?

-Oletteko susiin varautunut? kysäisen nuorukaisilta samalla osoittaen hahmoja niityllä sekä omaa pikkukirvestäni.

Miehet näyttävät lyhyitä miekkojaan takkiensa alta paljonpuhuvan näköisinä; -kyllä.

Saavumme aamuyön hämärässä järven rannalle, on hyvin hiljaista, kuu näkyy viellä...ainakin jonkin aikaa ennenkuin aamu sarastaa, meillä on kiire.
Miehet kaivavat pusikosta veneen ja työntävät sen vesille, hyppään kyytiin viime tingassa.
Etsimme kimallusta keskeltä järveä, jokainen seuloo järven pintaa katseellaan samalla kun kuulostelee yön hiljaisuutta.
Kyynisin miehistä tokaisee rikkoen hiljaisuuden; -Olisi pitänyt lähteä aikaisemmin liikkeelle.

-Niin olisi, vastaan.

Yht'äkkiä yksi miehistä hihkaisee innoissaan; - Tuolla on jotain!
Katson miehen osoittamaan suuntaan, mutta samalla aamuauringon(kirotut!) säteet lakaisevat järven pintaa ja verenpunainen hehku täyttää horisontin, linnut heräävät laulamaan ja tuuli puhaltamaan.

-EIH! Kuuluu kuin yhdestä suusta kaikilta, me myöhästyimme!
Mies oli onnistunut näkemään kiillon hetken ajan, mutta enää ei näkynyt mitään.
-Huoh, se auttaa sen verran, että tiedät ensi yönä mistä etsiä tokaisen.
-Jätämme merkin tähän, sanoo yksi.

Mies, joka oli kimalluksen nähnyt huudahtaa yht'äkkiä; EI! Minä sukellan nyt!
-Hullu! Huudahdan samalla kun tartun tätä kourasta, mutta mies on niin iso minuun verrattuna, että vain vetää minut mukaansa päästäessäni epätoivoisen karjahduksen samalla: -AARGH!
Sen jälkeen kuuluu vain roiskahdus kun uppoamme pinnan alle, mies riuhtoo minua pinnan alle, tästä näemme kimalluksen.
Sukellamme kohti kasvien peittämää möykkyä pienessä onkalossa, viiton miestä auttamaan minua nostamaan sen pintaan, tarkastella sitä ehtii rannallakin, näin pitkä sukellus alkaa käydä voimilleni.
Raahaamme säkin lopulta kuin ihmeen kaupalla rannalle, tuuperrun istualleni samalla kun miehet käyvät säkin kimppuun.
-Huoh parhaat ryysyni kastuivat, toivottavasti meitä ei odota säkillinen mutaa ja mausteita, Sanon noustessani pystyyn.
-Ei se mitään, katsokaa mitä täällä on! Vaaleatukkainen mies nostaessaan pussista dubloneja ilmaan ja anaessaan niiden pudota sateena päälleen ja takaisin pussiin. Miehet vetävät lahosta pussista myös hopeisen kilven.
-Ohhoh tuon takia voisin kylpeä useamminkin, naureskelen, siinä on pakostakin tuhansia dubloneita.

Samalla miehet alkavat jakaa aarretta:- Tästä saa jokainen jotain.
-Hyvä ettei ihan turhaa reissua tullut, minä nimittäin rakastan kullan tuoksua aamuisin, vastaan.
Miesten ilmeet muuttuvat vakaviksi, he tarjoavat minulle kilpeä, otan sen vastaan, kultaa saa muualtakin.
Yksi miehistä viskaa minulle viellä muutaman dublonin korvaamaan turhasta huoneestani koituneet kulut, nousemme takaisin rattaisiin ja ajamme kylään, miehet jättävät minut satamaan ja lähtevät kukin omille teilleen. Noh sitten veneilemään...

[Lord of chaos]

Jaahas, ei tämä myöhästynyt kuin vajaan viikon.

Micar'afein asteli laivan poistumisramppia alas laiturille. Satama oli ruuhkainen, ihmiset kävelivät tiuhaan tahtiin ohi, rupatellen toisillensa. Jossain näkyi myös joukko puolituisia, jotka olivat juuri nauttineet tukevan aterian, ja vilkuilivat ympärillensä etsien toista tavernaa.
Pimentohaltian huomion kuitenkin varasti jonkin kapakan luota kuuluva rähinää. Orly´ar lähti kohti mekkalaa. Päästyään sinne asti, mekkaloitsijat olivat vaienneet ja katsoivat tulokasta, kuka vihamielisesti, kuka kysyvästi. Kaikki paitsi kaksi, jotka olivat ilmeisesti aloittaneet tappelun ja kiistelivät edelleen.
"Mistä täällä oikein tapellaan?" haltia kysyi kolmikymppiseltä mieheltä, joka ei ilmeisesti ollut osallistunut nujakkaan.
"Kuka tietää, tänne satamaan jostain syystä eksyy turhautunutta merimiessakkia" mies vastasi
"Ei maksa vaivaa puuttua tuohon, rauhoittuvatpahan vähän kun saavat noin telmiä" joku nainen huusi sivummalta.
"Noh, jos ei kerta mistään tärkeästä ole kyse", Micar'afein vastasi välinpitämättömän oloisesti.
"Muuten, onko Ihmossa tapahtunut mitään kummempia lähiaikoja?"
"Eipä mitään varteenotettavaa, täällä on aina ollut hyvin rauhaisaa" mies sanoi rennosti, mutta madalti äkkiä äänensävyään lähes kuiskaukseksi:
"Minusta kuitenkin tuntuu, että Ihmon ulkopuolella on eri meininki. Ennen metsissä pystyi rauhassa sienestämään, ja patikka- ja metsästysretkiä pystyi huoletta tekemään kauas nummille, mutta nykyään erinäiset pedot pitävät kaikki muut kuin aseistetut uskalikot kaukana luonnosta"
"Toisilla mantereilla huhuavat sodista, tiedä häntä vaikka levottomuudet olisivat ehtineet tännekin" Do Orly'ar sanoi piittaamattomasti.
"Oletko uusi täällä, en muista nähneeni sinua edes täällä satamassa" aikaisemmin puhuteltu mies kysyi.
"Vasta saavuin laivalla"
"Tiedätkö muuten mitään huokeaa majapaikkaa?"
"Huokeaa... Kauppa-aukiolla saattaisi löytyä sellainen" mies vastasi pohdittuaan asiaa hetken aikaa.
"Kiitos tiedosta" Haltia vastasi lehtien samalla kohti aukiota.

Saavuttuaan kauppa-aukiolle, Micar'afein huomasi että siellä oli samanlainen vilske kuin satamassa. Kauppiaat huusivat kilpaa toistensa kanssa ja asiakkaat kiertelivät kojusta toiselle.
Aukion reunoilla näkyi useita aseistettuja joukkioita, ilmeisesti paikallisia vartijoita.
Pimentohaltia lähti kävelemään kohti tavernan näköistä rakennusta, koittaen vältellä katseita ja mahdollisia ongelmia.
Hetken päästä Micar'afein seisoikin jo tavernan edessä, jossa oli kolme kerrosta. Kyltin mukaan paikan nimi oli Tyyris. Taverna Tyyris näytti siistiltä ja oikein mukavan oloiselta. Ensin hän meinasi astua suoraan sisään rakennukseen, mutta vaihtoikin suuntaa äkkiä, sillä joen toisella puolella näytti olevan sepän paja.
"Viime kerrasta onkin aikaa" mies ajatteli itsekseen, samalla koittaen varovasti miekkansa terää, joka tuntui melko tylsältä.
Jos tori oli ollut ruuhkainen, niin silta se vasta olikin. Kärryt ja ihmiset ylittivät siltaa koko ajan molempiin suuntiin niin tiheästi, että jopa notkean ja sulavaliikkeisen haltiankin oli hankalaa päästä yli. Mutta viimeinkin kahden kärryn väliin jäi juuri sopiva rako, johon Micar'afein mahtui pujahtamaan.

Paja oli hyvä kuntoinen kivitalo, jossa oli kaksi kerrosta. Alakerta oli avonainen kadulle. Sieltä kuului selvästi taonnan kilke. Lähestyessään haltia tunsi selvästi ahjosta hohkavan lämmön, joka oli lähes tukahduttava. Asteltuaan sisälle, tämä huusi miehelle joka ahersi joidenkin rautaesineiden kimpussa.
"Miekkani tarvitsisi teroitusta!", Orly´ar huudahti.
Seppä nosti katseensa työstään, ja työnsi sen syrjään nähdessään haltian, mahdollisesti asiakkaan.
”Miekka teräväksi vai?”, seppä kysyi hymyillen samalla.
”Aivan, se kun on päässyt tylsymään viime kerrasta”
”Se tekee sitten dublonin” mies sanoi ensin, mutta jatkoi sitten melkein heti,
”Toisaalta minulla saattaisi myös olla tehtävä, jolla voisit maksaa, ja saattaisit saada myös vähän ekstraa.”
Ja mikähän tämä tehtävä olisi?”, pimentohaltia kysyi selvästi kiinnostuneena.
”Tämä tilaus vie kaiken aikani, ja jonkun pitäisi noutaa minulle teräslasti. Jos voisit hakea sen puolestani, olisin kiitollinen.”
”saat tietenkin käyttöösi hevoskärryni” mies jatkoi, kun näki haltian pohtivan ilmeen.
Micar’afein tuumasi tätä tarjousta hetken aikaa. Tehtävä olisi helppo, kärryt saisi lainaan ja hän tarvitsisi rahaa.
”Mikäs siinä, mistä lasti pitäisi hakea?"
”Löydät sen satamasta, varastorakennuksesta. Anna vain varastonhoitajalle tämä lappu.”
Seppä antoi haltialle tummuneen lapun, jossa on lyhyt pätkä tekstiä ja sepän puumerkki
”Kärryt löydät taloni takapihalta.”
Do Orly’ar meni talon taakse, ja näkikin siellä kärryt joihin oli valjastettuna työhevonen.
Hän tarrasi ohjaksista, nousi kuskin penkille ja kannusti hevosen liikkeelle.

Aikaa ei ehtinyt kulua juuri ollenkaan, kun varastorakennus jo näkyi. Rakennuksen edessä istuskeli pulleahko mies, joka oli nähnyt jo parhaat päivänsä. Lähistöllä ei näkynyt muita henkilöitä, joten hänen täytyisi olla haltian etsimä mies.
”Hei siellä, pitäisi teräslasti noutaa!” tämä huusi.
Vanhan miehen kasvot kääntyvät lähes hampaattomaan hymyyn.
”Viimeinkin, tarvitsen vain lupalapun, ja voimme aloittaa lastaamisen.”
Micar’afein ojensi sepältä saadun lappusen, ja vilkaistuaan sitä vanha mies näytti tyytyväiseltä, ja sanoi
”Kaikki näyttää olevan kunnossa, tuoppas ne kärryt tänne niin päästään täältä vielä tänään.”
Teräsharkot olivat kasattuina kärreissä alta aikayksikön, ja pian pimentohaltia oli paluu matkalla. Matka taittui verkkaasti, jota hidasti entisestään lastin uhkaava huojuminen.
Mutta kuin ihmeenkaupalla, harkot pysyivät kyydissä koko matkan ajan. Kun rahti oli saatu takaisin pajalle, Orly’ar käveli takaisin sepän puheille, ja ilmoitti että harkot olivat perillä.
”Ah, kiitos tuhannesti”, seppä sanoi
”Tuossa vähän vaivan palkkaa”, hän sanoi ojentaen samalla haltialle pari duplonia.
Micar’afein kumarsi aavistuksen, ja lähti sitten takaisin tavernaa kohti, minne hänen oli alun perinkin pitänyt mennä. Hyvä kun ulos ehti, ennen kuin joku törmäsi häneen. Tämä ryntäilijä oli rikkaan näköinen nuorukainen, joka oli pukeutunut vaalean vihreään, rönsyilevä asu, ja jolla oli suipot viikset.
”Katsoisit mihin säntäät! Katso nyt, sotkit pukuni!”, nuori mies kiljui.
Kaksi miekkamiestä astui kiljukaulan eteen, ilmeisesti hänen henkivartijansa.
”Voi anteeksi” Haltia murahti äänellä, johon oli ovelasti piilotettu ripaus huvittuneisuutta.
”Moukka.”
Kärhämä ei ehtinyt kasvaa sen enempää, kun seppä tuli ulos pajastaan ja antoi nuorukaiselle säkin painavan näköistä kukkaroa vastaan. Rikas mies poistui paikalta leuka pystyssä.
”Nuo Halkomaan herrat osaavat olla välillä koppavia”, seppä sanoi ja palasi takaisin alasimensa ääreen.
”Niin tuntuvat” Do Orly’ar mutisi itsekseen, miettien samalla, millaiset pikku yllätykset saattaisivat tehdä hyvää noille ”herroille”. Mutta kauaa ei haltia asiaa miettinyt, vaan lähti kohti taverna Tyyristä.
Ilta alkoi jo hämärtää. Kaduilla ei ollut enää kuin muutamia satunnaisia kulkijoita, kun taas tavernat alkoivat täyttyä, ja jostain kantautui aina välillä naurua ja musiikkia.
Viimein astuessaan taverna Tyyriin ovesta sisään, sisätilat vastasivat pimentohaltian odotuksia. Kodikas, vähän kuluneen oloinen ja suuri väkijoukko tukivat edullisen tavernan määritelmää.
Haltia käveli baaritiskille, ja kysyi pullealta mieheltä joka näytti omistajalta, että olisiko täällä vapaita huoneita.
”Tottahan toki meiltä huoneita löytyy!” kyseinen mies huudahtaa.
”Mutta istu toki alas, ja ota tuopillinen, talo tarjoaa”
”No kyllä se tuopillisen kerkeää, jos kerran talo tarjoaa” Pimentohaltia sanoi, ja otti tarjotun kolpakon.
Siemaistuaan tuopista vaahtoavaa olutta, joka ei ollut ollenkaan hullumpaa, Micar’afein katseli ympärilleen.
Näytti että väkeä oli tavernassa joka lähtöön. Kauimmassa nurkassa istui yksinäinen mies, joka oli ilmeisesti ollut joskus laivaston upseeri, ainakin asusta päätellen. Oven lähettyvillä nojaili kolmen miehen porukka, ja baaritiskillä istuskeli arpien peittämä mies, kitaten olutta minkä kerkesi.
Mutta Orly’anin huomion kiinnitti kuitenkin hienoon liiviin pukeutunut viiksekäs mies, joka huusi kovaan ääneen, heitellen samalla noppia taukoamatta.
Pimentohaltia lähti kävelemään kohti viiksimiestä, sulautuen muihin asiakkaisiin niin hyvin kuin osasi.
Ei kestänyt kauankaan, kun tämä seisoikin jo pelipöydän ääressä. Mekkaloitsija peluutti jonkinlaista noppapeliä, ja kailotti sen sääntöjä sen minkä kurkustansa sai ääntä. Micar’afein heitti dublonin pöytään, ja haastoi miehen peliin.
”Aah, haluat siis pelata” mies hihkuu innoistaan, virnistäen ovelasti ”Säännöt ovat seuraavat, jos heität isomman, saat rahasi tuplana, ja jos…”
”Jos heitän pienemmän tai saman, sinä saat kaiken” haltia keskeyttää miehen tylysti. ”Eiköhän ulkona lentelevät linnutkin osaa jo säännöt ulkoa, kun sinä niitä karjut minkä kurkustasi saat”
Sivummalla joku humalainen tirskui, mutta se vaimeni pian, ja molemmat pelaajat ottivat nopat käsiinsä. Molemmat heittävät noppia samaan aikaan. Molemmat saivat silmäluvuiksi neljä, mikä tarkoitti sitä, että viiksisieppo voitti. Eipä rahat ehtinyt kauankaan pöydällä odottaa, kun ne jo hävisivät hyvin pukeutuneen miehen taskuun.
”Kiinnostaisiko toinen peli, muukalainen?”
”Olen väsynyt, enkä jaksa enää” haltia vastasi.
”Sääli, oli mukava pelata kanssanne” mies vastasi, kuulostaen olevansa oikeasti pahoillaan, muttei ehtinyt murehtia asiaa sen kauemmin, kun tuolille istui jo toinen onneaan koittava.
Pimentohaltia lähti kohti portaita, muttei ehtinyt nousta kuin pari askelmaa, kun majatalon isäntä huikkasi tälle;
”Hei, kuinka kauan aiot viipyä täällä? Haluan nimittäin vuokran etukäteen”
Pimentohaltia huokaisi syvään. Eikö täällä päässyt nukkumaan sitten millään ilveellä?
Tämä asteli tiskille, iski tiskille kolme dublonia, ja sanoi jäävänsä toistaiseksi.
”Kiitos, huone löytyy ylimmästä kerroksesta, viimeinen ovi oikealla.”
Micar’afein heilautti kättään kiitollisena” ja lähti taas kohti huonettaan, toivottavasti viimeistä kertaa tänään.

Astuessaan viimeiseltä portaalta käytävään, jolla hänen huoneensa sijaitsi, pimentohaltia näki aiemmin sepän pajan edessä olleen rikkaan nuorukaiseen. Tuo pojan kloppi meni huoneeseen, ja kiskaisi oven niin kovaa, että tuntui kuin ovi meinaisi lähteä paikoiltaan.
Orly’ar hiipi varmuuden vuoksi, ja huomasi, että tuon rikkaan kakaran huone oli hänen huoneensa vieressä.
Haltia kohautti olkiaan samalla kun livahti omaan huoneeseensa, ainakin hän tiesi nyt mistä tuon röyhkeän nulikan tavoittaisi. Sen enempää tämä ei asiaa miettinyt, vaan kiinnitti huomionsa huoneeseen.
Se oli viihtyisä, ja avoin ikkuna osoitti kauppa-aukiolle. Haltia riisui saappaansa, asetti varusteensa nojaamaan seinän viereen, ja meni nukkumaan.

[Weedeeo]

Hyvä että on fluffia tullut. Pelataan toiset päivät loppuun ja niiden fluffien ilmestymisen jälkeen alkaa uusi "kierros".

[El Capitan]

Mitä? Toinen päivä loppuun? Minä olen vasta ensimmäisessä yössä.

Uutta tuulta purjeisiin

Jonathanin päivä oli alkanut yhtä kirkkaasti kuin itse päivä, johon hän aamulla oli herännyt. Kaikki tuntui olevan juuri mallillaan ja iloisena tuo kaunis lämmöntuoja, aurinko, porotti korkealla taivaalla tehden hiiren turkista jälleen tuuhean ja kuivan. Siitä on monta kuunkiertoa kun Jonathan on viimeksi nähnyt näin kauniin päivän ja iloitsi siitä enemmän kuin koskaan aikaisemmin. Elämä laivalla oli ollut kuuraamista ja tavaroiden siirtelyä ja hakemista ruumatiloissa, jonka vuoksi hän ei ollut kovinkaan usein voinut vain nauttia luonnon tarjoamista antimista. Voimakas merituuli puhalsi häntä kohti saaden sulkansa päässä heilumaan ja hänen vaalea turkkinsa kiilsi auringon kirkkaassa valossa kuin kultainen koru.

Jonathan oli kerinnyt jo aloittaa päivän seikkailunsa urotöillä. Hän oli erittäin iloinen, että matkan kurjuus oli palkittu ruhtinaallisesti heti saavuttuaan satamaan. Itse vanhuksen auttaminen oli oma suurtekonsa jo itsessään, mutta hänen silmissään paloi tummanpunainen liekki kunnianhimosta ja suurimmista teoista. Hyvä mieli ja tietoa kaupungin ongelmista palkkiona aamupäivän teoistaan oli enemmän kuin tarpeeksi saamaan tassun astumaan toisensa eteen.

Imhon kaupunki oli hyvin vilkas kaupunki. Kaikkialla näkyi ihmisiä liikuskelevan ja jokainen tuntui tekevän omia asioitaan. Toisin kuin siellä kotopuolessa, kukaan ei tuntunut tuntevan toistaan ja jokainen ajatteli omaa parastaan. Mitä lähemmäs toria Jonathan pääsi, sitä enemmän kauppiaat huusivat toinen toisensa päälle omista tuotteistaan, jotka jokainen olivat oma aarteensa. Oli kyse kukkaruukusta, hienosta aseesta tai koristeista kodin ikkunalaudoille, Jonathanin silmissä ne heijastivat auringon valoa ja näyttivät kukin toistaan arvokkaammilta.

Ostoaikeissa hän ei kuitenkaan ollut. Vaikka hän katsoikin silmät pulleina ja uteliaana kojujen arvoesineitä haaveillen niiden omistamisesta, hänellä oli edessään tärkeämpi teko, jonka hän halusi ja etenkin piti tehdä välittömästi. Ei hetkeäkään saisi kulkea hänen ohitseen, jolloin mielessään ajattelisi muuta kuin tuota metsää ja sen petoja. Petoja, jotka vaanivat sienestäjiä ja petoja, joita sataman vanhus pelkää kovasti.

Vaikka pohjimmiltaan Jonathan on innostuva persoona, joka haluaisi tehdä kaiken juuri sillä innostumisenhetkellään, oli hän kuitenkin lukenut enemmän kuin tarpeeksi tarinoita Rafaelista ja oppinut niistä, että tietämättömänä liikuskelu vierailla vesillä voi koitua niin miehistön että laivan kohtaloksi. Huuliaan purren Jonathan piti itsensä tyynenä ja esti kaiket ajatukset mielestään, jotka voisivat saada hänet astumaan noihin pelättyihin metsiin ilman minkäänlaista tietoa itse metsästä tai siellä vaanivassa pedosta. Rafaelin tapaan, Jonathan mietti parhaimman paikan kaupungista, josta voisi kuulla erilaisia mielipiteitä paikasta, johon hän niin kovasti halusi lähteä.

Aivan torin vierellä sijaitse majatalo, joka otti vastaan niin läheiset kuin kaukaisetkin matkaajat vieraanvaraisuudellaan. Mikäs sen parempi paikka tavata ihmisiä kaikkialta maailmalta kuin heidän kokoontumispaikkansa. Yksi askel kerrallaan Jonathan lähestyi kohti pettymystään huomatessa kyseisen majatalon olevan näiltä osin kiinni toistaiseksi tuntemattomista syistä.

Majatalon ollessa poissa pelistä, Jonathan alkoi todenteolla tuumia, mitä siinä tapauksessa tekisikään? Hän ei ihan keltä vaan tahtoisi udella tietoa asioihinsa ja saadakseen kattavan kuvan metsän tilanteesta, hänen pitäisi kysyä joltain, joka on joko hyvin hyvin viisas henkilö tai kykeneväinen kuulemaan monen eri henkilön mielipiteen asiasta. Majatalo olisi ollut erinomainen tähän tarkoitukseen sen väkimäärän vuoksi. Pelkkä kysymys isännöitsijältä olisi voinut tuoda hänen luokseen monta matkaajaa kertomaan omat tarinansa metsän vaaroista.

Sitten hänellä välähti. Pitkän mietinnän jälkeen hän osasi keksiä oikean miehen, joka samaan aikaan olisi täkäläinen omine kokemuksineen että samalla tietoinen monien muidenkin ihmisten mietinnöistä erilaisista asioista. Jos baarimikon lisäksi joku tietäisi ulkomaan tapahtumista enemmän kuin kukaan muu, se olisi kaupungin seppä. Tuo yhteisön mukava palvelija, jotka tekee päivät pitkät haarniskoita ja miekkoja jaloille ritareille kuin myös samalla kuuntelee heidän sankariteoistaan ja päivän hyvistä teoista.

Nopeasti liikuttaen pieniä jalkojaan toistensa eteen, Jonathan kiiruhti kohti kaupungin seppää ensin udellen kaduille kulkevilta ihmisiltä hänen olinpaikkaansa. Hetkeäkään viivytellen tuo pieni olento juoksi nopeasti ja ketterästi väkimassan jaloissa antamatta yhdenkään jalkaparin estää hänen kulkuaan.

Seppä vaikutti olevan pitämässä taukoaan paraikaa ja kysymyllä kohteliaasti mieheltä tämän halua vastata muutamaan kysymykseen, hymy syntyi hiiren kasvoille miehen vastatessa myöntävästi hänen avunpyyntöönsä.

Seppä oli kuin olikin kuullut matkaajilta tarinoita läheisten metsien pedoista. Miten jokainen siellä ollut saapui kauhun vallassa peloissaan siellä vaanivasta vaarasta ja miten he kirosivat sitä hetkeä elämänsä aikana, kun päättivät jatkaa matkaansa kohti sen synkkiä puiden varjoja ja korppeja, jotka loivat pelottavan tunnelman kirkumalla useiden puiden oksien päällä. Kuulemiensa tarinoiden lisäksi miehellä oli myös omia kokemuksia kyseisistä vaaroista ja hän oli itse isänä kieltänyt jälkikasvuaan koskaan menemästä metsään mörköjen pelossa.

Tässä selvästi haiskahti jokin, jota Jonathan ei osannut tunnistaa. Vanhus ei ollut valehdellut hänelle kertoessaan metsän vaaroista ja selvästi tämä tuntui tehtävältä sankarille, josta niittää kunniaa ja mainetta. Tämä on nyt yhtä selvää kuin kirkas vesi. Tämän päivän aikana Jonathan Frisby tulisi tekemään ensimmäisen oikean urotyönsä metsien petojen karkottajana. Kiittäen seppää tiedoistaan, Jonathan poistui paikalta vähin äänin kohti kaupungin kookkainta rakennusta kohti. Kirkkoa.

Jonathan ei ollut uskovaista tyyppiä, mutta kotopuolella hän oli nähnyt useamman kerran miten ihmiset viettivät aikaa näissä pyhissä paikoissa etsien polkua kuljettavaksi ja siunausta tehtävänsä ajaksi. Jopa Rafael kävi pysähtymässä jokaisella vierailuillaan eri kaupunkien kirkoissa kiittämässä jotain suurta ja mystistä olentoa tämän suojeluksesta hänen merimatkoillaan.

Vaikka Jonathan olikin varma omista taidoistaan selviytyä niin pienistä kuin suuristakin ongelmista, hän kuitenkin piti tarpeellisena pientä vierailua tuossa pyhässä paikassa, josta moni on saanut uutta puhtia ja valoa elämäänsä.

Kirkko oli kaikin tavoin juuri sellainen, millaiseksi hän oli sen kuvitellut. Koskaan aikaisemmin astuneena noiden suurien ovien toiselle puolelle, Jonathan pidätti hengitystään jännittyneenä ja mietteliäänä, mitä niiden toiselta puolelta löytyisikään. Hän oli pitänyt erittäin kovasti Rafaelin tarinoista löytyvistä kuvauksista kirkkojen sisätiloista, miten katto on yhtä korkea kuin taivas ja suuret ikkunan maasta ylös taivaisiin saakka tuovat sisään auringon säteet luoden paikan samaan aikaan hyvin valoisaksi että pimeäksi.

Kirkko li juuri sellainen, millainen hän oli sen kuvitellut olevan. Se sisälsi omanlaisensa ilmapiirin kauniilla kuvillaan ikkunoissa, mutta suurimman huomion kuitenkin kiinnitti juuri tuo valaistus. Ikkunat olivat tuoneet sisälle valoa, mutta niiden väliin jätetty tyhjä oli jättänyt käytävälle pimeän alueen, joka loi käytävään tunnelman, mitä Jonathan ei koskaan aikaisemmin ollut kokenut. Kulkiessaan käytävää kohti, hän lepäsi välissä auringon valossa ja askeleen jälkeen hän oli pimeyden keskellä.

Päästyään kirkon päähän, hän polvistui alttarin edessä ja katsoi kauniita muotokuvia pyhimyksistä ja kirkon symbolista. Hän ei tiennyt, mitä hänen pitäisi tehdä nyt, joten mitään perinteisiä käsimerkkejä tai rituaaleja tekemättä, Jonathan oli alttarin edessä vain polvillaan hiljaa silmänsä sulkien.

Hiiren toiminnat olivat kiinnittäneet erään papin huomion ja tämä asteli rauhallisesti ja hiljaa kohti polvistunutta Jonathania. Samaan aikaan tuolilla istuva, hyvin heikossa kunnossa oleva nuori mies pyysi häneltä almua. Vaikka Jonathan ei pitänyt keltaisen värisistä kolikoitaan arvokkaina, hän kuitenkaan ei tiennyt, pitäisikö hänen antaa miehelle yhtään niistä vähistä kolikoista, mitä hän omisti. Mutta katsottuaan hetken aikaa tuota miestä ja tämän resuisia vaatteita, nuuhkien omituista hajua, Jonathan aukaisi pussukkansa ja käveli miehen luokse tarjoten hänelle yhden kolikoistaan. Mies kiitti häntä ja antoi siunauksensa poistuessaan kirkosta välittömästi saatuaan almunsa.

Itse teko ei tuntunut Jonathanista tuon kummoiselta, sillä tuntui olevan paljon suurempi vaikutus häntä lähestyneeseen pappiin, joka alkoi rauhalliseen äänensävyyn puhua hänelle. Aluksi udellen, mistä tuollainen jalo ja lempeä sielu on saapunut tähän maailman kolkkaan, Jonathan kertoi papille oman tarinansa ja aikeensa lähteä tämän päivän aikana kohti metsää aikeissa karkottaa siellä asuva pahuus.

Pappi oli huolissaan nuoren hiiren aikeista ja etenkin valitsemastaan ajankohdasta, mutta se valitettavasti oli tosiasia, että jos pedon haluaa saada kiinni, se on tehtävä yöaikaan. Vaikka miten metsä vaikuttaisikin pelottavammalta paikalta silloin, kun kuu on korkeimmillaan, peto on silloin vilkkaimmillaan ja astuu mielellään esiin piilostaan kohtaamaan karkottajansa. Päiväsaikaan sen kiinni saanti ja etenkin taisteleminen voi olla todella vaikeaa. Jonathan luotti enemmän siihen, että vaara löytäisi hänet eikä toisinpäin.

Jonathan kuitenkin kiinnostui papin puheista, kun hän otti puheenaiheeksi läheisen hautuumaan ja kertomukset sen kummituksista. Näkymätön vaara ja epäluonnollinen elävä vaanisi siellä päin ja mitä enemmän Jonathan kuunteli miehen puheita, sitä enemmän häntä pelotti ja innosti sinne lähtö. Mutta hänellä oli kuitenkin ongelma. Kaupungissa olisi kaksi paikkaa, jonne hänen pitäisi mennä, mutta kysymys kuuluukin, kumman hän hoitaa ensiksi? Yksinkertainen kysymys ja vielä yksinkertaisempi vastaus, hengellisen miehen silmissä hengellinen paikka on paljon tärkeämpi puhdistaa pahasta ja palauttaa jälleen kerran valo ja järjestys sinne, minne se kuuluu.

Jonathan myös kiinnostui papin lupaamasta palkkiosta haamujen karkottamisesta ja tarjosi avukseen talismaania, joka kiilsi kauniisti miehen käsissä. Jonathan katsoi tuota korua ja miten mies laittoi sen hänen kaulalleen roikkumaan. Se näytti hyvältä ja sai Jonathanin tuntemaan itsensä vielä taitavammaksi ja vielä jalommaksi sankariksi.

Se on päätetty. Tänä yönä hän tulisi menemään hautuumaalle aikeissa karkottaa siellä olevat haamut. Saatuaan papin siunauksen, Jonathan astui ulos kirkosta ja odotti auringon laskemista.

[Weedeeo]

Nyt on koeviikko ja monet muut kiireet takanapäin, joten voisimme taas vaikka jatkaa tämän parissa. Yritän pyöriä mesessä ilta-aikaan.

[Weedeeo]

Nojaa, tämäkin viikko meni ihan plörinäksi autoremontin pitkittyessä. Pahoitteluni. Jos tässä alkavalla viikolla sitten.

[El Capitan]

Olenko se vain minä vai onko tämä areena päässyt unohtumaan täysin? Pelaajilta ei tule fluffia ja itse näen Weedeon olevan mesessä vain Xboxilla, jolloin on paha pelailla laisinkaan. Vai pyörinkö minä vain väärään aikaan mesessä ja pelaajat fluffaavat hitaasti?

Kiireiden loppumisesta(?) on kaksi viikkoa ja pelaamme täällä hiiren hiljaa.

[Weedeeo]

Niin, ei tämä unohtunut ole. Tässä on kuitenkin ollut kaikenlaista kaikenlaista viimeaikoina ja silloinkin kun ei ole ollut muuta en ole välttämättä jaksanutkaan pelata. Nyt kuitenkin ajattelin ottaa itseäni niskasta kiinni ja hoitaa hommaa eteenpäin ja päivystää enemmän mesessä. Eli jos tämän viikon aikana saisimme pelailtua toiset päivät loppuun niin ensi viikolla voisin laittaa jo tapahtumia eteenpäin suuremmassa mittakaavassa.

Vaikka pelailu on jäänyt vähemmälle, kyllä aina välillä on fluffisormia syyhyttänyt päästä kirjoittelemaan jo kokonaisuutta eteenpäin.

[santso]

juu itselläniki on vähän kiirettä pitänyt, täällä on ammatillisissa oppilaitoksissa opiskelu viellä kunnolla käynnissä kun lukiolaiset rupeaa jo lomailemaan :D + sit illat menee pääsykokeisiin päntätessä.
mut kyllä pystyy pelailee, ei vain tunnu ikinä olevan kotikoneella samaan aikaan kuin Weedeeo...