-Eikö tämä muka ole se alue?
-Ei, jatka eteenpäin sotamies.
-Kyllä, kapteeni!
Empiren puolelta vuoret ylittänyt pieni joukko jatkoi yhä matkaansa metsän halki. Heidän käyttämänsä metsäpolku rikkoutui täysin raskaiden vaunujen painosta ja sotilaiden marssista. He eivät siihen kiinnittäneet huomiota, kaiken huomion vei huhu, että metsässä kummittelisi. Aaveita, jotka toisivat vain kuolemaa tunkeilijoille.
-Kapteeni, alkaa tulla pimeä. Eikö leiri pitäisi jo perustaa?
-Lopettaisit jo tuon iän ikuisen kyselyn... mutta olet oikeassa. Pysähdytään!
Joukot pysähtyivät nopeampaa kuin olivat liikkuneet ja teltat löytyivät esille hyvin nopeasti vankkureista. Eivät he vielä olleet saaneet edes muodostelmaa aikaiseksi, kunnes heidän yksityisyyden rikkoi yksinäinen vastaantulija.
-Tervehdys teille! yksinäinen kulkija puhui, mutta enemmän tuo kuulosti metsässä vallitsevalta tuulen puhallukselta.
Joukkojen kapteeni kääntyi katsomaan uutta tulokasta. Matkaaja tuli syvemmältä metsästä, yksin, yllään kaiken alleen peittävä ja maastoon sopiva hupullinen viitta.
-Tervehdys teille matkaaja, kapteeni aloitti hyvin epävarmasti, mulkoillen epäilevänä tulijaa.
-Olette syvällä metsähaltioiden valtakunnassa. Jos olisin te, niin kääntyisin saman tien enkä purkaisi leiriä esiin.
-Mutta kun et ole me, niin sanon, että häivy! En kaipaa urkkijoita leiriini! kapteeni murahti takaisin, antaen samalla merkitsevän katseen miehilleen. Katseen jälkeen alkoi jokaiselta joukon jäseneltä löytyä kättä pidempää.
-Viimeisen kerran, metsänhaltioiden vihan tunkeilijoita kohtaa voittaa vain itse metsän viha. Kääntykää, matkaaja jatkoi yhä tuulen kanssa pehmeydessään kilpailevalla äänellään.
-Usko jo, emme! Katoa!
-Kuolevaiset, matkaaja huokaa syvään ja nostaa toisen kätensä ylös viittansa alta. Samalla miehet tekivät viimeisen havaintonsa, matkaajalla oli yläruumis paljaana viitan alla, sitä koristavia tatuointeja lukuun ottamatta. Vyölläkin olevat kaksi kimaltelevaa miekkaa paljastivat miehen luonteen liian myöhään.
-Haltioita! kapteeni huusi melkein jopa hämmästyneenä, vaikka olikin haltioiden valtakunnassa.
-Aseisiin! Väijy... , sanat jäivät hänen kurkkuunsa, kuten myös nuoli.
Paikalle saapuneen haltian merkistä puut olivat heränneet eloon. Kuolevaisten joukkojen ympärillä olevista puista alkoi satamaan nuolia kuin vettä taivaalta. Jokainen nuoli löysi maalinsa ja miehiä kaatui maahan kuin heinää. Vain muutamassa hetkessä metsän hiljaisuus palasi, kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan.
Surullisena metsänhaltia katseli huppunsa alta. Sata miestä ammuttu maahan, jokaisessa yhdestä kolmeen nuolta rinnassa. Eivät olleet näiden panssarit pelastaneet heitä tuomiolta, joka oli jaettu jousin. Hetken katsottuaan lohdutonta näkyä, haltia pudisti päätään ja kääntyi. Hitain murheen painamin askelin tämä asteli takaisin puiden sekaan mistä oli tullutkin. Metsä siivoaisi jäljet aamuun mennessä.
Tarinoita kansalle... harjoittelen vielä tätä alaa, mutta jos Herra sua niin pyrin parempaan tulevaisuudessa...
*..ja kumarrus tietenkin*
... kirjoittelin sellaisen pitemmän pätkän, jossa nuo sotatanssijat toimivat melkein jedien tyyliin ja niin edelleen... pitkä tarina... 
. Kirjoita ehdottomasti jatkoa!