Kasvottomat: osa 1 – Kuparitaivaat

[Dimensus]

1:osa ilmestyi jo nyt, kun sain äkillisen inspiraation kirjoittaa jatkoa. NOh, tuossa "novelleista" aiheisessa kyselyssä mainittiin, että viikko olisi sopiva väliaika näiden julkaisulle, joten nyt on kulunut tasan 7 päivää. NOh, olkaa hyvät, ja palaute on edelleen suotavaa, samoin kritiikki.

Prologi

Kasvottomat: osa 1 – Kuparitaivaat


Ghadar käveli ympyrää avonaisen ikkunansa edessä ja vilkaisi silloin tällöin ulos, kaupungin hälinään. Repaleiset pilvenhattarat sukeltelivat taivaalla kuin marionetit, joita tuuli sormillaan liikutteli. Muutama yksittäinen lumihiutale leijaili sisään, ja jäi ikkunalaudalle, mihin ne sulivat armotta. Harmaa horisontti siinsi kauempana ja sai sohjoisen Astar-virran näyttämään likaiselta. Sitä ympäröivät metsät loivat vielä tummat varjonsa jäisen veden pintaan, niin että kaupungin elämänlähde, kaulavaltimo, näytti lähinnä keväiseltä ojanpientareelta.
Ghadar tajusi jääneensä katselemaan kaukaisuuteen, ja hän jatkoi matkaansa, ympyrää huoneen ympäri. Ei hän tiennyt siinäkään mitään järkeä, mutta hän oli huono ajattelija, aina tekemässä jotakin, siispä oli vaikeata pysytellä aloillaan. Odottaminen oli yksi niistä asioista joita hän ei sietänyt, tyylitajuttomuuden ja heikkouden ohella. Siispä oli raivostuttavaa lampsia tässä tylsässä huoneessa, kun sen sijaan olisi voinut käyttää aikansa paljon tehokkaamminkin.
Vaikka kuulikin askeleet jo silloin, kun ne kolahtelivat käytävän kivisiin portaisiin,
Ghadar säpsähti kun ovi avautui paukahtaen Desistirin astuessa sisälle kuraisilla saappaillansa. Häntä inhotti kuulla niiden läiskähdys puhdasta kivilattiaa vasten.
” Tervehdys veli! Mikä saa sinut näyttämään noin nyrpeältä tällaisena kauniina talvipäivänä?
Kuului miehen matala ääni ovelta. Ghadar katseli häntä nenänvarttaan myöten ja totesi kuivasti:
”Luulenpa, Desistir, että se johtuu irvokkaan näköisestä naamataulustasi. Toisaalta se voi johtua myös siitä pilaantuneesta kanasta, jonka söin eilen päivälliseksi. Siitä, jonka joku irvileuka oli käskenyt kokin minulle syöttää.”
Suurikokoinen mies räjähti nauramaan ja läimäisi polviaan. Hän asteli tarmokkaasti, saappaat lätisten Ghadarin luokse ja nosti kätensä tämän olalle.
”Kuka kumma onkaan keksinyt niin loisteliaan pilan, veljeni? Tahtoisin ihan kätellä häntä urotekonsa johdosta!”
Ghadar ei vastannut. Hän puri huulensa yhteen ja koetti näyttää mahdollisimman tyyneltä, yrittäen löytää humoria käymälässä vietetystä yöstä, sekä mahtavista silmäpusseistaan.
”Pila oli todellakin niin hauska, että minunkin tekisi mieleni vallan kiittää sen tekijää. Oikein kädestä pitäen”
Desistir nauroi makeasti ja katseli Ghadaria silmät tuikkien. Tämä ei ollut ensimmäinen pila, ei todellakaan. Lähestulkoon heidän yhteisistä lapsuusvuosistaan saakka oli tapahtunut kaikenlaisia kummallisuuksia, joista toisella osapuolella ei ollut mitään tietoa. Monesti oli Desistir löytänyt sammakonkutua saappaastaan, tai merilevää tyynynsä alta. Niin, että Ghadar tiesi, että tämä oli vain maksanut takaisin samalla mitalla. Häntä kismitti, että tuo karhumainen mies oli paljon huumorintajuisempi kuin tämä itse.
Hänen pronssinen partansa ja vain vähän sitä kalpeampi iho, pienet kirkkaat silmät, sekä nysä nenänsä saivat hänet jopa näyttämään hauskalta. Kalju kohta hänen päälaellaan tuntui sekin vain sopivan, ja korostavan miehen lempeää luonnetta. Tai sellaiseksi häntä kutsuttiin. Ghadar muisti monet kuulustelut hänen kanssaan, epäiltyjen kirkaisut kun hiilet koskettivat ihoa. Silloin hänen silmänsä eivät olleet kirkkaat. Ne olivat täynnä inhoa. Kohdistuiko se häneen itseensä, vai uhriin, sitä hän ei tiennyt. Desistir rikkoi viimein hiljaisuuden:
”Mutta, ystäväiseni, emme tulleet tänne huumorin vuoksi, vaikka haluaisinkin kuulla lisää yksityiskohtia tuon viekkaan keppostelijan mestariteoksesta. Kerrohan, Ghadar, mitä uutisia olet maailmalta kuullut?”
”Akath kouristelee ruton kourissa, ja olen lisännyt vartijoita rajoille. En halua yhdenkään saastaisen pakolaisen eksyvän tänne. Saavat mädäntyä puolestani missä lystäävät, mutta tänne ei tarvitse raahautua.”
Desistir nyökytteli ymmärtäväisesti ja nosti kätensä Ghadarin olalta. Hän käveli ikkunalle jättäen märkiä jälkiä taaksensa. Tuulenpuuska lennätti sisälle parven lumihiutaleita, ja hetken ne elivät ihmisten maailmassa, kunnes vanhan miehen ruumiinlämpö sai ne sulamaan.
”Toisen elämä on toisen kuolema” Ghadar ajatteli.
”Entä Horavuorten etelärinteet? Me jaamme ne Akathin kanssa. Oletko huolehtinut tarpeeksi vartijoita sinnekin?”
Desistir sanoi huolettomasti tiiraillessaan ikkunasta talviseen maisemaan. Hän pyyhkäisi hihastaan sulaneita hiutaleita, ja pirskotti niitä takaisin ulos. Matkalla maahan ne saivat jälleen talvelta elämän, saivat jatkaa palveluksiaan jäänä.
”En ole, mutta minulla on syyni, jotka sinäkin ymmärrät kun katsot ulos kohti rinteitä. Siellä ei pysyisi elossa edes susi, saati sitten ruton saastuttama maalaistollo. Sinne he jäisivät, pakkasherran jääpatsaiksi.”
Desistir kääntyi ja alkoi nojata rennon näköisesti ikkunalautaan. Hän antoi katseensa vaeltaa koko hienosti koristellun ja verhoillun huoneen lävitse. Taaempana loimuavan takan, sekä hienojen pehmustettujen tuolien, jotka oli värjätty tummalla sinisellä. Lopulta hänen silmänsä pysähtyivät Ghadariin, ja hän sanoi:
”Ystäväni, en halua neuvoa sinua, mutta älä ikinä aliarvioi ihmisen halua säilyä elossa. Olen nähnyt taisteluita, joissa miehet, joilta on katkaistu raajoja, ryömivän eteenpäin mielipuolinen kiilto silmissään. Olen myös nähnyt, kuinka soturi viisi nuolta rinnassaan astui lääkintätelttaan, ja kuoli siihen paikkaan. He eivät ymmärrä, ihmiset, että peli on menetetty.”
hetken aikaa näytti, kuin kiilto miehen silmissä olisi lakannut hetkeksi. Ghadar kuitenkin ajatteli sen olleen oman mielikuvituksensa temppuja.
”Tajuan kantasi, mutta kuule minua. Tämä tauti on jotakin mitä emme ole ennen nähneet. Se itää uhrissa monia päiviä, kenties viikkoja, ennekuin se puskee paiseet tämän iholle. Vielä silloinkin, kun ne levittävät mätää ympäri kehoa, saattaa tartunnan saanut sinnitellä elossa pitkän aikaa. Silti se tarttuu yhtä nopeasti ja herkästi kuin aikaisemmat tapaukset.”
Desistir naurahti hiljaa, ja se sai Ghadarin lopettamaan närkästyneenä lauseensa. Vanha mies hymyili leveästi ikkunalla ja katseli harmistunutta ystäväänsä, joka ei loppujen lopuksi ollut kuin viisi vuotta tätä nuorempi. Desistir vain näytti niin paljon iäkkäämmältä muhkean partansa ja kaljunsa vuoksi, kun taas Ghadar pitkine mustine hiuksineen oli miltei komea.
”Olet näemmä taasen kierrellyt kaupungin kuppiloissa tiedonhankintamatkoilla.”
Ghadar ei voinut estää hymynkaretta nykimästä hänen suupieltään ylöspäin. Hän muisti tarkasti, kuinka he olivat lapsina salakuunnelleet miesten keskusteluja kapakoiden ikkunoiden tai ovien takana. Sillä tavoin he saivat tärkeitä tietoja vielä tänäkin päivänä, paitsi, että Ghadar lähetti useasti miehensä asialle mieluummin kuin itse alentui siirtymään maajussien valtakuntaan.
”Mutta Ghadar, siltikin, tuohan vain vahvistaa sitä, että meidän tulisi vahtia Horavuoria. Jos kerran rutto ei tee heistä selvää, saattaa joku hyväonninen onnistuakin.”
”Et kuunnellut minua loppuun asti, veliseni.” Pitkänlainen mies totesi. Tällaisina hetkinä hän nautti koostaan, pituudestaan lähinnä, sillä luisevat hartiat eivät paljoakaan häntä korostaneet. Sen sijaan majesteetillinen ryhti, sekä kasvojen kulmikkaat ja suoraviivaiset piirteet aina viivasuorasta nenästä lihaksikkaisiin jalkoihin kasvattivat hänen arvovaltaansa. Hän katseli Desistiriä alaspäin, ja jatkoi lausettaan omahyväisesti hymyillen.
”Vaikka tauti pitää uhrinsa hengissä pidempään kuin luulisi olevan mahdollista, se myös heikentää tätä. Hänelle saattaa nousta kuume, tai sitten hän vain muuten kuolee väsymykseen tai senkaltaisiin asioihin. Huhutaankin, että itse paisevaiheeseen kovinkaan moni ei kerkiä, vaan suurin osa ihmisistä menehtyy alkuoireisiin, niin että he eivät välttämättä koskaan saa tietää heillä edes olleen rutto.”
Desistir kuunteli tarkkaavaisena ja tuhahti hyväksyvästi.
”Jos kerran olet noin varma asiastasi, niin mikäpä minä olen sinua neuvomaan. Luotan sinuun täysin.”
Ghadar oli mielissään hänen kehuistaan. Lapsesta saakka hän oli aina tuntenut itsensä huonommaksi kuin vanhempi ystävänsä, mutta viime aikoina tunne oli alkanut kadota pikkuhiljaa. Kun he olivat yhdessä aloittaneet nuorina miehinä sotilaspalveluksen, oli Desistir osannut paljon paremmin kaiken aina jousen jännittämisestä miekan teroitukseen. Pikkuhiljaa, vuosien saatossa hän oli alkanut saavuttaa tätä, ja nyt kun Desistir osoitti kunnioitusta häntä kohtaan, vaikka olikin korkeampiarvoisempi kuin tämä itse, tuntui paremmalta kuin mikään muu palkkio.
”Noh, veliseni, siirrytäänkö itse aiheeseen?”
Desistir kysyi äkkiä, ja katkaisi Ghadarin muistelun.
”Kyllä, kyllä. Siksihän meidän piti tavatakin.”
Desistir sulki ikkunan, ja jätti talven hoitamaan omia asioitaan. Se ei päässyt osalliseksi miehien salaisuuksista, mutta se ei sitä haitannut. Se saisi tietää ne kuitenkin jossakin vaiheessa.

Rufus istui nurkassa ja maalaili mielensä väreillä synkkiä tauluja huoneen seinään. Niissä ihmiset kuolivat märkiviin paiseisiin, joissa jokaisessa oli hänen oma nimensä, verellä kirjoitettuna. Ajoittain hänen täytyi pinnistellä katkeraa itkua vastaan, kun ajatukset tuntuivat liian kamalilta ollakseen totta. Hän oli yrittänyt, yrittänyt karata. Hän oli paennut vanhaan myllyyn siksi yöksi, kun oli tartunnan saanut, aikeenaan lähteä aamulla aikaisin matkaan, pois kylästä. Mutta kohtalo, tuo irvokas narri oli antanut isän löytää hänet ja kantaa takaisin vuoteeseensa. Nyt, hänen vuokseen, koko kylä kuolisi.
Rufus ponkaisi ylös ja ruokki olentoa sisällään. Hän potkaisi pöydän pois paikoiltaan ja paiskoi tuoleja. Hän raapi seiniä ja huusi niin kovaa kuin jaksoi itkunsa lomasta. Kun olento oli tyytyväinen, ja karkotettu taas vähäksi aikaa, valahti Rufus polvilleen ja alkoi rukoilla.
Hän ei löytänyt sanoja, ja toivoi, ettei hänen tarvitsisikaan. Kyllä häntä kuultaisiin, jos oltiin yleensä kuulemassa. Tunti tunnilta epäilys kuitenkin kalvoi häntä. Olento kuiski hänen korvaansa, ettei kukaan auttaisi. Kukaan ei haluaisi auttaa kylänsurmaajaa, jonka kädet olivat oman sukunsa hurmeesta punaiset. Rufus painoi kasvonsa syvälle kämmeniinsä. Miksi, voi miksi hänet löydettiin?
Tuuhea vaalea tukka kutitti otsaa ja poskia kun hän tuijotti lattiaa. Se tuntui kylmältä ja kovalta, aivan kuin kaikki muukin paikassa, jota hän oli aikaisemmin kutsunut kodikseen.
Nyt se oli hauta.

Desistir asteli käytävää pitkin, ohi kuninkaan avaran ruokasalin ja makuukamarin, kohti keittiötä.
Talvinen päivä loi värejään seinille, ja tummat käytävät rikkoi silloin tällöin ikkunasta paistava valonsäde. Desistir käveli yhden sellaisen ohitse, ja peitti pimeään tottuneet silmänsä kädellään. Pian se jäikin taakse, ja synkät kiviseinät imivät hänet taas läheisyyteensä.
Keittiön paksu puuovi häämötti edessäpäin, ja Desistir kiirehti askeleitaan. Osittain siksi, että hänellä oli kylmä, osittain taas siksi, että hän oli jo myöhässä tapaamisesta.
Hän työnsi tikkuista, paksua tammista uksea, ja se aukeni yllättävän helposti kokoonsa nähden. Sen saranat olivat juuri öljytyt, sillä niistä kuului vain vaimeaa kitinää.
Oven takana avautui aivan uusi maailma. Se kylpi porkkanoiden, tomaattien, lihan, leivän ja muiden herkkujen väreissä ja tuoksuissa. Astiat kilisivät ja työläiset juttelivat iloisesti keskenänsä. Eksoottiset mausteet tunkeutuivat sieraimiin, ja saivat mielen karkaamaan viinipikarin ja leipäviipaleen vierelle, täydelle lautaselliselle höyryävää lammasmuhennosta. Desistir sulki ajatuksen pois mielestään ja jatkoi matkaansa päättäväisesti ohi herkkujen, joista olisi helposti voinut näpistää muutaman. Piiat tekivät kukin töitään, yksi lakaisi lattialle pudonneita jauhoja, kun toinen hämmensi pataa. Desistir katseli huvittuneena heidän häärintäänsä, ja hänelle tuli kotoinen olo.
Pian hänen korviinsa kantautui kimakka naisen ääni, joka karjui kuin hullu leijona. Desistir tunsi sen heti, ja sääli mielessään sitä piikaa, joka äänen omistajan silmätikuksi joutunut.
”Voi sinua mämmikouraa, lienee parasta, että painut takaisin sinne maatilalle mistä tänne tulitkin!
Minun keittiössäni ei tuollaista suvaita! Antaa nyt ruuan palaa pohjaa jonkun miehen vuoksi! Nuori nainen, sinulla on elämän tosiasiat sekaisin!”
Desistir löysi Cecilian nurkan takaa räyhäämästä jollekin noviisille. Hänen leveät kasvonsa olivat punaiset kiukusta, ja näytti siltä, kuin joku olisi puristanut tomaattia niin, että se olisi juuri räjähtämäisillään.
”Tervehdys!”
Desistir huikkasi iloisesti. Nainen ja noviisi kääntyivät kumpikin samaan aikaan katsomaan häntä, ja Cecilia lehahti kenties vieläkin punaisemmaksi, jos se nyt enää oli mahdollista.
”Desistir, olenkin odottanut sinua. Sinä tytönhupakko siinä, painu matkoihisi, ja katsokin, ettet enää ikinä polta mitään pohjaan minun keittiössäni! Silloin minä nokin sinulta silmät päästä!”
Tyttö ulisi nopeasti jotakin kiitoksen tapaista ja pujahti sitten pakoon. Cecilia naureskeli vaivautuneesti ja pyyhki jauhoja esiliinastaan. Hänen suurehko vatsansa hyllyi kun hän puisteli.
Desistir ja katseli hymyillen kun nainen koetti saada itsensä siedettävään kuntoon keskustelua varten. Hän ei koskaan ymmärtänyt, miksi naisten piti nähdä niin paljon vaivaa niinkin mitättömään seikkaan kuin ulkonäkö.
”Anteeksi tuota äskeistä, mutta tuo tyttö on kuin hurrikaani täällä keittiössä. Jos rutto ei tänne asti yllä, niin hän varmasti onnistuu keittämään perunoita niin, että niihin pesiytyy hiukan taudinsiementä, ja siten tappamaan koko kuningashuoneen.”
Nainen näytti turhautuneelta, mutta yritti silti hymyillä valloittavasti Desistirille. Hän onnistui näyttämään Astar-virran norpalta.
”Noh, keittiömestari, sellaista sattuu paremmissakin piireissä. Oletko tehnyt mitä pyysin?”
Hän kysyi, ja aivan liian ystävälliseen sävyyn. Ties mitä naikkonen vielä kuvittelisi.
”Voi kyllä, herrani. Minulla on kaikki tarvittavat ainesosat valmiina. Odotan vain merkkiänne, ja hän on vainaa. Siitä lipevästä ketaleesta on päästävä eroon. Koko valtakunta ei ole ikinä kokenut sellaista kurjuutta kuin hänen aikanaan, eikä poika ole ollut vallassa vielä kahtakaan vuotta. Olen kuullut huhuja, niissä sanotaan, että Akath keräisi sotajoukkojaan meitä vastaan. Tulkoot tänne vain, olen varma, ettei yksikään sotilas nostaisi miekkaansa häntä puolustaakseen. ”
Desistir hätkähti kun kuuli sanan sota. Vanhat muistot tulvivat jälleen mieleen, ja häntä puistatti. Samalla hän mietiskeli, miten hullu ihminen saattoi olla. Puoli valtakuntaa kärsi rutosta, ja silti oltiin lähdössä sotimaan. Vain siksi, että jokin pellavapäinen pojannulikka oli päässyt Reddingin valtaistuimelle isänsä kuoltua keuhkotautiin, ja järjestänyt valtakunnan asiat niin huonoon jamaan, että oli ihme, etteivät talonpojat vielä kapinoineet. Siinä samassa poika oli kerinnyt vielä pettämään Akathin ruhtinaskunnan, ja saamaan tämän vihat niskoillensa. Desistir sai kuitenkin itsensä vakuuttuneeksi siitä, että huhut olivat vain huhuja. Niitä ei ollut hyvä uskoa.
Hän oletti, että Ghadarkin piti niitä niin omituisina, ettei ollut maininnut niistä.
Cecilia katseli häntä ja räpytteli silmiään. Mies soi hänelle hymynkareen, ja naisen silmät meinasivat pullistua ulos päästä. Desistir ei ymmärtänyt rakkautta.
”Odota vain merkkiäni, sillä aika ei ole vielä tullut. Se on vasta viimeinen vaihtoehto.”
Hän vannotti keittiömestarille, joka nyökytteli päätään kuin mielipuoli.
”Aivan niin kuin herra tahtoo” Hän vastasi, katseli salaperäisenä vanhaa sotapäällikköä, ja iski silmää. Desistir tunsi valtavaa halua poistua nopeasti naisen lähettyviltä.
”Anteeksi, minun on nyt hieman kiire. Olisi mukavaa jutella pidempäänkin, mutta velvollisuudet kutsuvat.” Samalla hän hymyili pahoittelevaa hymyänsä, ja luuli, että Cecilia sulaisi siihen paikkaan. Naisen jäähyväiset korvissaan hän suuntasi askeleensa kohti keittiön ovea, niin nopeasti kuin pääsi, kunnes huomasi yhden piioista aikovan kaataa sinertäviä vihanneksia pois, lika-ämpäriin.
”Hei tyttö, odota! Miksi aiot heittää nuo sinne?”
Hän kääntyi katsomaan vanhaa kapteenia, ja näytti äimistyneeltä.
”Mutta herra, nämähän ovat pilaantuneita. Ei kai kukaan enää halua tällaisia syödä?”
Desistir veti taskustaan rautaisen kolikon ja painoi sen tytön taskuun.
”Minä tunnen erään todella säästeliään sotaherran, joka ei missään nimessä heittäisi tuollaisia vihanneksia pois. Suorastaan vaadin, että viette ruoan hänellä.”
Tyttö näytti epäilevältä, mutta nähtyään kolikon, minkä Desistir oli hänen taskuunsa laittanut, nyökkäsi hän miehelle.
”Minä toimitan ne hänelle mitä pikimmiten, herra Desistir.”
Kapteeni poistui huoneesta arvokkaasti, ryhdikkäästi kävellen, pirullisen naurun säestämänä.


Rufus käveli pitkin Korrothin pääkatua, ja potkaisi lumikokkareen jäätyneeseen suihkulähteeseen.
Hän oli viimein saanut otettua itseänsä niskasta kiinni, ja ulos neljän seinän sisältä.
Siellä täällä näkyi ihmisiä vetämässä rekeä täynnä puita, tai kiikuttamassa ruokaa paikasta toiseen. Aamu alkoi pikkuhiljaa sarastaa, ja Rufus mietti miten pitkään tätä mahtoi jatkua, normaalia elämää, nyt kun kuolema oli muuttanut kaupunkiin. Ihmiset tiesivät, mikä oli edessä, mutta kukaan ei reagoinut millään tavalla. Se kertoi heidän jääräpäisyydestänsä. Korrothin kylä oli useimmille maan asukkaille täysin tuntematon, ellei siellä viljeltävää tupakkaa otettu huomioon. Se oli vain yksi vaivainen kyläpahanen vuorella, jälleen yksi ruton uhri. Jokainen, joka asui täällä, oli niin rutinoitunut hiljaiseen elämänmenoonsa, ettei osannut tehdä mitään muuta. Rufus ei toisaalta osannut ajatellakaan heitä tekemässä mitään erilaista. Olisi outoa, jos he alkaisivat nyt kuoleman kynnyksellä elää menetettyä nuoruuttansa. Ei, se ei vain sopinut tähän yhteisöön. He kohtaisivat kuoleman arvokkaasti, kun se eräänä päivänä seisoisi heidän kynnyksellään. Silloinkin he vain toteaisivat:
”Voitko odottaa, että lakaisen ensin kaapin alta. Siellä on paljon pölyä”
Rufus kasvatti vihaa sisällänsä, ja puri hampaitaan yhteen. Hän oli viime päivien aikana miettinyt ankarasti, ja kasvanut sisältä ainakin kymmenen vuotta. Hän oli pohtinut, miksi ruttokulkue oli lähtenyt ylittämään Horavuoria, ja päätynyt yhteen ainoaan ajatukseen. Hän tiesi, että sen oli oltava niin, sillä mikään muu ei ollut mahdollista: Reddingissä täytyi olla parannuskeino tautiin.
Miksi muutoinkaan he olisivat lähteneet matkustamaan varmaan kuolemaan vuorten ylitse, keltanokkaiset kaupunkilaiset. Reddingin uusi kuningas, Saliene, kätki muuriensa sisälle pelastuksen. Mitä kauemmin ja hartaammin hän sitä mietti, sitä varmemmaksi hän tuli, ja sitä enemmän olento kuiski hänelle pahoja asioita, joita Salienen huhuttiin tehneen.
Rufus käveli pientä polkua pitkin ulos kylästä, ja kiipesi korkealle mäelle kaupungin ylle, vuorenrinteeseen, ja katseli valkoista lakeutta edessänsä. Aamuruskon hevonen alkoi hiljalleen laukata taivaanrannassa, ja pilvet värjäytyivät kuparin värisiksi. Ne leiskuivat kuin sula metalli, ja niiden rusehtavat reunat olivat harmoniassa taivaan ja sen värien kanssa, kun tuuli ilonpilaajana yritti repiä niitä erilleen. Tummat, mustanharmaat vuoret ja vitivalkoinen lumi olivat toistensa vastakohdat. Niitä olisi voinut katsella tuntikausia, mutta jokin kaukainen herätti Rufuksen mielenkiinnon, kuin öljylampun välkähdys pimeän yön keskellä. Taivaanrannassa, juuri siellä, missä valkoinen loppui, ja aamuinen taivas alkoi, näkyi liikettä, välkettä. Lintujen viserrys tuntui kovin häiritsevältä, kun Rufus koetti keskittää jokaisen aistinsa tutkimaan ilmiötä. Hän siristi silmiänsä, ja tajusi. Ratsumiehiä, sotilaita.
Huhut olivat sittenkin pitäneet paikkansa, juuri ne kaikista hulluimmat, joita hän ei millään ollut meinannut uskoa. Jutut siitä, että Sota olisi syttymässä.
Akath ratsastaisi Horavuorten ylitse, aina Reddingiin saakka. Sinne, missä pelastusta säilytettiin. Talvi huokasi kun se katseli, miten Rufus säntäsi matkaan rinnettä alaspäin. Se mietiskeli miten typeriä ihmiset olivatkaan. Silti se antoi auringolle hieman enemmän tilaa lämmittää matkalaisia, Rufusta ja muutamaa hänen ikäistään nuorta miestä, jotka miekoin ja kilvin varustettuina ratsastivat lähenevää sotajoukkoa kohti. Aamun noustessa jaloilleen, ojentaen kylmän kätensä vuorten takana makaavalle keskipäivälle, kiiti Akathin ensimmäinen komppania kylvämään kuolemaa kurjan kuninkaan maahan, tietämättä, että kuolema oli jo heidän keskuudessaan.
Kupariset taivaat valaisivat joukkojen matkaa, kun ne syöksyivät lumisen maiseman halki[/quote][/list]

[Thelacan]

Aijai, hyvää tekstiä sinulta jälleen. Harmillista kun ei osaa mitään hyvää kritiikkiä antaa näistä sinun tarinoistasi.

Hän onnistui näyttämään Astar-virran norpalta.

Pystyn hyvin kuvittelemaan tuon mielessäni, ikävä kyllä .

[Slingblade]

Nyt on kyllä myös ihan pakko sanoa, että toimii kuin tauti ( sic! ). Ensimmäinen osa meni jotensakin ohi, oli ehkä liian ennalta-arvattava, mutta nyt maistuu nannalta. Juonikin alkoi hieman kehittyä. Yksityiskohdat oli hiottu koko lailla kohdalleen, ja henkilöt oli kuvailtu mainiosti.

Nyt kun vaan hoidat homman loppuun antaumuksella, etkä sorru mihinkään "sota ja rutto tappavat kaikki, ja talvi taputtaa iloisena karvaisia käsiään"- lopetukseen, niin hyvä tulee.

[Höpöttiuhka]

Äh, eihän tästä löytynyt virheitäkään, paitsi että prologin jälkeen tulee osa1. Huippu stoori! odotan kuolaten osaa2(vai3?)!

[Dimensus]

Nyt on kyllä myös ihan pakko sanoa, että toimii kuin tauti ( sic! ). Ensimmäinen osa meni jotensakin ohi, oli ehkä liian ennalta-arvattava, mutta nyt maistuu nannalta. Juonikin alkoi hieman kehittyä. Yksityiskohdat oli hiottu koko lailla kohdalleen, ja henkilöt oli kuvailtu mainiosti.

Nyt kun vaan hoidat homman loppuun antaumuksella, etkä sorru mihinkään "sota ja rutto tappavat kaikki, ja talvi taputtaa iloisena karvaisia käsiään"- lopetukseen, niin hyvä tulee.

Niin, ensimmäinen osa oli mitä oli, eli prologi. Esittely, jne. Pintaraapaisu. Kiitoksia palautteesta, ja tuosta "rutto tappaa kaikki" lopetuksesta, ei se lopetus, vaan se toteutus.
Noh, en oikein usko tuohon Shakespearen ideologiaan hyvästä ja dramaattisesta lopetuksesta, joten elä pelkää.

Edit: niinpä tuleekin, korjaan virheen pikemmiten herra höpötti.

[Gastmar]

Hyvään alkuun, parempi jatko. =) Tosi hyvä tarina. Lisää...
Mutta nyt siihen ikävämpään asiaan, pilkun nyppijä puoleni ilkeään pikku asioihin takertuvaan palautteeseen:

..Harmaa horisontti siinsi kauempana..

Kauempana.. Kaukana! tuo tuntuu tarkoittavan että se oli hetki sitten lähellä ja nyt siirtynyt jonnekin

Sitä ympäröivät metsät vielä loivat tummat varjonsa

Ei, ei, ei . Ei tuota vielä sanaa. Tulee hieman hämäräksi jäävä lause

Ghadar tajusi jääneensä katselemaan kaukaisuuteen, ja hän jatkoi matkaansa, ympyrää huoneen ympäri

Turhaa toistoa

Ei hän tiennyt siinäkään mitään järkeä, mutta hän oli huono ajattelija, aina tekemässä jotakin, siispä oli vaikeata pysytellä aloillaan.

Siis täh?!?

humoristisuutta

Huumoria/jotain hauskaa

Taaempana loimuavan takan, sekä hienojen pehmustettujen tuolien, jotka oli värjätty tummalla sinisellä.

Öh...?

...ja naisen silmät meinasivat pullistua ulos silmistä.

^^ O.o

//:myöhempi sivuhuomautus: Ja miulle jaksetaan huomautella nimistä...

Niin, siis näitä pieniä, ja muutamia vielä pienempiä joista minun ei sallittu huomauttaa (*murhaavaa katsetta*) Lukuun ottamatta, loistavaa tekstiä.

[Dimensus]

Voi voi. Saila, sinä se osaat. Kiistän osan vinetyksestäsi. Muutamat noista ovat vain omia mielipiteitäsi, mutta tuo silmähomma on kyllä totta, siispä mene ja korjaan sen.
Lause, johon annoit kommentin "siis täh" on kyllä ihan selkeä, tosin voisi selkeämpikin olla.
humoristisuutta.. no joo..
Myöskin "öh" kommentin saanut lausahdus on täysin selkeä.

Ja edittiisi.. PYH!
Nimet on tehty nerokkaasti, ja toisin kuin sinun nimissäsi, (vennanen, bosse, o-len, yms.) niissä on logiikkaa.
Gesistir mm. on johdottu eräästä italian kielen sanasta.

[Heretic]

aivan loistava,ootan kyllä aivan innolla 2 osaa

[Dimensus]

kinuan palautetta. *kinutusta*