5th Dranan Osa1: Noutoreissu 2.Luku

[Fur Forodus]

Huh huh! Tänään ja eilen pidin aikamoisen kirjoitusmaratonin ja tässä tulos. Kaartilaistarinani toinen luku! Ensimmäinen luku löytyy <a href="http://www.sotavasara.net/keskustelu/vi ... hp?t=48603" target="_blank" class="postlink">Täältä</a>. Jatkoa tulossa enintään kahden viikon kuluttua. Pistäkääpä kommenttia tulemaan!



5th Dranan
osa 1: Noutoreissu

2. Luku: Eksyksissä


Mickey juoksi eteenpäin. Hän ei ollut ikinä juossut niin kovaa. Puut viuhuivat ohitse, oksat raapivat kasvoja ja sädekivääri hakkasi vasten hänen kylkeään. Mickey ei kuitenkaan välittänyt mistään. Hän halusi vain yhtä asiaa, päästä eteenpäin. Pakokauhun valtaamansa hän juoksi läpi tiiviin, usvaisen ja hämmästyttävän hiljaisen metsän. Ainoat äänet olivat hänen nopea, huohottava hengityksensä ja sammalmaton tömähdykset hänen jalkojensa alla.

Äkkiä Mickey kompastui erään puun juuren. Hän lensi naamalleen sammalmättäälle ja sädekivääri lensi parin metrin päähän. Salamannopeasti hän ryömi aseensa luokse ja istui maahan puunrunkoon nojaten. Hän puristi sädekivääriään kuin viimeistä päivää ja tähyili kauhuissaan ympärilleen. Mitään ei näkynyt, vain samanlaisia tummia puunrunkoja ja sammalmättäitä sekä tuo kaikkialla leijuva kirottu usva. Mickey pidätti henkeään ja kuunteli, ei mitään. Ei kerta kaikkiaan mitään. Se tässä juuri niin hirveää olikin. Miksi kaikkialla oli niin hiljaista? Pitihän metsässä jotain olla! Edes korpin rääkynää! Mitä vaan!!

Mickey tunsi menettävänsä pian oman hallintansa, hän oli täysin hysteerisessä tilassa. Hän yritti olla ajattelematta miten se oli vienyt Garsonin. Ei! Niin ei kävisi hänelle! Ei millään ilveellä! Mickeytä se ei saisi! Mickeyn päässä välähti jälleen kuva apua huutavasta Garsonista. Hänen silmittömästä kauhusta vääristyneistä kasvoista. Miten hän oli huutanutkaan! Miten hän oli avuttomasti haparoinut käsillään jotakin mistä olisi voinut pitää kiinni. Mutta se oli kaikesta huolimatta vetänyt hänet pois. Miten se oli voinut liikkua niin nopeasti, niin ääneti? Miten Garson oli kirkunutkaan kun hänen mahansa oli viilletty auki, miten voi miehestä lähteä sellainen epätoivon ja tuskan ääni? Ja mitä Mickey oli tehnyt? Katsonut vain kauhuissaan kun hänen parhaan ystävänsä sisälmykset lensivät maahan hänen eteensä. Ja miten hän oli kääntynyt juoksemaan, Garsonin huutojen vielä raikuessa ilmassa.

Mickey käpertyi kokoon. Hän tärisi hysteerisesti ja itki niin vuolaasti kuin ihminen vain voi itkeä. Hän kuvitteli olevansa taas kotona Dranassa. Kotona, Juliannen ja lasten luona. Lukemassa lapsille iltasatua, miten he pitivätkään Kolmesta Pienestä Grotista! Siihen Mickey jäi, kokoon käpertyneenä, puunrunkoon nojaten ja kyyneliä vuodattaen.



Drendar haravoi usvaista metsää katseellaan. Ei mitään. Hän juoksi äänettä seuraavalle puulle ja haravoi jälleen ympäristöä katseellaan, sädekivääri tukevasti olkaa vasten. Hänen raskas hengityksensä kohosi huuruna ilmaa. Täällä Gadzuriassa oli kyllä lämpimämpää kuin heidän varuskunnassaan, mutta silti lievästi miinuksen puolella. Harmillisinta oli lumen puute. Jalanjäljistä olisi voinut nähdä muiden kaartilaisten reitit. Komppania oli levinnyt varmaan halkaisijaltaan ainakin kymmenen kilometrin laajuiselle alueelle. Drendar ei ollut nähnyt planeetalla vietettyjen kahden tunnin aikana ristin sielua.

Drendar eteni hitaasti kohti aluksen putoamispaikkaa. Ainakin hän uskoi olevansa matkalla sinne päin. Hänestä tuntui kuin hän olisi juossut ja kyyristellyt puiden takana päiviä. Maastokaan ei muuttunut lainkaan, vain samaa aavemaista metsää. Seuraavalla puulla, katseltuaan jälleen rutiininomaisesti ympärilleen, Drendar näki maasta törröttävän kepin. Se oli suora, kolmisenkymmentä senttiä pitkä, varmaankin metallinen keppi. Hetken mietittyään Drendar lähti hiipimään sitä kohti. Sädekivääri oli suunnattu keppiä kohti ja katse haravoi ympäristöä. Hän oli parinkymmenen metrin päässä kepistä kun hänen takaansa kajahti käsky;
”Seis!”

Drendar pysähtyi. Hän tunnisti puhujan kaartilaiseksi, joten hän ei ryhtynyt tekemään mitään hätiköityä. Sen sijaan hän laski aseensa maahan. Kaartilainen käveli hänen eteensä aseellaan tulijaa tähdäten. Drendar tunnisti hänet. Miehen haarniska oli kolhuilla, kasvot veressä ja aseen kahvasta pitelevän käden ympärille oli kiedottu sideharsoa. Mutta yrmeästä ilmeestä ei voinut erehtyä.
”Gordy!” Drendar huudahti, ”Keisarin nimeen, mitä sinulle on käynyt?” Gordy laski aseensa ja tuhahti;
”Kirotut härvelit! Se painovoimanvastainen reppu melkein vei multa hengen! En ehtinyt saada sitä kunnolla selkään ja tipahdin vähän tarkoitusta nopeammin!”
”Mitä siellä melutaan?” kuului toinen tuttu ääni. Keppi nousi ja sen alta paljastui ”Herra” Booker ja hänen vox-casterinsa pitkine antenneineen. Drendar manasi omaa tyhmyyttään. Keppihän oli vain kuopasta ylös pilkistävä antenni.
”Drendar! Onpas maailma pieni!” Hän virkkoi iloisesti,
”Käypäs peremmälle!”

Drendar asteli kuopan reunalle ja hyppäsi alas. Se oli noin metrin syvyinen vanha keisarillinen potero, jäänyt varmaan planeetan omilta puolustusvoimilta. Sen seinät oli päällystetty puulevyillä, joissa oli sapluunalla maalatut hyvin kuluneet keisarilliset kotkat. Poterossa istuivat Booker ja jokin naapurijoukkueen miehistä. Hän oli käpertynyt nurkkaan ja tärisi holtittomasti. Drendarin perässä tuli Gordy joka jäi seisomaan poteron reunalle, metsään tähyillen.
Booker ja Drendar istahtivat ja Booker kaivoi taskustaan lho-tikku askin ja sytyttimen. Hän tarjosi Drendarille, joka tapansa mukaan kieltäytyi. Sitten hän ojensi askia vieraalle kaartilaiselle, joka katsoi sitä kuin aavetta. Havahduttuaan hän kuitenkin otti tärisevin käsin tikun ja mutisi jotakin kiitoksen tapaista.
”Kyllä se sittenkin osaa puhua!” Booker naurahti ja tarjosi vartiossa seisovalle Gordylle, joka veti ja sytytti tikun tottunein liikkein. Booker sytytti oman ja vieraan tikut ja nojautui sitten rennosti ja huolettomasti taaksepäin.

Jonkin aikaa oli aivan hiljaista, vain kaartilaisten hengitys rikkoi metsän rauhan. Puhallettuaan pienen pilvellisen savua ulos suustaan Booker kuitenkin puhkesi puhumaan;
”Putosin tänne lähiseudulle. Kuljeskelin vähän aikaa ympäriinsä ja löysin tämän poteron”, Hän taputti tyytyväisenä puista seinää.
”Päätin että olisi parempi jäädä tänne kuin lähteä haparoimaan sokkona tuonne”, Hän heilautti kättään epämääräisesti ylöspäin.
”Odottelin jonkin aikaa ja yritin ottaa vox-casterilla yhteyttä muihin, eipä onnannut. Tässä tunti sitten haparoi Gordy tänne. Verissään, manaillen ja tätä pökkelöä taluttaen” Booker nyökkäsi tyhjyyteen tuijottavaan vieraaseen päin.
”Se ei ole paljoa virkkanut, toisin kuin Gordy. Siltä lähti aikamoista kiroilua tuossa aikaisemmin”, Booker jatkoi.
”Löysin tuon hepun yhden puun juurelta itkemästä. Höpisi vaan jostain Garsonista ja Juliannesta”, Gordy sanoi katsomatta heihin päin.
”Mikäs sun nimi on?” Booker kysyi vieraan puoleen kumartuen. Vieras hätkähti ja hetken täristyään vastasi; ”Mi… Mick… Mickey”.
”No Mickey, mitäs…” Booker aloitti, mutta Gordy keskeytti hänet; ”Ssshh! Kuunnelkaa.”

Kaikki jähmettyivät paikoilleen ja tarrasivat kiinni aseisiinsa. Hetkeen ei kuulunut mitään, mutta sitten aivan pieni risahdus kantautui jostakin. Yhtäkkiä Mickey ponnahti pystyyn.
”Nopeasti! Täytyy mennä!” hän sanoi hiljaa, mutta äkillistä ankaruutta ja määrätietoisuutta äänessään.
”Mitä? Mikä se on?” Drendar kysyi.
”Nopeasti! Ei nyt ole aikaa lörpötellä!” Mickey supatti ja nousi poterosta. Äkkiä kaikkien kevytmielinen käytös oli tiessään. Booker oli salamannopeasti ylhäällä ja haravoi metsää kiväärinsä tähtäimellä. Gordy juoksi kauemmas poterosta ja asettui kyykkyyn vasten erästä puuta. Mickey kiipesi yllättävän ketterästi poteron reunan yli ja juoksi hiljaa kauemmas, hän viittasi heitä seuraamaan ja asettui makaamaan sammalmättään taakse antaakseen tarvittaessa suojatulta.
Drendar nousi poterosta ja lähti juoksemaan Mickeytä kohti. Samassa jokin ilmestyi poteron reunalle. Se tuntui ilmestyvän tyhjästä, suuri, sammaleenvärinen olento kumartuneena kuopan reunalla. Booker, joka oli juuri noussut sieltä ja oli selin olentoon ei ollut huomannut mitään. Kaikki tapahtui salamannopeasti. Drendar ja Gordy asettuivat ampuma-asentoon ja huusivat yhtäaikaisesti;
”Booker! Varo!”

Booker yritti kääntyä, mutta olento iski luonnottoman nopeasti häneen. Vox-caster kuitenkin pelasti hänen henkensä. Se suojasi hänen selkäänsä, olento tarrautui siihen Bookerin selkärangan sijasta ja alkoi kiskoa Bookeria kauemmas.
”Irrota reppu!” Drendar huusi. Hän ei uskaltanut ampua peläten osuvansa toveriinsa. Olento riuhtoi Bookeria, mutta hänen onnistui pitää päänsä kylmänä. Hän pudotti sädekiväärinsä ja iski nyrkkinsä vox-casterin hihnojen mekaanisiin solkiin, jotka avautuivat tiputtaen hänet maahan. Booker tarrasi kiinni sädekivääristään ja lähti puolittain kontaten, puolittain juosten kohti tovereitaan.
Olento riuhtoi hetken reppua, muuta havaitsi sitten tapahtuneen. Se viskasi sen syrjään ja kohottautui täyteen pituuteensa. Vasta nyt Drendar näki olennon kunnolla. Se oli reilusti yli kaksi kertaa pisimmänkin miehen pituinen. Suuri, ruumiinrakenteeltaan melko ihmismäinen tyranidi, jolla oli neljä kättä. Kahdet muistuttivat suunnattomia viikatteita pitkine terineen, toiset olivat ihmisen käden kaltaiset, vaikkakin hirmuisesti suuremmat. Sillä oli pitkä häntä ja sen leuat olivat kauttaaltaan lonkeroiden peitossa. Se liikkui uskomattoman ketterästi ja nopeasti sekä täysin ääneti. Drendar tunnisti sen koulutusajoilla näkemiensä kuvien perusteella. Se oli lictor.

Drendar, Gordy ja Mickey avasivat yhtäaikaisesti tulen olentoa vastaan. Aseet jyrähtivät käymään. Vaikkeivät ne olleetkaan yhtä kovaäänisiä kuin bolterit, lähti niissä silti kunnioitusta herättävä melu ja suuliekki oli sokaisevan kirkas. Lictor oli lähellä ja Drendar ampui kaksi sarjaa sen rintaan, osa säteistä osui ja ne upposivat sihahtaen olennon lihaan, jättäen savuavat reiät. Olento karjaisi, mutta sen kaatamiseen tarvittaisiin vielä paljon enemmän. Booker heittäytyi Drendarin viereen ja nousi pystyyn.
”Peräännytään!” Booker huusi ja lähti juoksemaan. Muut ampuivat vielä kerran heitä kohti juoksevaa lictoria, jonka jälkeen hekin lähtivät pakenemaan minkä kintuistaan pääsivät. Lictor seurasi perässä, se juoksi hirmuista vauhtia, mutta silti ääntäkään päästämättä. Äkkiä Drendarin edessä usvassa näkyi kaartilaisen hahmo. Juostuaan lähemmäksi hän erotti panssarinyrkkiläisen, joka katseli heitä helpottuneesti.
”Vihdoinkin kavereita! Ette arvaakaan…” Hän aloitti, mutta Drendarin huuto keskeytti hänen puheensa;
”Pakene! Nopeasti!!”
”Mitä hell…?” panssarinyrkkiläinen sanoi katsoessaan Drendarin taakse. Epäusko kuvastui hänen kasvoillaan. Drendar yritti kiskoa häntä mukaansa, mutta ihmetyksestä jähmettynyt panssarinyrkkiläinen ei liikkunut mihinkään.
”Tule nyt tai sinä kuolet!!!” Drendar karjui, mutta panssarinyrkkiläinen vain tuuppasi hänet syrjään.
”Tätä ne ei kyllä kotona uskoisi…” Hän mutisi ja lähti astelemaan kohti heitä takaa ajavaa lictoria ihmetyksestä hymyillen. Drendar kirosi sotilaan tyhmyyttä ja jatkoi sitten matkaansa. Katsoessaan olkansa yli hän näki lictorin repäisevän panssarinyrkkiläisen kahtia. Osat putosivat maahan ja lictor tallasi niiden päälle jatkaessaan juoksuaan. Sisäelimet purskahtivat ulos verisuihkun kera. Drendar lähti juoksemaan karkuun vielä kahta kovemmin.



Puolentunnin kuluttua Drendar pysähtyi ilmaa haukkoen. Hän katsahti taaksepäin, mitään ei näkynyt, vain usvaa. Hän laski kätensä puun rungolle ja nojasi siihen. Haarniskalla oli kyllä haittapuolensa. Hän tiputti sädekiväärin maahan ja puuskutti;
”Taid… taidettiin… karistaa se… kannoilta.” Booker rojahti istumaan puuta vasten, hetken ilmaa haukottuaan hän nyökkäsi ja sanoi;
”Juu… niin taiettiin. Vox-casterin kanssa… en kyllä olisi päässyt pakoon. Pirun… painava.”

Gordy ja Mickeykin saapuivat paikalle. Mickey heittäytyi pitkäkseen sammalelle, siinä hän makasi raskaasti huohottaen, silmät tiukasti ummessa. Gordykin oli aivan lopussa, mutta siitä huolimatta hän asettui ampuma-asentoon, tulosuuntaansa tähyillen.
”Eipä näy, taisi kyllästyä”, hän virkkoi hetken katseltuaan ja laski sädekiväärinsä.
Samassa jokin osui Drendaria päähän. Hän rojahti kasvoilleen maahan ja sai aimo määrän sammalta suuhunsa. Hän kuuli tovereidensa huutoja ja aseiden pauhua. Drendar käännähti niin nopeasti kuin uupumukseltaan kykeni ja näki yläpuolellaan heitä takaa ajaneen lictorin. Se oli pudottautunut puusta ja sen jalka oli osunut hänen päähänsä. Sen rintaan oli ilmestynyt aikamäärä uusia säteenreikiä muiden tulituksesta. Parhaillaan se kohotti viikatemaisia käsiään.

Drendar kierähti pikaisesti pois salamannopean iskun tieltä, terät upposivat sammaleen. Drendar tarrasi sädekivääriinsä ja nousi pystyyn. Samassa lictor iski häntä hännällään. Liikettä oli melkein mahdotonta nähdä ihmis-silmin, niin nopea se oli. Drendar tunsi pistävää kipua sääressään ja lensi jälleen maahan. Lictor iski lonkeroillaan ennen kuin Drendar ehti edes koskettaa maata. Hänen hihansa repeytyi, verta pulpahti käsivarren haavasta ja sädekivääri lensi laajassa kaaressa hänen ulottumattomiinsa. Drendar parahti ja tarrasi kiinni käsivarrestaan. Lictor kohotti viikatekättään viimeiseen iskuun.

”Drana!! Keisarin nimeen!!!” kuului äkkiä Drendarin takaa. Joku iski pistimen suoraan lictorin silmien väliin, se upposi kahvaa myöten tyranidin päähän. Se pysäytti olennon. Lictor karjaisi ja jäi seisomaan typertyneenä paikoilleen, elämän paetessa sen silvotusta kallosta.
”Ei enää!! Nyt en juokse!!! Kuole!!!! Kuole!!!!!” kuului mielipuolinen huuto, jonka Drendar tunnisti Mickeyksi. Mickey työnsi yhä pistintä olennon päähän, hän suorastaan nojasi sädekivääriään vasten. Hitaasti lictor alkoi kaatua. Drendar kierähti viimeisillä voimillaan pois valtavan olennon alta. Se kaatui sammalmatolle raskaasti tömähtäen. Oli aivan hiljaista.
”Se oli täpärällä”, kuului Bookerin värisevä ääni lopulta. Enää ei hänkään kuulostanut erityisen hilpeältä. Drendarilla oli ollut onnea, mutta kuinka kauan sitä riittäisi?

[Visutossu]

Hyvää tekstiä. Parempi kuin edellinen. Kuinka monta osaa tähän on sitten tulossa?

Jatkoa vaan:)

[Wexi]

Joo. Pätevän tarinan olet tuhrinut, ei oikeastaan pätevä vaan mahtava. En pahemin huomannut kirjoitus virheitä kummassakaan tarinassa(luin kummatkin peräkkäin). Jatkoa odotellaan. Kuinka pitkän meinasit kirjoittaa?

[Fur Forodus]

Varmaankin viitisen lukua on tulossa. En tosin ole ihan varma. Lisäksi aloitan varmaan jossain vaiheessa uuden, samoista jampoista kertovan tarinan.

[Fur Forodus]

Kolmas luku vähän viivästyy. Ei ole erityisemmin ollut innostusta rustailla. Löytyi tuo Winter Assaultikin pukinkontista ja se on vienyt paljon aikaa. Olen kyllä kirjoittamisen aloittanut, eiköhän parin viikon sisällä valmistu.

[Purola]

tykkäsin ekasta osasta ja tämä täytti odotukset, osallistuthan tarinakisaan juuhan juuhan? En osaa nyt sanoa sen rakentavempia kommentteja mutta yksinkertaisesti vain.. tykkään näistä

[Fur Forodus]

Pitää kyllä osallistua tarinakilpailuun. Kolmanteen lukuun menee sen takia varmaan kuukausi. Taidanpa osallistua faba osioon verentäyteisellä liskotarinalla.