Kun voittoa ei ole, kuolkaa urhoollisesti [Finished]

[Kolmastoista]

Ihan näin nopeasti kysyen, ovatko minunkin tarinat kuraa?

Tarinan taso ei ole se, mistä on kyse, vaan se, haluatko ottaa kritiikistä opiksesi ja kehittyä kirjoittajana. Mikäli rakentavaa kritiikkiä oikeasti kaipaat ja siitä oppia, niin mielestäni se on oikein hyvä asia riippumatta tarinoiden tämänhetkisestä tasosta.
Parempi tosin olisi varmastikin jatkaa kyseisten tarinoiden omassa ketjussa tästä.

[Iron-Father]

Olen tässä hiljakseen seurannut tarinan etenemistä ja erittäin hyvältä näyttää. Teksti antaa vähän vaihtelua finlandia-eepokseen, joka voisi sekin vielä jatkua. Viihdearvoa tarinassa ainakin riittää ja kirjoitustyylisi tukee hyvin tekstin taistelukuvauksia mikä on jo ennenkin nähty. Tarinassa on myös sopivasti suvantovaiheita, joten suoranaista turtumista sotakohtauksia kohtaan ei onneksi pääse syntymään. Olisiko tarinan seuraava jakso siis se päättävä osa? Jos on niin älä jätä hirveän pitkäksi aikaa roikkumaan. Minulla on kokemusta noista puolenvuoden clifhangereista. Se ei oikeasti kannata. ;)

Miksi näitä "oikeasti päteviä" tarinoita tulisi kommentoida niiden hieman heikompien tarinoiden sijasta? Siksi, että on hienoa kirjoittaa kahden rivin mittainen viesti, jossa on joka kerta samat, perustelemattomat lausahdukset: "Tosi hyvä, kirjotaks lisää millon?!" Eikö lukijoiden olisi hyvä nimenomaan koettaa antaa niitä parannusehdotuksia, että nämä yleisen mielipiteen mukaan heikkojen tarinoiden kirjoittajat voisivat kenties kehittyä ja saada mahdollisuuden ottaa oppia palautteesta.

Tästä olisi vielä sanottavana, että objektiivinen kommentointi on aina hyvästä kun pyritään tukemaan kirjoittajaa, mutta oletko koskaan katsonut noita listan yläosassa pyöriviä tarinoita? Siellä joristaan samoista asioista jossain viidennessä sivussa asti ilman että loppua näkyy. Postaajat voisivat hankkia niitä aivosoluja, eivätkä toistaa robottimaisesti sitä samaa sanomaa sivusta toiseen. Jos jotan on sanottu, miksi toistaa itseään. Ongelma ei minusta ole ne örvellystarinat, vaan örveltävät postaajat.

Nähtävästi alkaa moderaatiokin pikkuhiljaa puuttua asiaan.

[WHAM]

Suotta ehdin alkaa saarnata, modet heräsivät ja taas Sotavasaran ilma on puhtaampaa hengitettävää.
Eilen jo koitin saada tarinan finaalin valmiiksi, mutta loppui ilta kesken. Tänään uusi yritys!

[WHAM]

Toivottavasti tästä saa joku jotain irti, vaikkei "Ye Suuren Huussiuksen" veroista tekstiä varmasti olekaan. Itse sain tästä ainakin idean seuraavaan tarinaan, aiheena viimeinkin ne Astarteet (eli siis Space Marinet, jos ei vielä sytyttänyt), ja tämä jaosto jonka itse kehittelin, ja josta saatan joskus kehittää pienen miniatyyriarmeijankin, jos satun olemaan rahoissani.

Palautetta saa antaa!

* * * * * - - - - - * * * * * - - - - - * * * * *

Komissaari Glaucuksen päässä pyöri. Hän painoi paljaan kämmenensä kylkeään vasten, ähähti kivusta ja nosti sitten käden kasvojensa eteen todetakseen haavansa vakavuuden: kämmen oli paksun punaisen veren peitossa.
”Komissaariin on osunut!” Glaucus ei tiennyt kuka huusi, eikä hän välittänyt. Hänen aivoissaan poltti vain kaksi asiaa: päällimmäisenä niistä epäusko. Missä olivat vahvistukset, jotka hän oli radiolla tilannut itsensä ja vihollisensa väliin. Glaucuksen mielessä välähti kuva säikähtäneestä radistista, jota seurasi kuumeinen VOX keskustelu komentokeskuksen kanssa. Lopulta Glaucus oli saanut keskuksen vakuutettua siitä, että apujoukot oli laskettava Perseus sektorin itälaidalle, täydelliseen paikkaan suojaamaan Glaucuksen omaa pakoa. Missä ne olivat? Toisena Glaucuksen mielessä tykytti jatkuvasti pontevammin etualalle pyrkivä tietoisuus: hän oli kuolemassa. Kranaatinsirpale oli läpäissyt hänen kylkensä ja se poltti hänen oikean keuhkonsa alla. Hän menetti verta liian nopeasti. Glaucus vajosi polvilleen ja siitä kasvoilleen. Hiekkaa tunkeutui hänen suuhunsa ennen kuin hän kykeni kierähtämään selälleen. Hän ei enää tuntenut sormiaan, eikä jalkojaan. Veri oli paennut niistä, pakkautuen aivoihin, pyrkien pitämään hänet elossa niin kauan kuin mahdollista.
”Niitä tulee lisää! Suojautukaa! Suojautukaa!” Glaucus yritti huutaa takaisin, käskeä miestä lopettamasta itsestäänselvyyksien huutamisen, mutta äänen sijaan hänen huulilleen nousi vain punaista vaahtoa. Ennen kuin Glaucuksen henki irtaantui tämän ruumiista, hän loi viimeisen epäuskoisen katseen taivaalle, etsien savupatsaiden keskeltä laskeutumiskapseleiden jarrurakettien loistetta, sitä koskaan näkemättä.

”Onni!? Aina onni!? Miten kaikkivoivan Keisarin nimeen huono onni voi heittää kokonaisen maihinlaskulaivueen kokonaisella sektorilla ohi!?” Paljaspäinen Astarteskapteeni, jonka vihreän voimahaarniskan rintaan kohokuvioitu kultainen kotkasymboli paljasti upseeriksi noiden yli-ihmisten keskuudessa, ärjyi ympärilleen kokoontuneille sotureilleen. Viestintälaitoksen piha oli täynnä ympäriinsä kiiruhtavia sotilaita ja teknikoita, sekä muutamia konepapiston jäseniä, jotka huolsivat Astartesien voimahaarniskoja ja aseita, sekä joitakin raskaita aseita, jotka oli järjestetty riviin pihan etelämuuria vasten. Sisäpihalta käsin vain räjähdyksien seinistä irrottama laasti, ja muutamat muurista irti lentäneet tiilet kielivät ulkona raivoavasta taistelusta.
”Kapteeni Rain! Kuulimme että olitte tulossa!” Nuori mies laivaston univormussa ryntäsi yhden saranan varassa heilahtelevan metalliportin luo, jossa Rain nojasi kivipilariin. Tämän takana portista kapusi kourallinen resuisia ja likaisia sotilaita, joista monet pitelivät lieviä sirpalehaavojaan. Yhden sotilaan tuupertuessa kasvoilleen silkasta väsymyksestä, joku huusi lääkintämiestä toverinsa avuksi. Rain nosti katseensa saapujaa kohti, suoristautui ja teki kunniaa. Nuori mies laivastounivormussa pysähtyi, vastasi tervehdykseen ja haravoi sitten katseellaan saapujia. Kahdeksan miestä oli onnistunut seuraamaan Kapteeni Rainia virkistysaukealla raivoavan verimyrskyn läpi. Muutamia kymmeniä metrejä portin tuolla puolen nuoren miehen katse kiinnittyi Astartesien massiivisiin hahmoihin, jotka tulittivat boltereillaan aukealla harhailevia vihollisyksiköitä.
”Hei! Poika! Hereille siitä!” Nuori mies tajusi jääneensä tuijottamaan taistelua. Irrottaessaan silmänsä suuliekkien lepatuksesta, mies kohtasi Rainin terävän katseen.
”Anteeksi, herra kapteeni. Olen komissaari Kentrian, Keisarin rauha hänenkin sielulleen, adjutantti. Nimeni on Harmann, olen korkein läsnä oleva upseeri tässä laitoksessa, siis tähän olin.” Rain kuittasi ilmoituksen nyökkäyksellä, kääntäen katseensa kohti suuren muoviteräsrakennelman katolla kohoavaa antennia.
”Saimme viestin komentokeskuksesta.” Adjutantti jatkoi. ”Minulle ilmoitettiin, että aiotte käyttää pääantennia viestin lähettämiseen. Muut saamamme viestit vahvistavat, että se lienee ainoa toivomme. Alfa ja Epsilon sektorit menetettiin viimeisen kahdenkymmenen minuutin aikana lopullisesti, eikä kukaan ole kuullut mitään Perseuksesta ainakaan kymmeneen minuuttiin, vaikka sieltä tuli sitä ennen viestejä nopeammin kuin kukaan ehti kuunnella.” Rain viittasi miehilleen lepotaukoa merkitsevän käsimerkin, johon joku sotilaista vastasi murahtamalla muutamia valittuja kirosanoja, ja käänsi sitten taas täyden huomionsa nuoreen adjutanttiin.
”Herra Harmann, minun ei liene tarpeen kertoa teille, että minulla on kiire. Missä päälähetyshuone on?” Adjutantti teki jälleen nopealla liikkeellä kunniaa, ja kääntyi sitten johtamaan Rainin runnellun asfalttipihan halki kohti viestintälaitoksen pääovia, joiden lähelle muutamat sotilaat ja teknikot kasasivat hiekkasäkkejä puolustusasemiin.

Punakaapuinen konepappi mutisi rukouksia ja siunauksia vahvalla murteella, jonka seasta erottui konemaisia sirahduksia ja kimeitä piippauksia, kuin vierasta kieltä. Tämän kädet aktivoivat riimun toisensa jälkeen, jättäen jälkeensä rivin toisensa jälkeen vihreänä hohtavia symboleja. Rain seisoi holoviestintäjalustalla, katse käännettynä kohti viestintäsalin kahta seinälle ripustettua päämonitoria, joista toinen oli täynnä viestintälaitteiston diagnostiikkadataa, toisen näyttäessä kahdeksaa eri kuvaa laitoksen ulkoseinien valvontakameroista. Hänen ympärillään oli kymmeniä konsolipöytiä, joiden äärellä seisoi tälläkin hetkellä useita teknikoita, konepapiston oppipoikia ja palveluskyborgeja.
”Konehenki on epävarma, mutta valmis palvelemaan. Vihollinen on häirinnyt henkeä pahoin, mutta se palvelee meitä yhä.” Konepappi ilmoitti kalsealla äänellä kääntyen kohti viestintäjalustaa. Rain nyökkäsi, naputteli edessään olevaan konsoliin kolmekymmentäkuusi merkkiä pitkän salausavaimensa, syötti valmiiksi nauhoitetun viestinsä sisältävän datakasetin konsolin aukkoon ja painoi aktivointipainiketta. Kymmenen pientä riimua paloi punaisena, sitten ne kaikki välähtivät keltaisiksi kertoen lähetysvalmiudesta, sitten yksi kerrallaan ne alkoivat muuttua vihreiksi: yksi, kaksi, kolme, neljä, viisi, kuusi, seitsemän, kahdeksan… Koko huone tuntui heilahtavat valtavan räjähdyksen voimasta. Kaikki kymmenen riimua välkähtivät punaisina ja sammuivat sitten. Huoneen katossa riippuvat valaisimet räpsähtelivät ja himmenivät, kunnes tilan ainoaksi valonlähteeksi jäivät punaiset hätävalot, jotka imivät voimansa omasta generaattoristaan. Viestintädiagnostiikkaruudun vihreät käyrät heilahtelivat, sukelsivat ja muuttuivat punaisiksi. Kamerakuvat laitoksen ulkopuolisista heilahtelivat, muutamien muuttuessa kohinaksi, osan näyttäessä juoksevia ihmishahmoja juoksemassa savun ja pölyn seassa.
”Saimmeko sen lähetettyä?”, Rain huudahti kun oli saanut itsensä vakautettua ja oli varma ettei kaatuisi.
”Konehenki kertoo, että sanoma ei ehtinyt matkalleen. Kone on myös haavoittunut pahoin, minun on mentävä tarkistamaan generaattorien tilanne.” Rain käänteli päätään, yrittäen selvittää ympäristöstään mitä oli tapahtunut, vaikka saattoi jo arvata häiriön syyn. Lopulta hän kääntyi tuijottamaan lähetysdiagnostiikkaruutua intensiivisesti, ja huusi nousseen hälinän läpi kysymyksen: ”Onko pääantenni ehjä?” Konepapin punaisen hupun peittämä pää kääntyi tarkastamaan pienen paneelin lähellään.
”Antenni on ehjä, mutta mikään ei takaa, että se on sitä kauaa. Minun on kiirehdittävä.” Lauseen viimeisen tavun kohdalla huoneen ovi tempaistiin auki ja sisään astui kaksi hahmoa: toinen oli lyhyt laivastopukuisen adjutantin hahmo, toinen taas voimapanssariin verhoutuneen Astarteen yli-inhimillinen hahmo. Nuori adjutantti veti syvään henkeä, etsi katseellaan kapteeninsa, katsoi Rainia syvä huoli kasvoistaan kuvastuen.
”Vihollinen on rakennuksen sisällä!”

Hälytyssireenit raikuivat, miehet huusivat, aseet paukkuivat, sirisivät, rätisivät...
Koko rakennus tuntui heiluvat erilaisten äänien pommituksessa. Kapteeni Rain seisoi, kuin turhautunutta miestä esittävä patsas, keskellä viestintäkoroketta. Hänen katseensa kääntyili puolelta toiselle, monitoreihin, teknikoihin, sotilaisiin ja takaisin monitoreihin.
”Tuokaa lisää hiekkasäkkejä! Mikään, millä on yli kaksi jalkaa, ei pääse tähän tilaan! Stokes, missä minun viestimieheni on!?” Käskyjä karjui arpinen puolustusvoimien korpraali, korkein kyseiseen tehtävään ehtivä upseeri. Kapteeni Rain oli jättänyt puolustuksen hoitamisen alaisilleen, seuraten itse silmä kovana erityisesti yhtä monitoreista, jonka kuva siirtyili kamerasta toiseen, seuraten punaista hahmoa joka kiiti pitkin käytäviä kuin verinen haamu.

Sarri G-59 marssi kiivaaseen tahtiin pitkin kapeaa käytävää, orgaaniset kädet puristettuna ristikkäin rintaa vasten, mekaaniset lisäkkeet ojennettuina pään taakse, auttamaan tasapainon ylläpidossa mekaanisilla osilla paranneltujen jalkojen kiidättäessä heikentynyttä ruumista eteenpäin yhtä nopeasti kuin keskivertosotilas juoksi. Hän oli vastannut viestintälaitoksen ylläpidosta siitä lähtien kun se oli siirretty lähes kaikkine laitteineen Kappa sektorilta kauemmas signaalia häiritsevistä kaivoslaitteista. Hän oli pitänyt konehengen tyytyväisenä, lausuen aktivointihymnin jokaiselle laitoksessa olevalle komponentille satoja kertoja näiden vuosien aikoina. Nyt jokin Omnissiaan kiroama xenorotu, joka vieläpä kehtasi rakentaa konehengen vihaamia vääräuskoisia laitteita ja käyttää niitä irvokkaiden kehojensa kehittämiseen suorastaan pelottavana imitaationa hänen omista keinotekoisista osistaan, oli tullut sekoittamaan hänen rutiininsa. Sarri G-59 ei aikonut hyväksyä tätä, ei voinut hyväksyä tätä! Hänen olisi lepytettävä konehenki ja varmistettava, että jostain saataisiin apua. Jonkun täytyisi tulla, puhdistaa tämä planeetta näistä Keisarin vihaamista xenoista ja palauttaa Sarrille tämän rakastama arki, joka toistui päivästä toiseen juuri sellaisena kuin sen pitikin. Sarri työnsi edessään olevan raskaan metallioven auki hidastamatta vauhtiaan ja jatkoi matkaansa alas kapeita portaita. Muutamaa kerrosta ylempänä tapahtuva räjähdys sai varageneraattorin voimalla toimivat valot välkähtelemään ja sammumaan, mutta Sarrin mekaaninen silmä salli tämän jatkaa yhä. Kuusi kerrosta alempana rappuset päättyivät pieneen huoneeseen, jossa neljä aseistettua palveluskyborgia seisoi rivissä. Sarrin sulkiessa oven josta oli juuri tullut huoneeseen, hän saattoi kuulla epäinhimillisen nopeita metallisia askelia, laskeutumassa portaita muutamaa kerrosta hänen jäljessään. Nopein liikkein Sarrin mekaaniset kädet siirsivät oven kaksi lukitusriimua lukittu-asentoon. Konepappi tarkisti palveluskyborgit nopealla katseella, nyökkäsi ja marssi sitten näiden takana olevasta avoimesta ovesta, sinetöiden sen perässään. Saatuaan oven lukitusriimut paikoilleen, hän saattoi kuulla metallisen oven rysähtävän taakseen jättämässään huoneessa, palvelyskyborgien avatessa tulen tunkeutujaa kohti. Sarrin aika oli käymässä vähiin.

Kaksi vihreää riimua syttyi valvontapaneelissa, jota Rain ja kaksi nuorta teknikkoa tarkkailivat herkeämättä.
”Hän on sisällä!” Huudahti vaaleahiuksinen nuori teknikko, pyyhkäisten hikihelmiä otsaltaan. Rainin olo oli tukala, sillä kaksi kolmesta huoneeseen johtavasta ovesta oli hitsattu umpeen.
”Nekin ovat siellä jo!” Sihahti toinen teknikko, osoittaen toista riimua, joka oli juuri alkanut vilkkua punaisena.
”Mitä se tarkoittaa?” Rain kysyi levottomana, käsi puristettuna pistoolinsa kahvalle.
”Ulompi ovi on murrettu, ne ovat välihuoneessa. Jos ne pääsevät läpi puolustuksista, ne pääsevät generaattoreille ja…” Teknikko teki kädellään eleen, josta kävi selväksi, että kaikki olisi ollut turhaa. Rain katsoi ympärilleen, nähden huoneen täydeltä levottomia sotilaita ja teknikoita, jotka seurasivat tarkkaavaisesti valvontamonitorien välkkyviä kuvia.
”Kersantti Catollis!” Arpinaamainen kersantti suoristautui ja kääntyi oman viestimiehensä puolesta kohti häntä kutsunutta kapteenia ja teki kunniaa.
”Herra kapteeni?”
”Haluan ryhmän kellariin välittömästi. Toimikaa!”
”Minulla on kaksi pientä joukkiota haavoittuneita, seassa muutamia ehjiä miehiä. Lähetänkö ne?”
”Mitä ikinä irti saat. Tarvitsemme virtaa, ehjän antennin ja tämän huoneen. Muulla ei ole väliä!”

Kahdeksan kymmenestä riimusta vihreinä, kaksi sulaketta rikki, muutamia kaapeleita irronnut paikoiltaan tärinässä hapertuneiden kiinnikkeiden vuoksi… Jos aikaa olisi ollut kymmenen minuuttia, Sarri olisi saanut tämän tilan entiselleen ongelmitta, ehtinyt vaihtaa kaksi pahiten hapertunutta liitintä uusiin ja hänelle olisi jäänyt aikaa ylimääräiseen ylistysrukoukseen konehengelle. Valitettavasti aikaa ei ollut niin paljoa. Sarri kumartui nopeammin kuin moni uskoisi tämän kykenevän, väistäen täpärästi kahden raateluraajan voimakkaan sivallukset. Mekaaniset kädet tarttuivat mecharaknidin raajoihin ja katkaisivat ne, saaden aikaan limasuihkun joka tahri Sarrin punaisen kaavun. Hirviö oli haavoittunut, mutta ei ulkona pelistä, eikä se ollut yksin. Sarrin biologiset kädet työnsivät hänet ylös lattialta, jälleen yksi odottamaton voiman osoitus, vasemman mekaanisen käden painaessa irrotusriimua. Metalli kirskahti ja suuri sulakekelkka lennähti paikaltaan, murskaten hämähäkkiolennon kehon ahtaassa tilassa. Sarri alkoi lausua anteeksipyyntörukousta loukatulle konehengelle, työntäen kelkan takaisin paikoilleen ennen kuin perääntyi seuraavan lähestyvän hyökkääjän tieltä. Sarri kääntyi kulman taakse, painaen orgaaniset kätensä kaapunsa laskoksiin, vetäisten esiin raskastekoisen rynnäkkökiväärin.
”Henki koneessa, näytä voimasi tämän pyhän laitteen kautta!” Sarri kurkisti kulman takaa, ampuen lyhyen sarjan lähimpään viholliseensa. Luotien kemialliset ytimet reagoivat kohteensa metalliin, synnyttäen voimakkaan reaktion. Lähin mecharaknidi romahti lattialle ilman suurinta osaa torsostaan, kahden muun rynnätessä sen ruumiin yli. Sarri tähtäsi seuraavaa kohdettaan, kiittäen mielessään konejumalaa jokaisesta laukauksesta, tiedostaen samalla, että hänen ammuksensa loppuisivat pian. Hän tarvitsisi hengähdystauon, jonka aikana ladata aseensa, eivätkä sulakkeetkaan kytkisi itseään.
”Henki koneessa, tule avukseni tänä hädän hetkenä…”

”Jyvät ovelle! Kohta niitä tulee!” Kersantti Catollis karjui sylki suustaan pirskoten. Tusina laserkivääriä, viisi bolteria, yksi raskas bolter ja yksi erikoisvalmisteinen helvetinpistooli tähdättiin ovelle kuin yhdestä ajatuksesta. Ovien takaa kuului kymmenien metallijalkojen kilkatus kovaa lattiaa vasten.
”Valmiina! Heti kun näkyy enemmän kuin kaksi jalkaa, tuli on vapaa!” Ääni oven takana yltyi ja yltyi, mecharaknidien kootessa joukkojaan hyökkäykseen. Sitten, vain muutamassa sekunnissa, laskeutui hiljaisuus.
”Mitä siellä tapahtuu?”
”Mihin ne menivät?”
Kapteeni Rain aavisti pahaa juuri ennen kuin se tapahtui: voimakas räjähdys kerrosta alempana romahdutti viestintähuoneen etelälaidan käytävän, vieden huomattavan osan seinää mennessään. Murretun oven sijasta puolustajilla olikin yhtäkkiä edessään kahdeksanmetrinen repeämä, jonka läpi alkoi tunkeutua kahdeksanjalkaisia hirviöitä, valmiina tappamaan jokaisen huoneessa olijan. Vasta Astarteskapteenin matalalla bassoäänellä karjaistu hyökkäyshuuto havahdutti puolustajat avaamaan tulen. Astarteet tulittivat boltereillaan räjähtäviä luoteja betonimurskan yli ryntäävään vihollismassaan. Raskaan bolterin massiiviset ammukset räjäyttivät mecharaknideja kappaleiksi kuin vasaralla olisi isketty viinirypäleitä. Puolustusvoimien sotilaiden laserkiväärit rätisivät, iskien sinisiä salamoita korkeimmalla tehoasetuksella tarkasti läpi kohteidensa panssaroimattomien osien. Kymmeniä pienikokoisempia mecharaknideja kaatui kasaksi huoneen laidalle, yhä isompien ja isompien olentojen kiivetessä edeltäjiensä ylitse. Kiivaasta puolustustulesta huolimatta muutamia sisukkaimpia hirviöitä onnistui pääsemään vaarallisen lähelle. Astarteet, bolterit toisessa kädessään, sahamiekat toisessa, repivät epäonniset uhrinsa riekaleiksi sekunneissa.
”Kiivaampaa tulitusta! Ei päästetä niitä lähelle! Conrad, kauanko ison lataamiseen!?” Kersantin äänen kuullessaan raskaan bolterin lataaja tarkasti ammuslaatikon.
”Ei kauaa! Ei kauaa! Nyt!” Raskaan bolterin tuli hiljeni. Hyökkääjältä kesti vain sekunteja tajuta puolustuksen heikkous: sadat uudet hämähäkkiolennot ryntäsivät viestintähuoneeseen. Henkäyksessä vihollinen oli pistimenkantaman sisäpuolella, kahdeksanjalkaiset hirviöt repivät raskaan bolterin lataajan ja ampujan ennen kuin nämä ehtivät edes yrittää puolustautua. Astarteet vetäytyivät kävellen takaperin, tönien hätääntyneitä sotilaita mukaansa, etteivät nämä jäisi puolustuslinjan ulkopuolelle.
”Takaisin! Rinki korokkeen ympärille! Viimeinen mahdollisuus!” Miehet tekivät epätoivoista vastarintaa, tietäen, että puolustus ei enää kestäisi kauaa. Rain tarkisti hallintapaneelin holoviestintäkorokkeella: riimut olivat yhä punaisia. Astarteskapteenin ääni kertoi tämän nähneen saman kuin Rain.
”Jos tämä ei pian lopu, voitto karkaa käsistämme!”
Sarja räjähdyksiä lennätti pölyä ja sirpaleita, rikkoen monitoreja ja hallintalaitteita ympäri salia. Rain ehti nähdä tusinan verran vihreitä hahmoja, joihin sekoittui kultaisia raitoja, laskeutumassa ylemmästä kerroksesta keskelle vihollislaumaa.
”Apujoukkoja!” Rain ei kyennyt olemaan yhtymättä sotilaan riemuhuutoon, sillä hän alkoi ymmärtää mitä oli tapahtunut: ryhmä Astartessotureita oli kaiketi onnistunut nousemaan ylempään kerrokseen ja hyppäämään alas keskelle taistelua, sekoittaen vihollisen pasmat täydellisesti. Kenties taistelu ei ollutkaan vielä ohitse.

Sarri painoi viimeisen sulakekelkan paikoilleen ja alkoi kiinnittää sinettiruuveja yksi kerrallaan, lausuen ääneen rukouksia konehengelle. Hänen jalkojensa juurella sätki kaksi mecharaknidia kuolintuskissaan, kehot täynnä laserkiväärien ammusten höyryäviä reikiä.
”Mikä siinä kestää? Meillä on kiire!” Kärsimätön sotilas tökki saappaankärjellään yhtä kuollutta vihollistaan, tähdäten sitä aseellaan, kädet täristen.
”Henki on levoton! Riittiä ei voi kiirehtiä, tai kone ei tee mitään hyväksemme!” Sarri kytki viimeisen sinetin ja kääntyi sitten kohti käynnistyspaneelia. Hän lausui rukouksen toisensa perään, kaikki neljä kättä paneelin riimuilla ja kytkimillä tanssien.

Kaksitoista Astartesta oli harventunut neljään, alkuperäisistä puolustajista oli jäljellä enää kourallinen ja viimeisetkin teknikot oli aseistettu laserpistooleilla. Samalla kun puolustajat ottivat käyttöön viimeisetkin rippeet resursseistaan, hyökkääjä alkoi vyöryttää peliin eliittijoukkojaan. Rakennukseen tunkeutui ryhmä suurempia ja raskaammin aseistettuja kuin kertaakaan aiemmin.
”Ammukset vähissä! Nuo eivät kaadu laserkivääreillä!” Kersantti Catollis istui nojaten kuolleen Astarteen voimahaarniskan olkalevyyn, vasen jalka riekaleiksi revittynä. Hän menettäisi tajuntansa verenhukan vuoksi muutamassa hetkessä, mutta kukaan ei ehtinyt sitoa kiristyssidettä kaiken kaaoksen keskellä.
”Tarvitsemme toisen ihmeen, isomman ihmeen!”
Kuin vastauksena kutsuun, Rain erotti ulkoa suuritehoisen moottorin jylinän, johon sekoittui raskaiden boltereiden rätinä. Tykinlaukaukset ja räjähdyksen vavisuttivat rakennuksen heikentyneitä tukirakenteita, saaden hänet huojahtelemaan ja pakottaen hänet ottamaan tukea viestintäkonsolista, jonka vierellä hän seisoi. Juuri tuolla hetkellä kymmenen riviin asetettua riimua paneelissa syttyivät palamaan kirkkaanvihreinä.
”Keisari on suonut meille onnea.” Rain hymyili, muistamatta varmaksi koska oli hymyillyt viimeksi ja painoi lähetysriimua. Hän tunsi rakennuksen humisevan lähettimen aktivoituessa ja hän tiesi, että hänen tehtävänsä oli täytetty. Valot välähtivät yksitellen vihreinä ja muuttuivat sitten jälleen keltaisiksi. Rain nosti katseensa kohti vihollista, jonka takana panssarivaunut lähestyivät viestintärakennuksen raunioita, joiden katolla valtava antenni huojahteli vaarallisesti, mutta pysyi suunnassaan. Hän tarkisti pistoolinsa latauksen: akku oli vielä puolillaan. Ennen kuin hän syöksyi kohtaamaan vihollisensa vielä kerran, hän huusi uhmakkaan huudon, joka tultaisiin kirjoittamaan Tactica Imperialiin muistosanoihin:
”Kun voittoa ei ole, kuolkaa edes kunnialla! Keisarin nimeen!”

[Jodi91]

Kyllä, kyllä. Mahtava loppu mahtavalle tarinalle! Siinä oli jotain... elokuvamaista. Lukija pystyy (tai ainakin minä pystyin) näkemään Rainin syöksyvän kohtaamaan kuoleman, voitonriemuinen ilme kasvoillaan. Vähänhän se on klisee, mutta kuka siitä välittää? Vähän tässä skenessä tuota "kuultu ennenkin" meininkiä rikkoo se, että nyt ei ole kyseessä Astarteskapteeni, joka puolustaa kukkulaa viimeisten osastonsa eloonjääneiden kanssa, vaan kaartin upseeri. Ei tässä voi muuta sanoa, kuin hyvää työtä, ja onnea tuleviin projekteihin ja tarinoihin!

Edit: Just tuo sana se oli mitä olisi pitänyt itsekkin kylvää tuon pitkän selostuksen sekaan: Eeppinen! Kiitti Acid!

[[Acid]]

Yhdellä sanalla...

EEPPINEN.

(sanan oikeassa merkityksessä...)

[Nazgúl]

Tyylikäs lopetus, oli hieno lukea. Sitten seuraavaa tarinaa työstön alle!

[Vilkku92]

Ei ehkä niin eeppinen kuin Jaanuksen vasen kives, mutta kuitenkin eeppinen. Siis aivan mahtava.

[Drakojan]

Piti vain lukaista nopeasti ja mennä pelaamaan mutta luinkin sitten loppuun asti. Teknopapista tuli lempihahmoni, ei se ollutkaan niin heittopussi kuin olisi luullut. :D Kiitos yhdestä loistavasta tarinasta.

[WHAM]

Kiitokset kaikille positiivisesta palautteesta!Tätä tarinaa kirjoitellessa elpyi taas pidemmän tauon jälkeen tuo figuilluintokin: maalasin eilen ja toissapäivänä yli puolen vuoden tauon jälkeen! Galleria-alueelle en uskaltaudu haukuttavaksi, maalauksessa itsevarmuuteni ei ole samaa tasoa kuin tarinaniskennässä, mutta... Niin, mutta pitäisihän ne vuosi sitten lupaamani Finlandia-aiheiset kotisivut saada joskus aikaiseksi.

Hmmm...

Asiasta sadanteen:
Eipä ole suurta Huussiusta näkynyt vielä tarinaa haukkumassa... Olikohan se vain suokaasua? =)

Kiitos vielä Modeille alueen siivousyrityksistä (jos joku niistä tätä sattuu lukemaan), keep up the good fight!